torstai 30. joulukuuta 2010

Katsaus menneeseen

Tämä kulunut vuosi on ehkä viimeinen näistä "hektisistä nuoruusvuosista", sillä tässä alkaa olla aika valmis jo olemaan aikuisten oikeasti aikuinen. Ainakin vuodesta 2011 on tulossa pikkuisen rauhallisempi, sillä ensi vuonna tuskin...

  • maksetaan maltaita viisumista.
  • juhlitaan valmista maisteria.
  • muutetaan toiselle puolelle maapalloa kahden kissan ja neljän matkalaukun (+ käsimatkatavarat!) kanssa.
  • järjestetään kahdet hääjuhlat, yhdet molemmilla mantereilla.
  • hankitaan koiranpentu hetken mielijohteesta ja rouvan kiivaan inttämisen ansiosta.



Sitähän ei tiedä, mitä kepposia tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta epäilenpä, että 2010 jää meidän omiin historiankirjoihin melkoisen poikkeuksellisena hulinavuotena. Ensi vuoden toivelistalla on kylläkin oman talon hankkiminen, ja jos siihen prosessiin oikeasti aletaan, niin voihan se olla, että yksi pikkumuutto Atlantin yli ei tunnu missään.

Lokoisaa uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna!


*****

Fakta #84: Tykkään ihan hurjasti sipulista ja valkosipulista, raakanakin. Haisen varmasti muiden mielestä ihan hirvittävän hyvälle.

Fakta #85: Täällä on tällä hetkellä 20 astetta lämmintä, ja minulla on näin suomalaisena ihan hirvittävän huono omatunto siitä, että istun sisällä hyvällä kelillä. Onneksi viikonloppuna on taas pakkasta, niin voi örmyillä ihan rauhassa. Omatunto kolkutelkoon silloin jonkin muun syyn takia.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Messevä joulu

Kylläpä Annia lellittiin jouluna! Voi että, oli kaikin puolin niin mukava viikonloppu, että suupielet ovat vieläkin korvissa. Kuvia en ottanut yhtään, joten tässä on nyt vain luotettava allekirjoittaneen todistajanlausuntoon.

Jouluaattona heräiltiin perinteisesti riisipuuron keittoon. Nirso S:kin tykkäsi puurosta sen verran paljon, että uskalsi ensimmäisen kulhollisen (eli yhden ruokalusikallisen) jälkeen käydä santsikierroksella. Se tosin lykkäsi puuroonsa niin paljon fariinisokeria, etten uskaltanut edes maistaa sitä. Vähän turhan makeaa.

Aamupalan jälkeen skypeteltiin minun perheen kanssa hyvä tovi. Oli ihan mahtavaa päästä osaksi heidän joulunviettoaan ja seurata hyväntuulista ja rentoa jouluaattoiltaa koti-Suomessa. Kun perhe oli availlut meidän lähettämät lahjukset, me jätettiin heidät jatkamaan aattoillanviettoa ihan rauhassa ja siirryttiin itse päikkäreille. Laiska aatto, paras aatto.

Usvan ulkoilutuksen jälkeen päästiin vihdoin asiaan, eli syömään. Karjalanpaistin ja laatikoiden jälkeen oli hyvä hetki istahtaa kuusen juurelle ja availla paketit. Saatiin niin kivoja ja ajatuksella valittuja lahjoja, että oltiin ihan ymmällämme. Paketeista paljastui mm. äidin neulomat ihanat villasukat, miehekkäät nahkahanskat, Kalevala-palapeli, salmiakkia, kirjoja, Fiskarsin veitsiä ja sakset... Kiitos!

Minä annoin S:lle kylpytakin ja uuden lompakon, kas kun sen edellinen oli tarrallinen kangaslompakko... Minä taas sain mieheltä kuusen alla jo pitkän aikaa lusineen ison paketin. Sen sisältä paljastui tämmöinen:


Olin vissiin valittanut plösöytymisestä sen verran paljon, että mies oli päättänyt tehdä asialle jotain. Paino ei oikeastaan ole noussut näiden kuukausien aikana yhtään, mikä on sinänsä ihme, ottaen huomioon kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen, mutta fyysisen työn loppumisen (ja kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen) jälkeen lihakset ovat surkastuneet ja kunto lähentelee absoluuttista nollapistettä. Oli siis erittäin mieluisa lahja!

Meidän jouluaatto huipentui siihen, kun löydettiin Netflixin instant queuesta (eli netin kautta katseltavissa olevista elokuvista) suomalainen elokuva, Joulutarina. Se oli dubattu englanniksi, mutta enpä antanut sen haitata. Keskityin ihastelemaan talvisia maisemia ja vähän ehkä Mikko Leppilampeakin

Joulupäivänä sännättiin heti ensitöiksemme S:n siskon luo brunssille. Siskontytöllä oli päällä minun tekemä vaaleanpunainen villatakki, ja voi kun toinen oli söpö! Kaiken kruunasi se, että tyttö oli oppinut sanomaan Aunt Anni. Sydän taisi vähän sulaa. (Tyttö tykkää muuten minun tekemistä pipareista ja korvapuusteista kuulemma niin paljon, ettei oikein haluaisi muuta syödäkään. Käly kutsuikin niitä baby crackiksi.)

Saatiin vähän jännitystäkin elämään. Laitettiin Usva aidatulle takapihalle mässäilyn ajaksi. Ruokailun jälkeen S meni hakemaan koiraa sisälle, mutta kalpea mies palasikin takaisin ilman koiraa. "I think she got out." Pulssi kohosi jonnekin stratosfääriin ja paniikki tunki väkisinkin päälle. Sännättiin etuovelle valmiina järjestämään etsintäpartio, mutta koirapa istuikin ulko-ovella odottamassa sisäänpääsyä. Notta huhhuh!

Lahjottiin toisiamme pikkuisen lisää heti koiraseikkailun jälkeen. Sain S:n siskolta kolme Marimekon käsipyyhettä! Menin ihan sanattomaksi, ja se on minulle melko harvinaista. Paikallinen Crate and Barrel myy Marimekon tuotteita, joten sieltä nämä ihanuudet oli minulle metsästetty. Ihana lahja. Tämän lisäksi käly antoi minulle laatikkotolkulla vanhoja vaatteitaan, joihin ei omien sanojensa mukaan mahdu enää ikinä. Raskaana ollessa ei välttämättä kannattaisi ruveta käymään läpi vaatevarastoaan, mutta käly sanoi, että jos hän joskus pääsee takaisin vanhoihin mittoihinsa, hän kyllä lähtee shoppailemaan.

No, sitten mentiin S:n vanhempien luo jakamaan vähän lisää lahjoja. Oltiin oltu tosi kilttinä, sillä saatiin taas kerran niin mahtavia lahjoja, että suu on varmaan vieläkin pyöreänä. Nyt meillä on mm. uusia juomalaseja, kolme käsinpuhallettua öljylyhtyä sekä meidän nimillä ja hääpäivällä varustettu keraaminen maljakko.

Mutta minäpä olin ollut ekstrakiltti! Lahjaurakan jälkeen S katosi kellariin ja palasi sieltä ison pahvilaatikon kanssa. Se sanoi, että minä olen ansainnut häneltä vielä toisenkin lahjan. Kävelin varovasti kurkkaamaan, mitä se oli keksinyt, ja sehän oli kuntopyörä.

Jokuhan siis saattaisi ottaa tämän pienenä vihjailuna rouvan leviävästä persauksesta, mutta se ei kuulemma ollut tarkoitus. Olin oikeasti ihan äärettömän otettu tästä kaikesta, ja pyörää ja crosstraineria on poljettu jo monta mailia.

Parasta koko joulussa oli mahtavista lahjoista huolimatta lämmin tunnelma. Mulla on oikeasti ehkä maailman paras mies ja perhe.

*****

Fakta #83: Olen äärimmäisen aamu-uninen ihminen. Nytkin haukotuttaa, vaikka heräsin vasta kolme tuntia sitten...

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Överijoulu

Joulu on. Taas. Puoli vuotta sitten pakattiin hiki hatussa koko elämää muutamaan Atlantin ylittävään matkalaukkuun, nyt odotellaan jo Joulupukkia. Valmistelut ovat meillä korvapuusteja ja huomenna häämöttävää ruokaostosten hoitamista vaille tehty (eilen näpertelin satsin pipareita). 

Sain reilu kuukausi sitten juttuehdotuksen kommenttiboksiin koskien jouluöveriyttä (on se sana). Siitä lähtien olen kulkenut silmät ja korvat sepposen selällään, imien kaikkea amerikkalaiseen tyyliin ylilyötyä. Enkä pettymyksekseni oikein nähnyt tai kuullut mitään erikoista. Joko olen jo niin tottunut kuukausitolkulla kestäviin kauppojen joulukinkereihin ja omakotitaloja kiertäviin valonauhoihin, tai sitten ylilyöntejä ei vain sattunut kohdalle.

Kunnes sitten eilen:

Candy Cane Lane, jo 50. joulu menossa

Näitä puhallettavia barbaroita en vielä oikein voi sietää.

Tämä on jonkun koti. Ja näköjäään paikallinen nähtävyys.

Yllä olevan talon autotalli. Mihin parkkeeraisit Amerikan-rautasi?

video

Eilisen jouluretkemme jälkeen olin aika huuli pyöreänä. Nämä yllä esitellyt paikat ovat jo joillekin amerikkalaisillekin pikkuisen liikaa, sillä anoppi kehotti meitä käymään katsomassa tuota viimeisimpänä esiteltyä taloa. Se oli varma, että minä järkyttyisin. Oikeassa oli. Toisaalta olin myös aika hämmentynyt siitä, miten joku viitsii uhrata hurjan määrän omaa aikaansa ja yksityisyytensä (ja oletettavasti myös aika ison nipun dollareita sähkölaskun maksamiseen) vieraiden ihmisten viihdyttämiseksi. Kysehän oli jo melkein taidokkaasta sirkuksesta, eikä enää mistään tökeröstä jouluvaloviritelmästä.

Meidän oma koti on pikkuisen hillitymmässä kuosissa kuin nuo esimerkkikohteet tuossa aiemmin, vaikka olenkin yrittänyt luoda joulutunnelmaa tähänkin tupaan. Sain valtavasti apua viime viikolla saapuneesta paketista, johon äiti oli pakannut nipun joulutarvikkeita. Nyt meidän pöydällä on punaista Marimekkoa, ja telkkarin päällä tähystää pikkuruinen tonttu-ukko. Sisäisesti joulumieltä ollaan saatu nautittua jouluteen muodossa.



Kaiken tässä merkinnässä esiintyneen krääsän vastapainoksi haluaisin liittää tähän lopuksi lyhennelmän äitini tänä vuonna pitämästä joulunavajaispuheesta. Yllättävän paljon asiaa muori oli puheeseen saanut ahdettua. Ei uskoisi, että ollaan sukua.
Aika on kumma juttu. Ja joulun alla se vasta kummaksi muuttuu. Muistan, kun olin pikkuinen tyttö Horsmanmäen pikkuisella kylällä ja availin itse kötöstämäni joulukalenterin ensimmäistä luukkua ajatellen, että voi kamala, kun jouluun on vielä 23 valovuotta, niin samaan aikaan äiti sinkoili ympäri huushollia kapakalansa kanssa huokaillen, että nyt käy aika vähiin. Opettaja puolestaan väitti, että joulun alla on päivä lyhimmillään, ja minä ajattelin, että miten on noin tyhmä ihminen opettajaksi lainkaan päässyt, kun päivähän on ehdottomasti pisimmillään.
Joulun alla aika tahtoo meiltä aikuisilta loppua. Pitää ehtiä leipoa ja siivota, askarrella ja somistella, kaunistautua ja toipua pikkujouluista, nauttia kulttuurista ja hävittää kiloja, ennen kuin uusia tulee - jotkut kai käyvät vielä töissäkin. Mitä jos nipistettäisiin tästä vouhakasta hetki ja pohdittaisiin sitä, että kaikkien jouluaika ei ole tunnelmallista rauhallista, iloista, hauskaa eikä hyvääkään.
Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma joulu muuttuukin alakulon ja ikävän jouluksi. Ja kuten tiedämme, joulun tunnekerroin on kova, ja ikävä voi olla monin verroin pahempi. Niinä hetkinä tarvitaan kaveria, joka laittaa tekstiviestin, muistaa Facebookissa tai ihan peräti tulee kylään. Se on sellainen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa, mutta antaa paljon myös antajalleen.
Ei jätetä kaveria tänäkään jouluna!
*****

Fakta #82: Tämä joulu on S:lle ja minulle neljäs yhteinen. Tasoissa ollaan, sillä niistä kaksi on vietetty Suomessa ja kaksi täällä Amerikan ihmemaassa. Katsotaan, kumpi maa ottaa johtoaseman vuoden päästä...

tiistai 14. joulukuuta 2010

Outoa on

Bemary ehdotti aikoinaan, että kirjoittaisin meidän asunnon omituisuuksista. Avauduin jo aiemmin vääntimistä ja kääntimistä, mutta löytyy täältä toki muutakin mukavaa kummasteltavaa, vaikka itse näihin onkin jo aika tottunut.

Ihan ensiksi pitää mainita, että tämä asunto on yhtä vanha kuin minäkin, enkä usko, että tätä on päivitetty sitten kultaisen 80-luvun. Uudemmista taloista ja asunnoista löytyy vähän modernimpia ja/tai parempia ratkaisuja, joten kaikki amerikkalaiset eivät asu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna näin "alkeellisissa" olosuhteissa (eikä tämä oikeasti nyt niin kamalaa ole, kunhan hienostelen...).

Aloitetaan tuolta keittiön puolelta. Minulle suurin ihmetyksen/ärsytyksen aihe on epäkäytännöllinen hella. Miten puhdistaisit tämän?


Minäpä kerron. Tuo ritilä vetäistään irti, jonka jälkeen sen alla olevan kulhon voi viskata tiskialtaaseen. Loppujen lopuksi itse siivousoperaatio on melko helppo, mutta voi miten ärsyttävää on, jos ja kun tuonne ritilän alle tippuu kokatessa jotain. Kuumaa levyäpä et niin vain nyhtäisekään irti, joten kulhon pohjalle kertyy jos jonkinmoista palanutta moskaa.

Siirrytäänpä seuraavaksi meidän lämmitys-/ilmastointijärjestelmään. En ole nähnyt täällä missään suomalaisille niin tuttuja seinäpattereita. Yleisimmin törmään kiertoilmalämmitykseen (tai -ilmastointiin), jollainen meilläkin on.


Tällä rasialla kontrolloidaan meidän asumuksen lämpötilaa. Kesällä se näpsäytetään cool-asentoon ja näillä leveysasteillä näin talvella luonnollisesti valitaan heat. Toivottu lämpötila säädetään yläreunassa olevan vivun avulla, ja ainakin minä vielä arvailen, mikä Fahrenheit-lukema voisi olla mukava.

Eipä tuossa vielä mitään, toimii ihan hyvin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että termostaatti sijaitsee vetoisassa alakerrassa, joten yläkerta (eli makuuhuone) on monesti ihan liian kuuma, kun samalla alakerrassa jäädyttää varpaat, ellei laita Reinoja tai äidin neulomia villasukkia jalkaan.


Lämmin tai kylmä ilma kulkeutuu olohuoneeseen tämännäköisen seinässä töröttävän pöntön kautta, muihin huoneisiin se virtaa kattoventtiileiden kautta. Lämmityksen tai ilmastoinnin päälläoloa ei voi olla huomaamatta, paitsi jos on täysin kuuro. Melkoinen pöhisijä siis. Kaiken lisäksi pönttö tuntuu puhaltavan kylmää ilmaa, vaikka olevinaan lämmittääkin asuntoa.

Iso syy asunnon kylmyyteen löytyy yksinkertaisista ikkunoista. Meidän alakerran ikkunat avataan nostamalla alempi ikkuna suoraan ylöspäin, yläkerrassa ikkunaa liu'utellaan kiskojaan pitkin oikealle. Avattavia ikkunoita ei meillä voi pestä kuin sisältä päin, sillä ulkopuolella tukkeena on ötökkäverkko. (Näistä minun siivousintoiluista voisi kuvitella, että olisin siivousintoilija. Sehän ei oikeastaan voisi olla kauempana totuudesta.)


Yksinkertaisten ikkunoiden vuoksi sälekaihtimet roikkuvat vapaasti pölyttymässä. Valmiiksi asennettuja verhotankoja/-kiskoja minulla ei ole ollut vielä yhdessäkään amerikkalaisessa asumuksessani, enkä sellaisia ole vielä yhteenkään itse asentanut. Sälekaihtimilla siis mennään. Aika tylsää.

Tässäpä on meidän naulakko; yhteensä neljä naulaa seinässä, jotka omin kätösin siihen hakkasin. 


Ollaan yritetty etsiä kätevää naulakkoa kaupoista, mutta vielä aika laihoin tuloksin, joten meidän takkiraukat roikkuvat nauloista tai lepäilevät tuolien selkänojilla. Yläkerrassa olisi toki vaatehuone, jossa vaatteet saavat arvoisensa kohtelun, eli hengariripustuksen. On vain valitettavan epäkäytännöllistä säilyttää ulkovaatteita kauimmaisessa nurkassa ulko-ovelta katsoen.

Muita epäkäytännöllisyyksiä tällaiselle suomalaiselle hienohelmalle on mm. tuulikaapin puute, eli kengille ei ole mitään järkevää säilytyspaikkaa, eikä keittiössä ole kuivauskaappia tiskeille. Asunnossa on monia juttuja, joista tykkään paljonkin, mutta annetaan tämän merkinnän nyt mennä vähän narinan puolelle.

Tässä yhteydessä pitää vielä mainita aika iso narinan aihe, eli se, että meidän taloyhtiö on lähettänyt vaikka minkälaisia lappusia, joissa muistutetaan, että pakkasilla pitäisi jättää kaikki hanat tippumaan vettä, etteivät putket vain jäätyisi. Ollaan suhtauduttu tuollaiseen veden tuhlaamiseen aika nihkeästi, joten kun lauantaina lähdettiin S:n veljen luo yökylään, hanat olivat tiiviisti suljettuja. Kun tultiin sunnuntaina takaisin, isosta pumppuautosta kulki iso letku kohti meidän asuntoa.

Meidän onneksi letkun määränpää oli naapurin asunto. Naapurin epäonneksi vesivahingot olivat sen verran suurta luokkaa, että tyyppi muutti eilen pois. Meille ei koskaan selvinnyt, oliko kyse jäätyneestä putkesta, mutta ollaan otettu varoitukset sunnuntaisen puolikkaan sydänkohtauksen jälkeen melko vakavasti. En edelleenkään ymmärrä, miten asuntojen sisäseinien välissä kulkevat putket jäätyisivät pikkupakkasilla, mutta tiputellaan nyt sitten, ihan vain varmuuden vuoksi.

*****

Fakta #81: Pukeuduin penkkareissa Elvikseksi.

Elvis has left the building.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Niila


Suomessa on nyt yksi hyvä tyyppi vähemmän ottamassa minut vastaan, kun joskus kylmään Pohjolaan taas eksyn. Enpä lähtiessäni arvannut, ettei enää nähdä.

Niila, olit hienoakin hienompi mies.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

It's Times Like These You Learn to Live Again

Puuh, tauti alkaa vihdoinkin taittua. Johan tässä on reilu viikko sairastettukin ja saatu anoppi huolestumaan niin paljon, että minun vointia tiedustelevia tekstiviestejä tulee meille molemmille päivittäin. Voiton puolella kuitenkin siis ollaan. :)

Kuten jo edellisessä merkinnässä vinkkailin, käytiin perjantaina kuuntelemassa Shinedownia. Olin vielä vähintäänkin puolikuntoinen ja olin jo melkein valmis lähtemään kesken keikan kotiin, vaikka meininki oli mitä mainioin. Onneksi en lähtenyt, sillä itse keikka oli loistava! Pojat olivat sovittaneet biisinsä akustiseksi, ja paria poikkeusta lukuunottamatta homma toimi erinomaisesti. Devour taisi olla ainoa pettymys. Pianolla ei ihan noin vain korvatakaan ärjyvää sähkökitaraa. Olen nähnyt Shinedownin kerran aikaisemmin, Helsingissä Disturbedin lämppärinä vuonna 2008, ja silloin laulajan ääni ei tainnut olla ihan täydessä kuosissa. Perjantaina Brent ei onneksi säästellyt keuhkojaan. Mikä Ä-Ä-N-I!

Kamera jäi kotiin, on siis tyydyttävä kännykkälaatuun.

Loppuunmyydyn keikan näyttämönä toimi vuonna 1927 rakennettu Midland Theater. Yritin aikoinaan metsästää meille liput hyviltä paikoilta, mutta en siinä onnistunut. Tämän vuoksi oltiin general admission -alueella, jossa ei ollut istuimia vaan pelkkiä kyynärpäätaktiikalla (tai aikaisin paikalle saapumalla) hankittuja seisomapaikkoja. Me tultiin vissiin sen verran ajoissa paikalle, ettei tarvinnut töniä, ja nähtiinkin jopa jotain. Teatterin akustiikka oli ihan  ok, vaikka välispiikit menivätkin vähän puuroksi. Kuuluvuutta ei yhtään helpottanut se, että vieressä mölysi lauma aika väsähtäneitä neitokaisia. "I'm a bitch and proud of it!"


Illan huippukohtina mieleen jäivät mm. 45, Foo Fighters -cover Times Like These ja spektaakkelin päättäneet Simple Man ja Second Chance. Onneksi jälkimmäinen soitettiin, sillä yksi äänekkäistä ja kulahtaneista leideistä kävi huutamassa korvaani nasaalilla ja humalaisella äänellä: "Have they played Halley's Comet yet? They have to play it, it's the reason I bought the ticket!" Saipahan rahoilleen vastinetta.



Keikasta kuvattiin muuten dvd, joten kaikille halukkailla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus tarkistaa tunnelma kotisohvalta käsin.

No niin, eiköhän tämä fanitus riitä nyt vähäksi aikaa. Mitäs muuta tänne sairastupaan on kuulunut? Ainakin paljon neulepuikkojen heiluttelua. Olen tässä vähälle aikaa neulonut ympyräkaulahuivin, kaksi pipoa (joista toisen lahjaksi), sukat ja miehekkeelle lapaset. Valmistelin meitä talvea varten vielä ostamalla meille talvitakit (ja itselle ehkä kengät...). Ilman toissapäiväistä ostosreissuani S olisi varmaan kulkenut koko talven fleecetakissa.

Meidän viikonloppuihin kuuluu yleensä myös tuntitolkulla jalkapalloa. Siis sitä amerikkalaista. Minusta on vahingossa tullut ihan oikea fani, vaikka mielestäni lajille olisi olemassa parempiakin nimityksiä kuin jalkapallo (kuten mm. puikulan viskely tms.). Minulla on vielä ihan hurjasti opittavaa, mutta ymmärrän kuitenkin jo sen verran, että osaan riemuita oikeissa kohdissa ja älähtää, kun tuomarit ovat epäreiluja.

*****

Fakta #80: Vihaan pitkiä kynsiä (siis itsellä). Aika ironista onkin, että tällä hetkellä kynnet ovat pidemmät kuin pitkiin, pitkiin aikoihin.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

No, kiitos

Viime viikolla juhlittiin syöpöttelyjuhlaa nimeltä kiitospäivä. Perinteenä on jakaa toisten kanssa asioita, joista on itse kiitollinen. Itse olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi omasta perheestä, ystävistä ja maailman mukavimmista lemmikeistä. Eiköhän tuohon ryppääseen jo melkein kaikki olennainen mahdu.

Sen sijaan en ole mitenkään erityisen kiitollinen siitä, miten kiitospäivä sujui. Kaikki olivat jotenkin riitaisalla tuulella, joten aika monesta sivulauseessa oli luettavissa pientä kuittailua. Koko homma huipentui lahja-arpajaisiin ja käsintehtyjen lahjojen täydelliseen lyttäämiseen. Sanotaanko vaikka, että erään idean kannattajan mielestä tällä tavalla jokainen saisi yhden hyvän lahjan kaiken tarpeettoman p*skan, kuten kuivuneiden ruisleipien, sijaan. Tuo ruisleipäjuttu oli toki aika suora, vaikkakin ajattelematon, sivallus minua kohtaan, vaikka kukaan ei ole koskaan saanut minulta ruisleipää missään muodossa, eivätkä taida saada tulevaisuudessakaan.

Anoppi oli koristellut pöydän tilanteeseen kuuluvalla tavalla.

S oli pitkän ja piinallisen päivän jälkeen todella pahoillaan siitä, etten ollut saanut kokea aitoa ja onnellista kiitospäivää. Se sanoi, että monessa perheessä keskitytään niihin positiivisiin asioihin hampaidenkiristelyn sijaan. Itsellä olo oli aika turta (ja ähky), vaikka itse keskityin vain seuraamaan touhua sivusta. Joulusta on näillä näkymin tulossa samanlainen ilon ja syyllistämisen juhla.

No, meidän pitkään viikonloppuun mahtui paljon hyviäkin asioita! Tavattiin viikonloppuna sattumalta aika mahtavaa porukkaa. Oltiin perjantaina pelaamassa biljardia, ja juuri kun oltiin lähdössä pois, naapuripöydässä pelannut pariskunta houkutteli meitä jäämään ja pelaamaan heidän kanssaan. Viihdyttiinkin sitten lopulta niin hyvin, että oltiin paikalla ihan tappiin asti.

Harvinaislaatuisen tästä kohtaamisesta tekee se, että uudet tuttavuutemme halusivat viettää aikaa meidän kanssa seuraavana päivänäkin, koska olimme kuulemma niin hauskaa seuraa (onneksi heillä oli alla muutama rohkaisuryyppy enemmän kuin meillä, muuten olisivat tajunneet, miten tylsiä oikeasti ollaan), vaikka ikäeroa meillä taitaa olla viitisentoista vuotta. Miehen bändillä oli seuraavana päivänä keikka, johon me saatiin kutsut, ilmaiset sisäänpääsyt ja juomista bändin piikkiin, joiden hyödyntämisestä S huolehti, sillä minä olin kuskina. Niin, ja toinen hauska ilta heti perään.

Sain myös viikonlopun aikana kuulla sen seitsemän kertaa kerran, että kuulostan ihan paikalliselta (yhden kerran jopa oletettavasti täysin selvältä ihmiseltä). En sitten tiedä, onko se pidemmän päälle hyvä asia, sillä joudun aina välillä selittelemään olevani ulkomaalainen, koska en ymmärrä kaikkia kulttuurispesifisiä juttuja. No, niitäkin oppii koko ajan lisää. Viikonlopun paras kehu taisi kuitenkin tulla eräältä aika juopuneelta "herrasmieheltä", jolta sain arvosanan 11,5 "on a scale of one to me". En tiedä, onko kukaan koskaan yltänyt hänen tasolleen. Plussaa sain sinisistä silmistä.

Perjantaina oli Black Friday, joka me skipattiin ostosten osalta kokonaan. Sen sijaan Small Business Saturdayna tuli tuettua pienyritystä, sillä käytiin tyhjentämässä (no ei nyt ihan kuitenkaan) melkein naapurissa sijaitseva saksalais-skandinaavinen kauppa salmiakista, vaniljakastikepussukoista, kardemummasta ja Dansukkerin vaniljasokerista. Kahden jälkimmäisen ansiosta sain tehtyä maanantaina pikkupullia ja korvapuusteja. Tuli herkkua. Chaos ja Usva tykkäsivät taikinasta ja näköjään valmiista pullastakin, sillä kissa kävi justiinsa pöllimässä palasen minun lautaselta.

Maanantai-iltana se sitten iski, flunssa nimittäin. En ole ollut muuton jälkeen vielä kertaakaan kipeä (pari kurkkukipua on käyty läpi, mutta siihenpä ne ovat aina jääneetkin). No, nyt olen! Puhti ja makuaisti ovat täysin poissa. Onneksi täältä saa aika tujuja lääkkeitä, joilla oloaan voi hetkellisesti helpottaa. Hetkellinen helpotus voi tulla tarpeeseen perjantaina, sillä Shinedown soittelee hittejään akustisesti downtownissa. Onko pakko olla kipeä, jos ei halua?

*****

Fakta #79: Muistan sen oivalluksen hetken, kun opin lukemaan. "Luin" Miinaa ja Manua, ja ensimmäinen lause, jonka osasin oikeasti lukea, oli: "Mummon mökki on maalla." Olin kuusivuotias.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Jouluinnostus

Nyt kyllä vähän hävettää. Meillä on joulukuusi töröttänyt takan vieressä jo viime sunnuntaista asti.

Kaikkihan lähti siitä, että käytiin lauantaina vähän jouluostoksilla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja t-paidalla pärjäsi oikein mainiosti. Ajeltiin ympäri Kansas Cityä, ja minä ehdin jo valitella, että on hankala päästä joulufiilikseen, kun ulkona on lämmintä ja valoisaa.

Kansas Cityn skyline

National World War I Museum at Liberty Memorial

Sitten mentiin Walmartiin, ihan vain hakemaan pari juttua. Jotenkin kummasti kärry, jonka sijaan meinasin ovella ottaa korin, täyttyi täyttymistään lahjoilla ja koristeilla, ja joulufiilis oli valmis. Kun löysin sairaalassa olevalle mummolleni lahjan, meinasin pillahtaa itkuun joulukuusten ja -laulujen keskellä. Joulumieli valtasi jokaisen solun, kertaheitolla.

Sunnuntaina saatiin perintökuusi appivanhemmilta. Kyseessä on siis melkoisen iäkäs tekokuusi, jonka kunnon halusin nähdä hetimiten. No, eihän sitä raaskinut enää purkaakaan, joten kuusi on tosiaan pönöttänyt nurkassa jo muutaman päivän. Koristeita siihen ei vielä olla kuitenkaan lykitty; kuusi saa nauttia pelkistä valoista ja tähdestä jouluaattoon asti. Pidetään nyt joistakin perinteistä ja periaatteista sentään kiinni. Suomessa olisin tuonut kuusen sisälle vasta aatonaattona. Mutta hei, maassa maan tavalla, vai miten se meni...

Joulutunnelmaa on viritelty tällä viikolla muutenkin. Eilen tein glögiä ja isän perinteistä joulusinappia. Tänään oli vuorossa lanttu- ja porkkanalaatikko, jotta voin tyrkyttää niitä sukulaisille huomisella kiitospäiväillallisella. Kaikkia näitä tein kauhunsekaisin tuntein ensimmäistä kertaa ikinä, mutta hyvinhän nuo tuntui onnistuvan.

Ennen eilisiltaisia glögeilyjä päivä meni "mukavasti" ruokakaupassa. Minulla oli melkoisen pitkä ostoslista mukana, ja olin varautunut siihen, että iso osa raaka-aineista jää ostamatta. Joulupullaan ei kardemummaa tai tuorehiivaa meidän lähikaupasta löytynyt (jälkimmäistä oli kuulemma joskus ollut, mutta suosio oli ollut heikkoa), joten sovelletaan. Lanttuja piti etsiä melkein suurennuslasin kanssa, mutta lopulta löysin niitä kolme kappaletta, joista kotiutin yhden. Kaupan iso meksikolaisosasto pelasti paljon, sillä sieltä löysin sellaisia hienouksia kuten maissitärkkelystä (perunajauhojen korvikkeeksi) ja valkopippuria.

Nyt täytyy mennä jatkamaan jauhopeukalointia, sillä S on matkalla kotiin, ja lupasin sille kotitekoista pizzaa viikonlopun kunniaksi. Meidän viikonloppu tosiaan alkaa tänään, sillä S:lla on pari peräkkäistä vapaapäivää. Huomenna ahdetaan itsemme täyteen ruokaa ja sukulointia. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun pääsen kokemaan "aidon" kiitospäivän. Viimeksi täällä näihin aikoihin ollessani vietin kiitospäivän Coloradossa kavereiden kanssa syöden pikaruokaa. Aika amerikkalaista sekin, tosin.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä kuva meidän sängystä aika ajoin löytyvästä möröstä:

Peiton alla möyhivä Chaos on hirvittävä näky.

*****

Fakta #78: Vuoden 1995 kohokohta oli se, kun mestari-Leijonat Juha Ylönen ja Antti Törmänen vierailivat kotipitäjässäni. Pääsin läpsäyttämään jälkimmäisen kättä ja kuljin loppupäivän muovipussi käden suojana. "En pese tätä kättä ikinä!"

torstai 18. marraskuuta 2010

Jouluahdistus

Kahden perheen jouluperinteiden yhteensulattaminen on monissa tapauksissa hankalaa. Me luultiin, että päästäisiin todella helpolla, sillä suomalaiseen tyyliin jouluaatto on minulle tärkeämpi kuin joulupäivä, kun taas S:n perhe juhlii joulua ja jakaa lahjat vasta jouluaamuna. Ajateltiin, että meidän oma pikkuperhe viettää oman joulunsa aattona suomalaisten perinteiden ja ruokien kera, ja appivanhempien luona juhlitaan sitten amerikkalaista perhejoulua seuraavana aamuna. Helppo nakki.

No joo, eihän se tietenkään noin helposti sujunut. Jouluun on vielä yli kuukausi aikaa, ja minä olen tirautellut jo yhdet kyyneleet koko sopan takia. Eräänä lauantaiaamuna S:n äiti soitti ja ilmoitti, että joulusuunnitelmat ovat viime vuosista poiketen seuraavanlaiset: Jouluaattona mennään kaikki appivanhempien luokse, ja joulupäivänä saa sitten jokainen tehdä ihan mitä itse haluaa. "Kun kaikki ovat tänä vuonna hankalia." Hermoromahduksen partaalle minut lopulta lykkäsi tieto siitä, että kiitospäivänä vedellään hatusta nimiä ja arvotaan, kuka ostaa kenellekin 50 dollarin arvoisen lahjan. Ettei kato tulis sanomista saatujen ja annettujen lahjojen arvosta...

Ei! Ei ei ei ei... EI!

Nyt me ollaan sitten niitä erityisen hankalia tapauksia, sillä me (minä) ei suostuta menemään jouluaattona yhtään mihinkään. Se on meidän joulu. Silloin jutellaan minun joulua Suomessa viettävälle perheelle ja rauhoitutaan illaksi takkatulen ääreen kuusen alle, eikä ajella pitkin poikin valtateitä. Mihinkään lahja-arpajaisiinkaan en halua osallistua, sillä täytyy muistaa, että nyt on kyse aikuisista ihmisistä, joiden pitäisi osata olla tyytyväisiä saamaansa lahjaan, olipa kyse sitten konvehtirasiasta tai digikamerasta. Ilo lahjan antamisesta häviää, kun on kyse pakosta, ei halusta. Tuoreen kälyn kanssa (S:n veli meni kuukausi sitten naimisiin!) tuumattiin, että olisi jo ihan sama vaihtaa 50 dollarin shekit (Amerikassa kun ollaan) päikseen; silloin ainakin voisi olla ihan varma, että on osannut antaa aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikki, mieluisen ja varmasti juuri 50 dollarin arvoisen lahjan.

Merry Christmas, p*rkele!

*****

Fakta #77: Olen saunonut kahden namibialaisen pikajuoksijan kanssa. Vaatteet päällä.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Havaittavissa pientä ylpeyttä

Huh, niin se viikko taas hurahti ihan huomaamatta. On ollut aika rauhallista, kun tuo meidän perheenpää (HAHA!) on ollut vähän sään alla (under the weather), eli ihan rehellisesti kipeä. Meikämannekin on ollut vähän tukkoinen, mutta pahin tauti taisi jäädä saamatta. Kaikenlaisen riekkumisen sijaan ollaan nakutettu Rock Band kolmosta niin, että nivelet paukkuvat, ja katsottu eka tuotantokausi Tales from the Crypt -sarjasta. Ollaan oltu musikaalisia ja nostalgisia nörttejä.

Syy, miksi oikeastaan koneelle istahdin, on Usva. Piti tulla kehumaan, miten hieno pentu se on. Typy on oppinut sisäsiistiksi ihan uskomattoman nopeasti; vahinkovapaita viikkoja on takana jo vaikka kuinka monta. Temppurepeertuaari on nykyisellään melkoisen laaja, vaikkakin Usva on ehkä ottanut kissoista vähän liikaa mallia, ja kun temppuilu ei huvita, niin se ei huvita. Alla vähän mallia köhäisen kameran ja emännän tarjoamana.

video
Nätisti istuminen ei vielä ihan onnistu.

Täällä päin maailmaa tuntuu olevan melko yleisenä tapana kouluttaa koira häkkiä/koppaa apuna käyttäen (crate training). En ole kyseisen koulutustavan suurin fani. Kokolattiamattojen luvatussa maassa toki on ihan kätevää nakata koira vähän itseään suurempaan häkkiin ja pakottaa se sisäsiistiksi, sillä kuka sitä nyt sänkyynsä haluaisi kuseksia (Chaos sitten taas tykkää kuseksia meidän sänkyyn). Onneksi meidän ei ole tarvinnut kyseiseen tapaan turvautua, sillä olen ollut kotona vahtimassa Usvan rakon toimintaa aika haukkana. Suurin syy inhooni häkkikoulutusta kohtaan on se, että kopassa asuminen ei usein lopu koulutuksen loppuessa, vaan siitä tulee koiran päiväkoti, eli kun itse ollaan töissä, koira on pikkuruisessa kopassa. Meidän lähipiiristäkin löytyy näitä tapauksia.

Kännykuvan suttuisuudeta huolimatta tästä näkee, missä olosuhteissa Usva eläinkaupassa eleli. Ei haluttu jatkaa vankilaelämää.

Tästä kaikesta inhosta huolimatta Usva on kuitenkin nukkunut yönsä sille crate trainingin mukaan aivan liian isossa häkissä. Koulutukseen sitä ei ole käytetty, ollaan vain haluttu varmistaa, etteivät mahdolliset vahinkopissat ehdi imeytyä kokolattiamattoon yön aikana. Häkki on ollut Usvan luola, oma turvapaikka, ja sellaisena se on sitä pitänytkin. Tuo rääpäle, joka on muuten nyt viisikuukautisena jo täysikasvuisen sheltin kokoinen, pelkää ihan älyttömästi esim. käryävien ranskalaisten aiheuttamaa savunhajua, ja se juoksee häkkiin turvaan pahaa lemua. Yläkertaan pakeneminenhan olisi oikeassa tulipalotilanteessa hurjan järkevää...

Palatakseni itse asiaan: Meidän oli tarkoitus pitää Usva öisin häkissä siihen asti, kunnes se on toipunut steriloinnista, joka tapahtuu joskus joulukuussa. Halutaan pitää kissat erossa kipeästä sessusta, joten häkki on hyvä apuväline. No, viime viikolla jätettiin Usva kuitenkin laittamatta häkkiin, ja kaikki meni oikein loistavasti (tosin Usva nukkui ensimmäisen "vapaan" yönsä häkissä ihan oma-aloitteisesti). Siitä lähtien se on ollut vapaana vuorokauden ympäri, ja osaa kyllä pyytää yölläkin ulos, jos tarve tulee. Hieno koira, vaikka se nyt näköjään jyystääkin kengännauhoja.

Joko olen kehunut omaa hauvavauvaa tarpeeksi? Haluaisin nimittäin vielä lisätä, että se on hirvittävän fiksu ja ihmisrakas, enkä voi mitenkään ottaa noista kunniaa itselleni, sillä tuommoinen se on ollut alusta asti. Meillä kävi ihan älyttömän hyvä tuuri.

Tasapuolisuuden vuoksi pitää pikkuisen kehua kissojakin. Ne ovat oppineet sietämään Usvaa, vaikka se niitä ympäri asuntoa jahtaakin. Chaos antaa Usvan jopa purra sitä niskasta. Kissat ovat hyvästä käytöksestä, tai minun roskisdyykkauksesta, hyötyneetkin, sillä raahattiin roskalavan viereen hylätty hyväkuntoinen ja -laatuinen raapimispuu kotiin. On ollut vähintäänkin suosittu.


Jotta tämä merkintä menisi vielä enemmän sekavaksi, lisätään tähän nyt vielä kuva minun joulu... tunnelmavaloista. Kai minä saan jo vähän tunnelmoida, kun kerran kaupatkin pursuavat joulukamaa?

Jos katsoo oikein tarkasti, saattaa huomata, että pullon sisältö ei voi olla vodkaa, sillä siellä kasvaa kasvi.

*****

Fakta #76: Leivoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni ruisleipää. Siitä tuli jopa ihan syötävää.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Viännä ja kiännä

Mikäköhän viehätys amerikkalaisilla on asioiden vaikeasti tekemiseen? Tästä erinomainen esimerkki on ovenkahva. Tai siis nuppi. Pyörylä. Mötikkä. Meidän asunnon ovet eivät ole kahvoja nähneetkään, uudemmista asunnoista saattaa sellaisia hienouksia löytyäkin.


Ulko-oven knob on sileä. Neulehanskat kädessä se on mielenkiintoinen väännettävä. Kuvassa näkyy myös "tiivisteet", eli niiden puute, eli järjetön rako oven ja karmin välissä.


Alakerran pikkuvessan nuppia on joku yrittänyt karheuttaa vissiin hampaillaan. Pinta ei ole enää sileä, vaan lähinnä epäilyttävän näköinen. Onkohan joku joskus jäänyt huussiin jumiin?

Toinen verenpainetta ja bakteerikantoja nostattava juttu on vesihanat ja niiden avaamis-/sulkemismekanismit. Hygieenisyydestä ei ole tietoakaan, kun huolellisen puhdistusoperaation (suihkun, käsienpesun) jälkeen hana on mahdotonta sulkea tarraamatta koko kouralla vääntimeen.


Suihkun jälkeen on toki kiva napata morkulasta kiinni ja pyöritellä sitä puoli tuntia, kunnes vesi suvaitsee lopettaa valumisen.


Tiskiallas. Tässä on sentään olevinaan tuollaiset upotukset, joista saa muka hyvän otteen.


Pelkällä kyynärpäällä ei vessan hanaakaan suljeta. Hanan toiselta puolelta löytyy luonnollisesti kylmän veden väännin, joten molemmat kädet saa kätevästi likaisiksi heti pesun jälkeen.

No entäs sitten valonkatkaisimet? Seinään kiinni lyödyt katkaisimet ovat yleensä melko järkevää tekoa. Ihan rehelliset pikkuvivut, kuten olla pitääkin. Mutta entäs tällainen melkein jokaisesta jalka- tai pöytälampusta löytyvä tappi?


Tuota pitäisi pyöritellä myötäpäivään. Halkaisijaa tikulla on noin 5 mm. On siis helpompaa vetäistä johto seinästä, kuin vääntää jähmeää katkaisijaa.

*****

Fakta #74: Jääkiekko on parasta. Joskus pikkunaperona keksin, että Jokerit on paras joukkue (ehkä sen takia, että kaikki luokan pojat tykkäsivät Tepsistä). Innostuksesta kehkeytyi pienoinen pakkomielle; keräsin esimerkiksi yhdellä kaudella kaikkien joukkuiden kaikki ottelutilastot Savon Sanomista talteen. Tallessa ovat vieläkin.

Fakta #75: Omistan kaksi Jokereiden pelipaitaa: Ari Sulanderin vihreä-violetti paita 90-luvun menestysvuosilta, sekä Eero Somervuoren sininen nuttu vuodelta 1997. Jälkimmäiseen metsästin Eeron nimmarin Niiralan montun harjoitusjään vieressä keväällä 1999. Jokerit päihitti KalPan 9-0. Jokaisen teinitytön unelmapäivä.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Marraskuulumisia

Ah, Halloween, tuo ihmisuhrien juhla (ok, tämä olkoon viimeinen Christine O'Donnell -linkki, jos naista ei valita Delawaren senaattoriksi tänään), on nyt ohi. Käteen jäi paljon mukavia muistoja, vähemmän mukavia mustelmia ja ällömakeita karkkeja.

Meidän Halloween-hulluttelu alkoi kunnolla torstaina, kun käytiin pelottelemassa itseämme haunted housessa Kansas Cityn aika autiolla keskusta-alueella. Pelottavinta pilkkopimeässä ja säikyttelyansoja täynnä olevassa talossa oli, jälleen kerran, liukumäki. Neljä kerrosta korkea liukkari ei sovi tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Hrr.

Perjantaina käytiin katsomassa Saw 3D, ja voi plääh, en tykännyt ollenkaan. Olisi kai pitänyt katsoa kaikki sata aiempaa jatko-osaa, jotta olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Tai no, tuskinpa olisin leffasta silti nauttinut. Se oli huono. Piste.

Lauantaina oli sitten meidän Halloweenin kohokohta, kavereiden järjestämät bileet Emporiassa. Paikalla oli meidän lisäksi mm. Magnum P.I. -robotti, tirkistelijä, päivätyöläinen, ukki ja Dwight Schrute.


Mulla ei ollut peruukkia, valitettavasti.

Me pukeuduttiin S:n kanssa sisäpiirivitsiksi, joka taitaa olla vähän liian pitkä ja eräälle kaverille liian henkilökohtainen täällä selitettäväksi, mutta kerrotaan nyt sen verran kummiskin, että meillä ja muutamalla kaverilla on ollut jo pidemmän aikaa tapana sanoa sweetin sijasta sweat ja toisin päin. "Would you like some sweats?" "Ah, it's really hot, I'm getting all sweety!"

Hehee...

Moving on. Edellisessä kirjoituksessa avauduin meidän eroavaisuuksista sen verran, että varmaan kaikille kävi selväksi, että meillä konsolipelihommat hoitaa yleensä S. No, rouva sai sunnuntai-iltana päähänsä, että meidän on saatava Rock Band 3, nytheti, vaikka marraskuun kohdalla kalenterissa lukee isolla "SAVE $$$ €€€". Meillähän oli Suomessa pelin aiemmat versiot ja soittimet, mutta tänne niitä ei lähdetty raahaamaan. Onkin siis ollut vähän ikävä bändeilyä.

Tilanne on tällä hetkellä se, että meidän olohuone näyttää joltain leikkistudiolta minisoittimineen. Ostettiin Rock Band 3 ja sen mukana tullut pikkuinen kosketinsoitin (!!!), sekä ihan vahingossa myös The Beatles Rock Band -paketti, jossa tuli mukana Beatles-peli, kitara, rummut ja mikki. No kun halvalla saatiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Nämä säästäjät päättivät eilisellä ostosreissulla, että torstaina kotiutetaan Kinect. Eipä tarvitse poistua kotoa vähään aikaan yhtään mihinkään, paitsi puurohiutaleostoksille. S voisi myös käydä töissä.

*****

Fakta #73: Aloitin pianotunnit kuusivuotiaana ja jatkoin ohjattua harrastusta muistaakseni seitsemän vuotta. Sen jälkeen olen soitellut omaksi ilokseni, mutten ollenkaan tänne muuton jälkeen. Ehkä seuraavaksi voisin ostaa ihan oikean kosketinsoittimen/pianon.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Mistä tiesit?

Pohdiskeltiin vähän aikaa sitten yhden hyvän, valitettavasti tuhansien kilometrien päässä olevan, ystävän kanssa elämän suuria kysymyksiä. Mistä tietää, että rinnalle sattunut juuri itselle sopiva tyyppi? Milloin sen tietää?

Mitään universaaleja vastauksia näihin kysymyksiin tuskin on olemassa, mutta omien kokemusten perusteella osasin heittää pari nasevaa mielipidettä keskustelun tuoksinassa.

Otetaanpa nyt vaikka tuo minun aviomies esimerkiksi. Jos oltaisiin oltu toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, tuskin oltaisiin nyt tässä. Törmättiin toisiimme sopivassa elämäntilanteessa.

Ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni kesti melkein viisi ja puoli vuotta, ja uskallan väittää, että se muutti minua monessa mielessä. Vaikka lopulta tultiinkin siihen tulokseen, että nyt on hyvä nähdä maailmaa omilla tahoillamme, niin tuo puoli vuosikymmentä nuoren ihmisen elämästä ei mennyt missään nimessä hukkaan. Opin ehkä hitusen verran kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä kompromisseja. En ollut enää sama ärhäkkä teini. Olisin varmaan rauhoittunut ihan omillanikin, mutta luulenpa, että toisen ihmisen kanssa päiden yhteenhakkaaminen nopeutti prosessia. Jos olisin nyt yhtä jääräpäinen kuin esimerkiksi kahdeksan vuotta sitten, toisen perusitsepäisen ihmisen kanssa elosta ei tulisi yhtään mitään. Toisaalta alistuvan tyypin kanssa elämisestäkään ei tulisi mitään, kun olisin sitten koko ajan haastamassa riitaa, koska ne olisi helppo voittaa.

Kun alettiin "hengailemaan" S:n kanssa nelisen vuotta sitten, muistan ajatelleeni, että ollaan aika erilaisia ihmisiä. Se ei ihan täysin vastannut silloista käsitystäni minulle sopivasta kumppanista. S ei nauttinut joistakin minulle tärkeistä asioista, kuten esimerkiksi ruoanlaitosta, eikä se halunnut maistella minun tekeleitä, sillä se oli todella nirso. Minua taas ei kiinnostanut S:n nörttiharrastus, videopelit. Jotain yhteistä meillä kuitenkin oli, muun muassa samankaltaiset elämänarvot ja samanlainen, vähän turhankin sarkastinen huumorintaju. Viihdyttiinkin yhdessä ihan mielettömän hyvin.

Parin kuukauden paita-ja-peppuilun jälkeen yhdessäololle tuli tiukka stoppi. S muutti itärannikolle, eikä olisi saanut pitää minuun mitään yhteyttä, koska työpaikka ei oikein tykännyt ulkomaalaisista kontakteista. Skype kuitenkin lauloi ja haikailtiin toistemme perään. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen en voinut olla varma, olinko ihastunut siihen oikeaan S:yyn, vai itse päässä rakentamaani unelmamieheen.

Meidänvälinen tilanen ei ainakaan helpottanut ajan myötä, ainakaan välittömästi, joten päästiin näkemään toistemme p*skimmat puolet heti kättelyssä. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin monta kertaa, sillä toivottoman tilanteen lisäksi toinen osapuoli oli välillä ihan täysi idiootti (itsehän toki olin aina mukava ja miellyttävä...). Jotenkin ne hyvät puolet kuitenkin veivät ylivoimaisen voiton, ja päätettiin antaa meille oikea mahdollisuus. S vaihtoi työ- ja asuinpaikkaa, ja minä pääsin käymään kylässä.

Pitkän välimatkan vuoksi puhuttiin, paljon, kun muuhunkaan ei aikaa voinut tuhlata. Tutustuin ja ihastuin mieheen koko ajan enemmän. Pistettiin p*skimmat puolemme piiloon ja nautittiin uudesta mahdollisuudesta.

Milloin sitten tiesin, että tässä se nyt on, se tyyppi, jonka kanssa haluan loppuelämäni jakaa? En tiedä, edes näin jälkikäteen. Sen kuitenkin tiedän, että opin tuntemaan aidon S:n olosuhteiden pakosta paljon nopeammin kuin ns. normitilanteessa. Teeskentelystä ei olisi ollut kummallekaan mitään hyötyä. Kun saatiin taas olla vapaasti yhdessä, homma eteni aika nopeasti yhteisen tulevaisuuden suunnittelemiseen, ehkä jälleen kerran olosuhteiden pakosta. Pitkä välimatka ja pitkä kaukosuhde ei houkuttanut meitä kumpaakaan, joten epäonnistumisen uhallakin S tuli Suomeen opiskelemaan heti, kun siihen mahdollisuus tuli. Hyvin meni.

Sen sijaan kysymykseen "mistä sen tietää?" osaan omalta osaltani vastata. Minä tiesin siitä, kun toisen kanssa on oikeasti hyvä olla. Ei ole tarvinnut miettiä ja jossitella, notta olisikohan minulle olemassa parempi puolisko jossakin, sillä viihdytään tämän nykyisen kanssa toistemme seurassa mainiosti kaikista vioistamme huolimatta. Me ei riidellä jokaisesta typerästä pikkuasiasta, ja silloin kun riidellään, riidellään yleensä jostain typerästä pikkuasiasta. Nuorempana meidän luonteet olisivat törmänneet toisiinsa lujaa, mutta nyt osataan hengittää syvään ja antaa toiselle tilaa, kun tilantarve iskee. Luotto toiseen on myös kova; sekin on äärimmäisen tärkeää.

S on edelleen ruoan suhteen melko nirso, mutta on kyllä laajentanut ruokarepertuaariaan ihan hurjasti meidän yhdessäoloaikana. Nyt se  haluaa, että ruokaan laitetaan sipulia, kun ennen se oli ehdoton no-no. Se jopa kokkaa! Minä en edelleenkään ole mikään suurin videopelienystävä, vaikka S minut aikoinaan World of Warcraftia saikin pelaamaan (että se niistä nörttiharrastuksista). Ostin meille pari kuukautta sitten Wiin, jotta voidaan pelailla minun mielenlaadulle sopivia pelejä yhdessä (Wii Sports Resort, Super Mario Bros.). Räiskinnät ovat saaneet jäädä ihan suosiolla S:n omaksi iloitteluksi.

Vaikka ns. oma aika on tärkeää, mielestäni on vähintään yhtä tärkeää viettää aikaa yhdessä. Vessaan ei sentään tarvitse yhtä aikaa työntyä, mutta muuten touhutaan kyllä yhdessä paljon, ja mikä parasta, nautitaan yhdessä tehdyistä jutuista ja vietetystä ajasta. On kivaa olla kuin paita ja peppu.

Olen myös sisäistänyt, ettei ihannekumppanin pidä olla minun kanssa samanlainen. Omassa itsessä on jaksamista ihan tarpeeksi; ei tähän toista samanlaista tarvita. Jos tuo ukko kuitenkin ottaa joskus pattiin vähän enemmänkin, niin palautan mieleeni muutaman vuoden takaisen hampaidenkiristelyn ja sen, minkä työn takana tämä nykyhetki on ollut. Työtä täytyy toki tulevaisuutta varten tehdä vieläkin, mutta työ ei saisi maistua puulta. Kyllä meillekin varmasti tulee vielä kriisinpoikanen jos toinenkin, mutta ollaan selvitty sellaisista ennenkin.

Bring it on.

*****

Fakta #72: Toinen nimeni on Elina.

maanantai 25. lokakuuta 2010

EXTREME Pumpkins

Viikonloppu oli taas vaihteeksi täynnä kaikenlaista vipinää, mutta en valita! Perjantaiaamuna käännettiin auton keula lounaaseen ja hurautettiin Emporiaan. S:lla oli homecomingin yhteydessä oman alansa Meet the Grads -tapahtuma, joten se pääsi kertomaan valmistumisen jälkeisistä kokemuksista nykyisille opiskelijoille. Minä sain viettää aikaa mukavassa seurassa, ja Usva pääsi temmeltämään uuden koirakaverin kanssa. Win-win.

Päivän virallisemman osuuden ollessa ohi käytiin syömässä vakkaripaikassa (jos ikinä eksytte Emporiaan ja meksikolainen ruoka maistuu, käväiskää La Haciendassa) ja juomassa yhdet isot tuopilliset olutta. Tarjoilija kysyi minulta, haluanko pillin. Oluen kanssa! Näytinköhän oikeasti niin heiveröiseltä, etten jaksaisi nostaa tuopposta?

Illan aikana nähtiin vielä monta vanhaa tuttua, joten meidän homecoming onnistui oikein hyvin. Sen verran hyvin tuli verestettyä opiskeluaikaisia muistoja, että baarista lähtiessä portsari halusi halata minua, sillä olin kuulemma ollut niin hauskaa katseltavaa.

Lauantai meni vähän rauhallisemmissa merkeissä, vaikka ohjelmassa olikin spektaakkeli nimeltä EXTREME Pumpkin Carving Contest. Mittelöt järjestettiin Kansas Cityn kupeessa kavereiden kotona, joten ajettiin heti aamusta takaisin kotiin. Oltiin kuunneltu koko viikon ajan hurjaa uhoamista muilta osallistujilta, jotka olivat suunnitelleet kisakurpitsansa viimeisen päälle. Me panostettiin sen verran, että mietittiin tekeleitämme kotimatkan ajan. Kategorioina oli ennen kisan alkua muistaakseni EXTREME!!!, Comedy, Gore ja Technical, kisan kuluessa ja sen jälkeen vielä muutama enemmän, joten jokainen taideteos taisi voittaa jossakin sarjassa.

Vähäisestä suunnittelusta huolimatta ensimmäinen kurpitsankaiverruskokemukseni oli oikein miellyttävä ja hauska! Meidän, eli siis S:n ja minun, luomukset löytyvät kolmesta alimmasta kuvasta.

Drunkenstein.

Tämä kurpitsa halkaistiin ensin kahtia ja parsittiin sitten kasaan.

Syntymä. Huomatkaa hienot kyyneleet.

T2.

Tulta ja vettä sylkevä kaksoiskurpitsa.




*****

Fakta #71: Minulla on ihan olemattomat pikkuvarpaat ja vielä olemattomammat pikkuvarpaankynnet.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Onnen päiviä

Täällä ollaan oltu viime aikoina aika hyväntuulisia, joten antaa sen näkyä nyt blogissakin. Sain pari viikkoa sitten mukavia uutisia Suomesta. Vanhempani olivat ostaneet lentoliput Chicagoon ja takaisin, joten heidän ensikeväinen reissunsa näille meidän seuduille varmistui. Suunnitelmissa on mm. Chicagoon tutustuminen ja St. Louisin kautta kotiin ajaminen. Sitä pidemmälle en ole vielä ehtinyt/osannut ajatella, mutta olen kyllä varsin innoissani.

Viime perjantai oli ehkä paras tähänastisista täällä vietetyistä päivistä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Minä puunasin päivän aikana koko asunnon kokolattiamatosta kattoon ja takaisin, joten kylläpä passasi viettää mukavaa koti-iltaa, ihan oman porukan kesken. Tuollaisen urakan jälkeen olenkin ollut sitten melkoinen siisteysnatsi, mutta se on asia erikseen...

Aloitettiin koti-ilta viemällä Usva tenniskentälle vähän pelailemaan palloa. Tässä lähellä ei ole koirapuistoja, joten lähin turvallinen koiranjuoksutusalue on siis tuo melkein käyttämättömänä lojuva taloyhtiön tenniskenttä. Vaikka Usva tykkääkin sisällä ollessa pallopeleistä ihan eniten, niin ulkona paimentamisvietti otti vallan tuosta rääpäleestä. Se kulkikin minun kannoilla jatkuvasti ja suostui hakemaan pallon vain, jos minä olin tarpeeksi lähellä. Juostiin sitten ympäri kenttää, koko porukka.


Tuossa BL-pullossa ei suinkaan ole Bud Lightia vaan banaanilimsaa.

Kun oltiin saatu tarpeeksi juoksemisesta, tultiin sisälle vähän paistamaan hampurilaisia ja herkuttelemaan. Tai S paistoi hampurilaisia ja minä herkuttelin ja sytyttelin kynttilöitä. Täällä on päivisin vielä suhteellisen lämmintä (yli 20 lämpöastetta), mutta illaksi viilenee, joten sisätulia passaa pöhötellä.

Meidän ei niin varaava takka.

Ilta menikin tosiaan oikein mukavissa merkeissä. Katsottiin kaapeliboksiin tallentuneita komediasarjoja (30 Rock, The Office) ja laatudraamaa à la HBO (Boardwalk Empire), sekä ihan vain juteltiin. Viikonloppuisin on yleensä niin paljon kaikenlaista menoa, että tämä oli erittäin miellyttävää vaihtelua.

Mukavat uutiset saivat jatkoa eilen, kun taloyhtiö jakoi paksun tiedotenivaskan kaikille asukkaille. Kirjoitin taannoin kierrättämisen sietämättömästä vaikeudesta; mehän kierrätettiin omalla kuistilla, kun muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut. No, vähän aikaa sitten taloyhtiöltä tuli käsky, että kaikkien tulee tyhjentää sisäänkäynnit (joka meidän kuisti siis on) syyssiivouksen ajaksi ja mielellään ne tulisi pitää tyhjinä sen jälkeenkin. Siirrettiin meidän esteettinen roskiskeskus jo valmiiksi ahtaaseen keittiöön, ja välillä on kyllä tehnyt mieli antaa periksi koko kierrätyksen kanssa, sen verran työlästä se täällä on.

Vaan eipä ole enää! Ollaan käyty pari kertaa keskustelemassa tuolla toimistossa näistä kierrätysasioista, eikä näköjään ihan turhaan, sillä tuon jaetun tiedotteen mukaan tällä viikolla taloyhtiön pihaan ilmestyy kierrätyspiste! Riemuvoitto! Miten voikin ihminen olla näin innoissaan jostain sellaisesta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille?

Ehkä yhtenä syynä on se, että enää ei tarvitse kuskata tölkkejä ja muovipulloja appivanhempien luokse ja kuunnella kuittailuja siitä, miten tölkit eivät ole tarpeeksi littanaksi lytättyjä.

*****

Fakta #70: En oikeastaan pidä Coca Colasta, mutta Cherry Coke (Zero) on taas sitten yksi lempparilimppareita.

torstai 14. lokakuuta 2010

Lenkkimakkara

Käytiin tänään Usvan kanssa tähän mennessä pisimmällä yhteisellä lenkillä. Matkalle mittaa tuli ehkä noin neljä kilometriä, ja tuo pikkumakkara tallusti sen reippaasti alle tunnissa.


Käytiin palauttamassa kirjastoon uusin (kymmenes) Sookie Stackhouse -kirja. Pitkän kirjasarjan loputtua  tulee aika tyhjä olo, vaikkakin tähän kyseiseen sarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Tekisi melkein mieli aloittaa koko homma alusta, mikä onnistuisikin pikkuisen liian helposti, sillä omistan sarjan yhdeksän ensimmäistä osaa. Kyllä se aina telkkarin tölläämisen voittaa, vaikka tässä viime aikoina on ollut mielenkiintoista seurata USA:n poliittisen tilanteen kehittymistä. Muun muassa eilinen Delawaren senaattorikisan väittely Chris "The Democrat" Coonsin ja Christine "I'm not a witch and mice have fully functional human brains" O'Donnellin välillä oli viihdyttävä ja kiihdyttävä.


Tännekin on tullut syksy, vaikka lenkkikamppeina riitti varsin hyvin t-paita ja shortsit. Yritin napsia kännykällä pari kuvaa matkan varrelta, sillä jotkut puut ovat aika komeassa vaiheessa. Tässä naapurustossa ei vielä näkynyt hurjia Halloween-koristeita pihalla, vaikka muutama överi Halloween-oksennus tulikin nähtyä. Niistä en valitettavasti älynnyt ottaa kuvia.

Lenkkeillessä huomaa olevansa Amerikassa muutenkin kuin maisemien perusteella. Ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä, joten he olettavat minunkin olevan sosiaalinen. Tuota yllä olevaa kuvaa ottaessani joku tietyöläinen huuteli korttelin päästä, notta minkäslainen koira neidillä (rouvallapas!) on mukana. Vähän ajan päästä kohdalla hidasti iso pickup, jonka kuski (mies) hymyili leveästi, katsoi koiraa ja sanoi: "Adorable!"


Aika adorable oli tämäkin näky, joka oli vastassa, kun päästiin Usvan kanssa sisälle. Chaos oli Lumin pestävänä sängyssä, johon Lumi, meidän isoin elukka tällä hetkellä, mahtuu juuri ja juuri yksin. Nyt kaikki nelijalkaiset ovat päikkäreillä, joten asunnossa on mukavan rauhallista. Normitilannehan on se, että Lumi vahtaa ikkunassa lintuja ja mäkättää niille, Usva kantaa minulle leluja viskeltäväksi, ja Chaos hyrrää sylissä/näppäimistöllä niin pitkään, kunnes annan sille ruokaa.

Loppukevennykseksi haluaisin julkaista pätkän ala-asteaikaisesta päiväkirjastani, jota lukiessa meinasin eilen tukehtua nauruun:

Tein tänään englannin tehtäviä, ja siellä oli tai oikeestaan luki että: This is my cousin Mark. He lives in Manchester. Siis ihankun Mark Owenin serkku ois kertonu siitä, kun Mark asuu Manchesterissa... Tänään oli Jyrkissä Take Thatin viimesin sinkku, How deep is your love... Hau diip ishjor lav. Se kuulosti ihan tolta. Gary on ihana. [27.2.1996, Anni 11 vuotta]
*****

Fakta #68: Ulkomaanmatkani koostuvat reissuista seuraaviin maihin: Ruotsi, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Venäjä, Bulgaria, Espanja (Kanariansaaret), Kreikka (Kypros ja Kreeta), Yhdysvallat. Ranskassa olen käynyt sen verran, että kävelin Pariisin lentokentän parkkipaikalle ja sitten pikapikaa sisälle ja jatkolennolle, jotta voisin sanoa käyneeni Ranskassa. Saksassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa pysyttelin lentokenttien sisällä.

Fakta #69: Olen käynyt Auschwitzissä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Hirmu kiva aamunavaus

Tämä päivä ei ole ollut yhtään pöllömpi tähän mennessä. Aloitin aamuni metsästämällä meille onnistuneesti liput Shinedownin akustiselle keikalle, joka myytiin loppuun kolmessa vartissa. Oi onnea! Viime viikonloppuna nähtiin muuten Buckcherry, ja minä olen nyt onnellinen Buckcherry-rumpukapulan omistaja. (En tosin itse saanut koppia, kun rumpali heitti kapulan yleisöön, mutta takana seissyt kaverinipa koppasi sen kiinni ja antoi minulle.)

Menestyksekkään metsästysreissun jälkeen suuntasin postiin hakemaan Suomesta tulleen paketin. Sisältö oli aika mieluisa:

Kuvaan tunkenut kissa ei löytynyt paketista vaan ihan omasta takaa.

Oli siellä paketissa muutakin, kuten S:n loput gradukopiot ja minun päiväkirjat, mutta ei niillä saa suuta yhtä makeaksi (suolaiseksi) kuin näillä herkuilla. S esitti jo vienon toiveen, etten söisi viittä pussillista Turkkareita tänään.

We'll see...

*****

Fakta #67: Tykkään hurjasti käsitöiden tekemisestä. Olen väkertänyt mm. aika monta mattoa, liinaa, ryijyä (näitä enimmäkseen mallikappaleiksi ja tilaustöinä ollessani harjoittelussa käsityökeskuksessa) ja yhden täkänänkin. Neulotut tekeleet taitavat kuitenkin viedä voiton lukumäärällisesti.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Isänmaan toivot ja toivottomat

Välillä se pistää silmään ja pahasti, vaikkakaan ei enää niin paljon kuin aiemmin. Siihen tottuu, vaikka sitä ei voi olla näkemättä tai kuulematta. Se on kaikkialla. Patriotismi, isänmaallisuus, nimittäin.

En usko, että koko maasta löytyy autokauppaa, jonka pihassa ei olisi edes yksi tähtilippu liehumassa. Autojen persuuksissa näkyy monesti isänmaallisia tarroja. Ulkona ei voi liikkua näkemättä USA:n lippuja, telkkaria on melkein mahdotonta katsoa törmäämättä vähän väliä patrioottisiin palopuheisiin (tästä vastuussa ovat pääosin poliitikot). Suuressa osassa amerikkalaisista kouluista, jopa esikouluista, aamu alkaa lippuvalalla:

I pledge allegiance to the flag of the United States of America, and to the republic for which it stands, one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all.

Jokainen päivä on hyvä päivä juhlistaa amerikkalaisuutta. Sitä oikein hokemalla hoetaan, että tässä sitä ollaan; maailman paras kansa (ähäkutti, Newsweek oli eri mieltä, ja siitäkös kohu syntyi, tosin Suomessa enemmän kuin täällä). Vaikka vihaan yleistämistä, voisin rohkeasti sanoa, että amerikkalaiset ovat ylpeitä amerikkalaisuudestaan.

Urheilutapahtumat aloitetaan odotetusti vähän samaan tyyliin kuin Suomessakin, kansallislaululla, mutta, ah, paljon prameammin. Katsomossa seisotaan käsi sydämen päällä ja lauletaan Star-Spangled Banneria antaumuksella. Ok, tämän ymmärrän. Tämä kuuluu asiaan. Tässä maassahan ratkaistaan muuten mm. baseballin World Series ihan omin voimin (kanadalaisetkin saavat tosin osallistua leikkiin). Mitä tuota suotta olemaan vaatimaton.

En tiedä, miksi olin edes yllättynyt, että tänä kesänä näkemämme musikaalin aluksi koko katsomo nousi seisomaan, kääntyi kohti lipputankoa (oltiin siis ulkoilmateatterissa) ja laulaa luritteli kansallislaulun. Minä olin niin hölmistynyt, että melkein nauratti. Pihisin S:lle, että tämä menee nyt kyllä jo liian pitkälle. S:n selitys oli, että musikaalissa on mukana paljon highschoolilaisia, ja tämä on tavallaan heidän urheilutapahtumansa. Aha.

Minua ei isänmaallisuuden osoittaminen haittaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Niin kauan, kuin ollaan ylpeitä omasta maasta, mutta myös suvaitsevaisia ja kunnioittavia muita kohtaan, se on ihan okei. Tämänkokoisessa maassa tarvitaan jokin yhdistävä tekijä pitämään kansakunta koossa, ja patriotismi toimii tässä tapauksessa loistavana liimana. Uskonnosta tai politiikasta ei taida olla yhtenäistämisessä mitään apua, päin vastoin.

Suomen päässä ollaan valitettavasti menty siihen, että jos jonkun takin pieltä koristaa sininen risti tai seinällä roikkuu Suomen lippu, minä näen sinisen ja valkoisen lisäksi punaista, sillä minä yhdistän nuo symbolit äärimmäiseen, ylimieliseen ja suvaitsemattoman isänmaallisuuteen. "Suomi suomalaisille" ja niin edelleen. Normaalisti lippua vilautellaan vain erikoistapauksissa, kuten juhlapäivinä ja Suomen voittaessa MM-lätkämittelöt; muuten se saa olla nätisti taiteltuna jossain kaapin perukoilla. Sääli, sillä minusta olisi ollut mukava tuoda kaunis Suomen lippu mukanani tänne ja laittaa se jonnekin näkyville, mutta noiden aiemmin mainittujen mielleyhtymien vuoksi en halua, ainakaan vielä. Amerikan lippua taas voi heilutella ihan vaikka maanantain kunniaksi, eikä se tarkoita, että lipunliehuttelija olisi suvaitsematon ja ylimielinen, vaikka toki näitäkin liputtajia mahtuu ryhmään amerikkalaiset.

USA muuten sijoittui eräässä 30 kehittyneen maan välisessä koulutukseen liittyvässä tutkimuksessa häntäpään sijoille kaikessa muussa paitsi oppilaiden itsevarmuudessa; siinä se oli ykkönen. Olisikohan tällä sokealla USA on paras! -hypetyksellä, jota voisi ilkeästi aivopesuksikin kutsua, mitään tekemistä asian kanssa?


Suomi taas oli saman tutkimuksen kärjessä. Nyt voisi vähän heilutella sitä siniristilippua ja olla ylpeä suomalainen.

*****

Fakta #66: Kirjoitin kandintutkielmani aiheesta amerikkalainen patriotismi ja sen yhdistävä voima.