No minäkin kuin muutkin

Miten voi ihmisen elämä muuttua jotenkin kiireisemmäksi, kun työt loppuvat? Uusien koulurutiinien opettelu on vienyt meistä kaikista mehut, ja vaikka viemisten ja hakemisten väliin jää monta, monta tuntia teoriassa tehokasta aikaa, kotona edelleen olevalla pienellä miehellä on ollut aivan kamala halipula. Kaksivuotias (!) takiainen roikkuu kaulassa, eikä suostu nukahtamaan päikkäreille muuten kuin nuijan avulla syliin sammumalla. Olen kuitenkin ottanut sylittelyn siltä kannalta, että sitä vartenhan minä kotona lopulta olen. Villakoirat kyllä malttavat odottaa imurointia seuraavaankin päivään.

Kaveri meni ja täytti kaksi vuotta.

Luvattoman pitkän blogiloman päätteeksi ajattelin tarttua härkää sarvista eli Viherjuuria-blogissa esitettyyn hauskaan ja suosittuun haasteeseen oman elämän aakkosista. Jospa löytäisin taas tälle harrastukselle aikaa, vaikka sitten pieni, kuorsaava ihminen puolittain sylissä (kuten nytkin)...

Elämäni aakkoset

Akrofobia eli korkeanpaikankammo. Pienempänä kiipeilin verrattain pelotta vaikka missä, mutta vuosien saatossa orastavasta pelosta muodostui kammo, joka on välillä rajoittanut menemisiä ja tekemisiä. Olen kuitenkin pakottanut itseni joskus aika hurjiinkin paikkoihin, vaikka pelko on tuntunut persiissä ihan kirjaimellisesti.

Seven Falls, Colorado Springs, CO. Hyi!

Bible Belt, raamattuvyöhyke. Asun alueella, jossa uskonto vaikuttaa usein osavaltion lakeihin, vaikka periaatteessa uskonnon ja valtion ero on määrätty perustuslaissa. Moniin paikallisiin verrattuna olen yltiöliberaali ja jumalaton ituhippi, vaikken koe olevani missään mielessä ääriaineistoa. En kuitenkaan enemmistön (?) tavoin kannata mm. avointa aseenkantoa, abortin edelleen vaikeuttamista/kokonaan kieltämistä tai Trumpia, joten pidän usein suuni kiinni poliittisissa keskusteluissa, jotka menevät helposti kiihkoiluksi ja ns. vastapuolen väheksymiseksi. Umpikuja.

Craft beer. Pienpanimo-oluet ovat iso osa meidän perheen elämää, sillä mies "keräilee" niitä ja ostaa joka viikonloppu six-packin uusia, ennestään tuntemattomia oluita. Kellarissa roikkuu lähemmäs 30 growleria eri panimoilta, ja viime lauantai meni pienpanimofestivaaleilla naukkaillen soureja, pale aleja, stouteja... Kauas on tultu niistä ajoista, kun en pystynyt juomaan edes Bud Lightia liian voimakkaan maun vuoksi. Hahahaha!

Dennis on ollut sukunimeni viimeiset kahdeksan vuotta ja on nyt luontainen osa identiteettiäni. Se on helppo ääntää, savolaisellekin, mutta on pakko sanoa, että olen tyytyväinen, etten tälle mantereelle muuton jälkeen ole saanut enää postia nimellä Tenni Anni puhelimessa nimen tavaamisen jälkeen.

Emporia, se syy, miksi sukunimeni on Dennis. Vaihto-opiskelukaupunkini, jossa tapasin tuon elämäni pörröpään, ja jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen. Viimeksi kävimme siellä tämän kuun alussa ja uusimme vitsinä häävalamme ennen The Dan Bandin keikkaa. Pukeuduimme aivan äärettömän hienosti aiemmin päivällä kierrätyskeskuksesta ostettuihin asuihin, ja ainakin osittain sen vuoksi päädyimme paikallislehden etusivulle.

Loretta ja Chuck. Nuo viikset...

Finland, Suomi. Ah, niin rakas sydämeni kotimaa, vaikka aika on saattanut kullata muistot. Oli miten oli, on ollut vaikea pysyä pöksyissä sen jälkeen, kun varasin koko perheelle lennot tammikuun lopulle satavuotiaaseen maahan.

Game of Thrones. Jokos se kahdeksas kausi voisi alkaa?

Hockey, eli lätkä, sekä muutkin pallolajit. Ja yleisurheilu. Formulat. Amerikkalainen jalkapallo. Baseball. Mikä tahansa, paitsi NASCAR ja kansantanssit. Teiniaikojen pahin fanaattisuus on tainnut hieman laantua, mutta melkoinen penkkiurheilija olen edelleen.

Aivopesu on hyvä aloittaa nuorena.

Ikävä. Aina on ikävä jotain ja jonnekin. Kaukosuhdeaikoina ikävöin tietysti Scottya ja Kansas Cityä, ja nyt on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pöh.

Jahkailu. Vaikka olen luonteeltani mukavuudenhaluinen ja laiska, minulla on levottomat jalat ja spontaani mieli. Se johtaa joskus vaikka minkälaisiin päähänpistoihin, joista jotkut tulee toteutettua, kun taas iso osa jää kummittelemaan mieleen. Vaikkapa nyt se satavuotias talo lähikaupungissa, joka on edelleen myynnissä krääääääääh.

Kansas City. Kotini viimeiset seitsemän vuotta.

Lapinlahti. Kotini ensimmäiset 20 vuotta. Kappale kauneinta Suomea.

Mökki. Kappale kauneinta Kansasia. Meidän Suomi-simulaattori.

New York, New York. Ensikosketus Yhdysvaltoihin vaihtoon tullessa, minkä jälkeen kaikki, erityisesti Emporia tuntui pieneltä, muttei missään nimessä mitättömältä. Edellisestä käynnistä on jo melkein 11 vuotta, mutta seuraavaan NYC-matkaan ei ole onneksi enää kuin kaksi päivää.

Outlander. Ai hemmetti, mikä koukku. Sarja- ja kirjasellainen.

Perhe. Tämä nyt varmaan on aika itsestäänselvä.

Kindergartenilainen.

QR-koodit, nuo entisen työn edelleen silmissä kummittelevat p*rkeleet. Jos en enää ikinä skannaa yhtään QR-koodia, en itke.

Road tripit, Amerikan parasta antia. Ollaan huristeltu isoja ja pienempiäkin teitä pitkin Meksikonlahdelle, Kalliovuorille, Atlantin rannalle, Niagaran putouksille, Torontoon, Gracelandiin, Nashvilleen, Minneapolisiin... Näkemistä on vielä aivan loputtomasti! Seuraava pitkä automatka siintää jo unelmissa.

Scotty. Sauna. Salmiakki. Niistä on Annin onni tehty.

Tabletti. Korvaamaton apu, kun haluaa itselleen hiljaisen hetken. Vihoviimeinen kapistus, kun se pitää vääntää viimeisillä näppivoimillaan täysillä kiinni pitävän kirkuvan lapsen kynsistä pois.

Uhmaikä. Tänään oli taas semmoinen kauppareissu, että koko Targetin henkilökunnalle ja asiakkaille tuli selväksi, mikä meidän naperon nimi on. Toivottavasti eivät luulleet, että "EEEEEI!!!" tai "Nyt oikeesti!" on nimeen kuuluva suffiksi...

Vaasassa asuin ja opiskelin elämästäni kolme vuotta, ja sieltä maailmalle ponkaisin. Voisin muuten kuvitella asuvani siellä joskus uudelleen, mutta se toinen kotimainen... Se on päässyt vähän unåhtumaan.

Wife, vaimo. Vaikka avioliitto ei meitä yhteen sido yhtään sen enempää kuin muut asiat, niin valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa, ettei minusta ole mukava olla Scottyn vaimo. Aww.

Xenofobia, muukalaispelko konkretisoitui täällä ennen niin hiljaisessa lähiössä viime helmikuussa pahimmalla mahdollisella tavalla. Mekin olimme perheinemme paikalla, kun intialainen maahanmuuttaja ammuttiin kuoliaaksi perheravintolan terassilla vain sen takia, ettei hän ollut "oikean" värinen, uskonut oletettavasti "oikeaan" jumalaan tai ollut tästä maasta kotoisin. Itsekin maahanmuuttajana tapaus pisti ajattelemaan omaa etuoikeutettua, pelkän pärstäkertoimen tuomaa asemaa ja samalla suremaan sitä, miten kamala paikka tämä maa voi olla jollekin toiselle ihmiselle, joka on muuttanut tänne paremman elämän toivossa ja auttanut yhteiskuntaa omalla panoksellaan, mutta saattaa joutua aivan yllättäen viharikoksen kohteeksi.

Yökyöpeli olen ollut aina, ja aikaiset aamuherätykset ovat tuskaa. Varsinkin turhat sellaiset, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta, ihan vain koska eräs kaksivuotias haluaa tulla katsomaan kissaa meidän huoneeseen. "Kissa, shhhh, kissa! No aa-aa, kissa!"

Zoo, eläintarha. Nuo meidän kaksi koiraa ja kaksi kissaa ovat joskus aivan tajuttoman rasittavia, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta aamulla, kun lapsi säikäyttää sikiunessa olevan kissan, joka päättää juosta pääni yli karkuun ja raapaista silmäluomea, mutta enpä silti vaihtaisi noita mihinkään. Melkoisia mussukoita.

Parhaat kaverukset.

Ålathe eli Olathe, Kansas Cityn lähiö, jossa asustamme ja jossa vähän aikaa sitten näin auton, jonka peräpuskurissa oli Ruotsin lippu ja SWEDEN-rekisterikilpi. Hyvä ja kaikesta huolimatta turvallinen paikka kasvaa lapsille. Puolen tunnin päässä downtownista.

Äiti. Titteli, jota kannan kunnialla, vaikka joskus en koekaan olevani sen arvoinen.

Örinä, vaikkakin melko hillitty sellainen, kuvaa musiikkimakuani 80-luvun rockin rinnalla ihan parhaiten.

Torstai 8.6.2017 (Seiskahaaste osa 7)

Viimeinen päivä ennen pientä viikonloppuirtiottoa. Piti saada tehtyä palkkatyöt, normaalit kotityöt, leikattua nurmikko, pestyä auto, viikattua kolme (isoa!) koneellista pyykkiä, pakata ja olla kuristamatta ketään perheenjäsentä.

Viimeisin tuotti eniten haastetta, sillä pienin kullannuppu ehti tehdä kaikkea kovin tarpeetonta lyhyessä ajassa ja aivan silmänräpäyksessä. Kun sisko heräsi, hän halusi mennä yläkerran vessaan pesemään hampaat. Oli niin kovin suloinen näky, kun lapsukaiset harjasivat purukalustoaan vieri vieressä. Palasin hymyillen alakertaan, vain kiirehtiäkseni takaisin yläkertaan, kun sisko huusi apua. Pikkuveli oli täyttänyt lavuaarin vedellä ja mennyt istumaan sinne. Vaatteet päällä. Voihan sanonko mikä.

Lukitsin kaikki ovet yläkerrassa, myös sen kylppärin. Tyyppi tuskastui murtautumisyrityksiin, tepasteli alakertaan ja meni seisomaan kukkaruukkuun sillä seurauksella, että karisteli multaa ja lehtiä ympäriinsä. Voihan sanonko mikä.

Tihulainen nukahti jälleen kerran keittiönlattialle. Siirsin hänet sohvalle, kirjoitin nopeasti blogimerkinnän ja laitoin siskolle Pienen merenneidon pyörimään. Jos halusin tehdä ulkotöitä, nyt olisi paras ja ainoa sauma. Kävin vaihtamassa vaatteet, sanoin tytölle meneväni ulos riehumaan ruohonleikkurin kanssa. Hän lupasi tulla pyytämämään apua, jos sellaista tarvitsisi. 

Avasin autotallin oven, ja naps, pikkukaveri oli tikkana pystyssä. Eikä hyvällä tuulella. En ollut minäkään.

Tein lapsille popcornia ja istutin heidät lastenvahdin telkkarin eteen. Päätin kokeilla ajella edes etupihan. Kävin vähän väliä kurkkimassa ikkunasta sisään, ja siellähän ne naperot napottivat, sohvalla vierekkäin. Kuin ihmeen kaupalla sain parturoitua koko pihan JA pestyä auton, ennen kuin sisko tuli rollimaan. Pikkuveli oli pursotellut saippuaa lattialle.

Isohkon auton käsinpesu on vähän haasteellista tämmöiselle taaperolle.

Scotty tuli kotiin ja pakkasi koirien viikonloppukassin. Ajattelimme käydä hoitoonvientimatkalla eräällä koiraystävällisellä terassilla syömässä, mutta patio olikin varattu isolle porukalle. Sisun ensimmäinen ravintolakeikka jäi siis tekemättä. Ehkä ihan hyvä, sillä se meinasi saada jo hepulin ravintolan ulkopuolella.

Veimme koirat yökylään ja menimme syömään Kansas Cityn toisiksi parasta pizzaa Johnny C'siin. Paikkaa ei ole päivitetty muutamaan vuosikymmeneen, mutta se onkin osa sen viehätystä. Omistajat pitävät kovasti lapsista, eikä heitä haittaa ollenkaan, vaikka jälkikasvu vähän metelöisikin. Kieltävät usein meitä kieltämästä heitä. Herkullinen pizza, arcade-pelit ja vanha jukeboksi. Aika ihanaa.

Olimme kotona yhdeksän maissa. Muistin, että minun piti pestä vielä yksi koneellinen pyykkiä. Laitoin saunan päälle ja painuin kellariin taittelemaan isoja ja pieniä vaatteita. Pari tuntia myöhemmin lattia oli täynnä kasoja. Oli aika mennä suihkun kautta petiin. Se pakkaaminen jäi tekemättä, mutta aamullakin ehtisi. Niin aina.

*****

Näpyttelen tätä autossa keskellä Missourin maaseutua. Veimme äsken lapset hoitoon ja olemme reissussa ihan kahdestaan. Kerron matkasta ja kohteesta lisää myöhemmin, mutta sanotaan nyt kuitenkin sen verran, että perillä on ehkä pakko syödä BBQ:ta ja kuunnella Elvistä. TCB.

Keskiviikko 7.6.2017 (Seiskahaaste osa 6)

Ostin aamulla ennen töiden aloittamista elokuvaliput. Kauan odotettu tyttöjenilta äidin ja tyttären kesken oli viimeinkin käsillä. Pitäisi vain selvitä viidestä tunnista töitä ja loputtomalta tuntuvasta tuntimäärästä kahden riitelevän lapsen kanssa.

Meillä oli myös tornado, joka jätti melkoista tuhoa jälkeensä. Hyvin yleinen näky.

Puolen päivän aikaan pienempi Tasmanian tuholainen nukahti keskelle keittiön lattiaa kaiken apinoinnin väsyttämänä. Sain siirrettyä hänet sohvalle torkkumaan. Pinnasänkyä oli turha edes kokeilla. Rauha laskeutui taloon, ja sain tehtyä työt loppuun. Ehdin korjata lelut pois lattialta ja siivottua keittiönkin, ennen kuin Scotty tuli kotiin. Menin vaihtamaan nopeasti omat ja tytön vaatteet.

Ajelimme viiden jälkeen yhteen lemppariravintolaamme, Coach'siin ja saimme pöydän aurinkoiselta kattoterassilta. Neiti tilasi ihan ite oman illallisensa (quesadilla ranskalaisilla) ja otimme hassuja kuvia toisistamme. Sitten hän vakavoitui ja kertoi, ettei hän ole vielä ihan varma, kenen kanssa hän menee naimisiin. Esikoulussa oli ollut yksi poika, jonka kanssa heillä oli ollut hääsuunnitelmia, mutta poika oli halunnut odottaa naimisiinmenoa siihen asti, kunnes hän täyttäisi kuusi. Ennen luokkakaveriin ihastumistahan neiti halusi mennä veljensä kanssa naimisiin, mutta meidän mielestä se ei ollut kovin hyvä idea, joten hän laajensi aviomiesetsintäänsä.

Nyt häntä huolestutti sekin, kenen kanssa veli menisi naimisiin, jos hän astelisi luokkakaverin (tai mahdollisesti jonkun muun) kanssa avioliiton auvoiseen satamaan. Yritin lohduttaa, ettei tässä olisi vielä mikään kiire päättää. Että äiti ja daddykin tapasivat vasta paljon myöhemmällä iällä.

"I think I'm going to marry Luokkakaveri. We are going build a house and paint the outside pink and the inside whatever his (luokkakaveri) favorite color is. Äiti, I know what 'pink' is in Finnish. It's 'pinkki'! And 'blue' is 'sininen', mummo and ukki taught me."

Pikkuveli oli ollut meidän illallisen aikaan uimassa daddyn kanssa, kasvoillaan aika huolestunut ilme. Ei kai vain avioliittohuolien vuoksi?

Juoruilimme pojista ja söimme mahat täyteen, ennen kuin jatkoimme matkaa elokuvateatteriin. Treffiseuralaiseni ehti nukahtaa kolmen minuutin ajomatkalla takapenkille, mutta heräsi onneksi erittäin hyvällä tuulella. Olin antanut hänen valita elokuvan, eikä hän meinannut pysyä nahoissaan. Minulla oli vähän sellainen kutina, että The Boss Baby olisi enemmän seuralaiseni mieleen, mutta olin lopulta itsekin positiivisesti yllättynyt.

Leffakarkkia!

Elokuvan jälkeen oli aika palata miesten luo kotiin, mutta emme voineet kävellä teatterin ulkopuolella sijainneen suihkulähteen ohi ilman pientä kuvaussessiota.

Pojilla oli ollut kotona keskenään oikein kivaa puistoiluineen ja uimisineen, joten sovimme, että yritämme tehdä näistä kahdenkeskisistä hetkistä lasten kanssa enemmän tavan kuin poikkeuksen.

Saunan kautta petiin. Keskiviikko oli taputeltu.

Tiistai 6.6.2017 (Seiskahaaste osa 5)

Heräsin horroksesta kahdeksan jälkeen. Puoli kuuden ja kuuden herätyksiin viime aikoina valitettavasti turtuneena tuntui, että olin nukkunut pommiin. Scottyn piti herättää minut, kun lähtee töihin. Mitä ihmettä hän teki vielä kotona?

"Good morning, sunshine. I thought I'd let you sleep in. I think I'm going to work from home today."

Etäpäivä. Tarkoittaisi sitä, että minulla olisi kyllä parhaassa tapauksessa kaksi apukättä paimentamassa lapsia, mutta pahimmassa tapauksessa yksi lisäsuu tuottamassa älämölöä, mikä tekisi työskentelystä hankalampaa. Sain kuitenkin tehtyä viisituntiseni verrattain kivuttomasti. Kaduin vain sitä, että olin jättänyt aamukahvit juomatta.

Pienin ipana oli jälleen kerran nukahtanut sohvalle, joten päätin painaa pään hetkeksi itsekin tyynyyn. Ihan vain silmiä lepuuttaakseni. Tuntia myöhemmin heräsin aivan sikiunesta siihen, kun se aiemmin nukkunut kaveri veti tyynyn pääni alta pois. Joutikin siitä nousta. Lapset pitäisi saada ruokittua ja puettua ennen kevään ensimmäisiä jalkapalloharjoituksia.

Lämmittelin makaronilaatikkoa ja hoputin jalkapalloijitartamme syömään. Keli oli niin mukava, että voisimme kävellä kentälle, mutta se tarkoittaisi sitä, että sitä pastaa olisi tungettava ääntä kohti hieman nopeammalla tahdilla. Matkaa oli kuitenkin melkein kolme kilometriä, ja rattaissa istuvan taaperon ja kikkailevan neljävuotiaan kanssa siihen menisi vähintään puoli tuntia aikaa.

Pikku-Litti lähti harjoituksiin nälkäisenä, sillä reilussa puolessa tunnissa hän oli lopulta saanut syötyä ehkä kolme haarukallista makaronilaatikkoa. Niistä hoputteluista (ja uhkailuista...) huolimatta.

Valmentaja oli sama, kuin viime syksynäkin, enkä ollut ihan varma, oliko se hyvä vai huono asia, että hän muisti meidän kullannuppumme.

Intoa piisasi.

Jätin Scottyn ja lapset odottelemaan harjoitusten alkua ja läksin hölkkäämään puistoa ympäri. En yhtään tiennyt, mimmoinen lenkki siitä tulisi, mutta kun vajaa vartti myöhemmin palasin lähtöpisteeseeni, kelloni ilmoitti minun liikkuneen 2,5 kilometriä. Vaihdettiin Scottyn kanssa läpsystä soccer momin pestiä, ja minä jäin kentän reunalle huolehtimaan nesteytyksestä ja kannustamisesta. Miehet läksivät kiertämään puistoa rattaiden kanssa.

Kävelimme harkkojen jälkeen kotiin kaupan kautta, ja lapset (ja me isommatkin) halusivat kovasti ostaa tiistain synttärisankarille, Usva-koiralle, lahjan. Napattiin mukaan purulelu, jonka olisi tarkoitus puhdistaa hampaita. Tasapuolisuuden ja aivan äärettömän mustasukkaisen vaikkakin valkosukkaisen toisen koiran takia ostimme niitä kaksi kappaletta.

Sisun käsittelyssä se kepakko kesti ehkä kaksi minuuttia, ennen kuin meidän piti viheltää peli poikki. Isoleukainen koira pureskeli "luusta" niin isoja paloja irti, ettei viitsitty ottaa tukehtumis- tai tukkeutumisriskiä.

Synttäritypy.

Maailman vanhin seitsemänvuotias koiruutemme sen sijaan jyrskytteli menemään vaikka kuinka kauan. Oli niin innoissaan, että otti oikein juoksuaskelia! Kun se lopulta kyllästyi pureskeluun, tarkistimme "vahingot". Muutama hassu naskalinjälki. Ovat nuo vain niin erilaisia, luonteeltaan, vireystasoltaan ja purukalustoltaan.

Koska pienin kaksijalkainen oli vetäissyt myöhäiset päikkärit rattaissa, hän jaksoi kukkua aivan liian pitkään. Puoli kymmenen maissa hän kuitenkin viimeinkin simahti, ja me pääsimme, yllätys, yllätys, saunaan.

Maanantai 5.6.2017 (Seiskahaaste osa 4)

"Happy birthday", Scotty toivotti hieman lakonisesti, kun pikkuinen isäntä herätti meidät (taas!) ennen kellonsoittoa. "You can keep sleeping for a bit, I'll take him downstairs."

Makoilin hetken sängyssä, mutta uni ei tullut enää. Menin alakertaan keittämään kahvia ja vapauttamaan miehen töihin. Aloittelin itsekin työt jo seitsemältä, joten iltapäivällä ehtisin toivottavasti tehdä muutakin.

Hörppäsin aamusumpit Pikku Myy -mukista. Mörkö olisi ehkä sopinut paremmin, sillä...

Istuin naperon kanssa sohvalle ja näpyttelin töitä. Nenään kävi hieman pistävä haju, joten tarkistin kissan vakiopaikan ruikkimiselle, eli olohuoneen pitkänukkaisen maton. Ei mitään jälkiä, kuten ei enää pitkään aikaan. Päätin kuitenkin katsastaa myös toisen maton, jolle jompi kumpi koirista oli joskus vahinkopissat päästänyt ja siten ehkä houkuttelisi tarkkanenäistä kisuakin, ja sieltähän löytyi kiva synttäriyllätys.

Hapokas kissankusi oli ehtinyt yön yli muhiessaan painua lakkakerroksen läpi lattiaan, eli päästään hiomishommiin.

Kannoin pissamaton pihalle ja aloitin sen kuuraamisen. Kun palasin miljoonannen huuhtelukerran jälkeen takaisin sisälle, pieni mies oli saanut sellaisen virtapiikin, että teki mieli pistää kaveri putkaan. Tai vähintäänkin liekaan. Kiipeili, tiputteli tavaroita, murtautui siskonsa huoneeseen ja tunki suunsa täyteen pieniä tavaroita. Kirkui ja juoksi kuin riivattu. Yritä siinä tehdä töitä.

Ja sitten hymyili kuin enkeli!

Riekkuminen onneksi uuvutti naperon aika nopeasti, ja hän simahti viereen sohvalle. En edes viitsinyt yrittää siirtää häntä sänkyyn, vaan annoin tyypin tuhista ihan rauhassa. On se vaan ihana, kun se on aloillaan.

Vaikka aamu alkoi hieman kusisesti ja kiukkuisesti, niin sain kuitenkin tehtyä lopulta kuusi tuntia töitä. Scotty tuli kolmen maissa kotiin ja aloitti kamalan sipittelyn lasten kanssa. Mystiikkaa leijui ilmassa, kun kolmikko kävi postilaatikolla yhdessä ja piilottelivat selän takana kortteja ja lahjaa. Lapsilta sain kortin, jossa oli aivan tuhottomasti ihan ite piirrettyjä sydämiä, ja Scottyn pahvilaatikkopaketista paljastui todella mukava yllätys:

NDT!

Päätettiin lähteä Ikeaan ostamaan vähän koukkuja ja kylpytakkeja saunaa varten sekä paljon karkkia minua lapsia varten. Pikaisen ostospyrähdyksen jälkeen suuntasimme Scottyn vanhoille kotikulmille Kansas Cityn parhaalle pizzalle.

Synttärimargarita.

Waldo Pizza ei tuottanut pettymystä tälläkään kertaa.

Koska ulkona oli yli 30 astetta lämmintä, laitoimme kotona lapsille uikkarit päälle ja takapihalle sadettajan tuomaan viilennystä ja puuhaa. Minä kaivelin maahan kuoppia ja istuttelin kukkasia ja yrttejä vähän sinne tänne. Jos niistä on ensi viikolla yli puolet elossa, pidän sitä menestyksenä. Viherpeukaloni on valitettavasti keskellä kämmentä.

Sisällä minulle laulettiin Happy Birthday ja sanottiin selvällä suomella "hyvä syntypäivä, äiti". Scotty "leipoi" minulle oikein "kakunkin"...

Ikean lakupötkö.

Kun pienempi hulivili viimeinkin antautui Nukku-Matille kylvyn jälkeen, me pääsimme asentelemaan uudet koukut ja kuivaustelineen saunan ulkoseinään samalla, kun Pekka Rinne esitti ihmetorjuntoja telkkarissa.

Scotty antoi minulle illalla vielä lahjaksi uudet viinilasitkin. Monen tunnin saunomisen (ja Arrow'n töllöttämisen...) jälkeen nautimme lahjalaseista yömyssyt hyvän pinot grigion muodossa.

Syntypäivä oli oikein hyvä.

Sunnutai 4.6.2017 (Seiskahaaste osa 3)

"I'm going to go for a run with the dude", Scotty sanoi hiippailtuaan aamulla takaisin huoneeseemme katseltuaan olohuoneessa hetken piirrettyjä pienen miehen kanssa. 

Avasin silmät varovasti. Puristava vanne pään ympäriltä oli kadonnut.

"Ok. You're crazy."

"I know."

Tepastelin alakertaan tankkaamaan hieman kofeiinia ja suunnittelemaan aamupalaa. Rapsakka jalapenopekoni ja vohvelit kuulostivat kivalta, joten napsautin uunin päälle ja hämmensin vohvelitaikinan. Olo ei ollut vieläkään aivan sataprosenttinen, mutta rinnan alle ahdetun murun jos toisenkin jälkeen aivan tarpeeksi hyvä mimosaa varten.

Aamusauna oli toki myös lämmitettävä, olihan toinen yövieraistamme suomalainen saunahullu. Sauna olikin päällä monta tuntia, ja siellä ramppasivat niin suomalaiset kuin heidän amerikkalaiset puolisonsakin. Lapset juoksivat pihalla sadettajan alla, ja possu muhi grillissä. Olisi aamupäivän voinut huonomminkin viettää.

Iltapäivällä pääsimme vihdoin vetämään mahan aivan liian täyteen grillissä 14 tuntia muhinutta siankannikkaa. Se oikeasti suli suuhun, ja taputtelimme Scotty-kokkia oikein onnistuneesta nyhtöpossusta.

Ruokailun jälkeen vieraat läksivät kotiin, ja me asetuimme sohvalle pienelle ruokalevolle, joka muuntautui lopulta kokonaisvaltaiseksi ja monituntiseksi laiskotteluksi ja telkkarin töllöttämiseksi. Minä löntystelin kylläkin sohvan takana päivän askeltavoitetta täyteen uuden kellon tsemppaamana, mutta muuten oli aika verkkainen meno. Jopa lapsetkin leikkivät verrattain nätisti yhdessä.

Meidän Arrow-koukku on aika paha.

Kun pienempi napero meni nukkumaan, ja isompi omaan huoneeseen rauhoittumaan tapahtumarikkaan viikonlopun jäljiltä, me lämmittelimme jälleen saunan ja nautimme hetken hiljaisuudesta. Miksi me odoteltiinkaan kotisaunan hankkimista näin pitkään? Ai niin, raha.

Ennen nukkumaanmenoa laskin vielä vuosirenkaat silmien alta. Aamulla niitä olisi yksi lisää. Taas.

Lauantai 3.6.2017 (Seiskahaaste osa 2)

Pienin ihmislapsemme nukkui jopa seitsemään asti. Olihan se parannusta männäpäiviin, mutta tuntui silti kidutukselta mukaviin aamu-uniin tottuneelle ja niistä niin kovasti nauttineelle äidille. Varsinkin lauantaina. Scotty yritti pompata lapsen kanssa ylös, mutta käskin painaa pään takaisin tyynyyn. Olisi hyvä, jos festarikuskimme olisi semilevännyt.

Katseltiin lasten (kyllä, sen normaalisti aamu-unisenkin) kanssa telkkaria sillä aikaa, kun daddy yritti kuitata pahimmat univelat. Molemmilla naperoilla oli kova ja erittäin akuutti halipula. Tappeluhan siitä tuli, kun molemmat nyt eivät vaan millään mahtuneet makaamaan yhtä aikaa minun päälle. Purin hammasta.

Menin hetkeksi makoilemaan, kun normaaliakin pörrötukkaisempi Scotty ilmestyi alakertaan. Vaikka en ajokunnossa tarvinnutkaan/aikonutkaan olla, huonosti nukuttu yö ei olisi paras mahdollinen festarikaveri. Torkuin hetkisen, ennen kuin pistin saunapyyhkeet peseytymään. Oli jotenkin semmoinen olo, että illalla niitä tarvittaisiin.

Lapset hoitoon, ja grillimakkaraa rinnan alle. Jos olisin tiennyt, kuinka hankalaa festarialueelta olisi löytää inhimillisen pituinen ruokajono, olisin syönyt reippaasti enemmän. Rockfest järjestettiin tänä vuonna Kansas Speedwaylla (NASCAR-rata) keskustassa sijaitsevan Liberty Memorialin sijaan, ja vaikka siirrolla oli hyvät puolensa (sisävessat), iso osa Rockfestin persoonallisuutta hävisi. Olisi ollut paljon kivempi katsella downtownin pilvenpiirtäjiä kuin parkkipaikkoja ja parkkipaikkoja.

Festarialueelle menossa.

Keli oli kuuma ja kostea, eikä se, että suuri osa alueesta oli asfaltin peittämää, auttanut juurikaan asiaa. Hiki virtasi. Hauskaa kuitenkin oli, vaikka ruokajonot tosiaan olivatkin aivan älyttömiä (sai helposti seisoa tunnin odottamassa apetta).

Pusipusi.

Buckcherry.

Ironista kyllä, auringon laskeutuessa aloin tuntea sen mukaan nimetyn pistoksen oireita. Päätä särki aivan älyttömästi, eivätkä lääkkeet auttaneet siihen ollenkaan. Harmitti ihan vietävästi, etten voinut nauttia täysin siemauksin Volbeatin loistavasta setistä, ja illan pääesiintyjä, Godsmack jäi näkemättä kokonaan, sillä oli pakko lähteä kotiin. Silmät olivat niin valoarat, että pidin pimeässä autossa aurinkolaseja.

Minulla oli kyllä hattu mukana. Repussa.

Kotona istuin pitkään kylmässä suihkussa, enkä lopulta sitten mennyt sinne saunaan ollenkaan - mitä nyt kävin laittamassa sen lämpiämään yövieraita ja Scottya varten. Menin pimeään huoneeseen makaamaan "hetkeksi" sängylle, mutta sinnehän minä sitten lopulta jäin. Havahduin kahdelta siihen, kun Scotty kömpi viereen ja sanoi laittaneensa lihakimpaleen grilliin hautumaan sunnuntaita varten.

Perjantai 2.6.2017 (Seiskahaaste osa 1)

Haastoin ihan ite itseni viime vuoden maaliskuussa kirjoittamaan siitä ihan tavallisesta, harmaasta(kin) arjesta, joka meinaa ainakin tästä blogista puuttua, jokainen päivä viikon ajan. Se oli itselle jotenkin virkistävä kokemus, mukava muistutus entisestä kirjoitusaktiivisuudesta, joten päätin vetäistä uusintakierroksen. Seiskahaaste lähtee tästä.

Kuva täältä.

Aloitetaan eilisestä, eli perjantaista 2.6.2017. Aamu alkoi aivan liian aikaisin pienen miehen herättyä heti auringonnousun jälkeen, mutta onneksi kaapista löytyi kahvia ja Mörkö-muki. Koska marakatin ollessa hereillä on aivan turha haaveillakaan saavansa mitään näkyvää aikaiseksi, päätin tehdä vielä muutaman tunnin töitä, vaikka tuntitavoitteeni olikin viikolta jo kasassa. Jos aamupäivä kerran menisi sohvalla istuskeluksi, sama siitä olisi saada palkkaa. Sain minä sentään repäistyä sängystä lakanat pesukoneeseen.

Sain pari tyyppiä heti sohvalle kaveriksi.

Lounaan jälkeen kävi niin harvinainen juttu, että pelkäsin joutuneeni johonkin rinnakkaisulottuvuuteen. Vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen apinalapseni a) meni päikkäreille (!) b) omaan pinnasänkyynsä (!!!!) c) eikä kiivennyt sieltä pois (!!!!!!!!!!). Käytin tilanteen hyväkseni, istutin isomman lapsen vuoden äidin tapaan telkkarin eteen ja painuin ulos näyttämään sateista riehaantuneelle nurmikolle ruohonleikkuria. Hikoilin helteessä ja vilkuilin odottavasti tielle. UPS:n kuriiriauton pitäisi tulla pian.

Ja tulihan se, kesken etupihan keritsimisen! Olin tilannut pari päivää aiemmin Garminin GPS-kellon ja juoksinkin heti sisälle purkamaan pakkauksen. Viritin kellon ranteen ympärille ja menin takaisin ulos hommiin. Ehdin ajella nurmikon, viskellä paljaisiin kohtiin ruohonsiemeniä, sarjamurhata muurahaisia JA käydä suihkussa, ennen kuin pinnasängystä kuului minkäänlaista ähinää. Kyllä kolmessa tunnissa ehtii vaikka mitä, kun lapset ovat yhteistyökykyisiä.

Scotty tuli kotiin puoli neljän maissa, juuri kun olin menossa lasten kanssa vähän paremmin manikyroidulle takapihalle. Olimme hieman suunnitelleet menevämme puistoon leikkimään ja lenkkeilemään, mutta lämpömittari näytti 28 astetta, ja se tuntui vähän liian lämpöiseltä helteisiin tottumattomalle. Juttelimme naapureiden kanssa reilun tunnin, ennen kuin mahat kurnivat jo niin kuuluvasti, että oli pakko ruveta miettimään illallista.

Päätime kävellä läheisen ravintolan varjoisalle terassille. Vaikka keli ei olisi enää voinut olla parempi ulkona syömiselle, ja sisällä asiakkaita riitti, olimme hetken aikaa terassin ainoat asiakkaat.

Mätimme mahat täyteen ja kävelimme ähkyssä takaisin kotiin. Koska auringon painuessa kohti taivaanrantaa keli oli huomattavasti viileämpi, minun teki mieli kokeilla uuden kellon GPS-ominaisuutta ja urheilusuoritusten tallentamista, joten päätin käydä vaihtamassa kotona juoksulenkkarit jalkaan ja käydä juoksemassa mailin. Ähkyssä. Viisasta.

Kotimatkalla.

Maili venähti lopulta kahdeksi. Kotona oli vastassa riehuvat lapset ja kärsimätön mies, joka halusi kovasti mennä viimeinkin asentamaan suojakaiteen kiukaan ympärille. Olisi pitänyt vain jatkaa juoksemista kuin Forest Gump konsanaan.

Lapset kuitenkin rauhoittuivat nopeasti, ja kiuas sai suojuksensa. Kun pienempi meni yöunille, pääsimme nauttimaan löylyistä. Kävimme muka viilentelemässä ulkonakin, mutta kostea edelleen yli 20-asteinen ilma ei paljon lievitystä lopulta tuonutkaan.

Puolen yön jälkeen napsautimme kiukaasta virrat pois ja raahauduimme raukeina yläkertaan, valmiina rojahtamaan sänkyyn... Vain huomataksemme, että lakanat olivat edelleen kuivausrummussa ja peti petaamatta.

Kirsikoita ja rusinoita - parasta ulkosuomalaisuudessa

Minun Suomessani paistaa kesällä aurinko. Se leikittelee valollaan aamusta, no, aamuun vihreiden, juhannukselta tuoksuvien koivunlehtien lomassa. Kimmeltelee heleästi liplattavan järviveden pinnalla. Valuttaa torilta ostetun (ylihintaisen) jäätelöpallon sormille. Terassilla nautiskeltavan siiderin sekaan tiputetut (korkeintaan) kaksi ja puoli jääpalasta sulavat ennätysvauhtia, mutta leuto tuuli pitää ihon viileänä ja itikat loitolla.

Ulkosuomalaisena on helppo haaveilla romanttisesta Suomesta, jossa lavatanssit ja maitolaiturit ovat edelleen voimissaan. Todellisuus, kuten Pekka Poudan ennustamat yksinumeroiset lämpölukemat kesäkuussa, ei häiritse unelmia. Vuosien saatossa unohtuu loska ja paska, laudat eessä ovien. Suomi ja suomalaisuus tuntuu enemmän lottovoitolta kuin koskaan.

Mutta palata en tahtoisi. En pysyvästi. Tiedän, että täällä kaukana rakennetut pilvilinnat romahtaisivat nopeasti. Suomesta on tullut minulle paratiisi, lomakohde, tuttu ja turvallinen Teneriffa. Täällä kaukana kaipaa Suomea, jota ei ole (enää) olemassa. Suomea, jossa paistaa aina aurinko.

Eipä puhuta siitä, että vain hetki tämän aurinkoisen kuvan ottamisen jälkeen
auton tuulilasiin läsähteli räntää. Juhannusviikolla.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että saan elää kuherruskuukautta aina uudelleen ja uudelleen synnyinmaani kanssa. Miten hyvältä maistuukaan salmiakki ja pakastepinaattikeitto, se Saarioisten jauhelihapizzakin, kun niillä ei ole päässyt herkuttelemaan kuukausiin tai vuosikausiin! Räntä ja pakkanen juhannuksena on eksoottista, eikä pilaa kesälomaa, sillä täällä toisessa kodissa on usein tukalan kuuma.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että olen suomalaisempi kuin Suomessa asuessani. Kun jyrään viimeisiä vetelevän karvalakkiruohonleikkurin kanssa paahtavassa Kansasin helteessä pyörtymisen partaalla, en luovuta, koska periksihän ei anneta. Maalaan keittiön kaapistot yksin viikonlopussa, koska eihän se nyt ole homma eikä mikään (eipä), ja perseellä voi aina puristaa. Apua en kysy, jos sitä ei osata minulle tarjota. Minä ite. Amerikkalaiset saattaisivat kuvailla tätä luonteenpiirrettä jääräpäisyydeksi - stubbornness - mutta sitä se ei ole (kokonaan). Se on sitä sisua se, sitä syvintä suomalaisuutta, jonka voimalla jääkauden runtelemat kiviset maisemat on pelloiksi aikoinaan hartiavoimin kynnetty.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se rikkaus, mitä kahden kulttuurin yhteensovittaminen on mukanaan tuonut. Meillä poimitaan kirsikoita (cherry-pick) ja kerätään rusinat pullasta, parhaamme mukaan. Meidän lapsista kasvaa toivottavasti sinnikkäitä, sisukkaita puurtajia, mutta myös avoimia, kohteliaita keskustelijoita. Voin valita Suomesta ja suomalaisuudesta vain ne parhaat palat ja yrittää siirtää ne puolisuomalaiselle jälkikasvulle, jotka eivät uskalla olla kannattamatta kannattavat vain ja ainoastaan Suomea jääkiekossa.

Ulkosuomalaisena olen saanut perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin. Nähnyt selkeämmin, mikä on hyvin, mikä on huonosti. Täällä ja siellä. Tai ainakin, mikä oli hyvin, mikä huonosti. Oletan, että Suomi ei ole enää se sama Suomi, jonka vuonna 2010 pysyvästi taakseni jätin. Ikävintä ulkosuomalaisuudessa onkin se, että aika ei ole pysähtynyt Suomessakaan. Isovanhemmista kahta ei enää ole, ja se viimeinenkin kulkee varmasti jälleen enemmän kumarassa kuin viime reissulla.

Ikävintä ulkosuomalaisuudessa on ikävä.

Elämässä ei kuitenkaan taida voida saada ihan kaikkea, sen ulkosuomalainen ymmärtää. Oman viihtymisen ja onnen kannalta on tärkeää keskittyä positiivisiin puoliin. Niihin asioihin, joita ei olisi nähnyt eikä kokenut, ellei olisi uskaltanut pakata passia ja hammasharjaa, nousta lentokoneeseen sydämensä perässä. Parasta ulkosuomalaisuudessa on oman itsensä ja identiteetin löytäminen maapallon toisella puolella. Rohkeus hypätä puolituntemattomaan, opetella selviytymään uudessa ympäristössä, yrittää kotiutua vieraaseen maahan ja kulttuuriin - ja onnistua siinä! Atlantin myötä taisi tulla ylitettyä myös itseni.

London and beyond -blogin Lena haastoi ulkosuomalaisia bloggaajia kirjoittamaan siitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Tässä minun vastaukseni.

Arkinen haaste, osa 7

Tiistai 1.3.2016 (Arkihaaste 7/7)

"Is he really six months old already?", Scotty kysyi, kun syötin Olavia aamulla. "It's crazy."

Olihan se minunkin mielestäni aika hullua - se, että meillä oli aivan yhtäkkiä puolivuotias tyyppi, joka harrastaa jotain konttaamisen, karhukävelyn ja sukeltamisen väliltä olevaa etenemismuotoa, könöttää puoli- tai ehkä enemmänkin 3/4-istuvassa asennossa ja kurkottelee vielä toistaiseksi ulottumattomissa olevia juttuja. Tuijottelin pikkuisäntää pitkän tovin, ennen kuin tein vajaan puoli tuntia töitä.

Puolivuotias.

Iita heräsi vähän räkäisenä ja sanoi minulle, että hänen tarvitsee aivastaa. "I need to sneeze, äiti." Ymmärsin kuitenkin "yskän" ja vetäisin esille nenäliinan. "Niistä."

Pieni nuha ei menoa hidastanut, vaan Iita juoksi Sisun kanssa pahimmat aamuhepulit pois, kunnes rauhottui leikkimään magneeteillaan. Daddyn kanssa edellisenä iltana rakennettu magneettitalo tippui lattialle ja hajosi. Pienen tytön maailma romahti talon mukana, eikä minun tarjoama apu oikein kelvannut. "Daddy and I built it together! Daddy needs to fix it. And then we will be together forever."

Kun Olavi meni päikkäreille, annoin Iitalle tabletin harhautukseksi ja työskentelin tunnin. Pikku-ukko nukkui saman verran, ja koska eilen oli tosiaan puolivuotispäivä, oli kuvaussession aika. Minulla oli jälleen kerran innokas assistentti:

Suurimmassa osassa kuvia taustalla näkyi eräs karvapeppu.

Ennen Scottyn kotiintuloa seurasimme NASA TV:stä Iitan kanssa astronautti Scott Kellyn paluumatkan alkua kansainväliseltä avaruusasemalta ISS:ltä takaisin maan pinnalle. Melkein vuoden kestänyt avaruusseikkailu oli tulossa päätökseen.

Melkein heti daddyn kotiintulon jälkeen pakkauduimme autoon ja ajelimme mökille. Kävimme viemässä kaverin lava-autolla takapihan vanhan pöydän ja tuolit mökin terassille.

Taustalla syrjäytettävä pöytä. Oli mökin entisten omistajien ruokapöytä. Sisäruokapöytä.

Pikaisen mökkivisiitin jälkeen hurautimme 20 minuutin päässä sijaitsevaan Lawrenceen, joka on jotenkin hyvin eurooppalaistyyppinen kaupunki. Menimme yhteen lempipaikoistamme, The Burger Standiin, syömään ja juhlistamaan puolivuotiasta kaveria. Olavikin sai natustella tryffeliranskalaista. Katselimme telkkarista sivusilmällä myös sirkusta nimeltä Super Tuesday, eli USA:n presidenttikilpaa.

Kobe Burger (American Kobe beef, pickled red onions, truffle butter, tomato-aioli sauce & assorted greens). Eipä hassumpaa!

Olimme kotona yhdeksän maissa. Puolisynttärisankari meni suoraan petiin, ja autossa aiemmin torkkunut isosisko sai olla hereillä vielä hetken. Katselimme isukin kanssa yhden jakson Castlea, ennen kuin Nukku-Matti huhuili meille kaikille. Muutamana edellisenä iltana nukkumaanmenon, tai lähinnä iltasatujen riittämättömyyden kanssa taistellut Iita sai erityistehtävän - daddya väsytti niin kamalasti, että hänet pitäisi peitellä hetimiten sänkyyn.

Kun Scotty meinasi mennä suoraan petiin, Iita muistutti daddyään, että hampaat pitäisi pestä - aivan kuten hän oli itsekin juuri tehnyt. Mies teki työtä käskettyä, ja Iita odotti sängyn vieressä hyvin topakan näköisenä. Neiti peitteli isänsä huolellisesti vällyjen alle ja kipitti sitten omaan huoneeseensa. Katsoimme Scottyn kanssa toisiamme vähän epäuskoisina. Näinkö helposti se nyt sitten menisi?

Pienten jalkojen töminä kuitenkin kuului hyvin pian, ja Iita ilmestyi takaisin makuuhuoneeseen. "I need help getting tuckled (kyllä, tuckled) in, äiti." Kävin peittelemässä kultakutrin ja hänen nallensa omaan sänkyyn ja toivottelin hyvää yötä.

Ehdimme vielä nähdä, kun Scott Kellyn ja kumppaneiden Soyuz-kapseli palasi tälle planeetalle, ennen kuin annoimme Nukku-Matin huhuilulle periksi. Nukahdin kolmen miehen tiukkaan puristukseen, sillä Savu ja Sisu olivat jälleen kerran päättäneet liittyä seuraamme.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Arkinen haaste, osa 6

Maanantai 29.2.2016 (Arkihaaste 6/7)

Maanantai oli kyllä maanantai isolla ämmällä. Oli todella hankalaa saada viikonloppuna täysillä kierroksilla käynyt kone käyntiin. Normaalisti kahdeksaan asti torkkuva pieni mies oli virkeänä jo kuuden jälkeen, joten minä tankkasin kofeiinia ja rupesin tekemään töitä. Niitä ei taas kerran riittänyt 20 minuuttia pidempään, joten kun Olavi alkoi hieroa silmiään, kannoin hänet takaisin sänkyyn, ja meninpä itsekin hetkeksi pötköttelemään. Työtön.

Eipä tarvinnut laiskotella yksin.

Melkein heti yläkertaan palattuani Iita kömpi pesästään ja kipsahti kainalooni. Halusi katsoa hetken piirrettyjä, ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin, sillä silmäluomet olivat kuin lyijyä. Taisin torkahtaakin hetkeksi, ennen kuin nälkä ilmoitteli olemassaolostaan. Keittelin meille naisille kaurapuuroa evääksi.

Nämä kaverit jäivät vielä lepäämään. On heillä rankka elämä.

Päivä kului pieniä arkiaskareita tehden, ja kun enimmät kaurapuurosotkut oli siivottu keittiöstä, kaivoin aikoja sitten aloitetun neuletakintekeleen laatikosta ja rupesin tavaamaan jo unohdettua ohjetta. Kolmen jälkeen kurkkasin, olisiko lisää töitä, ja kappas, olihan niitä. Istuinkin sitten vielä näpyttelemässä läppäriä, kun Scotty tuli kotiin. Mies hoiti hienosti lapset ja kokkailun, ja minä tein töitä kuuteen asti.

Ilta sujui normaaliin tapaansa. Leikkiä, vaipanvaihtoa, ruokkimista, iltapesuja ja -satuja. Saimme tietysti mahdutettua sinne väliin vähän Castleakin.

Iloitsin siitä, etten ollut vieläkään tappanut yrttiseinän yrttejä.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5

Arkinen haaste, osa 5

Sunnuntai 28.2.2016 (Arkihaaste 5/7)

Kun lapset herättivät meidät kymmenen tunnin unien jälkeen, olisi voinut kuvitella, että univelat olisivat olleet sillä kuitattu, mutta ei. Köllimme hetken koko porukalla meidän sängyssä, kunnes ehdotin Iitalle lettujen paistoa. Tyttö innostui kovasti, ja suuntasimme riemunkiljahdusten saattelemana alakertaan.

Soittelimme Suomeen samalla, kun vispailimme lettutaikinaa. Puhuimme mummon ja ukin kanssa kesän reissusta (kerroinkos - ostin viime kuussa liput!) ja naureskelimme hyvin päättäväisesti mönkivälle pikkuveljelle. Lettutaikina ehti turvota juuri sopivasti paistokuntoon puhelun aikana, joten minä painuin hellan eteen.

Iita veteli puolen litran taikinasta tekaistuista letuista yli puolet - sen jälkeen, kun oli syönyt banaanin ja omenan. Söimme Scottyn kanssa jäljelle jääneet räiskäleet, ennen kuin menimme ulos. Viime keväänä rakennettu aita pitäisi viimeinkin käsitellä suoja-aineella, ja 20 asteen kieppeillä pyörinyt lämpötila kannatti hyödyntää.

Tuuli oli niin kova, että hiukset meinasivat lähteä päästä ja maalausvälineet lennellä pitkin pihoja. Aidan sutimiseen meni odotettua pidempään, joten suunniteltu pop-up autopesula jäi pystyttämättä. Kolmen maissa meillä oli jo niin kova nälkä, että läksimme suihkun kautta aikaiselle illalliselle yhteen lempparipaikoistamme, Johnny's Taverniin.

Tuttu tarjoilija kysyi meiltä heti: "[Boulevard] Wheat or a margarita?" Kylmä olut kuulosti oikein loistavalta urakoimisen jälkeen. Sen kaveriksi tilasimme buffalokastikkeella maustettuja kana-sliderseja ja jalapeno-hampurilaisen. Nälkä lähti lätkimään!

Kanasämpylät. Aaaaah.

Pieni mieskin sai maistiaisia.

Mässäilyn jälkeen palasimme kotiin ja rojahdimme sohvalle. Telkkarissa olisi ollut Oscar-gaala, mutta me matkasimme Castlen maailmaan, jälleen kerran. Ehdin kuitenkin nähdä ennen nukkumaanmenoa, kun Leo voitti pystinsä.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4