Olen suomalainen

Viikonloppuna harrastin aktiviteetteja, joita en Suomessa olisi varmaan koskaan tehnyt. Amerikkalaisia juttuja, you know.

Lauantaina kaiverrettiin kurpitsalyhtyjä, sillä Halloween on tällä viikolla. Perheen pieninkin pääsi tästä perinteestä osalliseksi.

Ihan ite piirsi.

Sai hieman apua kaiverruksessa.

Daddy koverteli vähän perinteisemmän pumpkinin.

Meikämamman mielessä oli ilmeisesti jo seuraava päivä. Reid-o-lantern, olkaa hyvä.

Andy Reid, edelleenkin täysin voitokkaan Kansas City Chiefsin päävalmentaja.

Sunnuntaina herättiin ai-kai-sin. Vietiin lapsukainen hoitoon ja huristeltiin auto täydessä tailgating-latingissa kohti Arrowhead-stadionia. Grilli lämpeni parkkipaikalla ensimmäisen kerran jo ennen auringonnousua pikkupakkasessa, ja uudelleenkin pariin otteeseen ennen puoliltapäivin ilmoille kajahtanutta kansallislaulua. Ja pelin jälkeenkin, öhöm.

Sea of red.

Alex Smith tositoimissa.

Ryan Succop potkaisee yhden ottelun monista potkumaaleista.

Ruma voitto, mutta voitto kuitenkin. Kahdeksan peliä, kahdeksan voittoa. Ei huonosti joukkueelta, joka voitti koko viime kaudella kokonaiset kaksi peliä.

Pidän hurjasti amerikkalaisesta elämästäni. On kuitenkin asioita, joissa en ikinä, ikinä amerikkalaistu (tai kansasilaistu). Jotkut jutut vain menevät yli ymmärryksen.

Kissojen kynsien poistaminen. Täällä on hyvinkin yleistä ja hyväksyttyä, että kotikissoilta poistatetaan ainakin etutassuista kynnet. Kyllähän meidänkin sohva olisi varmasti kivemman näköinen, jos kisuilla ei olisi kynsiä. Vielä paremman näköinen, jos niillä ei olisi karvoja. Eikö olisi helpompaa jättää se kissa ottamatta?

Evoluutio ja ilmastonmuutos ovat poliittisia kuumia perunoita, uskonasioita. Hihkuin vähän aikaa sitten, että meidän lähelle rakennetaan luonnonhistoriallinen museo. Kansasiin! Luonnonhistoriallinen museo! Jossa puhutaan evoluutiosta eikä kreationismista! Piti ihan ravistella itseäni, koska olin yllättynyt, mutta ymäristö on tehnyt tehtävänsä. On melko surullista, että aika useat pitävät tiedettä ja faktoja liberaalien hössötyksenä. Huomattavasti suurempi ja äänekkäämpi joukko kuin ikinä Suomessa.

Sairausvakuutuksen ja työnantajan yhteys. Lienee yleisesti tiedossa, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Valtio tarjoaa (yleensä) vakuutukset vanhuksille ja työkyvyttömille, mutta muut ovat omillaan, yksityisten vakuutusyhtiöiden varassa. Työpaikat ovatkin tarjonneet vakuutuksia työntekijöilleen alennetulla ryhmähinnalla, lisäetuutena palkan lisäksi. Monien palkasta lähteekin joka kuukausi melkoinen summa dollareita vakuutukseen, joka ei välttämättä kata kaikkia kuluja. Obamacaren myötä tähän ei tullut muutosta, mutta nyt yksityisetkin henkilöt voivat saada samanlaisen ryhmäalennuksen kuin työpaikan kautta vakuutuksensa hankkivat, eivätkä vakuutusyhtiöt voi enää käännyttää halukkaita asiakkaita ovelta pois olemassaolevien sairauksien vuoksi. Nyt kaikki kynnelle kykenevät ovat myös velvoitettuja ottamaan vakuutuksen, sillä ennen vakuuttamattomien hoitokulut vyörytettiin maksavien asiakkaiden niskaan nostamalla vakuutusmaksuja. En edes halua raapaista sairaalabisneksen pintaa muuten kuin sanomalla, että USA:ssa sairastaminen on pirun kallista.

Kokolattiamattorakkaus ja kengät jalassa sisällä olo. Olenko koskaan muistanut mainita, etten pidä kokolattiamatoista? Harvassa taloudessa otetaan rapaiset ulkokengät ovella pois. Monessa taloudessa on kokolattiamatot, joskus jopa vessassa. Tästä yhtälöstä seuraa se, että jo valmiiksi ällöttävät matot imevät kaiken ulkoa tulevan p*skan itseensä; syvälle, syvälle sinne koirankarvojen, Cokis-lätäkköjen ja pölyhiukkasten sekaan. Meillä mattoon imeytyvät vain jalkahiki ja sukkanukka (ja koirankarvat ja kissankarvat ja...), sillä ulkokengät eivät kuulu sisälle. Eikö ihmisiä ahdista olla hikisissä lenkkareissaan koko ajan?

Lenkkarirakkaus. Lenkkarit ovat melkoinen välttämättömyys, jos haluaa kuntoilla, mutta pitääkö niitä pitää hienossa ravintolassakin jalassa? (Tosin suuri osa paikallisista lenkkarisankareista tuskin kuluttaa kengänpohjia lenkillä.) Tähän samaan kategoriaan kuuluu pyjamahousuissa ostoksilla käynti. En vain kykene.

Mittayksiköt. Käytän edelleenkin metrejä, kiloja, litroja, celsiuksia. Amerikkaiset vastineet ovat typeriä, eikä niitä voi edes muuntaa helposti keskenään. Olen opetellut ulkoa tiettyjä muunnoksia, jotta voin selittää metrically challenged -kavereilleni, miten kylmä Suomessa voi olla talvella (-35 Fahrenheit), miten pitkä (tai pätkä) olen (5 feet 3 inches) ja niin edelleen. Onneksi puhelimeen saa muuntimen, ettei minun tarvitse edes yrittää ymmärtää paikallista sekamelskaa. Ja hei, kaikki virallisemmat mittaukset, esimerkiksi lääkärissä, suoritetaan täälläkin metrijärjestelmän voimin. Miksi? Koska se on järkevämpi, piste.

Katsotaanpa, pyörränkö tässäkin asiassa puheeni. Saa tulla mojauttamaan ohimoon, jos meillä on vuoden päästä kaksi kynnetöntä kissaa, vähäisetkin puulattiat ovat pitkäkarvaisen maton peitossa, nukun ja syön lenkkarit jalassa, lopetan tieteeseen uskomisen, puhun jaloista ja unsseista ja nesteunsseista, ja pidän kapitalismia ratkaisuna kaikkeen, mukaanlukien sairastamiseen.

Nyt pitää mennä valmistautumaan illanviettoon ja hyvistä amerikkalaisista jutuista nautiskelemiseen. Vai miltä kuulostaa wingsit, halpa olut ja college-koripallo sports barissa?

Rölli ja Elmo tappeli

Aamu alkoi perinteisesti aamupalalla ja valitettavasti myös koiran päälle tiputetulla banaaninpuolikkaalla. Sitä seurasi Sesame Street -tuokio sohvalla taputellen ja tanssien. Vanhempi emäntä tosin saattoi raataa sillä aikaa keittiössä ja nyppiä koiran turkista banaanimähmää pois.

Mies on kasvanut samojen tyyppien kanssa. Elmo ja Big Bird kumppaneineen ovat olleet iso osa lapsuutta. Niin kuin minulle Muumit ja Rölli.

Joskus tuntuu hurjalta, että olen kasvattamassa amerikkalaista lasta. Toki suomalaisuus on suuressa roolissa meidän taloudessa kielen, ruokien ja sarkasmin kautta, mutta tosiasia on, että meidän neiti on ensisijaisesti amerikkalainen, vaikka Suomen kansalaisuus taaperolta löytyykin. Asuinmaa, ympäristö ja myöhemmin koulu pitävät varmasti huolen siitä, että englanti on ykköskieli, ja että kavereiden kanssa jutellaan Sesame Streetistä eikä Muumeista.

Toki tässä on kyse isommasta jutusta kuin Pikku Kakkosen korvaamisesta paikallisella ohjelmatarjonnalla. Minun vastuullani on, että tämä pieni puolisuomalainen oppii tarpeeksi Suomesta ja suomalaisuudesta ollakseen suomalainen. Kieli on siitä kokonaisuudesta vain pieni, vaikkakin tärkeä palanen, ja alkukankeuden jälkeen kielenopettaminen tuntuu helpoimmalta haasteelta kahden maan kansalaisen kasvattamisessa.

Aika näyttää, miten paljon kiinnostusta lapsella on Suomea kohtaan. Toivon toki, että on juuristaan innostunut ja tiedonjanoinen. Minulla pitää joka tapauksessa riittää rahkeita kertomaan Suomen historiasta ja yhteiskunnasta, mutta täytyypä valitettavasti todeta, että jo näinkin lyhyen poissaolon jälkeen olen itsekin irtaantunut Suomesta. Vaikka luen päivittäin suomalaisia uutisia ja osaan kertoa nippelitietona, että Hautalan tilalle tuli Haavisto (ja Wikipedia auttaa historia-aukkojen paikkaamisessa), niin suuremmassa mittakaavassa yhteiskunnalliset ilmiöt ovat hämärän peitossa.

Minun Suomeni koostuu muistoista yli kolmen vuoden takaa. Tuona aikana Suomi tuskin on ehtinyt muuttua hurjasti suuntaan tai toiseen, mutta pienistä puroista muodostuu lopulta iso joki, ja kymmenen vuoden päästä en enää ehkä tunnistakaan niitä kuohuja omakseni. Kieleni saattaa olla vanhentunutta, käsitykseni ja muistoni ajan kultaamia ja vääristämiä.

Onneksi nykyisin on kuitenkin melko helppo pitää edes jonkinlaista kosketusta kotimaahan. On ihan oma vikani, etten ole kunnolla perillä Suomen politiikasta tai yhteiskunnan mullistuksista, mutta tiedän, kuka voitti julkkis-BB:n. Huoh.

Jukkakuoppamäkimäistä ahaa-elämystä odotellessa.

Ohi on

Eilen oltiin poliittisessa p*skaliemessä jo niin syvällä, että allekirjoittanut huusi telkkarin puhuvalle päälle, teapublikaanisenaattori Ted Cruzille rumia sanoja. Keskisormikin taisi heilahtaa.

Herra pyysi presidenttiä kuvittelemaan tilanteen, jossa senaatin republikaanit olisivat olleet yhtä rohkeita patriootteja kuin edustajainhuoneiston elefantit. Pyysi kuvittelemaan tilanteen, jossa Washington olisi kuunnellut amerikkalaisia -- tiedättehän, niitä oikeita amerikkalaisia, joiden mielestä Obama on kenialainen muslimi ja sosialisti. Keitti yli. Demokratia on kai demokratiaa vain silloin, kun hupsu ja äänekäs vähemmistö voittaa.

Illalla jännitettiin, saapuuko sopu maamme pääkaupunkiin. Käytiin Buffalo Wild Wingsissäkin katsomassa CNN-uutiskanavaa (lapsi seurasi baseballia ja hurrasi, hyvin aivopesty), ja ehdittiin kotiin tuijottamaan reaaliaikaista ääntenlaskentaa edustajainhuoneistossa. Järki voitti, lopulta melko selkein luvuin. Jääkaapissa kaksi ja puoli viikkoa vanhentunut kuohuviinipullo poksahti.

Mies on nyt töissä.

Vaikka pakkolomaan sisältyi paljon turhautumista ja telkkarille huutamista, niin ehdittiin me onneksi nauttiakin yhteisestä ajasta. Kotieläinpuisto tuli vieläkin tutummaksi, liityttiin uuden luonnonhistoriallisen museon jäseniksi (miettikää, Kansasissa on tiedemuseo!), käytiin pumpkin patchillä ihmettelemässä kurpitsoja ja seikkailemassa maissilabyrintissä, grillattiin kohtalotovereiden kanssa keskellä kirkasta arkipäivää ja treffattiinpa vielä kasa kansascityläisiä (ja Kansasin manhattanilaisia) suomalaisia puolisoineen!

Deanna Rose Children's Farmstead.

The Museum of Prairiefire - yhteistyökumppanina American Museum of Natural History.

Louisburg Cider Mill.

Corn maze.

Pumpkin patch.

Syksy on saapunut tännekin. Päivät pimenevät ja viilenevät. Nyt, kun arki asettuu taas omille urilleen, voisin olla vähän katkera siitä, ettei voidakaan lähteä ensi kuussa Teksasiin kannustamaan Kimiä, sillä Scotty ei voi ottaa yhtään vapaata töistä (korvattavia työpäiviäkin kertyi yhdeksän, firman vaatimuksesta, ja ne tunnit pitää tehdä ennen vuodenvaihdetta), voisin harmitella sitä, ettei raaskittukaan mennä tässä tilanteessa rikkomaan maailmanennätystä ja riemuitsemaan kavereiden kanssa voitokkaasta kotijoukkueesta, voisinpa jopa pelätä valmiiksi tammikuun 15. päivää, sillä valtion palveluita rahoitettiin väliaikaisesti vain siihen asti (tuleeko uusi sulku?).

Toisaalta voisin keskittyä iloitsemaan vilpoisemmista ulkoilukeleistä, Halloweenistä, joulunodotuksesta, tammikuussa saapuvista tärkeistä vieraista, ja Chiefsejä voi kyllä onneksi kannustaa kotonakin.

Pakkoloma

Käytiin tänään kotieläinpuistossa. Koko perheen voimin. Mies on pakkolomalla, eikä kukaan tiedä, miten kauan.

Maanantai-iltana jännitettiin, tuleeko edustajainhuone järkiinsä. Ei tullut, joten iso osa liittovaltion toiminnasta lakkautui, kun kello löi itärannikolla 00:00. Republikaanipuolueen (edustajainhuoneen enemmistö) äärikonservatiivit liittivät eilen voimaan astuneen Affordable Care Actin (tuttavallisemmin Obamacare) rajoittamisen liittovaltion budjettiesitykseen kerta toisensa jälkeen, ja demokraattijohtoinen senaatti ei sitä hyväksynyt, luonnollisesti.

Naurettavinta tässä koko hommassa on, että Obamacaren rahoitus ei ole millään tavalla budjetista riippuvainen, ja tämä shutdown (tai shitdown) ei huojuttanut sen lainvoimaisuutta millään tavalla. Nyt sitten odotellaan, kumpi osapuoli antaa periksi. Vääntävät terveydenhuoltolaista, jonka perusteella Obama valittiin toiselle kaudelle ja joka on todettu perustuslain mukaiseksi korkeimmassa oikeudessa asti. Voisi kuvitella, että enemmistön viesti olisi mennyt perille, mutta ei.

"Did you see the Giants game on Sunday? They lost 31 to 7. And you know what the Giants didn't say after that game: "If you don't give us 25 more points by midnight on Monday, we will shut down the f**kin' NFL!" They didn't say that." -Jon Stewart.

Hetkellisesti työttömäksi jäi lähes miljoona liittovaltion työntekijää. Kansallispuistot suljettiin, FDA ei huolehdi ruoan turvallisuudesta, ja NASA pyörii säästöliekillä. Muun muassa. Näiden lisäksi suuri osa valtiolle välillisesti töitä tekeviä, kuten Scotty, joutuvat olemaan kotona. Palkatta.

Fox News, konservatiivien äänitorvi (paino sanalla torvi) iloitsi eilen, ettei taivas pudonnutkaan niskaan shutdownin jälkeen. Eihän tämä suoraan vaikutakaan kuin osaan amerikkalaisista. Veteraanit eivät välttämättä pääse muistomerkeille, sairaat lapset kokeellisiin NIH:n hoitoihin ja D.C.:n eläintarhan pandavauvakamerakin on pimeänä, mutta keskivertoamerikkalainen ei tätä naurettavuutta nahoissaan juuri tunne, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Valitettavasti olemme yksi niistä perheistä, joiden elämään tämä vaikuttaa. Välitöntä hätää ei ole, mutta mitään aikajanaa ei ole tiedossa, ja se harmittaa. Nythän meillä olisi hyvää aikaa lähteä vaikka pikkulomalle, mutta voi olla, että mies palaa töihin jo ylihuomenna. Toisaalta voi olla, ettei töihin ole mitään asiaa moneen viikkoon, missä tapauksessa penniä pitää ruveta venyttämään eikä reissailuun tuhlaamaan.

Huoh.

Voi kunpa Washingtonin viisaat päättäjät eivät olisi yhtä kovapäisiä kuin tämä neitokainen.