Siinä, missä edellisen kerran kesäinen Suomi-neito oli meille frigidi ja kalsea, tällä kertaa se otti meidät lämpimästi syliinsä ja puhalteli lempeästi hiuksia silmiltä pois, jotta voisimme nauttia kauniista auringonlaskuista ja elokuisista pimenevistä illoista.
Leppoisa lomamme alkoi Helsingistä. Lasten mummo ja ukki tulivat meitä lentokentälle vastaan, eikä isompi napero olisi malttanut odottaa matkatavaroita, koska tieto siitä, että ensimmäinen halaus oli enää yhden oven takana, oli liian kutkuttava. Skype oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä kumpikaan lapsista ei vierastanut melkoisen leveästi hymyilleitä isovanhempia ollenkaan, vaan sylittely pääsi alkamaan heti kättelyssä halauksessa.
Junailimme itsemme ja matkatavararöykkiömme Helsingin keskustaan. Viivästyneen laskeutumisajan vuoksi olimme hotellilla vasta melko myöhään, joten ensimmäinen ilta jäi aika lyhkäiseksi. Lapset simahtelivat syliin jo suht' aikaisin, joten palasimme terassi- ja ravintolaturneelta (kaksi paikkaa on turnee, eikö?) takaisin meitä isompia lapsiakin kovasti houkutelleen pehmeän pedin luo. Toivoimme levollista yötä, mutta toiveeksi jäi.
Kun keskellä yötä tajusin, etten ollut syönyt vielä karkkia, vaikka olimme olleet Suomessa jo monta tuntia, mies tarjoutui lähtemään salmiakkiostoksille. Sillähän ei varmaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, että aikaerosta sekaisin olleet lapset heräilivät vuorotellen, milloin mistäkin syystä, eivätkä aina todellakaan hyvällä tuulella. Taisimme saada Scottyn kanssa ehkä kaksi tuntia yhtäjaksoista unta, mutta aamu koitti siitä huolimatta.
Aamiaisen ja melkoisen lattialle jääneen karjalanpiirakkasotkun jälkeen veimme kimpsut ja kampsut rautatieasemalle säilöön ja läksimme nuuhkimaan pääkaupungin tuulia. Koska perheen pienin täytti sinä päivänä 11 kuukautta, hyödynsimme Helsingin arkkitehtuuria kuvausrekvisiittana.
Ihan aamusta ei hymykään irronnut väsyneiltä matkalaisilta. |
No löytyihän se ilokin sieltä! |
11 kk. |
Saimme nauttia Helsingissä hyvästä seurasta (oman seuran lisäksi, siis), kun vaihtarikaverini, entinen kämppikseni ja ainuu siskoni vietti aikaa kanssamme. Vaikka Helsingissä olisi voinut olla pidempäänkin, niin iltapäivällä piti kuitenkin mennä hakemaan kamat säilöstä ja hypätä Savoon vievään junaan. Ei se miltään rangaistukselta kuitenkaan tuntunut, vaan Pendolinon puksutellessa eteen päin maisemat muuttuivat aina vain kotoisammiksi, ja hymy levisi korviin.
Paitsi meidän neljävuotiaalla, joka oli Kuopion kohdalla niin sikiunessa, että herättäminen (tai sen yrittäminen) oli näin jälkikäteen ajateltuna maailman typerin ajatus. Ajattelin antaa lapselle reilun puoli tuntia aikaa heräillä, jotta olisi sitten Lapinlahdella iloinen ja pirteä, mutta kissankikkareet sentään, siinähän kävi juuri päinvastoin. Jetlag-koomassa ollut lapsi huusi ja rääkyi niin, että korvia särki. Minun ja monen muun. Siinä se orastanut hymy sitten hyytyi. Seisoin loppumatkan huojuvassa vaunuvälikössä hysteerisen lapsen kanssa ja laskin minuutteja pääteasemallemme. Niitä oli monta.
Lapinlahdella meillä oli sitten kuitenkin taas pari enkelimäistä lapsukaista, jotka jaksoivat seurustella pari tuntia ennen yöunille menoa. Minäkin nukuin lapsuudenkodissani oikein hyvin, mutta samaa ei voine sanoa tuosta siipastani, joka oli kävellyt keskellä yötä lähemmäs kymmenen kilometriä vauvan kanssa, joka ei ollut suostunut nukkumaan muuten kuin kantorepussa. Olin tilanteesta autuaan tietämätön siihen saakka, kunnes mies viimein kömpi aamulla sänkyyn. Sanoin hänelle pökkyrässä, että hänen olisi pitänyt herättää minut auttamaan, mutta en ole edelleenkään ihan varma, tarkoitinko sitä ihan täysin. Tuskin. Onneksi seuraavat yöt menivät tuhat kertaa paremmin.
Savossa lumpsahdimme mukavaan loma-arkeen nopeasti. Mökkeilimme, saunoimme, juusto- ja viinijuhlimme, kävelimme (10 000 askelta päivässä hei!), risteilimme, sukuloimme, katsoimme olympialaisia. Söimme. Vajaa kaksi viikkoa oli kuitenkin lopulta niin lyhyt aika, ettei ehditty tai voitu nähdä kaikkia kavereita, enkä ehtinyt edes ahtaa napaani kaikkea, mistä olin kieli pitkällä haaveillut. Ja voin luvata, söin paljon, eli yrityksen puutteeseen se urakka ei kaatunut.
Kyllä maalla on mukavaa! |
Mustikkametsällä. |
Puolukoitakin olisi ollut. |
Kallaveden risteilyllä. |
Erityisen iloinen olen siitä, että lapset saivat mahdollisuuden nähdä isoukkiaan ja isoukki lapsenlapsenlapsiaan. Yhteisistä hetkistä jäi sellaisia muistoja, joita varmasti vaalin lopun ikääni. Välimatkan pituus ja matkustamisen kalleus konkretisoituvat noiden iäkkäämpien rakkaiden kohdalla korostetusti. Eihän sitä oikein tiedä, mitkä hyvästit ovat kenenkin kanssa viimeiset, mutta nyt sen kyllä tiesi, ja se teki kotiinpaluusta vielä tavallista raskaamman.
Vaan niin kai se on, että jos lähtö ei sattuisi, niin sydän olisi vähintään yhtä kylmä kuin se vuoden 2014 Suomi-neito. On aikamoinen rikkaus, että kahdessa maassa on perhettä ja ystäviä, tärkeitä ihmisiä, joista välittää, ja jotka välittävät. Paluumatkalla kannoimme mukanamme siis karkkien ja sinappien lisäksi jälleen kerran jotain täysin korvaamatonta - lämpimiä muistoja onnellisista hetkistä. Niistä surullisistakin.
Kotimatkalla kohtasimme vielä melkoisen onnetonta asiakaspalvelua, mutta se taitaa ansaita ihan oman merkintänsä.