perjantai 29. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Marttyyri

Meillä meni helmikuussa 2008 vissiin niin hyvin, että minun piti kehitellä ongelmia ihan ilmasta. Menneisyyden ihan oikeat ongelmat olivat ilmeisesti jättäneet kuitenkin sen verran syvät arvet, ettei niitä muutamassa kuukaudessa paranneltukaan. Huolestuin siis heti, jos Scotty ei ollutkaan hömelö itsensä tai oli hiljainen ilman mitään sen kummempaa syytä.

Scotty täytti vuosia. Vaikka 24 tuntui silloin isolta numerolta, niin voi että me olimme vielä keskenkasvuisia. Taidammepa olla vähän vieläkin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 6.2.2008 klo 13:40

I've Been a Martyr for Love

Viime viikko meni niin kiireisissä merkeissä, ettei oikein joutanut murehtimaan mitään. Ei oikein ollut mitään syytäkään, mikä on aika harvinaista, kun on kuitenkin aika kova kaipuu tuonne kauas koko ajan. Kandintyön edistyminen (vähäinen tosin), pikavisiitti kotipuoleen ja nukkuminen nostattivat mielialan aika korkealle. S:lläkin oli tietysti näppinsä pelissä, kun se muun muassa keksi tieteellisen tavan todistaa tunteensa ("love postulate").

Vaan sepä pisti vielä paremmaksi maanantaina. Olin Super Bowlin jäljiltä vähän väsynyt, joten otin sitten päikkärit S:n ollessa töissä. Lyhyiden unosten aikana se oli ehtinyt runoilla vaikka mitä. Sillä oli joko jäänyt lääkitys liian vähiin tai sitten oli napsinut jotain tabuja liikaakin, niin ruusunpunaista tekstiä se nimittäin sai aikaiseksi. No ikävöitiin siinä sitten toisiamme puolin ja toisin. Kuumotti oikein poskia, kun hymyilytti niin.

Kotiin tullessaan se oli erittäin hiljainen. Näin naisihmisenä minä tietysti aloin miettiä, mitä olin tehnyt väärin, missä mätti, kun aiemmin päivällä leperrellyt S kuulosti vaisulta. Huolestuin, ja pyörittelin päässäni kaikenlaisia asioita samalla, kun leikittiin taas sankareita pelimaailmassa. Eihän se nyt ollut mitenkään mahdollista, että S:llä ei ollut mitään ongelmaa (minun kanssa) ja se oli muuten vain hiljainen. Tai hiljaisempi kuin aiemmin. Ei mitenkään.

Vaikka niinhän se tietysti oli. Olen huomannut, että minulla on ollut viime aikoina tapana syyttää itseäni asioista, jotka eivät ole välttämättä edes todellisia. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi heti, jos meillä menee S:n kanssa sukset vähänkin ristiin. En tiedä, onko kyse perusmarttyyriydesta, joka taitaa olla tunnuksenomaista toiselle sukupuolelle, vai siitä, että välitän ihan liikaa ja pelkään, että S tajuaa, etten olekaan niin mahtava, kuin se tuntuu luulevan. Veikkaisin vähän molempia. Ehkä siinä on mukana ripaus huonoa itsetuntoakin.

Haluaisin kovasti päästä(ä) irti tästä tavasta. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa tajuta, että S tykkää minusta ihan tällaisena, eikä minun tarvitse pelätä sitä, että se nyt johonkin kärhämään loppuu. Viime kevään ja kesän aikana opittiin varmasti tuntemaan toistemme pimeimmätkin puolet, joten olemattomat ja merkityksettömät erimielisyydet ovat pientä sen rinnalla. Jospa muistaisin tuon seuraavan kerran, kun tunnen itseni maailman kiittämättömimmäksi ja tyhmimmäksi tyttöystäväksi.

Kaikkihan on taas paremmin, kun päästään halaamaan toisiamme hyvien ja huonojen hetkien jälkeen (nelisen viikkoa enää!). Eikä tämä elämä nytkään lopun lopuks (thank you, Keith Armstrong) mitenkään kamalaa ole. Olisi vain ihan parasta saada olla yhdessä. Samassa paikassa, ilman että pitää miettiä lähtemistä.

On aika kutkuttavaa, että se saattaa olla mahdollista jo ensi syksynä.

Perjantai 8.2.2008 klo 10:25

Happy Birthday

S täyttää tänään 24.


Melkein aikuinen jo.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Sauna - kuvakooste tähän asti tapahtuneesta


Siitä se lähti konkreettisesti liikkeelle - mökin saunaprojekti nimittäin. 24. lokakuuta 2015 pojat iskivät lapiota multaan ja kaivoivat kuusi valukuoppaa betonipilareille.

Tässä tämmöinen käsinkosketeltavampi kaivamismetodi.

Samana iltana anturat olivat jo asettumassa, ja saimme nautiskella porukalla grillin antimista. Ruoassa ei ollut valittamista, eikä maisemissakaan.


Seuraavana päivänä sormet syyhysivät päästä hommiin, joten ajeltiin Scottyn kanssa mökille valamaan pilarit.

Valuapulainen parhaimmasta päästä - Sisu. Kyseinen kaivurikoira olisi ehkä tullut enemmän tarpeeseen edellisenä päivänä...

Priimaa tuppaa tulemaan.

Pilarit ovat suorassa, mökki vinossa.

Marraskuussa Suomesta oli tulossa itse kenellekin apujoukkoja, joten motivaatio saada perustukset kuntoon oli aika katossa. Jotain innosta kertonee se, että kävimme laittamassa parrut perustuspilareiden päälle 1.11. - samana päivänä, kun Kansas City Royals voitti baseballin mestaruuden. Ei hätää, olimme kyllä tiiviisti telkkarin edessä pelin alkaessa.

Äijä hommissa. Voitteko uskoa, että saatiin nuo reiät kertaporauksella a) kohdalleen b) oikeaan kulmaan?

Riemua lapsellekin.

Seuraavana viikonloppuna marssitimme viisi Suomi-vierasta mökille ja löimme heille työkaluja kouraan. Lauantaina valmistui lattiakehikko, ja sunnuntaina alkoi rungon rakentaminen.

Appi, vävy, Usva ja anopin jalat.


Olimme päätyneet porukalla yksinkertaiseen viistokattoon, joka kallistuisi mäkeä kohti. Kun kolme seinärunkoa oli paikoillaan, sauna alkoi näyttää pilvenpiirtäjältä pienen mökin vierellä. Eikun kääntämään.

Rakentajalla on jotenkin lannistunut olemus...

Seuraavalla viikolla kelit hellivät, joten posottelimme taas tunnin päähän rakennuspuuhiin. Kuvista voisi päätellä, että oli helle, mutta kyllä meillä suomalaisilla oli ihan kunnon syyskamppeet päällä. Hulluja nuo amerikkalaiset.




Rakennus sai olla ihan omillaan hetken, sillä meinasi olla muutakin elämää, mutta joulun alla tönö sai sentään katon. Lauantaina 20.12. miehet uhmasiva korkeuksia, kylmyyttä ja pimeyttä ja tekivät pohjatyöt, levittivät suojakankaan sekä osan huopapaanuista. Lyhyt päivä kuitenkin teki tenät, ja ukot oli kiskottava katolta alas ruoan voimalla.


Jouluviikolle luvattu sade häiritsi meidän insinörttiä (kiitos vain, Satu, tästä termistä!) sen verran paljon, että mies karkasi kesken päivän töistä, sillä halusi saada vesikaton valmiiksi. Minä läksin kaveriksi - tai no lähinnä vain vahtimaan lapsia ja katolla könyävää miestä, sormi valmiina painikkeilla 9, 1 ja 1. Vuoden toisiksi lyhyin päivä ei ehkä ollut paras mahdollinen kattotöiden kannalta katsottuna, mutta niinpä Scotty vain ahersi loput paanut työvalon kanssa paikoilleen, ja jouluinen sade sai tulla.

Sää ei suostunut yhteistyöhön seuraavaan kuukauteen, mutta viime viikonloppuna saatiinkin sitten muutosta aikaiseksi niiden menetettyjen viikonloppujen edestäkin - meillä on ulko-ovi, kaksi ikkunaa ja melkein valmiit ulkoseinät! Aika hyvin näin ensikertalaisilta amatööreiltä.

Lauantain sää. Jäällä olevat jäljet ovat Sisun.

Siinä taidetaan haaveilla lauteilla istuskelusta ja järvelle tuijottamisesta.

Sunnuntaina oli lämpimämpää, mikä tarkoitti rinteen muuttumista liukumäeksi. Sisukin vaihtoi valkoiset osansa mutaiseksi.

Saatiin mutaa seinillekin.

Päivä melkein pulkassa.

Seuraavaksi vuorossa on seinien viimeistely ja lattialankkujen latominen. Ensimmäiset löylyt alkavat olla jo todella käsinkosketeltavia, vaikka tekemistä toki riittääkin vielä (pukutilan väliseinä, panelointi, kiukaan asennus, lauteet...). Ei jotenkin vain millään malttaisi odottaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Virtuaalinen todellisuus

Kuherruskuukausi Scottyn perheen kanssa jatkui lahjusten muodossa. Amerikkalaisilla on aika estoton tapa kehua muiden tekosia tai esimerkiksi nyt vaikka meikkikynän sävyä, mutta en talvella 2008 onneksi vielä ollut näin kyyninen, vaan otin kehut kehuina ja iloitsin niistä. Lähetin miehen perheelle suomalaisia juttuja, vaikka olin juuri vieraillut heidän luonaan, ja olipa seuraava reissukin jo varattu.

Scotty muutti siskonsa ja tulevan lankonsa luokse asumaan, joten seuraavalla Kansasin-matkallani majoittuisinkin itse asiassa Missourin puolella, Kansas Cityn Waldo-kaupunginosassa.

Kyllä, minullakin soi tämä päässä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 29.1.2008 klo 03:10

Virtual Reality

Liput on ostettu ja odotus jatkuu. Maaliskuun alku tuntuu olevan valovuosien päässä, mutta silti tämä oleminen ei ole mitenkään toivotonta ja surkeaa. Ehkä tähän on sitten jo niin tottunut tai turtunut. Tai ehkä sitä tietää, ettei vajaa kuusi viikkoa ole oikeasti mikään ikuisuus. Ehkä sitä tietää senkin, että reissu on kaiken tämän odottamisen arvoista. Enemmänkin.

Olen todella innoissani maaliskuisista häistä, vaikkeivät ne omat olekaan, kuten eräs opettaja jo epäili. Olen innoissani S:n siskon puolesta, mutta intoilen myös ihan itsekkäistä syistä. Pääsen näkemään S:n smokissa, pääsen tanssahtelemaan sen kanssa, pääsen tapaamaan S:n sukulaisia, pääsen S:n kanssa talovahdiksi vastanaineiden häämatkan ajaksi jne. Varmaan huomasitte, kaikki itsekkäät syyt liittyvät S:ään. Meihin. En malttaisi millään odottaa jälleennäkemistä, mutta pakkohan se on. Ja toisaalta, ihan mielelläni minä sen teen. Tää nyt vain on tätä vielä vähänaikaa.

Kohta se näyttää minulle siskonsa uutta taloa, kunhan saa langattoman yhteyden toimimaan kunnolla. Sisko kuuluu siivoavan makuuhuonetta innolla, tai ainakin se käskyttää sulhoaan siivoamaan, koska "Anni is going to tour the house soon!". Sisko naureskeleekin aina, että hänellä on kolme kämppistä: S, sulho ja the girl in the box.

No nih, nyt me jatketaan taas tätä virtuaalista yhdessäoloa. Laters.

Keskiviikko 30.1.2008 klo 13:03

Näpertelyä ja pisteidenkeräilyä

Viime viikolla lähettämäni lapaspaketti oli päässyt turvallisesti perille Kansasiin. Anopintekeleeltä tuli niin ylistäviä kommentteja, että oikein korvia kuumottaa. Nyt taitaa käsitöiden tuputtaminen S:n perheelle tosin riittää, kun jouluna paketeista löytyivät kaksi huovutettua tonttua (vanhemmille) ja kaksi painettua tyynyliinaa (S:lle) ja nyt sitten "yllätyspaketista" lapaset S:n siskolle ja herralle itselleen.


Kansas City Chiefs ja pariskunta ite naamat vinksallaan.

Yksityiskohta S:n siskon tumpusta.

Juu, ja lähetinhän minä S:n äidille rajauskynänkin, kun se viime reissuni aikana ihasteli rajauskynäni väriä. Se on musta. Kun ei kerran lähempää mieluista piirtovälinettä löytynyt, niin lähetin paketissa siis kotikutoisten lapasten lisäksi myös kotimaista osaamista; Lumenen kynäsen. Eiköhän siinä taas pari pistettä tullut kerättyä. Nyt siinä perheessä tunnetaan kunnolla jo ainakin kolme suomalaista tuotemerkkiä: Nokia, Fiskars (kuulemma parhaat sakset ikinä) ja Lumene. Ai niin, ja Marimekko:




S:llä oli eilen vähän huonompi päivä. Jos mainitsen sakot ja puhjenneen renkaan, niin siihenpä se jo aika hyvin tiivistyykin. Töissä ollessaan se masisteli ja väitti mokailevansa nykyisin enemmän kuin ennen. Syytti siitä minua. Se ei kuulemma ole tottunut olemaan näin tyytyväinen elämäänsä, ja se nyt muka sitten ilmenee ylimääräisenä sähläilynä. Sanoin sille, että parempi nyt vain totutella tähän. Tarkoitus olisi pitää S tyytyväisenä elämäänsä jatkossakin, vaikka se aiheuttaisikin sille ongelmia. Voin elää syyllisyyden kanssa, jos minua tuollaisista asioista syytetään.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Got Milk? - eli asiaa imetyksestä ja sen vierestäkin

En ihan ehtinyt pahimpaan (ja viimeisimpään) imetysmyrskyyn mukaan, mutta jutellaanpa silti hieman aiheesta vauvanhoito Amerikassa. Ennen kuin edes sukellan pintaa syvemmälle, totean, että erityisesti imetys on tulenarka aihe tälläkin mantereella, enkä halua mielipiteilläni loukata ketään tai muutenkaan aiheuttaa myrskyä vesilasissa.

Minä olen imettänyt molempia lapsiani. Ensimmäistä vuosikkaaksi asti, toista edelleen nyt vajaan viiden kuukauden ikäisenä. Ensimmäinen sai sairaalassa imetystukihenkilön suosituksesta ruiskusta muutaman millilitran korviketta, koska maidon nouseminen kesti ja kesti, ja lapsi huusi nälkäänsä. Toisen kohdalla sellaista vaihtoehtoa ei ole tarvinnut edes miettiä. Got milk.

Imeväiseni.

Minun on ollut helppo olla imetysmyönteinen, sillä sen kanssa ei ole ollut alkukankeutta lukuunottamatta mitään vaikeuksia. Tällaiselle laiskalle tiskaajalle ja pihille mammalle rintamaito on ollut erinomainen vaihtoehto, mutta ymmärrän oikein hyvin sen kolikon toisenkin puolen. En ollut ehkä koskaan täysin sisäistänyt syitä, miksi jotkut vauvat saavat korviketta ja toiset maitoa - en, ennen kuin lähipiirissä monet kokivat vaihtelevan suuruisia ongelmia rintaruokinnan kanssa. Kun oma imetystaipale on helppo, muiden kenkiin on hankala asettua.

En tunne yhtään ainakaan avoimesti imetysvastaista ihmistä. Suurin osa paikallisista äitiystävistäni on imettänyt lapsiaan ainakin vähän aikaa. Sairaalassa jokaisella äidillä on mahdollista tavata imetystukihenkilö, joka neuvoo ihan tissistä kädestä pitäen, miten homma toimii. Kotiutumisen jälkeen meidän sairaala tarjosi ilmaista imetysneuvontaa ja -tukiryhmiä, joka oli avoin kaikille synnytyssairaalasta riippumatta.

Sitten toisaalta jo raskauden aikaisilla lääkärikäynneillä tarjotaan korvikenäytepaketteja. Sairaalan rekisteröitymiskäynnillä odottavalta äidiltä kysytään, aikooko hän imettää, mutta mitään painostusta en ole koskaan kuullut siihen liittyvän. Suuntaan tai toiseen.

Laktivisteja löytyy toki täältäkin. Kun jossain kaupassa/ravintolassa kehotetaan imettävää äitiä peittämään itseään, voi olla varma, että viimeistään seuraavalla viikolla kyseisessä paikassa on imetysmielenosoitus, jossa äidit imettävät häpeilemättä lapsiaan. Laki tarjoaa täälläkin oikeuden imettää julkisilla paikoilla, ja niin täytyy tietysti ollakin, mutta kun miettii, miten joskus naurettavankin häveliäitä amerikkalaiset tuppaavat olemaan alastomuuteen liittyvissä asioissa, niin ymmärrän senkin, että joku voi häiriintyä, jos näkee vilahtavan nännin. Mielenosoittajat ovat luonnollisesti hyvällä asialla, mutta henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut suureksi vaivaksi viskata jotain rättiä intiimin ruokintahetken suojaksi, eivätkä nuo vauvanikaan ole siitä häiriintyneet.

En löytänyt tähän hätään dataa imetyksestä Suomessa, mutta CDC tarjosi kaaviota Yhdysvalloissa tapahtuvasta rintaruokinnasta:

Kaikenlainen, myös osittainen imetys. Sininen viiva edustaa milloin tahansa tapahtunutta imetystä, vihreä viiva kuuden kuukauden kohdalla tapahtunutta, ja punainen vuosikkaan imetystä. Kuva täältä.

Pelkkä rintaruokinta. Sininen viiva kuvastaa kolmeen kuukauteen asti tapahtunutta täysimetystä, keltainen puoleen vuoteen asti. Kuva täältä.

Kaavioista on huomattavissa se, että imetys on hienoisessa noususuhdanteessa. Alemmasta huomaa myös sen, että ero kolmen ja kuuden kuukauden välillä on aika suuri. Tähän on (ainakin) kaksi syytä.

Ravintosuositukset. Meidän lääkäriasemalla suositellaan kiinteiden aloittamista heti neljän kuukauden iässä, joillain toisilla vasta kuuden kuukauden rajapyykin jälkeen. Vaikka aion jatkaa imetystä sinne vuosikkaaksi asti tälläkin kertaa, minuakaan ei enää lueta täysimettäjiin, sillä naperomme popsii porkkanaa kerran päivässä.

Toinen syy piilee siinä, että moni äiti palaa töihin 12 viikon äitiysloman jälkeen. Vaikka vakuutuksen onkin nykyisin korvattava automaattinen pumppu, ja työpaikan mahdollistettava rauhallinen paikka pumppaamiselle, niin usein käy niin, ettei imetys enää syystä tai toisesta jatku äidin töihinpaluun jälkeen.

Sosioekonominen epätasa-arvoisuus näkyy imetystilastoissakin. Vähempivaraiset äidit palaavat töihin aiemmin kuin varakkaammat kanssasisarensa. Entinen työkaverini oli sorvin ääressä jo kahden viikon päästä synnytyksestä, koska hänellä ei ollut vara olla kotona palkatta pidempään.

Imetysväestötiedettä. Kaavion prosenttiluvut kuvastavat puoleen vuoteen asti jatkunutta täysimetystä. Ylemmät luvut liittyvät varallisuuteen, alemmat väestöryhmään. Kuva täältä.

Toinen mielipiteitä jakava aihe on vauvan nukkumisjärjestelyt - ainakin, jos paikallisiin mammapalstoihin on uskominen. Jotkut liputtavat perhepedin puolesta, jotkut laittavat vauvan suoraan omaan huoneeseen sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Ja kaikkea siltä väliltä.

Meillä taidettiin kulkea melkoisen hyvin tallattua polkua, sitä kultaista keskitietä, mitä nukkumisjuttuihin tuli. Molemmat lapset nukkuivat meidän huoneessa matkasängyssä pari ensimmäistä kuukautta, ja kun unta alkoi riittää pidempiä pätkiä, niin he siirtyivät omaan huoneeseen. Kaveripiirin perusteella tämä on aika yleinen tapa.

Käsittääkseni Suomessa vauva nukkuu pidempään vanhempiensa kanssa - jos nyt ei samassa sängyssä, niin ainakin huoneessa. Toinen merkittävä ero tuntuisi olevan siinä, että täällä varoitellaan laittamasta mitään vauvan kanssa sänkyyn, kun taas Suomessa näyttäisi olevan ihan hyväksyttävää laittaa vauva uinumaan peiton kanssa. Onko näin?

Kaiken tämän rönsyilyn jälkeen on todettava, että minä olen ollut todella onnekas, niin monessa mielessä. Miehen hyvän työn ansiosta ei ole ollut pakko jättää hädin tuskin kolmen kuukauden ikäistä vauvaa perhepäivähoitajalle, eikä maksaa siitä ilosta yli tonnia kuussa. Minulla on kaksi hyvin kehittyvää ja kasvavaa lasta, jotka ovat olleet niin mainioita nukkujia, että on ollut parempi siirtää heidät omaan huoneeseensa jo melko aikaisessa vaiheessa, jottemme me herättäisi heitä. Olen myös voinut ruokkia heidät tahtomallani tavalla.

Sekään ei ole itsestäänselvyys.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Kaamosmasennusta ja klaustrofobiaa

Tammikuun 2008 loppupuolella Scotty lähetti hakupaperinivaskan Kuopion yliopistoon, ja sisäänpääsyn(kin) jännittäminen ja odottaminen sai alkaa. Mitään päätöstä Suomeen muutosta ei siinä vaiheessa vielä todellakaan oltu tehty; kunhan kokeiltiin kepillä, tai no ehkä kakkosnelosella, jäätä.

Kaamosmasennus meinasi puskea päälle, sillä kökötin päivät pitkät kopperoisessani. Näin jälkikäteen (ainakin toistaiseksi viimeisen) opiskeluvuotensa olisi voinut viettää jollakin muullakin tavalla, mutta toisaalta silloin hengitin vain yhtä asiaa ja ihmistä varten. Saa kai sitä nuorena olla vähän pöhlö.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 20.1.2008 klo 16:28

You Make My Day

Nyt taitaa olla joku kaamosmasennuksenpoikanen päällänsä. On niin pimeää ja märkää. Huone on ahdas (10,5 neliötä; tulkaa kylään, hyvin mahtuu). Ei ole tekemistä, paitsi semmoista tekemistä, joka ei huvita, mutta jota olisi kuitenkin pakko tehdä (a.k.a. koulutehtäviä). Vaasa on p*ska kaupunni.

Mutta jos ihan totta puhutaan, Vaasa anasti nyt tuon Oulun vaivoin hankkiman kunniamaininnan oikeastaan vain sen takia, että S ei ole täällä. Toki pimeys (juu juu, kaikki muut Suomen kaupungit on aurinkoisia ja kauniita talvellakin), ahtaus, koulutehtävät ynnä muut madaltaisivat mieltä, vaikkei olisikaan miestä, jota ikävöisi, mutta kyllä se omat kitkerät mausteensa soppaan mukaan heittää.

Vaan jos ei olisi tuota vielä tällä hetkellä Atlantin toisella puolella nukkuvaa miekkosta, niin olisihan tämä elo aika onnetonta. Oikeasti onnetonta, eikä vain jotain klaustrofobian ja kaamosmasennuksen sekamelskaa. Luotan ehkä liikaakin siihen, että S piristää päiväni, eikä minun tarvitse itse tehdä asialle mitään. Toisaalta, miksen luottaisi? Ihan eniten minua ilahduttaa se, että S haluaa jutella minun kanssa, viettää aikaa minun kanssa, vaikka kaverit houkuttelisivatkin ulos. Esimerkiksi eilen se oli kieltäytynyt elokuvakutsusta sen takia, kun sen pitää jutella minun kanssa. Kutsuja oli kysynyt, olemmeko riidelleet. "No, I just haven't talked to her today."

Toki se näkee kavereitaankin, enkä minä nyt haluaisikaan, että se uhraisi kaiken vapaa-aikansa tietokoneen edessä istumiseen, kun se sitä tekee jo koko päivän töissäkin. Silti se muistaa varmistaa, että joka päivä ehditään jutella ilman kiirettä. Eikä se tee sitä velvollisuudentunnosta. Se haluaa tehdä niin. Mikään ei nosta mielialaa niin paljon kuin se, että S osoittaa välittävänsä.

Se lähetti perjantaina hakemuksen Kuopion yliopistoon. Se jos mikä on aika iso osoitus välittämisestä. Ehkä jopa isompi kuin se, että S söi salaattia viime vierailuni aikana ihan vain tehdäkseen minuun vaikutuksen. Piristi.

Sekin piristi, että S:n sukulaiset ja perhe olivat kuulemma sanoneet eilen S:lle monta kertaa, että minusta kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni. Onneksi ne eivät tunne minua kunnolla. Tätä illuusiota en halua särkeä.

Keskiviikko 23.1.2008 klo 13:57

Let the Sunshine In

Aurinko paistaa, eikä sada edes vettä. Mielialakin on valoisampi jo. Mahtava sää auttaa tietysti, mutta lienee silläkin merkitystä, että saatiin S:n kanssa sumplittua seuraavan reissun ajankohta kaikille sopivaksi, ja se on nyt lippujenostoa vaille lukkoonlyöty juttu. Sain tänään vielä kandiryhmän ohjaajaltakin oikein luvan lähteä. Ei sillä, olisin lähtenyt luvattakin, mutta onpahan kivempi olla reissussa, kun tietää, ettei siitä tule mitään ikäviä seuraamuksia.

S:n kanssa jutustelu on ollut viime aikoina jotenkin tavanomaistakin leppoisampaa. Se on alkanut leperrellä muidenkin kuullen, vaikka ennen oli PDA:n vankka vastustaja. Julkisilla paikoilla ei voinut pitää edes kädestä kiinni, mutta nyt ei jää sivullisilta huomaamatta, kuka tykkää ja kenestä. Ei edes, vaikka ollaan näin kaukana toisistamme. Mussunmussun.

Eilen se sanoi minulle jo ties monettako kertaa, että ainakin jommankumman meistä pitäisi kirjoittaa kirja värikkäistä vaiheistamme. Minullahan tätä tekstiä on jo sivukaupalla, mutta pääosin masentunutta valitusta, joten kirjasta ei tulisi mitään mieltäylentävää luettavaa. Jos nyt kuitenkin ensin kirjoittelisi kandintyön valmiiksi ja sitten vasta miettisi muistelmien raapustamista. Enkä ehkä ole vielä ihan valmis repimään vanhoja haavoja auki, varsinkaan nyt, kun ne ovat nyt niin hyvin parantuneet. Tosin olisi kyllä jännä lukea S:n versio menneistä, vaikka tiedänhän minä, mitä se teki, koki ja tunsi.

Vaan nytpä lopetan tämän kirjoittelun tähän ja alan nauttia aurinkoisesta päivästä päiväunien muodossa.

Edit: Google on mainostanut häitä jo jonkin aikaa tuolla oikeassa yläreunassa, ja nyt mukaan on päässyt jo raskauskin. Mitähän seuraavaksi?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

1,5 miljardia

Näin viime yönä sellaista painajaista, että voitin lotossa 20 miljoonaa.

Tänään on jaossa Yhdysvaltain ja koko maailman historian suurin (ja edelleen kasvava!) lottopotti, arviolta 1,5 miljardia dollaria (1,38 miljardia euroa). Kyllä, miljardia. Sosiaalinen media on luonnollisesti ollut sekaisin. Monet kerjäävät klikkejä ja tykkäyksiä lupaamalla voittopotistaan osan kaikille kuvaansa jakaneille. Jotkut naureskelevat muiden hössötykselle. Osa on unohtanut, miten matematiikka toimii:

No ei nyt ihan... Kuva täältä.

Mekin toki maksoimme tyhmyysveroa parin rivin verran, ja nyt sitten jännitetään, miten illalla käy. Olen ehtinyt tietysti jälleen kerran haaveilla, mitä noilla rikkauksilla tekisin. Kysyin jo puolitosissani mieheltäkin, haluaisiko hän jäädä tähän taloon asumaan, kun voitamme.

Kun viimeksi kihahdutin pissan päähän, haaveet olivat verrattain maltillisia, sillä voittopotti oli vain 70 miljoonaa dollaria. Vaikka päädyin haaveissani lopulta Kim Kardashianin bestikseksi, niin tosiasiahan on, että 70 milliä (miinus verot) olisi mällätty aika äkkiä niillä haaveilemillani maailmanympärysmatkoilla ja huviloilla ympäri Yhdysvaltoja. Toisinpa olisi, kun olisi miljardööri. Pitäisi oikein yrittämällä yrittää päästä rahoistaan eroon.

Paras kaverini havittelee rahojani. Kuva täältä.

Näin viime yönä painajaista, että voitimme vain 20 miljoonaa dollaria. Ahdistuin ensin kamalasti, kun se jättipotti meni sivu suun. Olin lopulta kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että olin voittanut edes jotain, ja sitten pelkäsin kadottavani lottokupongin. Meillä oli ilmeisesti edellisenäkin päivänä käynyt joku pitkäkyntinen, joka oli kaivellut laatikkomme läpi lottovoittojen toivossa. Kun löysin kupongille hyvän säilytyspaikan (miehen alusvaatelaatikko), rupesin miettimään, miten haluaisin vaikkapa maksaa ystävien talolainat pois, mutta rajan vetäminen olisi hankalaa. Kuka olisi se ensimmäinen kaveri, joka jäisi auttamisen ulkopuolelle? Ja taas ahdisti.

Heräsin tähän aamuun edelleen wannabe-miljonäärinä. Vaikka elämässä ei tälläkään hetkellä ole juuri valittamista, niin kyllä tilille mahtuisi vielä monta nollaa lisää. Pääsisin eroon viimeinkin näistä kokolattiamatoista, joille Sisu oksensi viimeksi tänä aamuna. Voisin rakentaa hyvällä omallatunnolla myös kellariin saunan. Voisin käydä Suomessa useammin. Voisin ostaa isomman auton, jottei meidän tarvitsisi yrittää sulloutua pieneen Ford Focukseen kahden lapsen ja kahden koiran kanssa, kun menemme mökille.

Saavutan nuo haaveet toivottavasti joskus ilman lottovoittoakin. Osan voisin toteuttaa jo nyt, jos en olisi niin perhanan pihi, mitä tuollaisiin juttuihin tulee. Juttuihin, joita ilman pärjään. Sen voin siis luvata, että jos tänä iltana osuu rahallinen onni kohdalle, niin otan mattopuukon esille ja teurastan nämä kokolattiamatot ihan omakätisesti ja välittömästi.

Vähän isompiin haaveisiin kuuluisi oman baarin avaaminen, ehkäpä Emporiaan. Jostain syystä se on aina kiehtonut ajatuksena, mutta en koskaan uskaltaisi ottaa sellaista riskiä - ellei tosiaan tilillä olisi sellaisia lukuja, ettei yksi epäonnistunut baarikokeilu siellä juuri näkyisi.

Mitäs muuta? Näyttäisin lapsille ja itsellenikin maailmaa. Rakentaisin oman talon. Ostaisin Suomesta kesämökin. Hommaisin kausikortin Royalsien ja Chiefsien peleihin. Ehkä rupeaisin NHL-joukkueen omistajaksi. Kansas City Finlanders. Antaisin rahaa hyväntekeväisyyteen. Adoptoisin kaikki maailman kodittomat eläimet.

Tuo puolitoista miljardia on niin hirvittävän iso luku, että pää sekoaisi. Pitäisi varmasti tehdä töitä, että ote normaaliin elämään säilyisi. "Onneksi" nuo voittomahdollisuudet ovat verrattain heikot, joten tuskin tarvitsee vaivata päätään näillä asioilla.


Ilmoitin varuilta kuitenkin äsken miehelle, että ostamme NHL-joukkueen.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Täältä käsin tykkääminen

Yhdessä vietetyn joulukuun jälkeen tammikuu 2008 tuntui ankealta. Syksyltä tuttu Kansasin aikavyöhykkeellä eläminen jatkui vähintään yhtä hulluna, eikä tietysti vähiten Atlantin ylityksen aiheuttaman aikaerorasituksen vuoksi. Öiset puhelut, pahimman ikävän iskiessä jopa Scottyn kännykkään, olivat aikaavievin harrastukseni.

Oli kulunut vuosi siitä, kun Scotty joutui päättämään työn ja tytön välillä. Meiltä silloin pois viety yhteinen tulevaisuus, vaikkakin edelleen avonainen sellainen, oli kuitenkin olemassa, ja se oli mukava tunne.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 8.1.2008 klo 04:31

Ilmainen Skype-mainos

Olisikohan vielä jotain pieniä jet lagin oireita ilmassa, kun tämmöiseen aikaan heräilen. Menin kyllä "päikkäreille" kahdeksan maissa (heräsin kymmeneltä), joten en voi syyttää kuin itseäni (ja vähän jet lagia) aikaisesta heräämisestä, mutta pakko oli taipua Nukku-Matin tahtoon, kun kahtena edellisenä yönä olin nukkunut yhteensä kahdeksan tuntia.

Näin sitä paitsi ihan kamalaa untakin. S seurusteli veljensä kihlatun kanssa, mutta minäkin olin ympyröissä mukana jollakin sairaalla tavalla. Sitten se jätti minut yksin johonkin, ja minun piti lähteä seikkailemaan sen autolla, kun piti vissiin S:n vanhempien talolle päästä. Kun vihdoin pääsin pihaan, S halaili jonkun tuntemattoman tytön kanssa pihassa, eikä ollut moksiskaan minun paikalle ilmestymisestä. Koko uni oli jotenkin... ahdistava. Riideltiin vain ihan hirveästi.

Onneksi ostin eilen Skype-kredittiä (luurit korville -> soitto amerikkalaiseen mobiilitelefuuniin -> 0,017€/min -> mahtava keksintö!), joten pystyin soittamaan S:n kännykkään. Se on nimittäin kaverinsa luona panemassa olutta, joten perinteiset kommunikaatiotsydeemit eivät olisi tavoittamiseen riittäneet. Se pyysikin minua soittamaan, jos herään johonkin älyttömään aikaan (check) ja haluan puhua (check).

Pistin siis pirauttaen, ja siellä se oli leikkimässä legoilla. Minun iso mies. Se sanoi, että se tulee kohta kotiin, koska paneminen on loppuvaiheessa. Painajaisiakin se yritti karkoittaa. En tiedä, toimiko se. En ole kokeillut enää nukkua, eihän se Nukku-Matti enää välttämättä osaa tulla tänne.

Skype - kaukosuhteiden pelastaja.

Sunnuntai 13.1.2007 klo 15:00

Odotusta

I've got nothing. Ei ole oikeasti ollut oikein mitään kirjoiteltavaa, kun mitään ei oikein tapahdukaan. Tykkäämiseen täältä käsin on taas tottunut, vaikka toki kaipuu kainaloon on kova. Molemmilla. Tänä aamuna S esimerkiksi valitti kaverinsa synttäririennoista kotiuduttuaan, ettei hän voi keskittyä hauskanpitoon, kun ikävöi ja ajattelee minua. Seonnu se on. Mutta tiedän kyllä tunteen.

Jotkut ihmiset ovat tässä viime aikoina unohtaneet oikean ja vasemman eron, sillä S:n antama sormus on aiheuttanut kyselyjä kihlauksesta. Muutenkin tuntuu, että joka tuutista tunkee kihlaus- ja hääjuttuja. S:n veli kysyikin S:ltä viimeisenä Kansas-iltanani "Do you feel like the gods are against you?". Olimme jäätelöbaarissa, ja radiosta kuului "going to the chapel and we're gonna get married". Tämä siis sen jälkeen, kun S:n sisko oli puhunut, miten se saa minustakin pian siskon.

Menee tämäkin päivä näköjään S:n heräämistä odotellessa. Saan odotella vielä jonkin aikaa, kellohan on siellä vasta seitsemän aamulla. On se tämäkin elämää.

Torstai 17.1.2007 klo 09:15

Tässä ja nyt

Lueskelin eilen aikani kuluksi vuodentakaisia merkintöjä, ja kas, siitähän on vuosi, kun tuli tuomio, ettei saada olla missään tekemisissä. Oli niin maan toivoton olo. Toivoton oli tilannekin. Jossain takaraivossa kuitenkin kyti varovainen toive siitä, että ehkä parin, kolmen vuoden kuluttua tilanne on toinen. S antoi minulle oikein kaulakorunkin varmistaakseen, etten unohda sitä.

Vaan tässä ollaan, nyt jo. Monta kokemusta sekä sydänsurua (ja -iloa) rikkaampana. Yhdessä, vaikka kaukana toisistamme edelleen. S sanoi tänä aamuna, että hän on onnellinen jopa silloinkin, kun riidellään (onneksi emme harrasta sitä kovin usein). Jo se, että saadaan ärhennellä toisillemme oikein luvan kanssa on luksusta.

Puhuttiin siitäkin, miten meillä molemmille taisi jäädä arpia koko koettelemuksesta, joka siis alkoi vuosi sitten. On tiettyjä asioita, joista emme halua puhua, emme halua kuulla, joita emme halua muistella. Onneksi ei ole pakko, ellei joku (esim. S:n "ystävä") ole pakottamassa. On paljon mukavampi keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, kun meillä sellainen nyt kerran on. Vanhojen, epätoivoisten, surkeiden merkintöjen lukeminen ja menneen tiedostaminen saa minut tosin arvostamaan nykytilannetta enemmän. Enkä todellakaan pidä S:ää itsestäänselvyytenä. Onhan meillä hieman omituinen historia, kun tarkemmin ajattelee.

Muistan taannoin ajatelleeni ja epäilleeni, että kulttuurierot ja niiden tuoma jännitys on suuri(n) syy molemminpuoliseen viehätykseen, pessimisti kun olen. Pelkäsin vähän, että pelkästään sen takia jaksoimme roikkua toisissamme kiinni. Oltiin toisillemme jotain uutta ja eksoottista, kielletty hedelmä. Tajusin tässä hiljattain, että se uutuudenviehätys ja erilaisuuden ihmettely on kadonnut, mutta kiintymys ja viehätys toisiamme kohtaan ei ole. Eikä muunlainen ihmettely. Taitaa tässä jutussa olla kyse muustakin kuin siitä, että sekakulttuurinen suhde on romanttinen ja jännä juttu.

Vaikka olenhan minä sen aina tiennyt.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Kuitua elämään

Kun tulin Kansasiin vaihto-oppilaaksi, pääsin nauttimaan ensimmäistä kertaa amerikkalaisesta televisiosta laillisesti ilman tekstityksiä ja Atlantin ylittämiseen meneviä viiveitä. Ostimme kämppisten kanssa Walmartista jonkun halvan putkitelevision ja sen päälle tökättävän antennin, jolla saimme näkyviin ilmaiset peruskanavat. Kanavia oli kourallinen, mutta suurempi sellainen kuin Suomessa.

Internet-yhteyden hommasimme paikalliselta kaapelitarjoajalta, Cable Onelta, jolla oli tyypilliseen tapaan Emporiassa monopoliasema, ja jonka nimi aiheuttaa minussa edelleen puistatusta. En nyt muista, kuinka monta kymppiä palvelusta maksoimme, mutta se on sentään iskostunut mieleen, että ihan halvalla ei päästy.

Kun vaihdoimme asuntoa, päätimme lisätä nettilaskuun myös peruskaapelikanavat, joita taisikin olla jo melkein kolminumeroinen luku. Enpä taida valehdella, jos väitän, että samaa luokkaa oli myös kuukausilaskun loppusumma. Telkkari toimi useimmiten moitteettomasti, mutta se meidän netti... Harvassa olivat ne päivät, kun sen kanssa ei tapeltu.

Matkataanpa ajassa muutama vuosi eteen päin. Muutimme Scottyn kanssa Suomesta Kansas Cityyn ja pääsimme valitsemaan itsellemme mieluista kaapeli-tv- ja internet-palveluntarjoajaa. Ai niin, eipäs päästykään, sillä kaapeliyhtiöiden monopoliasema ei ainakaan ollut heikentynyt vuosien saatossa. Vaihtoehtoja oli tasan yksi, Time Warner Cable, jonka nimi taitaa olla synonyymi erään F:llä alkavan sanan kanssa. Satelliittia emme halunneet, joten möimme olemattomat sielumme paholaiselle TWC:lle.

Maksoimme semmoisesta keskinkertaisesta nettiyhteydestä ja peruskaapelikanavista (plus HBO) reippaasti yli satasen kuussa. Kun muutimme asunnostamme tähän taloon ja samalla toiseen kaupunkiin, emme voineet valitettavasti (HAHA!) pitää Time Warner Cablea, sillä siirryimme toisen kaapeliyhtiön, Comcastin reviirille. Halusimme kuitenkin kokeilla paljon kehuttua AT&T U-verseä, joka tarjosi internet-protokolla-palveluita kaapelin sijaan.

Asentaja tuli, asentaja meni, eikä meillä ollut nettiä saati kanavia (lue lisää selkkauksesta ja meikäläisen lyhyestä mutta menestyksekkäästä kaapeliasennusurasta täältä), joten jouduimme tyytymään Comcastiin. Parin vuoden kuluessa kuukausilaskut paisuivat jo yli 200 dollarin, joka tuntui/tuntuu aika hurjalta summalta peruskaapelikanavista, HBO:sta ja sadan megabitin netistä.

Maaliskuussa 2011 Kansas City pääsi valokuituyhteyksiä käyttävän Google Fiberin koekaniksi. Googlen uusi palvelu tarjosi jotain jokaiselle - ilmaisesta perusnetistä (5 Mbit/s) supernopeaan yhden gigabitin yhteyteen, ja tietysti paikalliseen tapaan myös televisiopalveluja. Kokeilu oli onnistunut, ja kun Google Fiber ilmoitti paria vuotta myöhemmin työntyvänsä meidänkin alueen markkinoille, Comcastilla meni kakka housuun. Ovellemme ilmestyi kaksi hyvin pukeutunutta myyntimiestä, jotka lupasivat meille kaikki maksulliset lisäkanavat ilmaiseksi, päivitetyn laitteiston, kotipuhelimen ja 350 Mbit/s:n internetin 120 dollarilla (plus verot) kuussa.

Kävi vain mielessä, että olimmepa maksaneet aika paljon ylimääräistä karvalakkipalvelusta, jos ja kun kaapelijätti jäisi uudesta diilistäkin voitolle. Tartuimme tarjoukseen, mutta aikomus vaihtaa palveluntarjoajaa heti, kun siihen tulisi mahdollisuus, säilyi vahvana.

Eilen koitti sitten se päivä, kun Google Fiber -asentaja ilmestyi taloomme. Menetimme muutoksessa ne maksulliset lisäkanavat (HBO:sta maksamme ihan vapaaehtoisesti nyt ylimääräistä), ja vaikka kuvittelin, etten jäisi niitä kaipaamaan tuossa jo valmiiksi melkoisen massiivisessa kanavaviidakossa, niin kävipä tietysti niin, että heti tänä aamuna huomasin, että NHL Network olisi näyttänyt Suomen ja Ruotsin junnujen mittelön suorana. Aina ei voi voittaa.

Enpä voi silti väittää olevani kovin surullinen vaihdoksesta. Maksamme oikeastaan saman verran kuukaudessa kuin Comcastin kakkahousuepisodin jälkeenkin, ja meillä on nyt nopea 1 Gbit/s-yhteys ja hyvin toimiva softa telkkarille. Pääsemmepä näyttämään keskisormea vielä kaupan päälle Comcastillekin (joka muuten meinasi taannoin yhdistyä sen toisen monopolimonsterin ja kartellikaverinsa, Time Warner Cablen kanssa). Suomalaiselle reilusti yli tonni vuodessa netistä ja telkkarista tuntuu siltikin aika hurjalta summalta.

Kaapeliyhtiöviha on paikallisille aika sisäänrakennettua, ja nyt ymmärrän miksi.

Heippa, Comcast (ja muut kaapelihirviöt)! En jää kaipaamaan.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Älä tule paha kakku

Vuodenvaihdetta juhlittiin vielä yhdessä, mutta sen jälkeen piti jälleen hyvästellä. Seitsemän tunnin (suunniteltu!) vaihtoaika Memphisin kentällä ei ehkä ollut ihan ihanteellisimmasta päästä, mutta 36 tunnin matkustamisen jälkeen olin taas Suomessa ja Lapinlahdella. Jäi järkyttävä ikävä, ja halu olla yhdessä ihan oikeasti kasvoi kasvamistaan.

Siemen Kuopioon muuton suhteen oli jo olemassa, mutta sen kylvämiseen ja varsinkin itämiseen meni vielä hetki. Vuodesta 2008 tuli kuitenkin hyvä kakku.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 31.12.2007 klo 14:22

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku

Ylihuomenna pitaa lahtea. Tuntuu jo nyt ylivoimaisen vaikealta ajatukselta. Olen yrittanyt olla tuhraamatta itkua, mutta ei se aina onnistu. Esimerkiksi eilen.

Vietettiin maailman paras viikonloppu. Kaytiin perjantaina syomassa mongolialaista grilliruokaa lounaaksi. Mmmmm. Kun oltiin ahdettu itsemme tayteen, kaytiin heittamassa vahan vaatteita kassiin ja mentiin hotelliin. Kahdeksi yoksi, ihan kahdestaan. Se on harvinaista herkkua se. Uitiin, syotiin, juotiin, poltettiin kynttiloita, katsottiin telkkaria valtaisalta sangylta tyynyjen seasta. Kaytiin elokuvissakin. Nautittiin toisistamme.

Ihan kuin olisi kaynyt kauempanakin lomailemassa. Matka S:n vanhempien talolta hotellille kesti ehka 15 minuuttia, mutta tuntui, kuin oltaisiin oltu valovuosien paassa kaikesta muusta halinasta. Sanoin viikonlopun aikana ehka sen sata kertaa, etten halua lahtea. Tarkemmin sanoen en halua olla tuhansien kilometrien paassa S:sta. Kuukausien ajan.

Olen yrittanyt hokea itselleni, etta ollaan oltu pahimmillaan puolikin vuotta erossa, mutta ei se hokeminen auta; tilanne on nyt niin erilainen. Nyt on toivoa, ennen sita ei juurikaan ollut, valilla ei ollenkaan. Yhdessaoleminen, vaikkakin patkittainen, tekee erosta vaikeampaa. Jokainen hetki on liikaa. Odotan jo nyt maaliskuuta, jolloin saatetaan nahda. Odotan, mutta samalla yritan rutistaa S:aa niin lujaa ja paljon kuin mahdollista, vahan niin kuin varastoon. Yritan ymmartaa, etta olen viela taalla. Viela vahan aikaa. En haluaisi jatkaa odottamista, tulevaisuudessa elamista enaa kovin pitkaan.

Juuri nyt odotan, etta S tulisi toista kotiin. Odotan, etta paasen juhlistamaan vuodenvaihtumista yhdessa S:n kanssa. Vuosi sitten (voiko siita olla jo niin kauan!) olin kirjoittanut: "Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että olisin tässä tilanteessa. Enkä varmaan usko nyt sitä, millaisessa tilanteessa olen vuoden päästä." Olin harvinaisen oikeassa. Kulunut vuosi on ollut aika hurja. Kurjakin, mutta ei onneksi enaa loppuvuodesta.

Toivotaan, ettei vuodesta 2008 tule ihan samanlaista tunteiden ja tapahtumien vuoristorataa. Olen valmis siirtymaan huvipuistosta ihan tavalliseen puistoon, jossa voin kavella S:n kanssa kasikkain. Tasaista polkua, ilman valtavia ja akillisia yla- ja alamakia.

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku.

Lauantai 5.1.2008 klo 10:16

Back to the Future

Suomessa taas. Aikaerosta ja 36 tunnin matkasta johtuva väsymys ei ota loppuakseen. Asiaa ei auta yhtään se, etten saa nukuttua. Flunssakin iski suomettumisen kunniaksi. Viu viu, huono elämä.

Niin, ja ikäväkin on aika kova. Ihmettelin keskiviikkona, kun menin lentokentän vessaan piilottelemaan kyyneleitä moneen otteeseen, miten selvisin talvesta, keväästä ja kesästä ja niiden tuomista suruista, kun nyt, parhaan kuukauden ja väliaikaisten hyvästien jälkeen meinasin romahtaa. Käytin varmaan kaikki vähäisetkin voimavarani viime vuonna. Nyt ei jaksaisi. Ihmettelin myös itseäni peiliin katsoessa, kuka keksi sanoa, että eron hetki on kaunis.

Oli mahtavaa saada toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi S:n kainalossa. Meinattiin missata vuoden viimeisten sekuntien countdown, kun seikkailtiin Topekan ja Overbrookin välillä. Ehdittiin kuitenkin takaisin bilepaikalle 17 sekuntia ennen puoltayötä. Pelattiin korttia ja beer pongia, oli hauskaa. Nukuttiin samalla ilmapatjalla, vaikka se oli vastoin isäntäperheen sääntöjä. Kai ne heltyivät, kun S sanoi: "I just wanna hold her hand."



Uuden vuoden päivänä, viimeisenä päivänä ja iltana, käytiin mm. ruokkimassa laamoja, nauramassa vuohille, leikkimässä S:n kissan, Lumin kanssa. Illalla S:n isä vei meidät kaikki syömään, jonka jälkeen äiti tarjosi jäätelöt. Syöpöttelyn jälkeen pakkasin tavarat. Lähdettiin vielä käymään ulkona moikkaamassa tuttuja. Ihan pari tyyppiä sanoi minulle, etten saa lähteä tai että minun pitää muuttaa sinne.

Kahdenkeskinen aika, kuten arvasinkin, meni vähän herkistelyksi. Ei tätä hyvästelyä pidemmän päälle jaksaisi. Minä en ainakaan siihen kykenisi. Tosin, jos meinataan toisiamme nähdä, niin hyvästelläkin pitää. Välttämätön paha. Toiveissa on, että viimeistään vuoden päästä asutaan valtameren samalla puolella. Täällä tai siellä.

S:n äiti itki pariinkiin otteeseen ennen lähtöä lentokentälle. S:n isä halasi moneen kertaan ja kiitti vierailusta. On todella mukava tietää, että siellä tykätään minusta. S sanoikin autossa kättäni silitellessä, että hänen perheensä tykkää minusta pikkuisen liikaa, koska he kääntyisivät S:ää vastaan, jos meille sattuisi tulemaan riitaa. Se puhui muutenkin autossa niin mukavia, etten olisi halunnut ajomatkan loppuvan koskaan. Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kunnes jatkuu taas sitten joskus, parin kuukauden päästä.

Nyt taitavat alkaa muutkin perheenjäsenet heräillä. Itsehän olen ollut valveilla jo kolme tuntia. Vietettiin eilen kakkosjoulua ja juhlistettiin veljen armeijasta poispääsyä. Menin nukkumaan kymmenen maissa, heräsin puoliltaöin, kun S soitti, nukahdin uudestaan kolmen pintaan ja heräsin seitsemältä.

Ja nyt se soittaa taas. Puoliunessa tosin.