Yllättävä koulutaival

"Äiti, what is school in Finnish?"

"Koulu."

"Is it a koulu day today?"

"Kyllä, tänään on koulupäivä."

Meidän arki muuttui kertaheitolla, kun sain viime viikolla sähköpostin, jossa ilmoitettiin vapautuneesta esikoulupaikasta. Olimme viskanneet varovaisesti verkon vesille viime keväänä, kun haimme Iitalle paikkaa peer slot -ohjelmasta, eli hyväksytyksi tullessaan hän olisi päässyt ns. normaalisti kehittyvänä lapsena tsemppaajaksi oppimisvaikeuksia tai erityistarpeita omaavien lasten luokkaan. Paikat olivat kuitenkin täynnä reilusti ennen uuden kouluvuoden alkua, joten hyväksyimme sen, että neiti olisi vielä vuoden kotona.

Juuri, kun olin viime torstaina ehtinyt hiljaa mielessäni surkutella, etten yksinkertaisesti ehdi puuhastella neljävuotiaamme kanssa tarpeeksi kehittäviä juttuja, sähköpostiin kilahti kysely, olisimmeko vielä kiinnostuneita. Eipä sitä montaakaan minuuttia tarvinnut miettiä, ennen kuin lähetin hyväksyvän vastauksen. Naperon uusi opettaja ehdotti aloituspäiväksi maanantaita, eikä meillä vastusteltu - vähiten itse oppilas, joka oli pyytänyt päästä kouluun jo vaikka kuinka kauan.

Rakensimme isolle tytölle ison tytön sängyn. Parasta muutoksessa? Hänen huoneensa näyttää kuulemma nyt koululta.

Selvä kouluhan se.

Scotty teki eilen etäpäivän, jotta voisimme käydä viemässä lapsukaisemme ihkaensimmäisenä koulupäivänä yhdessä luokkaan. Neiti ei edes vilkuttanut meille, ennen kuin katosi leikkimään muovailuvahalla. Jäimme hetkeksi juttelemaan opettajan kanssa ja seuraamaan tilannetta ikkunan takaa, eikä siinä tainnut mennä kuin korkeintaan viisi minuuttia, ennen kuin ensimmäiset halaukset vaihdettiin. Hyvä tästä tulisi.

Kun Iita sanoi eilen iltakylvyssä polskiessaan minulle, että aikoo puhua koulussa huomenna (tänään) suomea, ohimolle kihosi kylmä hikikarpalo. Yleensä olen enemmän kuin innoissani, kun lapsi osoittaa kiinnostusta suomen kieleen, mutta "esikuvana" ollessa passaisi ehkä puhua samaa kieltä muiden kanssa. Varsinkin, kun se hänen puhumansa suomikin on enimmäkseen "suomea". "Äiti, I'm going to tell them hörti pörti kukka kakka." Aha.

Suomi ja suomalaisuus on alkanut kiinnostaa häntä selvästi enemmän meidän Suomen-reissun jälkeen, mikä ei kyllä olisi voinut sattua parempaan saumaan, sillä nythän hän viettää muutaman tunnin (arki)päivässä täysin englanninkielisessä ympäristössä. Hän on aivan selvästi sisäistänyt kahden kielen eron ja pyytää minua jatkuvasti kääntämään sanoja englannista suomeen, vaikka varmaan tietäisi itsekin vastauksen. Tai siis varmasti tietäisikin, sillä ymmärtää aivan kaiken. Nokittelee isäänsä suomen osaamisella. Ihan jokainen termi ei ole vielä kuitenkaan mennyt oikeaan kielilokeroon. "Äiti, what is kakka in Finnish?"

Varoitin opettajaa, että jos Iitan suusta pääsee outoja sanoja, ne eivät ole hölynpölyä, vaan suomea. Jääpä nähtäväksi, onko koulussa puhuttu tänään hörti pörtistä...

Kun daddy lapsen ranskalaiset söi

Hymyilin lattialla tyytyväisenä leikkineelle vauvalle. Hyvin nukkunut kaveri höpötteli omiaan. Höhöhö, vavvavvava, pöpöpö. Pienen ihmisen aito ja rehellinen onnellisuus tarttui väkisin minuunkin, varsinaiseen aamumörköön.

Hiljaisen ja rauhallisen aamun kuitenkin keskeytti yläkerrasta kuulunut vertahyytävä huuto.

Juoksin ennätysvauhtia isosiskon huoneeseen, josta ääni kantautui. Kirkuminen jatkui, enkä saanut hätäisiin "Mikä tapahtui?" -kysymyksiini selvää vastausta. Huoneessa minua vastassa oli sängyssään kieriskelevä ja kirkuva lapsi.

"Mikä tuli? Mikä hätänä?"

"...I WANT FRENCH FRIES!"

Pidättelin naurua samalla kun tasasin sykettäni.

"Haluat ranskalaisia?"

"YES! I REALLY WANT FRENCH FRIES! DADDY ATE MY FRENCH FRIES!"

Luonnos ranskalaisvarkaasta.
"That's you, daddy, when you were a girl."

Niiskutteleva lapsi rauhottui, kun kerroin hänelle, että hän oli nähnyt unta - ei, painajaista - eikä daddy ollut syönyt hänen ranskalaisiaan. Eihän meillä oltu sellaisia edes syöty viikkokausiin. Seuraava kriisi oli kuitenkin jo nurkan takana. Tai tarkemmin vessanoven takana.

"Äiti, I washed my hands all by myself!"

"Pesit ihan itse? Hieno juttu!"

"I'm a big girl."

"Niin olet. Olet iso tyttö."

"Do you think I'm a boy now?"

"Kyllä sinä taidat olla edelleen tyttö."

"I REALLY WANT TO BE A BOY!"

Eilen neiti halusi kuitenkin vielä olla "the prettiest girl", joten identiteetti taitaa olla vielä hakusessa.

Pikku-Litti aloitti taannoin jalkapalloharrastuksen.

Hauskoja juttuja suusta on päässyt muutenkin. Kun tytöllä on nälkä, hän sanoo: "My tummy is wiggling." Kiemurtelevan mahan lisäksi hänellä on kuulemma mielikuvitushampaat. "They're not real, they're pretend teeth", kuten hän asian hammashygienistille ilmaisi.

Eräänä päivänä meinasin tukehtua mielikuvitusleipääni, kun typy katseli itseään peilistä kallistellen päätään puolelta toiselle. "Do you think my rectangle face is turning into a circle face?" hän kysyi hyvin mietteliäänä. Eihän siihen voinut vastata muuta kuin, että kyllä, suorakulmion muotoisista kasvoistasi on tulossa ympyrän muotoiset. Varsinkin kun lapsi oli kertonut edellisenä päivänä pelkäävänsä suorakulmioita.

Perinteinen kop kop -vitsikin on saanut hyvin persoonallisen tvistin:

"Knock knock."

"Who's there?"

"[Etunimi] [toinen nimi]."

"[Etunimi] [toinen nimi] who?"

"[Etunimi] [toinen nimi] [sukunimi]."

Onpa hän pitänyt meille parisuhdeterapiaakin. Joskus harvoin (!) äksyillessäni pieni ääni kertoo, etten saa olla vihainen daddylle. "Moms and dads can't fight. You have to be best friends!" Yritäpä siinä mököttää.

Suomi on edelleen ehdottomasti kakkoskieli (ja kakkakieli, sillä vessa-asiat selitetään suomeksi), mutta pyydettäessä tyttö toistaa mielellään kokonaisia lauseitakin. Hellyttävintä taitaa olla, kun pieni puolisuomalaisemme puhuu vielä pienemmästä. Hänen ikioma "pikkubeli."

Perinneperjantai: Sumuun eksyneet

Näitä elokuun 2007 merkintöjä on ollut paljon miellyttävämpi kahlata läpi kuin kevään ja alkukesän. Olimme molemmat saamassa vihdoinkin kiinni jostain, mistä ei kannattanut päästää irti. Paremmasta olosta, eheämmästä mielestä, tulevaisuudentoivosta, toisistamme.

Mitään varmuutta yhteisestä tulevaisuudesta ei kuitenkaan vieläkään ollut, ja mustia ajatuksia riitti. Suunta oli kuitenkin oikea, ja lopulta löysimme tien toistemme luo, vaikka vähän hakoteillä kuljeksimmekin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Lauantai 11.8.2007 klo 18:38

Opelle omena

Eilinen ilta oli sen verran raju, että tänään on sitten ollut tukka vähän kipeänä. Olenkin nukkunut melkein koko päivän S:n kanssa yhdessä. Se ei tosin ole oikein malttanut nukkua, koska on omin sanojensa mukaan levoton. Levoton, koska haluaa puhua minun kanssa niin paljon.

Yöllä puhuttiinkin jo aika paljon. Tulin kotiin juttelemaan S:n kanssa, vaikka tarkoitus oli jäädä yöksi kaverin luokse. Jutusteltiin ensin hetki, josta en juuri mitään muista. S:n kaveri tuli käymään. Nukuin tunnin, pari, ennen kuin S soitteli. Sitten puhuttiinkin pitkään. S opetteli lisää suomea, ja osasi jo yhdistellä sanoja saaden aikaan järkeviäkin juttuja, kuten "rakastan kalja" ja "kaunis tyttö".

Äsken sattui pieni vesivahinko, josta en voi syyttää kuin itseäni. Ja kissaa, jos haluaisin. Sattumien summana (kissa + hyppäys ikkunalle + ikkunalle hyppäämisen estämisyritys) vesilasi kaatui tietokoneeni päälle, ja nyt kone on tuossa kuivateltavana. Kone toimii, mutta kannettavan näppäimistö ei tainnut oikein tykätä pesusta. Jospa se vielä pelittäisi, ikää kun raukalla ei vielä ole paljoa.

Lopuksi se tärkein, se minkä takia oikeastaan aloin kirjoitella. Aamuisista lauseenrakenteluista yksi nousi ylitse muiden. "Rakastan Suomi-tyttö."

Opiskelija taitaa tietää, miten opettajalta saadaan hyvä arvosana.

Maanantai 13.8.2007 klo 03:09

Summa summarum

Sanoin S:lle puolisen tuntia sitten, että nyt tää menis nukkumaan. Eipä tullut nukkumisesta mitään, joten puretaanhan taas hajatelmia tänne.

Aloitetaan vaikka semmoisella ilouutisella, että kirjoitan tälläkin hetkellä kannettavalla tietokoneellani, jonka päälle vesilasi kippautui tuossa lauantaina. Ehdin jo vähän säikähtää, että siinä kosahti kone, tai ainakin kannettavan näppäimistö, ja semmoiset oireetkin oli ilmassa, ettei ilman huoltoa tilanteesta ainakaan selvitä. No vielä mitä! Parin tunnin nikottelun jälkeen kone alkoi pelittää, ihan kuin ennenkin.

Pelittämisestä tuli mieleen semmoinen juttu, että ollaan taas nörttäilty ihan kiitettävän paljon. Olen kyhjöttänyt melkein koko viikolopun erittäin epäergonomisessa asennossa sängynkulmassa luurit korvilla ja seikkaillut virtuaalimaailmassa. S:n kanssa. I wouldn't have it any other way.

Äsken se sanoi minulle, että hän on elänyt viimeiset kuukaudet kuin jossain sumussa. Sanoi, että minun pitää mennä sinne korjaamaan se. Kuulostaa tutulta.

Haluan tehdä sen kokonaiseksi. Haluan, että se tekee minut kokonaiseksi. Haluan meidän tarinalle lopun, johon voidaan olla tyytyväisiä. Tai oikeastaan uuden alun, josta olisi hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta.

Kaikkihan alkoi viattomasta kohtaamisesta hämyisessä ravitsemusliikkeessä. Kohtaaminen johti yhteydenpitoon ja sovittuun tapaamiseen, jonka jälkeen ei oikein taidettu haluta erossa ollakaan. Välillä oli kuitenkin pakko, ja lopulta tuli yllättäen vastaan tilanne, jonka sanelemana tiemme näyttivät erkaantuvan väkisin. Sen jälkeen yritettiin, luovutettiin, nähtiin, eipä luovutettukaan, soudettiin, huovattiin... Ja nyt ollaan tässä, suunnitellaan yhteiseloa.

Koska halutaan molemmat olla ehjiä. Kai me toisistamme aika paljon tykätään, kun tuommoisen revohkan jälkeen vielä pusketaan toisiamme kohti.

Torstai 16.8.2007 klo 22:15

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

No niin, tilanteet muuttuvat. Muutama päivä sitten suunnitelma oli, että menisin käymään S:n luona kylässä lokakuussa, jonka jälkeen S tulisi tänne töihin/opiskelemaan/olemaan minulle kainalo, johon käpertyä. Nyt ei ole suunnitelmaa. Nyt odotellaan. S saattaa nimittäin saada työtarjouksen sieltä paikasta. Paikasta, johon hän on aina halunnut. Se paikkakaan ei tykkää varsinaisesti ulkomaalaiskontakteista, mutta kuitekin enemmän kuin nykyinen työpaikka, joka siis kieltää meitä olemasta missään yhteydessä. Ollaan toteltu todella kiltisti.

S tapasi entisen pomonsa tiistaina. S oli kertonut tilanteestamme ja oli sanonut, että kun hän lähti Kansasista, hän kuvitteli, että tästä selvitään suhteellisen helposti, vaikka se paljon sattuikin. Aiemminhan hänellä ei ole ollut mitään ongelmia eteenpäin siirtymisessä. S oli sitten sanonut pomolleen, että minussa oli kuitenkin jotain erityistä, jotain mistä hän ei voinut päästää irti. Pomo oli sanonut, että sellaista onkin todella hankala löytää. Eikä pomon mielestä tästä tarvitse luopuakaan.

Joten nyt siis todellakin odotellaan. Odotellaan, saako S unelmiensa työn. Odotellaan, saanko mennä kylään. Odotellaan, saako S tulla minun luokse kylään. Odotellaan, luenko maisteriksi asti täällä Suomessa vai maksaako S minun opinnot rapakon takana.

Eilen meinattiin saada kina aikaiseksi. Taidettiin saadakin. Minulla oli eilen jotenkin outo päivä. Masentava. S:n oli tarkoitus tulla kotiin, pelailemaan ja juttelemaan minun kanssa, mutta Ty(tt)ökaveri (jolla on muuten nykyisin poikakaveri) pyysi S:ää ulos ja S suostui. Vanhat tuntemukset varasuunnitelmana olosta ja kakkosvaihtoehdosta nostivat ikävästi päätään, ja kun S käsitti kommenttini väärin, jouduttiin sanasotasille.

S:llä on tapana vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä, joten hän saa usein jo valmiiksi pahan oloni tuntumaan vielä pahemmalta. Minusta tuntuu pahalta, että minusta tuntuu pahalta. Noh, selviteltiin sitten ongelmia kirjoitellen. Sanoin S:lle, että tarvitsen häntä tänään (eilen). Kysyin, olisiko hän koskaan minun tukena, jos ei nytkään pysty olemaan. Kysyin, juoksisiko S aina ongelmia pakoon, kuten eilen yritti. Sain molempiin onneksi minua miellyttävät vastaukset, ja S sanoi tulevansa ajoissa kotiin, että voidaan jutella.

Ja lopulta S tuli kotiin suoraan töistä. Kun hän ehdotti Ty(tt)ökaverille, että hän kävisi baarissa yhden tai kahden kaljan verran ja lähtisi sitten ajoissa kotiin, Ty(tt)ökaveri vetäisi herneet nenään ja sanoi: "Turha lähteä sitten ollenkaan, mene vain kotiin juttelemaan Annin kanssa." Her loss. Juteltiin sitten asiat taas kuntoon, ja kerroin epäilyksistäni. Koska onhan niitä. Paljon.

Esimerkiksi se epäilyttää, että pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella seurustelevani S:n kaltaisen ihmisen kanssa. Siitä ei yksinkertaisesti olisi tullut mitään. Ollaan molemmat niin itsepäisiä, enkä silloin todellakaan osanut antaa periksi, ennen kuin oli pakko. Höyrysin ja raivosin ja tarvitsin ihmisen, joka antaa mennä raivokohtausten toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos. Nyt olen harkitsevampi ja ajattelen ennen kuin alan raivota. Toki onneksi tuo kielikin ehkä rajoittaa pahimpia ärräpäitä. Vaikka englanti alkaa olla jo aika sujuvalla tasolla, kun sitä on jo joutunut aika pitkään melkein päivittäin höpöttelemään, niin silti suomeksi on helpompi ärähtää ja puuskahdella.

Taas lähdettiin rönsyilemään. Asiaan. S ei siis vastaa sitä mielikuvaa ihmisestä, jonka kanssa aikaisemmin kuvittelin päätyväni yhteen. Silti en muuttaisi hänessä mitään. No ehkä pistäisin sen syömään vihanneksia, heh, mutta muuten pitäisin ihan ennallaan. Epäilykseni S:n kanssa elämisestä, olemisesta ja toimeentulemisesta on siis turha. Hyvin ollaan tultu juttuun tähänkin asti, vaikka olosuhteet ovat olleet vähintäänkin stressaavat ja vaikeat. Ehkä olen muuttunut, aikuistunut, vahvistunut parin vuoden aikana niin paljon, että nyt pystyn elämään villihevosen kanssa ilman, että minun pitäisi alkaa sitä kesyttää.

Eikä se nyt niin villi ole. Juuri sopiva.

Naapuruston ystävällinen lohikäärme

Tiesittekö, että meidän naapurustossa asuu pussaileva ja halaileva lohikäärme?

Minulle tämä seikka selvisi eräänä iltana, kun olimme lukeneet Mauri Kunnaksen kirjaa, jossa oli lohikäärme. Yhtäkkiä lapsi oli vakuuttunut, että ulkona on lohikäärme. Minun kootut selitykset eivät riittäneet, vaan daddyn piti käydä kertomassa lapselle, ettei ollut nähnyt yhtään lentävää liskoa, eikä sellaista tarvitse pelätä.

Lapsi oli tyytyväinen, ja me ehdimme melkein nukahtaa, kun huoneeseemme pölähti iloinen ja virkeä lapsukainen: "Daddy, äiti! D(r)agon is s(l)eeping outside with a pillow and a b(l)anket. Dragon gave me a kiss and a hug and f(l)y awayyyyyy!" Palasi sen jälkeen huoneeseensa ja nukkui koko yön.

Lohikäärmeistä on juteltu nyt joka ilta monen viikon ajan. Näkeeköhän lapsi jotain, mihin me aikuiset ei kyetä, vai olisikohan kyse ihan rehellisestä vilkkaasta mielikuvituksesta ja (liian) hyvästä muistista?

Nämä nokoset otettiin aikana ennen lohikäärmettä.

Puhetta tulee edelleen solkenaan (minun lapsi, ei uskoisi...), ja lapsi muistaa asioita pelottavan hyvin (minun lapsi, ei ihan oikeasti uskoisi!). Tänään ryntäsi meidän makuuhuoneeseen aamukuudelta kertomaan, että taivas oli sininen tuolta ja punainen toisaalta. Maanantainen myrskyä enteilevän taivaan ihmettely oli painunut niin hyvin mieleen, että siitä piti tulla kertomaan meille torstaiaamuna, kun aurinko oli vasta heräilemässä.

Kuulin tässä taannoin erittäin hyvän termin meidän lapsen kielellistä kehitystä kuvaamaan - passiivinen kaksikielisyys. Kuten olen ennenkin kertonut, napero ymmärtää kaiken yhtä hyvin suomeksi ja englanniksi, mutta puhuu enimmäkseen englantia. Niitä suomenkielisiä sanoja tippuu tasaiseen tahtiin englannin seassa, mutta kokonaisia lauseita lapsi ei niistä osaa tai halua rakentaa.

I hold äiti kiinni.
You got the posti!
There's kakka in the potta!
I want ylös.
Everyone is töissä.

Jos lapsi ei tiedä sanaa suomeksi tai englanniksi, se keksitään. Lentokenttä on airplane house, baseball-stadioni baseball player house, paloauto on wiiuu car. Autoillessa minulla on nykyisin melkoinen apukuski, joka vahtaa liikennevaloja haukkana: "Green hight (light) go! Red hight (light) stop!" Paljon tuntuu oppivan myös tv-sarjoista ja elokuvista. Meillä on kuultu mm. hyvin teatraaliset...

Hey, heave (leave) me ahone (alone)!
Ooh, my my!
Never say never.

Talon edessä oli eräänä perjantaina yksi wiiuu car ja monta kaasuyhtiön ajoneuvoa. Kaapeliasentajat olivat puhkaisseet kaasuputken. Onneksi nohevat naapurimme olivat vuotavan kaasun haistaneet, ennen kuin kukaan keksi ruveta grillaamaan viikonlopun kunniaksi.

Lapsi ääntää ässän ja englannin ärrän ilman ongelmia, mutta L meinaa kääntyä H:ksi lähes järjestään - ellei kyse ole liioitellusta ällästä. YLös, aLas, piLLow, roLy poLy. Suomi-ärrä, vaikka pienenä sen taisikin, tulee nyt ulos H:na: mummon hakas.

"My favorite baseball player tattoo!"

Jännä nähdä, miten vielä mahassa majailevan pikkuveljen kieli lähtee kehittymään. Tällä hetkellä se nyt ei ole vielä tietenkään kovin ajankohtaista, sillä tyyppi keskittyy enemmän ilmeisesti Litmasen suvusta tulleiden geeniensä harjaannuttamiseen; sen verran kova jytke pötsissä käy. Viikkoja on nyt kasassa vähän reipas 25, joten potkunyrkkeilysäkkinä olo jatkuu vielä hyvän tovin. Valitettavasti ja toivottavasti.

Kaksivuotias Jope Ruonansuu

Nashvillen-reissun jälkeen olen ollut aivan äärimmäisen ihastunut. Omaan lapseeni. Tämä kaksivuotias on niin maan mainio tapaus, ettei ole todellista. Tasaisin väliajoin iskevät kiukkukohtauksetkin lähinnä huvittavat nykyisin, kun tunnistan itseni lapsen eleissä ja sanoissa. On tullut sellainen olo, että ehkä, ehkä tähän voisi ryhtyä uudemmankin kerran. Ehkä.

Paljossa olemme siis ilmeisesti onnistuneet, mutta paljossa olemme epäonnistuneetkin. Tai ainakin minä olen. Monesta periaatteesta olen luistanut. Monessa asiassa olen joutunut myöntämään (ainakin itselleni) olevani väärässä, vaikka muka tiesin, miten lasta kasvatetaan ja miten ongelmatilanteissa toimitaan. Monesti olen pyytänyt lapselta anteeksi, kun äiti on sanonut tai tehnyt vähän tyhmästi.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka se, miten ennen kaikkiruokaisesta kakarasta on tullut nirsoileva napero, enkä oikein tiedä, mitä tekisin, tai mitä olen tehnyt väärin. Kotona niin hyvin maistuvat ruoat, kuten lihapullat, eivät ravintolassa yhtäkkiä maistukaan, koska niiden päällä on kastiketta. Lapsi pyytää usein makkaa (makkara) leivän päälle, mutta jos leivälle yritetään ujuttaa mitään muuta leikkelettä kuin salamia, koko leipä jää syömättä. Miten niin itsepäinen? Vähän luulen, että väkisin epämieluisen ruoan työntäminen kurkusta alas aiheuttaisi vain lisäongelmia, joten sitä en harrasta. Lapsi on kuitenkin jo sen verran iso, ettei näänny nälkään välittömästi, jos joku ateria jää vähän vajaaksi, joten mitään korvikkeitakaan nirsoilun vuoksi lautaselle jääneille ruoille lapsi ei saa. Mutta olisihan se kiva, jos kaikki maistuisi. Ehkä tämäkin on vain kuuluisa vaihe.

Toisaalta olen yrittänyt ajatella, että kasvatusasioissakin pätee vanha viidakon sananlasku -- pick your battles. Ihan joka asiasta ei tarvitse vääntää, kunhan tietyistä periaatteista ja isommista, yhdessä sovituista linjauksista pidetään kiinni. Meillä ei esimerkiksi saa lyödä toista. Ei äitiä, ei daddya, eikä erityisesti eläimiä. Potentiaalisesti erittäin vaaralliset jutut, kuten puuvärikynä kädessä juokseminen tai porraskaiteen väärällä puolella kiipeily ovat kiellettyjä. Kiukuttelemalla ei saa mitään periksi, sillä äiti on vielä itsepäisempi kuin lapsi. Maalaisjärjellä ja suomalaisella jääräpäisyydellä sisulla edetään.

Muuten en jaksa aina pingottaa. Jos lapsi imitoi meitä hermostuessaan sormenheilutuksineen ja äänenpainoineen, niin matkii toki myös muuten puuhaillessaan. Jos äiti ja daddy ovat vähän lepsuja ja laiskoja joissain asioissa, lapsikin on. Jos äiti hyppii sohvalla urheilua katsoessaan, lapsi saattaa ottaa parit loikat. On hankala kieltää kaksivuotiaalta asioita, joita hän näkee vanhempiensa tekevän tai vaatia asioita, jotka vanhemmat jättävät tekemättä. Ehkä myöhemmin voin ottaa klassikon "koska minä sanon niin" käyttöön, mutta nyt on näytettävä esimerkkiä ja toivottava, että se riittää. Meidän "kasvatus" onkin aika passiivista. Kun suorittaminen ja pilkunlempiminen jää vähemmälle, on enemmän aikaa nauttia yhdessäolosta.

Apinoimisesta ja oppimisesta puheen ollen, seuraavia lauseita on kuultu leikkien lomassa ja muutenkin (tästä minä oikeastaan tulin kirjoittamaankin, mutta mopo pinkaisi taas ojasta allikkoon):

• Wow, nice catch. (Onkohan katsottu tarpeeksi baseballia?)
• Touchdown! (...ja footballia...)
• Thank you. (There) you go. I welcome. Open that, p(l)ease?
• I scared a dark. (En tiedä, mistä tämän on oppinut.)
• One dy-na-MITE ga(l). (Wreck-It Ralphista, tämänhetkisestä lempielokuvasta.)
• Wow, amasing (amazing)!
• Go Woyals. See you tomowwow (tomorrow).
• Äiti turn. Daddy turn. My turn!
• Better, Daddy? Better?
• I want (l)eipä, makka, cheese.

Uusi tuoli IKEAsta (yllätys!). "I hove (love) it!"

Maria kirjoitti mielenkiintoisen jutun intonaatiosta vähän aikaa sitten. En ollut tullutkaan aiemmin ajatelleeksi, mutta kyllä se niin on, että meidän pienellä puoliamerikkalaisella ovat intonaatiot, nousevat ja laskevat, aika hyvin hanskassa. Jos napero koskaan suostuu puhumaan suomea, niin on jännä nähdä, siirtyykö soinnillisuus yleensä niin monotoniseen ensimmäiseen kotimaiseenkin.

Ihan kaikki kielen osa-alueet eivät kuitenkaan ole vielä täysin hallussa, ja jotkut sanat ääntyvät vähän hassusti. Esimerkiksi nyt vaikka frog (fak, f*ck) ja clock (kak, cock).

Jatketaan harjoituksia.

Suomalaisen kasvattama amerikkalainen

Olen vahingossa kasvattanut meidän lapsesta yltiökohteliaan, turhaa vaatimattomuutta välttelevän, leveästi ja luontevasti valokuvissa poseeraavan amerikkalaisen.  Aika hyvä suoritus tämmöiseltä Suomi-möröltä.

Hymyilevä aamunaama daddyn kainalossa.

Kun tyttö näkee kameran, hän sanoo välittömästi cheese ja vetäisee esiin, jos nyt ei Pepsodent-, niin ainakin Orajel Sesame Street Training Toothpaste -hymyn. Tai siis virnistyksen. Silmät kiinni. Taaperomme rakastaa katsella omia kuviaan ja videoita. "I go nuk (look), I go nuk! Haha, so fun. So amazing. I so cute." ("Menen katsomaan, menen katsomaan. Haha, niin hauska. Niin ihmeellinen. Minä niin söpö.") Kuten sanoin, amerikkalainen.

Tämä näky odotti yksi päivä, kun olin saanut tiskit tiskattua. Marakatti oli hakenut jumppamaton komerosta ja harrasti joogaa (?).

Puhetta tulee ihan solkenaan. Kaksivuotistarkastuksessa kysyttiin, hallitseeko neito kahden sanan lauseet. Osasi kyllä, mutta ilmaisi itseään vielä muutama kuukausi sitten sanallisesti paljon vähemmän. Nyt papupata porisee jo yli äyreiden. Enimmäkseen englanniksi, edelleen. Kova on komentamaankin (mistä lie sen perinyt?!). Kun daddy tulee töistä kotiin, Scottyn täytyy mennä istumaan pikkupöytään, koska pitää järjestää teekutsut isukin kanssa. "Daddy tea party." Minua ei kutsuta mukaan, paitsi jos daddy ei ole kotona, ja yllättävä kokkaamisentarve iskee. "Äiti, sit down, I cook. Sit right here. Äiti eat pista (pizza) and egg." ("Äiti, istu alas, minä teen ruokaa. Istu tähän. Äiti syö pizzaa ja munan.")

Toisenlaista joogaa erään IKEA-reissun jälkeen.

Napero hallitsee kirjaimet, numerot, ja osan väreistä. Lempiyhdistelmäni näistä sanoista on ehdottomasti "bljiu (blue - sininen) dabljiu (W-kirjain)", jota kuullaan monesti kylvyn yhteydessä, kun lapsi leikkii vaahtomuovikirjaimillaan. Eilen myös mallaili H- ja C-kirjaimiaan suihkun hot- ja cold-merkintöjen päälle. Tyttönen tunnistaa myös sukupuolet ("äiti tyttä, daddy poikka"), joten meiltä on turha tulla kysymään neuvoja sukupuolineutraaliin kasvatukseen.

Lapsi ei ikinä sano yes tai kyllä. Se on joko okei, siis sillä tavalla, että "hyvä, että ehdotit, okei!", tai noup (nope). Viime aikoina on taisteltu päikkäreiden takia, ja noup päänpudistukseen on tullut tutuksi. Joinakin päivinä miniminä ei edes tarvitsisi päikkäreitä, mutta sitten taas on päiviä, kun minä todellakin tarvitsen hetken hiljaisuutta ja rauhaa lapsen päikkäreiden muodossa. Yliväsynyt lapsi ja lyhytpinnainen äiti ei ole maailman paras yhdistelmä. Usein käykin niin, että kun olen yrittänyt ja taas yrittänyt saada lasta pysymään sängyssään tai edes huoneessaan, sinnikäs pikkuihminen nyyskähtää nukahtaa olkapäälleni. Tai käsivarrelleni. Tai ruokapöytään.

Väsy vei voiton.

Sen verran suomalaisuus kuitenkin puskee läpi, että vaatteita ei käytetä, ellei ole pakko. Neiti riisuukiin yöpuvun heti aamupalan jälkeen ja juoksentelisi nakuna koko päivän, jos vain saisi. Äsken toi nuken minulle riisuttavaksi. "Clothes off. Piis (please)." ("Vaatteet pois, ole kiltti.") Tämähän ei sovi ollenkaan paikalliseen häveliäisyyteen. Myös muutamat sanat tulevat useimmiten suomeksi (kakka, potta, pipi, napa, (l)eipä, sylkky, sauna...), joten älkääs peljätkö, jäyhät ja nakuilevat Pohjolan kasvatit, peliä ei ole täysin menetetty.

Nakupelle simahti tällä kertaa sohvatyynyn päälle.

Amerikkalaisuuden parhaat puolet, kohteliaisuus ja (tiettyyn rajaan asti) hyvä itsetunto ovat kuitenkin iskostuneet syvään jo nyt suomalaisesta mörköäidistä huolimatta. "Tadaa, I fixed/found/got it!" ("Tadaa, minä korjasin/löysin/sain sen!") raikuu talossa, vaikka korjaajana/löytäjänä/saajana olisi ollut ihan joku muu. Eräänä iltana mukin jäävedellä lapselle täytettyäni sain kuulla erittäin vaatimattomasti: "Tänks (thanks), äiti, tänks. I welcome." ("Kiitos, äiti, kiitos. Olen hyvä.") Lapsi antaa myös kohteliaasti minulle vuoron asioissa, joita ei halua itse tehdä. "I want hätti." ("Haluan unirätin.") "No käy ite hakemassa. Se on yläkerrassa." "Äiti's turn." ("Äitin vuoro.")

Maha täynnä on hyvä torkkua. Vaikka ruokapöydässä.

Kaikin puolin aika mainio sekoitus epäromanttista, jurottavaa suomalaista ja kohteliasta, ajattelevaista amerikkalaista. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Tuttu kieli vs. tunnekieli

Kolmosluokkalaisena naperona englannin luokkaan ensimmäistä kertaa astuessani olin vähän innoissani. Salaa tietysti, etteivät luokkakaverit vain huomaa. Uusien sanojen opettelu oli jännää ja helppoa. Oli kivaa, että sain olla oppitunnin ajan Alison (Melrose Place, hei...) enkä tylsä Anni. En oikein ymmärtänyt, miksi muut eivät marssineet Matti Karhusen luokkaan yhtä lennokkaasti askeltaen.

Alison, 9-vuotias, äidin tekemässä villatakissa.

Siitä helppoudestahan se johtui - se, että pidin englannista jo heti kättelyssä. Savolainen kieli ei mennyt solmuun vaikeampiakaan sanoja ääntäessä, ja kokeista tuli kiitettäviä arvosanoja ilman minkäänlaista panostusta. Helppous johti lopulta siihen, että täysin päämäärätön ylioppilas lähti välivuoden jälkeen opiskelemaan englantia Vaasan yliopistoon, koska ei muutakaan keksinyt.

Yliopistossa kieliopin ja sanatankkauksen rinnalle tulikin yhtäkkiä vaikka mitä enemmän tai vähemmän mielenkiintoista ja mielekästä opittavaa. Fonetiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, kääntämistä. Koin olevani oikealla polulla, vaikkakin jännitin etukäteen ihan kamalasti tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua, joka pitäisi käydä tekemässä luonnollisesti ulkomailla.

Se kahdeksan vuotta sitten alkanut kieliharjoittelu johti toisenlaiseen kieliharjoitteluun (olkaa hyvät, äiti ja isi, tästä kielimielikuvasta!) ja mutkien kautta pysyvään muuttoon tälle mantereelle. Jos olisin jäänyt Suomeen, minusta olisi saattanut tullut kääntäjä tai opettaja, mutta mitä todennäköisimmin olisin vaihtanut alaa ihan kokonaan. Englanti, vaikka rakas ja turvallinen asia olikin, ei kiehtonut kuitenkaan tarpeeksi, että olisin halunnut täyttää päiväni pelkästään sillä.

Kirjoitin aiemmin lyhkäisesti kaksikielisen lapsen kasvattamisesta ja Nico (Nico Nico) Rosbergistä. Kommenttien puolella keskusteltiin tunnekielestä ja siitä, voiko se vaihtua. On varmasti tapauksia, joissa näin on käynyt, mutta omalla kohdallani en usko, että englanti tulee koskaan syrjäyttämään suomea korkeimmalta pallilta.

Paikalliset eivät tiedä, etten ole yksi heistä, ennen kuin kerron sen heille. Kuulostan (ilmeisesti) keskiläntiseltä, ääntämisen ja sanavalintojen (limppari on pop, ei soda) puolesta, ja tunnenpa kielioppisäännötkin keskimääräistä natiivipuhujaa paremmin (se ei muuten ole paljon se). Englanti tulee selkärangasta, vuosien harjoittelun, opiskelun ja aktiivikäytön tuloksena, mutta ei se ole siltikään samalla viivalla suomen kanssa. Läheskään.

Pelkään, että jos en pidä suomesta huolta, minusta tulee kielipuoli. Pystyn kyllä ilmaisemaan itseäni englanniksi tarpeeksi hyvin, mutta enpä osaisi kuvitella, että kirjoittaisin esimerkiksi sen ikuisena haaveena olleen ja todennäköisesti sellaiseksi jäävän kirjan englanniksi, kun taas joku virallinen, asiallinen raportti onnistuisi yhtä hyvin molemmilla kielillä. En osaa leikitellä englannilla yhtä luontevasti kuin suomeksi, ja vaikka välillä joudunkin googlaamaan unohtuneita sanoja (viimeksi punkki) tai huomaan käyttäväni anglismeja (meinasin juuri kirjoittaa saan itseni kiinni - catch myself), kuten heitetään juhlat (throw a party), niin sieltä ihan syvimmältä kumpuavat tunteet ja ajatukset on paljon helpompi jäsennellä suomeksi. 

Tunnen englannin hyvin, mutta tunnen paremmin suomeksi.

Voihan se olla, etten ole vielä sisäistänyt/opiskellut/hengittänyt englantia riittävästi. Ehkäpä se kiriikin suomen kiinni joskus tulevaisuudessa. Siitä minä kuitenkin yritän pitää huolen, että ykkössija on siinä vaiheessa jaettu, ja nimenomaan sen takia, että englanti pyrähtää suomen rinnalle vahvuutensa vuoksi, eikä suomen hyytymisen takia. Suomi on kuitenkin sen verran ainutlaatuinen ja monipuolinen kieli, iso osa identiteettiäni, etten halua koskaan, koskaan tietoisesti vahingoittaa sitä. Sitä paitsi, suomea ja Suomea pitää kannustaa kaikissa kilpailutilanteissa.

Kuulisin mielellään muiden ajatuksia ja kokemuksia tästä aiheesta (vanhana kielitieteiden opiskelijana, kato). Kommenttiloota on avoin!

Puhelinasiointiaksentti

Amerikkalaiset jaksavat vahdata maahanmuuttajien aksentteja. Joko niitä ihastellaan, niille naureskellaan, tai niiden poissaoloa ihmetellään. Kommentoidaan, joka tapauksessa. Itse olen kuulunut yleensä viimeisimpään joukkioon, vaikkakin niitä voitonriemuisia "Oh, you do have an accent!" -lausahduksiakin on kuultu.

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että aksentit ovat rikkaus. Olen täysin samaa mieltä. Jo ihan siksi, etteivät alkuasukkaat oleta, että maahanmuuttaja välttämättä ymmärtää kaikki kulttuurisidonnaiset viittaukset (minä en ainakaan aina ymmärrä). Ja onhan se mukavaa, etteivät kaikki puhu justiinsa samalla tavalla! Tärkeintähän on, että asia tulee selväksi, vaikka sitten huitomalla, jos ei muuten.

En ole koskaan yrittänyt tietoisesti hävittää aksenttia. Se on vain ajan saatossa kadonnut. Kirjoitan parempaa englantia kuin puhun, teen puhuessa typeriä kielioppivirheitä, joille sisäinen ikuinen englanninopiskelija pudistelee päätään, takeltelen jatkuvasti tiettyjen sanojen kanssa, mutta silti paikalliset eivät yleensä ainakaan heti arvaa, etten ole yksi heistä.

Mutta autapa armias, kun soitan jonnekin vähän virallisemalla asialla! Tönks tönks tönks. Kieli kangistuu, sanat katoavat päästä, ääni tärisee, änkytän. Eipä sillä, sama nakki napsahtaa kyllä ihan suomeksi asioidessakin. Vihaan asiakaspalveluun soittamista. Varsinkin, kun siellä toisessa päässä palvelee (jos palvelee) monesti joko a) erittäin nopeaa, b) erittäin hiljaista tai c) erittäin vaikeaselkoista/heikkoa englantia puhuva henkilö. Ja sitten meikä on, että "Sorry, could you repeat that? Sorry, could you repeat that again? One more time? Please?"

Olen itse tehnyt puhelinhommia (en niitä puhelinhommia), joten ymmärrän, miten epäkiitollista työtä se on. Silti voi olla kohtelias, varsinkin, jos asiakas on. Tai ainakin yrittää auttaa, jotta sama asiakas ei ruuhkauttaisi kiireisiä linjoja uudelleen uuden asiakaspalvelijan toivossa.

Nythän kävi niin, että meidän reippaat kaksi viikkoa sitten Suomeen lähettämä joulupaketti on teillä tietämättömillä. Viimeisin skannaus on tehty Chicagossa, jossa se oli mennyt kansainvälisen lajittelukeskuksen läpi minuutissa. Sen jälkeen lähtenyt maasta. Kaksi viikkoa sitten, itsenäisyyspäivänä. Tai niin luulimme.

Laitoin toissapäivänä sähköpostilla kyselyn menemään. Koska silloin ei joudu puhumaan kenenkään kanssa. Ei vastausta, vieläkään, vaikka piti tulla vuorokauden sisällä.

Mies soitti asiakaspalveluun eilen. Sieltä väitettiin, että paketti on edelleen tullijonossa Chicagossa, jossa se on ollut kaksi viikkoa. Hassua sinänsä, että jokainen lukutaitoinen sai kyllä ihan eri käsityksen seurantasivustolta. Mutta kai ammattilainen tietää paremmin kuin tämmöinen amatööri. Vaikka kaiken järjen mukaan paketti menee tullista läpi vasta Suomessa. Pyysivät odottamaan, koska joulu.

Tänään soitin sitten itse. V-käyrä saavutti vissiin vihdoinkin sen pisteen, jolloin meikäläinenkin nielee puhelinantipatiansa. Ensin navigoin itseni automaattisesta valikosta siihen pisteeseen, että pääsin kuuntelemaan jonotusmusiikkia (tai itse asiassa USPS-mainoksia) reiluksi vartiksi, jonka jälkeen kuvainnollisen langan päässä oli ihan oikea henkilö...

...joka halusi ja osasi auttaa! Ymmärsi, vaikka kangertelin. Teki katoamisilmoituksen ja tutkintapyynnön Suomen Postille. Sillä paketti oli kuin olikin lähtenyt maasta 6. joulukuuta ainakin järjestelmän mukaan. Nyt sitten odotellaan, mutta ainakin asialle tehdään jotain muutakin kuin annetaan ajan kulua.

Tuskin ehtii jouluksi, ainakaan tänä vuonna, mutta on siltikin jotenkin helpottunut olo. Asia etenee ja paketti toivottavasti löytyy joskus. Silti, ihan pikkuisen, tekisi mieli korkata hermokalja. Kai sitä voisi, perjantain kunniaksi.

Tai sitten voisin esimerkiksi jatkaa joulusiivousta. Kuka täällä sotkee?

Loppukevennys: Lapsi osaa sanoa mummo ja ukki, eli pöpö ja kakki.

Tuhma pöpö

Meille muutti ikävä syyspöpö, joka sai perheen pienimmänkin nenän vuotamaan. Kyllä äidin sydän vähän särkyy, kun kuuntelee pienen ihmisen rohinaa ja ähinää, mutta ollaan me kyllä oltu onnekkaita, että ollaan selvitty näinkin pitkälle, ennen kuin köhä iski. Tästä se oman immuniteetin rakentaminen sitten alkaa.

Tässä niistämisen ja nenäpumppuilun lomassa on tullut mietittyä kaksikielisyyttä. Se kuulostaa niin yksinkertaiselta. Toinen vanhempi puhuu englantia, toinen suomea. Simple as that. On todella helppo pitää kiinni tuosta järjestelystä, kun isukki ei ole kotona, mutta kun se suomea ymmärtämätön hyörii ympärillä, niin on yllättävän hankalaa puhua suomea vauvalle, joka ei ymmärrä juuri mitään kieltä. Ihan kuin höpöttelisi yksinään jollain ihme salakielellä.

Tiedän, pitäisi skarpata.

Nyt täytyy mennä pyyhkimään räkäinen nokka ja näköjään koko naama, mutta jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka kasvattaa kaksikielistä lasta, niin kaikki vinkit olisivat erittäin tervetulleita! En halua möhliä tätä juttua.

Sheriffin hellyttävä uniformu

Tällaiselle englantia arkikielenä käyttävälle ulkosuomalaiselle suomen kieli on noussut arvoon arvaamattomaan. Sitä haluaa vaalia, sillä varsinkin puhuttu kieli tankeroituu yllättävän äkkiä. Välillä kangistuvat myös näppäimistöllä vilistävät sormet, jos aivot ovat jo valmiiksi solmussa, kuten kirjoitusvirheistä ja kankeasti muotoilluista lauseista saattaa nähdäkin.

Pidän englannista, sen puhumisesta, kuuntelemisesta ja lukemisesta, mutta kyllä suomi on silti ehta ykkönen, vaikka puhunkin sitä keskimäärin kerran viikossa (Skype-treffit äidin kanssa!). Vaikka ulkomaalaisten korviin suomi kuulostaakin töksähtelevältä (näin minulle on ainakin kerrottu) ja sanat näyttävät pisteitä viliseviltä hirviöiltä, niin minusta suomi on kaunis ja monipuolinen kieli. Äidinkieltä on ikävä varsinkin riitatilanteissa, joissa oikeasti särähtelevät ärräpäät olisivat paljon tehokkaampia kuin tasaisesti kasvavan aggression vuoksi takelteleva sulosointuinen englanti.

Olen huomannut, että omaa kieltä huoltaessa tulee siinä sivussa takerruttua ihan mitättömiin asioihinkin. Otetaanpa esimerkki. Minua ärsyttää aika reippaasti mm. kirjoitusasut hellyyttävä (hellyttävä), kuullostaa (kuulostaa) ja niimpä (niinpä). Isoja ongelmia, juu. Ärsyttää silti.

Vaikka olen tietoinen, että kielenhuoltajatädit ja -sedät ovat päättäneet, että vihollisvaikutteiset sanat pitäisi nykyisin raapustaa enemmän suomalaiseen muotoon (esimerkiksi shampoo pitäisi kirjoittaa sampoo, sheriffi olisi muka seriffi ja uniformu univormu), niin jääräpäänä en kuitenkaan suostu niin tekemään. Tämähän saattaa ärsyttää joitakin kielipoliiseja vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin hellyyttävät asiat korpeavat meikäläistä. Ei kiinnosta: näitä sanoja en silti kirjoita, enkä edes lausu, oikein.

Tiedostan täysin tilanteessa vallitsevan kaksinaismoralismin.

Snap Back to Reality, Oh There Goes Gravity

Kirjoittelu on mennyt viime aikoina semmoiseksi hempeilyksi, että pitää välillä palata todellisuuteenkin. Meillä ei pelkästään mennä kihloihin ja naimisiin ja Kreetalle; meillä muun muassa opiskellaan kovasti suomea ja tuskaillaan lupahakemusten kanssa.

Suomen opiskelu on ehkä liioittelua. S imee itseensä uusia sanoja kuin sieni, mutta varsinaista opetusta ei kyllä ole saanut. Paras esimerkki "oppitunnista" on luultavasti liikennemerkeistä tuttujen sanojen tunnistaminen. ”So ranta means beach, right?” ”Päiväranta means day beach, right?” Vakisanastoon kuuluvat myös mäki, koski, salmi, lahti ja niemi.

S ei oppinut Kreetan-matkalla sanaakaan kreikkaa, mutta oppi sen sijaan olennaisia sanoja ja sanontoja suomeksi. Bileet ja olen tosi seksikäs tulevat jo ulkomuistista. Helsingin taksisekoilun (suomea ja englantia taitamaton taksikuski lähti viemään amerikkalaisia lentokentälle rautatieaseman sijaan, eikä edes ymmärtänyt sanaa stop) jälkeen S opetteli sanomaan juna ja rautatie. Choo choo ei ollut mennyt taksikuskille perille. Tosin suomea taitamattomana hän ei olisi ymmärtänyt junaakaan.

S ymmärtää jo aika usein keskustelun asiasisällön. Monesti se on nauranut jollekin jutulle, vaikka keskustelu on käyty suomeksi. Ääntämisellään se brassailee, varsinkin perheelleen ja kavereilleen. Ärrä kiertyy orren ympäri oikein mallikkaasti, mutta kaksoiskonsonantit ja -vokaalit tuottavat vielä vaikeuksia. S ei kuule niitä samalla tavalla kuin me suomalaiset; korva on tottunut kuulemaan tiettyjä äänteitä tietyn mittaisina. Suomalainen korva taas ei välttämättä erota luonnostaan esimerkiksi äänteitä tʃ (church) ja dʒ (judge). S ei myöskään kuule (tai varsinkaan sano) ö:tä ja y:tä samalla tavalla kuin meikäläiset, mutta sitten taas toisaalta kuulee joskus ylimääräisiä kirjaimia (esim. RovanieRmi). Vanhasta kieltenopiskelijasta tämä on varsin… jännää.

Ollaan mietitty, että jos S oikeasti haluaa oppia suomea, meidän pitää hommata jotain opiskelumateriaalia. Pelkillä paikannimillä ja satunnaisilla sanonnoilla ei vielä pitkälle pötkitä, vaikka niistä hauskoja yhdistelmiä saakin tehtyä. Meidät tuntien se materiaali jää tosin keräämättä, eikä S:n varsinaisesti tarvitse osata suomea; ollaan kuitenkin muuttamassa tästä maasta pois. Katsotaan nyt kummiskin vielä, jos vaikka intoa riittäisikin.

*****

Niin, sitten ne lupahakemukset. Tarkoitan luonnollisesti oleskelulupia. S:n oleskeluluvan uusiminen on tällä hetkellä se ajankohtaisin juttu, omaa lupaa Amerikan suuntaan aletaan hakea syksymmällä. Näitä lippusia ja lappusiahan täyttelisi ihan omaksi ilokseen vaikka kuinka paljon, mutta, ajatella, tästä riemusta saa vielä maksaakin!

Käytiin maanantaina poliisilaitoksella toimittamassa virkailijoille paksuhko nippu hakemuksia, litteitä ja seteleitä. Meidän piti täyttää kaksi erilaista hakemusta (OLE1 ja OLE2, jälkimmäistä kaksi kappaletta), joiden mukana meillä oli kopioita vuokrasopimuksista, leimoista passeista ja niin edelleen. Rahaa paloi 160 euroa, sillä oleskelulupahakemuksen käsittely maksaa 120 euroa ja minun ajokortin uusiminen 40 euroa.

On melko kiistatonta, että ollaan oltu ihan oikeasti yhdessä jo hyvä tovi, mutta välillä tulee sellainen olo, että tässä on tekemässä jotain vilpillistä, vaikka pussissa olevat jauhot eivät enää tämän puhtaammat voisi olla. Tämä tunne kohoaa pintaan nimenomaan viranomaisten kanssa asioidessa, kun käytän sanoja amerikkalainen ja aviomies. Meidät saatetaan kutsua vielä haastatteluun, jossa varmistetaan, että ollaan naimisissa ns. oikeista syistä. Meillä ei onneksi ole mitään peiteltävää tai pelättävää; ei me yritetä ketään huijata.

Nyt odotellaan oleskelulupapäätöstä ja uudella nimellä varustettua ajokorttia. Hurjaa, että vain vuosi sitten odottelin elokuun 20. päivää, jolloin S ja Lumi lensivät Suomeen. Aika moni asia on vuoden sisään muuttunut.

Ihan parasta.

Vaasalaisia vapputerveisiä

Edellisen kirjoituskerran (ja luvattoman pitkän tauon) jälkeen on ehditty mm. muuttaa. Melkoinen hässäkkä, kertakaikkiaan, eikä tässä kai olla vieläkään purettu kaikkia kapsäkkejä. Joka kerta, kun muutan, lupaan itselleni, että tällä kertaa heitän tai lahjoitan turhat tavarat pois, mutta kummasti sitä on joka kerran enemmän ja enemmän tavaraa... Puuh. No, sitten ensi kerralla. Ei nämä muutot tähän ole loppumassa.

Vappuakin ehdittiin viettää, ja olikin muuten aivan ylikiva vappu! Suomeksi sanottuna oltiin siis Vaasassa. Oltiin kavereiden täysihoitolassa pari päivää (iso kiitos vielä kerran!) ja nautittiin hyvästä seurasta ja auringosta (ehkä vähän simastakin). Piknikillä ollessamme S meinasi lentää selälleen, kun näki sinisen KU-paidan punaisen haalarimeren keskellä. Viime syksyn Emporia-sukupolveahan siellä edustettiin, ja päästiin vaihtamaan kokemuksia kansasilaisen kaupungin sykkeestä oikein porukalla. S oli aivan myyty ja aikoo ehdottomasti laittaa ensi vuonna oman valmistujaislakkinsa päähän.

Lauantaina ajeltiin jo sitten kotiin. S ihastui suomalaiseen kevätmaisemaan ja kuskin ominaisuudessaan käski minua räpsimään kuvia kaikesta mahdollisesta No tulikin räpsittyä varmaan pari sataa kuvaa. Nämä kuvat tosin on otettu ihan auton ulkopuolelta.

Wanha kirkko.

Pitihän sitä veden lämpötilaa päästä testaamaan... Pohojammaan jokimaisemissa ollaan.

Vähän vihertää jo!

Korkeakoski, Maaninka, Savo.
Koskesta ei saatu sille oikeutta antavia kuvia, niin otettiinpa sitten rinteestä räpsy.

Huomasin jo ennen meidän maaseutumatkailua, että S on alkanut vähän ymmärtää, mistä puhutaan, kun ympärillä pälätetään suomeksi. Eihän se toki läheskään kaikkea ymmärrä, mutta keskustelun aiheen se monesti selvittää tunnistamalla sanoja sieltä täältä. Kohta pitää alkaa varoa sanojaan sen ympärillä. Nyt on vielä pystynyt törkeästi puhumaan ihan mistä vain.

Se voi olla, että huomisen jälkeen ei sitten puhutakaan enää yhtään mistään, ainakaan toisillemme. MM-jääkiekossa on nyt sellaiset asetelmat, että perheriita on melkein taattu. Tai siis minähän sen riidan räyhäämisellä aiheutan, eilenkin tuli huudettua sen verran paljon, että äänihuulet jo kärsivät (ja varmasti koko lähitienoo). Eikä oltu vielä edes pudotuspelivaiheessa, saati sitten poikakaverin kotimaata kaatamassa... Enkä ollut muuten humalassakaan!

Pitää varmaan linnoittautua mahdollisimman kauaksi toisistamme, ainakin eri huoneisiin. Palataan asiaan, jos en ole joutunut vankilaan perheväkivallan harjoittamisesta.

Suomi-Englanti-Suomi

Viime viikolla yritin kovasti keskustella S:n kanssa suomeksi. Ensin selitin sille jotain puoli(päivä)unessa, ja hermostuin, kun se ei ymmärtänyt. Ainoa asia, jonka keskustelusta muistan, että tiuskaisin "Ei sillä oo mitään väliä!", ennen kuin vaivuin takaisin uneen. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, jos toinen sanoo "I can't understand a thing you're saying."

Lauantaina otin päikkärit siltä varalta, jos vaikka lähdettäisiin kerrankin ihmisten ilmoille (ei lähdetty, kotona oli kivempaa). S tuli herättämään minut kesken unien. Kuten aina, meni hetki, ennen kuin tajusin, missä olin, kuka olin ja niin edelleen. "You were speaking Finnish again", nauroi S. Niin kai sitten. Eikä se raukka ollut vieläkään ymmärtänyt, mitä sanoin. (Enkä minä muista, mitä sanoin...)

Vaikka S oppii suomea koko ajan enemmän ja enemmän ja varsinkin ääntää koko ajan paremmin, niin tuskin se koskaan puhuu tätä pohjoista kieltä täysin sujuvasti. Me puhutaan keskenämme aina englantia. Se ei ole oppimiselle mikään kaikista hedelmällisin alusta. Jos minä sitten puhun sille unipöhnässä suomea, se vastaa "uga buga dirrrka dirr".

Minusta tuntuu, että S vähän kärsii siitä, ettei se voi kommunikoida kunnolla minun perheen ja suvun kanssa. Se ei kykene osallistumaan yleiseen huulenheittoon, ellen minä käännä kaikkea puolin ja toisin. Kaikkea ei vain pysty saati sitten ehdi kääntämään, joten mies on auttamatta pihalla keskusteluista. Silloin vähän säälittää.

Tämähän ei tietenkään ole suomalaisten sukulaisten vika. Meille on paljon luonnolisempaa jutella suomeksi, kuin väenvängällä vääntää englantia. Itse olen aina pystynyt kommunikoimaan S:n kavereiden, perheen ja suvun kanssa ongelmitta, sillä mehän puhumme samaa kieltä. Vasta S:n täällä ollessa tajusin, ettei S ehkä koskaan voi tutustua perheeseeni niin hyvin kuin se samaa kieltä puhuvilta onnistuisi. Välikäsi (kääntäjä) on aina välikäsi, ei siitä pääse mihinkään.

Jos me joskus saadaan lapsia, niin se on varmaa, että kultamussukat ovat kaksikielisiä. En halua olla se "Amerikan-täti", joka puhuu tosi huonoa suomea, ja jonka lapset eivät puhu sitä ollenkaan. Nykymaailmassa on mahdollista puhua suomea, vaikka muita suomenkielisiä ei lähistöllä fyysisesti olisikaan (gotta love Skype!), lukea uutisia suomeksi jne. Toki kieli rappeutuu tai ainakin muuttuu, kun sitä vähemmän käyttää (on tullut todistettua...), mutta kaikkeni teen, etten suomea kadota. Aion myös tosiaan varmistaa, että mahdolliset lapsukaiset voivat jutella isovanhempien, enojen ja muiden sukulaisten kanssa sujuvasti. Tässähän ollaan perustamassa suomalais-amerikkalaista perhettä. Kansalaisuudet menee näin ollen aika fifty-sixty, niin on mentävä kulttuurin ja kielenkin.

Kohta lähdetään viettämään suomalaista pääsiäistä mökille. Tiedossa saunomista ja mämmiä (a.k.a. diarrhea dessert).

No Green Beer This Year

Käytiinpä eilen pelaamassa vähän biljardia Pyhän Patrikin kunniaksi. Kun vielä pari vuotta sitten pelattiin melkein joka ilta, niin nykyisin on treenaaminen jäänyt vähän vähemmälle. Voitin silti. Tuurilla.

Oltiin molemmat selvästi kaivattu pientä tuulettumista, vaikkakin vain sen yhden oluen ja muutaman biljardimittelön verran. Viime viikko meni aivan käsille, kun tauti vetäisi kaikki mehut pois, joten oli todella mukava päästä ihmisten ilmoille. Hyvää, siis erinomaista seuraa, kohtalaista mallasjuomaa, mielekästä tekemistä ja lätkää telkkarissa. Kyllä siinä saisi kulumaan hetken jos toisenkin.

Kotona jumituttiin pitkästä aikaa tv:n eteen. Katsottiin, kun Danny Forster käväisi Turussa seuraamassa maailman suurimman risteilijän valmistumista. Osa suomalaisista telakkamiehistä ei puhunut sanaakaan englantia, joten suomeakin (tai no turkua) kuultiin. S oli innoissaan, kun pääsi korjaamaan juontajan lausumista. "It's not tarve, it's terve!" On se ainakin tervehtimään oppinut, jos ei muuta.

Jatkuvassa käytössä tervehtimisen lisäksi ovat myös esimerkiksi:

• Eniro nolla sata sata
• Raaaadio Rooock!
• Hei hei mitä kuuluu?
• prrrkelei
• tosi mjies
• moi moi
• kiitos
• Kalpaaa!
  

Melkoinen papupata. Ja -kaija.

Sipsihyllyllä

Käytiin eräänä iltana paikallisessa Prismassa ostoksilla. Kierrettiin hyllyjä ja kerättiin kori täyteen tavaraa. Koska Super Bowl -sunnuntai lähestyi kovaa vauhtia, päätettiin laittaa koriin mukaan myös vähän herkkuja. Vaikka oltiin kävelty sipsihyllyjen ohi ties kuinka monta kertaa ties kuinka monessa kaupassa, mies löysi pakkausten värikimaran seasta jotain uutta, joka alkoi naurattaa häntä.

"Look, it's mega pussy!"

Laatuaikaa

En meinaa nykyisin löytää aikaa tälle harrastukselle. Kirjoitettavaa kyllä riittää, mutta tuota aikaa ei niinkään. Päivät menevät töissä ja illat S:n seurassa. Nyt se laittaa ruokaa, ja minä päätin istahtaa koneen ääreen.

Pahimmilta kulttuurishokeilta ja koti-ikävältä on vältytty edelleen. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää suomalaisten laitapuolenkulkijoiden määrä ja jatkuva, vähintäänkin tukeva humalatila. Ei kai tuolla rapakon takana, ainakaan Keskilännessä, tuollaista julkista rappiota välttämättä tässä muodossa näekään.

Viimeisen viikon aikana ollaan siis tutkiskeltu uutta asuinympäristöä kävellen ja autolla. Tietysti ollaan totuteltu siihenkin ajatukseen, että nyt me oikeasti asutaan yhdessä. Ollaan laitettu asuntoa omannäköiseksi, syöty hyvää ruokaa ja istuttu sohvalla lähekkäin. Ollaan ihan oikeasti vain nautittu toistemme seurasta.

Perjantaina vietettiin ensimmäistä "virallista vuosipäivää". Siitähän on nyt reilu vuosi, kun S täytti lomakkeita ja kertoi työpaikallaan, etten minä ollut kadonnut kuvioista mihinkään, vaikka viralliselta taholta kielto yhteydenpitoon aikoinaan tulikin. Riski oli suuri, mutta riskinotto kannatti. Nyt ollaan tässä, enkä usko, että tästä paljon onnellisempi voisi enää olla.

Naureskeltiin molemmat vähän tuolle meidän vuosipäivälle, ollaanhan me sentäs tunnettu melkein kaksi vuotta. S oli kuitenkin ostanut minulle Iittalan tuikkulyhdyn ja dvd:itä (mm. Kylmän ringin eka kausi) meille molemmille kynttilänvalossa katselua varten. Tehtiin herkkuburritoja ja juotiin punaviiniä. Vitsivuosipäivästä tulikin oikeasti mukava ja tärkeä päivä. "Here's to another best year of my life."

Lauantaina jatkettiin juhlimisen merkeissä. Kävin nimittäin viime maanantaina hakemassa postista kirjatun kirjeen, jonka sisältä löytyi tutkintotodistus. Juhlistettiin sitten tätä saavutusta eilen perheen kesken. Kaunis lahja vanhemmilta ja puheet äidiltä ja S:ltä meinasivat ihan väkisin vetää herkäksi. Kuten puheenpitäjätkin sanoivat, tämä tutkinto oli osasyyllisenä siihen, että tapasin S:n kansasilaisessa pikkukaupungissa.

S oppi viikonloppuna taas lisää suomea. Ainakin "tosi mies" on nyt päivittäisessä käytössä. Tänä aamuna se sanoi minulle melkein heti herättyään "laula". Tämän lisäksi S on vissiin katsonut tarpeeksi suomalaista tv:tä ja kuunnellut Radio Rockia, kun se tykkää lisätä joka väliin "piste fi". Se on ihan kuin pieni lapsi, joka imee itseensä kaikkea mahdollista ympäristöstään, joskus jopa sellaista vähemmän tarpeellista materiaaliakin.

Noin tiivistetysti sanottuna nämä kuluneet pari viikkoa ovat olleet jopa parempia, kuin olisi osannut odottaa. Meillä on yhteinen koti. Eipä siitä enää paljon paremmaksi voi pistää. Aattelepa ite omalle kohalles.