Nyt on tytöllä siivottavaa

Kun ostettiin talo pari vuotta sitten ja siirryttiin kaksiosta tilavampaan asumismuotoon, mummo tokaisi, että onpa tytöllä nyt siivottavaa.

Oikeassa oli. Kasvaneen neliömäärän kanssa nyt vielä pärjäisi, mutta kun...

...suurin osa lattiapinta-alasta on iki-ihanan (ja -vanhan) kokolattiamaton peitossa. Imurin säiliötä saa tyhjentää näiden meidän karvap*rseiden jäljiltä kolme kertaa pelkästään alakerrassa. Muistutatteko minua tästä, kun haaveilen seuraavan kerran toisesta koirasta?

...joka kerran kokolattiamattoa imuroidessa tekisi mieli yökkäillä, sillä eihän pelkkä imurointi tietenkään saa reilussa kymmenessä vuodessa kertynyttä likaa matosta pois. Matosta, jonka päällä on varmasti tallusteltu rapaisissa lenkkareissa kerran jos toisenkin.

...pystyssä seisoskeleva imuri on umpisurkea. Toimii kokolattiamaton kanssa jyrytessä ihan ok, mutta kovemmalla lattialla lennättää karkeammat roskat, kuten kissanhiekkamuruset, suoraan imuroijan sääriluuhun. Hankintalistalla onkin uusi imuri. Semmoinen järkevä, nokkela ja sukkela. Semmoinen, joka ei jätä viiden sentin levyistä roskavanaa lattialistan viereen ja karvaröykkiötä nurkkaan, koska on liian muhkea. Amerikassa kaikki on suurempaa, kai.

Upright vacuums suck. Eivät valitettavasti kirjaimellisesti, kovinkaan hyvin.

...kokolattiamattoisen portaikon imuroimiseen kömpelön ja painavan imurin kanssa menee valehtelematta viisitoista tuntia minuuttia ja selkä.

...imurin johto on tiellä, koko ajan. Sitä ei voi kelata nätisti imurin sisälle, vaan se kootaan kerälle imurin kylkeen. Käytännössä se siis roikkuu täydessä pituudessaan keskellä lattiaa ja nirhautuu rikki, kun turhautunut skandinaavi vetelee menemään.

...keittiön kuuraamiseen menee ylimääräistä aikaa, koska periamerikkalainen hella kiemuraritilöineen ja niiden alla olevine kulhoineen on ottanut nokkiinsa jokaisesta kokkauskerrasta. Kiinni palanut ruoka vaatii muutakin kuin sipaisun. Ihanan sileä induktioliesi on hankintalistalla.

Kuva ei onneksi ole meiltä.

...itse siivooja on laiska. Pidän kyllä siisteydestä ja puhtaudesta, mutta mikään himosiivoaja en ole koskaan ollut. Lisineiden huoneiden myötä onkin ollut vieläkin helpompi jättää siivoaminen "huomiselle". Sotkunsietokyky on pysynyt vakiona, mutta kun sotkettavia neliöitä on enemmän, kaaos ei ole hetkessä valmis, kuten ennen. Ja sitten siivoankin kaatopaikkaa monta päivää putkeen -- kas kun jos ruvetaan siivoamaan, niin sitten siivotaan kunnolla.

Nimimerkillä: "Tänään vuorossa yläkerta, ja huomenna taas alakerta, sillä lapsi ja elukat ovat pitäneet huolta siitä, että eilinen siisteys on muisto vain."

P.S. Hankintalistalla on myös (ainakin) koko alakerran kattava puulattia. Ja lottovoitto.

Valmis

Viisi katkonaista päivää, aamuöisiä maalaushetkiä, pari kaljaa ja vihoitteleva hartia siihen tarvittiin, mutta lauantaiaamuna päästiin siivoamaan remppasotkut ja nauttimaan tuloksista. Onneksi minulla oli apulaisia, yksin olisi mennyt ikä ja terveys.

Ite kiipes.

Ite kiipes.

Ja sitten itse asiaan:

Keittiö (ennen)

Keittiö (jälkeen)

"Ruokasali" + "eteinen" (ennen)

"Ruokasali" + "eteinen" (jälkeen)

Olohuone (ennen)

Olohuone (jälkeen)

Vielä olisi pientä viimeistelyhommaa. Johtojen piilottelua, verhojen ompelua, koriste-esineiden siirtelyä paikasta toiseen, sen semmoista.

Jos vaikka jouluksi.

Remontti-Reiska eiku -äiskä

Päätin maanantaina, että tälle alakerran (olohuone, keittiö + "ruokasali") väritykselle on tehtävä jotain. Jos siitä saisi reilun kahden vuoden asumisen jälkeen vihdoinkin mieleisensä. Jos vaikka jouluksi.

Tai heti. Nappasin ipanan kainaloon ja painuin rautakauppaan siltä istumalta. Hyväksytytin töissä olleella miehellä värisuunnitelman (hei, tein Paintillä!) ja ostin kahdeksan gallonaa maalia. Kaksi keittiöön (vihreää), neljä oleskelutiloihin (samaa harmaata kuin pikkuvessassa) ja vielä kaksi pönttöä pohjamaalia.

Ipana päikkäreille ja teippirulla kouraan. Keittiöstä oli helpompi aloittaa, sillä sen sai jotenkin aidattua lapsivapaaksi alueeksi. Pohjamaali tunkkaisen tummanvihreän päälle ja maalisuti kouraan.

Kello naksutti jo keskiyötä, kun puolet keittiöstä oli vaaleamman vihersävyn peitossa. Vihasin sitä, jokaisella pensselinvedolla enemmän ja enemmän. Liian pirteä. Käskin miehen tiputtaa maalitelan niille sijoilleen, ja muristen ja puristen tein saman. Jos rautakauppa olisi ollut auki, olisin hakenut uuden maalin sillä sekunnilla, mutta kumma kyllä eivät palvele ailahtelevia kotirouvia vuorokauden ympäri.

Niin, ne suositukset "mallitilkun" maalaamisesta ennen kahden maalipönikän ostamista eivät olekaan turhia.

Seuraavana yö meni ihan harakoille. Ketutti niin armottomasti -- rahan- ja ajantuhlaus. Pyöriskelin sängyssä, kunnes sitten klo 5:59 katsoin vihdoin kännykkää ja annoin periksi. Mutta haa, rautakauppa aukeaisi minuutin päästä. "Watch the kid, please", sanoin uniselle miehelle ja huristelin sadettajien ja aamulenkkeilijöiden ohi Lowe'siin.

Siellä urakoitsijoiden, ammattilaisten seassa minä sitten olin, kerrankin aamuvirkkuna, mutta silmät silti ristissä. Pläräsin maaliläpysköjä varmaan kymmenen minuuttia, kunnes olin varma valinnasta. Vihreä, mutta ei niin vihreä. Maalipönttö ja energiajuoma, onneksi ei sentään pää, kainalossa palasin kotiin. Vieläkin ärsytti.

Kahdeksan täyttä työtuntia ja yksi yhteistyökykyinen (ja -haluinen) lapsi myöhemmin keittiö oli valmis ja käyttökunnossa. Jääkaappikin omalla paikallaan, eikä keskellä lattiaa. Illalla sutaisin vielä takkaseinän kellarista löytyneellä korostevärillä. Kerrankin tehokas. Tyytyväinenkin.

Kuvia tulossa.

Joskus.

Ehkä.

Minun Amerikkani

Kaivellaan nyt muistin pimeitä perukoita lisää, kun on kerran vauhtiin päästy. Olen viime aikoina miettinyt omaa suhtautumista tähän maahan. Se on muuttunut, mutta muuttunut on maakin.

Mielikuvat ajalta ennen vaihtoa:

Amerikkalaiset ovat yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja. Coca-Cola, McDonald's, George Bush. Maa itsessään kuitenkin kiehtoo, ja ymmärrän, etteivät kaikki amerikkalaiset ole samanlaisia. New Yorkissa käyminen on bucket listillä.

Seitsemän vuotta sitten:

Olen vaihdossa kansasilaisessa pikkukaupungissa. Ensikosketus Yhdysvaltoihin tapahtui aiemmin elokuussa, New Yorkissa. Siellä kaikki oli suurta, mahtavaa, jännittävää. Emporian ensivaikutelma oli NYC:n vastakohta. Pieni, matala, tylsä. Keskiverto-Amerikka, jos sellaista edes on olemassa, asettunee johonkin noiden kahden ääripään (no jos ei ääripään, niin ainakin vertailukohdan) välille.

Ensimmäiseksi Keskilännestä pistän merkille autokeskeisyyden ja pahat karkit. Autolla voi käydä apteekissa, kaupassa, pankissa, ravintolassa, "Alkossakin" - ajoneuvosta poistumatta siis. Drive through -kaistoja on pilvinpimein.

Autolla ajellaan varovarovasti pikkuhumalassa, paitsi me autottomat, siis. Baareissa ei ole narikoita, vaan takit jätetään autoon odottamaan kotimatkaa. Käveleviä suomalaisia katsotaan kieroon. Kaikilla on auto. Osa on todella hienoja ja uusia, osa naurettaisiin suomalaiselta katsastusasemalta pihalle.

Amerikkalaiset ovat vasta päässeet yli hakulaitteista, kun taas meillä suomalaisilla on ollut kännykät kourassa jo pitkään. Puhelinliittymät ovat kalliita, ja puheluista ja tekstiviesteistä maksavat niin lähettäjä kuin vastaanottajakin.

Shekeillä voi ja pitääkin maksaa tietyissä paikoissa. Esimerkiksi vuokraa varten täytyisi olla shekkivihko, mutta meillä ei ole paikallista pankkitiliä, joten taloyhtiön kiva täti tekee meidän tapauksessa poikkeuksen ja hyväksyy vuokranmaksun käteisellä.

Amerikkalaiset ovat avoimia ja ystävällisiä. Small talk on aluksi outoa, mutta siihenkin tottuu. Uusia tuttuja on helppo saada, syvä ystävyys voisi olla suuremman työn takana. Uskonnollisuus ja poliittisuus on enemmän esillä kuin Suomessa. Kirkkoja on melkein joka korttelissa, jokaiselle kristinuskonsuuntaukselle omansa. Ateismi on ruma sana.

Harva tietää, missä Suomi sijaitsee. Yksi osoittaa tietämyksensä kertomalla, että Suomi on Norjan pääkaupunki.

Iso osa college-opiskelijoista on älyttömän timmissä kunnossa, ja viettävätkin luultavasti yhtä paljon aikaa salilla kuin halvoissa baareissa. Ulkona syöminen on yleistä, ja vaihtoehtoja löytyy Emporian kokoisesta kaupungistakin älytön määrä.

Pyjamat päällä voi käydä luennolla ja kaupassa, ja lenkkarit sopivat asuun kuin asuun, tilanteeseen kuin tilanteeseen. Varvassandaaleja voi käyttää kesät, talvet läpeensä.

Siideri-sanasta paikallisille tulee mieleen alkoholiton ja hapoton paksu omenamehu, joten on opeteltava maan tavoille ja totuteltava light-olueen. Ei maistu juuri miltään. Kansasilaisissa kaupoissa ei saa myydä mitään 3,2-prosenttista väkevämpää, joten lähes jokaisen ruokakaupan läheisyydessä on viinakauppa, jotka ovat yksityisiä yrityksiä ja kilpailijoita keskenään.

Kaupassa ei tarvitse punnita itse vihanneksia tai hedelmiä, muovipussit ovat ilmaisia ja hataraa höttöä, ja verot lisätään hintoihin vasta kassalla. Leipä on pahaa, vaaleaa vehnäpullaa.

Tippaaminen tuntuu todella oudolta, ja pihille suomalaiselle se teettää vaikeuksia, varsinkin kun ympärillä jatkuvasti pörräävä tarjoilija oikeastaan ärsyttää. Ravintolalaskun loppusummaan tulisi lisätä 15-20%, ja baareissa jokaisen tilauksen jälkeen tippipurkkiin pitäisi heittää seteli, tai vaihtoehtoisesti pitää piikki auki koko illan ja maksaa tipit kerralla.

Pikaruokapaikoissa ei onneksi ole välttämätöntä tipata, joten Subway kuuluu vakio-ohjelmaan.

Paljon söpöjä poikia.

Nyt:

Tärkein ensiksi - siideriä saa viinakaupoista ja joistakin baareistakin! Mm. Crispin tekee mahdottoman makeaa (lue: kuivaa) omenasiideriä. Kansascityläinen panimo, Boulevard Brewing Co., vie siideristäkin voiton venhäoluellaan.

Leipähyllyjen ohi voi kävellä yökkimättä hajun vuoksi. Pullamössön rinnalle on ilmestynyt tummempia versioita, mutta niitä ei silti oikein voi edes verrata kunnon ruisleipään. Muidenkin tuotteiden osalta terveellisemmät vaihtoehdot ovat esillä ja selvästi suosittuja. Kuitua, vitamiineja, moni- ja kokoviljaa. 

Paikalliset tuntuvat edelleenkin äärettömän ystävällisiltä. Tuntuu hyvältä, kun hikilenkilläkin ollessa toinen punanaamainen moikkaa ja hymyilee. Monille kuivahko savolaissarkasmi vaikuttaisi olevan vähän outoa, varsinkin small talk -tilanteissa, joissa olenkin jo oppinut noudattamaan "sääntöjä", mutta tuttujen kanssa voi vitsailla mistä vain, miten vain.

Tippaaminen tulee jo luonnostaan. Osaan varautua siihen. Palkitsen tarjoilijan mielelläni hyvästä työstä ja asiakkaasta huolehtimisesta. Huonohko tarjoilija jättää pöydän huomioimatta, ja esimerkiksi juomalasin tyhjäksi ehtiminen on ehdoton no-no. On outoa, jos joku ei käy kysymässä, miltä ruoka maistuu tai haluanko lisää vettä, kun lasi on puolillaan (huom. jäävedestä ei tarvitse maksaa, moikka vain Suomi, ja virvoitusjuomiakin saa yleensä juoda niin paljon kuin napa vetää yhdellä kiinteällä hinnalla). Tipin antamatta jättäminen on todella törkeä teko, vaikka tarjoilija ei mieluinen olisi ollutkaan.

Puhelinliittymät ovat edelleen hinnoissaan, samoin kuin nettiyhteys. Yhtiöt tuputtavat pakettiratkaisuja, esim. kaapeli-tv + internet (+ lankaliittymä), ja kahden vuoden sopimuksia. Kilpailua on jonkin verran, mutta kukkoilevilla kaapeliyhtiöillä on omilla reviireillään lähes monopoliasema. Kal-lis-ta. Onneksi Google Fiber on tunkeutumassa markkinoille, ja onneksi, onneksi Kansas City lähiöineen pääsi koekaniiniksi.

Tämänkokoisesta maasta löytyy kyllä niitä yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja, Coca-Cola, McDonald's ja George Bush (kaksikin). Kaveriporukassakin on tyyppejä, joiden mielestä USA on paras, kaikessa, nyt ja aina, piste, en kuuntele lalalalalalala. No, taidan minäkin katsella Suomea sinivalkoisten lasien läpi. Ovat Antero Mertarannalta lainassa.

George Bushien lisäksi tänne mahtuu kuitenkin niin paljon muutakin! Innovaatiota, vapaata ajattelua, ahkeruutta. Välillä toki vihastuttaa kaikki yhteiskunnan epäkohdat, joita valitettavasti piisaa (missä ei?), mutta suurimmaksi osaksi täällä on hyvä olla ja elää, ainakin näin keskiluokkaisena. Maa on kaunis, jylhä, valtava, monimuotoinen. On niin paljon nähtävää, ihan jo pelkästään kansallispuistoissa, ettei taida ikä riittää kaiken kokemiseen. Vähän harmittaa, että ollaan pysytelty kymmenen tunnin säteellä kodista viimeiset kolme vuotta.

Tämä on minun Amerikkani, minun kokemukseni, minun kotini. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan siihen paremmin. Hyvässä ja pahassa.

Vastuuvapauslauseke: Seitsemän vuotta sitten kirjoittaja oli villi (ja köyhä) vaihto-opiskelija, nyt lähiössä asuva (vähemmän köyhä) kotiäiti. Perspektiivi on mahdollisesti muuttunut, samoin kuin asuinpaikka.

Monster Energy's Rock Allegiance Tour

Perjantai-ilta oli pitkä, korkkarit olivat typerä valinta, mutta hauskaa oli silti.

Monster Energy's Rock Allegiance Tour pyörähti rokkaamassa Kansas Cityssä. Keikka alkoi seitsemältä australialaisen tukkahevibändin Airbournen vedolla. Volyyminappi oli väännetty vähintään kaakkoon, mutta korviasärkevänäkin energinen Airbourne kuulosti hyvältä. Ainoa miinus oli, että HIM kirjoitti aulassa nimmareita samaan aikaan, minkä huomasin vasta jälkikäteen.

Airbournen jälkeen lavalle kiipesi All That Remains. Salissa oli tässä vaiheessa jo enemmän väkeä, ja All That Remains tykitti täysillä kovassa radiosoitossa olleita hittejään.

Meille keikan kohokohta taisi kuitenkin olla eräs innokas fani. Videon tärinä johtuu allekirjoittaneen hekotuksesta.

All That Remainsin jälkeen alkoivat kädet täristä. En ollut Suomessa mikään maailman suurin HIM-fani, mutta täällä Ville Hermanni Valo ja kumppanit tuntuvat yhtä kotoisilta kuin saunavasta ja itikat.

Kohta, kohta...

Tajunta räjähti. Siinä ne nyt olivat, Suomi-pojat! Tuttuja säveliä, minulle ja muutamalle muullekin. Eräs neitokainen seisoi koko setin ajan, laulaen jokaisen biisin. Heartagrammeja näkyi vähän siellä täällä, tunnelma oli loistava. Ainakin aluksi.

Ensi-innostuksesta selvittyäni löysin hieman kritisoitavaakin. Ville Valo katosi lavalta parikin kertaa verrattain pitkäksi ajaksi jättäen muun bändin soittelemaan keskenään. Mitään sooloja ei nähty/kuultu, pelkkää täytettä ja biisien turhaa venyttämistä. Jotenkin... flegmaattista.

Lavalla ollessaan Ville kuitenkin pisteli parastaan. Laulatti yleisöä, joi olutta. Kuulosti varsin komialta.

Joidenkin toopejen mielestä HIMin setti oli liian pitkä, ja he kokivat tarpeelliseksi huutaa lavalle Volbeatia. "Volbeat, Volbeat, Volbeat!" kaikui sen verran kovasti, että se kuului lavalle asti. Ville Valo joutui selittämään, että kiertueella on neljä bändiä, eikä Volbeat tule lavalle, ennen kuin kaikki ovat soittaneet settinsä. HIMin epäonneksi taisikin koitua toiseksi viimeisenä esiintyminen. HIM soitti loput biisinsä puolityhjälle salille, kun ärjyvät ääliöt poistuivat hukuttumaan epäonnistumisensa ylihintaisiin oluttuoppeihin.

Tämä herrasmies ei kestänyt kuunnella suomalaisia sulosointuja, ei sitten ollenkaan. Lähti pois, hetken ölistyään.

Sama herra poistui myös kesken Volbeatin keikan, vaikka kovaan ääneen tanskalaisia lavalle vaatikin.

Oma fiiliskin kieltämättä lässähti. Todella ikävää käytöstä. No joo, kello oli jo yli kymmenen, kun Volbeat pääsi aloittamaan, ja kolmen tunnin ja kolmen bändin jälkeen osalla porukasta oli varmasti jo kisaväsymystä. Siinä hötäkässä unohtui näköjään myös käytöstavat, ja minua harmitti HIMin puolesta. Bändiä tämä tuskin hetkautti, ovathan he nähneet ja kokeneet uransa aikana varmasti vaikka mitä, mutta minua kyllä korpesi. Kraah.

Korpesi niin paljon, että kävin ostamassa HIMin paidan "kostoksi". Siitäs saitte, apinat.

Ennen sitä kovasti odotettua Volbeatia ehdin kuvailla The Midlandin kattoa ja seiniäkin.

Ja sitten...

Tanssin korkkareihin tottumattomat jalkani muusiksi istumapaikasta huolimatta. Kertoo jotain tunnelmasta. Encoren aikana lavalle kutsuttiin permannolla moshanneet lapsukaiset, joita kiellettiin koskemasta laulajan viskiin.

Nähtiin Volbeat Rockfestissä tänä keväänä, ja kuten sielläkin, Volbeat oli todella, todella otettu suosiostaan ja yleisöstä. Jotenkin yllättyneitä. Keikka oli rento, leikkisä, interaktiivinen. Kyselivät yleisön toiveita, rimputtelivat Elvistä ja Johnny Cashia.

Taidettiin elää jo lauantaita, kun vihdoin poistuttiin vanhasta teatterista. Kaikista toopeista ja pitkästä istuskelusta huolimatta jäi hyvä maku suuhun. Ja hienoinen ganjan haju vaatteisiin.