Perinneperjantai: Irti kädestä

Kesäkuu 2008 porskutteli eteen päin vastusteluista huolimatta, ja kotiinlähtö oli väistämättä edessä. Vaikka tiedossa oli jo, että se olisi mitä todennäköisimmin viimeinen lamauttava lentokenttäreissu, ei se tehnyt hyvästeistä oikeastaan yhtään helpompia. Välissä pian olevat kilometrit tuntuivat maileilta. Vähintään.

Syksyllä häämöttänyt yhteinen koti otti pahimman terän ikävästä kesän edetessä pois, mutta ihan akuuteimpaan, vatsanpohjaa kouristavaan kaipuuseen se ei valitettavasti tehonnut. 

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.6.2008 klo 15:42

En halua!

Onko pakko lahtea, jos ei halua? Valitettavasti on. Onneksi S on viela toissa, en ole talla hetkella mikaan mieltaylentava naky. Pakkaaminen sai aikaan silmien vuotamista ja punoitusta, eika se tunnu ihan hevilla loppuvan.

Nama viimeiset paivat ovat olleet niin uskomattoman mahtavia, ettei mitaan jarkea. Taytynee kirjoitella niista vahan myohemmin, nyt ei kykene. Pitaa yrittaa saada itsensa ojennukseen ennen kuin S tulee kotiin, en halua pilata viimeista iltaa rakimalla sen paalle. Vaan mista siihen voimat?

Miten tama lahteminen voikin olla aina nain kamalaa? Miten sen kamaluus paaseekin yllattamaan joka kerta? Kai tassa ahdistaa sekin, etten lahde pelkastaan S:n luota. Lahden monen hyvan ystavan luota, joita en tule nakemaan pitkaan aikaan.

Totta kai tuo S:n luota lahteminen tuntuu kaikista pahimmalta. Minulle sanottiin tanaan, ettei pitaisi valittaa, kohtahan me asutaan yhdessa. Totta, mutta ei asuta viela. Ei viela moneen kuukauteen. Nyt tuleva erossaolo tuntuu ikuisuudelta, viidessa viikossa kun tottuu toisen lasnaoloon aika tehokkaasti. Tiedan, etta kotiin paastyani ajatus yhteisesta syksysta helpottaa kummasti, mutta ei helpota viela. Eika varsinkaan huomenna, kun pitaa taas paastaa kadesta irti.

Valehtelin, kun sanoin "onneksi S on viela toissa". Nyyhkytyksesta ei taida nimittain tulla loppua, ennen kuin se tulee halaamaan. On se kulta.

Perjantai 13.6.2008 klo 02:29

Why Did We Have to Make This So Difficult?

"Why did we have to make this so difficult?" S pohti Kansas Cityn lentokentällä. Niinä viimeisinä hetkinä, kun voi vielä pitää kädestä kiinni ja katsoa toista oikeasti silmiin on hankala keksiä mitään puhuttavaa. Tai mitään sellaista puhuttavaa, joka ei toisi kyyneliä silmiin. Sitä yrittää vain keskittyä siihen, että toinen on vielä fyysisesti siinä. Vielä vähän aikaa.

S yritti kyllä keksiä jotain mieltäylentävää juteltavaa. Heti kun olin tehnyt lähtöselvityksen, se alkoi selvittää, josko voisin tulla sen veljen elokuisiin häihin. Tämähän aikaistaisi näkemistä vain pari vaivaista viikkoa, mutta kuten S sanoi, jokainen viikko on liikaa.

Se hetki, kun pitää irroittaa ote ja yrittää olla romahtamatta lattialle on jotenkin epätodellinen. Tällä kertaa katsoin järkevimmäksi ratkaisuksi kadota heti naistenhuoneen puolelle, ettei tarvinnut jäädä tuijottamaan S:n vähitellen katoavaa selkää. Hengittelin syvään. Yritin koota palasia kokoon.

Houkutus juosta S:n perään on aina erittäin suuri. Houkutus kääntyä portilla pois vielä suurempi. Vielä Chicagossakin katselin Kansas Cityyn vieviä lentoja haikeana. Lentolipuissa kuitenkin luki Manchester ja Helsinki, joten sinnehän sitä piti suunnata, kauas pois.

Koko kotimatka tuntui jotenkin epätodelliselta. Vastahan tuota lensin toiseen suuntaan. Onneksi sain viimeisellä lennolla juttuseuraa. Yksin oleminen maksimoi jotenkin ikäväntunteen, joka on muutenkin aika kokonaisvaltainen tunne, joten liverpoolilaisen kaverin kanssa jutustelu auttoi kummasti. Sekin uteliaana sitten kyllä kyseli tästä amerikkalaisesta poikakaveristani, notta eipä siinä ajatuksiaan muualle oikein saanut. Se halusi kuulla koko tarinan.

Kerroin sille siitä, miten meidän piti parin kuukauden tuntemisen jälkeen erota toisen työn takia. Puhuin siitä, miten ei osattu olla puhumatta toisillemme, vaikka rikottiin ties kuinka montaa sääntöä. Kerroin, miten S lopulta riskeerasi kaiken vuokseni, ja siitä miten se haki suomalaiseen yliopistoon ja päätti muuttaa luokseni.

Ensimmäinen kommentti oli: "Wow, that guy is really serious about you. Like marriage serious. Sounds like you changed his priorities." Sitten se halusi nähdä kuvia tästä sankarista. Komeaksi kehui. Toivottipa vielä oikein vilpittömän kuuloisena meille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Sen jälkeen vertailtiin arpia ja mustelmia. Oli leppoisa lento.

Kotona pääsin jo sitten juttelemaan S:n kanssa. Se oli kertonut pomolleen, että oli saanut opiskelupaikan Suomesta ja että on erittäin todennäköisesti lähdössä syksyllä pois. Pomo ei ollut suuttunut tai erottanut S:ää sillä kertaa. Päin vastoin, oli jopa puhunut siitä, miten S:n pitäisi tulla takaisin maisterinopinnot suoritettuaan.

Kyllä tuo yhteinen syksy näyttäisi nyt vain onnistuvan, kunhan vain oleskelulupa irtoaa. Ja miksei irtoaisi! Ei meilläkään nyt niin huonoa tuuria voi olla, että oleskeluluvattomuus estäisi unelman toteutumisen.

Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa mainittiinkin, olen oikeasti todella onnekas, kun olen löytänyt jotain tällaista. Ollaan tultu vastoinkäymisten kautta voittoon, ja tästä tuli lopulta jotain niin suurta, etten olisi villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella. S ei varsinkaan. Vaikka hyvästely repii joka kerta hajalle, niin se on vain merkki siitä, että me ollaan onnellisia yhdessä.

Ja voi että me oltiinkin onnellisia koko (minun) loman ajan! Varsinkin viimeiset päivät olivat älyttömän mukavia ja kaikin puolin onnistuneita.

Float tripillä jopa ennen niin mustasukkainen entinen tyttöystävä sanoi, ettei ole nähnyt S:ää koskaan näin onnellisena. Totta kai sen piti verrata tämänvuotista reissua viime vuoden retkeen, jolla entisaikojen peikko Ty(tt)ökaveri oli siis mukana. Ei se minua varsinaisesti häirinnyt, Ty(tt)ökaverin haukkuminen kun saa minut vieläkin tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, heh, ja erään kaverimme kommentti tiivisti kaikkien muiden ajatukset: "What the f**k does it matter? They are together now. They are going to get married and have kids." Se sulki mustasukkaiset suut lopullisesti. Siis sen yhden. Eilen sain sähköpostia kyseiseltä tytöltä. Se sanoi, että vaikka olenkin S:n tyttöystävä, hän pitää minuakin ystävänään.

Monet kavereistamme suunnittelivat jo Suomessa käymistä ja meidän luona kyläilyä. Olivat vilpittömästi onnellisia siitä, että tulevaisuus näytti vihdoinkin valoisalta. S kertoi Suomesta ja tulevasta opiskeluistaan kaikille, jotka jaksoivat yhtään kuunnella. Minusta tuntui välillä, että säteiltiin enemmän kuin aurinko.

Kaikilla tuntui olevan ihan mielettömän hauskaa. Tämä oli kolmas vuosi, kun retki järjestettiin, ja yleinen mielipide taisi olla, että tämä vuosi oli tähänastisista paras. En tiedä, miten reissu olisi enää voinut olla parempi. Hyvää seuraa, ihan vähän olutta ja aurinkoa.

S:n jalat.

Lauantai meni siis joella kelluessa ja vedessä pulikoidessa. Monen, monen tunnin ilakoinnin jälkeen porukka oli sen verran väsynyttä, että viimeisimmätkin karpaasit taisivat vetäytyä petiin puolen yön maissa. Aamulla kasattiin kamat, muisteltiin vähän edellisen päivän juttuja (Flantastic, Flannah Montana, The Flantastic Four, Flanny Got Fingered... Flan-parka!) ja halailtiin kaverit hyvästiksi. Sitten takaisin Kansas Cityyn ja sivistyksen pariin.

Sunnuntai meni lepäillessä ja halitellessa. Sen verran piipahdettiin ihmistenilmoilla, että käytiin kehittämässä retkellä otetut valokuvat ja syötiin illallista S:n vanhempien kanssa vielä kerran. Hyvästely jatkui, mutta mieli oli silti vielä yllättävän hyvä.

Maanantaipäivästä en voi sanoa ihan samaa, kuten edellisestä merkinnästä voi päätellä. Illaksi olo kuitenkin koheni, kuten oletinkin. On se kumma, miten yksi halaus voi poistaa murheelliset ajatukset. Käytiin syömässä terveellisesti nachoja ja buffalo wingsejä. Mmm. Pelattiin Big Buck Safaria, biljardia ja shuffle boardia kavereiden kanssa. Se piti ajatukset mukavasti jossain muualla kuin seuraavassa aamussa.

Minä vastaan S.

S taisi voittaa...

Ajeltiin kotiin. Autossa S lauleskeli minulle vielä radion mukana, eikä päästänyt minua autosta ulos. Itkuhan siinä meinasi tulla, mutta en antanut periksi. Mentiin lopulta sisälle ja vietettiin loppuilta ihan kahdestaan. Oltiin vähintäänkin onnellisia, vaikka lähtö häämöttikin uhkaavasti edessä.

So why did we have to make this so difficult? Koska ollaan aikamoisen varmoja siitä, että yhteinen tulevaisuus on parasta, mitä voidaan saada. Tämä on ja on ollut kaiken vaivan ja itkun ja ikävän arvoista. Enemmänkin.

(Suonette anteeksi siirappisuuteni.)

Perinneperjantai: Täydellisyyttä tavoittelemassa

Hyvästely oli raskasta. Henkisesti ja fyysisesti. Ne lentokentillä vietetyt viimeiset yhteiset hetket ja sormenpäihin vienosti väreilemään jäänyt kosketus lamaannuttivat ihan joka kerta. Siihen ei tottunut, vaikka kokemusta kertyikin.

Olen joskus tainnut kirjoittaakin, miten kaukosuhdeaika oli matematiikkaa täynnä. Aina laskettiin jotain. Yleensä päiviä reissuun, ja yhdessä ollessa sitten tietysti vaalittiin jokaista jäljellä olevaa päivää ja pelättiin sitä viimeistä. Joka ikinen kerta Kansas Citystä lähtevään koneeseen kävely oli äärimmäisen vaikeaa, ja piti kerätä kaikki voimanrippeet siihen, etten kääntynyt kannoillani ja juossut kentältä hysteerisenä ulos.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 24.3.2008 klo 14:53

Ei ihan vielä, eihän?

Eilen se sitten iski. Lähtömasennus. Aika pitkään siinä meni, ennen kuin se päälle hiipi, mutta tällä kertaa se iskeytyikin sitten päälle oikein voimalla. Eilen illalla nukkumaan mennessä se lamaannutti. S nukkui jo, mutta minä valvoin puoli neljään yrittäen hokea itselleni, että olen vielä täällä, S on vielä lähellä. Eipä paljoa auttanut.

Tänään on viimeinen päivä. Paineet on kovat. Jokaisen minuutin pitäisi olla täydellinen ja ihana. Vaan mahdotontahan se on. Ja mikä se lopulta on täydellistä? Kävely eläintarhassa auringonpaisteessa, käsi kädessä (perjantaina). Grillaaminen lämpimällä takakuistilla (keskiviikkona ja lauantaina). Herääminen tiukkaan halaukseen (joka aamu). Siinä pieniä pilkahduksia täydellisistä onnenhetkistä.

Illalla olisi tarkoitus käydä katsomassa vähän jalkapalloa ja syödä hyvin. Ennen ja jälkeen jalkapallon. Jospa voisin unohtaa huomisen ja lähtemisen edes hetkeksi ja nauttia jäljellä olevasta ajasta. Asiaa ei auta yhtään, että muistan hyvin elävästi, miten kamala eronhetki viimeksi oli. Kyllähän se pahin ikävä helpottaa parissa päivässä, mutta niiden parin päivän ajan se ikävä on aika tuskaista ja lamaannuttavaa. Uusi reissu on jo suunnitelmissa, eikä siihen nyt kovin pitkään olisi, mutta arvatkaapa, helpottaako se hyvästelyä yhtään.

No, joku päivä reissuaminen ja lähteminen loppuu, luotan siihen vakaasti. Toivottavasti pian, sillä kyllä tämä lähteminen (ja sen pelkääminen jo paria päivää ennen) syö naista ja miestä sen verran, että lähtemisen vatsa alkaa olla jo varmasti aika täynnä. Jälleennäkeminen on aina riemua täynnä ja puolentoista vuorokauden matkustamisen arvoista, mutta lähteminen...

Nonnih, masistelu sikseen. Vielä on kesää jäljellä. Tämän illan, ensi yön ja huomisaamun verran.

Tiistai 25.3.2008 klo 16:07

Ikävä

Chicagossa. Taas. Kansas Cityyn vievä lento houkuttelisi paljon enemmän kuin Pariisiin suuntaava kone. Äh.

Eilinen meni yllättävän hyvin. Tulihan sitä tietysti itkeä tuhrattuakin (siis minun taholta), mutta enimmäkseen kuitenkin naureskeltiin ja hymyiltiin. Tänään olen ollut yllättävän vahva, sain nimittäin pidettyä kyyneleet poskien ulottumattomissa yhtä poikkeusta lukuunottamatta, mutta tiukkaa teki. Kädestä irti päästäminen on aina yhtä rankkaa.

Nyt on kai vaan suunnattava katse taas tulevaan. Oli nimittäin sen verran mahtireissu, jälleen kerran, että tahdon heti takaisin. Vaan enpä ihan heti pääse, ja se on nyt vain kestettävä. Kestettävä on vielä monen, monen tunnin matkustaminenkin (mm. Charles de Gaulle'lla seikkailu, kamala kenttä). Olen saanut lentokentistä ja -koneista ihan tarpeeksi, mutta jostain kumman syystä sitä vain jaksaa takamustaan puuduttaa istumalla tuntikaupalla.

Sanottu on nämäkin asiat moneen kertaan, mutta eivätpä ne näytä miksikään muuttuvan.

Ikävä.

Ihan kohta

Vika kokonainen viikko vakituisena Suomi-asukkaana alkaa vedellä viimeisiään. Tällä viikolla on katkaistu vakuutukset ja hiukset, tehty osoitteenmuutos, todettu kissat matkustuskelpoiseksi eläinlääkärin toimesta, ja S valitettavasti pääsi kokemaan suomalaiset hautajaisetkin. Kiirettä on siis pitänyt, ja tunteet ovat heitelleet aika laidasta laitaan.

Monet heiheit on sanottu. Monta halausta olen saanut. Voisi siis olettaa, että olen vuodattanut ämpärillisen kyyneleitä, mutta ei. Olen padonnut ison osan ikävistä tunteista jonnekin talteen, josta ne varmaan tulevat ryöpsähtämällä ulos jossakin vaiheessa. Nyt en anna itseni velloa itsesäälissä. Jos aloitan, en osaa lopettaa.

En ole ainoa lähtijä. Myös S on jättämässä yhden elämänvaiheen taakseen ja aloittamassa uutta, vaikka tavallaan onkin palaamassa entiseen. Myös S:lle tämä prosessi on merkityksellinen, raskaskin. Toisaalta meitä on kaksi jakamassa samaa kokemusta, toisaalta käydään läpi täysin erilaisia tunteita.

Olen välillä ihan älyttömän innoissani uuden lehden kääntämisestä. Miten mukavaa onkaan asettua oikeasti aloilleen ja ostaa sohva, pesukone (ja amerikkalaiseen tyyliin myös kuivausrumpu), sisustaa. Kansas Cityssä on paljon nähtävää ja tehtävää.

Välillä taas vähän ahdistaa. Valoisia kesäöitä tulee ikävä (hyttysiä ei!), sekä tietysti niitäkin enemmän perhettä ja ystäviä. En tosin halua keskittyä muuton negatiivisiin puoliin, sillä kuten jo tuossa mainitsinkin, siinä kävisi vain huonosti. Mennään siis laput silmillä ja iloitaan mukavista jutuista.

TJ 4.

*****

Fakta #28: Vuoden 1998 jalkapallon MM-kisojen aikaan löin vetoa itseni kanssa Englannin ja Argentiinan välisestä ottelusta. Englanti hävisi, joten niin hävisin (ja samalla voitin?) minäkin. Söin kaksi palasta vessapaperia, eikä kukaan ollut edes todistamassa. Kyytipoikana oli appelsiinimehua.

Lisää hyvästejä

Kävin aiemmin tänään moikkaamassa työkavereita, ja aika haikea olohan siitä jäi. Sain läksiäislahjaksi selviytymispaketin, joka sisälsi ruisleipää, salmiakkia, Jallu-pullon ja Frederikin levyn. Reetua ei ehkä selvänä kuuntelisikaan.

Minua on lellitty muutenkin. Viime viikolla sain eräältä entiseltä (entisiä kai nämä kaikki nyt ovat) työtoverilta Kalevala-korun. Tämän lisäksi saan kuulemma vielä jotain "pientä", mutta se ei ollut vielä valmis. Kun tämä tulee mm. tieauroja ja harjalaitteita valmistavan yrityksen henkilökunnan suusta, läksiäislahjan koko jää väkisinkin mietityttämään...

Kuten aiemmin taisin vähän ohimennen mainitakin, minulla on käynyt ihan mieletön tuuri, että olen saanut tehdä töitä tuommoisessa porukassa. Taitaa tulla vähän ikävä, puolin ja toisin.

Jos kaikki menee niin kuin pitää, laskeudutaan Chicagoon tasan kolmen viikon päästä. Hui.

*****

Fakta #21: Halusin pienenä eläinlääkäriksi.

Fakta #22: En vielä tiedä, mikä minusta tulee isona.

Fakta #23: Viimeisin työrupeamani oli miesvaltaisella alalla, ja työnkuvan (ja ennen kaikkea käytännöllisyyden) takia hameiden ja korkokenkien käyttäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkäpä seuraavassa työssä pääsen niitä käyttämään, sillä tykkään tyttöilystä.

Hätäpaniikki

29 aamua lentoon lähtöön. 2 viikkoa ja 2 päivää hääjuhliin. 2 päivää töitä.

Aika vähän, eh? Siksipä saankin välillä kauhunväristyksiä, kun hetkittäin tajuan, mitä olenkaan tekemässä, ja miten pian! Olen jo aika hyvin sisäistänyt sen, että olen lähdössä. Sitä en ole vielä täysin ymmärtänyt, etten ole tulossa takaisin. Toki käyn kylässä, mutta en ole tulossa takaisin.

Eilen illalla meinasi iskeä pakokauhu, kun aloin laskeskella noita jäljellä olevia päiviä, juuri ennen nukkumaanmenoa, tietenkin. Kärpäsestä tulee äkkiä härkänen. Silloin tuntuu, että pientenkin, normiarkeen kuuluvien juttujen painon alle lyhistyy. Kapasiteetti ei riitä!

Tänään palaset ovat onneksi loksahdelleet mukavasti paikoilleen, joten ensi yötä tuskin tarvitsee viettää leikkien tornadoa lakanoiden välissä. Veljen kanssa veljeiltiin autokaupat, joten siinä putosi iso taakka harteilta, ja kissojen kuljetushommatkin alkavat olla melko selvät. Tilasin tänään "kuljetuslaatikoiden Rolls Roycen" entisen (pienemmän) tilalle, jotta kissakaverit mahtuisivat matkustamaan mukavammin ja turvallisesti. Toverukset täytyy enää käyttää eläinlääkärin pakeilla korkeintaan viikkoa ennen lentoa, jotta niiden lentokelpoisuus voidaan todistaa lentoyhtiölle. Kyllä tämä tästä!

Viimeinen työviikko on tietysti myös pyörinyt ajatuksissa. Tähän mennessä viikko onkin ollut... outo. Olen saanut lopulliselta tuntuvia sähköposteja, joissa toivotellaan hyvää loppuelämää. Läheisten työtovereiden kanssa on hoettu puolin ja toisin puhelimessa ja kasvokkain, miten tätä ei oikein vielä tajua. Paikallisen yläasteen (vai mikä yläkoulu se nykyään onkaan) opo ja eräs opettaja toivat minulle tänään lahjaksi Juhani Ahon Rautatien; kiitokseksi yhteistyöstä ja muistoksi kotiseudusta. Mukava työympäristö tekee lähdöstä pikkuisen haikeampaa.

*****

Fakta #16: Osaan ajaa trukilla ja olenkin ajellut sellaisella töissä melkein joka päivä parin vuoden ajan.

Ei pal mittää!

Ihmisten kysellessä muuttoaikatauluista olen tähän asti sanonut, että lähdetään ensi/tänä kesänä tai kesäkuussa. Nyt voin todeta hyvin coolisti: "Ensi kuussa!"

Vaikka tässä ollaan jo aika innoissaan, niin lähdön hiipivä läheisyys on nyt alkanut jopa vähän ahdistaa. Aloitin tänään viimeisen työkuukauden, joka siis tarkoittaa omien säännöllisten tulojen loppumista lähitulevaisuudessa. Sen jälkeen minusta tulee tyhjäntoimittaja, ainakin vähäksi aikaa. Meillä ei ole vielä asuntoa, mikä taitaa ahdistaa ihan eniten, vaikkei tässä vielä mikään älytön kiire olekaan. Kai sitä kaipaa jotain konkreettista. Jotain todellista.

S ei hätäile läheskään niin paljon USA:n pään hoitamattomista asioista kuin minä. Suurin ero on varmaankin siinä, että se on palaamassa kotiin, kun taas minä olen jättämässä omani. Tämä ilta pyhitetäänkin asunnonmetsästykselle ihan minun mielenrauhani turvaamiseksi. Minäkin haluan kodin, jonne asettua siellä kaukana.

Fakta #3: Seuraava Atlantin ylitys on minulle viidestoista laatuaan. Yksin olen lentänyt lätäkön yli kahdeksan kertaa.

Fakta #4: Vihaan lentokenttiä, vaikka tykkään matkustamisesta. Tai no, matkailusta, en itse paikasta toiseen siirtymisestä.

Pohjoisen viluitikka

Suomalainen ja amerikkalainen viettivät aprillipäivää. Kevätaurinko oli paljastanut lumen alla talvehtineen grillin...

...joten amerikkalainen päätti grillata. T-paitasillaan.

Tällä välin suomalainen värjötteli toppatakki päällä mahdollisimman lähellä grilliä, ettei vain paleltuisi.

Viime yönä amerikkalainen valitti liian kuumasta asunnosta ja haaveili kattotuulettimesta. Suomalainen makasi syvällä peiton alla turvassa ikkunasta puhaltavalta viimalta.

Conclusion: Kylmässä ilmanalassa asuminen ei tarkoita hyvää kylmänsietokykyä (kylmä="kylmä"). En ole koskaan tykännyt kylmästä, eikä suomalaisuus tarkoita sitä, että selviää pakkasessa ilman kunnon vaatetusta, toisin kuin jotkut amerikkalaiset tuntuvat ajattelevan. Olenkin sanonut arktisuuttani epäileville, että olen oppinut pukeutumaan sään mukaisesti ja tottunut asumaan lämpimissä taloissa/asunnoissa, talvellakin, toisin kuin pahvitaloissa asuvat amerikkalaiset. NIIN!

Tosin... Minun mielestä 20-asteinen järvivesi on parhaimmillaan kesähelteillä (eli nipinnapin +25), kun taas S:n mielestä alle 30-asteinen ulkoilma on liian kylmä jokiretkeilylle (jokiveden lämpötila >20 astetta).

*****

Takaisin nykyhetkeen. Töissä oli tällä viikolla lievästi sanottuna kiire (vähemmän lievästi sanottuna älytön hässäkkä), joten muuttopanikointi on jäänyt vähän taka-alalle. Kiirehän on sinänsä erittäin tervetullutta hiljaisempien aikojen jälkeen, mutta olen ollut tällä viikolla aika naatti, koska en ole osannut nukkua. Katseltiin yksi ilta Kansas Cityn lähialueen asuntovalikoimia, joten seuraavana yönä näin sitten painajaisia kauheista asuntoloukuista, niinä muutamina tunteina kun nukuin. Muuten olen ollut töissä, unissanikin. Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus saada työasiat pois mielestä, kun niille en yöllä (tai viikonloppuna) mahda kuitenkaan yhtään mitään.

Se piti vielä sanoa, että kysymyksiä ynnä muita blogin mielenkiintoisuutta edistävia juttuja otetaan mielellään vastaan esim. kommenttiboksiin. Väsynyt pää kirjoittaa näin väsyneitä merkintöjä ilman apua. :)

Patriootti

Mietittiin erään yön unettomina tunteina samaa asiaa, jota tuli mietittyä pari postausta sitten. Mitä ihmettä minä teen uudella elämälläni?

S:n mielestä voisin työskennellä esimerkiksi pankissa, missä tahansa toimistossa, opettajana jne. Itse en vielä oikein tiedä, mikä noista vaihtoehdoista olisi mielenkiintoisin/paras, mutta eräänlainen ahaa-elämys kuitenkin keskustelun pohjalta koettiin. Todennäköistä on, että istuskelen kotona pari kuukautta töitä ja elämäntarkoitusta etsien, joten voisin siinä samalla opiskella espanjaa ja sitä kautta saada lisäpätevyyttä vaikka mihin hommaan.

Itse asiassa olen jo vähän innoissani uuden kielen opiskelusta. Kielet olivat koulussa helppoja ja mieluisia aineita, joten on jännä nähdä, miten opiskelu sujuu vielä näin "vanhemmalla" iällä. Kotona istuskelukaan ei menisi täysin hukkaan. Muutenkin into opiskella on palautunut nyt parin vuoden tauon jälkeen. Ajattelin kaivaa S:n matematiikan kirjat esille ja opetella uudestaan lukion pitkän matikan aikana opitut ja sen jälkeen hyvin lahjakkaasti unohdetut asiat. Ohjelmointiakin S lupasi minulle opettaa, jos vain mielenkiintoa riittää. Nyt ainakin riittäisi.

Mietittiin myös asuntoasioita. Tunnen tulevaa asuinseutua vielä hyvin vähän, mutta osasin kuitenkin ehdottaa aluetta, josta voitaisiin asunnonmetsästys aloittaa. Vaikka vielä onkin hyvin aikaista katsella vuokra-asuntoja, tutkailin jo vaihtoehtoja netistä. Omiin toiveisiin kuuluu käytettävissä olevat uima-allas ja kuntosali, eivätkä ne ole lopulta mitään harvinaisia lisäherkkuja kansasilaisissa/missourilaisissa asuntokomplekseissa. Löydettiinkin jo pari mukavaa kohdetta, jotka täytyy pitää mielessä sittenkin, kun vuokrasopimuksen teko on ajankohtaista.

Muuttoon on nyt teoriassa alle viisi kuukautta. Pelottavan lähellä. On jotenkin lohdullista olla edes jonkinlaisia kiintopisteitä, joihin voi takertua yön pimeinä ja ahdistavina tunteina, kun uni ei vain tule silmään, ja tulevaisuus tuntuu niin kovin tuntemattomalta. Koen ehkä myös jo jonkinlaista "eroahdistusta" Suomeen kokemalla pienetkin negatiivissävyiset kommentit hyvin henkilökohtaisina. "Kritiikin" ei tarvitse olla suurta. Yksikin päivä Suomi-paatokseen riitti se, kun S olisi halunnut pestä pyykkiä itsepalvelupesulassa, eikä sellaista tietenkään löydy lähimailtakaan. "Me ei kuule sellaisia paikkoja tarvita! Me ollaan opittu tekemään asiat toisella tavalla!"

Viisi sekuntia myöhemmin pääsin yli yltiöisänmaallisuudestani, joka oli virinnyt jostain ihan älyttömästä jutusta. Odotettavissa kuitenkin on, että näitä patrioottisia hetkiä on edessä vielä vaikka kuinka paljon, ja ne tuskin tästä yhtään laantuvat.