tiistai 30. heinäkuuta 2013

Colorado, osa 2

Ensimmäisenä Colorado-aamuna meillä oli jo kaupunkikierroskamppeet päällä; oli tarkoitus suunnata Denveriin sadepäivää viettämään. Kurkistus vuoriston suuntaan kuitenkin sai mielen muuttumaan. Kirkas keli ja suht' hyvä näkyvyys kannattaisi hyödyntää toisella tavalla.

Colorado Springsin länsipuolella komeilevien Kalliovuorten kukkuloista jyhkeimpänä erottuu Pikes Peak 4 301 metrin varrellaan. Huippu on niin korkealla, että siellä ei enää kasva puita, ja se onkin suurimman osan vuodesta lumipeitteen alla. Lunta ei hotellilta asti näkynyt, joten lähdettiin katsomaan lähempää.


Pikes Peakille pääsee perinteisesti kiipeämällä, mutta myöskin pyöräilemällä, autolla tai junalla. Huipulle vie 30 kilometrin pituinen tie, jonka kapuaa autolla noin tunnissa. Kun kävin siellä ensimmäisen kerran, syksyllä 2006, tie oli puolesta välistä eteen päin soraa. Nyt verrattain tuore asfaltti vei ylös asti, sillä irtosora oli ympäristölle haitallisempi vaihtoehto kuin napakka tiepinta. Takapenkkiläisen olo ei silti ollut yhtään helpottuneempi, sillä turvallisuudentunnetta lisääviä kaiteita tiellä ei näköalapaikkoja lukuunottamatta edelleenkään juuri ole (eikä tule), joten huolimaton kuski voisi hyvinkin rojauttaa autolastillisen turisteja jyrkkää vuorenseinämää pitkin rotkoon. Kanssakorkeanpaikankammoiset, Coloradoon vain!

Pikes Peak Highway.
Vuoristo(teko)järvi. Tätä vettä hörpitään ympäristokunnissa. Ei huono!


Perillä! Juna pilkottaa näköjään rinteen takana.
Huipulla kokematon (esim. allekirjoittanut) on helposti heikommassa hapessa. Neljässä kilometrissä happea on vain 60% merenpinnan lukemista, joten hengittää saa normaalia tiheämmin. Oleiltiin yläilmoissa varmaan noin tunnin verran, ja loppuajasta kieltämättä kyllä jo huimasi. Meidän pömpylän jaksaminen vähän huolestutti, sillä neitokaisella oli melkoinen köhä ja nuha (kuumeeton), mutta eipä hän ollut moksiskaan.




Colorado Springshän siellä näkyy. Kansaskin, kun oikein tihrustaa.


Turistit.
Karua, mutta kaunista.
Kilejä!

Ihailtiin maisemia ja ostettiin turistikrääsää (mm. erittäin tarpeellinen Candom) myymälästä, kunnes luonto antoi oman valomerkkinsä. Ukkonen jyrähti sen verran kovaa, että uskoin ihan ensimmäisellä kerralla. Sitä tunsi itsensä aika pieneksi. Paranoidi-Anni näki mielessään jo kauhukuvia liukumäeksi muuttuneesta asfalttitiestä, mutta selvittiin kyllä alas ilman suurempia ongelmia, mitä nyt jäähdyteltiin jarruja pikkutovi puolessa välissä.

Sataa, sataa ropisee...
Kalju kukkula näytti sateella vieläkin karummalta.
Keskikulutus 3,1 L/100 km. Valitettavasti alamäkiajoa.
Vaikka mistään vuorikiipeilystä tai hurjasta urheilusuorituksesta ei tässä tapauksessa voi puhuakaan, niin kyllä vuoriston kyljessä sijaitsevassa Manitou Springsissä nautitut pizzat ja kylmät oluet silti maistuvat melko hyvältä! Retki Pikes Peakille oli semmoista aistien ylikuormitusta, että vieläkin sitä prosessoi, vaikka takana on kaksi taivalta ja välissä vuosia ja viikkoja. Menisin ehdottomasti vieläkin uudestaan, sillä veikkaanpa, että joka kerran maisemat avautuvat eri tavalla, jo ihan säänkin takia. Ehkä seuraavan kerran kokeilen sitä junaa.

Niin, sitä luntakin löytyi. Vähän, mutta kuitenkin.

*****

Edit 2.8.2013.

Tässä Ari Vatasen vähän nopeampi Pikes Peak Highway -suoritus kultaiselta 80-luvulta, kun laivat oli puuta, miehet rautaa ja tiet soraa.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Colorado, osa 1

Saatiin kuin saatiinkin mummo ja ukki onnellisesti perille, vaikkakin vuorokauden myöhässä. Herra Murphy malttoi pysytellä taka-alalla loman ajan, mutta eiliselle paluumatkalle tunkeutui taas mukaan. Tuloksena uudelleenreititys Chicagosta Pariisin kautta (näen vieläkin painajaisia Charles de Gaullesta, vaikka en ole lentänyt sitä kautta vuosiin) suoran Helsinki-lennon sijaan. Pääsivät onneksi perille, vaikka laukut ovat vielä teillä tietämättömillä.


No mutta, se loma! Miten mukavaa meillä olikaan! Ei murjotettu kotona koko aikaa, vaan käytiin haistelemassa naapuriosavaltion vuoristoilmaa.

593 mailia, 954 km, 8 h 45 min (ilman pysähdyksiä/muita viivästyksiä). Suuntaansa.
Vajaa tuhat kilometriä vuosikkaan kanssa täydessä autossa ei kuulostanut välttämättä hyvältä idealta, joten varasin meille hotellihuoneet puolesta välistä, Haysistä. Treffattiin vessapuhelinten luvatussa pikkukaupungissa asuvat kaverit, ja jatkettiin aamulla kohti Colorado Springsiä ja Kalliovuoria. Ajon pätkiminen oli ihan hyvä idea, sillä pikkuneiti väsähti turvaistuimessa kököttämiseen parikin kertaa. Äänekkäällä tavalla.

Coloradossa ollaan!
Siellä häämöttävät, vuoret nimittäin!

Asetuttiin hotelliin. Varasin meille sviitin, mikä ei tässä tapauksessa tarkoittanut kullalla päällystettyjä vessanpönttöjä ja shampanjasuihkulähteitä, vaan keittiöllä ja olohuoneella varustettua kahden makuuhuoneen huoneistoa. Aika passeli ratkaisu, sillä pikkuneiti sai nukkumisrauhan suljetun oven takana, ja me vähän isommat neidit (rouvat) ja herrat saatiin jutustella vielä kaikessa rauhassa.

Illalla istuskeltiin autossa vielä sen verran, että päästiin ihastelemaan laskevaa aurinkoa punaisten kivipatsaiden keskellä. The Garden of the Gods, hyvät naiset ja herrat.




Korkeanpaikankammoista hirvitti pelkkä katsominen!
Coloradon nimi heijastelee värikästä maaperää.



Seuraavana päivänä käytiin korkealla, mutta sepä taitaakin ansaita ihan oman postauksensa. To be continued...

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Yksi

Täällä odotellaan innokkaasti ja ehkä vähän kärsimättömästikin Suomesta vieraita (mummo ja ukki). Valmisteluja toki riittäisi, mutta istunpa nyt hetken koneella. Nimittäin...

Meillä asuu yksivuotias. Yksivuotias kävelee niin kamalaa vauhtia, että välillä sitä voisi kutsua ihan rehelliseksi juoksuksi. Yksivuotias ei turvaporteista välitä, vaan keksii, että portaita voi kiivetä siltä väärältä puoleltakin pitelemällä pinnoista kiinni. Samainen yksivuotias irvistelee juuri puhjenneilla ylähampailla (kokonaissaldo nyt neljä), tekee kamalaa sotkua, kun syö lusikalla ihan ite, ja kutsuu kaikkea ja kaikkia kshhhhhhaksi (kissa). Paitsi dädää (daddy) ja khrrrrrjaa (kirja). Muista yksivuotiaan jutuista me aikuiset ei ihan vielä olla saatu selvää, vaikka pulpatus onkin jatkuvaa ja hauskankuuloista intonaatioineen päivineen. Hyvällä mielikuvituksella varustettu aikuinen saattaa kuitenkin kuulla halutessaan myös sanat äiti (äitä) ja kiitos (to).






Neiti täytti lauantaina vuosia (tai siis vuoden). Poksautettiin S:n kanssa kuohuviinipullo klo 5:14 ja juotiin lasilliset, ennen kuin painuttiin takaisin petiin. Vietettiin kiva päivä ihan oman perheen kesken, ja eilen sitten juhlittiin vähän isommalla porukalla. Talo oli täynnä iloista juhlaväkeä; riittipä meitä ihan ulos astikin!

Minähän ehdin kehittää ihan kamalan paniikin leivonnaisista, ehkä ihan syystäkin, sillä lähdin rohkeana tyttönä melkoisen kylmiltään tekemään kahdeksan munan täytekakkua ja itselle ihan uppo-outoja red velvet -valkosuklaakeksejä. No, kakku lässähti, tietenkin, mutta tällä kertaa selvittiin kuitenkin ihan yhdellä pohjalla, kun joskus on ehkä sattunut semmoisiakin keissejä, että kolmikerroksinen kakku on rakennettu kolmesta eri kakkupohjasta... Kekseistä tuli enemmän ruskeita kuin punaisia, mutta makuun se tuskin vaikutti millään tavalla.

Onneksi meillä oli myös muuta naposteltavaa, kuten hodareita, juustoja ja pähkinöitä, niin tarjoilut eivät jääneet ihan tämän leipurin, jonka jauhopeukalo on välillä vähän keskellä kämmentä, varaan. S:n sisko toi lapsille pomppulinnan, ja aikuisille löytyi viihdettä kylmälaukusta ja kellarista biljardin muodossa.




Aika paljon on vuodessa kehitystä tapahtunut. Pitkä aikahan se on, pienen ihmisen elämässä, vaikka lyhyeltä pyrähdykseltä tuntuikin.

7.7.2012. Ensimmäinen päivä kotona.
7.7.2013. Ensimmäiset synttärit.
Missähän asennossa ensi vuoden kuva otetaan?