torstai 30. joulukuuta 2010

Katsaus menneeseen

Tämä kulunut vuosi on ehkä viimeinen näistä "hektisistä nuoruusvuosista", sillä tässä alkaa olla aika valmis jo olemaan aikuisten oikeasti aikuinen. Ainakin vuodesta 2011 on tulossa pikkuisen rauhallisempi, sillä ensi vuonna tuskin...

  • maksetaan maltaita viisumista.
  • juhlitaan valmista maisteria.
  • muutetaan toiselle puolelle maapalloa kahden kissan ja neljän matkalaukun (+ käsimatkatavarat!) kanssa.
  • järjestetään kahdet hääjuhlat, yhdet molemmilla mantereilla.
  • hankitaan koiranpentu hetken mielijohteesta ja rouvan kiivaan inttämisen ansiosta.



Sitähän ei tiedä, mitä kepposia tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta epäilenpä, että 2010 jää meidän omiin historiankirjoihin melkoisen poikkeuksellisena hulinavuotena. Ensi vuoden toivelistalla on kylläkin oman talon hankkiminen, ja jos siihen prosessiin oikeasti aletaan, niin voihan se olla, että yksi pikkumuutto Atlantin yli ei tunnu missään.

Lokoisaa uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna!


*****

Fakta #84: Tykkään ihan hurjasti sipulista ja valkosipulista, raakanakin. Haisen varmasti muiden mielestä ihan hirvittävän hyvälle.

Fakta #85: Täällä on tällä hetkellä 20 astetta lämmintä, ja minulla on näin suomalaisena ihan hirvittävän huono omatunto siitä, että istun sisällä hyvällä kelillä. Onneksi viikonloppuna on taas pakkasta, niin voi örmyillä ihan rauhassa. Omatunto kolkutelkoon silloin jonkin muun syyn takia.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Messevä joulu

Kylläpä Annia lellittiin jouluna! Voi että, oli kaikin puolin niin mukava viikonloppu, että suupielet ovat vieläkin korvissa. Kuvia en ottanut yhtään, joten tässä on nyt vain luotettava allekirjoittaneen todistajanlausuntoon.

Jouluaattona heräiltiin perinteisesti riisipuuron keittoon. Nirso S:kin tykkäsi puurosta sen verran paljon, että uskalsi ensimmäisen kulhollisen (eli yhden ruokalusikallisen) jälkeen käydä santsikierroksella. Se tosin lykkäsi puuroonsa niin paljon fariinisokeria, etten uskaltanut edes maistaa sitä. Vähän turhan makeaa.

Aamupalan jälkeen skypeteltiin minun perheen kanssa hyvä tovi. Oli ihan mahtavaa päästä osaksi heidän joulunviettoaan ja seurata hyväntuulista ja rentoa jouluaattoiltaa koti-Suomessa. Kun perhe oli availlut meidän lähettämät lahjukset, me jätettiin heidät jatkamaan aattoillanviettoa ihan rauhassa ja siirryttiin itse päikkäreille. Laiska aatto, paras aatto.

Usvan ulkoilutuksen jälkeen päästiin vihdoin asiaan, eli syömään. Karjalanpaistin ja laatikoiden jälkeen oli hyvä hetki istahtaa kuusen juurelle ja availla paketit. Saatiin niin kivoja ja ajatuksella valittuja lahjoja, että oltiin ihan ymmällämme. Paketeista paljastui mm. äidin neulomat ihanat villasukat, miehekkäät nahkahanskat, Kalevala-palapeli, salmiakkia, kirjoja, Fiskarsin veitsiä ja sakset... Kiitos!

Minä annoin S:lle kylpytakin ja uuden lompakon, kas kun sen edellinen oli tarrallinen kangaslompakko... Minä taas sain mieheltä kuusen alla jo pitkän aikaa lusineen ison paketin. Sen sisältä paljastui tämmöinen:


Olin vissiin valittanut plösöytymisestä sen verran paljon, että mies oli päättänyt tehdä asialle jotain. Paino ei oikeastaan ole noussut näiden kuukausien aikana yhtään, mikä on sinänsä ihme, ottaen huomioon kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen, mutta fyysisen työn loppumisen (ja kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen) jälkeen lihakset ovat surkastuneet ja kunto lähentelee absoluuttista nollapistettä. Oli siis erittäin mieluisa lahja!

Meidän jouluaatto huipentui siihen, kun löydettiin Netflixin instant queuesta (eli netin kautta katseltavissa olevista elokuvista) suomalainen elokuva, Joulutarina. Se oli dubattu englanniksi, mutta enpä antanut sen haitata. Keskityin ihastelemaan talvisia maisemia ja vähän ehkä Mikko Leppilampeakin

Joulupäivänä sännättiin heti ensitöiksemme S:n siskon luo brunssille. Siskontytöllä oli päällä minun tekemä vaaleanpunainen villatakki, ja voi kun toinen oli söpö! Kaiken kruunasi se, että tyttö oli oppinut sanomaan Aunt Anni. Sydän taisi vähän sulaa. (Tyttö tykkää muuten minun tekemistä pipareista ja korvapuusteista kuulemma niin paljon, ettei oikein haluaisi muuta syödäkään. Käly kutsuikin niitä baby crackiksi.)

Saatiin vähän jännitystäkin elämään. Laitettiin Usva aidatulle takapihalle mässäilyn ajaksi. Ruokailun jälkeen S meni hakemaan koiraa sisälle, mutta kalpea mies palasikin takaisin ilman koiraa. "I think she got out." Pulssi kohosi jonnekin stratosfääriin ja paniikki tunki väkisinkin päälle. Sännättiin etuovelle valmiina järjestämään etsintäpartio, mutta koirapa istuikin ulko-ovella odottamassa sisäänpääsyä. Notta huhhuh!

Lahjottiin toisiamme pikkuisen lisää heti koiraseikkailun jälkeen. Sain S:n siskolta kolme Marimekon käsipyyhettä! Menin ihan sanattomaksi, ja se on minulle melko harvinaista. Paikallinen Crate and Barrel myy Marimekon tuotteita, joten sieltä nämä ihanuudet oli minulle metsästetty. Ihana lahja. Tämän lisäksi käly antoi minulle laatikkotolkulla vanhoja vaatteitaan, joihin ei omien sanojensa mukaan mahdu enää ikinä. Raskaana ollessa ei välttämättä kannattaisi ruveta käymään läpi vaatevarastoaan, mutta käly sanoi, että jos hän joskus pääsee takaisin vanhoihin mittoihinsa, hän kyllä lähtee shoppailemaan.

No, sitten mentiin S:n vanhempien luo jakamaan vähän lisää lahjoja. Oltiin oltu tosi kilttinä, sillä saatiin taas kerran niin mahtavia lahjoja, että suu on varmaan vieläkin pyöreänä. Nyt meillä on mm. uusia juomalaseja, kolme käsinpuhallettua öljylyhtyä sekä meidän nimillä ja hääpäivällä varustettu keraaminen maljakko.

Mutta minäpä olin ollut ekstrakiltti! Lahjaurakan jälkeen S katosi kellariin ja palasi sieltä ison pahvilaatikon kanssa. Se sanoi, että minä olen ansainnut häneltä vielä toisenkin lahjan. Kävelin varovasti kurkkaamaan, mitä se oli keksinyt, ja sehän oli kuntopyörä.

Jokuhan siis saattaisi ottaa tämän pienenä vihjailuna rouvan leviävästä persauksesta, mutta se ei kuulemma ollut tarkoitus. Olin oikeasti ihan äärettömän otettu tästä kaikesta, ja pyörää ja crosstraineria on poljettu jo monta mailia.

Parasta koko joulussa oli mahtavista lahjoista huolimatta lämmin tunnelma. Mulla on oikeasti ehkä maailman paras mies ja perhe.

*****

Fakta #83: Olen äärimmäisen aamu-uninen ihminen. Nytkin haukotuttaa, vaikka heräsin vasta kolme tuntia sitten...

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Överijoulu

Joulu on. Taas. Puoli vuotta sitten pakattiin hiki hatussa koko elämää muutamaan Atlantin ylittävään matkalaukkuun, nyt odotellaan jo Joulupukkia. Valmistelut ovat meillä korvapuusteja ja huomenna häämöttävää ruokaostosten hoitamista vaille tehty (eilen näpertelin satsin pipareita). 

Sain reilu kuukausi sitten juttuehdotuksen kommenttiboksiin koskien jouluöveriyttä (on se sana). Siitä lähtien olen kulkenut silmät ja korvat sepposen selällään, imien kaikkea amerikkalaiseen tyyliin ylilyötyä. Enkä pettymyksekseni oikein nähnyt tai kuullut mitään erikoista. Joko olen jo niin tottunut kuukausitolkulla kestäviin kauppojen joulukinkereihin ja omakotitaloja kiertäviin valonauhoihin, tai sitten ylilyöntejä ei vain sattunut kohdalle.

Kunnes sitten eilen:

Candy Cane Lane, jo 50. joulu menossa

Näitä puhallettavia barbaroita en vielä oikein voi sietää.

Tämä on jonkun koti. Ja näköjäään paikallinen nähtävyys.

Yllä olevan talon autotalli. Mihin parkkeeraisit Amerikan-rautasi?


Eilisen jouluretkemme jälkeen olin aika huuli pyöreänä. Nämä yllä esitellyt paikat ovat jo joillekin amerikkalaisillekin pikkuisen liikaa, sillä anoppi kehotti meitä käymään katsomassa tuota viimeisimpänä esiteltyä taloa. Se oli varma, että minä järkyttyisin. Oikeassa oli. Toisaalta olin myös aika hämmentynyt siitä, miten joku viitsii uhrata hurjan määrän omaa aikaansa ja yksityisyytensä (ja oletettavasti myös aika ison nipun dollareita sähkölaskun maksamiseen) vieraiden ihmisten viihdyttämiseksi. Kysehän oli jo melkein taidokkaasta sirkuksesta, eikä enää mistään tökeröstä jouluvaloviritelmästä.

Meidän oma koti on pikkuisen hillitymmässä kuosissa kuin nuo esimerkkikohteet tuossa aiemmin, vaikka olenkin yrittänyt luoda joulutunnelmaa tähänkin tupaan. Sain valtavasti apua viime viikolla saapuneesta paketista, johon äiti oli pakannut nipun joulutarvikkeita. Nyt meidän pöydällä on punaista Marimekkoa, ja telkkarin päällä tähystää pikkuruinen tonttu-ukko. Sisäisesti joulumieltä ollaan saatu nautittua jouluteen muodossa.



Kaiken tässä merkinnässä esiintyneen krääsän vastapainoksi haluaisin liittää tähän lopuksi lyhennelmän äitini tänä vuonna pitämästä joulunavajaispuheesta. Yllättävän paljon asiaa muori oli puheeseen saanut ahdettua. Ei uskoisi, että ollaan sukua.
Aika on kumma juttu. Ja joulun alla se vasta kummaksi muuttuu. Muistan, kun olin pikkuinen tyttö Horsmanmäen pikkuisella kylällä ja availin itse kötöstämäni joulukalenterin ensimmäistä luukkua ajatellen, että voi kamala, kun jouluun on vielä 23 valovuotta, niin samaan aikaan äiti sinkoili ympäri huushollia kapakalansa kanssa huokaillen, että nyt käy aika vähiin. Opettaja puolestaan väitti, että joulun alla on päivä lyhimmillään, ja minä ajattelin, että miten on noin tyhmä ihminen opettajaksi lainkaan päässyt, kun päivähän on ehdottomasti pisimmillään.
Joulun alla aika tahtoo meiltä aikuisilta loppua. Pitää ehtiä leipoa ja siivota, askarrella ja somistella, kaunistautua ja toipua pikkujouluista, nauttia kulttuurista ja hävittää kiloja, ennen kuin uusia tulee - jotkut kai käyvät vielä töissäkin. Mitä jos nipistettäisiin tästä vouhakasta hetki ja pohdittaisiin sitä, että kaikkien jouluaika ei ole tunnelmallista rauhallista, iloista, hauskaa eikä hyvääkään.
Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma joulu muuttuukin alakulon ja ikävän jouluksi. Ja kuten tiedämme, joulun tunnekerroin on kova, ja ikävä voi olla monin verroin pahempi. Niinä hetkinä tarvitaan kaveria, joka laittaa tekstiviestin, muistaa Facebookissa tai ihan peräti tulee kylään. Se on sellainen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa, mutta antaa paljon myös antajalleen.
Ei jätetä kaveria tänäkään jouluna!
*****

Fakta #82: Tämä joulu on S:lle ja minulle neljäs yhteinen. Tasoissa ollaan, sillä niistä kaksi on vietetty Suomessa ja kaksi täällä Amerikan ihmemaassa. Katsotaan, kumpi maa ottaa johtoaseman vuoden päästä...

tiistai 14. joulukuuta 2010

Outoa on

Bemary ehdotti aikoinaan, että kirjoittaisin meidän asunnon omituisuuksista. Avauduin jo aiemmin vääntimistä ja kääntimistä, mutta löytyy täältä toki muutakin mukavaa kummasteltavaa, vaikka itse näihin onkin jo aika tottunut.

Ihan ensiksi pitää mainita, että tämä asunto on yhtä vanha kuin minäkin, enkä usko, että tätä on päivitetty sitten kultaisen 80-luvun. Uudemmista taloista ja asunnoista löytyy vähän modernimpia ja/tai parempia ratkaisuja, joten kaikki amerikkalaiset eivät asu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna näin "alkeellisissa" olosuhteissa (eikä tämä oikeasti nyt niin kamalaa ole, kunhan hienostelen...).

Aloitetaan tuolta keittiön puolelta. Minulle suurin ihmetyksen/ärsytyksen aihe on epäkäytännöllinen hella. Miten puhdistaisit tämän?


Minäpä kerron. Tuo ritilä vetäistään irti, jonka jälkeen sen alla olevan kulhon voi viskata tiskialtaaseen. Loppujen lopuksi itse siivousoperaatio on melko helppo, mutta voi miten ärsyttävää on, jos ja kun tuonne ritilän alle tippuu kokatessa jotain. Kuumaa levyäpä et niin vain nyhtäisekään irti, joten kulhon pohjalle kertyy jos jonkinmoista palanutta moskaa.

Siirrytäänpä seuraavaksi meidän lämmitys-/ilmastointijärjestelmään. En ole nähnyt täällä missään suomalaisille niin tuttuja seinäpattereita. Yleisimmin törmään kiertoilmalämmitykseen (tai -ilmastointiin), jollainen meilläkin on.


Tällä rasialla kontrolloidaan meidän asumuksen lämpötilaa. Kesällä se näpsäytetään cool-asentoon ja näillä leveysasteillä näin talvella luonnollisesti valitaan heat. Toivottu lämpötila säädetään yläreunassa olevan vivun avulla, ja ainakin minä vielä arvailen, mikä Fahrenheit-lukema voisi olla mukava.

Eipä tuossa vielä mitään, toimii ihan hyvin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että termostaatti sijaitsee vetoisassa alakerrassa, joten yläkerta (eli makuuhuone) on monesti ihan liian kuuma, kun samalla alakerrassa jäädyttää varpaat, ellei laita Reinoja tai äidin neulomia villasukkia jalkaan.


Lämmin tai kylmä ilma kulkeutuu olohuoneeseen tämännäköisen seinässä töröttävän pöntön kautta, muihin huoneisiin se virtaa kattoventtiileiden kautta. Lämmityksen tai ilmastoinnin päälläoloa ei voi olla huomaamatta, paitsi jos on täysin kuuro. Melkoinen pöhisijä siis. Kaiken lisäksi pönttö tuntuu puhaltavan kylmää ilmaa, vaikka olevinaan lämmittääkin asuntoa.

Iso syy asunnon kylmyyteen löytyy yksinkertaisista ikkunoista. Meidän alakerran ikkunat avataan nostamalla alempi ikkuna suoraan ylöspäin, yläkerrassa ikkunaa liu'utellaan kiskojaan pitkin oikealle. Avattavia ikkunoita ei meillä voi pestä kuin sisältä päin, sillä ulkopuolella tukkeena on ötökkäverkko. (Näistä minun siivousintoiluista voisi kuvitella, että olisin siivousintoilija. Sehän ei oikeastaan voisi olla kauempana totuudesta.)


Yksinkertaisten ikkunoiden vuoksi sälekaihtimet roikkuvat vapaasti pölyttymässä. Valmiiksi asennettuja verhotankoja/-kiskoja minulla ei ole ollut vielä yhdessäkään amerikkalaisessa asumuksessani, enkä sellaisia ole vielä yhteenkään itse asentanut. Sälekaihtimilla siis mennään. Aika tylsää.

Tässäpä on meidän naulakko; yhteensä neljä naulaa seinässä, jotka omin kätösin siihen hakkasin. 


Ollaan yritetty etsiä kätevää naulakkoa kaupoista, mutta vielä aika laihoin tuloksin, joten meidän takkiraukat roikkuvat nauloista tai lepäilevät tuolien selkänojilla. Yläkerrassa olisi toki vaatehuone, jossa vaatteet saavat arvoisensa kohtelun, eli hengariripustuksen. On vain valitettavan epäkäytännöllistä säilyttää ulkovaatteita kauimmaisessa nurkassa ulko-ovelta katsoen.

Muita epäkäytännöllisyyksiä tällaiselle suomalaiselle hienohelmalle on mm. tuulikaapin puute, eli kengille ei ole mitään järkevää säilytyspaikkaa, eikä keittiössä ole kuivauskaappia tiskeille. Asunnossa on monia juttuja, joista tykkään paljonkin, mutta annetaan tämän merkinnän nyt mennä vähän narinan puolelle.

Tässä yhteydessä pitää vielä mainita aika iso narinan aihe, eli se, että meidän taloyhtiö on lähettänyt vaikka minkälaisia lappusia, joissa muistutetaan, että pakkasilla pitäisi jättää kaikki hanat tippumaan vettä, etteivät putket vain jäätyisi. Ollaan suhtauduttu tuollaiseen veden tuhlaamiseen aika nihkeästi, joten kun lauantaina lähdettiin S:n veljen luo yökylään, hanat olivat tiiviisti suljettuja. Kun tultiin sunnuntaina takaisin, isosta pumppuautosta kulki iso letku kohti meidän asuntoa.

Meidän onneksi letkun määränpää oli naapurin asunto. Naapurin epäonneksi vesivahingot olivat sen verran suurta luokkaa, että tyyppi muutti eilen pois. Meille ei koskaan selvinnyt, oliko kyse jäätyneestä putkesta, mutta ollaan otettu varoitukset sunnuntaisen puolikkaan sydänkohtauksen jälkeen melko vakavasti. En edelleenkään ymmärrä, miten asuntojen sisäseinien välissä kulkevat putket jäätyisivät pikkupakkasilla, mutta tiputellaan nyt sitten, ihan vain varmuuden vuoksi.

*****

Fakta #81: Pukeuduin penkkareissa Elvikseksi.

Elvis has left the building.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Niila


Suomessa on nyt yksi hyvä tyyppi vähemmän ottamassa minut vastaan, kun joskus kylmään Pohjolaan taas eksyn. Enpä lähtiessäni arvannut, ettei enää nähdä.

Niila, olit hienoakin hienompi mies.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

It's Times Like These You Learn to Live Again

Puuh, tauti alkaa vihdoinkin taittua. Johan tässä on reilu viikko sairastettukin ja saatu anoppi huolestumaan niin paljon, että minun vointia tiedustelevia tekstiviestejä tulee meille molemmille päivittäin. Voiton puolella kuitenkin siis ollaan. :)

Kuten jo edellisessä merkinnässä vinkkailin, käytiin perjantaina kuuntelemassa Shinedownia. Olin vielä vähintäänkin puolikuntoinen ja olin jo melkein valmis lähtemään kesken keikan kotiin, vaikka meininki oli mitä mainioin. Onneksi en lähtenyt, sillä itse keikka oli loistava! Pojat olivat sovittaneet biisinsä akustiseksi, ja paria poikkeusta lukuunottamatta homma toimi erinomaisesti. Devour taisi olla ainoa pettymys. Pianolla ei ihan noin vain korvatakaan ärjyvää sähkökitaraa. Olen nähnyt Shinedownin kerran aikaisemmin, Helsingissä Disturbedin lämppärinä vuonna 2008, ja silloin laulajan ääni ei tainnut olla ihan täydessä kuosissa. Perjantaina Brent ei onneksi säästellyt keuhkojaan. Mikä Ä-Ä-N-I!

Kamera jäi kotiin, on siis tyydyttävä kännykkälaatuun.

Loppuunmyydyn keikan näyttämönä toimi vuonna 1927 rakennettu Midland Theater. Yritin aikoinaan metsästää meille liput hyviltä paikoilta, mutta en siinä onnistunut. Tämän vuoksi oltiin general admission -alueella, jossa ei ollut istuimia vaan pelkkiä kyynärpäätaktiikalla (tai aikaisin paikalle saapumalla) hankittuja seisomapaikkoja. Me tultiin vissiin sen verran ajoissa paikalle, ettei tarvinnut töniä, ja nähtiinkin jopa jotain. Teatterin akustiikka oli ihan  ok, vaikka välispiikit menivätkin vähän puuroksi. Kuuluvuutta ei yhtään helpottanut se, että vieressä mölysi lauma aika väsähtäneitä neitokaisia. "I'm a bitch and proud of it!"


Illan huippukohtina mieleen jäivät mm. 45, Foo Fighters -cover Times Like These ja spektaakkelin päättäneet Simple Man ja Second Chance. Onneksi jälkimmäinen soitettiin, sillä yksi äänekkäistä ja kulahtaneista leideistä kävi huutamassa korvaani nasaalilla ja humalaisella äänellä: "Have they played Halley's Comet yet? They have to play it, it's the reason I bought the ticket!" Saipahan rahoilleen vastinetta.



Keikasta kuvattiin muuten dvd, joten kaikille halukkailla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus tarkistaa tunnelma kotisohvalta käsin.

No niin, eiköhän tämä fanitus riitä nyt vähäksi aikaa. Mitäs muuta tänne sairastupaan on kuulunut? Ainakin paljon neulepuikkojen heiluttelua. Olen tässä vähälle aikaa neulonut ympyräkaulahuivin, kaksi pipoa (joista toisen lahjaksi), sukat ja miehekkeelle lapaset. Valmistelin meitä talvea varten vielä ostamalla meille talvitakit (ja itselle ehkä kengät...). Ilman toissapäiväistä ostosreissuani S olisi varmaan kulkenut koko talven fleecetakissa.

Meidän viikonloppuihin kuuluu yleensä myös tuntitolkulla jalkapalloa. Siis sitä amerikkalaista. Minusta on vahingossa tullut ihan oikea fani, vaikka mielestäni lajille olisi olemassa parempiakin nimityksiä kuin jalkapallo (kuten mm. puikulan viskely tms.). Minulla on vielä ihan hurjasti opittavaa, mutta ymmärrän kuitenkin jo sen verran, että osaan riemuita oikeissa kohdissa ja älähtää, kun tuomarit ovat epäreiluja.

*****

Fakta #80: Vihaan pitkiä kynsiä (siis itsellä). Aika ironista onkin, että tällä hetkellä kynnet ovat pidemmät kuin pitkiin, pitkiin aikoihin.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

No, kiitos

Viime viikolla juhlittiin syöpöttelyjuhlaa nimeltä kiitospäivä. Perinteenä on jakaa toisten kanssa asioita, joista on itse kiitollinen. Itse olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi omasta perheestä, ystävistä ja maailman mukavimmista lemmikeistä. Eiköhän tuohon ryppääseen jo melkein kaikki olennainen mahdu.

Sen sijaan en ole mitenkään erityisen kiitollinen siitä, miten kiitospäivä sujui. Kaikki olivat jotenkin riitaisalla tuulella, joten aika monesta sivulauseessa oli luettavissa pientä kuittailua. Koko homma huipentui lahja-arpajaisiin ja käsintehtyjen lahjojen täydelliseen lyttäämiseen. Sanotaanko vaikka, että erään idean kannattajan mielestä tällä tavalla jokainen saisi yhden hyvän lahjan kaiken tarpeettoman p*skan, kuten kuivuneiden ruisleipien, sijaan. Tuo ruisleipäjuttu oli toki aika suora, vaikkakin ajattelematon, sivallus minua kohtaan, vaikka kukaan ei ole koskaan saanut minulta ruisleipää missään muodossa, eivätkä taida saada tulevaisuudessakaan.

Anoppi oli koristellut pöydän tilanteeseen kuuluvalla tavalla.

S oli pitkän ja piinallisen päivän jälkeen todella pahoillaan siitä, etten ollut saanut kokea aitoa ja onnellista kiitospäivää. Se sanoi, että monessa perheessä keskitytään niihin positiivisiin asioihin hampaidenkiristelyn sijaan. Itsellä olo oli aika turta (ja ähky), vaikka itse keskityin vain seuraamaan touhua sivusta. Joulusta on näillä näkymin tulossa samanlainen ilon ja syyllistämisen juhla.

No, meidän pitkään viikonloppuun mahtui paljon hyviäkin asioita! Tavattiin viikonloppuna sattumalta aika mahtavaa porukkaa. Oltiin perjantaina pelaamassa biljardia, ja juuri kun oltiin lähdössä pois, naapuripöydässä pelannut pariskunta houkutteli meitä jäämään ja pelaamaan heidän kanssaan. Viihdyttiinkin sitten lopulta niin hyvin, että oltiin paikalla ihan tappiin asti.

Harvinaislaatuisen tästä kohtaamisesta tekee se, että uudet tuttavuutemme halusivat viettää aikaa meidän kanssa seuraavana päivänäkin, koska olimme kuulemma niin hauskaa seuraa (onneksi heillä oli alla muutama rohkaisuryyppy enemmän kuin meillä, muuten olisivat tajunneet, miten tylsiä oikeasti ollaan), vaikka ikäeroa meillä taitaa olla viitisentoista vuotta. Miehen bändillä oli seuraavana päivänä keikka, johon me saatiin kutsut, ilmaiset sisäänpääsyt ja juomista bändin piikkiin, joiden hyödyntämisestä S huolehti, sillä minä olin kuskina. Niin, ja toinen hauska ilta heti perään.

Sain myös viikonlopun aikana kuulla sen seitsemän kertaa kerran, että kuulostan ihan paikalliselta (yhden kerran jopa oletettavasti täysin selvältä ihmiseltä). En sitten tiedä, onko se pidemmän päälle hyvä asia, sillä joudun aina välillä selittelemään olevani ulkomaalainen, koska en ymmärrä kaikkia kulttuurispesifisiä juttuja. No, niitäkin oppii koko ajan lisää. Viikonlopun paras kehu taisi kuitenkin tulla eräältä aika juopuneelta "herrasmieheltä", jolta sain arvosanan 11,5 "on a scale of one to me". En tiedä, onko kukaan koskaan yltänyt hänen tasolleen. Plussaa sain sinisistä silmistä.

Perjantaina oli Black Friday, joka me skipattiin ostosten osalta kokonaan. Sen sijaan Small Business Saturdayna tuli tuettua pienyritystä, sillä käytiin tyhjentämässä (no ei nyt ihan kuitenkaan) melkein naapurissa sijaitseva saksalais-skandinaavinen kauppa salmiakista, vaniljakastikepussukoista, kardemummasta ja Dansukkerin vaniljasokerista. Kahden jälkimmäisen ansiosta sain tehtyä maanantaina pikkupullia ja korvapuusteja. Tuli herkkua. Chaos ja Usva tykkäsivät taikinasta ja näköjään valmiista pullastakin, sillä kissa kävi justiinsa pöllimässä palasen minun lautaselta.

Maanantai-iltana se sitten iski, flunssa nimittäin. En ole ollut muuton jälkeen vielä kertaakaan kipeä (pari kurkkukipua on käyty läpi, mutta siihenpä ne ovat aina jääneetkin). No, nyt olen! Puhti ja makuaisti ovat täysin poissa. Onneksi täältä saa aika tujuja lääkkeitä, joilla oloaan voi hetkellisesti helpottaa. Hetkellinen helpotus voi tulla tarpeeseen perjantaina, sillä Shinedown soittelee hittejään akustisesti downtownissa. Onko pakko olla kipeä, jos ei halua?

*****

Fakta #79: Muistan sen oivalluksen hetken, kun opin lukemaan. "Luin" Miinaa ja Manua, ja ensimmäinen lause, jonka osasin oikeasti lukea, oli: "Mummon mökki on maalla." Olin kuusivuotias.