Kukaan ei oksentanut

Ei pitäisi nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Maaliskuun alussa hehkutin saapunutta kevättä, mutta Jaskan marjat - eihän täällä ole edelleenkään puissa lehtiä. Viikonloppuna satoi lunta. Taas kerran.

Eipä se muuten olisi juurikaan haitannut (ainakaan paljoa...), mutta kun mökillä oli tarkoitus järjestää ystävän yllätyssynttärit tyttöjenillan muodossa. Vielä torstaina, kun kävimme tekemässä mökillä huolto- ja tarkastuskeikan, keikuttiin hellelukemissa. Perjantai-illalle ja lauantaille luvattiin sitten jo lunta ja jäätä, ja osaa pirskeisiin osallistujista, itseäni mukaan lukien, huolestutti mahdollisesti jäisillä ja mutkaisilla pikkuteillä ajelu. Kesärenkaat joka kelin renkaat alla.

Torstai-illan tunnelmia.

Mökki ja sauna valmiina viikonlopun viettoon. Joku oli käynyt tiputtamassa rantaan ison kalanraadon, joka ei ollut aivan välttämätön lisä.

Viime viikon lämpöaalto tuntui niin mahtavalta, mutta samalla myös melkoiselta kettuilulta. Kävimme torstaina mökkimatkalla Lawrence Beer Company -panimolla syömässä. Istuimme täpötäydellä patiolla, jossa soi livemusiikki. Tuuli kyllä niin kovasti, että hiukset meinasivat lähteä päästä, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Samainen patio oli lauantaina tyhjä. Vain kova tuuli oli läsnä.

Perjantaina sääennuste näytti jo hieman paremmalta. Ei puhuttu enää mittavista lumimääristä, tai hengenvaarallisista olosuhteista, mutta viimaa ja pakkasta oli luvassa. Onneksi se ei saunassa haittaisi.

Scotty, joka on yleensä todella huono menemään yksin yhtään minnekään (paitsi töihin, jee...), läksi perjantaina töiden jälkeen entiseen yliopistokaupunkiimme Emporiaan keikalle synttärisankarin miehen kanssa, joka oli järjestänyt koko mökkireissun yllätyksenä vaimolleen. Vaikka Scottyn miniloma ei ollut alunperin ollenkaan riippuvainen synttäriylläristä, saimme punottua sen ansiosta vielä hämmentävämmän juonen, sillä Scotty toisi lauantaiaamuna pahaa-aavistamattoman sankarin ensin meille Kansas Cityyn, eikä suoraan mökille.

Minä vietin lämpöisän perjantain lasten kanssa puuhastellen. Neitokaisella ei ollut koulua, joten kävimme kaupassa ostamassa ulos virikkeitä ja illaksi vähän leffaherkkuja. Lapset riehuivat pihalla monta tuntia saippuakuplia jahdaten, ja vaikka pelkäsin etukäteen apokalyptisiä tappeluita, pieniä kärhämiä lukuunottamatta molemmat olivat kuin enkeleitä. Jopa tuo meidän uhmaikäinen, joka huutaa parhaillaan vieressä naama punaisena, koska ilmeisesti laitoin letun päälle hilloa väärin (?). Pahin jännitysmomentti oli se, kun kylmää ilmaa edeltänyt ukkosrintama kulki niin sen valtatien poikki, jolla daddy ajeli, kuin myös meidän talon yli, nakellen verrattain isojakin rakeita ikkunoihin ja kattoon. Selvittiin kuitenkin ilman vahinkoja. Ja tornadoja.

Olin tarkastamassa puhelimesta kauppalistaa, kun kaveri päätti tulla poseeraamaan.

Leffaillan jälkeen peittelin lapset meidän sänkyyn, sillä olin luvannut, että voisimme "retkeillä" siellä yhdessä yön yli. Tulin itse vielä alakertaan huokaisemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Ja leipomaan marjapiirakan, jota en ollut ehtinyt päivällä tehdä. Puolen yön aikaan yläkerrasta kuului yökkäilyä ja yskimistä. Nousin rappuset ennätysvauhtia ja löysin kyyryssä istuvan puoliunisen tytön, jonka hiuksissa oli spaghettia.

Vein tärisevän lapsen kylpyyn ja petivaatteet tyynyjä ja peittoja myöten pesukoneeseen. Siirsin nukkuvan pienen miehen omaan sänkyynsä ja rauhoittelin potilasta. Pumppasin parvisängyssä normaalisti nukkuvalle tytölle ilmapatjan lattialle ja pari tuntia siivoiltuani ja käsiäni hysteerisesti pestyäni menin itse vierashuoneeseen, sillä meidän makuuhuone oli taudin nollapiste. Pelkäsin, että pienempi lapsi alkaisi oksentaa, joten siirsin hänet viereeni, jotta kuulisin varmasti, jos niin kävisi. Lähetin Scottylle viestin meidän sairastuvalta, jotta siellä päässä tiedettäisiin, että oli valitettavasti mahdollista, että minä en voisi osallistua tyttöjeniltaan, ja riennoille olisi löydettävä joku muu paikka kuin meidän mökki. Kuulostelin oloani ja heräilin vähän väliä kuuntelemaan lasten tasaista ja unista tuhinaa.

Kukaan ei oksentanut.

Heräsin ennen kahdeksaa siihen, kun potilas lauleskeli ja pyysi vettä. Ja ruokaa! Minulla oli edelleen hyvä olo, ja koska koko edellisen päivän pöpöjä siskoltaan saanut pieni mieskin oli terve, luotin siihen, että selvisin säikähdyksellä. Synttärisuunnitelmat pysyivät entisellään, ja kymmenen jälkeen meidän keittiössä istui hyvin hämmentynyt naisihminen, jolle mies oli antanut listan pakattavista tavaroista. Sankaritar tiesi sen verran, että tulisi viettämään illan naisseurassa, sillä mies oli kehottanut terottamaan sakset...

Puolen päivän aikaan olimme Lawrence Beer Companylla sankarin miehen tarjoamalla lounaalla, ja sieltä jatkoimme viiden naisen voimin matkaa pohjoiseen mökille harmaassa ja sateisessa, lopulta lumisessa säässä. Hello Kitty -ilmapallo ja sateenkaarikakku toivat kuitenkin väriä päivään, samoin kuin vähintäänkin värikkäät persoonat. Nauroimme ja itkimme, saunoimme ja kuuntelimme ihan kamalaa ja kamalan ihanaa musiikkia. Minä kävin jopa "uimassa" (eli hyppäämässä 8-asteiseen veteen pariksi sekunniksi) kahdesti.

Kukaan ei oksentanut.

Ensin mennään saunaan, sitten syödään vasta

Viime viikonlopun sääennuste näytti trooppiselta. Päivisin elohopea kipuaisi varjossakin reippaasti yli kolmenkymmenen asteen, eikä yölläkään päästäisi alle kahdenkymmenen. Olisimme voineet jäädä Kansas Cityyn nauttimaan viime kesänä uusitusta ilmastoinnista, mutta jostain syystä mökki ja vesileikit vetivät puoleensa. Saunakin, tietysti.

Näistä tunnelmista lähdettiin viikonlopun viikkoon.

Vesi oli laskeutunut jo normaalille korkeudelleen.

Meidän mökin tunnistaa vähän erilaisesta lipusta.

Olimme varautuneet kärttyiseen pieneen ihmiseen, sillä edellistä mökkireissua piti lyhentää yhdellä yöllä, kas kun kaveri ei suostunut nukkumaan päivällä eikä yöllä. Pelotti, että hikiset ja nihkeät oltavat eivät ainakaan auttaisi asiaa. Niin, eivätkä ne neljä ylähammasta, jotka olivat/ovat tulossa yhtä aikaa ikenestä läpi.

Ilta-appeella daddyn sylissä.

Hikiset miehet.

Puolisuomalainen. Kohta virallisestikin, kunhan saan kansalaisuuspaperit viimeinkin postiin.

Perheen pienin meni kuitenkin helposti unille ja nukkuikin yön läpeensä ilmaan minkäänlaisia valituksia. Keneltäkään. Pääsimme valmistamaan suomalais-amerikkalaisen illallisen (makkaraa ja maissia) rauhassa isosisko-Iitan kanssa, joka auttoi daddya valmistelemaan maissin grillauskuntoon. Kun maissi oli kypsymässä, vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme lämpimään järveen. Saunan savupiipusta nousi savu, ja grillistä tulvi herkullinen tuoksu. Tuntui lomalta, vaikka oli ihan tavallinen viikonloppu.

Vähän tärkeänä.

Ruoan jälkeen mökissä oli kaksi tuhisevaa lasta ja saunassa kaksi onnellista aikuista. Kuljimme löylyistä järveen ja järvestä löylyihin ties kuinka monta kertaa. Kelluimme tyynellä järvellä kirkasta tähtitaivasta tuijotellen. Tulimme siihen tulokseen, että elämä voisi olla ankeampaakin.

Aamulla söimme pikaisen aamupalan ja läksimme kävelemään järven toiselle puolelle ostamaan järviläisten viljelemiä kasviksia "torilta". Jo parinsadan metrin päästä oli selvää, että Usva kannattaisi viedä takaisin mökille, muuten a) emme ehtisi ajoissa ostoksille b) joutuisimme ottamaan vauvan rattaista ja lykkäämään koiran sinne työnneltäväksi. Muutenkin niin kovin laiska Usva hyytyi aivan alkutekijöihin paksun turkkinsa ja painostavan kelin takia.

Hepulikoira Sisu jaksoi kuitenkin vipsutella (ei yllättäen) koko matkan ja enemmänkin. Olipa sillä sen verran ylimääräistä energiaakin, että ryömi myyntipöydän ali rapsuteltavaksi. Kun lehtikaali ja purjosipulit oli ostettu, jatkoimme matkaa takaisin mökille. Vaikka kello oli vasta vaille kymmenen, jääkylmä olut alkoi kuulostaa aika hyvältä. 5,4 kilometriä mäkistä soratietä tuntui poltteena reisissä ja hikinorona vähän joka paikassa.

Uiminen viilensi.

Lauantai jatkui aktiivisena, sillä askartelimme laiturille tasapainottavat betonipainot, minkä jälkeen kävimme kiertämässä järven uudelleen - tällä kertaa tosin polkuveneellä. Molemmat lapset nukahtivat veneeseen, ja mukaan änkeytynyt laivakoira Sisu köllötteli kiepillä ja nuuskutteli ilmaa.

Iltapäivällä saimme kaveriperheestä pulikointiseuraa. Lillimme järvessä melkein auringonlaskuun saakka, jolloin oli korkea aika saada murua rinnan alle. Pihvit, quinoa-salaatti ja lehtikaalisalaatti hoitivat tehtävänsä varsin mainiosti. Ruoan jälkeen lämmitimme saunan, jotta amerikkalaiset vieraamme pääsisivät toteamaan, kuinka hupsuja suomalaiset ja suomalaisten puolisot ovat, kun menevät hellettä pakoon vieläkin kuumempaan koppiin. Tykkäsivät kuitenkin kuin hullut puurosta. Tai suomalaiset saunasta.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme laiturin parissa puuhastelua. Scotty kirosi edellisenä päivänä polttamiaan reisiä, ja minä kehuskelin, kuinka en oikeastaan koskaan pala. Virhe. Puolen päivän aikoihin tehty polkuvenekierros järven ympäri ja sen jälkeen vietetyt tunnit järvessä kostautuivat epäilyttävästi palanutta ihoa muistuttaneena punoituksena polvissa ja hartioissa. Viimeistään päiväsauna paljasti paikat, joita en ollut rasvannut tarpeeksi huolellisesti.

Norpan ja koiran sekoitus Sisu vaihteeksi laiturilla.

Sunnuntaiauringon hiipiessä horisonttia kohti oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja palata sivistyksen pariin. Viimeinen vilkaisu saunaan, syvä huokaisu. Miten mahtava viikonloppu. Palanen sydäntä jäi odottamaan seuraavaa kertaa...

...Joka on huomenna uuden Marimekko-SUP-laudan kera. En malta odottaa-aa-aa. Luulenpa, etten tällä kertaa kersku palamiselle immuunilla suomalaisella kalkkilaivaihollani, joka kimmottaa auringonsäteet takaisin kohti taivaita, vaan läträän kiltisti UV-suojaa nahkaan. En nimittäin aio jättää sekuntiakaan saunomista väliin oman typeryyden vuoksi.

Taitaa sitä tareta tänäkin viikonloppuna.

"Järvi on pilalla!"

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]."

On ilmoja pidellyt. Vettä tuli viime viikolla niin paljon, että meidän pikkuruinen mökki(teko)järvi tulvi; juuri pitkän ja kesän alkua monille tarkoittavan Memorial Day -viikonlopun alla. Meidän oli tarkoitus mennä viikonloppuna mökille vähän rakennushommiin ja paljon leikkimään vedessä, mutta vähän toisin kävi.

Perjantaiaamuna järvinaapuruston Facebook-sivu alkoi täyttyä surkeista kuvista. Vedenpinta oli noussut niin paljon, että monilla oli talossa/mökissä vettä. Piharakennusten kattoja pilkotti roskaisen veden alta, ja puita näytti kasvavan keskellä poukamaa. Mökkinaapurimme laittoi meille kuvan laituristamme, jonka kävelysillasta olisi voinut tehdä seinäkiipeilyradan. Tilanne alkoi huolestuttaa sen verran paljon, että pian oli auton takapenkki täynnä lapsia, ja suuntasimme menopelin kohti pohjoista Lawrencea ja ohi. Vaikka olimme suunnitelleet menevämme mökille lauantaina, tuntui siltä, että vahingot piti käydä tarkastamassa jo perjantaina. Niin, ja varmistamassa, ettei rannassa sijainneen valotolpan sähköt olleet päällä. Valotolpan, joka oli nyt veden vallassa.

Olihan se näky melkoinen. Rannassa kellui ratapölkkyä ja naapurin kävelysiltaa. Roskaa. Ihan kamalasti roskaa. Vesi oli niin korkealla, että ylös rinteeseen vedetty polkuvene kellui. Ylösalaisin, mutta kellui kuitenkin. Onneksi oli puussa kiinni.

Mökistä tulvi vastaan, ei onneksi vettä, mutta aika tömäkkä haju. Jyrkkä rinne oli antanut vedelle vauhtia niin paljon, että sitä oli päässyt sisälle takaseinän kautta, mutta onneksi vain sen verran, että räsymatot olivat sen sienimäisesti betonilattialta pystyneet itseensä imemään. Tästä selvittäisiin mattopyykillä. Pelkällä mattopyykillä ja rannan siivoamisella. Mökin tuuletuksella.

Vertailun vuoksi:

Kotimatkalla ajoimme jälleen Kansas-joen yli. Se kuohusi mutaisena, pelottavana massana päättäväisesti kohti Kansas Cityä, kun vain viikkoja aiemmin olimme nähneet kalastajan veneensä kanssa keskellä jokea olleella hiekkasärkällä. Tuulilasiin napsahteli hetkeä myöhemmin sadepisaroita, ja luoteessa vettä tasaisesti tiputellut myrskypilvi näytti suuntaavan uhkaavasti kohti tuttua järveä. Padossa ei onneksi taitaisi riittää korkeus siihen, että vedenpinta nousisi niin paljon, että mökki tai sauna uisi.

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]", lapsi raportoi kulmat kurtussa iltapäivällä kotiin palanneelle isälleen. Yritimme selittää, ettei järvi ollut pilalla, eikä laiturikaan (toivottavasti!) rikki. Meidän pitäisi vain malttaa odottaa, että ylimääräinen vesi pääsisi valumaan pois.

Menimme lauantaina suunnitelmien mukaisesti mökille, ja vesi olikin jo laskusuunnassa. Kelluvaa moskaa oli vielä kuitenkin sen verran, ettei veteen ollut oikein turvallista pääsyä, joten oli turvallisempaa pitää pienet uimarit poissa järvestä. Sunnuntaina laiturille pääsi jo verrattain helposti tarpomalla mutaisen vallihaudan yli, vaikkakin kävelysiltaa piti kiivetä edelleen hieman Gladiaattorit-tyylisesti. Kaikki halukkaat pääsivät polskimaan.

Pieni mies päätti vesittää suunnitelmiamme vielä kuitenkin lisää, sillä ei suostunut nukkumaan päikkäreitä eikä yökkäreitä kunnolla, mikä tietysti tarkoitti 26 neliön kokoisessa tönössä sitä, ettei kukaan muukaan sitten oikein saanut levättyä. Ajelimme sunnuntai-iltana kotiin, ja maanantaina mökiltä kuului ja näkyi sellaisia uutisia, että vesi oli laskeutunut jo melkein normaaleihin uomiinsa. Monilla on edessä isoja remontteja sisällä ja ulkona, mutta meillä taidettiin selvitä tosiaankin aika vähällä. Arvioimme, että vesi oli noussut noin puolisentoista metriä - ellei enemmän - ennen kuin pääsi lopulta purkautumaan padon toiselle puolelle pieniksi ja vähän isommiksikin puroiksi.

Toivotaan, että toista samanmoista tulvaa ei ihan heti tule. Todennäköisyys on ainakin sitä vastaan - edellinen yhtä iso tulva tapahtui yli 20 vuotta sitten, kertoivat järviveteraanit.

Sauna - kuvakooste tähän asti tapahtuneesta

Siitä se lähti konkreettisesti liikkeelle - mökin saunaprojekti nimittäin. 24. lokakuuta 2015 pojat iskivät lapiota multaan ja kaivoivat kuusi valukuoppaa betonipilareille.

Tässä tämmöinen käsinkosketeltavampi kaivamismetodi.

Samana iltana anturat olivat jo asettumassa, ja saimme nautiskella porukalla grillin antimista. Ruoassa ei ollut valittamista, eikä maisemissakaan.

Seuraavana päivänä sormet syyhysivät päästä hommiin, joten ajeltiin Scottyn kanssa mökille valamaan pilarit.

Valuapulainen parhaimmasta päästä - Sisu. Kyseinen kaivurikoira olisi ehkä tullut enemmän tarpeeseen edellisenä päivänä...

Priimaa tuppaa tulemaan.

Pilarit ovat suorassa, mökki vinossa.

Marraskuussa Suomesta oli tulossa itse kenellekin apujoukkoja, joten motivaatio saada perustukset kuntoon oli aika katossa. Jotain innosta kertonee se, että kävimme laittamassa parrut perustuspilareiden päälle 1.11. - samana päivänä, kun Kansas City Royals voitti baseballin mestaruuden. Ei hätää, olimme kyllä tiiviisti telkkarin edessä pelin alkaessa.

Äijä hommissa. Voitteko uskoa, että saatiin nuo reiät kertaporauksella a) kohdalleen b) oikeaan kulmaan?

Riemua lapsellekin.

Seuraavana viikonloppuna marssitimme viisi Suomi-vierasta mökille ja löimme heille työkaluja kouraan. Lauantaina valmistui lattiakehikko, ja sunnuntaina alkoi rungon rakentaminen.

Appi, vävy, Usva ja anopin jalat.

Olimme päätyneet porukalla yksinkertaiseen viistokattoon, joka kallistuisi mäkeä kohti. Kun kolme seinärunkoa oli paikoillaan, sauna alkoi näyttää pilvenpiirtäjältä pienen mökin vierellä. Eikun kääntämään.

Rakentajalla on jotenkin lannistunut olemus...

Seuraavalla viikolla kelit hellivät, joten posottelimme taas tunnin päähän rakennuspuuhiin. Kuvista voisi päätellä, että oli helle, mutta kyllä meillä suomalaisilla oli ihan kunnon syyskamppeet päällä. Hulluja nuo amerikkalaiset.

Rakennus sai olla ihan omillaan hetken, sillä meinasi olla muutakin elämää, mutta joulun alla tönö sai sentään katon. Lauantaina 20.12. miehet uhmasiva korkeuksia, kylmyyttä ja pimeyttä ja tekivät pohjatyöt, levittivät suojakankaan sekä osan huopapaanuista. Lyhyt päivä kuitenkin teki tenät, ja ukot oli kiskottava katolta alas ruoan voimalla.

Jouluviikolle luvattu sade häiritsi meidän insinörttiä (kiitos vain, Satu, tästä termistä!) sen verran paljon, että mies karkasi kesken päivän töistä, sillä halusi saada vesikaton valmiiksi. Minä läksin kaveriksi - tai no lähinnä vain vahtimaan lapsia ja katolla könyävää miestä, sormi valmiina painikkeilla 9, 1 ja 1. Vuoden toisiksi lyhyin päivä ei ehkä ollut paras mahdollinen kattotöiden kannalta katsottuna, mutta niinpä Scotty vain ahersi loput paanut työvalon kanssa paikoilleen, ja jouluinen sade sai tulla.

Sää ei suostunut yhteistyöhön seuraavaan kuukauteen, mutta viime viikonloppuna saatiinkin sitten muutosta aikaiseksi niiden menetettyjen viikonloppujen edestäkin - meillä on ulko-ovi, kaksi ikkunaa ja melkein valmiit ulkoseinät! Aika hyvin näin ensikertalaisilta amatööreiltä.

Lauantain sää. Jäällä olevat jäljet ovat Sisun.

Siinä taidetaan haaveilla lauteilla istuskelusta ja järvelle tuijottamisesta.

Sunnuntaina oli lämpimämpää, mikä tarkoitti rinteen muuttumista liukumäeksi. Sisukin vaihtoi valkoiset osansa mutaiseksi.

Saatiin mutaa seinillekin.

Päivä melkein pulkassa.

Seuraavaksi vuorossa on seinien viimeistely ja lattialankkujen latominen. Ensimmäiset löylyt alkavat olla jo todella käsinkosketeltavia, vaikka tekemistä toki riittääkin vielä (pukutilan väliseinä, panelointi, kiukaan asennus, lauteet...). Ei jotenkin vain millään malttaisi odottaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Parempi Iita

Sunnuntaiaamuna mökille lähtöä tehdessä autoon tunkeutui viideskin matkustaja, Better Iita* (Parempi Iita). "She's right next to me", alkuperäinen Iita selitti, vaikka me aikuiset emme nähneet lasten turvaistuinten välissä mitään muuta kuin rojua. Vaikka emme tarvinneet yhtään lisävahdittavaa saunan harjannostajaisiin, annoimme Better Iitan tulla mukaan.

Näkymätön kaveri jaksoi temmeltää tuulen tuivertamassa rinteessä kahden taaperon kanssa koko päivän ja palasipa vielä meidän kanssa iltamyöhällä kotiinkin. Kun alkuperäiseltä Iitalta kysyttiin, onko Better Iitalla jotain taikavoimia, neiti vastasi empimättä noise, meteli. Siis sama, kuin alkuperäiselläkin.

Iltapesun ollessa käynnissä kylpyhuoneeseen oli astellut myös Better Scotty. Minua harmittaa aivan vietävästi se, että minulta jäi todistamatta se hetki, kun pieni neiti oli komentanut isäänsä halaamaan parempaa versiotaan. Ja erityisesti se hetki, kun isä totteli.

Parempaa äitiä meillä ei ole näkynyt tai kuulunut, mutta oletan sen johtuvan siitä, että olen jo valmiiksi paras. 

Todella, todella ystävällinen jättiläinen nimeltä James on ilmeisesti saanut häädön.

*Juttua lasten bloginimistä ja vähän ehkä niistä oikeistakin on tulossa piakkoin.

Ikävä tuli kylään

Arjen tukahduttama Ikävä sipaisee pölyt olkapäiltään ja läiskäisee avokämmenellä poskelle. "Muistatko minut, vanha ystävä?" se ilkkuu. Ainahan se on mukana kulkenut, mutta on ollut verrattain hiljainen kumppani. Tai ehkäpä äänekäskin, mutta ympärillä hyrräävä elämä on vaimentanut metelöinnin.

Loman jälkeisessä tyhjiössä Ikävä pääsee kailottamaan ja muistuttamaan, miten suuri lätäkkö Atlantti on. Se ojentelee tahmaisia jäseniään ja tarraa perheen pienimpiinkin. Kolmevuotias kyselee, voisiko lähteä mummon ja ukin mukaan. Onneksi vauva ei vielä ymmärrä, vaikka ehkä vähän oireileekin virikkeiden ja sylien vähenemistä.

Lentokentällä Ikävä on erityisen ikävä. Se muistuttaa vessassa vuodatetuista kyyneleistä ja yksin taitetuista matkoista. Se pakottaa olemaan vahva pienen saattajan edessä, joka ei ehkä täysin ymmärrä, miten pitkä aika ensi kesään on.

Ihan kuin pelkät hyvästit eivät riittäisi.

*****

Pariviikkoinen vierähti taas aivan liian nopeasti. Saimme nauttia melkoisen mahtavista syyskeleistä, herkullisista ruoista, yhdessäolosta. Tehtiin elämänmittaisia muistoja.

Talo tuntuu taas tyhjältä ja hiljaiselta maanantaisen lentokenttäreissun jälkeen. Se on melkoinen saavutus tämän sirkuksen kanssa. Valitettavasti Ikävä kutsui kaverinsa Sotkun kylään, joten pienen miehen päikkärit pitäisi varmaan hyödyntää jotenkin muuten kuin tietokoneen kanssa sylikkäin istuen. Menenpä siis haistelemaan Mäntysuopaa. Sitä ennen kuitenkin köykäinen kuvakooste:

Ruska oli komeimmillaan mummon ja ukin vierailun aikana. Kuva otettu tosin Halloweenina, muutama päivä ennen heidän reissua.

Tasapuolisuuden vuoksi kuva meidän Elviksestä...

...ja tämän vuoden Royals-kurpitsasta. Koska kurpitsoilla on tunteet.

Sinne se kohoaa, saunamme siis. Suomalainen apu tuli tarpeeseen!

Timpuri tositoimissa.

Pikkujoulutonttu. Vietimme erittäin aikaisen perhe(pikku)joulun lauantaina.

Laiturilla

Mökkijutut ovat olleet blogin puolella viime aikoina aika vähissä, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö tönön parissa oltaisi puuhasteltu. Kanssaomistajamme käsittelivät terassin uuteen uskoon ja maalasivatpa vielä mökin ulkoa punamullan väriseksi. Nyt meillä on tiny red cabin, kuten naapurit sitä osuvasti kuvailevat. Erottuu nimittäin pirteänä väripilkkuna pusikoiden seasta, kun ennen niin tylsä ja harmaa, elähtänyt mökki maastoutui täysin.

Meidän maja polkuvenevinkkelistä.

Yksi iso puutos mökillä on ollut laituri. Entiset omistajat olivat ilmeisesti aloittaneet laiturin uusimisen, mutta olivat jättäneet sen sitten purkuvaiheen jälkeen sikseen. Kesäiset uintireissut piti siis suorittaa huojuvan kivivallin päältä veteen horjahdellen. Ei ehkä se ihan turvallisin vaihtoehto.

Muutama viikko sitten insinöörimäisiä luonteenpiirteitä omaava miekkoseni sai suunnitelmat valmiiksi, joten yksi farmarilastillinen puuta ja betonia myöhemmin projekti pääsi alkuun. Ensin piti kaivaa kuopat uusille kiinnitysankkureille, jotka upotettiin sementtiin. Kun oltiin varmoja, ettei laituri kelluisi tiehensä, vuorossa oli laiturikehikon rakentaminen ja jättimäisten kellukkeiden veteen siirtäminen:

Jonkun (meidän) huonosti käyttäytyvä lapsi kiipesi kellukkeen päälle surffaamaan...

Toissaviikonloppuna ajelimme mökille kahdella autolla, joista toiseen Scotty lastasi niin paljon puuta, kuin sedani veti sisäänsä (20 kolmemetristä kakkosnelosta, tiedoksi). Vilpoisena mutta aurinkoisena syysiltapäivänä saimme laiturin siihen pisteeseen, että sen päällä pystyi jo syömään makkarat:

Piällysmies oli paikalla huolehtimassa työnlaadusta. Hyvä tuli!

Koska pikkuruinen automme ei ollut ihan tarpeeksi tilaihme laiturin viimeistelyyn kertarysäyksellä, menimme mökille viime viikonloppuna hoitamaan hommat loppuun. Auringon jo värjätessä taivaanrannan ja vedenpinnan tulipunaiseksi laituri imaisi viimeiset ruuvit sisäänsä. Kuohuviinipullon poksahdus kaikui eräällä kansasilaisella järvellä.

Meidän pesue jäi nauttimaan lämpöisestä illasta ja yöstä mökille. Lapset uinuivat sisällä, ja me aikuiset istuimme terassilla nuotion välkkeessä mökkeilystä väsähtäneiden koirien kanssa. Ennen nukkumaanmenoa lompsimme vielä laiturille viltin kanssa ja pistimme maaten. Siinä makoillessa ja kirkasta, tavallista tähtirikkaampaa taivasta katsellessa tuli semmoinen olo, ettei elämästä puutu mitään.

Paitsi sauna.