torstai 31. joulukuuta 2009

It Was a Very Good Year


Jos tulevana vuonna tulee tapahtumaan paljon isoja asioita, niin kylläpä tuntien päästä loppuvana vuotenakin on sattunut ja tapahtunut. Täällä on menty mm. kihloihin ja naimisiin. No biggie.

Jos mennyttä on kiva muistella, niin tänäänpä on hyvä nauttia nykyhetkestä ja haaveilla tulevasta.

Tänään vaihdetaan vuotta mukavien ihmisten seurassa; ei voi valittaa. Käydään ennen hurjia juhlia syömässä vanhempien luona, sillä jouluaaton mässäilyhetket menivät eräältä perheenjäseneltä vähän ohi sairastelun vuoksi. Tänään ei olla ihan koko porukalla enää kasassa, sillä veli karkasi takaisin omille teilleen, mutta potilas on ainakin terve(empi) ja toivottavasti kykeneväinen nauttimaan esim. lanttulaatikosta, jota aion syödä vielä tänäänkin. (Psst... Lanttulaatikosta tuli mieleen, että sain vanhemmilta joululahjaksi esitäytetyn keittokirjasen, josta löytyy reseptit mm. joululaatikoille, iskän lasagnelle ja sinapille, äidin herkkukakuille ja ohrarieskalle. Tulee tuolla rapakon takana tarpeeseen!) Ilta menee sitten jo vähän amerikkalaisemmissa meiningeissä, sillä beer pong -pöytä lähtee meidän mukana juhlimaan.

Entäs se haaveilu sitten?

Ajatukset karkailevat toiselle mantereelle ihan huomaamatta, jatkuvasti. Tänään tapahtuvan rakettienpaukuttelun jälkeen näen seuraavat ilotulitukset Yhdysvalloissa 4. heinäkuuta. Tuleva muutto on koko ajan konkreettisempi ja konkreettisempi. Täytettiin eilen lupahakemuksia kunnon nippu, ja oma passikin on viimein päivitetty nykyiselle nimelle. Olo on yllättävän levollinen ja jopa innostunut.

Meidän ensi kesän häät/lähtöjuhlat/paluujuhlat/valmistujaiset ovat jo ihan hyvällä mallilla, vaikka vasta juhlapaikat ja yösijat on varattu molemmissa maissa. Tekemistä siis riittää, mutta se ei kuitenkaan ahdista yhtään. Vielä.

Tällä hetkellä kuitenkin eletään vuotta 2009, fiilistellään nyt sitä, vaikka tulevaisuus onkin ehkä vähän jännittävämpää. Tämä on ollut erittäin hyvä vuosi. Ja oi niin nopea...




...mutta onneksi aika mullistava.

Vilpitön kiitos menneestä vuodesta ja myötäelämisestä.

Onnellista uutta vuosikymmentä!

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluisia juttuja


Äsken aukesi toiseksi viimeinen luukku perisuomalaisesta salmiakkijoulukalenterista. Huomenna aukeaa viimeinen. Huomenna on myös tasan puoli vuotta aikaa siihen, kun S:n lento lähtee Suomesta. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä lähden samalla koneella.

Aikaa on oikeasti enää todella vähän. Puoli vuotta saattaa kuulostaa pitkältä ajalta, jos puhutaan esimerkiksi päällään seisomisesta tai karkkilakosta, mutta se ei ole pitkä aika, jos pitää hoitaa kaikki asiansa kuntoon, jotta voisi muuttaa toiselle mantereelle.

Tänä jouluna en kuitenkaan aio keskittyä muuttopuuhiin, vaikka lähtö häämöttääkin jo pelottavan lähellä. Nyt on aika nauttia oikean kuusen tuoksusta (tuoksuu muuten tuossa ihan vieressä), isän tekemän sinapin ja itse paistetun kinkun makuharmoniasta, lanttulaatikosta, lumesta, glögistä, sukuloimisesta, pikkukissan pienuudesta. Vain muutamia juttuja mainitakseni.


On sillä kaikki kotona. Ehkä.


Rauhaisaa joulua.

torstai 10. joulukuuta 2009

Sairastelu ei kannata

Ei olla unohdettu edelliseen merkintään kommentoineita, vaikka siltä on saattanut vaikuttaa. Ollaan oltu kiireisinä koulussa ja töissä, ja nyt viimeisimpänä vielä vähän flunssassakin. S palaa siis vielä asiaan!

Sairastelusta tuli mieleen aihe, josta onkin pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa: suomalaiset sairauslomat vs. amerikkalaiset sairauslomat. Meillähän on asiat tältäkin osin vallan messevästi. S on ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten poissaolon syyksi voi riittää "flunssan oireet". Enemmän sitä on ihmetyttänyt se, että oireiluajalta saa vielä palkkaakin.

Ameriikoissa ei tarvita lääkärintodistusta sairaudesta, eli kyllä flunssan oireet riittävät sielläkin kotiinjäämisen syyksi. Senkus vain soitat pomolle. Call in sick. Sano vaikka, että olet oksentanut koko yön. Helppo nakki. Saattapi vain olla, ettei siltä päivältä tipu sentin senttiä, jos sairastelupäivät on käytetty loppuun.

Kyllähän täällä on isojakin työpaikkakohtaisia eroja sairauslomakäytäntöjen suhteen. Täällä ei kuitenkaan taideta ennalta määritellä vuoden aikana käytettävissä olevia sairauslomapäiviä (korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä). Esimerkiksi S:n entinen (ja samalla nykyinen) työnantaja antaa työntekijöilleen tietyn määrän personal leave -päiviä vuodessa (perustuu tehtyihin työtunteihin). Niitä voi sitten käyttää sairasteluun tai matkailuun (mutta usein virallisesti vain sairasteluun). Työpaikasta riippuen päivien määrä vaihtelee muutamasta päivästä lähemmäs kymmeneen päivään vuodessa. Nämä päiväthän sitten tietysti käytetään usein loppuun, vaikkei sairastelusta olisi tietoakaan... Tai sitten tullaan todella sairaana töihin, että voi käyttää sen sairauslomapäivän vaikkapa rannalla makaamiseen.

*****

Itse sopeudun varmaan aika hyvin amerikkalaiseen tapaan mennä töihin vaikka pää kainalossa. Joka kerran töistä sairauden takia poissaollessani (tämä taisi olla kolmas kerta tälle vuodelle) poden taudin lisäksi huonoa omatuntoa. Minun pitää olla ihan hirvittävän kipeä, etten tunne syyllisyyttä kotona makoilusta.

Vaikken ole ollut tänä vuonna monesti sairaana, sairauslomapäiviä on kuitenkin kertynyt helposti yli sen, mitä useat amerikkalaiset työpaikat tarjoavat. Silti olen saanut palkan jokaiselta sängynpohjalla vietetystä päivästä. Suomessa työntekijöillä on oikeasti aika hyvät oltavat, jos vertailee tilannetta muihin maihin (ei pelkästään Yhdysvaltoihin).

Nyt täytyy keskeyttää tämä ajatuksenvirtailu ja mennä tekemään nuoremmasta kissasta pikkuruiset rukkaset. Kynnet ovat nyt uponneet sen verran useasti allekirjoittaneen reiteen, että... Sormenpäänkin se tuossa lävisti. Syliin pitää päästä, vaikka sitten yhdellä kynnellä sormesta vetämällä...

torstai 3. joulukuuta 2009

Amerikkalaista arkea Suomessa


So my wife told me I needed to write about my experience in Finland thus far. Where to start...

Maybe I should start with the people, which is why I came to Finland to begin with, well one person to be exact. Anyways I came and started living with my girlfriend (at the time) and started school. I met a lot of other foreign students that first week of school. The only problem I had was that my situation was so different than theirs. It was hard to have typical “foreign exchange” experience when that wasn't the real reason I came here. I wasn't living in student housing, so I missed all those spur of the moment parties and such. But I did have a “family” here and all of my girlfriend's friends.

Well I probably should cover more meat and potatoes stuff if I ever want to finish writing this. Anyways I have met a lot of Finnish people, and I have been very impressed with them. I could never have imagined going to a place, not speaking the language, and still being accepted as well as I have here. That said it hasn't been easy with the language barrier.

Let me first explain that it was probably fairly stupid to move somewhere and having virtually no knowledge of the local language. I will also admit that having chosen that path I have no room to complain about language barrier situations, since its entirely my problem. I should have learned more Finnish by now, and I don't really have any excuse for that. When I look back 20 years from now I am sure that will be the one thing that haunts me about being here. That I never met my wife's family and friends halfway.

One thing I have learned about myself in this whole experience is how much I hate being completely dependent on other people. I don't mind asking for help, never have, never will. But only in situations where I could do it myself if need be. I depend on my wife for SO much these days that it eats at me. Depend probably isn't even the correct word, need would be better suited for my purpose.

To say I have missed my friends and family would be an understatement. My family and I talk every week on skype, so it doesn't bother me as much as my friends. I have always held my friends close, and they are extremely important to me. I really do believe that I have friends back home that are one of a kind. That burdens my heart most of all, and is what I look forward to most about going back home. Is having all my friends over for a barbeque, drinking and videogames.

Now for more positive stuff. One thing I have always enjoyed is playing games and drinking, you put those two together and you have a very American thing (at least from what I have been told), drinking games. Some of my best experiences here in Finland have been while teaching people to play beer pong, quarters and other games.

I have had some ups and downs while living here, and I have learned a lot about Finland and myself. If anyone had the option to have done what I have, I would highly recommend it.

I really didn't know what topics to cover here, or what specifics. To cover all my experiences or opinions on Finland would take hours and hours of writing, which isn't my forte. I prefer drawn out conversations over beer. So to make it easy for me, why don't you ask me questions and I will answer them.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Uusia perinteitä


Vietettiin tällä viikolla kiitospäivää oikein kahteen otteeseen. Kuopion yliopiston toinen amerikkalainen (juu, niitä on kaksi) järjesti torstaina, eli varsinaisena kiitospäivänä, kotonaan nyyttikestityyppiset kekkerit. S:n oli ensin tarkoitus mennä juhlimaan yksin, mutta lähtöhetkellä päättikin, että halusi paikalle perhettä. Aww. Lähdin siis mukaan, vaikka aamulla oli aikainen herätys.

Paikalla oli melko kirjava otanta eri kulttuureista, ja olikin todella mukava maistella makuja maailmalta. Syötiin mm. hirveä, porkkanalaatikkoa, lämpimiä voileipiä, makaronisalaattia... Torstain kohokohta taisi kuitenkin olla se, että työkaverin vinkin perusteella löydettiin Kuopion eräästä Citymarketista Amerikka-osasto! Sieltä löytyi mm. kirsikkakokista ihan aidoissa amerikkalaisissa tölkeissä, mac & cheese -paketteja, vaahterasiirappia, Pop-Tartseja, tulisia sipsejä, Fluffia (yäh), Fruit Loops -muroja ja erittäin kotoisia queso-dippiä ja bbq-kastiketta Kansas Citystä. Näitä nimenomaisia kansascityläisiä herkkuja ei löydy edes kaikista kaupoista Kansas Cityn lähistöllä, saati sitten esim. itärannikolla mistään, mutta Kuopiostapa löytyy! Oltiin molemmat niin innoissamme, että kannettiin kaupasta melkein viidellä kympillä tavaraa ulos.

Eilen oltiin ahkeria. Järjestettiin meidän historian ensimmäinen kiitospäiväillallinen, vieraina toimi allekirjoittaneen oma perhe. Kokattiin tuntitolkulla hiki hatussa, mutta lopputulos taisi olla sen väärti. Menu oli seuraava:

Alkuruoka:

Kreikkalainen salaatti
Tomaatteja, sipulia ja vuohenjuustoa oliiviöljyssä

Pääruoka:

Haudutettua kalkkunaa
Suurustettua kalkkunalientä
Perunamuusia
Valkosipulinen porkkana-peruna-sipulipaistos
Maissia

Jälkiruoka:

Pikakahvi (koska emme edes omista kahvinkeitintä)
Rukiinen mustikkapiirakka jäätelöllä


Noudatettiin perinteitä sen verran, että väsättiin pari perunaista ruokalajia ja paistettiin isoin kaupasta löytynyt kalkkunarulla (vaikka eihän se nyt ole mitään verrattuna kokonaiseen lintuun, joka ei edes mahtuisi meidän uuniin). Perinteistä oli myös se, että kaikki ei ollut läheskään valmista siinä vaiheessa, kun vieraat tulivat. Mukavaa kuitenkin oli, ja tultiin siihen tulokseen, että halutaan järjestää "hienoja" illallisia jatkossakin.

Seuraavat sotkettavat/yhdisteltävät perinteet löytyvät joulusta. Tämä joulu vietetään vielä aika lailla minun perheen perinteiden mukaan, vaikka yritetään vähän jo tuoda omia juttujakin mukaan. Haluan ostaa meidän ensimmäiseen joulukuuseen kauniin tähden, joka sitten saa koristaa kuusta tulevinakin vuosina rapakon takana. Muita koristeita voidaan sitten haalia siellä, mutta mitään Batmaneita ja Mikki Hiiriä ei meidän kuuseen tule. Ikinä.

Haluan ehdottomasti opetella tekemään laatikot niin kuin meidän iskä ne tekee. Aion myös kokeilla paistaa oikean kinkun ensimmäistä kertaa, sillä ensi vuonna olen omillani, enkä voi enää istua valmiiseen suomalaiseen joulupöytään. Nyt täytyy harjoitella!

Nyt täytyy myös mennä nauttimaan Citymarketin antimista. S tuntuu lämmittelevän queso-dippiä. Mmm.

P.S. Näin viime yönä unta, jossa S oli lähdössä Amerikkaan kuukaudeksi ilman minua. Kuukaudeksi. Se tuntui unessa maailmanlopulta. Aamulla, tai no tuossa puolen päivän aikaan heräillessäni, piti melkein läpsiä itseä poskelle, sillä olo tuntui todella tyhmältä. Kuukausihan ei ole oikeasti aika eikä mikään, jos vertaa sitä siihen, minkälaisia pätkiä oltiin taannoin erossa. Tiedän myös monta pariskuntaa, jotka joutuvat vieläkin olemaan paaaaljon pidempiä aikoja erossa. Olette vahvoja!

maanantai 16. marraskuuta 2009

Red Ring of Death and Quidditch

Meidän Xbox 360 on pikkuvisiitillä Saksassa. Kaikkien kyseisen konsolinomistajien kauhu, Red Ring of Death, ilmestyi boxin etupaneeliin vähän reilu viikko takaperin, ja homma oli sillä selvä. Siihen loppui mm. rockbandeily ja halottelu. "Onneksi" tuo ongelma on sen verran yleinen, että vian korjaaminen kuuluu laitevalmistajan, Microsoftin, takuun piiriin.

Minun elämäähän tuo ei juuri hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Toki haluaisin pelata vaikka mitä pelejä, koska en tällä hetkellä voi, vaikken yleensä kova pelailija olekaan. S otti tapauksen vähän raskaammin.

Mies ennakkotilasi kauan odottamansa pelin, jonka tiesi monen kaverinsakin hankkivan. Tämähän olisi tiennyt mukavia pelihetkiä (ts. guy time) yhdessä kaukana olevan kaveriporukan kanssa. Loota levisi asteittain perjantain ja maanantain välisenä aikana, peli saapui sopivasti keskiviikkona.

S oli ehkä vähän normaalia lyhytpinnaisempi, koska tuttu pakokeino koulustressistä oli otettu pois. Yksi tärkeä yhteydenpitoväline oli otettu pois, sillä esimerkiksi veljensä kanssa S on vaihtanut kuulumisensa nimenomaan Xboxin kautta. Tämän lisäksi kauan odotettu peli jäi pelaamatta. Varmasti potutti paljon enemmän, kuin mitä S antoi edes ymmärtää.

S keksi, että nyt olisi hyvä hetki harrastaa pitkästä aikaa lukemista. Se halusi ehdottomasti tilata meiltä puuttuvat englanninkieliset Harry Potterit (3 ja 4). Aivan ehdottomasti.

Onneksi olin tilannut ne jo viikkoa aikaisemmin S:lle joululahjaksi. Juuri tälläkin hetkellä mies makoilee makuuhuoneessa kirja kourassa. Taisi Xbox-tuska edes vähän lievittyä.

Minun tosin pitää nyt keksiä jotain uutta jouluksi kirjojen tilalle. Voihan tuska. :)

perjantai 13. marraskuuta 2009

Kalenteri

Äiti antoi minulle tänään kalenterin, jossa työpaikan mainos sattuu olemaan marraskuun kohdalla, vuonna 2010, luonnollisesti. Äiti sanoi jotain, joka teki koko muutosta taas pikkuisen konkreettisempaa: "Ette ole enää silloin täällä."

Eipä olla ei... Seitsemisen kuukautta on lopulta todella lyhyt aika. S sai tänään työnantajaltaan (edelliseltä, tavallaan nykyiseltä ja ehkä tulevaltakin) todistuksen palkkatasosta ja olemassaolevasta työpaikasta. Tämän todistuksen voimme lähettää Helsinkiin suurlähetystön tutkittavaksi, jotta he näkevät, että S pystyy elättämään vaimonsa. The ball is (almost) rolling.

Tämähän on jo melkein todellisuutta!

Edit 15.11.2009 klo 15:13. Tarkemman tarkastelun jälkeen voin todeta, että firman mainos löytyykin syyskuun kohdalta, ei marraskuun. No, eipä olla enää silloinkaan Suomessa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Iäkäs, mutta varsin terävä savolaismummoni kysyi minulta eilen, mikä S:n nimi on suomeksi. Hymyillen vastasin, ettei sitä oikein pysty kääntämään, eikä sillä taida olla edes suomalaisvastinetta. Tavailin hitaasti S:n nimeä kirjain kirjaimelta, tavu tavulta, mutta lähtiessäni mummo käski kertoa terveisiä miehelleni. Taisi tuntua turvallisimmalta.

Joillekin sukulaisille ja tutuille S oli ennen minun "kaveri", nyt se on minun mies. Jotkut lausuvat rohkeasti savolaiseen suuhun sopimattoman nimen, ja jotkut siis tietoisesti välttävät sitä. Vaikka minkälaista variaatiota on kuultu, ja jokainen on tainnut löytää itselleen sopivimman tavan viitata tähän amerikkalaiseen. Se on hienoa.

Rapakon toisella puolella on vähän vastaava tilanne. Minun nimeä ei lausu oikein kukaan, ei edes S, ellei oikeasti yritä. Amerikkalaisille olen Ani, yhdellä n:llä. Se on jo kuitenkin aika lähellä totuutta; lähempänä ainakin kuin Annie tai Anya. Tai Onie (löytyi viimevuotisesta joulukortista).

Monesti ollaan käyty seuraavanlainen keskustelu, milloin kenenkin kanssa:

"So how do you pronounce your name again?"
"Anni."
"Ani?"
"Close enough."
"Close enough? Well that's not good enough! Aren't you mad people can't say your name correctly?"

Siinä vaiheessa selitän aina, miten olen tottunut siihen, eikä se oikeasti haitannut minua alussakaan. Ani on helpompi amerikkalaiseen suuhun kuin väen vängällä lausuttu Annnnnni (koska tuolta se sitten kuulostaa, kun niitä tuplakonsonantteja yritetään ääntää).

Nämä nimikeskustelut muistuttavat väkisinkin siitä, että ollaan tultu eri kulttuureista. Kotona en todellakaan ajattele eläväni amerikkalaisen kanssa, sehän on vanha tuttu S, mutta kodin ulkopuolella se on usein aika ilmeistä, monista eri syistä.

Itse tähän kansainväliseen parisuhteeseen on enemmän kuin tottunut, eikä se tunnu mitenkään erikoiselta, mutta voi kai se joidenkin mielestä olla vähän outoa. Ei välttämättä mitenkään "siistiä", mutta outoa ja erikoista, ehkä jopa mielenkiintoista.

Aluksi olin todella tietoinen siitä, että me erotutaan helposti joukosta esim. kaupassa, koska jutellaan englanniksi. Varsinkin pienen kotikunnan marketeissa vilkuilin vähän ympärilleni ja ehkä vain kuvittelinkin kaiken tuijotuksen, mutta silti minusta tuntui oudolta. Ehkä minua hävetti. Ehkä en halunnut ylimääräistä huomiota, vaikken sitä välttämättä edes saanut osakseni.

Totuus on, että kaupoissa kukaan ei ole tullut osoittelemaan sormella, eikä luonut inhottavia katseita.

Toinen totuus on, että baareissa on osoiteltu sitten senkin edestä, onneksi vain harvoin pahalla.

Kolmas totuus on, että USA:ssa vältytään tältä kaikelta, sillä emme erotu joukosta millään tavalla.

Neljäs totuus on, että S:lle tulee varmasti ikävä sitä, miten vieraat ihmiset tulevat juttelemaan parin kaljan jälkeen ihan vain sen takia, että he haluavat puhua englantia ja kysellä kultturieroista.


*****

Pssst... S on luvannut kirjoittaa ylös mietteitään Suomi-kokemuksista. Voipi olla, että postaillaan niitä vähän tännekin, ihan tasapuolisuuden nimissä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Memento

Minä tiedän, että minulla olisi paljon aiheita, joista kirjoittaa blogiin. Keksin niitä vähän väliä, milloin missäkin. Ongelmana on se, etten niitä ideoita sitten myöhemmin enää muista.

Tälläkin viikolla muistan saaneeni monen monta ahaa-elämystä, mutta en siis muista, mistä ne elämykset saivat alkunsa, tai mitä ne sisälsivät. Melko varmasti ne liittyivät jotenkin kulttuurieroihin tai tulevaisuudenunelmiin (kuten melkein kaikki muutkin merkintäni), mutta sen tarkempia tallentumisia ei muistiin ole tapahtunut. Tympii.

Pitäisi varmaan alkaa kuljettaa mukana jotain muistivihkoa, johon voisi edes kirjoittaa avainsanoja ylös. Tässä muistamattomuudessa ärsyttää jopa päivittämisten vähyyttä enemmän se, etten oikeasti kykene muistamaan, mitä olen vain muutamaa päivää aiemmin innoissani ajatellut.

Pikkukisu kehrää sylissä isänpäivän kyläreissusta väsyneenä (vaikka nukkui kylässäkin melkein koko ajan). Itse yritän sulatella herkku(härkä)pihvejä ja palautella mieleen, mitä supertärkeää minun olisi pitänyt tämän tyhjänpäiväisyyden sijasta kirjoittaa. Ehkäpä muisti virkistyy, jos liitymme miehen ja isomman kisun seuraan sohvalle köllimään. Ehkä ei, mutta se kuulostaa muutenkin houkuttelevalta ajatukselta.

Palataan asiaan myöhemmin. Hyvää isänpäivää kaikille isille!

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kahdet häät ja yksi painajainen

Näin viime yönä unta meidän häistä. Niihin oli aikaa enää yksi päivä, eikä minulla ollut pukua, eikä edes kampaajaa varattuna. Ahdisti hieman.

Todellisuudessa aikaa on yli seitsemän kuukautta. Hääpuku on löytynyt ja on tekemistä vaille valmis. Aikaa kampaajalle ei ole, enkä ole edes miettinyt kampausta. Hääpaikka on varattu, menuja ja vieraslistaa mietitty.

Aikaa siis on, mutta kaipa tuo pikkupainajainen, joka kuuluu samaan sarjaan painajaisten kanssa, joissa on jouluaattoaamu ja kaikki lahjat ostamatta, kertoo siitä, että jotain voisi jo tehdäkin, ettei sitten tule kiire. Ensin tosin voisin ostella joululahjat valmiiksi, ettei jouluaattopainajainen toteudu. Joulu on kuitenkin vähän ennen häitä.

Amerikan-pirskeitä en ole suunnitellut yhtään. Edes päivämäärää ei ole lyöty lukkoon. Meidän pitäisi järjestää jotkin häidentapaiset juhlat, sillä suurin osa S:n sukulaisista ei lennä Suomeen "virallisia" kinkereitä varten.

Kaverit odottavat enemmänkin vain paluukekkereitä, ainakin eilisen Halloween-puhelun perusteella. Soitettiin Kansasin kavereille, joilla oli bilemeininki vasta aluillaan. Muutamat can't wait 'til you guys come backit kuultiin. Aww. En malttaisi odottaa minäkään, vaikka toisaalta en minä halua lähteäkään...

Minusta on tullut melkoinen rikkinäinen levy. Olen innoissani muutosta ja uuden elämän aloittamisesta, mutten ole yhtään innoissani siitä, että pitää lähteä pois tutuista ympyröistä. Olenkohan joskus sanonut niin ennenkin?

maanantai 26. lokakuuta 2009

Kiva - kivempi - kivoin

Nyt kun pimeys on ottamassa vallan, minulla alkaa taas olla kovempi ja kovempi hinku rapakon toiselle puolelle. Hinku ei välttämättä johdu pimeydestä ollenkaan, vaan se vain korostaa epämieluisia asioita.

Tämä pienehkö kotikunta on kyllä ihan kiva, sillä perhe asustelee täällä ja työpaikkakin on lähellä, mutta tekemistä täällä joutuu kyllä vähän keksimällä keksimään. Siihen kun lisätään vielä se, että ollaan aika huonoja keksimään tekemistä, jos sitä ei ole nenän edessä tyrkyllä, niin tylsistyyhän sitä välillä.

Ai että olisi hauskaa, jos pääsisi oikein kunnon Halloween-bileisiin! Olisi kiva katsoa kavereiden kanssa amerikkalaista jalkapalloa sunnuntaisin; ei välttämättä itse lajiin kohdistuvan valtaisan kiinnostuksen vuoksi, vaan sen rennon yhdessäolon ja mukavan mässäilyn takia. Olisipa kiva myös käydä välillä syömässä ravintolassa. Olisi myös kiva, jos vaihtoehtoja olisi enemmän kuin yksi.

Notta onhan noita; asioita, joita odottaa innolla. Ihan kivointa kuitenkin olisi, jos osaisi ottaa täyden ilon irti tästä pimeästä syksystä, valoisasta keväästä ja lyhyestä kesänalusta, jonka vielä täällä vietän.

Ensi syksynähän mulla on sitten ikävä pimeää, kylmää, lunta ja niin edelleen.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Lapsenkengissä

Meidän elämä on pyörinyt melkein täysin pikkukaverin ympärillä. Se on todellakin tuonut valoa syksyyn, ja mikä parasta, tyyppi on melkoinen sylivauva. Professorin ikää (tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa) laskeskellessani tajusin, että pikkumieshän on suunnilleen yhtä vanha kuin meidän avioliittokin. Hassu sattuna. Aika lapsenkengissä tässä vielä siis ollaan.

Mitäs muuta? Byrokraattiset asiat ovat edistyneet sen verran, että S:n isä lupasi lähettää meille tarvittavia dokumentteja ensi kuun aikana, jotta saadaan ensimmäiset hakemukset sisään jo ennen joulua. Siihenkään ei loppujen lopuksi ole enää pitkä aika. Keväällä on edessä sitten mm. lääkärivisiitti ja haastattelu.

Palaan asiaan, kun asiaa oikeasti on. Nyt menen paijaamaan koko poppoota. Selällään köllöttelevää pikku-ukkoa ei voi vastustaa.




tiistai 20. lokakuuta 2009

Syötyjä sanoja

Taisin joskus, ei edes kovin kauaa sitten, kirjoittaa, ettei voida ottaa edes kissanpentua, kun elämä on niin epävakaata tällä hetkellä tjsp. Blaa blaa. No, perjantain kyläreissulta kotiuduttuamme istuttiin tietokoneiden ääreen tarkistamaan Facebookit ynnä muut tosi tärkeät asiat. Tai siis niin minä tein. S oli saanut päähänsä jotain muuta.

Se päätti ottaa selvää USA:n vaatimuksista ja säännöksistä kissan maahantuonnin suhteen. Yksi tirrihän meidän pitää sinne vähintään kuljettaa. Kävi selväksi, ettei kisun vieminen maahan olekaan niin kovan työn takana kuin Eurooppaan päin. Kun mies varovasti kysyi, haluaisinko alkaa katsella kissanpentuja sillä silmällä, vastasin hetkeäkään epäröimättä myöntävästi.

Etsittiin sitten yöllä vapaalla jalalla olevia pikkukisuja netistä (en eksynyt sitä kautta kuitenkaan omaan blogiini, vaikka kissahakusanat ovat suosittuja taas olleetkin). Kellonajasta johtuen ei ryhdytty sen kummempiin toimenpiteisiin. Vielä.

S oli lauantaina aamuvirkku, ja ehti katsoa jo elokuvankin, ennen kuin tuli herättelemään minua. Se hoputti minua soittamaan läpi kaikki paikat, jotka olivat yöllä näyttäneet lupaavilta. Soitin ensin paikalliseen löytöeläinkotiin. Siellä oli kotia vailla kaksi kollia. Lähdettiin katsomaan.

Lähtiessä S painotti vielä erikseen, että sovitaan sitten kanssa, että sinä päivänä ei tuoda kotiin yhtään otusta, vaan katsellaan rauhassa. Ei otettu edes kantokoppaa mukaan, ettei tulisi houkutuksia. Tämä oli itsensä huijaamista oikein viimeisen päälle, sillä S oli sulaa vahaa jo ennen minua. Olisitteko itse voineet vastustaa tällaista naamaa?


Lumi ei oikein tykännyt uudesta leikkikaverista. Häntä pörhöllään sitä piti ihmetellä pitkän aikaa ja välillä vähän sähistäkin. Pikkuheppu ei onneksi välittänyt Lumin isottelusta yhtään, ja pian Lumiakin alkoi vähän kiinnostaa, josko tyypistä olisi riehumisseuraksi. Oli. On.

Jos Lumi ei ollut uudesta tulokkaasta aluksi kovin vakuuttunut, niin appiukko se vasta epäileväinen olikin. "So why do you need another cat?!" S sanoi tietokoneen ruudun toisella puolella puhisseelle isälleen, että ainakin hän itse tarvitsee pikkumiestä tuomaan valoa pimeään syksyyn. Minusta se oli hyvä vastaus.


Leikitään nyt vauvablogia sen verran, että kerron, miten yöt on nukuttu ihan itkemättä ja päivälläkin ollaan oltu kiltisti, koko porukka. Sisäsiistejä ollaan kanssa. Virtaa meidän 15-viikkoisessa näyttäisi jo piisaavan, joten jossain vaiheessa saattaa tulla suihkepullollekin tarvetta, jos tekemisen puutetta pitää alkaa purkaa vähän tarpeettomasti. Nyt se on kuitenkin vielä ihan kiltti piltti.


lauantai 17. lokakuuta 2009

And Then There Was Four...

Professor Chaos

Pieni ja vielä pienempi.

torstai 15. lokakuuta 2009

Lottovoittaja Anni?


Tutkittiin tänään vähän oleskelulupa-asioita. Mietittiin lähinnä aikataulua ja tarvittavia dokumentteja prosessin aloittamiseen. Päästään (toivottavasti) yllättävän helpolla, sillä S pystyy hoitamaan homman Helsingin suurlähetystön kautta, koska asuu Suomessa. Toki minunkin pitää tehdä pari juttua, kuten käydä haastattelussa ja lääkärintarkastuksessa...

Luin sitten sattumalta asiaan liittyen Ilta-Sanomien nettisivuilta oleskelulupaongelmista Suomeen päin. Artikkelissahan on kyse suomalais-turkkilaisesta avioparista, jonka turkkilainen osapuoli ei ole saanut oleskelulupaa Suomeen neljän avioliittovuoden ja kahden lupahakemuksen jälkeen. Rouva toteaa, että "oleskelulupa olisi saatu ongelmitta, jos hänen miehensä olisi esimerkiksi USA:sta."

Niin. Mehän emme tiedä tapauksesta kaikkia yksityiskohtia tai kielteisiin päätöksiin vaikuttaneita seikkoja, mutta on varmaan valitettavan totta, että tiettyjä kansalaisuuksia pidetään vähän punaisina vaatteina oleskelulupa-asioissa. Artikkeli mainitsee Venäjän, Turkin ja Thaimaan.

Meillähän koko prosessi sujui melko vaivattomasti, tänne Suomeen päin siis. En menisi sanomaan, että kyse oli mistään läpihuutojutusta tai Yhdysvaltain kansalaisen etulyöntiasemasta; meillä oli kuitenkin lyödä faktoja pöytään ja näyttää yhteisiä vuokrasopimuksia. Kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa, sillä esimerkiksi vuokrasopimuksia on vähän vaikeampi näyttää, jos ei ole koskaan saanut mahdollisuutta asua yhdessä.

Puhuttiin S:n kanssa kansalaisuusasioista ja ennakkoluuloista, ja nämä seulat ovat molempien käsityksen mukaan vielä tarkempia USA:ssa kuin täällä koto-Suomessa. Kyllä minä veikkaan, että minua jännittäisi oleskeluluvan saaminen (siis kyllähän minä sen nyt saan) paljon enemmän, jos olisin esimerkiksi itänaapurin kansalainen. Kuinkahan monta mail-order bridea sieltäkin on Amerikkaan mennyt? Tämä on inhottava stereotypia, joka vaikeuttaa varmasti rehellisesti liikkeellä olevien ihmisten maahanmuuttoa.

Kai se on sitten jonkinlainen lottovoitto syntyä Suomeen, jos meinaa saada oleskeluluvan Amerikkaan avioliiton perusteella.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Urakka

Alan ymmärtää pikku hiljaa, että ensi kesään mennessä on saatava paljon, paljon tehdyksi. On haettava minulle oleskelulupa, joka ei olekaan mikään ihan läpihuutojuttu. On käytävä läpi koko omaisuus ja lajiteltava se mukaan otettaviin, säilytettäviin, myytäviin, lajoitettaviin, pois heitettäviin. Jne.

Ensi kesän muutto on yleistä tietoa, muttei ehkä vielä yleistä ymmärrystä. Kyllä siitä puhutaan, huolettomasti sivulauseissa, mutta tikittävä kello ei ole vielä tähän päivään mennessä pelottanut näin paljoa. Vajaa yhdeksän kuukautta menee kuitenkin aika nopeasti.

Joulukin on kotona. Ei se mikään viimeinen suomalainen joulu ole, sillä tulen viettämään täällä monet, monet joulut (suomalainen joulu vain on ylivoimaisesti kivempi kuin amerikkalainen), mutta onhan tämä jollakin tapaa, no, viimeinen. Tänä jouluna on opeteltava tekemään kaikki perinneruoat valmiiseen pöytään istumisen sijaan, että osaan viedä omia perinteitä mukana toiseen kotiin. Mm. lanttulaatikko on vähän harvinaisempaa herkkua siellä.

Huoh. Kun tietäisi, mistä aloittaisi. Kun edes tietäisi, mitä kaikkea pitää oikeasti tehdä.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Echoes of the Past


Meidän häävalmistelut ovat jääneet hyvin minimiin vielä tässä vaiheessa. Amerikan päässä anoppi touhottaa kyllä jo täyttä häkää, mutta nämä Suomen pirskeet ovat jääneet vähän vähemmälle huomiolle. Ehkä sillä on asiaan vähän vaikutusta, että ollaan jo naimisissa...

Bileet on joka tapauksessa tulossa, ja jotain pitäisi kai suunnitellakin. Aloitettiin sitten S:n kanssa niinkin vaikeasta ja epämieluisasta asiasta kuin musiikista.

Itsestäänselvyyksien kuten What Is Loven ja Footloosen (vitsi vitsi... vai onko?) jälkeen alettiin miettiä, mitkä tsipaleet ovat kulkeneet meidän mukana. Tultiin siihen tulokseen, että iso, iso osa niistä on, no, lässyjä.

S:lla oli tapana itkettää minua lähettelemällä minulle YouTube-linkkejä silloin taannoin, kun ei oltaisi saatu olla missään tekemisissä. Kai se oli sen tapa kertoa tunteistaan; antaa jonkun muun sanoa se, mitä S ei saanut/voinut sanoa. Osa kappaleista nostaa vieläkin tunteet pintaan.

A thousand miles seems pretty far
But they've got planes and trains and cars
I'd walk to you if I had no other way
Our friends would all make fun of us
And we'll just laugh along because we knowThat none of them have felt this way
Plain White T's - Hey There Delilah


Itse kappalehan on täynnä toivoa paremmasta ja tulevasta, mutta meillä sitä ei ollut. Ei se ainakaan siltä tuntunut. Jos haluan muistaa oikein elävästi, miltä tuntui olla epätoivoinen ja elää iso pala kurkussa, kuuntelen tämän kappaleen. Toimii varsinkin tiettynä aikana kuusta!


You take the breath right out of me
You left a hole where my heart should be
You got to fight just to make it through'Cause I will be the death of you
Breaking Benjamin - Breath


Breath ei ole varsinaisesti lässymusiikkia, sillä kappale kertoo kivusta, eikä romantiikasta. Tämän kuunteleminen ei tunnu niin pahalta, sillä tämähän on rockia!


And with a sad heart I say bye to you and wave
Kicking shadows on the street for every mistake that I have made
And like a baby boy I never was a man
Until I saw your blue eyes cry and I held your face in my hand
And then I fell down yelling "Make it go away!"
Just make her smile come back and shine just like it used to be
And then she whispered "How can you do this to me?"



Hieno, hieno kappale. Mahtavat sanat. Olisin voinut lainata koko lyriikan. Auts.


What hurts the most
Was being so close
And havin' so much to sayAnd watchin' you walk away
And never knowing
What could've been
And not seein' that lovin' you
Is what I was tryin' to do


Lässyjen lässy, countrya kaiken lisäksi, mutta kylläpä tämäkin biisi joskus kostutti silmäkulmat.

Vaikka nämä teokset liittyvät meidän molempien mielessä juuri meihin ja meidän alkutaipaleeseen, en tiedä, moniko näistä kuullaan meidän häissä. Haluan itkeä ilosta, en surusta. Menneisyys on mennyttä, eikä siihen liity (enää) minkäänlaista katkeruutta, mutta tietynlainen surumielisyys tiettyyn aikakauteen kuitenkin on jäänyt kytemään. Antaa sen olla siellä; se on auttanut kasvattamaan meistä meidät.

Nyt voidaan keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan! Kick off your Sunday shoes!

perjantai 2. lokakuuta 2009

Vaihtelua


Yhteenmuuton jälkeiset erillään vietetyt illat voi laskea kahden käden sormilla. Hyvä niin, sillä ei mulla enemmän käsiä laskemiseen olekaan.

Tänään lähdetään osaksi iltaa tekemään omia juttuja. Melkein historiallista. Onkin ollut hurjaa huomata, miten sitä ihan omaa aikaa tarvitsee lopulta hyvin vähän, ainakin vielä tässä vaiheessa. Joskus menneisyydessä kuljettiin kumppanin kanssa täysin omia teitä. Ehkä osaksi sen takia lähdettiin lopulta eri teille.

Tänäänkään kyse ei ole tarpeesta päästä toisesta eroon, vaan minulle tarjotusta mahdollisuudesta lähteä katsomaan KalPan peliä KalPan aitioon. Kotijoukkue saa tällä kertaa minulta täyden tuen, sillä vastassa ei ole Jokerit. (Pitäisiköhän silti laittaa Somervuoren sininen nuttu päälle? Vai jopa Sulanderin violetti-vihreä?)

Pelin jälkeen päästään taas onneksi kulkemaan kylkimyyryä, kun matka jatkuu Kuopion yöelämään. Tarkoituksena on nähdä niin S:n kuin minunkin kavereita. Pääsinkin justiinsa valittamasta, miten ei koskaan tehdä mitään. No, ainakin tänä perjantaina tehdään!

Huomenna voidaan taas istua kotona.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kumpi ja Kampi tappeli...


Äh, miten voikin päivät toistaa itseään tällä tavalla? Paikallaan jannaamisen lisäksi syksyn pimeyskin alkaa vähän ahdistaa. Niin, ja entäs tämä kylmyys? Hyi.

Arvatkaapa, kuinka lämmintä Kansas Cityssä on tällä hetkellä? 22 astetta! Celsius-astetta. Sehän on esim. lämpimämpi kuin esim. Suomen kesä esim. viime heinäkuussa. Verrattain lämpimämpää on myös esim. just nyt. Kattokaa vaikka, jos ette usko!


Kiitos Google.


Ai että... Ensi syksynä olen siellä, pysyvästi. Sitten ahdistaa varmaan ihan muut asiat kuin sää, vaikka säästä puhuminen kuuluukin small talkin peruselementteihin.

S pelaa taas Boxin ja veljensä kanssa. Saatiin palapeli tänään valmiiksi (se tuli postin mukana eilen), joten se ei enää oikein toimi miehen korvikkeena. Onneksi on blogi, jota voi päivitellä turhuuksilla. Olisi varmaan hyvä olla oikein asiaakin, kun tänne kirjoittaa.

No on mulla vähän asiaakin. Minulta kysellään jatkuvasti, milloin olen lähdössä. Tätä tapahtuu lähinnä töissä. Vastailen hyvin luontevasti, että ensi kesänähän sitä vasta. Vasta. Todellisuudessa aikaa the muuttoon on yhdeksisen kuukautta, jos saadaan paperit hoidettua kuntoon. S:n lento lähtee 24. kesäkuuta. Meidän toiset (tai itse asiassa kolmannet) hääpirskeet on heinäkuussa, Kansasissa. Minunkin olisi varmaan hyvä olla paikalla.

Yritän kai sanoa, etten varmasti ole vielä ymmärtänyt, sisäistänyt, että olen oikeasti lähdössä. Elän tällä hetkellä muka jossain pysähtyneessä tilassa, jossa ei tarvitse stressata menneestä eikä tulevasta. Kello tikittää kuitenkin koko ajan. Nyt olisi vielä hyvin aikaa nähdä kavereita ja kiertää Suomea (ja Eurooppaa, jos olisi rahaa), toisin kuin sitten ensi keväänä, kun tajuan, että aika käy vähiin. Mitäs teen? Istun kotona, tekemättä mitään järkevää. Nyt pitäisi tehdä juttuja, joita tulen kaipaamaan Amerikassa.

Onneksi sentään salmiakkia tulee syötyä enemmän kuin laki sallii.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Ei mitään sanottavaa


Kuten otsikostakin voi päätellä, on ollut aika hissua. Viime viikonloppuna käytiin toki juhlimassa kansainvälisiä häitä, ja mukavaa oli, mutta noin muuten elämä on aika tasapaksua. Kai tässä taas odotellaan jotain.

S sai yhden odottamansa jutun viime tiistaina postissa. Halo 3: ODST ilmestyi, ja löydettiin se netin syövereistä tilaamalla niin edullisesti, että amerikkalaiset kaverit ovat olleet kateudesta vihertäviä. Nytkin se räiskii menemään tuossa parin metrin päässä. Hassua, että kaksi vuotta sitten, Halo 3:n ilmestyessä, kun viimeksi olin "sotaleski", minä asuin vielä Vaasassa ja odotin, että pääsen käymään S:n luona Marylandissa. Ei oltu nähty melkein puoleen vuoteen. Tilanteet muuttuu.

Tuo mies on sen verran huomaavainen, että se halusi hommata minullekin jotain tekemistä niitä hetkiä varten, kun se istuu metrin päässä televisiosta peliohjain kädessä. Tilattiin netistä palapeli, koska S ei ollut löytänyt kaupasta mieleistä. Päädyttiin erään viikko sitten nähdyn häälahjan inspiroimana Kaj Stenvallin American Lights -palapeliin. Meinasin ostaa sen S:lle joululahjaksi jo pari vuotta sitten, mutta jänistin, ja ostin toisenlaisen Kaj Stenvallin teoksen. Ehkä pelkäsin S:n kavereiden reaktiota, jos palapeli olisi joskus seinälle päätynyt. Nyt tämä vain tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään. Sopii se meidän seinällekin, sitten joskus.



Ah, en malta odottaa, että pääsen palapelin kimppuun! Taidan olla ikuinen odottaja, vaikka joskus olen ehkä sanonutkin, että lähisuhteessa on hienoa se, ettei tarvitse odottaa mitään...

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Never Say Never...

Look at me, I'm gorgeous in my housecoat with my coffee cup
I bend down to get the paper, every neighbor tryin' to check me out
Look at me, I'm lovely as I wave beside my minivanLook at how my diamonds seem to sparkle on the garbage can
SheDaisy - God Bless the American Housewife

Minusta tulee hyvin suurella todennäköisyydellä kotirouva, kun muutetaan valtameren taa. Ainakin aluksi, joksikin aikaa. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: 1) työpaikan saanti HETI ei ole mikään itsestäänselvyys, 2) haluan vähän aikaa miettiä, mikä minusta tulee isona.

Opiskelujeni alkuaikoina olin sitä mieltä, ettei minusta tule koskaan kotirouvaa tai -äitiä. Yliopisto-opiskelijastatuksesta huumaantuneena ajattelin, että koulutukseni menisi täysin hukkaan, jos jäisin esimerkiksi kotiin huolehtimaan lapsista. Nyt vähän vanhempana ja viisaampana (ainakin vähän vanhempana) olen tullut vähän toisiin ajatuksiin. En usko, että kotirouvailisin, jos oltaisiin jäämässä Suomeen. Tuskin jäisin kotiäidiksikään, sillä ainakin minulla on sellainen mielikuva, että kunnallinen lastenhoito pelaa ihan hyvin, eikä se ole niin järkyttävän kallistakaan. Vai?

Amerikassa tämä(kin) on toisin. Ainakin Keskilännessä on aika normaalia, että äiti hoitaa lapsia kotona muutaman vuoden. Lasten hoitoonvieminen on kallista puuhaa, joten äidin on melkein sama olla saamatta palkkaa kuin työntää palkkansa lastenhoitajalle. S:n sisko sai lapsen vajaa puoli vuotta sitten ja palasi työelämään elokuun alussa. Nyt haaveissa on olla ensi vuonna kotona pienokaisen kanssa. Olisi kuulemma helpompaa ja miellyttävämpää kuin päivähoitorumba.

Yllä olevan laulun kuvailemaa kiiltokuvarouvaa minusta tuskin koskaan tulee, vaikka kuinka yrittäisinkin. Kotirouvana, tai hienosti sanottuna homemakerina, en varmaan kovin kauaa jaksaisi olla, jos mielekästä ja tarpeellista tekemistä ei kotoa löydy. Sen sijaan kotiäitiyden koen nykyisin ihan kiehtovana ajatuksena. Sisäinen feministini oli ennen sitä mieltä, että kotiäitinä olisin jotenkin nyrkin ja hellan välissä, en olisi tasa-arvoinen mieheni kanssa. Eipä se kuitenkaan ole mitään naisten alistamista, jos nainen haluaa olla lasten kanssa kotona ihan vapaasta tahdosta. Sitä paitsi olen vakaasti päättänyt, että jos me joskus lapsia saadaan, lasten on osattava suomea. Hoitotäti tuskin sitä osaisi opettaa. Uraa ehtii yrittää luoda sitten joskus myöhemminkin.

Saas nähdä, mitä tulevaisuus tullessaan tuo. Avoimin mielin sitä kohti ainakin ollaan menossa. Ainakin melko avoimin.

lauantai 12. syyskuuta 2009

This Is Parta


Hei, ja tervetuloa raskausblogiini. Ihan ensiksi haluaisin kertoa perustietoja itsestäni: Olen läheisriippuvainen tyttöystävä, jonka englantilainen mies asuu kotona. Olen myös kaukosuhteessa amerikkalaisen kanssa. Meillä myydään kissoja/kissanpentuja/kissat/katteja. Syy on se, että varsinkin yksi kissa syö johtoja, ja muistakin haluaisin päästä eroon.

Ette ikinä usko, mitä minulle kävi viime viikolla. Kävin syömässä eräässä ravintolassa. Minua palveli alaston tarjoilija, Tilasin buffalokastiketta, mutta tarjoilijapa toikin minulle Fanny-vanukasta. Pyysin tarjoilijaa korjaamaan erehdyksensä, mutta hän totesi vain: "En puhu englanti, vain suomi. Ette ehkä tunne minua, mutta hän ei."

"Tyhmät amerikkalaiset", ajattelin. Olin aina luullut, että amerikkalaiset ovat ahkeria. Tyydyin syömään vanukkaani ja tilaamaan vähän miestä väkevämpää. Ruotsalainen juhlajuoma kuulosti hyvältä.

Juhlajuoman nauttiminen saattoi olla virhe, sillä seuraavat muistikuvani ovat hataria. Muistan, että alaston tarjoilija oli kanssani saunassa alasti. Samaisessa avaimet käteen -saunassa oli myös suomalaistyttö alasti. Olimme ilmeisesti kylpylässä alasti. Siellä harjoitettiin peppujen piiskausta ja muita riettauksia. Kuulin myös huhun, että siellä myydään vähän kaikkia. Meno oli hurjaa.

Aamulla herätessäni en tiennyt, missä olin. Yritin muistella edellisen illan tapahtumia. Tulin siihen tulokseen, että olisi varmaan hyvä rauhoittua ja asettua aloilleen. Mielessä liikkui kuitenkin paljon kysymyksiä: "Mitä maksaa oleskeluluvan uusiminen? Mitä pitää ottaa huomioon, kun menee naimisiin?" Yksi kysymys oli kuitenkin ylitse muiden: "Missä minä olen?" Herätin alastoman tarjoilijan, joka nukkui vieressäni. "What's up? Where am I?"

"This is parta."

*****


Niin, tällainen blogi mulla on, jos hakusanastatistiikkaan on uskomista. Aika paljon alastomuutta ja kissoja. Varsinkin niiden myymistä.

P.S. Tämä ei ole raskausblogi, enkä ole kovinkaan monesti tilannut ruotsalaista juhlajuomaa alastomalta tarjoilijalta.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

My Precious


Muistan, kun vaihdossa ollessa vähän naureskeltiin amerikkalaisrouvien morkulasormuksille. No onhan se hullua; käyttää nyt kahden kuukauden palkka (joka on "suositus") johonkin kihlasormukseen! Eihän semmoiset sormukset ole enää käytännöllisiäkään, varsinkaan talvella, hanskojen kanssa. Muutenkin vähän naurettavia.



Bling bling...


S:n kanssa oli puhetta jo ennen kihloihin menoa, että haluan amerikkalaisessa mittaluokassa vaatimattoman sormuksen. Käteni ovat melko pienet (vihkisormus on amerikkalaisittain kokoa 3 1/2, eli 14,45 mm), joten mikään jättitimantti ei näyttäisi vasemmassa nimettömässä mitenkään järkevältä. Eihän?

Kihlasormukseksi sain sileän valkokultaisen sormuksen, vastoin amerikkalaista perinnettä. Siellä kihlasormus on se sormus, vihkisormus toimii sitten vain kivana lisänä. Mies pääsee/joutuu näyttämään varallisuutensa ja nainen kimaltelevaa sormustaan. Me tehtiin toisin. Pikaisen naimisiinmenopäätöksen yhteydessä puhuttiin vihkisormuksesta ja sen käytöstä. S halusi ostaa minulle sormuksen viime kesäkuisella Kansasin-reissulla, vaikka minä halusin alkaa käyttää sitä vasta ensi kesänä, meidän "oikeiden" häiden jälkeen.

Käytiin yhdessä (S, minä, mother-in-law ja sister-in-law) koruliikkeessä sovittelemassa sormuksia. Sana vaatimaton ei kuvaa yhtäkään esitellyistä sormuksista, vaikka niissä ei ollut edes kaikki korukivet paikoillaan. Ensimmäiseksi sormeeni tyrkättiin kolmen timantin (kaksi "pientä", yksi iso) sormus ja se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä. Silmissä eivät kiiluneet dollarinkuvat, sillä en koskaan halua tietää, paljonko dollareita S sormukseen tuhlasi. Tiedän tosin onneksi, ettei se mihinkään älyttömyyksiin mennyt. Se oli vain niin kaunis, se sormus. Siro. Tykkäsin.

Sen jälkeen sovitin vielä muitakin rinkuloita, jotka olivat paljon massiivisempia ja mahtipontisempia kuin ensimmäinen. Minulta kysyttiin mielipidettä vielä, ennen kuin minut hätisteltiin koruliikkeestä pois, kun tuli aika alkaa valita sormukseen timanttia ja puhua rahasta. Kerroin, että pidin ensimmäisestä eniten. Myyjätär sanoi: "It's a very nice ring! And what's great about it is that you can make it bigger later!" Hän ei suinkaan tarkoittanut sormuksen ympärysmittaa.

Näin sormuksen uudestaan vasta kaksi kuukautta sitten (juu, ollaan oltu naimisissa jo hurjat kaksi kuukautta!). Suu ammollaan tuijotin sitä, kun S pujotti sen sormeeni. Tästä on valitettavasti kuvallisia todisteitakin. Ja kas kummaa: niin minullakin oli/on morkula sormessa. Eikä se nyt lopulta sitten niin naurettava olekaan...




Niin, minunhan piti odottaa ensi kesään asti. Alettiin kuitenkin puhua siitä, miten ollaan Suomessa enää vajaa vuosi. Ollaan kummiskin ihan sataprosenttisesti naimisissa, joten miksipä pidettäisiin sormusta pölyttymässä kaapissa, kun voin sitä ulkoiluttaakin raittiissa suomalaisessa ilmassa! Muutenhan sormukselta jäisi näkemättä Suomen kaunis syksy (nytkin sataa vettä ja tuulee), kauniit talviyöt (ja ääretön pimeys), kirpakat kevätpakkaset (ja loska) ja kauniit hiirenkorvat (en keksi keväästä oikein mitään pahaa sanottavaa). Jos timantit ovat tyttöjen parhaita ystäviä, niin kyllä tyttöjenkin pitää olla timanteille mukavia!

My precious...

P.S. Kela myönsi S:lle opintotuen!

tiistai 1. syyskuuta 2009

Vaakakuppeja keikutellen


Vaikka Yhdysvaltoihin muuttamisessa on paljon huonoja puoliakin (etäisyys perheestä ja kavereista, salmiakin heikko saatavuus, tornadot), odotan sitä jo aika paljon, vähän pelonsekaisin tuntein tietenkin. Pysyvä muutto toiselle mantereelle on kummiskin aika iso ja pelottava asia, eikö?

Ollaan molemmat eletty tietynlaisessa välitilassa jo pari vuotta, vaikkakin niistä toinen onnellisesti samassa osoitteessa. Ollaan välitilassa sen takia, ettei olla voitu asettua kunnolla aloillemme. Koko omaisuuden pitäisi mahtua ensi kesänä kahteen matkalaukkuun, joten sohvia ynnä muita kotoisia asioita ei ole voinut ostaa, ei ainakaan miettimättä, mitä niille lähdön tullen tekee.

Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, että elämä jotenkin täydentyisi tavaroita ostamalla, mutta valitettavan totta se vain on. Haluan esim. pyykkikoneen! Jokin pesänrakennusvietti tässä kai on iskenyt, kun ollaan molemmat katseltu typeriä sisustusohjelmia ja vertailtu mielipiteitä. Nykyiseen asuntoon on ihan turha alkaa panostaa, muutto on kuitenkin edessä alle vuoden päästä. Muuttorumbakin kyllästyttää.

S sanoi odottavansa innolla elämän tasoittumista, ja ehkä jopa sitä hetkeä, kun ollaan valmiita harkitsemaan perheenlisäystä. Nyt sellainen ei tule kuuloonkaan, kun edes kissanpentua ei voida hankkia (vaikka mieli tekisi!). Pienestä ihmisestä vastuun kantaminen on varmasti paljon helpompaa, kun ei tarvitse raahata paria matkalaukkua mukana siinä sivussa.

Vaikka S:lla on vielä vuosi koulua jäljellä, ja muuttoon on hyvä tovi aikaa, ollaan mietitty, mihin päin Amerikkaa asetutaan. Todennäköisin vaihtoehto on Kansas Cityn ympäristö, Kansasin puolella tietenkin, mihinkään Missouriin ei muuteta. Se on vähän kuin muuttaisi Ruotsiin.

Toinen varteenotettava vaihtoehto on Colorado, mutta S:n työpaikan perässä mennään minne vain. Toisaalta olisikin aika jännä kokeilla asua jossain subtrooppisessa paikassa, ihan vaihtelun vuoksi. Kylläpä nuo lämpötilat kohoaa Kansasissakin aika trooppisiin lukemiin kesällä, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä. Appiukon mukaan heinäkuu oli ollut varsin cool, kun lämpötilat liikkuivat keskimäärin vain alle 30 Celsius-asteessa. Nii-in, paleleehan siinä, vähemmästäkin.

Mistäs muusta sitä ollaan innoissaan? No ainakin road tripeistä, Buffalo Wild Wingsistä, kavereiden kotibileistä (Halloween, Super Bowl yms.), NHL-kiekosta, omasta talosta, rusketusrajoista, takkatulesta, sports bareista, sosiaalisemmasta elämäntyylistä, kuumista kesäpäivistä, ilmastoinnista, myrskyisistä illoista katetun kuistin suojissa, barbequesta... Olen myös varovasti innoissani siitä, että taloudellinen tilanteemme helpottuu muuton myötä (Nim. "Miksi kaikki isot laskut kasaantuvat samalle kuulle?").

Mistäs ei olla innoissaan? Kokolattiamatoista (paitsi ehkä makuuhuoneessa kylminä talviaamuina), talvirenkaattomuudesta, huonosti tiivistetyistä taloista, tornadoista, pitkästä matkasta kotiin, mahdollisesti lumettomasta joulusta, mössöpaahtoleivästä (maku ja haju). Nämä esimerkit aiheuttavat minussa inhoreaktioita varmasti enemmän ja useammin kuin miehessä.

Pelottaa, etten löydä kunnollista työpaikkaa, vaikka S on satavarma, että löydän sellaisen helposti. Pelottaa, että jumiudun kotiin ja minusta tulee joko a) hampurilaisten ja majoneesin turvottama teleshopping-orja, joka katsoo sohvan pohjalta saippuaoopperoita ja Oprahia päivät pitkät, b) jenkki-barbie, joka huhkii tyhjäpäisenä kellariin sijoitetulla juoksumatolla valkaistut hampaat vilkkuen, edes jotain sisältöä elämään hakien, tai c) katkera p*ska. Näistä vaihtoehdoista a) on valitettavasti kaikista todennäköisin. Tai c).

Tulevaisuus on ihan yhtä varma ja epävarma siellä kuin täälläkin, joten on kai turha maalailla jenkkitursakkeita seinille. On vain melko hauskaa pohtia, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja haaveilu on tietysti aina aika kivaa. Vaakakuppeihin voisi latoa loputtomasti tavaraa, puolin ja toisin, eikä se tilanne siitä miksikään muuttuisi; muutossa on hyvät ja huonot puolensa. On sitten ihan omasta itsestä kiinni, kumpiinko takertuu enemmän.

Minä aion takertua positiivisiin asioihin. Opin kyllä sietämään kokolattiamattoja ja koti-ikävää. Olen oppinut ennenkin.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Polisiista päivää

Sain tänään tekstiviestin poliisista:

"...oleskelulupa on valmiina..."

Eikös tuosta saa sellaisen kuvan, että hakemus on mennyt läpi?

Eikä tarvinnut odottaa edes muutamaa viikkoa!

maanantai 24. elokuuta 2009

Hearing 2/2

Aamulla mies oli tyyni kuin auringossa makaava rupikonna, minä taas meinasin vähän hermoilla. Muistutin sitä kirjoittamaan ylös meidän osoitteen; se ei kuitenkaan a) osaa lausua sitä, ja b) muista sitä. Kerroin vielä ehkä sadannen kerran, mihin sen pitää poliisiasemalla mennä, ennen kuin läksin töihin.


Jos olisin kova puremaan kynsiä, olisin varmaan järsinyt ne tänään olemattomiksi. S:n kuuleminen alkoi kymmeneltä, eikä minun puhelin ollut soinut vielä kahdeltatoistakaan, vaikka vannotin miestä soittamaan HETI, kun tilanne on ohi.

Vasta 12:20 puhelin pirahti. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, ja olipa S saanut kuulustelijan ja tulkin nauramaankin muutamaan otteeseen. Että turhaanpa taas hermoilin, aika rento meininki oli ollut. Nyt tosin pitää vielä odottaa, mitä viisaat ihmiset päättävät meidän kohtalosta. Muutama viikko kuulemma menee.

Yäh. No, menköön.

Kuuluu meille muutakin kuin oleskelulupapäätöksen odottelua! Viime lauantaina ohitettiin sellainen rajapyykki, että S jäi yhdeksi yöksi yksin kotiin. Minähän olen murjottanut kotona ennenkin, kun S on reissanut vanhempiensa kanssa ympäri Eurooppaa (tai siis Tukholmassa ja Tallinnassa...), mutta tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun minä läksin jonnekin.

Oli minulla hyvä syykin lähteä: toinen Emporiasta elämänsä miehen löytänyt, yhtä aikaa vaihdossa ollut ystäväiseni, vietti polttareitaan, tai oikeammin bridal showeriaan Kemissä. Suomi-USA-häät ovat edessä vajaan kuukauden päästä, joten lauantaina vietettiin tyttöjeniltaa. Oli todella mukava nähdä pitkästä aikaa ja vertailla kuulumisia ja kokemuksia, ja tietysti muistella vanhoja. (Mutta oli mulla ehkä vähän ikävä kotiväkeä...)


Muotokuva meistä kaveruksista New Yorkissa irkkupubissa.
Cedric. August 2006. Ink on napkin.

tiistai 18. elokuuta 2009

Hearing 1/2

Sain eilen aamulla puhelun samaiselta poliisisedältä, joka kutsui meidät viime viikolla kuultaviksi. He eivät olleet onnistuneet saamaan tulkkia S:lle varatulle ajalle, joten S:n aika siirrettiin iltapäivään, oman aikani perään.

Puolen päivän jälkeen puhelin soi taas. "Tuota, ei onnistu tulkkaus huomenna ollenkaan." Minun kuuleminen siirrettiin aamukymmeneksi, S:n kuuleminen ensi viikon maanantaiksi. Mitenhän pitkään sitä joutuisi odottamaan tulkkipalveluja, jos kyseessä olisi vieläkin harvinaisempi kieli kuin englanti?

Eilen jännitti. Alkoi vähän ahdistaa, miksi meidät päätettiin kutsua suullisesti kuultavaksi, kas kun joissakin tapauksissa riittää pelkkä kirjallinen selvitys (jonka olemme siis jo tehneet). Tiesin, ettei meillä ole mitään syytä huoleen, mutta turhauttipa nyt kummiskin. Ja jännitti.

Menin tänä aamuna poliisiasemalle ja kävelin poliisisedän perässä pieneen, hyvin pelkistettyyn huoneeseen. Minulta kysyttiin, ymmärränkö oikeuteni ja velvollisuuteni. Myöntävästi vastattuani päästiin itse asiaan, ja sitä asiaa riittikin sitten. Reiluksi tunniksi.

Mistään pelottavasta kokemuksesta ei voi puhua. Kuulustelija oli oikein mukava, eikä saanut minua missään vaiheessa hikoilemaan (eipä sillä, että olisi ollut syytä hikoilla). Ihan perusjuttuja se kyseli; puolisosta, sen perheestä, meidän seurusteluhistoriasta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Edes lempiväriä ei kysytty! Kuulustelija kysyi joitakin kysymyksiä vähän anteeksipyytävään sävyyn ("En kysy tätä sillä, että epäilisin teitä, minun on vain pakko...").

Ei, emme yritä kiertää maassaolosäädöksiä.

Kyllä, avioliittomme on solmittu "oikeista syistä".

Ei, kumpikaan ei ole saanut rahaa naimisiinmenosta.

(Paitsi minäpä olen saanut kaksi sormusta!)

Niin, reilu tunti siinä meni. Ainoa kysymys, johon en oikein osannut vastata, oli viimeinen kysymys: "Mitä aiotte tehdä, jos oleskelulupahakemus evätään?" No, kai me haettaisiin sitten oleskelulupaa opiskelun perusteella...

Nyt ollaan vähän viisaampia, ensi maanantaina vielä viisaampia. Jos kokisin tarvetta valmistaa miestä ensi viikon haastatteluun, voisin kertoa sille jok'ikisen kysymyksen ja omat vastaukseni niihin. Hyvin levollisin mielin tässä tosin ollaan, joten menkööt vain maanantaina poliisilaitokselle ja kertokoot omat versionsa tapahtumista. Eiköhän meidän tarinoiden pitäisi olla aika yhteneväiset, kun samaa todellisuutta ollaan kuitenkin eletty.

(Pidän silti varovasti peukut pystyssä ja fingers crossed...)

torstai 13. elokuuta 2009

Nakki napsahti

No niin siinä kävi; tänään tuli puhelu, jossa meidät kutsuttiin poliisilaitokselle kuultavaksi S:n oleskelulupahakemuksen tiimoilta. Vaikka puhelimessa minua jututtanut mies oli mukavanoloinen, teki mieli sanoa, että lukaiskaapa vaikka pari riviä minun blogia, niin näkisitte, miten tosissaan tässä ollaan. Säästettäisiin aikaa ja bensaa.

Ensi tiistaina ollaan viisaampia. S:n kuulemiseen on varattu aikaa kaksi tuntia, minulle hieman vähemmän, koska en tarvitse tulkkia. Tuleepahan tämäkin koettua. Meillä ei todellakaan ole mitään salattavaa, ja aika hyvinhän tässä toisen jo tuntee, mutta kummasti tekee mieli alkaa listata ylös toisen lempivärejä ynnä muita "tärkeitä" asioita...

Hauskaahan tässä on se, että päästään tekemään tämä kaikki uudestaan vielä isommassa mittakaavassa, kun aletaan hakea minun lupia. Kyllähän sen ymmärtää, miksi näitä kuulemisia järjestetään ja lupahakemuksia täytellään, sillä niitä ns. systeemin väärinkäyttäjiäkin löytyy, mutta kuten jo aiemmin olen sanonutkin, me ei voitaisi enää olla vilpittömämmin tämän asian kanssa liikenteessä. Jotenkin sitä on tässä omassa huumassa unohtanut, että viranomaisilla saattaa olla omat epäilyksensä (ja toisaalta protokollansa) seka-avioliittojen suhteen, joiden mukaan pitää toimia.

Mutta että kahden sivistysvaltion välillä pitää käydä tällainen paperisota, molempiin suuntiin... Onneksi tuo mies on suht' kiva, ei tätä revohkaa muuten viitsisi käydä läpi. :)

sunnuntai 9. elokuuta 2009

One Month = 30.4368499 Days


Siitä on nyt kokonainen kuukausi. Semmoista hempeää arkea on vietetty naimisiinmenon jälkeenkin, ei elämä tästä ole mitenkään järkkynyt. Ainoa iso muutos on ollut uusi sukunimi, joka on osoittautunut yllättävän hankalaksi suomalaiseen (tai ainakin savolaiseen) suuhun. Esimerkiksi vakuutusyhtiön täti oli kuullut viime viikolla puhelimessa ihan omiaan, vaikka tavasin nimen moneen kertaan. Postiluukusta tippui lasku ja matkavakuutuskortti nimellä Tenni Anni. Lähellä, mutta, ah, niin kaukana. Lähellä oli naurukuolemakin.

Mitäs muuta? S on leikkinyt kotiherraa, kun minä olen ollut töissä. Se on pessyt pyykkiä ja tiskannut astioita. Viime perjantaina se oli jopa sisustanutkin, tavallaan. Se oli asetellut kirjahyllyyn kuvia ja ripustanut kaksi taulua melkein katonrajaan, koska ei ollut jaksanut viritellä tauluihin pidempiä siimoja. Elämä on solahtanut takaisin uomiinsa lomailun jälkeen.

Niin, ei tässä varsinaisesti ole mikään muuttunut. Onneksi, sillä jo ennen yhteistä sukunimeä meillä oli kaikki varsin hyvin.

*****


Saatiin eilen ystäviltä Kaj Stenvallin ankkamaalauksesta tehty kortti. Saatepuheena oli, että maalauksen nimi kuvastaa hyvin meidän tähänastista taivalta. Täytyy olla vähän samaa mieltä.



Kaikki on mahdollista - Everything is Possible

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Snap Back to Reality, Oh There Goes Gravity


Kirjoittelu on mennyt viime aikoina semmoiseksi hempeilyksi, että pitää välillä palata todellisuuteenkin. Meillä ei pelkästään mennä kihloihin ja naimisiin ja Kreetalle; meillä muun muassa opiskellaan kovasti suomea ja tuskaillaan lupahakemusten kanssa.

Suomen opiskelu on ehkä liioittelua. S imee itseensä uusia sanoja kuin sieni, mutta varsinaista opetusta ei kyllä ole saanut. Paras esimerkki "oppitunnista" on luultavasti liikennemerkeistä tuttujen sanojen tunnistaminen. ”So ranta means beach, right?” ”Päiväranta means day beach, right?” Vakisanastoon kuuluvat myös mäki, koski, salmi, lahti ja niemi.

S ei oppinut Kreetan-matkalla sanaakaan kreikkaa, mutta oppi sen sijaan olennaisia sanoja ja sanontoja suomeksi. Bileet ja olen tosi seksikäs tulevat jo ulkomuistista. Helsingin taksisekoilun (suomea ja englantia taitamaton taksikuski lähti viemään amerikkalaisia lentokentälle rautatieaseman sijaan, eikä edes ymmärtänyt sanaa stop) jälkeen S opetteli sanomaan juna ja rautatie. Choo choo ei ollut mennyt taksikuskille perille. Tosin suomea taitamattomana hän ei olisi ymmärtänyt junaakaan.

S ymmärtää jo aika usein keskustelun asiasisällön. Monesti se on nauranut jollekin jutulle, vaikka keskustelu on käyty suomeksi. Ääntämisellään se brassailee, varsinkin perheelleen ja kavereilleen. Ärrä kiertyy orren ympäri oikein mallikkaasti, mutta kaksoiskonsonantit ja -vokaalit tuottavat vielä vaikeuksia. S ei kuule niitä samalla tavalla kuin me suomalaiset; korva on tottunut kuulemaan tiettyjä äänteitä tietyn mittaisina. Suomalainen korva taas ei välttämättä erota luonnostaan esimerkiksi äänteitä (church) ja (judge). S ei myöskään kuule (tai varsinkaan sano) ö:tä ja y:tä samalla tavalla kuin meikäläiset, mutta sitten taas toisaalta kuulee joskus ylimääräisiä kirjaimia (esim. RovanieRmi). Vanhasta kieltenopiskelijasta tämä on varsin… jännää.

Ollaan mietitty, että jos S oikeasti haluaa oppia suomea, meidän pitää hommata jotain opiskelumateriaalia. Pelkillä paikannimillä ja satunnaisilla sanonnoilla ei vielä pitkälle pötkitä, vaikka niistä hauskoja yhdistelmiä saakin tehtyä. Meidät tuntien se materiaali jää tosin keräämättä, eikä S:n varsinaisesti tarvitse osata suomea; ollaan kuitenkin muuttamassa tästä maasta pois. Katsotaan nyt kummiskin vielä, jos vaikka intoa riittäisikin.

*****

Niin, sitten ne lupahakemukset. Tarkoitan luonnollisesti oleskelulupia. S:n oleskeluluvan uusiminen on tällä hetkellä se ajankohtaisin juttu, omaa lupaa Amerikan suuntaan aletaan hakea syksymmällä. Näitä lippusia ja lappusiahan täyttelisi ihan omaksi ilokseen vaikka kuinka paljon, mutta, ajatella, tästä riemusta saa vielä maksaakin!

Käytiin maanantaina poliisilaitoksella toimittamassa virkailijoille paksuhko nippu hakemuksia, litteitä ja seteleitä. Meidän piti täyttää kaksi erilaista hakemusta (OLE1 ja OLE2, jälkimmäistä kaksi kappaletta), joiden mukana meillä oli kopioita vuokrasopimuksista, leimoista passeista ja niin edelleen. Rahaa paloi 160 euroa, sillä oleskelulupahakemuksen käsittely maksaa 120 euroa ja minun ajokortin uusiminen 40 euroa.

On melko kiistatonta, että ollaan oltu ihan oikeasti yhdessä jo hyvä tovi, mutta välillä tulee sellainen olo, että tässä on tekemässä jotain vilpillistä, vaikka pussissa olevat jauhot eivät enää tämän puhtaammat voisi olla. Tämä tunne kohoaa pintaan nimenomaan viranomaisten kanssa asioidessa, kun käytän sanoja amerikkalainen ja aviomies. Meidät saatetaan kutsua vielä haastatteluun, jossa varmistetaan, että ollaan naimisissa ns. oikeista syistä. Meillä ei onneksi ole mitään peiteltävää tai pelättävää; ei me yritetä ketään huijata.

Nyt odotellaan oleskelulupapäätöstä ja uudella nimellä varustettua ajokorttia. Hurjaa, että vain vuosi sitten odottelin elokuun 20. päivää, jolloin S ja Lumi lensivät Suomeen. Aika moni asia on vuoden sisään muuttunut.

Ihan parasta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Paluu arkeen


Kotona taas kerran. Vietettiin viikko Kreetalla äidin synttäreitä juhlien ja aurinkoa palvoen. Juhliminen ja reissaaminen loppuu nyt vähäksi aikaa; huomenna on edessä paluu arkeen töihinmenon merkeissä. Ehkäpä arjen mukana löytyy lisää aikaa tällekin harrastukselle. :)

Nyt ollaan kuitenkin vielä lomalla (ja kohta pitää rientää mummon 85-vuotissynttäreille), joten päivitetään nyt sitten lomakuulumiset pikaisesti kuvien muodossa.


Näin se loma alkoi. S ja Amstel-tölkki.

Paikallinen turistienriistokone ennusti minulle epävarmaa tulevaisuutta rakkauden saralla.

S valloitti rantakivikon.

Tavattiin taannoin samannimisessä paikassa.

Milin vuoristokylä.

Toiseksi viimeinen auringonlasku.

Rantajellona.


Rantajellonatar.


Paikallinen Saana.


Kuvista jäi puuttumaan mieletön määrä ruokaa ja rannalla makaamista sekä kävelyä vanhaan kaupunkiin ja takaisin. Lämpötilakaan ei välttämättä välity kunnolla (+30 välillä yölläkin). Oli oikein mahtiloma.

Kotiin tullessa postilaatikossa odotti Kela-kortti uudella nimellä. Tässähän ollaan ihan oikeasti vissiin naimisissa!