Perinneperjantai: Matkani nörtiksi

Scottyn yksinäisyys eteni itärannikolla siihen pisteeseen, että vannoutunut koiraihminen kävi adoptoimassa pienen valkoisen kissatuholaisen itselleen seuralaiseksi. Kaksikosta hitsautuikin melkoinen yksikkö, mutta eihän se kaikkia ongelmia poistanut, ihmiskontakteja korvannut. Mies haaveili matkasta kotikonnuille ja minun luokse - saipa minut koukuttumaan myös ennen niin vieroksumaani nörttipeliin, World of Warcraftiin, jotta voisimme olla hyvällä paremmalla omallatunnolla yhteydessä toisiimme; samaan kiltaan kuuluminen ja virtuaalimaailmassa seikkailu kun ei ollut meidän mielestä yhtään yhtä raskauttavaa kuin Skypessä toistemme perään huokailu.

Minulla oli kiirettä koulutöiden (ja biljardin) kanssa, mutta löysin silti päivästä ja yöstä tunteja, jotka kulutin webbikameran edessä. Kirjoittelin esseet vähän vasemmalla kädellä hutaisten, mutta onneksi koulutukseni oli valmistanut minut juuri tällaisia tilanteita varten. Sain hyviä arvosanoja täydestä jöötistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 16.2.2007 klo 16:25

Kisuasiaa

Huomasinpa tässä, että kun en enää oikein voi raportoida suhteemme jokaista käännettä, jokaista pikkuasiaa, minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Suhteesta ja siitä eräästä olisi kyllä vaikka mitä sanottavaa, mutta kun se ei oikein nyt käy päinsä. Kirjoittaisin niin mielelläni siitä, miten onnellinen olen. Kirjoittaisin myös mielelläni siitä, miten olen välillä surullinen, kun en voi olla toisen lähellä.

Sen sanon kuitenkin, että se yrittää saada minua pelaamaan World of Warcraftia. Aikoi oikein ostaa minulle pelin laajennuksineen. On se vähän outo, mut kyl mä siitä silti tykkään. Seura tekee vissiin kaltaisekseen.

Tänä viikonloppuna pitäisi saada tehtyä erinäisiä koulutehtäviä. Ei vain huvita mitenkään liikaa, mutta ei auta myöskään itku markkinoilla, tehtävä ne on. Se takia kai niitä kutsutaankin tehtäviksi.

Käveltiin eilen Soilen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa vartti, jotta päästiin pelaamaan biljardia. Käytin eilen biljardiin enemmän rahaa kuin olueen. Ei olisi kannattanut, olin huono, ainakin viimeistään 8-pallon kohdalla. Istuttiin sitten loppuilta pöydässä kahdestaan kimmottelemassa 25-senttisiä kuppeihin ja pohtimassa syntyjä syviä. Sitten tallusteltiin kotiin (tai ehkä ravi olisi parempi kuvaus liikehdinnästä), ja Skype lauloi taas, ehkä puolentoista tunnin verran. Painoin pään tyynyyn ja katselin, kun 1000 mailin päässä toinen teki samoin.

Nyt se kyselee minulta ohjeita kissan ottamiseen. Sen äiti on kyläilemässä. Tänä viikonloppuna se ei ehkä jouda leikkimään minun kanssa kovinkaan paljoa. Ehkä ihan hyvä asia noin koulutehtävien kannalta.

Tuli ihan kamala ikävä Niilaa.

Sunnuntai 18.2.2007 klo 16:20

Kevättä rinnassa

Oon aivan rakastunut. Se miekkonen otti nyt sitten 8-viikkoisen kissaneidin. Olen pikkuista katsellut webbikameran välityksellä ja olen vähintään yhtä myyty kuin isäntäkin. On aika hellyttävää katsella, kun ne kaksi tutustuvat toisiinsa. Ja tykkäävät toisistaan. Kisulla ei ole vielä nimeä, kun ei se nyt raaski tuommoista nättiä neitiä koiraksi kutsua. Kyseli se viime yönä minulta suomalaisia nimiä. Mukava.

Kävin eilen pyöräilemässä Wal-Martissa. Tästä on sinne matkaa varmaan noin viisi kilometriä. Tarkoittaa viittä kilometriä erittäin huonoja kevyenliikenteenväyliä. Viimeiset kolmesataa metriä ovat kuin itsemurhayritys, joka kerta. Pitää mm. ylittää moottoritien ramppi ilman suojatien tuomaa turvaa. Pitää vielä muistaa, että paikalliset autoilijat eivät todellakaan ota pyöräilijöitä tai jalankulkijoita huomioon. Mutta hengissä ollaan.

Itse Wal-Martista tarttui mukaan sitten kaikenlaista tavaraa. Löytyi webbikamera (olen lainaillut Soilen kameraa tähän asti), World of Warcraft -peli (sen erään ilahduttamiseksi), pilates-dvd (oli halpa, ja jotain on alettava tekemään, ennen kuin olen ihan rapakunnossa), virkkuukoukku ja lankoja. Nyt olen sitten vältellyt koulutehtävien tekemistä virkkailemalla isoäidin neliöitä. Rules.

Huomasinpa tässä, että tänäänhän on 18. päivä helmikuuta. Viiden vuoden ajan se oli merkittävä päivä, vuosipäivä. Kummallista. Niin se elämä heittelee. Niin sen pitääkin heitellä.

Voi voi, kun meinaa olla kova ikävä. Onneksi se tulee luultavasti tänne jo kahden viikon päästä. Itse asiassa alle kahden viikon päästä, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. En malttaisi odottaa. En en en. Toisaalta sitä on kiva odottaa, ihan kuin jouluakin. Nyt se on ainakin vielä edessä. Sitten ärsyttää, kun se on ohi.

Olisi kiva, kun osaisi miettiä jotain muuta kuin sitä miestä itärannikolla. Tai sen kissaa. Tuo keväinen ilmakin (+11C) saa minut haaveilemaan. Myh.

Torstai 22.2.2007 klo 03:43

You Take the Breath Right out of Me

Se ei pääsekään tulemaan ensi viikolla. Jälleennäkemiseen menee vielä yli kuukausi. Se on pitkä aika. Noh, tässä on menty jo yli kuukausi, eiköhän se toinenkin mene ihan rutiinilla. Onneksi nyt voi edes jutella. Onneksi nyt tietää, missä mennään. Ja mikä vielä tärkeämpää, onneksi mennään mukavaan suuntaan. On vain vähän tyhmä olo, kun sitä kuitenkin toivoi aika kovasti, että oltaisi nähty jo reilun viikon päästä. Toisaalta ymmärrän kyllä täysin, miksi se ei voi tulla käymään. Sekin varmasti haluaisi tulla. Ihan yhtä kovasti, kuin minä haluaisin sen tulevan. Ainakin melkein.

On mulla sitä vaan kova ikävä. Pelattiin tänään World of Warcraftia viitisen tuntia. Kyllä virtuaalihalaukset ja kivat kirjeet, joissa se sanoo ikävöivänsä, tuntuvat mukavilta. Huomenna (tänään) pelaillaan ja halaillaan lisää. On tämä melkoista kidutusta, kun kuulee äänen ja näkee kasvot, mutta välissä on 1000 mailia. Ei ihan yllä kädet halaamaan irl.

Tämä tilanne on silti tuhat, miljoona kertaa parempi kuin kuukausi sitten. Kyllä tämän kestää vaikka hampaat irvessä. Onneksi sydän hymyilee, vaikka kasvoilta se ei näkyisikään.

Lumi teki enkelin eteiseen

Lumi-kissamme täytti joulukuun lopulla kahdeksan. Kukaan ei tiennyt marylandilaiseen latoon syntyneen kissan tarkkaa syntymäpäivää, joten kun Scotty adoptoi valkoisen tuholaisen helmikuussa 2007, syntymäpäiväksi kirjattiin virallisiin papereihin 25.12.2006.

Lumi ja Scotty Kuopion asunnon parvekkeella syksyllä 2008.

Joulukisulla ei ollut pitkään aikaan virallista nimeä, joten Scotty kutsui sitä milloin koiraksi, milloin Kittyksi, milloin Pinkyksi. Lumista tuli Lumi vasta melkein vuosikkaana, ja nimi sopikin kissalle kuin vaaleanpunainen nenä päähän. Lumi oli uskollisesti Scottyn seurana, kun mies paini elämän kokoisten päätösten ja tunteiden kanssa. Heillä oli aivan erityinen side, joka kantoi muuttumattomana Atlantin yli ja takaisin.

Lumin maastoutumislakanat.

Lumi oli vähän turhankin vilkas pentu, mutta kulmat hioutuivat aika nopeasti, ja kun se muutti Suomeen puolitoistavuotiaana, oli minun vuoroni yrittää solmia Lumin kanssa jonkinlainen suhde. Turhaan. Lumi kyllä sieti minua ja käytti minua hyväkseen ruoka-aikaan, mutta oli selvästi edelleen Scottyn tyttö. Muista kissoista se ei pitänyt ollenkaan, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Lumi sai pikkuisen kaverin ensimmäisen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, kun Professor Chaos muutti meille. Epäileväisen alun jälkeen Lumista tuli esille aivan uusi, hellä puoli. Lumi hoivasi pienempää kisua pentuna ja sitten vähän isompanakin, kun Chaos sairastui vakavasti.

Yksi poikkeus. Lapinlahdella syksyllä 2009.

Kesällä 2010 Lumi ylitti Atlantin toiseen suuntaan ja kotiutui uuteen asuntoon heti. Kun pienempi kissa reagoi muuttostressiin syömälakolla, Lumi veteli kaverinkin ruoat. Valkoista kuningatarta ei hätkäyttänyt mikään.

Rakeinen, mutta liian suloinen poisjätettäväksi.

Syksyllä meille tuli jälleen uusi nelijalkainen perheenjäsen, eikä Lumi ollut kovinkaan innoissaan. Teki selväksi, kuka on pomo, ja mitä mieltä uudesta tulokkaasta, Usva-koirasta, oli. Chaos puolestaan oli kaikkien kaveri. Nukkui vuorotellen Lumin kanssa raapimispuun päällä, vuorotellen Usvan kanssa milloin missäkin.

Lumi ja Chaos juuri Amerikkaan (paluu)muuttaneina.

Kun Chaos ei tullutkaan enää erään helmikuisen eläinlääkärireissun jälkeen kotiin, Lumi lopetti raapimispuun päälle kiipeämisen, eikä nukkunut lempipaikallaan enää ikinä. Lumin paras ystävä, jos Scottya ei lasketa, oli poissa.

Lumi ja kovin kipeä Chaos talvella 2011.

Keväällä koitti muutto jälleen uuteen kotiin. Lumi kokeili ulkokissana oloa ihan omasta tahdostaan muutaman tunnin ajan heti muuton jälkeen, sillä oli karannut Usvan kanssa samalla ovenavauksella pihalle, eikä me kaksijalkaiset huomattu mitään, ennen kuin tuttu valkoinen naama näkyi etuoven viereisessä pikkuikkunassa. Onneksi ei lähtenyt laajentamaan reviiriään, vaan päätti palata takaisin leppoisaan sisäkissan elämään.

Usva, Lumi ja Savu osoittamassa hellyyttä.

Syksyllä, Usvan ja Lumin edelleen kolautellessa päitä yhteen, kokeilimme, mitä Lumi tykkäisi uudesta kissanpennusta. Koska Lumi oli ollut Chaosin kanssa sydänystäviä, olimme toiveikkaita. Touhukas ja vähän tohelo Savu ei kuitenkaan ollut Lumin mieleen ollenkaan. Ei pentuna, ei aikuisena.

Missä Lumi?

Aika pian meillä oli kahden kerroksen kissaväkeä. Lumi valtasi alakerran ja myöhemmin valtaisan sohvankin, kun taas Savu vietti päivänsä enimmäkseen yläkerrassa ja Usvan kanssa leikkien. Savu livisti aina karkuun, kun ovikello soi, mutta Lumia ei hetkauttanut mikään. Makasi jäyhänä ja hievahtamatta, omanarvonsa tuntevana sohvannurkassa, eikä liikkunut, vaikka ovesta olisi marssinut sisälle presidentti erikoisjoukkoineen.

Välirauha talvella 2012.

Kun meille syntyi vauva, Lumi ei ollut moksiskaan. Kun vauvasta tuli taapero, Lumi ei juossut karkuun tahmaisia käsiä, kuten muut elukat, vaan antoi muokata itseään, vaikkei muuten lapsista pitänytkään. Veikkaan, että syynä oli se, kenen lapsi häntä muokkasi. Palvoihan Lumi edelleen Scottya, jonka syliin se työntyi aina, kun siihen oli mahdollisuus.

Kaverit keväällä 2014.

Viime viikolla Lumi alkoi käyttäytyä oudosti. Painokin siltä oli tippunut. Alkuviikosta toki hyppi vielä yöllä salaa keittiön tasoille ja teki muitakin tihutöitä, joista ei ikinä fiksuna kissana jäänyt suoranaisesti kiinni, mutta keskiviikkona se oli tavallista kömpelömpi ja hitaampi. Kehräsi kuitenkin koko illan Scottyn sylissä.

Torstaina sen tasapaino alkoi olla jo aika huono, ja hiekkalaatikon viereen sattui erittäin harvinainen vahinko. Joi vettä, mutta ei syönyt. Käveli lyhyitä matkoja ja piti pitkiä taukoja. Scotty soitti eläinlääkärille ja sai ajan seuraavalle iltapäivälle.

Illalla laitoimme lattialle Lumin lempiviltin, jonka päälle se hitaasti kömpikin. Lumi tuntui kylmältä, karvaa irtosi silittäessä normaaliakin enemmän, eikä se jaksanut kehrätä.

Perjantaiaamuna Scotty piti Lumia tiukassa syleilyssä vartin verran, ennen kuin meni erittäin karvainen paita päällä töihin.

Minä seurailin Lumin vointia koko päivän, odottaen kauhulla iltapäivän lääkärikäyntiä. Lumi ei jaksanut enää nousta seisomaan, ja se tuntui entistä viileämmältä. Asettelin vilttiä Lumin päälle, ettei sillä olisi kylmä.

Normaalisti kantokopassa olemista äänekkäästi protestoinut kissaneiti ei jaksanut valittaa koppaan joutumista. Lääkärissä avustaja nosti Lumin vaa'an päälle, josta se ei hievahtanutkaan. Siinä se makasi, odottamassa tuttua lääkäriä. Samaa lääkäriä, joka aikoinaan hoiti Lumille tarvittavat paperit Suomeen muuttoa varten.

Lääkäri tutki Lumin. Syke oli 66, kun sen olisi pitänyt olla kaksi tai kolme kertaa nopeampi. Lämpö oli niin alhainen, ettei lääkäri saanut mittariin lukemaa. Lumi kiidätettiin takahuoneeseen lämpölamppujen alle ja verikokeisiin. Lääkäri nosti nenäliinapaketin meidän ulottuville ennen huoneesta poistumista.

Alustavissa tuloksissa ei näkynyt mitään kovin hälyttävää, mutta kun laajempi verenkuva valmistui, lääkäri kertoi meille uutiset lattialla kyyköttäen ja kyyneleet silmissä. Lumin munuaiset olivat lakanneet toimimasta. "It's so unfair. She's too young", hän sanoi ja kertoi, että hänen oma kissansa oli menehtynyt samasta syystä yhdeksänvuotiaana. Tehtiin pikainen päätös viimeisestä palveluksesta maailmanmatkaajallemme, ja lääkäri sanoi, että hän kilpailee Lumin kanssa nyt siitä, kumpi ehtii ensin. Sinnikkäästi, ehkäpä Suomesta mukaan tarttuneella sisulla, se oli piilotellut oireitaan ihan viime metreille asti.

Kun Lumi tuotiin takaisin, se ei enää reagoinut mihinkään. Silittelimme viileää valkoista poskea, kun lääkäri vaivutti Lumin ikiuneen. Taisi olla jo puolivälissä perillä.

Vaikka sanoin aina, että Lumi oli Scottyn kissa (ja olihan se, ihan täydestä sydämestään), niin kyllä kirpaisi syvältä silti. Pieni eläin jätti ison aukon ja tyhjän sohvannurkan, jota Savu ei edelleenkään uskalla lähestyä.

Taisi olla aika selvää, kuka meidän talossa oli pomo.

Kimi, kissat ja kokolattiamatto

Meillä on ollut jo pidemmän aikaa haaveena käydä Teksasissa katsomassa formuloita ihan paikan päällä. On sitä oikein suunniteltukin. Jotain on kuitenkin aina tullut suunnitelmien tielle. Töitä, vauva, pakkoloma, ja sen aiheuttama epätietoisuus ja vajavaiset tilinauhat.

Tänä vuonna katseltiin jo hotelleja sillä silmällä. Lapsi on sen verran iso, että voisi hyvinkin olla pitkän viikonlopun mummolassa, ja meille kieltämättä maistuisi pikkuloma ihan kahdestaan. Pitkästä aikaa.

Sitten alkoi tapahtua.

Savu rupesi pissimään punaista. Kokolattiamatolle, pahvilaatikoihin, Usva-koiran sänkyyn. Ja kokolattiamatolle. Vietiin poika lääkäriin ja arveltiin, että syyllisenä on sama vaiva kuin vuosi sitten -- virtsatientulehdus. Eläinlääkäri ei saanut otettua tyhjästä rakosta näytettä, joten tarkisteli tilannetta ultraäänellä, eivätkä uutiset olleet hyviä. Röntgenillä se vahvistui. Savulla oli rakossa lähemmäs 10 isoa kiveä.

No, kissa pistettiin liuottavalle erikoisruokavaliolle ja tultiin kotiin toivomaan parasta. Kahden viikon päästä käytiin katsomassa tilanne uudestaan. Savu oli palautunut entiseksi hupsuksi itsekseen, mutta pelättiin silti pahinta, (kallista) leikkausta, sillä ei todellakaan olla totuttu saamaan hyviä uutisia eläinlääkäriltä. Savu vietiin kuvattavaksi, ja minuutit matelivat. Kun lääkäri tuli lopulta ovesta hymyilevänä sisään, saatiin huokaista helpotuksesta. Kaikki kivet olivat hävinneet!

Mammanpoika.

Vihoviimeinen niitti hatarille formulahaaveille saatiin, kun eilen piti viedä Lumi tutkittavaksi. Ennen niin sisäsiisti kissa alkoi ripuloida, wait for it, kokolattiamatolle. Sanotaanko, ettei ole ollut mitään miellyttävää tai hyväntuoksuista siivottavaa. Kaikenlaiset kauhuskenaariot vilisivät mielessä, lapseen tarttuvista loisista lähtien, mutta Luminkin lääkärivisiitistä selvittiin semihyvin uutisin. Tulehduksia tai loisia ei löytynyt, joten kisumisu sai ruoansulatuskanavaa rauhoittavaa lääkettä. Nyt kun vielä saataisiin tabut annettua ilman, että joltain puhkeaa silmä.

Isintyttö.

Kyllä noista otuksista on paljon iloa, mutta onpa samalla huoltakin. Ja jälkien siivoamista. Jospa nämä ongelmat nyt riittäisivät vähäksi aikaa. Ainakin seuraavaksi vuodeksi, kunnes voidaan taas luopua formulahaaveista eläinlääkärikulujen vuoksi. Voisin luopua myös kokolattiamatosta.

Mitäpä sitä ei noiden karvapeppujen eteen tekisi.

Lääkitys kohdillaan

Nyt ei voi valittaa! Se ärsyttävä perskipu on poissa, ja kävelykin melkein onnistuu, jos muistaa pitää vauhdin tarpeeksi rauhallisena. Pääsen sängystä ylös ilman suurempia puhinoita ja ärräpäitä; elämä on ihanaa!

Kivun poistuttua persuuksista sinne taisi jäädä tilaa pelolle. Viime torstaina oli rutiinilääkärikäynti, ja painosta tuli taas sanomista. Neljässä viikossa oli tullut puoli kiloa. Siinä sitten ehdittiin vähän huolestua, vauvan kasvusta nimittäin. Hoitaja kuitenkin totesi mittanauhan avulla, että maha kyllä kasvaa ihan odotetusti. Nyt tätä tilannetta kuitenkin seurataan. Hyvä niin. Kasva nyt, Pottu, siellä!

Torstai-iltana sain hyvät lääkkeet niin selkävaivoihin kuin pelkoihinkin, sillä Suomesta tuli vieras ja vieraan mukana säkkitolkulla herkkuja. Mites on, kanssaulkosuomalaiset, kuulostavatko lakka- ja puolukkahillo ruissipseillä (ei siis toisin päin) hyvältä, mitä? Entäs lakupötköt, Turkinpippurit ja Halvan salmiakki? Sima? Ruislimppu? Turun sinappi? Karhun ruisolut ja salmiakkikossu (S:lle...)? Angry Birds -limsa? Valkosipulidippijauheet? Niin, sitähän minäkin. Kiitos, kiitos, kiitos T ja E!

Viikonloppu menikin sitten hulinoidessa. Käytiin katsomassa, kun baseball-joukkue Royals otti turpaan jo yhdettätoista kertaa vasta alkaneella kaudella, tavattiin vanhoja Emporia-tuttuja, joista osa asuukin tässä aika lähellä, käytiin kastamassa varpaat kansasilaisessa tekojärvessä, herättiin katsomaan formuloita (tai minä heräsin, puoliksi, hyvä Kimi!) ja yritettiin ihan semivakavasti katsoa Kansasissa käytyjä NASCAR-kisoja telkkarista. Ei siihen ainakaan selvin päin kykene, joten NHL vei voiton, yllättäen.

Touhukas viikonloppu vei mehut meistä kaikista, eikä näköjään vähiten kissakavereista. Lumi ja Savu ovat olleet hyvin kiitollisia, että olemme laittaneet heille ihan oman huoneen torkkuja varten:

Lumi ja pinnasänky.

Savu ja hoitopöytä.

Pet Peeves Part Deux

Uutta kameraa on pitänyt tietenkin testailla liikkuvien objektien, eli meidän eläintarhan kanssa. Tässä vähän tuloksia.

Joulumuoria selvästi kiinnostaa kuvattavana oleminen.

...

En ala.

Moi, oon linssilude.

Ettekö isompaa löytäneet?

Mangusti ja kumppanit.

Pet Peeves eiku Pics

Äiti esitti taannoin vienon toiveen lemmikkikuvista, joita voisi tulostella isovanhempien iloksi. "No toki", lupasin. Mielessä kävivät veistokselliset, hienosti sommitellut kuvat majesteellisista muotovalioistamme.

Kuinkas sitten kävikään?

Anagrammikaksoset Savu ja Usva.

Lumipallopainia!

Pikkuisen filmauksen makua tässä touhussa.

Usvan niskan vuoro.

Myöhäisemmät otokset eivät laadultaan hurjasti parantuneet.

(^o^)

Where's Waldo?

Siellä se Waldo on!

Joulupukki tietää jo, että haluan paremman kameran.

Kalju maha

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:

Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

Havaittavissa pientä ylpeyttä

Huh, niin se viikko taas hurahti ihan huomaamatta. On ollut aika rauhallista, kun tuo meidän perheenpää (HAHA!) on ollut vähän sään alla (under the weather), eli ihan rehellisesti kipeä. Meikämannekin on ollut vähän tukkoinen, mutta pahin tauti taisi jäädä saamatta. Kaikenlaisen riekkumisen sijaan ollaan nakutettu Rock Band kolmosta niin, että nivelet paukkuvat, ja katsottu eka tuotantokausi Tales from the Crypt -sarjasta. Ollaan oltu musikaalisia ja nostalgisia nörttejä.

Syy, miksi oikeastaan koneelle istahdin, on Usva. Piti tulla kehumaan, miten hieno pentu se on. Typy on oppinut sisäsiistiksi ihan uskomattoman nopeasti; vahinkovapaita viikkoja on takana jo vaikka kuinka monta. Temppurepeertuaari on nykyisellään melkoisen laaja, vaikkakin Usva on ehkä ottanut kissoista vähän liikaa mallia, ja kun temppuilu ei huvita, niin se ei huvita. Alla vähän mallia köhäisen kameran ja emännän tarjoamana.

Nätisti istuminen ei vielä ihan onnistu.

Täällä päin maailmaa tuntuu olevan melko yleisenä tapana kouluttaa koira häkkiä/koppaa apuna käyttäen (crate training). En ole kyseisen koulutustavan suurin fani. Kokolattiamattojen luvatussa maassa toki on ihan kätevää nakata koira vähän itseään suurempaan häkkiin ja pakottaa se sisäsiistiksi, sillä kuka sitä nyt sänkyynsä haluaisi kuseksia (Chaos sitten taas tykkää kuseksia meidän sänkyyn). Onneksi meidän ei ole tarvinnut kyseiseen tapaan turvautua, sillä olen ollut kotona vahtimassa Usvan rakon toimintaa aika haukkana. Suurin syy inhooni häkkikoulutusta kohtaan on se, että kopassa asuminen ei usein lopu koulutuksen loppuessa, vaan siitä tulee koiran päiväkoti, eli kun itse ollaan töissä, koira on pikkuruisessa kopassa. Meidän lähipiiristäkin löytyy näitä tapauksia.

Kännykuvan suttuisuudeta huolimatta tästä näkee, missä olosuhteissa Usva eläinkaupassa eleli. Ei haluttu jatkaa vankilaelämää.

Tästä kaikesta inhosta huolimatta Usva on kuitenkin nukkunut yönsä sille crate trainingin mukaan aivan liian isossa häkissä. Koulutukseen sitä ei ole käytetty, ollaan vain haluttu varmistaa, etteivät mahdolliset vahinkopissat ehdi imeytyä kokolattiamattoon yön aikana. Häkki on ollut Usvan luola, oma turvapaikka, ja sellaisena se on sitä pitänytkin. Tuo rääpäle, joka on muuten nyt viisikuukautisena jo täysikasvuisen sheltin kokoinen, pelkää ihan älyttömästi esim. käryävien ranskalaisten aiheuttamaa savunhajua, ja se juoksee häkkiin turvaan pahaa lemua. Yläkertaan pakeneminenhan olisi oikeassa tulipalotilanteessa hurjan järkevää...

Palatakseni itse asiaan: Meidän oli tarkoitus pitää Usva öisin häkissä siihen asti, kunnes se on toipunut steriloinnista, joka tapahtuu joskus joulukuussa. Halutaan pitää kissat erossa kipeästä sessusta, joten häkki on hyvä apuväline. No, viime viikolla jätettiin Usva kuitenkin laittamatta häkkiin, ja kaikki meni oikein loistavasti (tosin Usva nukkui ensimmäisen "vapaan" yönsä häkissä ihan oma-aloitteisesti). Siitä lähtien se on ollut vapaana vuorokauden ympäri, ja osaa kyllä pyytää yölläkin ulos, jos tarve tulee. Hieno koira, vaikka se nyt näköjään jyystääkin kengännauhoja.

Joko olen kehunut omaa hauvavauvaa tarpeeksi? Haluaisin nimittäin vielä lisätä, että se on hirvittävän fiksu ja ihmisrakas, enkä voi mitenkään ottaa noista kunniaa itselleni, sillä tuommoinen se on ollut alusta asti. Meillä kävi ihan älyttömän hyvä tuuri.

Tasapuolisuuden vuoksi pitää pikkuisen kehua kissojakin. Ne ovat oppineet sietämään Usvaa, vaikka se niitä ympäri asuntoa jahtaakin. Chaos antaa Usvan jopa purra sitä niskasta. Kissat ovat hyvästä käytöksestä, tai minun roskisdyykkauksesta, hyötyneetkin, sillä raahattiin roskalavan viereen hylätty hyväkuntoinen ja -laatuinen raapimispuu kotiin. On ollut vähintäänkin suosittu.

Jotta tämä merkintä menisi vielä enemmän sekavaksi, lisätään tähän nyt vielä kuva minun joulu... tunnelmavaloista. Kai minä saan jo vähän tunnelmoida, kun kerran kaupatkin pursuavat joulukamaa?

Jos katsoo oikein tarkasti, saattaa huomata, että pullon sisältö ei voi olla vodkaa, sillä siellä kasvaa kasvi.

*****

Fakta #76: Leivoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni ruisleipää. Siitä tuli jopa ihan syötävää.

Lenkkimakkara

Käytiin tänään Usvan kanssa tähän mennessä pisimmällä yhteisellä lenkillä. Matkalle mittaa tuli ehkä noin neljä kilometriä, ja tuo pikkumakkara tallusti sen reippaasti alle tunnissa.

Käytiin palauttamassa kirjastoon uusin (kymmenes) Sookie Stackhouse -kirja. Pitkän kirjasarjan loputtua  tulee aika tyhjä olo, vaikkakin tähän kyseiseen sarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Tekisi melkein mieli aloittaa koko homma alusta, mikä onnistuisikin pikkuisen liian helposti, sillä omistan sarjan yhdeksän ensimmäistä osaa. Kyllä se aina telkkarin tölläämisen voittaa, vaikka tässä viime aikoina on ollut mielenkiintoista seurata USA:n poliittisen tilanteen kehittymistä. Muun muassa eilinen Delawaren senaattorikisan väittely Chris "The Democrat" Coonsin ja Christine "I'm not a witch and mice have fully functional human brains" O'Donnellin välillä oli viihdyttävä ja kiihdyttävä.

Tännekin on tullut syksy, vaikka lenkkikamppeina riitti varsin hyvin t-paita ja shortsit. Yritin napsia kännykällä pari kuvaa matkan varrelta, sillä jotkut puut ovat aika komeassa vaiheessa. Tässä naapurustossa ei vielä näkynyt hurjia Halloween-koristeita pihalla, vaikka muutama överi Halloween-oksennus tulikin nähtyä. Niistä en valitettavasti älynnyt ottaa kuvia.

Lenkkeillessä huomaa olevansa Amerikassa muutenkin kuin maisemien perusteella. Ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä, joten he olettavat minunkin olevan sosiaalinen. Tuota yllä olevaa kuvaa ottaessani joku tietyöläinen huuteli korttelin päästä, notta minkäslainen koira neidillä (rouvallapas!) on mukana. Vähän ajan päästä kohdalla hidasti iso pickup, jonka kuski (mies) hymyili leveästi, katsoi koiraa ja sanoi: "Adorable!"

Aika adorable oli tämäkin näky, joka oli vastassa, kun päästiin Usvan kanssa sisälle. Chaos oli Lumin pestävänä sängyssä, johon Lumi, meidän isoin elukka tällä hetkellä, mahtuu juuri ja juuri yksin. Nyt kaikki nelijalkaiset ovat päikkäreillä, joten asunnossa on mukavan rauhallista. Normitilannehan on se, että Lumi vahtaa ikkunassa lintuja ja mäkättää niille, Usva kantaa minulle leluja viskeltäväksi, ja Chaos hyrrää sylissä/näppäimistöllä niin pitkään, kunnes annan sille ruokaa.

Loppukevennykseksi haluaisin julkaista pätkän ala-asteaikaisesta päiväkirjastani, jota lukiessa meinasin eilen tukehtua nauruun:

Tein tänään englannin tehtäviä, ja siellä oli tai oikeestaan luki että: This is my cousin Mark. He lives in Manchester. Siis ihankun Mark Owenin serkku ois kertonu siitä, kun Mark asuu Manchesterissa... Tänään oli Jyrkissä Take Thatin viimesin sinkku, How deep is your love... Hau diip ishjor lav. Se kuulosti ihan tolta. Gary on ihana. [27.2.1996, Anni 11 vuotta]

*****

Fakta #68: Ulkomaanmatkani koostuvat reissuista seuraaviin maihin: Ruotsi, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Venäjä, Bulgaria, Espanja (Kanariansaaret), Kreikka (Kypros ja Kreeta), Yhdysvallat. Ranskassa olen käynyt sen verran, että kävelin Pariisin lentokentän parkkipaikalle ja sitten pikapikaa sisälle ja jatkolennolle, jotta voisin sanoa käyneeni Ranskassa. Saksassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa pysyttelin lentokenttien sisällä.

Fakta #69: Olen käynyt Auschwitzissä.

Kaksi kissaa, koira ja kokolattiamatto

Könysin tuossa äsken lattialla siivoilemassa tämän päivän ensimmäisiä (ja toivottavasti viimeisiä!) Usvan sisäpissoja. Mikähän siinä on, että ne lirut pitää valutella aina kokolattiamatolle eikä esim. keittiön linoleumille? Kovalta lattiapinnalta pisut voisi pyyhkäistä pois melko vähällä vaivalla, mutta kokolattiamaton kanssa tilanne on aivan päinvastainen.

Vahingon sattuessa koira napataan ensin kainaloon ja kiikutetaan mahdollisimman äkkiä ulos. Kun ulkona on odoteltu vähän aikaa, onko rakosta tulossa vielä lisää eritteitä, on aika tulla takaisin sisälle metsästämään rikospaikkaa. Toki jälkiä ei enää näy, sillä neste on imeytynyt jonnekin karvaisen maton uumeniin. Muistin varassa ja käsikopelolla paikka onneksi useimmiten löytyy, joten sitten päästäänkin lempivaiheeseeni: todisteiden tuhoamiseen.

Ensin yritetään imutella enimmät pissat talouspaperilla matosta pois. Sen jälkeen perään lykitään pesuainetta; runsaasti, jotta koiran tarkka nenäkään ei enää haista tuttua hajua. Vuorossa on lisää talouspaperilla lattian töpöttelyä ja polvillaan kiroilua.

Koiralle en ole vihainen, sillä meneillään on vasta kolmas kokonainen harjoittelupäivä. Ottaen huomioon, että aloitettiin sisäsiistiksi opettelu täysin nollasta (ellei jopa miinuspuolelta), niin hyvin on mennyt. Useimmiten osaan jo lukea koiran kehonkieltä sen verran, että vahinkoja ei juurikaan pääse sattumaan. Osaapa se joskus mennä jo ovellekin seisomaan ja odottamaan ulkoiluttajaa.

Kokolattiamattokulttuurille sen sijaan olen vihainen! Varsinkin nämä vanhempien asuntojen pölypesäkkeet ovat todella vastenmielisiä. Imurin säiliö täyttyy kertaheitolla, sillä mattoon piiloutuneen pölyn ja roskien lisäksi matosta lähtee jatkuvasti nukkaa. Kaikista ärsyttävintä on kuitenkin siivota märkiä tahroja. Voi apua näitä kissojen oksennusten ja koiran lirujen putsausta! Talouspaperia ja pitkää pinnaa kysytään.

Olenko koskaan sanonut, etten ole kokolattiamattojen suurin ystävä?

Tökerön aasinsillan kautta päästään uusien, jos ei suurimpien niin ainakin jo melko hyvien, ystävysten kimppuun. Usva ja Lumi tulevat toimeen ihan mielettömän hyvin, paremmin kuin Lumi ja Chaos alkuaikoinaan. Ihan paras leikki on se, kun Lumi istuu olohuoneen pöydällä ja Usva juoksee sekopäisenä pöydän ympäri. Lumi yrittää sitten parhaansa mukaan läpsiä koiraa pehmeällä tassulla ja osuessaan saa koiraan vielä lisää vauhtia.

Chaos, joka on edelleen ihan minun vauva, on ollut paljon varautuneempi. Nyt herra suvaitsee olla jo samassa kerroksessa uuden tulokkaan kanssa, mutta mistään ystävyydestä ei voi puhua. Sietäminen on ehkä paras sana, ja sekin on jo suuri harppaus ekan illan tunnelmista. Pesukarhuhäntää nähdään silti vielä useasti, varsinkin silloin, kun Usva pyrkii Chaosin kanssa samalle ruokakupille.

Vahinkopissoista huolimatta meillä menee siis oikein mukavasti. Koira nukkuu yönsä valittamatta ja sotkematta nukkumapaikkaansa. Päivällä se on suloinen ja leikkisä. Kissat, kuten toki me ihmisetkin, ovat saaneet lisävirikkeitä Duracell-koirasta. Ollaan oltu todella yllättyneitä siitä, miten hyvin koko konkkaronkka tulee toimeen.

Nyt lähdetään Usvan ja S:n kanssa perjantain kunniaksi kävelylle (kaljaostoksille). Harjoitukset jatkukoon.

Päivällä tuli väsy kesken ulkoilutuksen.

*****

Fakta #58: En pidä kauhuelokuvista, mutta katson niitä siitä huolimatta. Joskus vastentahtoisesti.

Lumi vastaa

Olen anteeksiantamattoman huono vastaamaan mihinkään blogihaasteisiin, mutta tänään sen teen. En tosin itse saanut haastetta, vaan sen sai kamalan ihana ja ihanan kamala Lumi-kissamme, joten vastaan Lumin puolesta. Haaste tuli Tyyne Neposelta (on muuten kissalla hieno nimi!). Alunperinhän haaste on vissiin kiertänyt koirablogeja, mutta koska kisulimme harrastaa melkoisia koiruuksia aina aika ajoin, sopinee haaste Lumille kuin hampaanjäljet tv:n johtoon.

"Tämä on koirablogeja kiertänyt haaste, ja teemaltaan paljasta 7 kpl totuutta itsestäsi. Haaste osoitetaan aina koiralle. Eli koirasta 7 totuutta, ja kirjoitettuna, kuten koira itse vastaisi ja kertoisi. "

1. Teipit ja johdot on parhautta! Siis lähinnä niiden pureksiminen ja jäystäminen, ja lopulta totaalinen tuhoaminen. Ohuet johdot on ehkä kaikista hauskimpia, mutta kyllä paksummatkin menee. Ja teipit, tarrat ja kaikenlainen muovi maistuu myös. Yummy!

2. Tykkään leikkiä vedellä. Ihan oikeasti. Vesilasit kaadan nurin vaikka tietokoneen päälle, että pääsisin läträämään juuri synnyttämässäni lätäkössä. Suojelen näitä tyhmiä ihmisiä myös vesimonsterilta, joka ilmestyy ohuena norona mm. vessan hanasta. Huidon sitä tassuilla ja yritän saada sitä hampailla kiinni. Ei muuten käy yhtä helposti kuin johtojen jyrsiminen, kokeilkaa vaikka! Vaikka touhu onkin haastavaa, joka kerta olen silti saanut estettyä vedenpaisumuksen! Vesimonsteri säikkyy aina.

Tässä vähän taidonnäytettä.

3. Olen elämäni aikana nähnyt säälittäviä yrityksiä kynsiä eli tarsia mm. peittoja ja saada siitä suunnatonta nautintoa. Säälittäviä siksi, että olen nimittäin kehittänyt maailman nautinnollisimman tavan upottaa kynnet johonkin pehmeään (esimerkiksi peittoon, vilttiin tai jonkun vatsaan): Peppu pitää saada mahdollisimman korkealle! Ihmisjalat (nilkat, sääret, polvet, reidet) on yksi hyvä paikka takajalkojen sijoittamiselle operaatiota suorittaessa. Takajaloilla kuuluu myös polkea maksimaalisen tyydytyksen saamiseksi. Jos ette tajunneet tästä mitään, olette tyhmiä.

4. Olen sivutoiminen käsityöapulainen/laaduntarkkailija. Tarkkailen useimmiten laatua makaamalla esimerkiksi neuloksen päällä tai työntymällä syliin, jotta voin tarkastella työnjälkeä mahdollisimman läheltä. Työtäni ei vain tahdota oikein arvostaa. Avustan sitten tietysti myös lankakerän kanssa tarpeen vaatiessa. Vaatimattomasti sanottuna, ilman minua neulomisesta ei tulisi yhtään mitään.

Myöskään nörttäilystä ei tulisi mitään ilman minua.

5. Olen aika perso "makealle". Joskus saan makupaloja, jos käsken oikein kovasti. Ja joskus tämä "isäntäväki" (mehän tiedämme, kuka täällä oikeasti on pomo) unohtaa laittaa makupalat takaisin kaappiin. Silloin minä isken! Tyhjennän koko rasian herkuista! Haha! Umpinaisempikaan paketti ei ole este; olenhan kokenut muovinjyrsin.

6. Jos en kuitenkaan saa herkkuja kovasta käskemisestä huolimatta, hyökkäilen ruokapöydässä istuvien ihmisten kimppuun. Varsinkin, jos joku erehtyy ojentamaan jalkansa. En oikeastaan voi vastustaa ojennettua jalkaa. Oikea tekniikka on hypätä kaukaa, laittaa etutassut nilkan ympärille ja kierähtää siitä sitten ympäri. Siinäpähän oppivat, pihtarit!

7. Harrastan kilpalaulantaa. Jos minun kanssa yritetään kommunikoida kissojen kielellä, vastaan, jos huvittaa. Yleensä minua huvittaa. Aika huvittavaahan se nimittäin on, kun nuo pystyssä kävelijät yrittävät puhua kissaa. Ja jos minua katsotaan silmiin, pitää myös vähän uhitella.

*****

Lumi tarvitsi hieman käännösapua minulta, neidon suomi kun ei ole vielä ihan sujuvalla tasolla. Lumi ei myöskään tunne Suomesta muita eläimiä kuin "mummolan" blogittomat veijarit, joten haasteapuakin tarvittiin. Haastamme siis kissat suoraan Karvahelvetistä: Sinni ja Pätkis! Jos nyt edes toinen viitsisi vastata. :)

Myydään vähän käytetty kissa

Meidän uusioperhettä on koeteltu viime aikoina "tytärpuolen" toimesta. Lumi-kissa on ehtinyt mm. kaataa vettä läppärini päälle, jyrsiä itse tehdyn valoryijyn johdon poikki kahdesta kohtaa, pureksia television johdon pitsiksi, ja jo pelkästään tällä viikolla särkenyt minulle tärkeän matkamuistolasin ja purrut pöytälampun johdon poikki.

Paljonko tarjoatte?

Ei kai tässä muu auta kuin suojata kaikki mahdolliset johdot ja lopettaa oikeista laseista juominen. Asunnosta pitänee tehdä cat proof. Kissakarkoitekaan ei auta, ei ollenkaan. S on ollut vähän sitä mieltä, että tämä on hyvää harjoitusta lapsia varten, jos me joku päivä sellaisia onnistutaan saamaan.

Lumi on oikeasti ehkä maailman puheliain ja viihdyttävin kissa. Kun tulen töistä kotiin, alkaa ihan mieletön konsertti ja kilpajuoksu, eikä se lopu ihan hetkessä. Valitettavan usein kuitenkin paljastuu näitä "mukavia" yllätyksiä. Lumi on vielä vähän lapsi, tai ainakin teini-ikäinen, vuosia kun on mittarissa vasta alle kaksi. Silti en jaksa aina töistä väsyksissä tullessa ottaa näitä poikki olevia johtoja tai kastunutta elektroniikkaa ihan huumorilla.

Valkoinen vauhtihirmu.

Muistelen kaiholla omaa Niila-kissaa, joka on ollut mummolassa ns. hoidossa jo yli kaksi vuotta. Aika ehkä kultaa muistot, mutta en muista Niilan koskaan olleen tuollainen tuholainen. Ehkä Lumi kaipaisi enemmän virikkeitä, kun näköjään tylsyyksissään ja yksin ollessaan ehtii tehdä vaikka mitä tarpeetonta. Tapetit ovat onneksi vielä saaneet olla ihan rauhassa. *kop kop*

Musta mossottaja.

Eiköhän tästäkin "kriisistä" onneksi selvitä aika vähällä. Minulla ja kissalla on paljon enemmän erimielisyyksiä kuin minulla ja isännällä. Pitää vain olla entistä(kin) varovaisempi näiden omien tavaroiden suojaamisessa. Kun saisi vielä pari vuotta kestämään nämä nykyiset roippeet, niin päästään ostamaan ihan uusia tuolla toisella mantereella. Ja sitten on Lumilla vielä enemmän tuhottavaa.