Uusia perinteitä

Vietettiin tällä viikolla kiitospäivää oikein kahteen otteeseen. Kuopion yliopiston toinen amerikkalainen (juu, niitä on kaksi) järjesti torstaina, eli varsinaisena kiitospäivänä, kotonaan nyyttikestityyppiset kekkerit. S:n oli ensin tarkoitus mennä juhlimaan yksin, mutta lähtöhetkellä päättikin, että halusi paikalle perhettä. Aww. Lähdin siis mukaan, vaikka aamulla oli aikainen herätys.

Paikalla oli melko kirjava otanta eri kulttuureista, ja olikin todella mukava maistella makuja maailmalta. Syötiin mm. hirveä, porkkanalaatikkoa, lämpimiä voileipiä, makaronisalaattia... Torstain kohokohta taisi kuitenkin olla se, että työkaverin vinkin perusteella löydettiin Kuopion eräästä Citymarketista Amerikka-osasto! Sieltä löytyi mm. kirsikkakokista ihan aidoissa amerikkalaisissa tölkeissä, mac & cheese -paketteja, vaahterasiirappia, Pop-Tartseja, tulisia sipsejä, Fluffia (yäh), Fruit Loops -muroja ja erittäin kotoisia queso-dippiä ja bbq-kastiketta Kansas Citystä. Näitä nimenomaisia kansascityläisiä herkkuja ei löydy edes kaikista kaupoista Kansas Cityn lähistöllä, saati sitten esim. itärannikolla mistään, mutta Kuopiostapa löytyy! Oltiin molemmat niin innoissamme, että kannettiin kaupasta melkein viidellä kympillä tavaraa ulos.

Eilen oltiin ahkeria. Järjestettiin meidän historian ensimmäinen kiitospäiväillallinen, vieraina toimi allekirjoittaneen oma perhe. Kokattiin tuntitolkulla hiki hatussa, mutta lopputulos taisi olla sen väärti. Menu oli seuraava:

Alkuruoka:

Kreikkalainen salaatti
Tomaatteja, sipulia ja vuohenjuustoa oliiviöljyssä

Pääruoka:

Haudutettua kalkkunaa
Suurustettua kalkkunalientä
Perunamuusia
Valkosipulinen porkkana-peruna-sipulipaistos
Maissia

Jälkiruoka:

Pikakahvi (koska emme edes omista kahvinkeitintä)
Rukiinen mustikkapiirakka jäätelöllä

Noudatettiin perinteitä sen verran, että väsättiin pari perunaista ruokalajia ja paistettiin isoin kaupasta löytynyt kalkkunarulla (vaikka eihän se nyt ole mitään verrattuna kokonaiseen lintuun, joka ei edes mahtuisi meidän uuniin). Perinteistä oli myös se, että kaikki ei ollut läheskään valmista siinä vaiheessa, kun vieraat tulivat. Mukavaa kuitenkin oli, ja tultiin siihen tulokseen, että halutaan järjestää "hienoja" illallisia jatkossakin.

Seuraavat sotkettavat/yhdisteltävät perinteet löytyvät joulusta. Tämä joulu vietetään vielä aika lailla minun perheen perinteiden mukaan, vaikka yritetään vähän jo tuoda omia juttujakin mukaan. Haluan ostaa meidän ensimmäiseen joulukuuseen kauniin tähden, joka sitten saa koristaa kuusta tulevinakin vuosina rapakon takana. Muita koristeita voidaan sitten haalia siellä, mutta mitään Batmaneita ja Mikki Hiiriä ei meidän kuuseen tule. Ikinä.

Haluan ehdottomasti opetella tekemään laatikot niin kuin meidän iskä ne tekee. Aion myös kokeilla paistaa oikean kinkun ensimmäistä kertaa, sillä ensi vuonna olen omillani, enkä voi enää istua valmiiseen suomalaiseen joulupöytään. Nyt täytyy harjoitella!

Nyt täytyy myös mennä nauttimaan Citymarketin antimista. S tuntuu lämmittelevän queso-dippiä. Mmm.

P.S. Näin viime yönä unta, jossa S oli lähdössä Amerikkaan kuukaudeksi ilman minua. Kuukaudeksi. Se tuntui unessa maailmanlopulta. Aamulla, tai no tuossa puolen päivän aikaan heräillessäni, piti melkein läpsiä itseä poskelle, sillä olo tuntui todella tyhmältä. Kuukausihan ei ole oikeasti aika eikä mikään, jos vertaa sitä siihen, minkälaisia pätkiä oltiin taannoin erossa. Tiedän myös monta pariskuntaa, jotka joutuvat vieläkin olemaan paaaaljon pidempiä aikoja erossa. Olette vahvoja!

Red Ring of Death and Quidditch

Meidän Xbox 360 on pikkuvisiitillä Saksassa. Kaikkien kyseisen konsolinomistajien kauhu, Red Ring of Death, ilmestyi boxin etupaneeliin vähän reilu viikko takaperin, ja homma oli sillä selvä. Siihen loppui mm. rockbandeily ja halottelu. "Onneksi" tuo ongelma on sen verran yleinen, että vian korjaaminen kuuluu laitevalmistajan, Microsoftin, takuun piiriin.

Minun elämäähän tuo ei juuri hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Toki haluaisin pelata vaikka mitä pelejä, koska en tällä hetkellä voi, vaikken yleensä kova pelailija olekaan. S otti tapauksen vähän raskaammin.

Mies ennakkotilasi kauan odottamansa pelin, jonka tiesi monen kaverinsakin hankkivan. Tämähän olisi tiennyt mukavia pelihetkiä (ts. guy time) yhdessä kaukana olevan kaveriporukan kanssa. Loota levisi asteittain perjantain ja maanantain välisenä aikana, peli saapui sopivasti keskiviikkona.

S oli ehkä vähän normaalia lyhytpinnaisempi, koska tuttu pakokeino koulustressistä oli otettu pois. Yksi tärkeä yhteydenpitoväline oli otettu pois, sillä esimerkiksi veljensä kanssa S on vaihtanut kuulumisensa nimenomaan Xboxin kautta. Tämän lisäksi kauan odotettu peli jäi pelaamatta. Varmasti potutti paljon enemmän, kuin mitä S antoi edes ymmärtää.

S keksi, että nyt olisi hyvä hetki harrastaa pitkästä aikaa lukemista. Se halusi ehdottomasti tilata meiltä puuttuvat englanninkieliset Harry Potterit (3 ja 4). Aivan ehdottomasti.

Onneksi olin tilannut ne jo viikkoa aikaisemmin S:lle joululahjaksi. Juuri tälläkin hetkellä mies makoilee makuuhuoneessa kirja kourassa. Taisi Xbox-tuska edes vähän lievittyä.

Minun tosin pitää nyt keksiä jotain uutta jouluksi kirjojen tilalle. Voihan tuska. :)

Kalenteri

Äiti antoi minulle tänään kalenterin, jossa työpaikan mainos sattuu olemaan marraskuun kohdalla, vuonna 2010, luonnollisesti. Äiti sanoi jotain, joka teki koko muutosta taas pikkuisen konkreettisempaa: "Ette ole enää silloin täällä."

Eipä olla ei... Seitsemisen kuukautta on lopulta todella lyhyt aika. S sai tänään työnantajaltaan (edelliseltä, tavallaan nykyiseltä ja ehkä tulevaltakin) todistuksen palkkatasosta ja olemassaolevasta työpaikasta. Tämän todistuksen voimme lähettää Helsinkiin suurlähetystön tutkittavaksi, jotta he näkevät, että S pystyy elättämään vaimonsa. The ball is (almost) rolling.

Tämähän on jo melkein todellisuutta!

Edit 15.11.2009 klo 15:13. Tarkemman tarkastelun jälkeen voin todeta, että firman mainos löytyykin syyskuun kohdalta, ei marraskuun. No, eipä olla enää silloinkaan Suomessa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Iäkäs, mutta varsin terävä savolaismummoni kysyi minulta eilen, mikä S:n nimi on suomeksi. Hymyillen vastasin, ettei sitä oikein pysty kääntämään, eikä sillä taida olla edes suomalaisvastinetta. Tavailin hitaasti S:n nimeä kirjain kirjaimelta, tavu tavulta, mutta lähtiessäni mummo käski kertoa terveisiä miehelleni. Taisi tuntua turvallisimmalta.

Joillekin sukulaisille ja tutuille S oli ennen minun "kaveri", nyt se on minun mies. Jotkut lausuvat rohkeasti savolaiseen suuhun sopimattoman nimen, ja jotkut siis tietoisesti välttävät sitä. Vaikka minkälaista variaatiota on kuultu, ja jokainen on tainnut löytää itselleen sopivimman tavan viitata tähän amerikkalaiseen. Se on hienoa.

Rapakon toisella puolella on vähän vastaava tilanne. Minun nimeä ei lausu oikein kukaan, ei edes S, ellei oikeasti yritä. Amerikkalaisille olen Ani, yhdellä n:llä. Se on jo kuitenkin aika lähellä totuutta; lähempänä ainakin kuin Annie tai Anya. Tai Onie (löytyi viimevuotisesta joulukortista).

Monesti ollaan käyty seuraavanlainen keskustelu, milloin kenenkin kanssa:

"So how do you pronounce your name again?"
"Anni."
"Ani?"
"Close enough."
"Close enough? Well that's not good enough! Aren't you mad people can't say your name correctly?"

Siinä vaiheessa selitän aina, miten olen tottunut siihen, eikä se oikeasti haitannut minua alussakaan. Ani on helpompi amerikkalaiseen suuhun kuin väen vängällä lausuttu Annnnnni (koska tuolta se sitten kuulostaa, kun niitä tuplakonsonantteja yritetään ääntää).

Nämä nimikeskustelut muistuttavat väkisinkin siitä, että ollaan tultu eri kulttuureista. Kotona en todellakaan ajattele eläväni amerikkalaisen kanssa, sehän on vanha tuttu S, mutta kodin ulkopuolella se on usein aika ilmeistä, monista eri syistä.

Itse tähän kansainväliseen parisuhteeseen on enemmän kuin tottunut, eikä se tunnu mitenkään erikoiselta, mutta voi kai se joidenkin mielestä olla vähän outoa. Ei välttämättä mitenkään "siistiä", mutta outoa ja erikoista, ehkä jopa mielenkiintoista.

Aluksi olin todella tietoinen siitä, että me erotutaan helposti joukosta esim. kaupassa, koska jutellaan englanniksi. Varsinkin pienen kotikunnan marketeissa vilkuilin vähän ympärilleni ja ehkä vain kuvittelinkin kaiken tuijotuksen, mutta silti minusta tuntui oudolta. Ehkä minua hävetti. Ehkä en halunnut ylimääräistä huomiota, vaikken sitä välttämättä edes saanut osakseni.

Totuus on, että kaupoissa kukaan ei ole tullut osoittelemaan sormella, eikä luonut inhottavia katseita.

Toinen totuus on, että baareissa on osoiteltu sitten senkin edestä, onneksi vain harvoin pahalla.

Kolmas totuus on, että USA:ssa vältytään tältä kaikelta, sillä emme erotu joukosta millään tavalla.

Neljäs totuus on, että S:lle tulee varmasti ikävä sitä, miten vieraat ihmiset tulevat juttelemaan parin kaljan jälkeen ihan vain sen takia, että he haluavat puhua englantia ja kysellä kultturieroista.

*****

Pssst... S on luvannut kirjoittaa ylös mietteitään Suomi-kokemuksista. Voipi olla, että postaillaan niitä vähän tännekin, ihan tasapuolisuuden nimissä.

Memento

Minä tiedän, että minulla olisi paljon aiheita, joista kirjoittaa blogiin. Keksin niitä vähän väliä, milloin missäkin. Ongelmana on se, etten niitä ideoita sitten myöhemmin enää muista.

Tälläkin viikolla muistan saaneeni monen monta ahaa-elämystä, mutta en siis muista, mistä ne elämykset saivat alkunsa, tai mitä ne sisälsivät. Melko varmasti ne liittyivät jotenkin kulttuurieroihin tai tulevaisuudenunelmiin (kuten melkein kaikki muutkin merkintäni), mutta sen tarkempia tallentumisia ei muistiin ole tapahtunut. Tympii.

Pitäisi varmaan alkaa kuljettaa mukana jotain muistivihkoa, johon voisi edes kirjoittaa avainsanoja ylös. Tässä muistamattomuudessa ärsyttää jopa päivittämisten vähyyttä enemmän se, etten oikeasti kykene muistamaan, mitä olen vain muutamaa päivää aiemmin innoissani ajatellut.

Pikkukisu kehrää sylissä isänpäivän kyläreissusta väsyneenä (vaikka nukkui kylässäkin melkein koko ajan). Itse yritän sulatella herkku(härkä)pihvejä ja palautella mieleen, mitä supertärkeää minun olisi pitänyt tämän tyhjänpäiväisyyden sijasta kirjoittaa. Ehkäpä muisti virkistyy, jos liitymme miehen ja isomman kisun seuraan sohvalle köllimään. Ehkä ei, mutta se kuulostaa muutenkin houkuttelevalta ajatukselta.

Palataan asiaan myöhemmin. Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Kahdet häät ja yksi painajainen

Näin viime yönä unta meidän häistä. Niihin oli aikaa enää yksi päivä, eikä minulla ollut pukua, eikä edes kampaajaa varattuna. Ahdisti hieman.

Todellisuudessa aikaa on yli seitsemän kuukautta. Hääpuku on löytynyt ja on tekemistä vaille valmis. Aikaa kampaajalle ei ole, enkä ole edes miettinyt kampausta. Hääpaikka on varattu, menuja ja vieraslistaa mietitty.

Aikaa siis on, mutta kaipa tuo pikkupainajainen, joka kuuluu samaan sarjaan painajaisten kanssa, joissa on jouluaattoaamu ja kaikki lahjat ostamatta, kertoo siitä, että jotain voisi jo tehdäkin, ettei sitten tule kiire. Ensin tosin voisin ostella joululahjat valmiiksi, ettei jouluaattopainajainen toteudu. Joulu on kuitenkin vähän ennen häitä.

Amerikan-pirskeitä en ole suunnitellut yhtään. Edes päivämäärää ei ole lyöty lukkoon. Meidän pitäisi järjestää jotkin häidentapaiset juhlat, sillä suurin osa S:n sukulaisista ei lennä Suomeen "virallisia" kinkereitä varten.

Kaverit odottavat enemmänkin vain paluukekkereitä, ainakin eilisen Halloween-puhelun perusteella. Soitettiin Kansasin kavereille, joilla oli bilemeininki vasta aluillaan. Muutamat can't wait 'til you guys come backit kuultiin. Aww. En malttaisi odottaa minäkään, vaikka toisaalta en minä halua lähteäkään...

Minusta on tullut melkoinen rikkinäinen levy. Olen innoissani muutosta ja uuden elämän aloittamisesta, mutten ole yhtään innoissani siitä, että pitää lähteä pois tutuista ympyröistä. Olenkohan joskus sanonut niin ennenkin?