Lomalaisia odottaessa

Hartaasti odotetut vieraat, lapsukaisen mummo ja ukki, saapuvat huomenna Kansas Cityyn. Kahden viikon lyhyys meinaa alkaa ahdistaa jo nyt, kun kaverit ja paikalliset sukulaiset kyselevät, milloin treffataan ketäkin. Minusta, eikä noista minulle geeninsä antaneista, ole vieläkään kehkeytynyt minuuttiaikataulun mukaan eläviä lomalaisia, ja sekös tuntuu joitakin turhauttavan.

Kalenteri ei silti näytä tyhjältä, vaikka en olekaan suostunut kertomaan esimerkiksi anopille, minä iltana illastetaan heidän kanssaan. Tiedossa on mm. baseball-ottelua, synttäririentoja, pienoista maakuntamatkailua, paljon hyvää ruokaa ja tyyppejä. Myöskin sää näyttäisi suosivan, mitä nyt Esteri meinaa vähän perseillä perjantaina.

Google lupailee tällaista tuleville päiville.

Vaikka nämä tutut vieraat eivät varmasti rupea ensitöikseen tutkimaan jokaista kaappia ja laatikkoa, niin olen silti sortunut klassiseen Suomi-vieraita edeltävään paniikkimaiseen suursiivoukseen, jolla ei ole mitään tekemistä väliaikaisten asukkien viihtymisen kanssa. Tämähän tarkoittaa myös sitä, että se perussiivous on ihan kokonaan aloittamatta.

Siivoaminen (tai oikeastaan minkään aikaansaaminen...) kahden keskenkasvuisen ja yhden jääräpäisen sheltin kanssa on ollut hieman haastavaa. Jos teen ulkohommia, koko konkkaronkka on teljettävä sisälle, koska muuten joku olisi "kaverina" istuttamassa kukkasia, kaivelemassa vastakylvettyjä ruohonsiemeniä, kävelemässä juuri pintasuojatulla terassilla... Jos taas haluan saada mitään näkyvää, pysyvämpää aikaiseksi sisätiloissa, lapselle on keksittävä jotain harhauttavaa tekemistä, ja koirat, varsinkin tuo My Little Pony, joka ei todellakaan ymmärrä olevansa pienen hevosen kokoinen pentu, pitää viskata pihalle. Valitettavasti meidän piha ei ole (vielä!) kokonaan aidattu, joten sitten pitää vahtia silmä tarkkana, ettei irti oleva Usva hölköttele sopimattomiin paikkoihin (harvinaista), ja ettei Sisusta kuoriudu Houdinia, joka keplottelee itsensä irti kettingeistä.

Käsitöiden teko on erittäin helppoa tässä seurassa.

Märkiä pentupusuja saanut otti suppusuisen, sutturaisen selfien. Tässä tosin yritin katsoa vain telkkaria...

Eiköhän tämä taas tästä, vaikka nyt tuntuu vähän kaoottiselta. Itseni tuntien pyyhin viimeiset tasot putipuhtaaksi juuri ennen lentokentälle lähtöä, viskaan viimeiset sekalaiset paperit jonnekin laatikkoon, josta en enää ikinä niitä löydä, potkaisen taas kerran levällään olevat lelut hyllyn alle piiloon. Onneksi näiden(kään) "vieraiden" kanssa se ei ole niin justiinsa.

Tämä toimikoon varoituksena/ilmoituksena siitä, että blogi hiljennee pariksi viikoksi. Perinneperjantait lupaan kuitenkin julkaista ihan aikataulussa. Senkin lupaan, että pienen loman jälkeen palaan uudella innolla ja jännillä uutisilla.

Perinneperjantai: Tyyntä myrskyn edellä

Seesteinen suvantovaihe ennen seuraavaa syöksyä - siitä oli helmikuu tehty. Nautitaan nyt tästä, kun tätä vielä hetken kestää.

Scotty oli edelleen yksin ja yksinäinen, ja vietimme paljon aikaa Skypessä. Minä kävin siinä sivussa koulussa. Ja baarissa. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo kevät, oikeastaan koko vaihtovuosi oli todella lyhyt aika, mutta silloin 22-vuotiaana se tuntui elämänpituiselta seikkailulta, joka sisälsi elämää suurempia tunteita. Elin silloin teinivuosia teinivuosien edestä.

Minä sain epävirallisen tittelin, jota olin kaivannut tutustumisestamme asti. Tyttöystävä. Kuten tuossa ylempänä jo maalailin piruja seinille, sitä riemua ei kovin kauaa riittänyt, sillä Scotty jättäisi minut jälleen kerran. Voisiko nykytilanteen tietäen päätellä, että olen jotenkin äärettömän periksiantamaton riippakivi, mahdoton jätettävä, vai oliko kyse jostain muusta, oikeasti elämää suuremmasta?

Ja hei, tuo supermummoni muuten tokeni tolpilleen, ja minä pystyin vierailemaan mummon luona vielä kolmen vuoden ajan Suomessa, ja vielä kerran tänne muuton jälkeen, kesälomareissulla.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 7.2.2007 klo 03:15

Epävirallinen kaukosuhde

Juteltiin taas tänään. On niin mukava jutustella taas ihan kuin ennenkin, kun voi sanoa suoraan, että on ikävä, vaikkakin vain epävirallisesti. Hassua, että se ei ole aikaisemmin juurikaan kutsunut minua tyttöystäväkseen, mutta nyt, kun en voi olla virallisesti edes hyvä ystävä, ollaan enemmän sidoksissa toisiimme kuin koskaan ennen. Ja nyt se sanoo minua tyttöystäväkseen.

Se saattaa tulla käymään Kansasissa parin kuukauden sisällä. Olisi mahtavaa nähdä sitä pitkästä aikaa. Varsinkin nyt, kun tietää, että saisin halata sitä ilman, että pitäisi miettiä, missä ollaan menossa. Tai lähinnä kiva tietää, että ylipäänsä saan edes halata sitä.

Sain tänään kuulla, että mummo, äidin äiti, on tosi huonossa kunnossa. Vanhahan se jo on, mutta tuntuu hurjalta, kun joku ihminen, joka on ollut aina osa elämää, alkaa hiipua pois. Sitä ei tahdo muistaa, että muillekin ihmisille kertyy näitä ikävuosia joka vuosi lisää, ei pelkästään itselle. Pitää vain toivoa, kävi tässä nyt miten vain, ettei mummon tarvitse kärsiä. Olisi kiva olla kotona tukemassa omaa äitiä, mutta tilanne on tämä, ja näillä korteilla on edettävä.

On se tämä elämä kummallista. Ensin sitä kiintyy ihmisiin, sitten on päästettävä irti, ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten joskus käy niin, että melkein päästää irti ja sitten saakin kiskaistua itsensä vielä sormenpäillä takaisin sen toisen lähelle.

Sunnuntai 11.2.2007 klo 02:23

No Buts, Meow

Hups. Edellisestä kerrastapa on yllättävän pitkä aika. Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua kuitenkin aika paljon. Oli mm. Scottyn synttärit. Ai niin, ja näinkin pääsi käymään:

(Toim.huom. Vaikka tässä ollaan tatuoitavana keittiössä, tällä artistilla oli jo tuolloin lisenssi ja nykyisin menestyvä studio Emporiassa.)

Tulin siihen tulokseen, että taitaa olla turvallisempi olla kirjoittelematta minun ja Scottyn suhteesta tänne liian yksityiskohtaisesti. Herra saattaa nimittäin joutua oikeasti pulaan, jos selviää, kuinka paljon ollaan tekemisissä. Tyydynkin siis vain toteamaan, että asiat ovat nyt todella hyvin. Ollaan tyytyväisiä.

Menen nyt syömään pizzaa ja ihmettelemään eräiden käytöstä.

Siinä se nyt on. Isse suunnittelin.

Maanantai 12.2.2007 klo 12:05

Ikävä (taas)

Nyt kyllä huomaa viettäneensä täällä jo ihan tarpeeksi aikaa siihen, että jokin on päässä vinksahtanut. Näin nimittäin viime yönä unta, jossa juttelin perisavolaisen veljen kanssa englanniksi. Olen kyllä ennenkin nähnyt englanniksi unia, mutta keskustelukumppanit ovat olleet silloin ihan amerikkalaisia. Ei kai siinä.

Käytiin eilen(kin) pelaamassa biljardia. Se toimii ihan hyvänä terapiana joskus. Mentiin baariin, joka ei ollut virallisesti auki, mutta se oli auki meidän pienelle porukalle. Ihan siistiä. On kiva tuntea baarinomistajia.

Ollaan huomattu täällä sama ilmiö kuin Vaasassa ja Pullossa aikoinaan. Mentiin lauantaina 707:iin, ja ovella lipunmyyjä ei halunnut katsoa edes minun henkkareita, muisti kuulemma, vaikka en itse muista nähneeni koko ihmistä. Sanoin sille, että taidetaan käydä sitten ihan tarpeeksi usein. Se naurahti: "Yeah, you practically live here." 707 on meidän uusi Pullo. Paitsi Pulloon ei menty ikinä ihan vain biljardinpeluuta varten. Ehkä siksi, että siellä ei ole biljardipöytää.

Pitäähän se yksikin mainita, vaikkei varmaan pitäisi. Se on vain niin mukava. Ollaan vietetty enemmän aikaa puhelimessa (tai no netissä) kuin laki sallii. Kirjaimellisesti. Eipä sille mitään voi, jos viihtyy yhdessä. Ehkä kymmenen tunnin puhelumaratoni lauantaiyönä kertoo siitä viihtymisestä jotain. On ollut kiva myös nähdä sitä pitkästä aikaa. Webbikamera on paras keksintö. Ainakin melkein.

Tulisi jo tänne.

Keskiviikko 14.2.2007 klo 02:33

Hyvää yötä ja ystävänpäivää

Tänään olen istunut koulussa noin kuusi tuntia ja jutellut Skypessä noin kuusi tuntia. Olihan taas mukavaa. Jälkimmäinen siis. Puhelumaratonin päätteeksi kuulokkeista kuului: "Will you be my Valentine?" Olin myyty. Se yrittää tulla tänne muutaman viikon päästä, ellei jopa aikaisemmin. Olen ehkä vähän innoissani. Taidan myös vähän tykätä siitä miehestä.

Sain tänään takaisin viikko sitten kirjoittamani esseen. Sain täydet pisteet ja opettajalta seuraavan kommentin: "Excellent piece of work - exceptionally well written." Herää vain kysymys, kuinka huonoja muiden kirjoittamat esseet ovat olleet. Itsehän kirjoitin viisisivuisen analyysin yöllä parissa tunnissa, enkä ollut lukenut kirjaakaan kokonaan. Kannattaa näköjään olla englannin pääaineopiskelija. Osaan jauhaa... niin, juuri sitä. Muah.

Hyvää ystävänpäivää! Mun tekee mieli salmiakkia.

Torstai 15.2.2007 klo 02:04

Hymypatsas

Keskiviikkoilta, enkä ole tullut juuri baarista. En edes ole käynyt baarissa. Jo toinen ilta putkeen. Olen parantunut.

Tai ehkä en sittenkään. Tänäänhän oli ystävänpäivä, tai Valentine's Day näin paikallisittain. En halunnut lähteä ulos, koska oli parempaa tekemistä. Vietettiin taas laadukasta aikaa netin välityksellä Valentinen kanssa. Mää vaan tykkään kuunnella ja katsella sitä. Juotiin yhdessä olutta (en siis ole ehkä ihan kokonaan parantunut), puhuttiin mukavia ja vakavia, hymyiltiin.

Nyt katselen, kun se nukkuu. Onhan tämä vähän kidutusta, aika kiva olisi nimittäin olla halattavana tuon tyynyn sijaan. Maksaisin siitä hyvästä monta dollaria, euroa, mitä vain. Vähän meinaa nykiä suupieliä ylöspäin, vaikka haikea olo onkin. Olen kuin mikäkin hymypatsas. Nähdään pian, ehkä jo parin viikon päästä. Sitten pääsen halattavaksi.

Se käänsi kylkeä. Taidan tehdä samoin, painaa pään tyynyyn, ottaa kisun kainaloon, nähdä kivoja unia.

Mitä (tämä) ulkosuomalainen ikävöi?

Meille on tulossa alle viikon päästä erittäin tuttuja vieraita. Vierailu on jo niin lähellä, että vierashuoneen lakanat ovat tällä hetkellä putipuhtaina kuivausrummussa (ja hei, minä en ole pesemässä niitä viime tipassa, whaaaaat?), ja ohimolla tykyttelee tekemättömien töiden lista. On myös aika miettiä, mitä tohtisi pyytää tuliaisiksi.

Olen sen verran kova herkkup*rseilijä, ettei haavelistalta yllättäen löydy mitään muuta kuin kurkusta alas kaadettavaa ahmittavaa. Mitä suomalaisia itsestäänselvyyksiä minä siis kaipaan, vielä lähes viiden vuoden jälkeen?

Salmiakki. Aina ja ikuisesti. Joistakin erikoiskaupoista saa kyllä jotain salmiakintapaisia, ja jos viitsii ajella 40 minuuttia Lawrenceen, niin löytyypä Turkinpippureitakin, ammoniumkloridiseen 9 dollarin hintaan (ostin viimeksi neljä pussia... jotka söin reilussa viikossa...). On aivan armoton ikävä suomalaisia karkkihyllyjä! Himotuslistalla korkeimmalla ovat tällä hetkellä:

1. Turkinpippurit, ei vaatine selitystä.
2. Sirkusaakkoset ja Missä X, maistuu tosi hyvältä yhdessä Turkinpippureiden kanssa.
3. Rainbow'n Power Mix, jossa on jotain ikuisen irtokarkkisuosikin Krokotiilinkyyneleiden tapaisia.
4. Ufot, joita pelkästään ajattelemalla saa kitalaen rikki. Merkki hyvästä karkista.
5. Dracula ja Dracula Blood. Sama perustelu kuin yllä.
6. Apua, Kaatissäkki meinasi unohtua! Rotan rykäisyt, Härskit sillit...

Leipä. Suomalainen leipä on äärettömän hyvää. Täällä nakertelen useimmiten hapankorppuja ja joskus (todella) harvoin itse leivottua ruisleipää. Suomalaiset makuelämykset, kuten riisipiirakat, vaativat viitseliäisyyttä, sillä peruskaupasta saa oikeastaan vain paahtoleipää ja rinkeleitä. Pelkän valkoisen vehnämössön rinnalle on onneksi ilmestynyt vähän terveellisempiäkin vaihtoehtoja (sanoo karkkihirmu).

Sydämenmuotoisia ruispalasia ystävänpäivän kunniaksi. Olen siis viimeksi leiponut tammikuussa.

Sinappi. Täältä saa kyllä ihan hyvää sinappia, mutta ei ole Turun (tai Auran) Sinapin voittanutta. Ei vain ole. Se punainen on minun suosikkini, kun miekkonen taas tykkää mustasta. Olen kuitenkin sen verran kovempi sinapinsyöjä, että meidän paluumatkaaviin matkalaukkuihin päätyy yleensä enemmän sitä punaista sorttia...

Mausteet. On ehkä totta, että täkäläiset maustehyllyt ovat suomalaisia suurempia, mutta valikoimasta ei löydy kovinkaan helposti esimerkiksi kardemummaa, joka on nyt aikamoinen välttämättömyys, kun leivon pullaa (kerran kahdessa vuodessa). Olen myös aromisuolan suurkuluttaja, enkä ole vielä löytänyt sopivaa korviketta (Knorrin aromisuolaa onneksi löytyy silloin tällöin, hyvällä tuurilla). Vaniljasokerikin on hintava harvinaisuus, mutta olen oppinut elämään ilman.

Kermaviili ja dippisekoitukset. Voi elämä, että olin kiukkuinen viime kesänä, kun hyväuskoisesti ja innokkaasti ostin Estrellan valkosipulidippijauhetta. Pussi oli vähän erinäköinen, mutta ajattelin, että ovat vain päivittäneet ulkonäköä. Olin niin väärässä! Se maku... Se oli järkyttävä. Onneksi toisesta kaupasta löytyi sitä oikeaa valkosipulidippiä, jota pääsin sotkemaan kermaviiliin. Muuten olisi ulkosuomalaiselle jäänyt huijattu olo.

Vasemmalta: Taffelin ihan menettelevä valkosipulidippi, Estrellan pyhäinhäväistys, ja maailman paras seuralainen sipseille ja porkkanoille.

Saarioisten jauhelihapizza. Se aito ja alkuperäinen. En oikeasti ymmärrä, mikä siitä tekee niin vastustamatonta.

Pakastepinaattikeitto. Vaikka elin tällä opiskeluaikoina, mitään inhoreaktiota ei ole kehittynyt. Päinvastoin. Olen tehnyt täällä pari kertaa pinaattikeittoa, mutta ei vain maistu yhtä hyvältä kuin eines. Niin kamalalta kuin edellinen lause kuulostaakin.

Ruisnapit. Löysin vähän aikaa sitten meidän täpötäydestä kuiva-ainekaapista, ihan sieltä perältä, salmiakkirasian (söin heti, en antanut muille), yllänäkyvän dippijauheaarteen ja pussillisen valkosipuli-sipulisia Linkosuon Ruisnappeja. Eipä mennyt iltaakaan, kun pussi oli tuhottu yhden suomalaisen, yhden amerikkalaisen ja yhden puolisuomalaisen toimesta. Viime kesältä on myös erittäin lämpimiä muistoja, keleistä huolimatta, makean chilin makuisista ruissipseistä.

Juustot. Valion juustot.

Jonkinlainen kaava on ehkä huomattavissa - ruista, salmiakkia, suolaa, valkosipulia. Niistäpä minun makumuistot on tehty.

*****

P.S. Jos Saarioinen menee muuttamaan pizzareseptiä, niin ei hyvä heilu!

P.P.S. Se ei taida säilyä matkalaukussa syömiskelpoisena Atlantin yli, joten taitaa olla aika turha kohta tuliaishaavelistalla. Samoin kuin ehkä tuo pakastepinaattikeitto...

Perinneperjantai: Löysässä hirressä

Elellään helmikuuta 2007. Scotty oli Marylandissa ja uudessa työssään sen verran tyytymätön ja yksinäinen, että haikaili tämmöisen suomalaisen tytönhupakon perään vaikeista olosuhteista huolimatta, tai ehkä niiden takia. Kuten jo silloin kirjoittelin, epäilin Suurimman Ikävän johtuvan olemattomasta ystäväpiiristä ja kiinnostavan tyttöseuran puutteesta. Myöhemmin selvisi, että olin oikeassa. Tavallaan.

Selvistä vesistä ei siis vielä voida missään nimessä puhua, vaan kahden nuoren epätoivoisista päiväunista ja todellisuudesta irrallaan olevista haaveista. Ehkäpä meidän myöhemmätkin ratkaisut voisi sellaisiksi laskea, mutta koska ne toivat toivotun tuloksen, ne olivat tietenkin tarkoin harkittuja peliliikkeitä.

Nuoruuden höperyyksistä puheen ollen -- siis anteeksi, miten ihmeessä olen voinut kannustaa Coltseja ja Peyton Manningia? Ja tuo viisisivuinen essee, jota niin ahkerasti ja tunnollisesti alla olevissa kirjoituksissa teen... Uskotteko, jos sanon, että sain siitä täydet pisteet ja kurssista arvosanaksi A:n?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 2.2.2007 klo 21:42

Perjantai-iltaa

Tulin aamulla siihen tulokseen, että olen laiskuuden perikuva. Tänään olisi ollut yksi luento, yhdeltätoista. Nukuin pommiin. Syytän siitä Soilea ja sen eilen hajonnutta nilkkaa. Se ei ollut lähdössä kouluun (koska ei oikein voinut kävellä) eikä siis ollut potkimassa minua sängystä (ilmapatjalta) ylös. Ei kai sillä kipeällä nilkalla olisi voinut potkiakaan. Heräsin sitten kahdeltatoista. Sen jälkeen olen tehnyt... itsestäni pellen. No en ihan, mut en kyllä saanut aikaiseksi mitään järkevääkään.

No olenpa suunnitellut sentäs itselleni tatuointia. En vielä tiedä, milloin saan aikaiseksi sellaisen otettua, mutta varmaan ihan lähiaikoina. Huihui. Enpä olisi uskonut, että tämmöiseenkin höynähdän, mutta onpa tässä tullut tehtyä muitakin asioita, joita ei olisi uskonut tekevänsä. Nii.

Kohta lähdetään potilaan kanssa ulos, jos kävisi taas vähän pelailemassa biljardia. Kai se on meidän velvollisuus, kun kolme, eipäs kun neljä ihmistä on jo pyydellyt meitä tänään liikenteeseen. Rankkaa tää vaihtarina olo. Ennen velvollisuuksia taidan vielä soittaa Scottylle. Ehkä. Varmasti. Oon heikko, en osaa olla puhumatta sen kanssa.

Have a good one.

Maanantai 5.2.2007 klo 02:04

What If We Could?

The Colts win, f**k yeah. Käytiin siis katsomassa Super Bowl -spektaakkeli Anthonyn luona. Itse herra ei onneksi ollut koko aikaa paikalla, saatiin viettää rauhallisesti aikaa Jessen, Soilen, JW:n ja Joshin kanssa syöden pizzaa ja juoden Bud Lightia. Kuinka amerikkalaista! Itse ottelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta mainokset veivät voiton yhden touchdownin verran.

Ottelun jälkeen istuttiin iltaa katsellen elokuvia ja Family Guyta. Puhelin soi kymmenen jälkeen. Scottyhan se oli. Olin hieman sekaisin ja hämilläni puhelun jälkeen, noin lievästi sanottuna. Scotty sanoi nyt ensimmäistä kertaa suoraan, että se haluaa vielä löytää tästä tilanteesta jonkun pakokeinon (esim. vaihtamalla työpaikkaa). Se oli kertonut tänään minusta jollekin kaverilleen Super Bowlin aikaan. Oli kuulemma tullut nostalginen olo, eikä ollut osannut ajatella sitten muuta kuin minua. Se kysyi, mitkä meidän mahdollisuudet olisivat ilman näitä olosuhteita.

Nyt on todella sekava olo. Olin jotenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että on päästettävä irti, vaikken sitä ole halunnutkaan. Tuo puhelu heitti kaiken päälaelleen, mutta hyvällä tavalla. Tai no ainakin mukavalla, lämmittävällä tavalla, vaikka kyllähän tämä taas tekee asioista monimutkaisempia.

Toisaalta mietityttää, olisiko Scotty tuota mieltä, jos sillä olisi siellä laaja ystäväpiiri ja paljon tyttöjä ympärillä. Nyt sillä on ikävä minua ja kaikkea, mitä se jätti jälkeensä, kun muutti pois. Noh, pitänee antaa taas ajan kulua, katsella ihan rauhassa, keskittyä vielä olemaan "sitoutunut" siihen ihmiseen.

Haluaisin mennä nukkumaan, mutten voi. Pitää lukea vielä kirjaa, jos meinaa huomenna kirjoittaa viisisivuisen esseen. Oh joy. Ihan kuin voisin keskittyä taas mihinkään muuhun kuin yhteen ajatukseen.

Tiistai 6.2.2007 klo 04:50

You Make Me Smile

Nyt väsyttää sen verran, että on leikittävä pikakirjoittajaa. On kirjoitettava asiat itselleen ylös, ennen kuin unohdan yön aikana kaiken. As if.

Scotty soitti taas. Juteltiin puolitoista tuntia. Olipahan ehkä elämäni kallein puhelu. Ja jännittävin. Hurjin. Se oli tänään (pitäisi kai puhua eilisestä) mietiskellyt meidän mahdollisuuksia koko kahdeksan tunnin työpäivän ajan ja sen jälkeen vielä kolme tuntia sängyssä maaten. Ja sen jälkeen tunnin verran äitinsä kanssa puhelimessa. Kyllä se nyt vähän näyttäisi siltä, että tässä vielä yritetään jollakin keinolla kulkea samaa polkua, ainakin jonkin matkaa. Tarkoittaisi kyllä tulevaisuudessa minulle aika hurjia muutoksia elämään, mutta sou not, elämä on. Onneksi vielä ei tarvitse päättää varmaksi mitään, vaikka se leikillään minua kosikin. En suostunut, kun ei suostunut ostamaan timanttisormusta. Ei kuulemma uskalla, kun söin edellisen sormuksen (sipulirengas).

Scotty kysyi minulta puhelimessa, muistanko, kun hän sanoi minulle "älä koskaan muutu" kun viimeksi nähtiin. En muistanut. Kaikki se itkeminen varmaan harhautti vähän, sai unohtelemaan noinkin tärkeitä asioita. En halua muuttua, jos se mies kerran tykkää minusta tämmöisenä. Sanoi se kyllä, että viisaammaksi saan tulla, jos haluan. Kiva kiitti.

Pari päivää sitten tilanne oli täysin toinen, nyt kaikki heitti taas kuperkeikkaa. Eipähän puutu jännitystä elämästä. Ei silti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. On vain kiva tietää, että toinenkin haluaa vielä pyristellä. Nytpähän voidaan ainakin pyristellä samaan suuntaan.

Olen tänään tehnyt kaikkeni vältelläkseni koulutehtävien tekemistä. Senpä takia istun tähän aikaan hereillä kuuntelemassa musiikkia ja kirjoittamassa blogiin. Viisisivuinen essee on lopetuskappaletta vaille valmis. Kirjoitin kirjoitelman lopulta parissa tunnissa. Kannatti viivytellä koko päivä. Käytiin muun muassa katsomassa, kun Jesse otti tatuoinnin. Sen jälkeen tultiin (muka) kirjoittamaan esseitä. No, Scotty soitti sopivasti. Sen jälkeen sain jo aloitettua esseen. Reilun sivullisen jälkeen Jesse laittoi Soilelle viestiä, että ovat pelaamassa biljardia. Otettiin "haaste" vastaan ja käytiin pelailemassa ja juttelemassa asioista mm. JW:n kanssa. Sen jälkeen olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä kirjoittamiseen, mutta Scotty on pyörinyt päässä paljon enemmän kuin juutalaisvainot ja The Pianist -elokuva.

Miehet! Kuka ne keksi? (Keksimisestä tuli mieleen, että keksin tänään kisulle*, aka Kittylle uuden nimen: Skitty. Ahhahaa. Joo, menen nukkumaan. Keksi.)

*Scottyn antama pehmokissa.

Keskenkasvuisten kuulumisia

Täällä on nautittu keväisistä keleistä, pirteästä pennusta (ja isommastakin vanhemmastakin koiruudesta) ja topakasta tyttösestä. Kyllä -- on aika päivittää ihan rehellisiä kuulumisia.

Sisusta. Kaveri on kotiutunut meille enemmän kuin hyvin. Reilussa kahdessa viikossa Sisu on kasvanut Usvasta ohi (kaikessa, paitsi älyssä), mutta lujaluonteinen sheltti on silti selvästi pomo. Ensin epäilevästi uuteen tulokkaaseen suhtautuneesta, vanhan rouvan tavoin käyttäytyneestä ja könkkäilleestä 4-vuotiaasta Usvasta on kuoriutunut ihan uusi koira. Se haastaa Sisua leikkiin, köydenvetoon, juoksukilpailuihin (jotka karvapeppu luonnollisesti häviää); kantaapa meillekin leluja, mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. Osa pentuenergiasta on selvästi tarttunut Usvaankin. Ettei painokin olisi vähän päässyt tippumaan...

Karvakaverit sopusoinnussa.

Sisullekin sitä energiaa on kuitenkin jäänyt ihan kiitettävästi, ja välillä lentävät sohvatyynyistä lähtien kaikki irtilähtevä, kun jättimäiset tassut tömistävät menemään. Suurimmaksi osaksi Sisu on kuitenkin ollut erittäin, erittäin helppo pentu. Sisäpissoja sattuu todella harvoin, hihnassa kävely ilman vetämistä onnistuu jo aika hyvin, jos mitään yllättäviä häiriötekijöitä ei ole. Istuupa nätisti odottamaan kadunylitystäkin.

Savu-kissan Sisu on jättänyt alusta asti rauhaan, ja Savu on saanut totutella pitkäkoipiseen hongankolistajaan ihan omaan tahtiinsa. En tiedä, mitä Savu on Sisulle viestittänyt, mutta monta kertaa isompi koira ei uskalla mennä Savun lähelle ja loikkii usein karkuun, jos Savu hiipii uteliaana nuuskimaan. Ja Savun ego paisuu entisestään.

Tässä ollaan harvinaisen lähekkäin.

Ensimmäisellä viikolla Sisulla oli kenneliyskän oireita (jo kotiutumispäivänä sillä oli vähän vuotava nenä), joten soitin eläinsuojan ohjeistuksesta heidän lääkärille ja sain ajan samalle päivälle. Vaa'an/hoitopöydän päälle nukahtanut pentu, jonka paino oli noussut melkein kilon viikossa, sai mukaan antibiootit (ilmaiseksi) ja tarkat ohjeet jatkohoidosta. Vaikka yskä oli lievää, kuumeetonta laatua, joka olisi todennäköisesti parantunut ilman minkäänlaista erityishoitoa, eläinsuojassa haluttiin kuitenkin varmistaa, että heidän entinen hoidokkinsa paranee varmasti. Siitä iso peukku heille.

Jonkinlainen opetustuokio meneillään. Kai.

Miniminästä. Lapsukainen on nauttinut lämpöisistä ulkoilupäivistä vähintään yhtä paljon kuin koirat. Onpa livahtanut ulos pelkässä paidassa, kun halu pihahommiin on niin kova. Takaovi on pitänyt muistaa laittaa takalukkoon, ettei joku keskenkasvuinen (lapsi tai pentu) pääse juoksentelemaan ulos ilman valvontaa.

Juttua piisaa edelleen, ja nyt vihdoinkin enemmän myös suomeksi. Vielä puhutaan yksittäisistä sanoista siellä täällä, englannin seassa, mutta selvästi useammin kuin ennen. Hyviä esimerkkejä hybridilauseista ovat mm. "I want to mummolle talk" ja "Sisu go kakka outside". Eilen kertoi pitkän tarinan siitä, miten Sisu varasti hänen pullansa (en siis todellakaan ole leiponut...). Tiivistettynä se meni jotenkin näin: "Sisu eat my pulla. Make more pulla, äiti, more pulla. Sisu no eat my pulla now. Let's do this!"

Martin City Brewing Companyn aurinkoisella terassilla pizzalla.

Välillä taas pienestä suusta tulee sellaista kieltä (klingonia?), jota kukaan ei ymmärrä. Kädet heiluvat ja naama vääntyy jos jonkinmoisiin ilmeisiin, eikä se tunnu hidastavan jutunkerrontaa ollenkaan, ettei kukaan kuulijoista ymmärrä sanaakaan. Naurattavat meitä aikuisia silti, varsinkin, jos värikäs kerronta päättyy erittäin teatraaliseen tadaa!:han. Hassu tyttö.

Muuten elämä rullailee vanhoilla urillaan. Mökkihöperyys meinaa iskeä aina tasaisin väliajoin, mutta siitä paranee melko hyvin viikonloppuisin, jotka ovat usein täynnä tohinaa. Kaikista akuuteimpiin kohtauksiin rohtona toimivat vanhat X-Files-jaksot Netflixistä. Oi kultainen lapsuus.

*****

Psssst. Muokkailen blogin ulkoasua pikkuhiljaa (mm. tämä infosivu on päivitetty). Ilmoitelkaa ihmeessä, jos amatöörimäinen näpertelyni aiheuttaa toimintahäiriöitä esim. kommentoinnissa.

Perinneperjantai: Sydän panttivankina

Pikakelataanpa tammikuun 2007 a.k.a. kolmenkymmenenseitsemän merkinnän kuukauden loppuun. Mitään merkittävää edistystä ei kuun viimeisen viikon aikana tunnetiloissa tai pääkopan eheytymisessä tapahtunut. Samaa vanhaa.

Scotty soitteli minulle ikävissään ja sätti minua, jos minä tein samoin. Olimme molemmat erityisen angstisia, toisillemme erityisiä. Puhelut rokottivat opiskelijan lompakkoa, sillä prepaid-luurin käytöstä piti maksaa sievoisia summia puheluita ja tekstiviestejä lähettäessä ja vastaanottaessa. Onneksi oli opintotuki. Ja ihan paras kämppis, joka jaksoi mörköilyäni ja kiskoi minut välillä asunnosta ulos.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 25.1.2007 klo 23:25

Äh

Minulla ei oikeasti ole enää mitään uutta kirjoitettavaa. Kaikki on sanottu. Sanotaan nyt varmuuden vuoksi vielä, että ikävä on todella kova, kuljetan Scottyn antamaa kissaa koko ajan mukana (tarkennetaan sen verran, että pelkästään asunnon sisällä, toistaiseksi) ja mietin sitä miestä tauotta. Mahdotonta, mutta totta.

Eilen sain tietää sen verran, että se on päässyt turvallisesti (melkein) perille. Se ilmestyi Messengeriin vähän vaille kymmenen illalla (yksitoista itärannikolla), juuri ennen kuin oltiin Soilen kanssa lähdössä viettämään keskiviikkoiltaa. Ei tosin satuttu koneelle yhtä aikaa, mutta viestitteli se sen verran, että oli hotellissa. Kaipa se on sitten tänään muuttanut. En tiedä.

Jos tilanne olisi sama kuin vielä viime viikon alussa, tietäisin varmasti tasan tarkkaan missä se on, mitä se on tehnyt ja niin edelleen. Nothing's the same anymore.

No, jospa yrittäisi puhua muistakin asioista. Käytiin siis eilen Soilen kanssa 707:ssä pelailemassa biljardia. Soile oli tulessa, pidettiin pöytää hallussa vaikka kuinka pitkään, vaikka haastajia riittikin. Nähtiin tuttuja, tavattiin uusia ihmisiä, oli ihan hauskaa.

On kai sanomattakin selvää, etten osannut olla ajattelematta sitä seikkaa, että vielä viikko takaperin vietettiin iltaa Scottyn kanssa. Oli silti paljon parempi vaihtoehto lähteä ulos miettimään sitä kuin jäädä kotiin märehtimään.

Tänään otin pitkähköt päikkärit, näin mukavia unia. Sitten näin unia, joissa olin herännyt mukavista unista. Jospa yöllä näkisin sellaisia unia, joissa en olisi tyytyväisesti Scottyn kanssa. Herääminen ei olisi sitten niin masentavaa.

Lauantai 27.1.2007 klo 20:37

I'm Glad and Jolly

Miten voi piristyä 26:40 minuutissa reilun viikon alakulosta?

Vastaamalla Scottyn puheluun, tiätty. Se soitti tuossa kuuden jälkeen. Juteltiin pitkään, vaikka puhelu tuli kalliiksi molemmille. Aivan sama. Oli mahtavaa jutella pitkästä aikaa. Se halusi tietää, mitä minulle kuuluu. Sanoi, että on kova ikävä. Monta kertaa. Pyysi käymään. On se kiva.

Voeh, nyt menee tämä ilta taas ihan liidellessä. Se muisteli "vanhoja hyviä aikoja", jutteli mukavia. Oma olo helpottui ihan valtavasti, kun nyt tiedän, mitä se miettii. Ei tämä sillekään ollut mikään läpihuutojuttu. En tiedä, jotenkin sitä epäilee semmoista tällaisessa tilanteessa, vaikka oikeasti tietääkin totuuden. Se miettii tasan samoja juttuja kuin minäkin.

Ikävähän ei tietysti kadonnut mihinkään. Turhat ikävät ajatukset ovat sen sijaan tipotiessään. Saavat pysyäkin siellä. Meinasin itse lähettää sille eilen viestin, mutta en tiennyt, mitä olisin kirjoittanut. Ja nyt se sitten soitti. Kyl mää siitä vaan tykkään. Sitäpä ei voi kukaan käskemällä muuttaa.

Nyt voisin liidellä suihkuun ja sitten liikenteeseen. Voisi käydä Soilen kanssa rökittämässä taas muutaman jätkän biljardissa, niin kuin eilen tehtiin. Oltiin haikaloja.

Keskiviikko 31.1.2007 klo 5:00

You Stole the Sun from My Heart

Paha mieli. Scottyn takia. Ja Kirkan kuolema vielä siihen päälle. Hurjaa.

Katsottiin tänään koulussa pohjille The Pianist. Sitten tultiin kotiin, saatiin kutsu elokuviin (Jesse pyysi) ja lähdettiin. Käytiin katsomassa Epic Movie. Älkää muut tehkö samaa virhettä. Huono, huono elokuva. No, mentiin leffan jälkeen syömään ravintolaan, jossa Anthony on töissä. (Kyse on siis meidän uusista kavereista.) Kysyin ravintolassa Soilelta, josko meidän puhelimeen olisi sattumalta tullut viestejä tai puheluita.

Scotty oli soittanut seitsemän jälkeen (!!!). Soitin sille jo ravintolasta. Se sanoi, että pitää soitella sitten, kun olen kotona. Soitin. Juteltiin reilut parikymmentä minuuttia. Se sanoi, että työ ei ole ollenkaan sitä, mitä se odotti. Sanoi, että on onneton siellä. Toisaalta se on ollut töissä vasta kaksi päivää, mutta tähän mennessä työ ei ole ainakaan vastannut sitä mielikuvaa, jonka se sai aiemmin. Se on yksin. Ja jumissa. Sanoi, että on melkein yksinäisempi töissä kuin illalla yksin kämpässään.

Jesse haki meidät Anthonyn luo kymmenen aikaan. Minulla oli aivan järkyttävä ikävä Scottya. Siksipä soitin sille uudestaan, maksoi mitä maksoi. En tiedä, mitä muka olisin voinut sanoa, mutta halusin saada sen paremmalle tuulelle. Se yritti saada minut nauttimaan illasta, mutta paljonpa kiinnosti. Ei minua kiinnosta kuin yksi asia maailmassa. Juteltiin vähän aikaa, eikä oma olo ainakaan parantunut. Scotty sanoi, että meistä on tulossa taas liian läheisiä. Itsepä se soittelee minulle harva se päivä. Haluan olla sen kanssa liian läheisiä. Eniten. Tarvitsen vielä sitä, ja se vaikuttaisi tarvitsevan vielä minua.

Käytiin pelaamassa biljardia. Rökitin Anthonyn kaksi kertaa, jonka jälkeen istuttiin sen kanssa pöytään juttelemaan. Se sanoi, että taidan olla vielä aika kiinni "siinä jätkässä". Olen. Vielä pitkään. Ei oikein voi mitään. Olisikin aika kiva, kun voisi järjellään määrätä tunteitaan. Ei onnistu. Kokeilin jo.

Tuo Anthonykin on semmoinen ihminen, josta normaalisti kiinnostuisin. Nyt ei vain tunnu missään. Scotty taisi viedä minun sydämen mukanaan itärannikolle. Pitää pyytää sitä lähettämään se postissa. Tai sitten voisin itse hakea sen pois. Tarvitsen sitä vielä. En taida voida antaa Scottyn pitää sitä panttivankina ikuisia aikoja. Vaikka melkein valmis siihen olisinkin.

USA:ssa on monta ihmeellistä asiaa

Olen asunut Yhdysvalloissa jo tarpeeksi pitkään ollakseni sisäistänyt sanonnan maassa maan tavalla. En katso enää ihan kaikkea mitäs helvettiä? -lasien läpi, mutta jotkut asiat rapsututtavat edelleen päätä. Top 10, olkaa hyvä:

10. Amerikkalainen aamupala

Kuva imgurista.

Donitsit, muffinit, vohvelit, cinnamon rolls (ylimakeat, kuorrutetut korvapuustit), siirapissa uitetut pannukakut. Kuulostavat jälkiruoilta, eikö? Näitä kuitenkin moni amerikkalainen syö heti herättyään, varsinkin viikonloppuisin, ehkäpä kakkostyypin diabeteksen toivossa.

Vadelma-mustikkapiirakkani sai kavereilta lempinimeksi breakfast cake, aamupalakakku.

Jos ei halua makeaa mahan täydeltä, niin verisuoniaan voi tukkia mm. pekonilla, kananmunilla, aamupalanakeilla, tai vaikkapa aamupalaburritolla, joka voi sisältää esimerkiksi röstiperunoita, kananmunaa, papuja ja juustoa.

Pidättäydyn edelleen open-faced sandwichissäni (voileipä). Ja minua pidetään outona.

9. Jalkakäytävät

Paikalliset jalkakäytävät ovat kapeita, betonista valettuja laattoja, joka suuntaan kallellaan ja saattavat loppua aivan yllättäen, ilman varsinaista syytä. Lumisateen jälkeen kannattaa näillä leveyksillä odottaa, että aurinko on ehtinyt sulattaa jään ja sohjon, sillä naapurustojen jalkakäytävät ovat tontinomistajien vastuulla. Toisin sanoen, niitä ei pidetä puhtaana. Juoksulenkit kannattaa suorittaa lähimmässä puistossa, jossa on todennäköisemmin sileämpi alusta, sillä nilkan nyrjähdys on vain ajan kysymys näillä vinksin vonksin olevilla kulkuväylillä.

8. Ovennupit

Ovimorkulat olisivat varmasti ihmetyslistalla korkeammalla sijalla, ellei meidän taloudessa oltaisi päästy niistä suurimmaksi osaksi eroon vuosi sitten. Autotalliin ja kellariin vievät ovet ovat vielä toistaiseksi nupillisia, muut onneksi järkeviä.

Nupilliseen vessaan voi oikeasti jäädä jumiin, jos tekee sen virheen, että laittaa käsirasvaa, ennen kuin avaa oven.

7. Työasuissaan kulkevat terveysalan ihmiset

Julkisilla paikoilla näkee usein työvaatteissa (scrubs) työ- tai kotimatkalla olevia virkailijoita/hoitajia/lääkäreitä, ja se tuntuu vähän kummalliselta. Enkä ole edes erityisen bakteerikammoinen! Toivon, ettei kukaan seikkailisi ruokakaupassa kuteissa, joiden päälle joku on ripuloinut ja oksentanut, vaan olisi vaihtanut ne ennen maidonhakureissua, mutta siltikään en voi olla kuvittelematta (ehkä aiheetta?) kaikkia niitä pöpöjä, jotka lääkäriasemalta ovat päivän aikana mukaan tarttuneet. Tai mitä julkisista kulkuvälineistä tarttuu pöksyihin työmatkalla sairaalaan.

Useat terveysalan ihmiset ilmeisesti ostavat omat scrubsinsa (niitä myydään mm. Walmartissa) ja pesevät ne kotona. En tiedä, miten nämä hommat hoidetaan Suomessa, mutta en ole nähnyt R-kioskilla ikinä ketään viemässä Lottoa tämän näköisenä:

"Hei naiset, katsokaa, olen sinkkulääkäri." Kuva täältä.

6. Reseptilääkkeiden mainostaminen

Telkkaria katsoessa ei voi välttyä reseptilääkemainoksilta. Lempeä ääni selittää ensin, kuinka iso ongelma sinulla on, mutta ei hätää, siihen on olemassa pilleri. Sama eteerinen ääni kertoo myös mahdolliset haittavaikutukset hyvin huolettomasti. "Kysy lääkäriltäsi tästä peräpukamavoiteesta. Sivuvaikutuksiin saattaa kuulua ummetusta, impotenssia, hiustenlähtöä, lihomista tai kuolema."

Ehkä olen jotenkin, hmm, suomalainen, kun ajattelen, että lääkärin pitäisi kertoa minulle lääkkeistä, ei toisin päin.

5. Julkiset vessat

En ymmärrä, miten meikähobittia isommat ihmiset asioivat julkisissa vessoissa. Koppien ovet aukeavat lähes poikkeuksetta sisäänpäin, joten ahtaammissa kopperoissa saa harjoittaa melkoista tetristä pytyn kanssa, jotta oven saa auki tai kiinni. Varsinkin lentokentillä, kun yhtälössä on mukana vielä mahdollinen carry on -kapsäkki. Toisaalta olisi melkein sama jättää ovi selälleen, sillä useissa vessoissa oven ja karmin väliin jää niin jäätävä rako, että pytyllä asiointi on aika julkista puuhaa.

Monet käsipesupisteet toimivat ilman kosketusta hanasta kuivuriin, mutta vessatiloista poistuessa pitää taas tarttua tahmaiseen kahvaan, koska sekin ovi avautuu useimmiten sisäänpäin. Sitten pääseekin takaisin pöytään syömään hampurilaista. Käsin.

Ainoa syy tälle sisäänpäin lämpeämiselle, jonka voin tässä oikeuteen haastamisen Mekassa keksiä on se, että joku saattaisi vessakopista ulostautuessaan mojauttaa jalat ristissä pissitanssivaa tätiä otsaan, ja ravintola voisi joutua maksamaan kivat korvaukset. Käytännöllinen tämä käytäntö ei nimittäin missään nimessä ole.

4. Raha-asiat

Nettipankit ovat Aatamin aikaisia Suomeen verrattuna. Kaverille rahansiirto netin kautta tarkoittaa monesti käytännössä sitä, että pankki lähettää kaverille shekin puolestasi, jonka jälkeen kaveri voi käydä pankissa sen lunastamassa, tai jos on erittäin edistyksellinen, niin ottaa älypuhelimellaan shekistä kuvan ja tallettaa sen virtuaalisesti. Shekeistä ja niiden antiikkisuudesta voisin kirjoittaa romaanin, mutta annanpa olla. Tällä kertaa.

Kaupoissa käteisellä maksaminen ei ole miellyttävimmästä päästä, sillä hyllyissä näkyviin hintalappuihin täytyy lisätä vielä (osavaltiokohtainen) vero. Tasarahan valmiiksi laskeminen on siis aika haastavaa puuhaa, joten useimmiten tulee maksettua isolla setelillä, josta saa sitten vastineeksi hiluja, jotka taas vuorostaan painavat rahapussissa kuin synti. Eikä niitä tule ikinä käytettyä. Paitsi ehkä 25-senttiset, ja nekin päätyvät baarin tahmaiselle lattialle juomapelin seurauksena.

Käteisrahan tunnistaminen nopealla vilkaisulla on hankalaa. Setelit ovat samankokoisia ja myös keskenään petollisen samanvärisiä, joten yhden ja sadan dollarin erottaa parhaiten siitä, kumpi on juoma-automaatteihin sullomisen seurauksena ryppyisempi. Kolikkojen suuruutta ei voi päätellä niiden koosta. Esimerkiksi kymmensenttinen, dime, on kooltaan pienempi kuin viisisenttinen, nickel ja yksisenttinen, penny, joka nyt on sentään erivärinen.

Tämänpä vuoksi onkin ihan helpointa vinguttaa Visaa, ja sehän visakoivusta väännetyltä ulkosuomalaiselta onnistuu.

3. Siivoaminen

En pitänyt siivoamisesta Suomessakaan, mutta voi elämä, miten paljon epämiellyttävämpää se täällä onkaan. Kokolattiamattoja on joka paikassa (ravintoloissa, hotellihuoneissa, olohuoneissa, vessoissa...) ja ne imaisevat kaiken jaskan syvyyksiinsä, ja sitä jaskaahan riittää, kun sisällä (ei tosin meillä) lompostellaan kuraiset lenkkarit jalassa. Imurit ovat morkuloita, mutta onneksi joillakin meistä on sen verran viisaita puolisoita, että ostavat mäkättävälle emännälleen joululahjaksi ketterämmän siivouskaverin. Ja ne kierukkahellat... Olen oikeastaan sanonut kaiken oleellisen jo aiemmin, joten mitäpä tuota suotta toistamaan.

2. Aserakkaus

Kuva täältä.

USA:ssa on 90 asetta 100 asukasta kohden, kun taas Suomessa vastaava luku on n. 30. Vaikka jo pelkkä aseiden määrä ja suosio minua kummastuttaakin, niin se ihmettely ei ole mitään verrattuna sille kulmienkohottelulle, jonka ääretön aserakkaus aiheuttaa. Se pelko ja paranoia, että valtio tulee hakemaan rakkaat perheenjäsenet pois. Se itku ja poru perusoikeuksien polkemisesta, jos aselain uudistamisesta edes puhutaan tai jos lastenlääkäri kysyy, onko kotona aseita. Se ammoseksuaalisuus, kun rynnäkkökiväärit otetaan (pikaruoka)ravintolaan mukaan, ikään kun treffeille.

En ole varsinaisesti asevastainen. Minusta on ihan OK, jos joku tuntee tarvitsevansa käsiaseen kotinsa puolustamiseen, mutta se taas ei ole, että joku tuo sen käsiaseensa meille meidän tietämättämme, kuten eräs kaverimme teki. On täysin hyväksyttävää omistaa metsästysaseita, mutta rynnäkkökivääreiden ja muiden sotavälineiden yksityisomistusta en ymmärrä. Minulta menee täysin yli hilseen se, että aseita ihannoidaan ja palvotaan niin yleisesti ja julkisesti. Silloin ei ole enää kyse kodinpuolustuksesta tai metsästyksestä, edes harrastuksesta.

Sankarit Second Amendment -oikeuksiaan puolustamassa dallasilaisessa Chipotle-ravintolassa. Tämän tempauksen jälkeen Chipotle-ketju kielsi aseiden esillä pitämisen tiluksissaan, koska koki, että muut asiakkaat saattavat kokea tilanteen uhkaavana. Miksi ihmeessä? Nämä kaverithan vaikuttavat todella tasapainoisilta. Kuva täältä.

1. Mittayksiköt

En vain koskaan, ikinä tule käsittämään, miten paikalliset mittayksiköt ovat muka kätevämpiä tai järkevämpiä kuin suomalaiset koko muun maailman käyttämät. Tämä ihmetys/ärsytys pääsi ykkössijalle sen vuoksi, että joudun taistelemaan näiden kanssa päivittäin. Bensaa tankkaan gallonoina, ruokalistaan kirjoitan quart of milk, kun tarvitsen n. litran (neljännesosagallona, 0,95 litraa) maitoa, muunnan aina, ihan joka kerta leipoessani celsiuksia fahrenheiteiksi (koska olisihan se nyt liian helppoa kirjoittaa muunnos reseptikirjaan valmiiksi...), raaputtelen ohimoni verille, kun GPS sanoo, että pitää kääntyä 2000 jalan (609,6 m) tai 3/4 mailin (1,2 km) päästä. Ja niin edelleen. Oi epäloogisuuden maa, sinä USA.

Se hämmästyttää, kummastuttaa ulkosuomalaista.

Listalle olisin voinut lisätä myös esimerkiksi ruokailuvälineiden käytön, kierrätyksen puutteellisuuden ja yltiöisänmaallisuuden. Olen niistä (onneksi?) ennenkin vinissyt pidemmän kaavan mukaan, joten saavat tyytyä nyt vain kunniamainintaan.

Mitä sinun listaltasi löytyisi, arvon maahanmuuttaja tai täällä vieraillut?

Arvonnan voittaja on...

Kaljakinnasarvonta on nyt onnellisesti ohi, ja voittaja on selvillä. Joko jännittää?

Fiskarsit pääsivät töihin.

Vilppiä ei käytetty, vaikka virallinen valvoja tehtävässään epäonnistuikin.

Onniannitar suosi tällä kertaa ninaa, joten hänelle lähtee nyt keskikokoinen kalja kahvitermarikinnas lapsen unihyssytystä avittamaan. Laitathan nina minulle sähköpostilla osoitetiedot (sounot@gmail.com) sunnuntaihin mennessä, niin saadaan lapanen postiin.

Iso kiitos kaikille osallistuneille ja kommenteillaan naurattaneille (mm. eräskin lautaskäsi Eagles-fani...)! Tekisi tietysti mieli lähettää tumppu jokaiselle, mutta ei taida tämän nykyisen sirkustirehtöörin pestin kanssa riittää tunnit vuorokaudessa ihan niin monen neulomiseen. Kukapa olisi uskonut, että elämä täyttyy hulinasta, kun yhdistää 2,5-kuukautisen pennun ja 2,5-vuotiaan taaperon?

Perinneperjantai: Vuoristorataa

Seuraava viikko alkoi aika samanlaisissa tunnelmissa, kuin edellinen oli päättynyt. Todellisuus alkoi pikkuhiljaa olla, no, todellista, vaikka yölliset toivonkipinät välillä säkenöivätkin ja suuret tunteet roihusivat.

Luentomuistiinpanot olivat täynnä ihan jotain muuta, kuin varsinaista asiaa, mm. piirroksia Scottysta. Baarissa minulta kysyttiin, miksi en hymyile. No, ei hymyilyttänyt. Olin varmasti erittäin mukavaa seuraa ja kaunista katsottavaa. Autopilotti kuitenkin ohjasi sen verran, että kävin koulussa ja, öh, baarissa. Oltiinhan sentään vaihtareita.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 22.1.2007 klo 13:15

Ylös alas

Vuoristorataa mennään taas. Juteltiin illalla Scottyn kanssa pitkään, viimeinen reilu tunti Skypessä. Yritin olla vahva, niin yritti sekin. Se turhautui, kun ei osannut sanoa oikeita asioita. Toivottomuus iski, molemmille. Helpotti kyllä tietää, etten ole yksin tämän ikävän ja surun kanssa, siellä toinen kokee tasan samat asiat. Ja sen päälle vielä lyödään syyllisyydentunto. Kävi sääliksi.

Puhelun jälkeen, kolmen aikaan yöllä, olin ihmisraunio. Kai se totuus iskeytyi kalloon parin tunnin naureskelun ja hymyilyn perään. Istuin sohvalla, tuijotin seinää. En osannut tehdä yhtään mitään, en ajatella mitään. Tajusin kuitenkin mennä sänkyyn zombeilemaan. Jossain vaiheessa sitten nukahdin. Nukuin erittäin levottomasti.

Aamulla en voinut syödä mitään, eikä järki oikein edelleenkään juossut. Hoidin aamurutiinit, no, rutiinilla ja kirjoitin Scottylle sähköpostia. Eilinen puhelu saattoi olla viimeinen pitkään aikaan, herra kun muuttaa huomenna, eikä nettiyhteyden saannista ole vielä tietoa. Toivotin hyvää ja turvallista matkaa, kirjoitin, että kyllä me pärjätään.

Se oli vastannut, ennen kuin oli katkaissut nettiyhteyden. Pahoitteli (taas kerran) koko tilannetta ja pyysi anteeksi, jos oli pahoittanut eilen minun mielen. Kiitti (taas kerran) kaikesta ja lupasi, että pian päästään taas puhumaan. Se haluaisi sanoa jotain, mikä parantaisi tilannetta. Ei sen tarvitse jaksaa olla vahva meidän molempien puolesta, huolehtisi nyt itsestään. 

Kyllä minä pärjään, vaikka aika hankalaa se onkin.

Maanantai 22.1.2007 klo 23:22

Umpikuja

Miksi ihmismieli on tällainen? Tai miksi minun mieli on tällainen? Yöllä olo oli mitä toivottomin, kamalin, surullisin. Elin todellisuudessa, ymmärsin, että tämä taisi oikeasti olla tässä. Aamulla sama tilanne. Piti kerätä kaikki voimat, että jaksoi lähteä kouluun, näyttää ihmiseltä, olla pillahtamatta itkuun. 

Tulin koulusta kotiin, luin Scottyn sähköpostin, itkin vähän ja olin paremmalla tuulella. Sen takia, kun Scotty oli minulle mukava. Ainahan se on. Sain taas toivoa, mutta se taas pitkittää tätä prosessia, joka muutenkin tuntuu loputtomalta. Jos rehellisesti puhutaan, en näe mitään pakokeinoa tästä tilanteesta. Umpikuja mikä umpikuja. Toivominen on itsensä kiusaamista. Mutta silti harrastan sitä.

En olisi uskonut, että mikään voi vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Tällaiseen tilanteeseen ei tietysti osaa varautua ollenkaan, koska en osannut kauheimmissa unelmissanikaan kuvitella tätä. En todellakaan. Scotty yrittää saada minua siirtymään eteenpäin. Hokee, että minun pitäisi. Sanon, etten todellakaan ole valmis, olenhan tiennyt tästä vasta vajaan viikon. Sanon, että minulle tulee sellainen olo, että Scottylle tämä on helppoa ja minulle ei. Se sanoo, ettei siitä ole todellakaan kyse. Se tuntee syyllisyyttä, eikä halua minun kärsivän.

Viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Loistavasti. Siksi onkin jotenkin aivan ylitsepääsemättömän hankalaa yrittää ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Kai tässä vaikuttaa sekin, että nyt kun ei saada olla yhdessä, haluan olla yhdessä vielä enemmän. Tai sitten nyt vasta ymmärrän, miten paljon oikeasti haluan jutella ja olla sen miehen kanssa. 

Ja se on paljon se.

Tiistai 23.1.2007 klo 20:20

Tänään se lähti

Ikävä.

Ikävä ikävä ikävä.

Ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä.

Se on lähtenyt tänään ajelemaan itärannikolle. En tiedä, milloin kuulen siitä seuraavan kerran. Sanoi se kyllä, että voin soittaa ihan perinteisellä tavalla, jos tulee tarve. Se on minusta huolissaan. Ja minä siitä. Näin, miten koville lähtö perheen ja ystävien luota otti, eikä se mielellään puhu asioistaan. Minulle se on kuitenkin jonkin verran puhunut, eikä nyt enää periaatteessa, tai oikeastaan edes käytännössä, saada puhua.

Se sanoi sunnuntaina pohtineensa sitä, vaikeuttaako meidän jatkuva yhteydenpito (joka on siis oikeasti kiellettyjen asioiden listalla) tätä tilannetta vielä entisestään. Sanoin, etten halua haavojen enää suurenevan tästä, ja puhelut ja hauskat, tavalliset viestit estävät sen. Se sanoi, että tällä tavalla ne haavat eivät umpeudu koskaan. Sitten se kysyi, kuinka haavat voisivat enää edes tästä suurentua.

Oikeassahan se on.

Sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa

Hei kuulkaas, se on nyt niin, että meille muutti perjantaina tämmöinen kaveri:

Toisesta koirasta meillä oli ollut puhetta jo ties vaikka kuinka kauan (varmaan siitä hetkestä lähtien, kun Usva tuli meille), mutta kaksi kissaa, kaksi rottaa ja kaksi koiraa tuntui vähän liialta. Suuri Johtaja jätti kuitenkin ison, vaikeasti (ellei mahdottomasti) paikattavan aukon sohvannurkkaan, mutta joka tapauksessa, eräänlainen vakanssi oli olemassa. Enkä minä paljon muuta tarvitsekaan innostumiseen.

Koiran rodusta, koosta, vireystasosta ja liikunnantarpeesta meillä ei kuitenkaan ole ollut aivan yhteneväiset ajatukset. Scottyn mielestä sheltti-Usvamme on täydellinen koira, koska ei vaadi meiltä juuri mitään. Toki sen tarpeet on aina täytetty ja enemmänkin, mutta Usvan pahin painajainen on jokailtainen hikilenkki. Ihan oikeasti. Se lähtee aina hirveän innoissaan lenkille, mutta parinsadan metrin jälkeen se alkaa laahustaa perässä kuin kuolemaantuomittu. Tekipä kerran täysstopin irrottaen samalla kaulapannan kolmesti mailin (1,6 km) hölkkälenkin aikana. Usva ei tykkää urheilusta, ja sen valitettavasti alkaa huomata tänä vuonna vasta viisi täyttävän koiran habituksesta.

Minä taas olen kaivannut energisempää ja hieman järeämpää lenkkikaveria jo pidemmän aikaa, vaikka Usva ihan paras koira onkin. Paimenkoiran ominaisuuksista (suhteellisen nopea oppimaan) en minäkään kuitenkaan halunnut luopua, sillä tiedostan omat rahkeeni kouluttajana. Tällä kertaa en halunnut marssia lähimpään lemmikkikauppaan etsimään uutta rakkautta, vaan olin vaivihkaa katsellut löytöeläinkotien tarjontaa. Tarkemmin ottaen saman eläinsuojan tarjontaa, mistä aikoinaan adoptoimme Savun.

Vaikka olimmekin hankkimassa koiraa eläinsuojasta, sädekehä jäi kiillottamatta, sillä aikuiset koirat ovat hankalammin sijoitettavissa uusiin koteihin, ja pennut, joiden perässä minä olin, viedään usein käsistä. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että meille tulisi ennalta tuntematon ja ehkä -arvaamatonkin aikuinen koira, joka ei välttämättä tulisi lapsen, Usvan tai Savun kanssa toimeen. Olemassaolevien asukkien hyvinvointi ja turvallisuus oli turvattava.

Perjantaina näin sitten tämän:

Kuvakaappaus Wayside Waifsin sivuilta.

Scottylle linkkiä töihin. Se hölmöläinen meni sanomaan, että voitaisiin käydä iltapäivällä katsomassa pentua. Hehee, eikö se vieläkään tunne minua? Vai olikohan sittenkin niin, että tiesi jo sen sanoessaan, ettei tultaisi kotiin ilman pentua, jos se siellä vielä oli...

Kotona pakkasimme Usvan vanhan hihnan mukaan, sillä eläinsuojan sivuilla luki, ettei yksikään koira saa poistua heidän tiloistaan ilman asianmukaista pantaa ja hihnaa. Viiden jälkeen olimme tiluksilla ja hetken kierreltyämme ja yhden lomakkeen täytettyämme leikkimässä mustavalkoisen, 2,5-kuukautisen pennun kanssa.

Adoptioita hoitava nainen kantoi Martiniksi nimetyn pennun leikkihuoneeseen, sillä alle 5 kuukauden ikäiset pennut, joiden rokotussuoja ei ole vielä täydellinen, eivät saa astua yleisten tilojen lattialle mahdollisten pöpöjen vuoksi. Avulias täti kertoi myös, etteivät he ole satavarmoja pennun vanhempien roduista, mutta muoto (labradorinnoutaja) ja väritys sekä hieman pörhäkkä karvoitus (bordercollie) antoivat heille erittäin hyvän suunnan, ja he ovat harvoin täysin hakoteillä.

Pentu ei ollut pennuksi kovinkaan kova pureskelemaan ja oli heti sulaa vahaa Scottyn käsittelyssä. Tiesi ilmeisesti, ketä kannattaa voidella, jos haluaa päästä meidän mukaan. Kun adoptiovastaava oli huolehtinut siitä, että tiesimme, mitä pennun kasvattaminen vaatii, pentu palautettiin hetkeksi häkkiin ison orassin Varattu-lapun kera, ja me menimme tekemään paperitöitä, vastaamaan vielä muutamaan taustatietokysymykseen, kertaamaan naperon historian ja odottamaan, että eläinlääkäri tarkastaisi pennun vielä viimeisen kerran.

Ennen seitsemää pakkasimme uuden perheenjäsenen, Sisun, autoon.

Sisu ja karvapeppuinen Usva. Meillähän oli joskus sääntö, ettei koiria sohvalle...

Usva ei ollut uudesta tulokkaasta moksiskaan, ja Savu oletti olevansa luonnollisesti päällikkö, koska kissa. Uudessa paikassa oli paljon vieraita hajuja, mutta niitä Sisu ei jaksanut yhden nuuhkimiskierroksen jälkeen ihmetellä. Hyppäsi muina miehinä sohvalle ja rupesi iltatorkuille.

Massiiviset tassut.

Yöksi pistimme pennun häkkiin ja olimme varautuneet itkukonserttiin ja siivouspuuhiin, mutta pienen valituksen jälkeen Sisu nukahti ja oli hiljaa aamukuuteen asti. Yhtäkään vahinkoykköstä tai -kakkosta häkistä ei löytynyt, joten lumisateiseen lauantaihin oli hyvä lähteä, vaikkakin ihan liian vähillä unilla.

Lauantaina ravattiin ulkona vähän väliä, ja vaikka kokolattiamaton (yäk!) kuuraukselta ei kokonaan vältyttykään, kehitys oli erittäin lupaavaa. Suurin osa päivästä meni kuitenkin sohvalla halaillessa ja koko ajan enemmän ja enemmän ihastuessa.

Sisu oli tullut kolmen veljensä kanssa Wayside Waifsiin, kuten niin moni muukin pentu - open admission/kill shelteristä (eläinsuoja, joissa lopetetaan terveitäkin eläimiä, jos uutta kotia ei löydy tarpeeksi nopeasti tai jos tila yksinkertaisesti loppuu), jossa alkoi olla ruuhkaista. Wayside Waifs on no-kill shelter, jossa eläimestä pidetään huolta niin pitkään, kunnes se pääsee pysyvään kotiin. Kaikille se ei kuitenkaan ole yhtä helppoa, joten eläimet saattavat viettää vuosikausia suojassa, ja sijoittaminen perheeseen käy aina vain vaikeammaksi.

Pennut eivät useinkaan viihdy Waysidessa kovinkaan pitkään, ja niin kävi Sisunkin tapauksessa. St. Josephin Humane Society oli saanut pentueen 21.2., josta ne oli siirretty Waysideen 25.2. Jo samana päivänä pennut oli suojalääkitty erinäisiä ongelmia vastaan, ja seuraavan päivän lääkärikäynnin jälkeen niskasta löytyi mikrosiru ja jalkojen välistä vähemmän tavaraa. Sisu muutti meille 27.2., eli alle viikon suojaelämän jälkeen. Tehokasta, sanoisin.

En tiedä, mistä olosuhteista Sisu oli Humane Societyyn alunperin tullut, mutta kovin kaltoin naperoa ei ole missään vaiheessa kohdeltu. Sisu on iloinen, leikkisä, luottavainen pentu, joka kaipaa hellyyttä ja rakastaa kiitosta. Jos rotuveikkaus pitää paikkansa, ja luulenpa, että pitää, niin meillä on käsissä erityisen viisas ja helposti oppiva otus, joka toisaalta kaipaa paljon virikkeitä ja liikuntaa. Mitäs minun toivelistalla olikaan?

Eilen Sisu pyysi jo pari kertaa ulos, ja käskyt istu ja maahan alkavat olla aika hyvin hallussa, kunhan käskijällä on namia tarjolla. Parina viime yönä se on vinkaissut kerran keskellä yötä halutessaan ulos, mutta jatkanut sen jälkeen tyytyväisenä unia aamukahdeksaan. Omaksuu asioita siis erittäin helposti, kunhan vain opettajilla riittää intoa, ja meillähän riittää. Hulluja pentuvillejäkin on tietysti nähty, mutta suurimman osan ajasta täällä pyörii erittäin lunki tyyppi.

Eipä mene pitkään, ennen kuin Sisu on isompi kuin Usva. Vahvempi ja ketterämpi se jo on, muttei (Usvan) onneksi tajua sitä. Tässä kuvassa on yllättävän rauhallista. Yleensä ulkona juostaan.

Oikeastaan ainoa ongelma tähän mennessä on ollut se, että lapsen ja koirien lelut on ilmeisen hankala erottaa toisistaan. Tyttönen hermostuu, jos Sisu nappaa hänen lelunsa suuhun, mutta Sisun leikkiessä niillä soveliailla leluilla, lapsi käy hakemassa ne koiralta pois ja tulee poru, kun 9-kiloinen kaveri rupeaakin vähän turhan leikkisäksi.

Kyllä nyt kelpaa blogata.

Labradorin lempeys ja bordercollien viisaus. Aika mainio paketti. Ehdin jo kuitenkin kaivella esiin ne sädekehän kiillotusvälineet, koska adoptoitiin tosiaan tällä kertaa sekarotuinen koira (vaikkakin pentu) eläinsuojasta, mutta Scottypa meni lukemaan netistä, että labbiksen ja bordercollien sekoitus on suosittu ja sillä on oma nimi, borador. Seropin sijaan meille tulikin siis designer dog.

Että pieleen meni sekin yritys olla hipsteri.