perjantai 25. maaliskuuta 2016

Perinneperjantai: Täydellisyyttä tavoittelemassa

Hyvästely oli raskasta. Henkisesti ja fyysisesti. Ne lentokentillä vietetyt viimeiset yhteiset hetket ja sormenpäihin vienosti väreilemään jäänyt kosketus lamaannuttivat ihan joka kerta. Siihen ei tottunut, vaikka kokemusta kertyikin.

Olen joskus tainnut kirjoittaakin, miten kaukosuhdeaika oli matematiikkaa täynnä. Aina laskettiin jotain. Yleensä päiviä reissuun, ja yhdessä ollessa sitten tietysti vaalittiin jokaista jäljellä olevaa päivää ja pelättiin sitä viimeistä. Joka ikinen kerta Kansas Citystä lähtevään koneeseen kävely oli äärimmäisen vaikeaa, ja piti kerätä kaikki voimanrippeet siihen, etten kääntynyt kannoillani ja juossut kentältä hysteerisenä ulos.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 24.3.2008 klo 14:53

Ei ihan vielä, eihän?

Eilen se sitten iski. Lähtömasennus. Aika pitkään siinä meni, ennen kuin se päälle hiipi, mutta tällä kertaa se iskeytyikin sitten päälle oikein voimalla. Eilen illalla nukkumaan mennessä se lamaannutti. S nukkui jo, mutta minä valvoin puoli neljään yrittäen hokea itselleni, että olen vielä täällä, S on vielä lähellä. Eipä paljoa auttanut.

Tänään on viimeinen päivä. Paineet on kovat. Jokaisen minuutin pitäisi olla täydellinen ja ihana. Vaan mahdotontahan se on. Ja mikä se lopulta on täydellistä? Kävely eläintarhassa auringonpaisteessa, käsi kädessä (perjantaina). Grillaaminen lämpimällä takakuistilla (keskiviikkona ja lauantaina). Herääminen tiukkaan halaukseen (joka aamu). Siinä pieniä pilkahduksia täydellisistä onnenhetkistä.

Illalla olisi tarkoitus käydä katsomassa vähän jalkapalloa ja syödä hyvin. Ennen ja jälkeen jalkapallon. Jospa voisin unohtaa huomisen ja lähtemisen edes hetkeksi ja nauttia jäljellä olevasta ajasta. Asiaa ei auta yhtään, että muistan hyvin elävästi, miten kamala eronhetki viimeksi oli. Kyllähän se pahin ikävä helpottaa parissa päivässä, mutta niiden parin päivän ajan se ikävä on aika tuskaista ja lamaannuttavaa. Uusi reissu on jo suunnitelmissa, eikä siihen nyt kovin pitkään olisi, mutta arvatkaapa, helpottaako se hyvästelyä yhtään.

No, joku päivä reissuaminen ja lähteminen loppuu, luotan siihen vakaasti. Toivottavasti pian, sillä kyllä tämä lähteminen (ja sen pelkääminen jo paria päivää ennen) syö naista ja miestä sen verran, että lähtemisen vatsa alkaa olla jo varmasti aika täynnä. Jälleennäkeminen on aina riemua täynnä ja puolentoista vuorokauden matkustamisen arvoista, mutta lähteminen...

Nonnih, masistelu sikseen. Vielä on kesää jäljellä. Tämän illan, ensi yön ja huomisaamun verran.

Tiistai 25.3.2008 klo 16:07

Ikävä

Chicagossa. Taas. Kansas Cityyn vievä lento houkuttelisi paljon enemmän kuin Pariisiin suuntaava kone. Äh.

Eilinen meni yllättävän hyvin. Tulihan sitä tietysti itkeä tuhrattuakin (siis minun taholta), mutta enimmäkseen kuitenkin naureskeltiin ja hymyiltiin. Tänään olen ollut yllättävän vahva, sain nimittäin pidettyä kyyneleet poskien ulottumattomissa yhtä poikkeusta lukuunottamatta, mutta tiukkaa teki. Kädestä irti päästäminen on aina yhtä rankkaa.

Nyt on kai vaan suunnattava katse taas tulevaan. Oli nimittäin sen verran mahtireissu, jälleen kerran, että tahdon heti takaisin. Vaan enpä ihan heti pääse, ja se on nyt vain kestettävä. Kestettävä on vielä monen, monen tunnin matkustaminenkin (mm. Charles de Gaulle'lla seikkailu, kamala kenttä). Olen saanut lentokentistä ja -koneista ihan tarpeeksi, mutta jostain kumman syystä sitä vain jaksaa takamustaan puuduttaa istumalla tuntikaupalla.

Sanottu on nämäkin asiat moneen kertaan, mutta eivätpä ne näytä miksikään muuttuvan.

Ikävä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Mielipuolivuotias

Ehkäpä esikoisen vauva-aika vain tuntui jotenkin erityisen pitkältä ja hitaalta. Olematta sitä. Vauvakirjasta on virkistelty muistia sen verran, että kehityksellisesti nämä meidän lapsukaiset ovat olleet aika samantahtisia, mutta jotenkin tällä nuoremmalla on ollut isompi hoppu. Ainakin näennäisesti.

Neliönaama.

Kun puoli vuotta tuli mittariin, kaveri päätti, ettei ole enää pikkuvauva. Alkoi istua, kontata, nousta tukea vasten seisomaan. On pakko myöntää, että pehmoinen kokolattiamatto on ollut viimeiset pari viikkoa aika ihana juttu. On säästytty aika monelta isolta kolhulta, aivotärähdykseltäkin. Ehkä amerikkalaiset ovat kokolattiamaton vuoksi niin fiksua kansaa.


Olavi "juttelee" myös paljon. Varsinkin isosiskolleen, joka on maailman viihdyttävin tyyppi. Höhöhöö, fffffff, bwabwabwa, mömmömmö, ättättä. Varmaankin aika painavaa asiaa, kunhan vain ymmärtäisimme.



Olisi voinut kuvitella, että isosiskosta oppineena olisin ollut valmis tähän vauhtivauvavaiheeseen, mutta yllätyksenä tuli - ihan kuin talvi autoilijoille. Peloton liikkuja on vanhemmalle aika pelottava asia. Kun yhtälöön lisätään vielä isosiskon ympäriinsä levittelemät ja vauvalle täysin sopimattomat lelut, alkaa sydämensyke tuntua melko lähellä nielua. Mistä silmät selkään?

Lapsukaiset siinä.

Eräänä päivänä vaippaa vaihtaessa löysin laatikkoon unohtuneen vastasyntyneelle tarkoitetun vaipan. Miten pieni! Enhän minä välttämättä tarvinnut noinkaan konkreettista ja havainnollistavaa mittaria kuluneesta kuudesta kuukaudesta, olin siitä perillä muutenkin, mutta kyllä se pysäytti. Puolen vuoden päästä meillä ei enää ole vauvaa laisinkaan, ja vaippa on taas isompi.

Eilinen aamunaama oli oikein tyytyväinen itseensä.

Mitähän tuosta pienestä miehestä vielä tuleekaan? Maailma on täysin avoin. Isosiskollaan on ainakin selkeät tulevaisuudensuunnitelmat:

"When I grow bigger, I'm going to go to Mars and drink beer.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Perinneperjantai: Häitä ja hedareita

Häästressiä ja viime hetken paniikkia oli ilmassa yhdellä jos toisellakin, ennen kuin Scottyn sisko asteli alttarille perinteiseen amerikkalaiseen tyyliin. Minua vähän jännitti koko suvun tapaaminen, mutta turhaanpa pelkäsin. Suomesta puhuttiin tietysti paljon, ja Scottyn sukulaiset kannustivat miekkosta lähtemään, jos ja kun sellainen mahdollisuus kerran oli.

Leikimme kotista tuoreen avioparin lähdettyä häämatkalle. Scotty kävi töissä, ja minä yritin työstää kandintutkielmaani - aika huonolla menestyksellä. Leikin kuitenkin suomenopettajaa, mutta menestykseni oli ja on ollut ilmeisesti huonoa siinäkin, sillä Scottyn kielitaito oli kahdeksan vuotta sitten melkein yhtä hyvä kuin nyt.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 17.3.2008 klo 15:10

I Now Pronounce You Man and Wife

Hengissä ollaan. Kaikki. Koko viikonloppu sujui oikein hyvin, ja tulipa nyt sitten tavattua melkein kaikki S:n lähisukulaisetkin kerralla. Taisivat tykätä.

Perjantaina käytiin harjoittelemassa kirkossa ja syömässä thai-ravintolassa. Oli hauskaa, eikä draamasta ollut lopulta tietoakaan. Morsiuspari tuntui viihtyvän hyvin, vaikka seuraavan päivän juhlallisuudet selvästi jännittivät. S esitteli minut kaukaa tulleille sukulaisilleen, ja jotkut äityivät kehumaan oikein urakalla. Juttelin mm. Minnesotassa asuvan tädin kanssa, joka lupasi järjestää minulle opetustöitä Suomi-kylässä, if all else fails. Sama täti sanoi S:lle, että jos hänellä on mahdollisuus lähteä Suomeen, niin olisi parasta lähteä. Täti tulisi kuulemma käymään. Samaa se sanoi lauantaina. Ja vielä sunnuntainakin.

Sulhanen yritti ottaa itsestään kuvaa...

Lauantaina piti herätä aikaisin, kun S:n piti olla kirkossa paikalla jo puoliltapäivin valokuvausta varten. Ja minun piti ehtiä laittaa hiukset ja naamavärkki kuntoon. Käytiin perjantai-iltana vielä oluella parin suomalaisen tytön ja S:n vanhan tutun kanssa. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja. Aamulla sitten vähän väsytti. Eniten varmaan väsytti ajatus siitä, miten pitkä päivä oli edessä. Perjantaikin kun oli jo aikas työläs. Saatiin itsemme kuitenkin valmiiksi ajoissa. S oli niin komia smokissaan ettäh...

Itse vihkiminen oli kaunis ja katolinen. Morsian oli vähän hermostunut, muttei sitä sitten enää alttarilla huomannut. Morsian oli kaunis ja puku näyttävä pitkine laahuksineen. Kaikki sujui hyvin, ja taisipa kirkossa kostua silmäkulma jos toinenkin.

Vihkimisen jälkeen otettiin (taas) kuvia. Minutkin haluttiin perhepotretteihin. S:n sukulaiset naureskelivatkin, että S:n on parempi mennä minun kanssa naimisiin, koska minut on nyt ikuistettu koko suvun kanssa. Melkosta meininkiä...

Vastaanotto oli myöskin onnistunut. Se oli periaatteessa alkoholiton, mutta kummasti sitä vain yhden jos toisenkin posket punoittivat. Nähtiinpä mm. power slide tanssilattian läpi erään miehen toimesta. Me käyttäydyttiin hieman hillitymmin. Syötiin ja tanssittiin. Morsiamelta pääsi itku, kun tuli viimeisen tanssin aika.

Minä ja joku pikkuneiti.
'
Sulhanen ja minä.

S ja äitinsä.

Lähdettiin siitä kuitenkin jatkoille. Kaikki stressi tuntui purkautuvan baarissa, ja morsmaikku olikin vauhdissa. Sulhon piti jo vähän toppuutella vauhtia, kun löysi tuoreen vaimonsa lavalta bändin kanssa ilmatäytteinen kitara kourassa. Puhuttiin S:n kanssa pehmoisia ja istuttiin sylikkäin, ja joku tulikin onnittelemaan meitä naimisiinmenon johdosta.

lkkjjjjjjjjjjjjjjkkmmmmmmmmmmmm

Siinäpä terveiset sylissä makaavalta kissalta. Takaisin asiaan. Sunnuntaiaamu oli ollut aika rankka tuoreelle vaimolle, kun illan aikana nautitut ilmaiset shotit ottivat veronsa, mutta hyvin nuoripari jaksoi vieraita vielä viihdyttää brunssilla. Käytiin porukalla läpi viikonlopun tapahtumia, katseltiin kuvia kameroista, ja juteltiin niitä näitä. Niin, ja halailtiin ja hyvästeltiin. Yksi tädeistä silitteli poskeani ja ihmetteli ihoni pehmeyttä, kun taas yksi setä silitteli hiuksiani. Nää tykkää vissiin kosketella.

Summa summarum: Mahtava viikonloppu! Jäätiin S:n kanssa tänä aamuna talovahdeiksi, kun aviopari lähti häämatkalle Meksikoon. Kaikille taisi jäädä mukavat muistot näistä kolmesta päivästä. Joskin osa porukasta, kuten S:n ja samalla myös siis morsiamen vanhemmat, ovat varmasti helpottuneita, että tämä ruljanssi on ohi.

Vaikka alkuhan tuo vasta avioliitolle oli.

Keskiviikko 19.3.2008 klo 15:38

Hedari & hodari

Suomen verkkokurssi, 18. maaliskuuta, 2008:

S: kaunis :)

S: mina ei kaunis tissit
S: mina kaunis perse!

S: mina paljon rakastan sinua

S: ei vito elle paska. ei ma huhnen (F*ck this shit. I am out. [päinvastaisena])

S: mina rekastan sinua kaunis silmat

S: i got a plan for you tonight
S: okay?
A: k
S: anything you say to me
S: you have to say first in finnish
S: and you have to say really slow lol
A: all night?
A: lol
S: well we can try it out
S: how does that sound?
A: sounds like a plan
S: unless sina get hedari

S: anni kaunis hymy = s**** hymy

S: uksi anni, koksi kalja, kolme halo

S: does hodari have sexual connotations in suomi as well
A: well anything can have sexual connotations
S: lol
S: would people understand that
A: oh definitely
S: so i shouldnt go around saying
S: mina rakastan mina kaunis hodari


Näin S siis runoili eilen töissä ollessaan. Halu oppia on kova, mutta sanavarasto on vielä, hmm, vähän rajallinen. Olen kyllä ylpeä oppilaastani. Ääntäminenkin sujuu hyvin. Lämmittää mieltä ja sydäntä, kun S haluaa opetella suomea, vaikken sitä siltä vaadikaan/odotakaan. Menee samaan kategoriaan kuin se, että se haki suomalaiseen kouluun. Kyllä se mua taitaa "rekastaa".

Taidan jatkaa kandintyön viimeistelemisen välttelyä vaikka tiskaamalla, ennen kuin isäntä tulee töistä kotiin. Vähän vaikuttaa, että sillä on ollut tänään hieman huono päivä. Jospa se piristyisi tiskivuoren katoamisesta ja kylmästä kaljasta lämpimällä takakuistilla.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Koreaa

Kun muutimme kesällä 2010 Kansas Cityyn, meitä odotti Scottyn vanha (vm. 1996) ja uskollisesti palvellut Toyota Tercel. Vaikka en ollut silloin töissä, julkisen liikenteen puutteellisuus haittasi kotirouvaakin, joten toisen auton osto tuli aika pian ajankohtaiseksi. Löysimme verrattain vähän ajetun Hyundai Elantran vuosimallia 2004, ja ostopäätös oli nopeasti tehty.

Vaikka autolla ei ollut kovin paljoa hintaa, rahoitus kävi ongelmalliseksi, sillä minulla ei ollut USA:sta minkäänlaista luottohistoriaa, ja Scottyn credit score, eli luottotietoihin perustuva numero, jota rahoittajat käyttävät asiakkaidensa luottokelpoisuuden määrittämiseksi, oli matala, koska mies oli kadonnut täysin kartalta kahdeksi vuodeksi. Rahoitusvaihtoehtoja jäi lopulta vain yksi. Elantraa varten otettu hurjakorkoinen (14,5%) laina auttoi Scottya paikkaamaan Suomessa asumisen aiheuttaman luottokuopan, ja kun puolisen vuotta myöhemmin aloimme kysellä pankista talolainaa, sellaisen saimme.

Ensimmäinen oikea jännitysmomentti auton kanssa koettiin seuraavana keväänä. Se oli nikotellut jo aiemmin, mutta ajattelimme veronpalautusrahoilla hoidetun perusteellisen huollon korjanneen ongelman. Luotto menopeliin oli sen verran kova, että olimme tehneet treffit vanhempieni kanssa Chicagoon O'Haren kentälle ja läksimme taittamaan noin kahdeksan tunnin ajomatkaa edellisenä iltana pimeän jo laskeuduttua - ajaisimme yön läpi.

Halusin ajaa ensimmäisen puolikkaan, sillä Chicagon aamuruuhka ei houkutellut ajatuksena ollenkaan. Vajaata tuntia myöhemmin ohjasin kuitenkin auton tärisevin käsin bensa-asemalle, enkä suostunut ajamaan enää metriäkään. Auto meinasi hyytyä valtatielle isojen rekka-autojen keskelle, vaikka kuinka painelin tallaa pohjaan. Scotty kävi ostamassa tankkiin laitettavaa puhdistusainetta, käynnisti auton uudelleen, eikä hyytymisongelmaa enää sen jälkeen ollut. Koskaan.

Tammikuussa 2013 Elantra jäi meidän kakkosautoksi ja samalla minun pääasialliseksi ajettavaksi, sillä kaksiovinen Toyota Tercel ei ollut kovin vauvaystävällinen ajoneuvo. Scottyn työmatkat sujuivat turvallisemmin ja taloudellisemmin uudemman auton kyydissä, ja minä olin tyytyväinen, kun sain käyttööni takaovellisen kulkupelin. Ainoa isompi ongelma oli takakontin avaus, sillä edellinen omistaja oli katkaissut kontin lukkoon avaimen, ja auton sisällä ollut muovinen avausvipu oli jäänyt edellisvuonna Scottyn käteen. Minä sain kuitenkin pienisormisena kontin auki melko helposti ujuttamalla sormen jäljelle jääneen metalliosan alle. Sattuihan se, mutta sisulla siitäkin selvittiin.

Kelataan vuosi eteen päin. Eräänä talvisena päivänä parkkeerasin auton Targetin pihalle, huokaisin syvään, ja soitin Scottylle varoittaakseni häntä, että hän saattaisi joutua hakemaan vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä kylmältä parkkipaikalta. "Do you think you can drive it home?" Lupasin yrittää.

Kun olin hetkeä aiemmin lähtenyt ajamaan kauppaan hyytävässä pakkassäässä, en heti huolestunut vaihteiden jäykkyydestä. Olinhan tottunut siihen jo Suomessa - hetki menisi, ennen kuin paikat lämpeäisivät ja vaihdekeppi liikkuisi ilman vastustusta. Kun kohta en enää saanut ykkösvaihdetta ja vähän sen jälkeen edes kakkosvaihdetta silmään, olin varma, että käsissä oli iso ongelma.

Varoituspuhelun jälkeen kävin vielä kaupassa, ennen kuin läksin yrittämään onneani kotiinpääsyn suhteen. Olin ollut kerrankin kaukaa viisas ja pysäköinyt auton alamäkeen, joten kolmosvaihteella liikkeelle lähtö ei ollut ongelma ollenkaan. Koska en voinut vaihtaa vaihteita pienemmälle, jyräsin koko kotimatkan kolmosella. Ennakoiva ajotapa tuli tarpeeseen, sillä en jäänyt jumiin yksiinkään valoihin, ja sainpa auton vielä talliin asti odottamaan tuomiota.

Oli aika selvää, että jos vaihdelaatikko olisi ollut mäsänä, sitä ei olisi kannattanut korjata, sillä remontti olisi todennäköisesti ollut arvokkaampi kuin itse auto. Onneksi perusteellisen googlettelun ja youtubettelun jälkeen (kiitos, Merja, avusta!) kävi selväksi, että ongelmana oli todennäköisesti kytkimen pää- tai työsylinteri. Jossakin oli oltava vuoto, sillä kytkinnestesäiliö oli aivan tyhjä.

Kun Scotty tuli kotiin, tarkistimme yhdessä sylinterit, ja ne näyttivät ihan ehjiltä maallikon silmiin. Katsoimme videon kytkimen ilmauksesta ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Hetkeä myöhemmin vaihdekeppi toimi taas entiseen tapaan, ja kauhukuvat kalliista kytkinremontista muuttuivat iloksi. Auto alkoi oireilla samalla tavalla vasta viime syksynä, jolloin Scotty hoiti ilmauksen kolmevuotiaan apulaisen kanssa minun ollessa päikkäreillä.

Kaksi lasta, kaksi koiraa ja kaksi pientä autoa olivat olleet jo pidemmän aikaa vähän ongelmallinen juttu, mutta kyllä sen kanssa pärjättiin, vaikka välillä pitikin olla kahden auton taktiikalla liikenteessä. Minulla oli kuitenkin kytenyt autokuume jo pidemmän aikaa, ja kunnon roihuun se räjähti siinä vaiheessa, kun Scotty meni sanomaan ääneen, että voisimme ehkä ostaa isomman auton ennen ensisyksyistä hääreissua Etelä-Carolinaan. Voisimme käyttää lentolippurahat autoon ja ajaa itärannikolle.

En pannut hanttiin.

Parantumatonta laatua ollut autokuumeeni tarttui lopulta maltillisempaan Scottyynkin, ja se oli sitten menoa se. Vielä viime viikolla Scotty naureskeli minun hötkyilylleni, mutta itsepä se soitti maanantaina autoliikkeeseen ja varasi meille oikein ajan. Tiesimme kyllä taas jo lähtiessä, että Elantra jäisi sille tielleen, vaikka matkalla vielä mietimme semmoistakin vaihtoehtoa, että voisimme tehdä siitä Toybota-tyyppisen kulkuneuvon mökille - Hyuntoonivene.

Autokauppias hätkähti, kun näki vaihdokkimme. Olihan se vähän elämää nähnyt, jo ennen meidän omistuskautta. Asiaa ei varmasti auttanut, että autolla oli kuljetettu iso osa saunan rakennustarpeista. Jos olette koskaan miettineet, montako kakkosnelosta mahtuu Hyundai Elantran takakonttiin, niin vastaus on 32.

Kaksi korealaista.

Toki tunsin taas syyllisyyttä isosta ostoksesta, mutta ihan oikeasti oli kyllä korkea aika vaihtaa isompaan ja ennen kaikkea turvallisempaan. Lasten kanssa jälkimmäisestä ei oikein viitsisi tinkiä, enkä nyt enää oikein muista, miksi kitsastelimme ja odotimme näinkin pitkään. Tietysti toinen autolaina edellisen päälle mietitytti pitkään, mutta tämä oli edessä jossain vaiheessa aivan väkisinkin. Miksi ei siis nyt?

Merkkasin heti auton. Scotty väitti, että tarra oli suorassa, mutta valehteli mokoma.

Notta tämmöinen kauppakassi minulla nyt sitten on. Kia Sorento, SUV, katumaasturi. Aika amerikkalaista, mutta onpa myös hurjan ihanaa, ettei tarvitse uhrata sormeaan joka kerta, kun haluaa avata takakontin. Myös se on mukavaa, ettei Iita yletä potkimaan kuskin penkkiä, varsinkaan jos meikähobitti ajaa. Taakse saadaan vielä tarvittaessa lisätilaa kahdelle matkustajalle, joten kun mummo ja ukki tulevat seuraavan kerran kylään, mahdutaan kaikki samaan autoon. Melkoisen kiva juttu!

Autotallin nykyiset asukit.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Perinneperjantai: Sipulirengastettu

Maaliskuussa 2008 juhlittiin Scottyn siskon häitä, minkä vuoksi oikeastaan Kansas Cityyn silloin matkustinkin. Matkan ensimmäinen puolikas meni viimeisten häävalmisteluiden parissa, enkä voi väittää, etteikö mielikuvitus olisi laukannut ja haaveet omista häistä risteilleet päässä ja puheissa. Päädyinpä vahingossa sovittelemaan sormuksiakin.

Vaikka emme Scottyn kanssa edelleenkään tienneet, milloin tai miten pääsisimme samaan maahan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 10.3.2008 klo 09:48

Väsynyt mutta onnellinen

KC, MO on nykyinen sijainti. Tarkemmin ottaen S:n sohva. Miekkonen itse lähti juuri töihin, minä jäin tänne potemaan flunssaa. Väsyttää.

Väsytti perjantaina Chicagossakin. Tässä tulos:

03/07/08, 7:55 pm
Yo, man, Chicago! Päätin tässä aikaa tappaakseni kirjoitella blogimerkinnän, vaikka netinkäytöstä en viitsinyt maltaita maksaakaan. Tekstin tasosta ehkä huomaa, miten vireä tämä tyttönen on. Tässä on jo matkustettu taas melkoinen tovi. Viimeistään 9 tunnin lento Pariisista Chicagoon vei mehut. Kohta taitaa lähteä tajukin.
Vielä pitäisi kuitenkin jaksaa olla jonkin aikaa hereillä. Lento Kansas Cityyn lähtee reilun tunnin päästä, jos hyvä tuuri käy. Perillä KC:ssä olen klo 22:30 paikallista aikaa, jos hyvä tuuri käy. Väsymys on nyt niin hurja, että pistää ihan miettimään, onko sitä järjissään ollenkaan, kun parin kuukauden (parhaimmassa tapauksessa parin viikon) välein tuota väliä kulkee. Huh.
Olen kyllä tainnut ennenkin todeta, että järki on kadonnut tästä päästä aikoja sitten. Vaan niinpä on S:nkin päästä. Se soitti minulle tänä aamuna, tai siis vissiin eilen, miten sen nyt ottaa, kun istuin kuuden maissa syömässä aamupalaa tädin kanssa. Sen sisko oli jo kiusannut sitä, kun S on kuulemma ihan liian innoissaan minun sinne reilun parin tunnin päästä saapumisesta. Kateellinen on. Selkeästi.
No mutta, pitäähän sitä nyt kertoa hauskoja matkakertomuksia, kun niitä on ehtinyt jo sattua. Heti Helsingissä piti pidätellä naurua, kun kohtasin turvatarkastuksessa ruotsalaisia. Tarkastaja kysyi, kuten asiaan kuuluu, onko herralla (noin 55-60-vuotias) laukussa nesteitä. "Nej, nej." Perässä tuli vissiin hänen rouvansa, samoja ikiä. Sama oli vastauskin. "Nej, nej." Vaikka ruotsi on aika hassunkuuloista, niin se nyt ei sentään pistänyt naurattamaan. Kävelin itse pariskunnan perässä metallinpaljastimesta läpi, ja kappas, ainakin miehen laukku oli täynnä tax free -viinaa. Siis täynnä. Ei, ei ole nesteitä. Oli pakko liueta paikalta äkkiä, ennen kuin aloin hihittelemään. Vahingonilo, paras ilo.
Tai ei nyt sentään. Kyllä reissun paras ilo taitaa olla vielä edessä.

Ja sitten vähän ajan päästä lisää:

Kohta lähtee oikeasti taju. Ei tästä tule mitään, ei mitään. No, onneksi lento on vielä ainakin toistaiseksi ajallaan. Ehdin jo peruspessimistinä pelätä ensin matkatavaroiden katoamista (joka on muuten vieläkin mahdollista, hui) ja sitten lennon järkyttävää myöhästymistä tai peruuntumista. Nyt ainakin näyttää vielä hyvältä, mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa.
En malttaisi odottaa, mutta menee nämä viimeiset pari tuntia jo varmaan rutiinilla. Yhtä odottamistahan tämä elämä on viime aikoina ollut. Vielä kun osaisi pitää ikävät ajatukset pois päästä. If only my aunt had balls she'd be my uncle.

Semmosta. Nyt ei ehkä väsytä ihan yhtä paljon kuin perjantai-iltana, mutta tämä rutto, joka iskeytyi päälle eilen, hidastaa tahtia aika lailla. Paljon vettä ja lepoa, sillä tämä lähtee. Parasta olisi.

Täällä on ollut ihan mielettömän mukavaa ja rentoa, kuten osasin odottaakin. On vähän kuin olisi kotiin tullut. Vietettiin lauantai S:n sisarusten kanssa. Eilen käytiin syömässä S:n vanhempien luona, ja sekä äiti että isä rutistelivat minua ja toivottivat taas tervetulleeksi. Aika kiva. Kivointa on kuitenkin ollut S:n seura. Kuten osasin odottaakin.

Niin. Ei kai tässä muuta. Terkkuja kotiin ja synttärionnea velipojalle!

Keskiviikko 12.3.2008 klo 10:48

Ring Size Me

Taitaisi olla päikkäreiden paikka. S on ollut töissä pari tuntia, ja minä olen muka tehnyt kandintyötä. Ei paljon enää puuttuisi, mutta ei paljon kiinnosta sitä tehdäkään. Sen takia tekisikin mieli ryömiä takaisin peiton alle, että jaksaisi tuossa vähän myöhemmin reippailla kauniissa ja lämpimässä ulkoilmassa. Täksi päiväksi on luvattu +22.

Perjantailla ja lauantaille onkin sitten luvassa hieman vilpoisampaa keliä. Perjantaina on harjoituspäivälliset ja lauantaina sitten itse päätapahtuma; häät. Tuleva morsian meinasi eilen saada hermoromahduksen, kun säätiedotus ei luvannut yhtään parempaa tai lämpimämpää säätä. Saatetaan paleltua pikkumekoissa ja -kengissä.

Käytiinkin eilen morsmaikun kanssa muka metsästämässä varavaatteita perjantaille, mutta jostain kumman syystä mukaan ei tarttunut mitään. Paitsi hauskoja juttuja. Mentiin noutamaan puunattu kihlasormus takaisin eräästä koruliikkeestä, ja siellähän innostuttiin sitten oikein urakalla siitä, että S:n perhepiiristä löytyy vielä joku, jonka vasemmassa nimettömässä ei timantit kimaltele. Siis minä. S:n äiti ja sisko ovat kanta-asiakkaita, joten minustakin siellä oli jo puhuttu. "Oh you're the girl from Finland!"

Pian huomasinkin sovittelevani kihlasormuksia. Aika vastentahtoisesti tosin ensin, kun tuntui jotenkin ihan naurettavalta sovitella jotain tuhansien dollarien arvoisia murikoita sormeen. S:n selän takana vieläpä. Yksi myyjättäristä kuitenkin vain jatkoi sormusten esittelemistä ja sormeeni työntämistä estelyistäni huolimatta. Pisti minut vielä täyttämään lomakkeenkin, johon hän sitten itse kirjoitteli mm. sormustoiveitani. Mittasipa vielä sormenikin.

Ja olihan siellä aika sieviä timantteja. Huh. Naureskelin vain, että S saa sydänkohtauksen, kun kuulee, että timanttihullu sisko vei tyttökaverin sormusliikkeeseen. Vaan eipä tuo ollut moksiskaan. Naurahteli vain. Niin, ja kysyi: "How much?" Kyllähän se taas viikonloppuna kosi minua sipulirenkaan kanssa, mutta nälkä yllätti ja söin sen. Dimangit olivat varmasti vähän kalliimpia kuin uppopaistettu sipulirengas.



No mutta, leikki sikseen. Ei tässä nyt vielä sentään häitä olla suunnittelemassa. Häähumua taitaa riittää ihan muutenkin, kun ei täällä oikeastaan muusta puhuta. Miehekkeen isä oli tosin tokaissut pari päivää sitten, että meidänhän tässä pitäisi naimisiin olla menossa, kun tullaan paremmin toimeen keskenämme kuin kumpikaan perheen pariskunnista, jotka ovat oikeasti menossa naimisiin. Toinen pari muutaman päivän päästä, toinen elokuussa.

Joo-o. Bedtime for Bonzo. Ihan selvästi.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Frozen-keittiö

Mies oli viime viikon perjantaina sen verran potilas, että tuli puolen päivän aikoihin kotiin tekemään loppupäivän etänä, jottei levittäisi räkätautiaan koko toimistolle. Eipä ehkä autoon köhien madellessaan arvannut, mihin viaton aikaistettu kotiinlähtö johtaisi.

Miesrukka.

Kotona häntä odotti innosta tärisevä rouva. "Taidan mennä käymään rautakaupassa." Mies nielaisi ja kysyi varovasti, mitä emänällä tällä kertaa oli mielessä. "Tekee mieli maalata keittiö tänään. Pitää ostaa maalia." Kun mies katsoi vaimoaan vähän kulmien alta, vaimo sanoi: "Ihan muutaman tunnin juttu. Ei mene pitkään."

Niinpä siinä kävi, että yrttiseinäinspiraatiosta alkanut keittiöntuunaus ei jäänyt sikseen. Lähtötilannehan oli lottovoiton sivusuun menemisen johdosta tällainen:


Vietin rautakaupassa tovin jos toisenkin vertaillen väriläpysköjä. Halusin jotain, joka sointuisi tuoreeseen hiilenharmaaseen korosteseinään, mutta erityisesti uusiin sisustustauluihin, sillä olin kehittänyt siitä väristä itselleni viimeisimmän pakkomielteen - vähän minttutyyliin. Etsin turkoosia, mutta en liian turkoosia. Tiedättehän?

Kun lopulta valitsin mieluisista värivaihtoehdoista sen kaikista vaaleimman, tilasin maalia gallonan ja keräsin kärryyni pohjamaalia ja teippiä, jota en lopulta käyttänyt ollenkaan. Sitä teippiä siis, koska mitä turhaan.

Kun olin kotona kolmen jälkeen, vaihdoin vaatteet valmiiksi maalisiin ja rupesin irrottelemaan pistorasioiden ja valonkatkaisijoiden suojia. Verhotangotkin otin luonnollisesti alas. Scotty oli lapsivastuussa muutamaa imetyshetkeä lukuunottamatta, ja minä hääräsin keittiössä kurkottelemassa kaapistojen päälle.

Pohjamaalaukseen meni yllättäen suunniteltua pidempään, ja alkoi olla jo aika hämärää, kun sain värillisen purkin auki. "Ei tässä varmaan enää mene kuin joku puolitoista tuntia", uskottelin Scottylle ja itselleni. "Sitten syödään."

Italian Ice -niminen maalisävy näytti seinällä valkoiselta. Ei yhtään kauniisti turkoosiin taittavalta italialaiselta jäältä, vaan valkoiselta. Minua vähän pelotti, että valkoiset keittiökalusteet hukkuisivat sinne jään sekaan, mutta enpä sanonut miehelle epäilyistäni mitään, vaan hehkutin, kuinka tyytyväinen väriin olin. Ainahan minulla ei ole ollut keittiön maalivalintojen kanssa aivan yhtä hyvä tuuri...

Urakan edetessä vaalea seinä alkoi näyttää kuitenkin todella kivalta, ja yhdeksän maissa homma oli tapulteltu. Vähän yli kolme tuntiahan siihen meni, mutta pääsimme sentään siivoilujen jälkeen syömään iltaruoan jo kymmeneltä! Samoihin aikoihin muistin, että minun piti pestä seuraavaksi päiväksi pyykkiä ja leipoa muffinsejakin. No, ei kun hommiin.

Seuraavana aamuna seitsemältä pientä miestä syöttäessäni tajusin, että ne tuorejuustotäytteiset muffinsit olivat olleet koko yön keittiön pöydällä. Ärräpäiden saattelemana marssin alakertaan lämmittämään uunia ja rikkomaan munia. Mikäs siinä oli uutta, vähemmän ruokamyrkytysaltista satsia tehdessä - resepti oli tuoreessa muistissa, ja keittiökin oli kivan pirteä. Toisin kuin leipuri.

Alakerran värit ovat nyt vähän enemmän harmoniassa keskenään kuin ennen.

Kansas-kello ja Suomi-kello.



Pahoittelut vinksallaan olevista kännykkäkuvista. Olisin toki voinut kaivaa kunnon kameran esille ja napata laadukkaampia, kokonaisuutta paremmin kuvaavia otoksia, mutta sehän olisi vaatinut a) viitseliäisyyttä ja b) esimerkiksi sitä, että kuivumassa olevat tiskit olisi pitänyt laittaa paikoilleen. Eihän blogissa nyt hyvänen aika voi näkyä oikea elämä.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Presidenttiehdokas Donald Trump

Se alkoi vitsinä. Valtavan egon, mutta heiveröisen itsetunnon omaava, ilman mitään suodatinta töksäytellen puhuva, milloin mitäkin ihmisryhmää loukkaava, vähintäänkin erikoisen hiustyylin omaava newyorkilainen liikemies tekisi omien sanojensa mukaan Amerikasta jälleen mahtavan. Salli mun nauraa.

Presidenttiehdokas Donald Trump on vitsi, joka ei enää naurata.

Tavallaan ymmärrän viehätyksen. Donald Trump ei ole perinteinen poliitikko. Hän ei ole sätkynukke, jonka naruja joku muu vetelee. Ymmärrän sen, että ihmiset ovat kyllästyneet Washingtonin tuloksettomaan köydenvetoon ja tyhjiin lupauksiin. Harjoiteltuihin ja tarkoin harkittuihin, ympäripyöreisiin puheisiin. Donald Trump edustaa jotain uutta, virkistävääkin. Donald Trump sanoo, mitä sylki suuhun tuo, ja tuntuu itse uskovan suustaan sylkäistyt puolitotuudet ja suoranaiset valheetkin. Ongelma on siinä, että niin uskoo moni muukin.

Olen ollut aiemmin hyvinkin kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta. Seurannut vaaliväittelyitä ja ollut perillä asioista. Nämä vaalit ovat kuitenkin poikkeus. Minulla on kyllä selkeä suosikki (ei Donald Trump), mutta en yksinkertaisesti jaksa katsoa tai lukea juuri mitään politiikkaan viittaavaa. Jos haluan ihan välttämättä tuijottaa hiekkalaatikolla tappelevia lapsia, menen leikkipuistoon.

Presidenttiehdokas Donald Trumpin suosio pelottaa.

Trumpin kannattajat ovat rynnineet sankoin joukoin esivaaliuurnille. Niin sankoin, että hän on selkeässä johdossa ja ennakkosuosikki republikaanien viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Puolue ei suora- tai vääräpuheisesta Trumpista kuitenkaan pidä, ja liikkuupa täällä huhuja, että puolueen johdossa on pohdittu sitäkin vaihtoehtoa, että ehdokkaaksi nimettäisiin joku muu (Marco Rubio) esivaalituloksista huolimatta.

Osa republikaaneista on jo sanonut, että äänestäisivät mieluummin Hillary Clintonia kuin Donald Trumpia, ja se on paljon se tässä poliittisesti niin polarisoituneessa maassa. Entinen demokraatti Trump jakaa mielipiteitä siis nykyisen puolueensakin sisällä, ja sen vuoksi puoluejohto ei häntä halua virallisesti ehdolle asettaakaan. Olisi kuitenkin riskialtista olla kuuntelematta sitä äänekästä ja suurta porukkaa, jotka Trumpin rumpua paukuttavat. Trump nimittäin todennäköisesti asettuisi ehdolle itsenäisenä ehdokkaana ja veisi ääniä republikaanien kandidaatilta.

En ole oikein varma, onko Trump aidosti sitä, mitä hän antaa olettaa. Todennäköistä on, että jos hän pääsee taistelemaan niistä lopullisista äänistä demokraattien Hillary Clintonia tai Bernie Sandersia vastaan, ne aivan kaikista rasistisimmat ja muutenkin äärimmäisimmät mielipiteet hioutuvat kulmiltaan pyöreämmiksi ja sentristejä houkuttelevammiksi. Se, jos mikä, tekee hänestä aidon poliitikon.

Tällä hetkellä tämä agressiivinen ja hyökkäävä taktiikka tuntuu kuitenkin myyvän kuin häkä. Kuten jo totesin, Trumpilla on erittäin innokas ja äänekäs, vankka kannattajajoukko, johon muun muassa Ku Klux Klanin entinen johtaja ja Trumpille äänensä julkisesti luvannut David Duke lukeutuu. Riittäisikö pelkästään heidän tarjoama äänimäärä kuitenkaan Valkoiseen taloon asti? Tuskin. Toivottavasti ei.

Historialliset vaalit tulossa. Lähde: Political Humor.

On aika pelottavaa, että mies, joka on joskus ehdottanut muun muassa Yhdysvaltain muslimien rekisteröimistä, joka deittailisi tytärtään, jos hän ei olisi, no, hänen tyttärensä, ja joka vakuutteli taannoisessa valtakunnallisesti televisioidussa vaalitentissä pilinsä olevan suuri, koska joku toimittaja oli vuosikymmeniä sitten arvostellut hänen sormiensa lyhyyttä, on saavuttanut näin suuren suosion. On vielä pelottavampaa, että hänellä on täysin realistiset mahdollisuudet päästä ovaaliin toimistoon.

Olen vähän puolitosissani sanonut Scottylle, että jos Trumpista tulee tämän maan presidentti ja samalla esimerkiksi maailman mahtavimpien asevoimien johtaja, muutamme Suomeen. En todellakaan haluaisi asua maassa, jonka keulakuvana on mies, joka käyttäytyy kuin perhejuhlissa vähän liikaa tärpättiä nauttinut peräkammarin poika.

Että hänenkö (lyhyt) sormi laitetaan ydinaseiden laukaisunapille?

Perinneperjantai: Koti-ikävä

Kahdeksan vuotta sitten tunnelmat olivat odottavat. Odotin luonnollisesti tulevaa matkaani Scottyn luokse, mutta myöskin jotain ratkaisua matkalaukkuelämän loppumiseksi. Halusin niin kovasti asioita, jotka ovat nyt aivan itsestäänselvyyksiä. Yhteisen kodin, yhteisiä tavaroita, yhteisen kaapin, johon vaatteensa voisi matkalaukuista viimeinkin purkaa.

Haaveilemani sain, ja enemmänkin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 3.3.2008 klo 01:27

A Home Is a Place Where a Person, Family, or Group of People Live Together

Kävin tässä viikonloppuna erään ystäväni ja hänen poikaystävänsä asunnossa ensimmäistä kertaa. Se oli koti. Oli hieno sisustus, yhdessä ostettuja tavaroita, sauna. Minun lähdettyäni he jäivät viettämään rauhallista koti-iltaa.

Tuotahan minäkin lopulta haluan. Kodin, johon voi asettua. Kodin, jossa kumpikaan ei ole vieras, eikä vain lyhyellä visiitillä. Haluan paikan, jossa meistä kumpikin saa laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää matkalaukkuelämää parin viikon ajan. Tämä paikka takaisi myös sen, että paineet "vieraan" viihdyttämisestä katoaisivat.

Ja siihenhän tässä onneksi pyritään. Aika pian meidän pitää selvittää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Asutaanko vielä eri mantereilla, vai päästäänkö rakentamaan omaa pesää? Aika isoja päätöksiä on edessä siis. Vaikka kaukosuhteeseen on jo tottunut, ajatus sen jatkamisesta syksyllä tuntuu todella raskaalta. Miksikö? Siksi, että yhdessä asuminen ja eläminen tuntuu olevan mahdollista ja niin lähellä toteutumista. Jos sitten kuitenkin päädytään vielä jatkamaan elämistä eri mantereilla, siinä voi pettymyksenkyynel jos toinenkin vierähtää pitkin poskea.

Kyynelmäärän minimoimiseksi pitäisi siis yrittää pitää pää kylmänä. Tähän asti se on onnistunut ihan hyvin, vaikka enemmän tai vähemmän salaa olenkin jo miettinyt oman yhteisen kodin sisustusta ja hymyillyt. Silti on ollut aika helppoa keskittyä olemaan innoissaan tulevasta matkasta, häistä ja sen semmoisesta ja välttää turha innostus syksystä. Meille on käynyt ennenkin niin, että ollaan tiputtu korkealta, kun ollaan päästetty varpaat irtaantumaan maasta. Nyt yritän olla varovaisempi.

Onhan tämä yhtä odottamista. Onneksi yksi etappi on edessä ihan muutaman päivän päästä, jos ette ole jo huomanneet. Onhan nuo matkat jotain sellaista, josta jaksan iloita ihan hirveästi, mutta paljon mukavampaa olisi, jos olisi joku varma, pysyvä juttu, jota odottaa. Matkat ovat mahtavia, mutteivät missään nimessä mitenkään toimiva pysyvä ratkaisu.

Kas kun se lähdönhetki ja sitä seuraavat päivät, ehkä jopa viikotkin, ovat sydämelle melkoinen rasitus.

Keskiviikko 5.3.2008 klo 18:01

2

Pitäisi varmaan pakata. En vain oikein osaa keskittyä mihinkään. Vatsassa liitelee niin paljon perhosia, että lähden varmaan kohta itsekin lentoon. No, jos en ihan heti, niin viimeistään perjantaiaamuna nykyteknologian avustuksella.

Junailen huomenna iltapäivällä tädin luo yökylään. Tämä ilta olisi siis aikaa pakata. Ja siivota. Ja työstää kandintyötä. Vähän tuntuu, että tuo viimeinen saa nyt jäädä. En pystyisi keskittymään kuitenkaan. Olo on levoton, jännittynyt, innostunut. Esimerkiksi.

Ja kappas, en pysty keskittymään tämänkään kirjoittamiseen, joten taidan lopettaa suosiolla tähän. Pakkaaminenkin saattaisi sujua paremmin, jos en jumittaisi tässä koneella tyhjänpanttina.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Arkinen haaste, osa 7

Tiistai 1.3.2016 (Arkihaaste 7/7)

"Is he really six months old already?", Scotty kysyi, kun syötin Olavia aamulla. "It's crazy."

Olihan se minunkin mielestäni aika hullua - se, että meillä oli aivan yhtäkkiä puolivuotias tyyppi, joka harrastaa jotain konttaamisen, karhukävelyn ja sukeltamisen väliltä olevaa etenemismuotoa, könöttää puoli- tai ehkä enemmänkin 3/4-istuvassa asennossa ja kurkottelee vielä toistaiseksi ulottumattomissa olevia juttuja. Tuijottelin pikkuisäntää pitkän tovin, ennen kuin tein vajaan puoli tuntia töitä.

Puolivuotias.

Iita heräsi vähän räkäisenä ja sanoi minulle, että hänen tarvitsee aivastaa. "I need to sneeze, äiti." Ymmärsin kuitenkin "yskän" ja vetäisin esille nenäliinan. "Niistä."

Pieni nuha ei menoa hidastanut, vaan Iita juoksi Sisun kanssa pahimmat aamuhepulit pois, kunnes rauhottui leikkimään magneeteillaan. Daddyn kanssa edellisenä iltana rakennettu magneettitalo tippui lattialle ja hajosi. Pienen tytön maailma romahti talon mukana, eikä minun tarjoama apu oikein kelvannut. "Daddy and I built it together! Daddy needs to fix it. And then we will be together forever."

Kun Olavi meni päikkäreille, annoin Iitalle tabletin harhautukseksi ja työskentelin tunnin. Pikku-ukko nukkui saman verran, ja koska eilen oli tosiaan puolivuotispäivä, oli kuvaussession aika. Minulla oli jälleen kerran innokas assistentti:

Suurimmassa osassa kuvia taustalla näkyi eräs karvapeppu.

Ennen Scottyn kotiintuloa seurasimme NASA TV:stä Iitan kanssa astronautti Scott Kellyn paluumatkan alkua kansainväliseltä avaruusasemalta ISS:ltä takaisin maan pinnalle. Melkein vuoden kestänyt avaruusseikkailu oli tulossa päätökseen.

Melkein heti daddyn kotiintulon jälkeen pakkauduimme autoon ja ajelimme mökille. Kävimme viemässä kaverin lava-autolla takapihan vanhan pöydän ja tuolit mökin terassille.

Taustalla syrjäytettävä pöytä. Oli mökin entisten omistajien ruokapöytä. Sisäruokapöytä.

Pikaisen mökkivisiitin jälkeen hurautimme 20 minuutin päässä sijaitsevaan Lawrenceen, joka on jotenkin hyvin eurooppalaistyyppinen kaupunki. Menimme yhteen lempipaikoistamme, The Burger Standiin, syömään ja juhlistamaan puolivuotiasta kaveria. Olavikin sai natustella tryffeliranskalaista. Katselimme telkkarista sivusilmällä myös sirkusta nimeltä Super Tuesday, eli USA:n presidenttikilpaa.

Kobe Burger (American Kobe beef, pickled red onions, truffle butter, tomato-aioli sauce & assorted greens). Eipä hassumpaa!

Olimme kotona yhdeksän maissa. Puolisynttärisankari meni suoraan petiin, ja autossa aiemmin torkkunut isosisko sai olla hereillä vielä hetken. Katselimme isukin kanssa yhden jakson Castlea, ennen kuin Nukku-Matti huhuili meille kaikille. Muutamana edellisenä iltana nukkumaanmenon, tai lähinnä iltasatujen riittämättömyyden kanssa taistellut Iita sai erityistehtävän - daddya väsytti niin kamalasti, että hänet pitäisi peitellä hetimiten sänkyyn.

Kun Scotty meinasi mennä suoraan petiin, Iita muistutti daddyään, että hampaat pitäisi pestä - aivan kuten hän oli itsekin juuri tehnyt. Mies teki työtä käskettyä, ja Iita odotti sängyn vieressä hyvin topakan näköisenä. Neiti peitteli isänsä huolellisesti vällyjen alle ja kipitti sitten omaan huoneeseensa. Katsoimme Scottyn kanssa toisiamme vähän epäuskoisina. Näinkö helposti se nyt sitten menisi?

Pienten jalkojen töminä kuitenkin kuului hyvin pian, ja Iita ilmestyi takaisin makuuhuoneeseen. "I need help getting tuckled (kyllä, tuckled) in, äiti." Kävin peittelemässä kultakutrin ja hänen nallensa omaan sänkyyn ja toivottelin hyvää yötä.

Ehdimme vielä nähdä, kun Scott Kellyn ja kumppaneiden Soyuz-kapseli palasi tälle planeetalle, ennen kuin annoimme Nukku-Matin huhuilulle periksi. Nukahdin kolmen miehen tiukkaan puristukseen, sillä Savu ja Sisu olivat jälleen kerran päättäneet liittyä seuraamme.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Arkinen haaste, osa 6

Maanantai 29.2.2016 (Arkihaaste 6/7)

Maanantai oli kyllä maanantai isolla ämmällä. Oli todella hankalaa saada viikonloppuna täysillä kierroksilla käynyt kone käyntiin. Normaalisti kahdeksaan asti torkkuva pieni mies oli virkeänä jo kuuden jälkeen, joten minä tankkasin kofeiinia ja rupesin tekemään töitä. Niitä ei taas kerran riittänyt 20 minuuttia pidempään, joten kun Olavi alkoi hieroa silmiään, kannoin hänet takaisin sänkyyn, ja meninpä itsekin hetkeksi pötköttelemään. Työtön.

Eipä tarvinnut laiskotella yksin.

Melkein heti yläkertaan palattuani Iita kömpi pesästään ja kipsahti kainalooni. Halusi katsoa hetken piirrettyjä, ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin, sillä silmäluomet olivat kuin lyijyä. Taisin torkahtaakin hetkeksi, ennen kuin nälkä ilmoitteli olemassaolostaan. Keittelin meille naisille kaurapuuroa evääksi.

Nämä kaverit jäivät vielä lepäämään. On heillä rankka elämä.

Päivä kului pieniä arkiaskareita tehden, ja kun enimmät kaurapuurosotkut oli siivottu keittiöstä, kaivoin aikoja sitten aloitetun neuletakintekeleen laatikosta ja rupesin tavaamaan jo unohdettua ohjetta. Kolmen jälkeen kurkkasin, olisiko lisää töitä, ja kappas, olihan niitä. Istuinkin sitten vielä näpyttelemässä läppäriä, kun Scotty tuli kotiin. Mies hoiti hienosti lapset ja kokkailun, ja minä tein töitä kuuteen asti.

Ilta sujui normaaliin tapaansa. Leikkiä, vaipanvaihtoa, ruokkimista, iltapesuja ja -satuja. Saimme tietysti mahdutettua sinne väliin vähän Castleakin.

Iloitsin siitä, etten ollut vieläkään tappanut yrttiseinän yrttejä.