Kun muukalaisviha konkretisoituu

"Pääsen kohta lähtemään, vihdoinkin. Pitääkö käydä kaupassa? Mitä haluat ruoaksi?"

"Jotain helppoa varmaan. On ollut pitkä päivä, ja sen huomaa."

"Pakasteruokaa vai kävelläänkö Austinsiin?"

"Kävellään Austinsiin, ei mene koko lämmin päivä hukkaan töiden takia sinullakaan."

Paska, nälkävuodelta tuntunut alkuviikko. Scotty oli joutunut painamaan töitä melkein kellon ympäri, ja minun vastuulle oli jäänyt omat työt ja arjen pyörittäminen. Pieni happihyppely perheen kanssa tekisi terää hump dayna, pikkulauantaina. Olihan myös kansallinen margaritapäivä. Maksani saisi palata pieneltä lomaltaan.

Scotty tuli kotiin, ja pakkasimme pienemmän naperon rattaisiin. Isompi "pelasi jääkiekkoa" jalkakäytävällä meidän edessä, tehden välillä täyspysähdyksiä rattaiden eteen. "Say 'go Suomi, go'! Louder!"

Vilkaisin kelloa. Olisimme ravintolassa juuri kiireisimpään illallisaikaan. Toivoin, että saisimme pöydän suhteellisen äkkiä, sillä maha valitti jo ääneekkäästi, ettei kuusi näkkileipää ollut ollut tarpeeksi yhden päivän aikana. Vihjailin hienotunteisesti lätkätytöllemme, että voisi kävellä vähän rivakammin.

Ravintolan parkkipaikka oli aika täynnä, mutta siellä täällä näkyi lupaavia aukkoja. Ehkei odotus olisi kovin pitkä. Ai niin... Kansas Universityhän pelasi parhaillaan koripalloa, eikä urheiluhullu yleisö haluaisi lähteä telkkareiden edestä ennen kuin peli olisi ohi. Terassilla näytti olevan hieman tilaa, mutta pöydät olivat korkeita, eivätkä siksi lapsiystävällisiä. Vastasin terassikuikuiluni huomanneen nuoren miehen hymyyn ja nyökkäykseen.

Saimme kuin saimmekin heti ison pöydän keskeltä eläväistä ruokasalia. Tarjoilija tuli ottamaan juomatilauksemme ja kertoi meille päivän annostarjouksen, pihvi ja uuniperuna, $12. "I'm totally lying. The sirloin special is tomorrow, Thursday. Today's special is a chicken fried steak with garlic mashed potatoes and sweet corn for seven dollars", hän sanoi päätän pyöritellen ja hymyillen. "Sorry about that. Also, 20-ounce domestic draws are $2.95."

Tilasimme juomat, minä ison ja paljon kaivatun margaritan, ja Scotty otti tavoistaan poiketen kissanpissaoluen ruoan kanssa. Kun halvalla sai. Emme tarttuneet päivän kanapihvitarjoukseen, vaan tilasimme jo vakioksi muodostuneen tulisen kanapala-annoksen ja perusnachot naposteltavaksi. Vanhempi lapsi nosti päätään väritettävästä lastenmenusta sen verran, että sanoi haluavansa itselleen juustomakaroniannoksen ranskalaisilla, ja pikkuveli voisi ottaa pizzan, josta hän haluaisi pari palaa.

Saimme ruoat todella nopeasti, kuten yleensäkin Austinsissa. Laitoin pienelle miehelle ruokalapun, ja hän odotti suu ammollaan omenasosetta. Kello 19:15 isosisko teki ruoanjakotoimenpiteitä, ja minä olin ottamassa esille haarukkaa, jotta voisin ottaa ensimmäisen suupalan herkullisen näköisistä kanapalasista, kun ulkoa kuului kova ääni. Pop, pop, pop, pop.

Ihmismieli on jännä. Vaikka alitajuisesti tiesinkin heti, että joku ampui muutaman metrin päässä ikkunan takana, en antanut aivojeni hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Halusin uskoa, että joku paukutteli ilotulituksia, ei käsiaseella. Ei meillä vain tapahdu tuollaista, ei varsinkaan keskiviikkoiltana rauhallisessa, vaikkakin koripallo-ottelun vuoksi äänekkäässä perheravintolassa.

Olisin varmasti jäänyt jähmettyneenä paikoilleni, ellei ikkunan vieressä seissyt ja terassille nähnyt tarjoilijamme olisi huutanut "Oh my God!", ellei kova, tasainen pauke olisi edelleen jatkunut, ellei Scotty olisi ruvennut riuhtomaan puolitoistavuotiastamme syöttötuolista irti ja sanonut "Let's go!".

Vaikka muistan, mikä päivän annos oli, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten pääsin takaovesta ulos. Tajusin vain yhtäkkiä olevani ulkona, neljävuotias lusikkaansa edelleen pitelevä lapsi sylissä ja kamala, epätietoinen tunne, kun ei tiennyt, mitä selän takana tapahtui. Miten ihmeessä suojelisin lasta, jos ammuskelija tulisi perässä? Oliko tuolla oikeasti ammuttu? Kyllä oli. Scotty huusi "Run, hurry, this way!" ja ohjasi meidät pimeään nurkkaan ison puun taakse, kauas takaovesta tai ravintolan sivusta.

Scotty yritti soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Minun puhelin oli jäänyt pöydälle, käsilaukku tuolille. Pienellä miehellä oli jalassa vain yksi kenkä, sillä toinen oli tarttunut syöttötuolin remmiin kiinni ja tippunut kaoottisen ravintolan lattialle. Silittelin lapsia ja hoin heille, ehkä enemmän itselleni, että kaikki oli hyvin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun sireenit ja välkkyvät valot piirittivät ravintolan joka suunnasta. Scotty lopetti puhelun - joku muu oli saanut hätäkeskukseen yhteyden.

Kun näimme, että ihmisiä alkoi kulkea takaisin sisälle ja poliisit juttelivat rauhallisesti ihmisille, uskalsimme lähteä kolmen muun ihmisen kanssa jakamastamme piilopaikasta. Kysyimme meidät pöytään saattaneelta työntekijältä, joka poltti kädet täristen tupakkaa, voisimmeko hakea tavaramme. Hän sanoi, että toki voisimme, mutta kannattaisi olla varovainen, sillä lasia oli joka paikassa. Scotty meni sisälle, minä jäin lasten kanssa ulos vaihtamaan epäuskoisia katseita ja sanoja muiden ravintolasta paenneiden kanssa.

Yhtäkkiä viereeni ilmestyi pieni, ehkä kymmenvuotias tyttö, jonka kauhu oli käsinkosketeltavaa. "I can't find my mom. I don't want her to be dead, I just want to go home!" Yritin rauhoitella häntä ja kyselin, miltä äiti näytti ja missä hän oli viimeksi äidin nähnyt. Etsimme yhdessä poliisin, joka lupasi auttaa tyttöä. Muutama minuutti myöhemmin jonkun avatessa takaovea, jonka edessä odotin kuumeisesti Scottyn paluuta, näin tytön kuvaileman pitkän naisen, jolla oli vihreä laukku, huutavan tyttönsä nimeä. Äiti ja lapsi löysivät toisensa.

Tiedonmurusia tippui sieltä täältä, kun ihmiset yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Kolmea oli ammuttu, se oli selvää. Joku sanoi, että ampuja oli heitetty ravintolasta ulos, mutta oli palannut takaisin aseen kanssa. Kuulosti siltä, että ampuja oli vakioasiakas, sillä hänen henkilöllisyys tuntui olevan tiedossa. Joku sanoi, että tekijä oltiin saatu kiinni. Minä ajattelin, että ehkä tässä oli kyse humalaisesta baaritappelusta, ja siinä missä Suomessa olisi otettu nyrkit esiin, täällä kaivettiin taskusta ase. Todellisuus oli lopulta sitäkin kamalampi.

Scotty tuli takaisin ulos pienen ikuisuuden jälkeen. Hänellä oli mukana lasten ruoka-annokset, koska oli ajatellut, että heille tulisi kotimatkalla nälkä. Meidän tarjoilijamme tuli varmistamaan, että me olimme kunnossa, ja Scotty kysyi häneltä, voisimmeko viedä lautaset kotiin. Tarjoilija sanoi, että tietysti, mutta hän voisi kyllä hakea meille laatikon tähteitä (voiko koskemattomia ruoka-annoksia kutsua tähteiksi?) varten. Scotty meni hänen kanssaan uudelleen sisään, ja kun palasi takaisin ulos, hän oli kaatanut melkein koskemattoman margaritani muovimukiin, koska ajatteli, että tarvitsin sitä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Oikeassa oli.

Entisen murhatutkijan lapsena Scotty tiesi, miten tilanne etenisi. Jos jäisimme antamaan lausuntoa, olisimme siellä tuntikausia. Koska emme olleet nähneet varsinaisesti mitään, meidän tiedoilla ei olisi välitöntä apua tutkintaan ja voisimme soittaa myöhemmin tutkijoille, jos tarve sitä vaatisi. Kävelimme hitaasti ravintolan eteen ja poliisien ohi, eikä kukaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Toimittajia ei näkynyt vielä paikalla, vaikka myöhemmin heitä siellä laumoittain olikin. Taitaa olla vieläkin.

Kävimme lasten kanssa läheisessä eläinkaupassa katsomassa käärmeitä ja lintuja, jotta varsinkin se nelivuotias saisi ajatuksensa muualle. Hän sanoi, että oli pelästynyt kovaa "vasarointia" ja tietysti näki meidän järkytyksen. Eläinkaupassa töissä olleet kolme nuorta poikaa sanoivat, etteivät olleet ihan varmoja, pitäisikö liikkeen ovet sulkea, sillä tekijä oli ilmeisesti vielä vapaalla jalalla. Varmistuksen siihen saimme, kun ovelle tuli poliisi, joka pyysi pitämään silmät auki ja ilmoittamaan, jos näkisimme valkoisen keski-ikäisen miehen, jolla on huivi päässä.

Läksimme kuitenkin kävelemään kotiin. Se vajaa kaksi kilometriä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, ja askel askeleelta kävely tuntui hölmömmältä idealta. Mitä, jos ampuja oli juossut meille päin karkuun? Loogista se ei toki olisi ollut, mutta ei kai tulen avaaminen täydessä perheravintolassakaan ole. Miksi me hölmöt ei jääty eläinkauppaan odottamaan kyytiä, vaikka anopilta? Isänsä harteilla keikkunut lapsi lauloi Baa, Baa, Black Sheepiä, jottei meitä pelottaisi.

Siinä vaiheessa, kun ohi ajanut poliisi huusi meille, että menkää äkkiä kotiin, Austinsissa on ammuttu, jalat liikkuivat entistä nopeammin. Kanavoin toista lapinlahtelaista Sari Essayahia, kun harpoin rattaiden kanssa kotiin, margarita läikkyen. Kun ovi lopulta sulkeutui takana, kävin heti vetämässä verhot ikkunoiden eteen ja loin itselleni ja perheelle turvallisen kuplan. Soitimme naapureille, etteivät avaisi ovea kenellekään. Avasimme telkkarin ja seurasimme tilanteen kehittymistä. Ravintolan lähellä sijaitseva ampujan kotitalo oli piiritetty, eikä leikkipuistoissa olleet ja samassa naapurustossa asuvat lapsiperheet päässeet takaisin koteihinsa.

Minua pelotti. Pelotti niin, että tärisin. Pelotti se, mitä olisi tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, ja olin surullinen heidän puolesta, jotka olivat ammuskelussa loukkaantuneet. Siinä vaiheessa kaksi oli kriittisessä tilassa, ja yhden tila oli vakava. Pyysin Scottya jäämään seuraavana päivänä kotiin, ja hän suostui empimättä. Minusta tuntui, että tein tapahtumasta liian ison numeron, mutta toisaalta tuntui, etten tehnyt tarpeeksi isoa. Tämä ei ole, eikä tämä saa olla normaalia. Ei varsinkaan sen perusteella, mitä tiedän nyt.

Lapset eivät onneksi tilanteesta olleet silmin nähden järkyttyneitä, mutta annoimme silti meidän sänkyyn elokuvaa katsoessa torkahtaneen lapsen nukkua meidän välissä. En tiedä, kenelle siitä oli enemmän turvaa, hänelle vai meille.

Aamulla heräsimme järkyttäviin uutisiin. Yksi uhri oli menehtynyt vammoihinsa. Tekijä oli saatu kiinni puolentoista tunnin ajomatkan päästä tapahtumapaikalta, kun hän oli istunut baaritiskillä juomassa olutta ja kerskunut baarimikolle ampuneensa kaksi "Lähi-Idästä kotoisin ollutta" ja oli kysynyt, tietäisikö baarimikko hyvää piilopaikkaa.

Teon idioottimaisuutta lisää se, että hänen uhrinsa eivät todellakaan olleet Lähi-Idästä. Hän oli huutanut kahdelle intialaiselle insinöörille, jotka olivat töissä läheisessä Garminin päämajassa, että heidän pitäisi poistua hänen maastaan. "Get out of my country!" Insinööreistä toinen on nyt kuollut, ja toinen loukkaantui vakavasti ja menetti ystävänsä. Kolmas uhri oli yrittänyt taltuttaa ampujan, mutta tuli myös itse ammutuksi. Hän oli myös pyytänyt rasistisia ääliömäisyyksiä viljellyttä miestä poistumaan ravintolasta, mutta mies palasi hetken päästä takaisin aseen kanssa.

Vas: Srinivas Kuchibhotla, 32, joka menehtyi, Alok Madasani, 32, ja väliin mennyt Ian Grillot, 24. Kuva: BBC.

Veikkaan, että tiedän, ketä ampuja äänesti presidentinvaaleissa. Veikkaan, ettei hänen äänestämänsä presidentti ota tähän tapaukseen, kuten moneen muuhunkaan vastaavanlaiseen, mitään kantaa. Tämä murhaaja on toki ollut rasistinen idiootti jo paljon ennen Trumpin valtakautta, mutta Trump on teoillaan (tai tekemättömyydellään) oikeuttanut näiden hullujen sairaassa mielessä tällaisen käytöksen. Osoitan sormella paitsi 51-vuotiasta Adam Purintonia, myös Valkoista taloa.

Ääliö. Kuva: BBC.

Viharikos tekee vihaiseksi. Olisin vihainen, vaikka en olisi ollut perheineni, lapsineni, paikalla. Tämä tuli kuitenkin nyt henkisesti ja fyysisesti niin lähelle, että jättää väkisin arvet. Vaikka nyt onkin melko selvää, että olisimme todennäköisesti olleet turvassa, vaikka olisimme istuneet pöydässämme koko välikohtauksen läpi, emme sitä aseen paukkuessa muutaman metrin päässä ikkunan takana tietenkään voineet tietää. Jokin alkukantainen vaisto otti ohjat ensimmäistä kertaa elämässä, kun juoksin oman ja lapseni hengen edestä. 

Lapsi palasi tänään kouluun. Hänen opettajansa on ollut aivan järkyttynyt koko tapauksesta ja tarjosi apuaan. Halusi keskustella luokan kanssa tänään tapahtuneesta (meidän luvalla), jutella vihanhallinnasta ja toisista ihmisistä välittämisestä ja askarrella uhreille sekä heidän perheilleen kortit. Sai meiltä täyden tuen, sillä tiedolla ja "erilaisuuden" hyväksymisellä kitketään tästä tulevasta sukupolvesta mahdollisimman monta itävää vihan ja raukkamaisuuden siementä pois.

Koska tyttö ei ole itse puhunut juuri asiasta, emmekä me ole halunneet tehdä tästä hänelle isompaa juttua kuin sen tuon ikäiselle tarvitsee olla, emme ole oikeastaan hänen kanssaan vielä käyneet koko asiaa läpi. Kerroin tänään kuitenkin hänelle ennen kouluun viemistä, että opettaja haluaa jutella tänään siitä, mitä keskiviikkona tapahtui. Kysyin häneltä, tietääkö hän, mitä tarkoitan. "Yes, the restaurant boom." Kysyin, pelottiko häntä. "Yes." Luulen, että hänelle tekee hyvää käydä tämä läpi omien kavereiden ja erityisesti ammattilaisen kanssa, joka osaa puhua asiasta lapsille tekemättä siitä liian pelottavan. Neljävuotiaan ei tarvitsisi vielä pelätä mitään.

Luulen, että olen vielä jonkin aikaa vähän säikky. Ehkä vilkuilen alitajuisesti ravintoloissa käydessä valmiiksi pakoreitit, säpsähdän äkkinäisiä ääniä, mutta eihän tässä nyt elämistä voi silti lopettaa. Aion palata Austinsiin, voin jopa istua samassa pöydässä. Juoda margaritan, syödä kanaa. Minähän en p*rkele suostu rajoittamaan elämääni rasistipaskiaisten takia.

Mutta minähän en ollutkaan tässä uhri. En silmittömän ja täysin perusteettoman vihan kohde. Vaikka olen maahanmuuttaja, en näytä tai kuulosta siltä. Minun ei tarvitsekaan pelätä, ei sen enempää kuin ennenkään. Vaan miltähän tuntuu noista muualta muuttaneista ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne luomaan itselleen menestystä ja maksamaan veroillaan Adam Purintonin toivottavasti pitkän ja tuskaisen vankilatuomion? Miltä tuntuu päästää lapsi oman kodin turvasta, kun tietää, että joku vihaa häntä ihan vain ihonvärin tai uskonnon perusteella? Vihaa tarpeeksi tappaakseen. En voi edes kuvitella.

Onneksi meidän yhteisö koostuu enimmäkseen hyvistä ihmisistä, ja uhrien perheille on tulvinut tukea. Pelkästään rahaa on lahjoitettu satoja tuhansia dollareita. Ihmisyys ei ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Sen näytti konkreettisesti Ian Grillot, joka puolusti kahta tuntematonta kanssaihmistä. "We are all humans", hän sanoi sairaalassa.

Kaikki, paitsi Adam Purinton.

Köhivät kansasilaiset ja kipeät kannikat

Kerroin viime viikolla alakerran kokolattiamattojen kohtalosta. Tänään on luvassa pitkä jatko-osa. Jos et jaksa lukea sitä, se ei haittaa, sillä alla olevasta kuvasta löydät tiivistelmän:

Mihin jäinkään? Ai niin. Scotty kävi vuokraamassa lauantaina lattioille tarkoitetun naulapyssyn, ja toivoimme, että piskuisessa kompurassamme riittäisi tehot sen käyttämiseen. Meni kuitenkin vielä hetki, ennen kuin pääsimme itse tositoimiin, sillä meidän piti varmistaa, että saamme olohuoneen laudat kulkemaan tasan samassa linjassa keittiön lattian kanssa. Mittailimme, merkkasimme lattiaan liituviivoja, tuskastuimme. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että olisi vain parasta alkaa korvata poistamiamme lautoja keittiön liitoskohtaan, ottaa siitä suunta ja toivoa parasta.

Niin siinä sitten aika yllättäen kävi, että summassa hoidettu aloitus toimi täydellisesti. Olipa sekin kiva huomata, että talomme on suht suora (esim. ikkunanpuitteethan eivät ole), sillä uudet laudat olivat lopulta täysin linjassa seinien kanssa. Nakuttelimme ensimmäisenä iltana noin kolmasosan olohuoneesta ja ihmettelimme, kuinka ihmeen hyvät unenlahjat lapsillamme on, kun alakerrasta kuului vasarointi, sirkkelöinti ja kompurointi.

Sunnuntaina koitti sitten jännittävin hetki: Miten kävisi väliseinän toisella puolella odottavan saumakohdan kanssa? Kun lähestyimme kohtalokasta paikkaa, näytti siltä, ettemme saisi olohuoneen lautoja kohtaamaan keittiön olemassaolevan lattian kanssa, vaan siihen jäisi parin sentin ruma rako. Se oli onneksi kuitenkin vain optinen harja, ja todellinen rako oli alle millin. Sen saimme peitettyä käyttämällä hieman sorkkarautaa apuna, ja läpsäytimme huojentuneet ylävitoset.

Koko sunnuntai meni latomishommissa, ja kun illalla kapusimme yläkertaan, kyykkäilystä suutahtaneet reidet, nivuset ja selkä huusivat hoosiannaa. Aktiivisuusranneke meinasi lentää seinään, kun väitti minun olleen laiska koko päivän. Just joo. Eikö sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-yhdistelmä ollut tarpeeksi tehokasta, häh?

Maanantaille, joka oli Martin Luther King Day ja sen vuoksi vapaa, jäikin enää pieni siivu asennusta, ja uusi lattia oli paikoillaan.

Timpurin takamus.

Remontointi näytti oikeasti tältä.

Lähempää tarkastelua.

Maanantai-iltana yritimme imuroida kaikki sahanpurut ja ninjaniitit, jotta voisimme elää hetken seminormaalia elämää ennen lattioiden hiomista ja lakkaamista. Pistimme sohvan takaisin paikoilleen ja poksautimme auki ansaitun kuohuviinipullon. Vertailimme myös remontoinnin aikana saatuja haavoja, mustelmia ja kilpailimme siitä, kummalla oli kipeämpi kroppa.

Normaalia elämää ei jatkunut kovin pitkään, sillä Scotty muisti pari päivää myöhemmin, että hänellä oli kaksi lomapäivää edelliseltä vuodelta käyttämättä, ja ne pitäisi kulutella pois ennen kuun loppua. Hänpä päätti siis ottaa perjantain ja maanantain vapaaksi, joten tuli kiire päättää, minkä sävyiseksi petsaisimme lattian ja millä aikataululla hoitaisimme hiomisen.

Alunperin halusin vaalean lattian ja haaveilin valkolakkauksesta, mutta koska keittiön lattia oli punatammea, ja sen myötä myös uusi olohuoneen lattiakin, lopputuloksesta tulisi kyllä vaalea - vaaleanpunainen. Se ei houkutellut, joten päädyimme kokeilemaan harmaata sävytystä.

Koekappale vanhan lattian päällä.

Sekään ei näyttänyt hyvältä, sillä tietyssä valossa harmaa olikin violetti. Sanoin monta kertaa Scottylle, että haluaisin vain pitää lattian raikkaana, vaaleana puuna, enkä kellastuttaa sitä lakalla, kuten keittiössä oli käynyt - lattialle ja Scottyn tekemälle pöydälle. Pienoisen tutkimuksen myötä löysimme vesipohjaisen polyuretaanin, jonka ei pitäisi muuttua kellertäväksi kuten öljypohjaisen kaverinsa. Muutama gallona sitä kiitos, ja petsihaaveet pois. Lattia saisi loistaa omana itsenään ilman meikkiä.

Piano piti siirtää paikoilleen ennen lattian varsinaista hiomista, sillä emme yllättäen jaksaneet kantaa sitä kahdestaan. Se piti ujutella varasijoituspaikastaan keittiöstä narisevien pyöriensä varassa takaisin omalle paikalleen, eikä siitä hommasta selvitty ilman naarmuja. Hioimme ja käsittelimme keskiviikkona siis pianosopukan, ja olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, miltä viimeistelty puu näytti.

Torstai-iltana kävimme vuokraamassa pelottavan näköisen hiomakoneen, mutta lopulta sen käyttö ei ollut ollenkaan vaikeaa. Aikaavievää puuhaa, toki. Ja kovaäänistä. Laitoimme lapset nukkumaan ja aloitimme uuden lattian jyystämisen.

Vaikka remppareiskalla onkin tässä hengityssuojain, sitä ei oikeastaan ison hiomakoneen
kanssa tarvittu, sillä siinä oli tehokas imuri, joka piti pahimmat partikkelit poissa ilmasta.

Vuorottelimme ison masiinan kävelyttämisen ja pikkuvessan lattian nauhahiomakoneella rapsuttelun kanssa. Kun vielä aamukahden maissa koneet ulisivat, pelotti, että naapurit soittavat poliisit paikalle meluhaitan takia. Ehkä se melu ei kuitenkaan ollut ihan niin korviahuumaava muualla kuin heti koneiden välittömässä läheisyydessä, sillä lapset vetelivät taas kerran sikeitä oikein autuaasti.

Seuraavana aamuna oli sitten keittiön hionnan vuoro. Sitä olimme pelänneet, ja syystä. Kaapistojen ja erityisesti saarekkeen aluset piti hioa käsin - käsin! - sillä mitkään sähkökäyttöisistä vehkeistämme eivät sinne ylettäneet.

Lapsiperheessä remontoidaan.

Taas piti edetä vuorovedoin. Ensin vaihtelimme läpsystä hiomista ja lasten viihdyttämistä, ja kun pienempi jantteri meni päikkäreille ja isosisko huoneeseensa leikkimään, ison koneen ja pienten vempeleiden välillä.

Massiivinen pöytä ei mahdu mitään kautta talosta ulos ilman purkamista,
joten siirtelimme sitä sitten selkä vääränä edestakaisin tieltä pois.

Pääsimme/jouduimme siihen käsinhiontavaiheeseen vasta lauantaina, ja siihen menikin sitten koko... hemmetin... päivä. 

Kaveri oli sattuneesta syystä "putkassa" ennen päikkäreille menoa.
Ei tuntunut vankeus haittaavan - päinvastoin! Lapset nauttivat autiosta olohuoneesta,
koska siellä sai juosta sydämensä kyllyydestä.

Pölyiset pöksyt.

Pölyinen hella ja jonkun hölömön rakkaudentunnustus.

Käteni ja käsivarteni näkevät tästä painajaisia vielä pitkään.

Lauantai-iltana imuri huusi, kun yritimme saada pölyä kuriin. Pienemmät laitteet ja käsin hionta olivat lennättäneet erittäin hienoa hiomapölyä yläkertaan asti, ja siitä enenevissä määrin jokaiselle tasolle mitä alemmas mentiin. Kellarissa oli myös melkoinen sotku, sillä naulapyssy oli ampunut olohuoneen lattiasta ja samalla kellarin kattovanerista kunnon säpäleitä irti, ja ne kaikki olivat lattialla, sohvalla, biljardipöydällä.

Piti tehdä melkoisen tarkka suunnitelma siitä, miten ja missä järjestyksessä käsittelisimme lattian. Polyuretaania tarvittaisiin kolme kerrosta, ja kerrosten välissä lattian pitäisi antaa kuivua kaksi tuntia, eikä siinä luonnollisesti saisi hiihdellä ollenkaan kuivumisen aikana. Paras aika sille hommalle oli siis luonnollisesti lasten nukkuma-aika. Jouduimme myös tekemään urakan osissa, sillä sohvarykelmä ei mahtunut minnekään muualle säilöön kuin olohuoneeseen tai "ruokasaliin" (eli lasten leikkitilaan), ja sitä keittiönpöytää ei tosiaan tästä talosta saa ulos kuin palasina.

Ensimmäinen kerros oli lattiassa yhden maissa. Parin tunnin päikkärit (voiko yöllä nukkua päikkärit?) ja toinen kerros. Aamulla hipsuttelimme aamutoimet niin varovasti kuin voimme, Scotty meni lasten kanssa ulos ja minä vetäisin vielä kolmannen kerroksen olohuoneeseen ja keittiöön, ennen kuin liukenin itsekin talosta ulos. Olimme koko päivän liikenteessä, sillä lattialla ei olisi saanut olla edes kevyttä liikennettä 24 tuntiin, ja meidän liikenne ei ole mitenkään kevyttä. Kävimme moikkaamassa kavereiden vauvaa Emporiassa, minkä jälkeen painuimme Ikeaan matto-ostoksille. Ja sieltä vielä syömään. Senpä jälkeen lapset olivatkin valmista kauraa petiin.

Kahden polyuretaanikerroksen jälkeen.

Asettelimme illalla sohvan varovasti takaisin paikoilleen (vaikka viimeisestä kerroksesta oli vasta 12 tuntia, öhöm...), sillä loput lattiasta pitäisi päästä käsittelemään, ja mallailimme vähän uutta mattoakin (vaikka mattoja ei olisi saanut laittaa lattialle viikkoon...).

Meillä ei ole yleensä ihan näin valoisaa, mutta lattiaa olisi ollut vähän erikoista sutia pimeässä.

Katselimme pari hölmöä elokuvaa kuivumistaukojen aikana, ja kahden maissa pääsimme nukkumaan. Maanantaina ei ollut tarkoitus tehdä mitään, mutta keittiön tasot tursuivat remppatavaraa, ja sitä pölyäkin löytyi vielä vaikka mistä, joten siivoilimme sitten. Ei kuitenkaan tarvinnut enää hioa, joten kaikki oli hyvin.

Poika ja koira.

Varsinaisia jälkeen-kuvia minulla ei vielä ole. Lupaan laittaa ne, kunhan listat ovat paikoillaan, eli palataan asiaan joskus ensi vuonna. Tässä kuitenkin pari satunnaista otosta:

Tämä taitaa olla maanantain siivouspäivältä, koska kuvassa näkyy harja.

Lasten uusi lempipaikka sotkuille leikeille.

Poika ja koira.

Koira, hoitokoira ja timpurin pyjamapeppu.

Olihan se urakka, ja pölyä löytyy vieläkin, mutta voi että se on ollut kaiken sen arvoista. On ollut ihanaa (???) imuroida alakerta, kun ei tarvitse jyrätä kahden eri imurin kanssa (puulle kanisteri-, kokolattiamatolle pysty- eli tuttavallisemmin möhkäleimuri). On niin paljon puhtaampi olo, kun ei tarvitse elää vuosikertaeritteiden kanssa. Ja erityisesti: onhan tämä omaan silmään (ja nenään!) paljon kivempi kuin ennen.

Yläkerran kokolattiamaton on parempi olla varuillaan. I'm coming for you next!

Yökkivä ulkosavolainen ja kakkaisen kokolattiamaton kohtalo

Yksi suurimmista amerikkalaisen arjen ihmetyksistä on minulle ollut kokolattiamatto. Sitä on ollut jokaisessa paikallisessa asumuksessani, Emporian opiskelijakämpistä lähtien. Pitkä- ja lyhytnukkaista, tummaa ja vaaleaa. Yksi yhteinen nimittäjä niillä on kuitenkin kaikilla ollut: Ne ovat olleet oksettavia.

Kun aloitimme talonmetsästysprojektin kuusi vuotta sitten, toivelistalta löytyi kokolattiamatottomat oleskelutilat. Tiesin, että olisi hankalaa löytää täysin karvatonta taloa, mutta että edes ne tilukset, joissa on eniten lenkkarijalkatrafiikkia... Päädyimme kuitenkin ostamaan talon, jonka sisustusratkaisuja en todellakaan rakastanut. En tummanvihreitä tai mummokalsareiden värisiä seiniä, en elähtäneitä puisia keittiönkaapistoja, en jättimäistä ruotsinlaivasimulaattoria, en messinkisiä ovennuppeja, en vauvansinistä kylpyhuonetta, enkä erityisesti perinpohjaisesti tallattuja, kustuja ja kakittuja kokolattiamattoja.

Muita ongelmakohtia olimme muokkailleet mieleisiksi, mutta lattiat ne vain kummittelivat vuodesta toiseen, eikä tilanne ainakaan parantunut lemmikkien ja lasten lisääntyessä. Kokolattiamattoexodus alkoi kuitenkin viimein pari kuukautta sitten portaikkojen puhdistuksella. Olohuoneen matto näytti sen jälkeen entistä ellottavammalta, mutta projektin suuruus hillitsi pahimpia himoja. Kyllähän maton repisi pois suht pienellä vaivalla, mutta mitäs tilalle?

Kun uusin eläinystävämme Casper alkoi käydä kissanpissalla Savun aikoinaan hyvin merkkaamassa matonnurkassa, oli aika tehdä jotain. Vihdoinkin! Olimme säästäneet Finnairilta saadut korvausrahat kellarin saunaa varten, mutta ihan lähiaikoina sitä urakkaa ei voisi aloittaa, sillä talossamme asustaa kohta puolitoista vuotias Eemeli, joka vaatii vähintään yhtä tarkkaavaista silmäparia 24/7. Yhteinen rakennusprojekti muuttuisi siis joko toisen (Scottyn) yksin kellarin uumenissa suoritettavaksi, tai kaksistaan aamuyön pimeinä tunteina syötäväksi pakkopullaksi. Ei kiitos.

Kyllä kiitos sen sijaan sanoin, kun Scotty kysyi, haluaisinko uudet lattiat.

Kun päätös oli tehty, niin sehän oli tuttuun tapaan menoa sitten. Kansas Cityyn lupailtiin kuukausi sitten hurjaa jäämyrskyä, ja ihmisiä kehotettiin pysymään kotona ja täydentämään hätävaravarastot. Me teimme työtä käskettyä ja kävimme ostamassa myrskyviikonloppua edeltävänä torstaina melkoisen hurjan määrän puutavaraa, jonka lattialle asentamisessa karanteeniviikonloppu menisi rattoisasti. Emme lopulta saaneet sitä luvattua kahta senttiä jäätä, mutta rakennusjätettä, sahanpurua, verta ja hikeä kylläkin.

Perjantaina oli tarkoitus vain käyttää 16-vuotiaita ja talon alkuperäisiä mattoja sen verran reunoista irti, että saisimme irroiteltua tack stripit, eli matot paikoillaan pitävät hurjan näköiset listat, joissa törröttää nauloja pystyssä. Piti jättää matot paikoilleen, jotta lapset voisivat vielä leikkiä normaalisti, mutta arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Matot rullalle, lomps.

Muistin ottaa pari kuvaa, ennen kuin tuho alkoi.

Voi tuota lelujen määrää...

Maton ja puulattian raja jopa näkyy vähän tässä kuvassa! Hienosti kuvattu.

Totuus alkoi paljastua maton alta. Ja haju.

Jos olisimme suunnitelleet vähän enemmän,
olisimme ehkä voineet viedä kamat säilöön jo tässä vaiheessa...

Hyihyihyi.

Kiskoimme niittejä ja niitä perhanan tack stripejä maton alta löytyneestä yllättävän hyväkuntoisesta vanerista koko illan. Minä taistelin yökkäilyä vastaan, kun mietin maton nurjan puolen paljastamia erinäisiä eriteläikkiä - mattohan oli pesty useaan otteeseen, ja silti...! Siinä ne meidän lapsukaiset olivat opetelleet ryömimään, ihanasti marinoidulla matolla. Pitäisi olla ainakin vastustuskykyä koko loppuelämän tarpeiksi.

Seuraavana aamuna alkoi oikeastaan koko remontin haastavin osuus. Halusimme säästää keittiön punatammilattian (koska olemme pihejä), joten uusi olohuoneen lattia piti yrittää saada liitettyä keittiön olemassaolevaan lankutukseen mahdollisimman saumattomasti.

Tämä vaihe vaati sahailua, sorkkarautailua ja shamanismia.

Purkaminen piti toistaa väliseinän toisellakin puolella.

Etuoven edessä ja pikkuvessassakin oli samanmoista puulattiaa, mutta koska olisi erittäin epätodennäköistä, että keittiöstä jatkettu lattia sattuisi juuri samaan linjaan "eteisen" lautojen kanssa, oli helpompaa ruveta purkutöihin. Sitä paitsi, pontit kulkivat juuri päinvastaiseen suuntaan, joten olisi pitänyt leikkiä adapterikappaleilla, eikä ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan. Vessan lattia sai kuitenkin olla rauhassa, sillä vessanpöntön siirtäminen ei ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan.

Meikämamma sai näin ison tuhon aikaiseksi sillä aikaa, kun mies oli vuokraamassa naulapyssyä.

Pääsimme kokoamaan lattialautapalapeliä jo samana päivänä, mutta kerron siitä lisää myöhemmin, jottei tästä merkinnästä tule kolmen kilometrin pituista. Kai nuo kamalaa älämölöä pitävät lapsetkin pitää ruokkia...

Laine vs. Lehterä

"Tiedätkö, mikä olisi mukavaa?" kysyin NHL:n All-Star-peliä katsellessa Scottylta, joka kohotti kulmiaan kysyvästi. "Käydä katsomassa Patrik Lainetta St. Louisissa." Mies hymähti. Taisi arvata, mihin viaton haave johtaisi.

"Hei, Winnipeg Jets pelaisi Bluesia vastaan 4. huhtikuuta, mutta se on tiistai. Vähän hankala", tuumailin myöhemmin samana iltana. Mies sanoi, ettei se olisi ongelma, sillä tässä olisi vielä aikaa sumplia työkuviot ja tehdä matkasuunnitelmia. Jätimme lätkäretken reissumyssyyn hautumaan.

"Hei apua, miten minulta on mennyt tämä kokonaan ohi? Winnipeg Jetshän tulee huomennakin St. Louisiin!" älysin maanantai-iltana ja syöksyin välittömästi tutkimaan lippuhintoja. Hattuhyllyliputkin maksoivat maltaita niin lyhyellä varoitusajalla, joten suljin lippusivuston hieman apeana. Ehkäpä menisimme sitten huhtikuussa. Olisihan se muutenkin vähän hölmöä lähteä hätiköiden matkaan.

"Arvaa mitä", näpyttelin tiistaiaamuna töissä olleelle miehelle.

"Mitä?"

"Ihan vain vilkaisin... Liput ovat tänään halvempia. Reilusti. Ja hinnat tippuvat koko ajan."

"Niin...?"

"Ja se hallin viereinen hotellikin olisi edullinen!"

"Haluatko mennä?"

Pidin pienen naurutauon, ennen kuin vastasin. Haluanko mennä... Kakkiiko karhu metsään?

"No, voisin lähteä tämän kokouksen jälkeen töistä. Olisin kotona puolen päivän jälkeen. Jos siis haluat."

"Tietysti haluan! Mutta minunkin pitäisi tehdä töitä, ja onhan tuo silti aika kallis reissu - tässä kun on tullut tuhlailtua viime aikoina muutenkin."

"It's up to you."

Jahkailimme, ihan vain muodon vuoksi, siihen asti, kunnes oli pakko tehdä päätös. Kuskaanko lapsen kouluun vai alanko pakata paniikissa kamoja kasaan? Paniikkipakkaus vei (hei, yllättäen...) voiton, ja yhden jälkeen istuimme jo hätäisesti täytetyssä autossa viemässä koiria hoitoon.

Neljän tunnin ajomatka venähti matkalla olleiden tietöiden ja ruuhkan vuoksi hieman, ja meillä alkoi olla jo vähän kiire ehtiä seitsemältä alkavaan peliin. Olimme St. Louisissa lopulta perillä puoli seitsemän maissa, kävimme kirjautumassa nopeasti hotelliin, tulostimme matkalla ostetut liput ja pikakävelimme kadun toiselle puolelle Scottrade Centerin turvatarkastukseen. Ehdimme kuin ehdimmekin nähdä ja kuulla peliä edeltävät Kanadan ja USA:n kansallislaulut.

Lopulta lähes täpötäysi Hakametsä Scottrade Center pelin alussa vielä vajaana.

Saatoin ilmaista muutaman kerran, kuinka innoissani olin. Ihan yhtä monta kertaa vannoin ostavani kausikortin, jos Kansas City saa joku päivä oman joukkueen. Muukin perhe oli onneksi innoissaan - koko päivänä vain pikaiset parinkymmenen minuutin autopäikkärit vetäissyt pikkumieskin jaksoi seurata peliä verrattain hyvin. Isosiskonsa oli hurjan innostunut ja heilutteli Suomen lippua. "Let's go Blues! Let's go Suomis!"

Kannustettavia "Suomia" siellä olikin kolme kappaletta - Bluesin Jori Lehterä sekä Jetsin Joel Armia ja Patrik Laine. Laine ei tuottanut pettymystä eräälle häntä silmä kovana seuranneelle suomalaiselle penkkihimourheilijalle, sillä hän sipaisi heti toisen erän alussa kiekon maalin perukoille. Peli päättyi lopulta 5-3 äänekkään kotiyleisön pettymykseksi.

Kävimme hotellin ravintolassa vielä syömässä wingsejä ja pretzeleitä iltapalaksi, ennen kuin asetuimme kunnolla taloksi (hotelliksi?). Saimme yllättäen sviitin normihuoneen hinnalla, mikä oli aika kiva juttu, sillä pystyimme laittamaan makuuhuoneen oven kiinni ja antaa väsyneiden lasten uinua rauhassa sillä aikaa, kun itse valvoimme kahteen. Eli ihan liian pitkään.

Bluesin fanikaupasta tarttui tölkinsuojus mukaan.

Näkymä ikkunasta. Ei huono.

"Daddyyyyyyy, I want to go swimming!" Mukaan otetut kellukkeet olivat olleet dead giveaway siitä, että hotellilla oli uima-allas, ja sinne piti päästä heti ensimmäisenä aamulla. Karistelimme unihiekat silmistä ja kiskoimme uikkarit päälle. Ihan pienin vesipeto ei altaan viileähköstä lämpötilasta välittänyt, mutta isosisko olisi voinut jäädä sinne koko päiväksi. Meillä aikuisilla oli kuitenkin muunlaiset kostukkeet mielessä.

Kävelimme parin mailin päähän Midtowniin Urban Chestnut -panimolle lounaalle ja oluelle. Lapset halusivat (taas...) pretzeleitä, ja me söimme herkullisen Banh Mi -patongin. Eilisen päivän päikkärit käytännössä melkein kokonaan skipannut äijä nukahti viileässä ilmassa rattaisiin ja torkkui hetken jopa panimolla, mutta heräsi syömään. Onneksi hyvällä tuulella.

Reippailimme takaisin hotellille hakemaan auton (välietappina pysähdyimme tosin matkalle sopivasti sattununeelle Schlafly-panimolle, josta haimme juomista tulevan viikonlopun Super Bowlia varten). Ehdimme juuri iltapäiväruuhkan alta pois ja huristelimme Kansas Cityyn hakemaan koirat hoidosta (pysähdyimme toki puolessa välissä Columbiassa Flat Branch -panimolle; piti syödä ja ostaa juomista tulevan viikonlopun Super Bowlia varten).

Aika kiva ex tempore -retki Missourin toiselle laidalle.