perjantai 30. elokuuta 2013

Summa summarum

Millainen olin? -haaste on nyt onnellisesti (?) takana. Päiväkirjojen kätköistä löytyi jo unohdettuja asioita, joista osan olin varmasti yrittänyt deletoida mielestä ihan tarkoituksella. Yritin etsiä kuviakin, mutta varsinkaan teinivuosilta niitä ei juurikaan ole. Jos en oikein välitä kuvattavana olemisesta nyt, niin teininä vihasin sitä. Vihasin.

Tarkoitus oli löytää merkintöjen päiväystä mahdollisimman läheltä liippaavia kuvia, mutta onni oli heikonlaista, varsinkin, kun kaikki paperikuvat ovat Suomessa. Löysin sitten muuta. Tässä äidin askartelemasta kuva-albumista ja tietokoneiden kätköistä löytyneitä helmiä, ja niitä sivuosumiakin postauksiin liittyen (linkit kuvien alla). 

Iloinen lapsi.
Marraskuu 2002. Iloinen pianisti.
Toukokuu 2003. Iloinen ylioppilas.
Toukokuu 2005. Vaasa.
Marraskuu 2005. Pulloon lähdössä, tietysti, Apulantaa katsomaan, jos en väärin muista.
Tammikuu 2006. Liisanmäellä.
Lokakuu 2008. Olavinlinna.
Tammikuu 2009. WoWia Lumin kanssa. Kuopio.
Helmikuu 2009. En tiedä, mitä tässä tapahtuu.
9.7.2009. Tärkeä päivä.
19.9.2009. Kemi.
21.7.2010. Mission, KS, USA.
Haasteajankohdat eivät (onneksi?) sattuneet elämän suurimpien mullistuksien tai nolouksien kohdalle. Elokuun 1999 ja heinäkuun 2010 väliin mahtui kuitenkin vaikka mitä. Pitkä parisuhde, jonka jälkeen piti opetella olemaan yksin (arvosanaksi yrityksestä annettakoon heikko), vaihtovuosi, elämäni rankin puoli vuotta, kaukosuhde, tuhansia lentokilometrejä, valmistuminen, avioliitto, muutto toiselle mantereelle.

Kasvoin 11 vuodessa meikeistä ja hameista ehdottomasti kieltäytyneestä poikatytöstä kesämekkoja ja nättejä kenkiä rakastavaksi 26-vuotiaaksi (poika)naiseksi. Take That vaihtui vähän tujumpaan tykitykseen. Matkan varrella otin siipeeni, satutin muita, aikuistuin hieman, mutta jossain mielessä olin vastuuntuntoisempi 15-vuotiaana kuin viisi vuotta myöhemmin yliopisto-opiskelijana. Olin tunteellinen, tunteeton, ajattelematon, impulsiivinen, holtitonkin. Nuori.

Taidan piilottaa vanhat päiväkirjat taas hetkeksi ja yrittää unohtaa joka päivä vaihtuneet teini-ihastukset ja myöhemmän iän baarinjälkeiset angstikirjoitukset. Tehdään tilaa uusille muistoille. Tästä illasta on hyvä aloittaa. Volbeat ja HIM (ja Airbourne ja All That Remains...) konsertoivat Kansas Cityssä.

Rock rock! (Ei pop pop, teini-Anni.)

Millainen olin? 17.7.2010

Herään CNN:n pirteän aamuankkurin ääneen. Murahdan Scottylle, joka aamuvirkkuun tapaansa käy ylikierroksilla. Haluan nukkua. On viikonloppu. Voiko hääkrapula jatkua vieläkin, vaikka viimeisistä pirskeistä on viikko?

Nihkeät lakanat ja päälle änkäytynyt kissa saavat minut viimeinkin siirtymään hieman viileämpään alakertaan. Ikäloppu ilmastointilaite pöhisee ja korisee, mutta henkitoreissaankin se saa huoneilman melko siedettäväksi. On tulossa kuuma päivä, taas.

Muutosta on alle kuukausi. Asunto alkaa näyttää kahden aikuisen asumukselta, sillä häälahjaksi saadut kodinkoneet, astiat ja muut mukavuudet ovat löytäneet oman paikkansa. Sohvassa ei ole reikiä, emme nuku ilmapatjalla, ja lautasiakin on enemmän kuin kolme. Hyvästi opiskelija-/matkalaukkuelämä.

Itse asunto on sokkona vuokratuksi ihan kiva. Huonosti rakennettu, mutta suurin osa vuokrakämpistä on, eikä tätä nyt voi hyvällä tahdollakaan verrata esimerkiksi Emporian asumuksiimme. Silti, ulko-oven tiivisteet ovat olemattomat, ja kostea helle hönkiikin sisälle lehmänhenkäyksen tavoin. Seinät ovat kuin paperia ja kokolattiamattoiset lattiat kaltevia. Vuokra on kuitenkin edullinen, mikä oli melkeinpä ykköskriteeri. Talosäästö alkakoon.

Lämpömittarin näyttäessä 35 celsiusastetta lampsimme taloyhtiön uima-altaalle itsesurvotut hileiset margaritat mukeissa. Olo on kuin turkkilaisessa saunassa, eikä oikeaa saunaa olekaan vielä ehtinyt tulla ikävä. Eikä hyttysiä.

Vesi viilentää mukavasti. Olo on onnellinen, seesteinen jopa. Muuttostressi on takana päin, ja paperisotaankin on saatu välirauha. Välillä tulee hetkiä, jolloin tajuan laittaneeni kaikki munat yhteen koriin, ja se vähän hirvittää, mutta toisaalta tuntuu hyvältä asettua aloilleen ja aloittaa uusi vaihe elämässä. Paikka voi olla uusi, kaukana kotoa, mutta kumppani on tuttu ja turvallinen.

Tuttu ja turvallinen kumppani valittelee kurnivaa vatsaansa ja tyhjää margaritamukia, joten pikasuihkun jälkeen treffaamme kavereita Coach's Bar & Grillissä Kansasin ja Missourin rajan tuntumassa. Pöytä notkuu olutkannuista, wingseistä ja nachoista. Aivastan, kun haistan etikkaista buffalokastiketta. Tulista, mutta herkullista. Tiedän, etten voi jatkaa tällaista mässäilyä loputtomiin, mutta minulla on kuherruskuukausi menossa. Tämä sallittakoon vielä.

Pelaamme porukalla shuffleboardia. Kaikilla on hauskaa, porukan kilpailuhenkisimmilläkin, tappiosta huolimatta. Scotty nauttii, kun ymmärtää taas, mitä ympärillä puhutaan. On kuin kotonaan.

On kotonaan. Siihen tähtään minäkin.

tiistai 27. elokuuta 2013

Millainen olin? 18.9.2009

Kellonviisarit matelevat perjantaille ominaiseen tyyliin. Vielä puoli tuntia töitä. Varmistan, että iltavuorolaiset tietävät, mitä illan ohjelmaan kuuluu, ennen kuin Scotty tulee hakemaan minut kotiin. Käyn vaihtamassa nopeasti metallinsiruiset vaatteet vähemmän vaarallisiin ja palaan autoon. Edessä olisi neljän tunnin ajomatka pohjoiseen.

"Did you remember to bring the present?" kysyn Scottylta kylmän hikikarpalon saattelemana, kun vaihdamme kuskin viestikapulaa puolessa välissä. Oli onneksi muistanut, häihin olisi ikävä mennä tyhjin käsin.

Meidän häitäkin pitäisi ruveta pikkuhiljaa pohtimaan. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta suunnitella häitä, kun vihkisormus on kimallellut sormessa jo kaksi kuukautta. Häitä, oikeasti monikossa. Yhdet Suomessa, toiset Kansas Cityssä. Tuplastressi.

Viimeistä Suomi-vuotta on enää kolme neljäsosaa jäljellä, jos minun viisumiprosessi sujuu mutkattomasti. Yritän imeä Suomea ja suomalaisuutta itseeni jokaisella hengenvedolla, jokaisella salmiakinmakuisella nielaisulla. Päätän olla supersuomalainen, kun vielä voin. Saunon niin paljon, että selkänahka kärventyy ja syön ruisleipää ja Turun Sinappia niin paljon, ettei enää ikinä tee mieli.

Katson ohivilistäviä Pohjois-Pohjanmaan maisemia. Erinäköistä kuin meillä Savossa, mutta kuitenkin niin tuttua ja kotoista. Oulussa vilahtava Pohjanlahti tuo mieleen mukavia muistoja Vaasasta. Joskus on ikävä verrattain huolettomia opiskeluaikoja. Minulla taitaa olla jo nyt koti-ikävä.

Scotty miettii, näemmeköhän poroja, kun pääsemme Lappiin. Muistan miehen joskus tunnustaneen, että oli pienenä luullut porojen olevan satuolentoja, yksisarvisiin verrattavissa. Muistan, miten erilaisissa kulttuureissa olimmekaan lopulta varttuneet.

Tiedän sitoutuneeni muuhunkin kuin mieheen heinäkuisella maistraattireissulla. Sitouduin muuttamaan toiselle mantereelle, jättämään kaiken tutun ja turvallisen taakseni, jopa kasvattamaan mahdollisen jälkikasvun vieraassa ympäristössä. Jääkiekon MM-kisatkin on katsottava ilman Mertarannan selostusta.

Jännityksen ja pelonsekaisen tutinan lisäksi tunnen myös innostuksen ja onnellisuuden tärinää. Tässä sitä nyt ollaan, kaiken epätoivon jälkeen. Vieressä istuu tuki ja turva, täällä ja sitten siellä kaukana. Kyllä minä pärjään. Kyllä me pärjäämme.

Havahdun taas nykyhetkeen. Olemme perillä, sanoo navigaattori. Vastassa on hymyilevä, uunituore aviopari, toiset Emporian onnelliset. Tänä viikonloppuna juhlitaan, ja jos itketään, itketään ilosta.

perjantai 23. elokuuta 2013

Millainen olin? Maaliskuu 2009

South Parkin pirteä versio What What in the Buttista ei välttämättä ollut paras valinta kännykän herätysääneksi. Tekisi mieli torkuttaa, mutta pakotan itseni ylös. Irvistän kännykälle.

Elvis-kello virnuilee minulle keittiössä. Varttia vaille kuusi. Syön nopean aamupalan, ruokin ilmeisesti hidasta ja tuskaista nälkäkuolemaa tekevän kissan, ja valmistaudun töihinlähtöön.

Rapsutan nukkuvan Scottyn poskea, joka ilokseni on taas parransängen peitossa. Sileät posket olivat ihan jännä kokeilu, mutta mies näytti jotenkin vieraalta. Ehkä tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin, mitä karvoituksen alta paljastuu.

Menen hissillä kahdeksan kerrosta alas ja kipaisen autolle. Ranskattaren olisi parempi olla oikuttelematta tänä aamuna. Valmistaudun jo kiroilemaan, mutta lämmitelty moottori kehrää onneksi, yhtä tyytyväisenä kuin minäkin. Toivottavasti Vitostien varrelle hyytymiset ovat historiaa.

Ajan 60 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Perjantaiaamun liikenne on hiljaista, ainakin tähän suuntaan. Lumiset kuuset ovat kauniita, kellertävässä katuvalomeressäkin. Onneksi voin edes ihastella niitä ohituspaikkaa odotellessa. Turkasen traktori.

Ehdin kuunnella Shinedownin levyn läpi kertaalleen, ennen kuin parkkeeraan hallin eteen. Kurkkaus pakkausalueelle tuo hymyn huulille. Kiiretilauksen holkit ovat lähtövalmiina. Napsautan toimistossa vedenkeittimen päälle, valmistelen rahtikirjat ja lähetyslistat ja pakkaan lavat ja laatikot, ennen kuin juon päivän ensimmäisen teekupillisen. Ensimmäisen monista. Pari viikkoa sitten sairastettu influenssa jätti ärsyttävän yskän jälkeensä.

Tänään on siitä harvinainen päivä, että sähköposti laulaa ja tilauksia tippuu vähän joka paikasta. Koko talvi oli ollut aika hiljaista, isot firmat varovaisia tilauksissaan. Ei ole ollut mukavaa seurata vierestä yrittäjävanhempien huolta, mutta onneksi orastava kevät on tuonut hienoisia elpymisenmerkkejä mukanaan. Yhdessä tästä selvitään.

Päivä menee nopeasti, mikä on aika epäperjantaimaista. Tulostan viimeiset työmääräimet ja tilaan maanantaiaamulle kuljetukset, ennen kuin ajan takaisin Puijonlaaksoon. Scotty tulee minua vastaan ruokakauppaan. Mies oli käynyt kääntymässä yliopistolla aamuluentojen verran ja leikkinyt sen jälkeen kodinhengetärtä imuroimalla koko kämpän. Ostan sille palkinnoksi Foster'sia.

Mennään kotiin. Haaveillaan ruoanlaiton lomassa seuraavasta kesästä. Juuri ostetut lentoliput Kansas Cityyn polttelevat, jos nyt eivät takataskussa, niin ainakin luottokortilla. Ajatus wingseistä saa veden herahtamaan kielelle, ja liedellä muhiva broileripasta näyttääkin yllättäen tylsältä.

Scotty on varmasti minuakin enemmän innoissaan; pääseehän hän tapaamaan ensimmäisen siskontyttönsä, mutta vasta kolmen kuukauden ikäisenä, jos pieni neiti nyt suvaitsee ikinä syntyä. Vaikkei Scotty sitä suostu myöntämäänkään, niin kyllä sen näkee sokea Annikin - tiukkaa tekee olla poissa.

Tällaisina hetkinä pelkään, että Scotty katuu Suomeen muuttamista. Tiedän, miten ison uhrauksen mies on minun takiani tehnyt, ja se taakka painaa joskus hartioilla aika lailla. Jätti työnsä, perheensä, ystävänsä. Pelottaa, etten ole kaiken sen arvoista.

"Eniro nolla sata sata", kuuluu olohuoneesta stereona, televisiosta ja amerikkalaisen suusta, kun ladon lautasia tiskikoneeseen. Naurattaa, ihan väkisinkin. Näin hyödyllistä suomea meillä on opittu reilussa puolessa vuodessa!

Ehkä on ihan hyvä, ettei tässä olla jäämässä pysyvästi Suomeen.

Seuraavana aamuna minut herättää What What in the Buttin sijaan kissanpeppu, joka tupsahtaa istumaan tyynylleni. En olisikaan halunnut nukkua pitkään.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Millainen olin? Huhtikuu 2003

Havahdun, kun joku nykäisee hihasta. "Anni, tule pelaamaan meidän kanssa polttopalloa!" Lupaan pelata seuraavalla välitunnilla, kun en ole varsinaisesti vastuussa viidestäkymmenestä lapsesta. 

Jatkan kiertelyä. Kiellän paria poikaa, joiden temmellys alkaa mennä jo liian rajuksi.

Kirjoitusten tulokset jännittävät vähän. Pääsykokeet ja avoin tulevaisuus sitäkin enemmän. Nämä päätökset vaikuttavat koko loppuelämään! Miksi muut eivät näytä romahtavan kaiken tämän paineen alla?

Väistän leikistä karannutta palloa.

Poikaystävä lähtee vuodenvaihteessa armeijaan. Mitä, jos pääsenkin opiskelemaan ja joudun asumaan yksin vieraassa kaupungissa? En minä halua asua yksin, haluan asua kaksin. Mitä, jos en pääse opiskelemaan?

Kello soi, lapset sisälle. Opettaja istuu tänään luokan perällä, ja minä opetan kuutosluokkalaisille maantietoa. Tunti menee hyvin, vaikka olen itse tehnyt tuntisuunnitelman.

Välitunti. Suostun mukaan peliin, ja olen suosituin maalitaulu.

Olisin mieluusti jatkanut kotona oleskelua lukuloman ja kirjoitusten jälkeenkin, mutta kuukauden pesti kouluavustajana tekee ihan hyvää. Näyttää hyvältä ansioluettelossa ja tilillä. Näitä euroja tarvitaan Bulgariassa. Sekin vähän jännittää. Ensimmäinen ulkomaanmatka kahdestaan. Osataankohan me mennä lentokentällä oikealle portille?

Lapset riemastuvat, kun kellonviisarit osoittavat kotiinlähtöä. Minäkään en protestoi.

Kävelen raikkaassa kevätsäässä kotiin. Laitan poikaystävälle viestin. Pyydän anteeksi eilisiltaa. Tyhmää nahistelua, tyhmästä asiasta.

Kotona rapsuttelen rottia ja heittäydyn sängylle. Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta ei kiinnosta. Avaan jo päänsärkyä aiheuttaneen poninhännän ja vapautan permanentista ja vaalennuksesta aikoinaan suuttuneet hiukset. "Näille on tehtävä jotain ennen lakkiaisia", ajattelen.

Se ahdistaa. Sekin.

tiistai 20. elokuuta 2013

Millainen olin? Elokuu 1999

Bemarylta bongattua. Blogi-inspiraatio on kaivannut jonkinmoista herättelyä kesähorroksen jäljiltä, joten Millainen olit, mitä ajattelit? -haaste on omiaan jumppaamaan sormia ja herättelemään toiveita retkestä luovuuden lähteille.

Annetut viisi ajankohtaa (elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010) vaatinevat tällaiselta jaarittelijalta viisi eri merkintää. Onneksi olin ahkera päiväkirjakirjailija aikoinaan, muuten en muistaisi (enkä välttämättä haluaisi muistaa) mitään.

Aloitetaan alusta.

*****

Punainen herätyskello soi. Hieron unihiekat silmistä ja tarkistan, onko uuteen Nokia 5110:ni tullut yön aikana pojilta pommeja. Muutama hassu, McGyveriltä, Darth Vaderilta ja Andy McCoylta. Hymähdän.

Haron poikatukkani jotakuinkin ojennukseen ja painun aamupalalle. Luen Savon Sanomista urheilusivut ja tv-oppaan. Pelaan matopeliä. Pitäisi vastata siihen edellisenä iltana tulleeseen viestiin, mutta en ole vielä päättänyt, menenkö viikonloppuna Iisalmeen vai vietänkö nuotioillan poikien kanssa. Iisalmessa olisi kuitenkin vain pelkkiä kanoja. Ehkä jään Lapinlahdelle.

Kaivan kaapista reisitaskuhousut ja lätkäpaidan ja lähden pyöräilemään kouluun. Ysiluokka. Kesä meni niin nopeasti, ripareineen päivineen.

Biologian tunnin aikana saan 90 puhelua neljästä eri numerosta. Pommitan välitunnilla takaisin, varsinkin sille yhdelle. Se yksi tyttöporukka kulkee meidän jengin ohi. Nenät pystyssä, totta kai. Välillä harmittaa, että välit menivät ala-asteen jälkeen poikki. Tänään ei.

Kerron tytöille, etten ole lähdössä perjantaina Iisalmeen. Ymmärtävät kyllä miksi, mutta virnuilevat vähän silti. Kello soi. "Yäk, ruotsia", sanon, vaikka pidänkin siitä salaa.

Kotona taas. Pitäisi tehdä läksyt, mutta ehtiihän sitä ennen nukkumaanmenoakin. Pelaan matopeliä lattialla istuen niin pitkään, että jalka puutuu ja pettää alta, kun yritän nousta ylös. Huudan äidille, että vien Hitun lenkille. Tapaan pojat tutussa risteyksessä. Rapsuttelen muut koirat, ennen kuin lähdetään löntystelemään rantaa kohti.

Kuljaillaan aikamme. En voi olla vilkaisematta sen yhden suuntaan vähän väliä. Miksi se ei voi antaa minulle jotain selvää merkkiä kiinnostuksesta? Joka toinen päivä se tökkii minua kylkiin, joka toinen porukan toista tyttöä.

Mennään meille katsomaan Face/Offia. Sänky nitisee liitoksistaan, kun viisi teiniä asettautuu siihen mukavasti. Elokuva ei lopulta kiinnosta yhtä paljon kuin porukalla pieneen vaatehuoneeseen ahtautuminen. Vaatehuoneesta tulee nopeasti kaasukammio, kiitos pojat.

Jälleen yksin. Yritän tehdä läksyjä, mutta kasetille nauhoitetut balladit vievät huomion muualle. Pommitan sitä yhtä, pelaan matopeliä, katson X-filesejä. Miksi siitä yhdestä ei kuulu mitään? 

Kirjoitan päiväkirjaan, ja pian mankasta alkaa kuulua tuttu häiriöääni. Puhelin piippaa, hymyilen.

perjantai 16. elokuuta 2013

Taapero

Vauvakuulumisista on kai auttamattakin siirryttävä taaperokuulumisiin. Ikää on nyt reilu 13 kuukautta, ja vauhtia on. Talo on täyttynyt kamalasta töminästä, kun pienet jalat lätisevät lattiaa vasten. Kävely ei enää riitä, nyt mennään taaperojuoksua! Tömistelyä säestää yleensä kikatus ja kiekuminen. Hiljaisuus on epäilyttävää.

Pömpylä viidennessä Royals-pelissään. Nyt takana on jo kuusi.
Tyttö kommunikoi paljon. Juttelee, nyökyttelee, osoittelee. Ymmärtää, kun pyydän hakemaan Usvan pallon, kun pyydän heittämään pallon, kun kysyn, onko nälkä, kun kysyn, haluaako maitoa/juustoa/muroja/banaania jne. Ymmärtää halutessaan, kun kiellän kävelemästä sohvalla ja kiipeilemästä portaita kaiteen väärältä puolelta.

Antiikkiradio on kokenut aika kovia tässä taloudessa...
Usva tykkää naperosta, kun napero istuu syöttötuolissa ja tiputtelee koiralle ruokaa. Usva ei tykkää naperosta, kun napero työntyy samoihin paikkoihin karvaturrin kanssa. Ollaan yritetty tehdä rajat selväksi, molemmille. Koiraa ei saa kiusata, ja lapselle ei saa irvistellä.

Asiaa ei auta yhtään se, että Lumi, kaikista meidän elukoista erakko-Lumi, antaa pikkuihmisen tehdä sille ihan mitä vain. Jopa vetää hännästä, mistä lasta on kyllä kielletty, muutaman kerran. Huoh.

Tornado meni tästä.
Päivät ovat kiireisiä, ja leluja saa kerätä jokaisesta huoneesta, sillä nehän on tarkoitettu leviteltäviksi. Onneksi nyttynen on edelleenkin hyvä nukkumaan, joten päikkärihetkinä voin huokaista siivota pahimmat sotkut. Sellainen hetki olisi nytkin, joten imurinvarsi kutsuu.

TGIF.

torstai 15. elokuuta 2013

Colorado, osa viimeinen

Voisiko joku tulla ottamaan minua niskasta kiinni tämän homman suhteen (ja toisi samalla salmiakkia, tuliaiset on syöty, ajat sitten)? Miten nämä kesäpäivät voivat huveta tämmöistä vauhtia?

Coloradon-lomasta on yli puolet käsittelemättä, joten edetäänpäs nyt vauhdilla sitten. Komia Garden of the Gods ja uljas Pikes Peak saivat omat merkintänsä, mutta muut kohteet saavat nyt tyytyä yhteiseen sellaiseen.






Kirjaimellisesti henkeäsalpaavan Pikes Peakin jälkeen käytiin tutkimassa raunioita. Anasazi-intiaanit olivat olleet melkoisia muurareita ja asuivat aikoinaan (1200 eaa. - 1300 jaa.) kallionkielekkeiden suojissa.

Kyllä näissä maisemissa kelpaisi asustella, vaikka vähän askeettisemmissakin oloissa!
Joku oli valinnut vähän haastavamman tontin itselleen.
Asumuksiin pääsee tutustumaan itseopastetulla kierroksella, jonka jälkeen, tai miksei sitä ennenkin, voi ihmetellä samalla tontilla olevan museon aarteita.


Ihmeteltiin jo museossa, miksei missään oikein kerrottu paikan historiasta, vaan enemmänkin ymmyrkäisesti eri intiaaniheimoista. Hotellilla tehdyn tutkimuksen jälkeen selvisi, etteivät anasazi-intiaanit olleet eläneet lähimaillakaan. Asumusten rauniot oltiin siirretty Four Cornersin alueelta Manitou Springsiin 1900-luvun taitteessa. Tuli vähän huijattu olo. Ehkä olisi pitänyt lukea ne ihan pienimmätkin printit...

Denver



Lauantaiaamuna suunnattiin pohjoiseen. S kirosi matkalla paikallisen liikenteen moneen kertaan, mutta perillä häämöttävä Coorsin olutpanimo ja ilmaiset maistiaiset hillitsivät kuskin mielialaa. Jatkettiin Denverin ohi siis Goldeniin, mutta panimon parkkipaikalla odotti pitkä jono muitakin janoisia. 45 minuuttia janotusta jonotusta. Not worth it. Meikähän oli toki siellä jo edellisellä Coloradon-turneella käynyt, ja muillakin matkalaisilla oli St. Louisin ja Anheuser-Buschin (Budweiser) panimokierros alla (myös pikkutöntsällä, joka oli silloin kyllä vielä mahanahan uumenissa), joten järkeiltiin, että lumivuohenpissiä (vrt. poronkusi, Lapin Kulta) eli Coorsia saa kyllä pikkurahalla muualtakin. Denveriin takaisin, siis.

Suur-Denverin alueella asuu yli 2,5 miljoonaa ihmistä, mikä ei lauantain katukuvassa kyllä näkynyt. Liikennettä ei ollut nimeksikään, vaikka keskuspuistossa oli joku teknojytkemeininki meneillään. Kierreltiin downtownia vähän kävellen, mutta onnistuttiin sitten missaamaan varmaan koko kaupungin komein kävelykatu kokonaan, vaikka sitä vähän etsiskeltiinkin. Nähtiin se sitten autosta matkalla "kotiin".

Meidän kuski/kartturi ehdotti, että ajettaisiin Colorado Springsiin vähän toista kautta, vuoriston läpi. Summanmutikassa arveli, että valtatiellä vietetyn tunnin sijaan matkaan menisi ehkä pari, ja maisemat olisivat hulppeat. Jälkimmäisessä se oli oikeassa.




Normiolosuhteissa vaihtoehtoinen maisemareitti olisikin veloittanut vain reilun tunnin enemmän ajoaikaa, mutta Esteri avasi antoisan takamuksensa kertarysäyksellä. Oli mielenkiintoista ajella solien läpi, kun matkanvarrella varoiteltiin äkkitulvista ja mutavyöryistä, ja navigaattori ehdotteli jatkuvasti u-käännöstä. Kolme tuntia myöhemmin oltiin onnellisesti takaisin hotellilla.

Mutta oli se sen arvoista! Ihan mielettömän kauniita pikkukyliä, puroja, vuorenrinteitä... Luonnon ankarampaa puoltakin nähtiin, sillä alue on kärsinyt useista metsäpaloista viime vuosien (ja tämän kesänkin) aikana. Pystyyn kärventyneet metsät ovat aika karu näky.


Sunnuntain ohjelmaan kuului vesiputous, luola ja fossiileja. Seven Fallsia pääsee ihastelemaan, kun ajaa "the grandest mile of scenery in Colorado". Eivät tainneet liioitella liikaa.


Tien päässä odotti tämmöisiä veijareita.
Vesiputouksia voi katsella joko maasta käsin, tai näköalatasanteilta, joille vie hissi tai 224 metallirappusta. Kädet ja jalat täristen nousin rappuset ylös, mutta vannoin jokaisella askeleella, että tulen hissillä alas. Kunnes tajusin ylhäällä, että hissi sijaitsee toisella puolella rinnettä, eikä sinne ollut päässyt muuten kuin lentämällä. Kraah.


Hyihyihyihyi!
Onneksi tuli kiipeiltyä, sillä metallihirvityksen yläpäässä avautui patikointireittejä ja uskomattomia maisemia.

Se hissi oli tuon näköalatasanteen luona. Minä en.



Pienen reippailun jälkeen taivas alkoi näyttää uhkaavalta, joten jatkettiin seuraavaan kohteeseen.


Jos korkeanpaikankammoisille oli keksitty aamulla kamalaa tekemistä ja itsensä ylittämistä, niin tasavertaisuuden nimissä kaltoinkohdeltiin myös klaustrofoobikkoja. Pimeä ja ahdas luola kuulostaa kivalta, eikö?

Luolakierros kesti kolmisen varttia, eikä ahtaisiin onkaloihin olisi mitenkään mahtunut kantorepun kanssa, joten S lupautui kantamaan perheen pienintä. Vaan kävipä niin, että itse luolassa väsyneelle neidille ei kelvannutkaan kenenkään muun syli kuin äidin, muuten alkoi korviaviiltävä huuto, joka kaikuu luolastossa varmaan vielä tänäkin päivänä.

Välillä ei kelvannut oikein äidinkään syli.
Edisonin alkuperäinen lamppu. Toimii kai vieläkin, mutta eivät löydä (muka) katkaisijaa. Heh heh.

Kierros oli täynnä (huonoa) luolahuumoria, mutta myös mielenkiintoista tietoa. Opas sammutti eräästä onkalosta valot ja sai aikaan täydellisen pimeyden (ja mummoparan paniikin). Jos ihminen viettäisi sellaisessa pimeydessä kolme kuukautta, hän sokeutuisi kokonaan ja pysyvästi. Oli aika karmivaa, kun silmät eivät tottuneetkaan pimeään, eikä omaa silmien edessä heiluvaa kättään nähnyt ollenkaan.

Ulkona, kaikki hyvin taas!

Cave of the Windsin jälkeen otettiin aikakone miljoonien vuosien taa.


Ehdittiin kuin ehdittiinkin viimeiselle opastetulle dinosauruskierrokselle. Rocky Mountain Dinosaur Research Center on museo, mutta paljon muutakin. He valavat muotteja aidoista fossiileista ja rakentavat niistä museoissa nähtäviä luurankoja. Aidot fossiloituneet luut painavat hurjan paljon (saatiin kokeilla!), joten niiden kasaaminen alkuperäiseen kolmiuloitteiseen muotoon vaatii todella jykevän tukirangan. Kevyempi jäljitelmä on helpompi asettaa esille.

Aito.
Jäljitelmä.
Aito.
Jäljitelmä.
Mielettömän mielenkiintoinen paikka, jossa olisi voinut viettää monta tuntia. Tällä kertaa tuli sulkemisaika vastaan, valitettavasti. Ehdittiin kuitenkin oppia muun muassa, että iso osa museon suurista merimonstereista oli löytynyt Kansasista. Aika hurjaa.

Huh, se on siinä!

maanantai 5. elokuuta 2013

Asenneruuvimeisseli

Palataan lomatunnelmista (kirjoitin ensin tunnelista...) hetkeksi perusarkeen. Tässä on tullut väkisinkin törmättyä A Beatiful Body -haasteeseen ja rohkeisiin naisiin, jotka ovat paljastaneet, mitä paidan alta löytyy raskauden jälkeen. Vaikka en nyt itse tähän kuvien muodossa lähdekään mukaan, niin sivuan asiaa kuitenkin.

Raskausarpia tai muita selkeästi raskaudesta johtuvia näkyviä jälkiä kehoon ei jäänyt, ja tiedän olevani onnekas. Ulkopuolinen ei välttämättä arvaisi, että olen synnyttänyt. Mutta minäpä arvaan. Ja huomaan. Minä muutuin.

Tuskailin jo maaliskuussa nuutunutta ja turvahtanutta olemusta. Kuten arvata saattoi jo silloin, varsinainen kuntokuuri lässähti heti alkuunsa, ja viimeistään helteiden ja grilli-illanistujaisten saavuttua viimeinenkin toivo kesäkunnosta sammui. Olin oikeastaan samankokoinen ja -näköinen kuin pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Pullataikinamainen.

No, pullataikinaa tässä riittää pyllyllisen pellillisen verran vieläkin, mutta eilenpä tein jotain, mistä olen ylpeä. Joku himoliikkuja saattaa nyt tikahtua nauruun, mutta... Juoksin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni yli viisi kilometriä yhteen soittoon. Sunnuntaiaamuna, vapaaehtoisesti, vesisateessa. Verrattain kevyesti.

RunKeeper on oiva personal trainer!
Kun ottaa huomioon, että alkukesästä jaksoin puuskuttaa ehkä kilometrin, niin voisi sanoa, että kunto on noussut kohisten, ja vaikka vaatekoko on tainnut pysyä samana, niin hienoista kiinteytymistä on ollut vihdoinkin huomattavissa. Ihan oli aihettakin, sillä mummon ja ukin loman aikana tuli kyllä mässyttyä koko kesän tarpeiksi.

5K oli ensimmäinen juoksutavoite. Se on nyt siis selätetty, joten uutta matoa koukkuun vain. Ei passaa jäädä tuleen makaamaan. Vierivä kivi ei sammaloidu. Vieläkö jatkan kliseilyä?

Täytän ensi kesänä 30. Haluan olla elämäni kunnossa. Elämäni kunto ei tarkoita ennätysalhaista painoindeksiä tai pientä vaatekokoa, vaan hyvää oloa, kuntoa, terveyttä. Jonnekin hölkkäilyjen ja terveellisten aterioiden väliin pitää kuitenkin jäädä tilaa elämästä nauttimiselle laiskojen viikonloppujen ja herkkuhetkien muodossa, ilman syyllisyydentuntoa.

Vielä kun osaisin sisäistää tuon ja lopettaa surkuttelun. Perse Lantio levisi, vatsalihakset katosivat. No can do. Vartalo muuttui, mutta onko se välttämättä huono asia? Tehdään siitä nyt paras mahdollinen, sisältä ja ulkoa. Tsemppi päälle!


Veikkauksia tämänkertaisen kuntoiluinnostuksen kestosta otetaan vastaan!