keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Liian pienet vaatteet

Eilen liian pieniä vaatteita pois viikkaillessani se iski oikein avokädellä. Haikeus. On sanottava hyvästit pikkuvauva-ajalle.

Olavi täytti kuun alussa viisi kuukautta ja päätti, että kohtahan kontataan. Päämäärättömästä kieriskelijästä ja keinussa mielellään kellineestä vauvasta tuli yhtäkkiä topakka ja päättäväinen tyyppi, joka viettää suuren osan hereilläoloajasta (ja joskus valitettavasti siitäkin ajasta, kun pitäisi nukkua) nelinkontin heijaillen, välillä uhkarohkeasti eteenpäin syöksähtäen.


Pientä miestä ei voi jättää hetkeksikään vahtimatta, sillä kaveri kierii itsensä kiipeliin alta aikayksikön. Tälläkin hetkellä kömpii olohuoneen pöydän alla. Sylissä ei malta istua, vaan levottomat jalat haluavat pomppia tai kiivetä pitelijää pitkin. On jatkuvassa liikkeessä, ja se on alkanut häiritä normaalisti niin ihanan pitkiä yöuniakin.


Vaikka tämä jatkuvasti kasvava ja muuttuva ihminen on maailman valloittavin pikkuinen herrasmies, enkä malttaisi tavallaan odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin ikävä niitä menneitä aikoja kohtaan hiipii vähän puskista päälle. Jos elin isosiskon vauva-aikana katse tiiviisti tulevassa, niin nyt on homma päälaellaan. Haluaisin imeä ihan kaiken vauvantuoksun itseeni, sillä nämä hommat taisivat olla meidän osalta tässä.


Mutta sitähän tämä vanhemmuus taitaa loppujen lopuksi olla. Luopumista. Siitä hetkestä lähtien, kun napanuora katkeaa. Niin sen tietysti pitää ollakin, enkä nyt todellakaan väitä, että haluaisin elää vauva-arkea esimerkiksi kymmentä (tai edes kahta) vuotta, mutta jos nyt ihan vähän voisin jarrutella. Nuuskutella nukkuvaa vauvaa.

Jos on pitänyt löysätä talutusköyttä pienimmäisen kanssa, niin entäpä sitten tuo isosisko? Iita on aina ollut aika itsenäinen (itsepäinen) ja omatoiminen neiti, ja tämä isosiskous on vielä korostanut niitä puolia. Kun hän kuulee pienen (mutta niin ison!) veljensä itkevän, hän kipittelee rapsuttelemaan Olavin mahaa ja hokee "gutsigutsiguu, gutsigutsiguu" - ja pikkumies rauhoittuu. "He likes his big sister!" Iita toteaa aina yhtä onnellisena ja ylpeänä, ja oikeassa on. Kun homma on hoidettu, hän palaa omien, isojen tyttöjen leikkien pariin.


Monesti on tuntunut, että lasten ikäero meni just eikä melkein nappiin. Tämä toimii meille. Iita ei ole ollut sairaalloisen mustasukkainen (vielä...) eikä liian kiinnostunut vauvasta tökkiäkseen silmiä ja suuta. Hoivaamisvietti on kuitenkin kova, sillä silloin kun pikkuveli ei ole huolehdittavana, Iita kaivaa esille jouluna lahjaksi saamansa nuken, jolle antoi nimeksi Real Olavi.


Saas nähdä, minkälaisissa liemissä meidät vielä näiden naperoiden takia keitellään. Vähän veikkaan, että ikävöin sitä avuton vauva -vaihetta vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana. Ajokortti 16-vuotiaalle, anyone?

9 kommenttia:

  1. Ihania kuvia lapsukaisista!
    Totta puhut, vauva-aika menee kyllä liian nopeasti ohi. Onneksi tuonne ajokortti-ikään on vielä aikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi taitaa olla niin, että jokaisessa iässä on omat kivat puolensa. On siis paljon mukavia (ja varmasti myös haastavia, haha) aikoja edessä. :) Paitsi se teinin autoon istuttaminen... Huhhuh.

      Poista
  2. Plussaa Olavin paidasta :) Kuopio ja Kalpa always on my mind...
    T:Sole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Savon ukki sen pienelle miehelle hommasi! ;)

      Poista
  3. Real Olavi rules! Aika välkky teidän neiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi halunnut ensin nimetä uuden (tyttö)nukkensa "Olaviksi", mutta kun sanoin, että meillä on jo yksi Olavi-vauva ja varovasti ehdottelin, että voisi harkita jotain muuta nimeä, niin sieltä tuli Real Oliver, eikä se mieli siitä ole mihinkään muuttunut. Topakka typy!

      Poista
  4. Voi kuinka näin itseni tästä postauksesta - 20 vuotta sitten! Meidänkin tyttöjen ikäero oli 4v ja aikaa ja ajatuksia, haaveilla ja toivetta oli riittämiin!
    Nyt, aikuisten äitinä ihmettelen sitä miten päästiin tänne! Sisarukset olivat/eivät olleet ystäviä vuosien kuluessa. Vahvan suomalaisen naisen kasvattama tyttö kohtaa vaikeuksia koska muu maailma ei ole valmis tyyliimme. Jännä nähdä miten ulkosuomaliaset pojat pärjäävät! Valmistaudu kulttuuri konflikteihin, ole varma omista arvoista ja lycka till!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmasti jännä katsella lapsuutta siitä näkövinkkelistä!

      Meidän neiti on nyt jo aika oman arvonsa tunteva, joten jännä nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. ;) Ihan yhtä suurella innolla odotan, millainen mies meidän kulttuurisekametelisopassa kasvaa. Toivottavasti hyvä. :)

      Poista
  5. Voi kuinka näin itseni tästä postauksesta - 20 vuotta sitten! Meidänkin tyttöjen ikäero oli 4v ja aikaa ja ajatuksia, haaveilla ja toivetta oli riittämiin!
    Nyt, aikuisten äitinä ihmettelen sitä miten päästiin tänne! Sisarukset olivat/eivät olleet ystäviä vuosien kuluessa. Vahvan suomalaisen naisen kasvattama tyttö kohtaa vaikeuksia koska muu maailma ei ole valmis tyyliimme. Jännä nähdä miten ulkosuomaliaset pojat pärjäävät! Valmistaudu kulttuuri konflikteihin, ole varma omista arvoista ja lycka till!

    VastaaPoista