maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tuliaissalmiakkien kohtalo, eli ravintosuosituseroista raskauden aikana

Maalaisjärki ja (melkein) kaikkea kohtuudella -motto ovat olleet tässäkin raskaudessa kantavina periaatteeina. Olen toki kuunnellut lääkäriä, mutta en ole edelleenkään jaksanut syynätä ihan jokaista tuoteselostetta kosmetiikkaputiloista ja leipäpaketeista. En ole heittäytynyt avuttomaksi sohvaperunamuusiksi, vaan olen mm. petsannut pikaisesti pari hyllyä ja ajanut nurmikkoa totaalisen työnnettävällä karvalakkileikkurilla. Vaikka olen raskaana.

Olen myös ravannut baseball-otteluissa. Tässä 20 viikkoa (ja yksi päivä). Puolivälissä, ainakin teoriassa.
Olen toki paljon rennompi kuin edellisessä raskaudessa. Osan tästä ehkä vääristyneestäkin varmuudentunteesta on luonnollisesti luonut aiempi positiivinen kokemus, mutta osa kyllä johtuu siitä, että esimerkiksi paikalliset ravintosuositukset ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, mm. kalan syönnin kohdalla. Viimeksi siitä varoiteltiin, nyt sitä suositellaan. Vaikka siis tein kolme vuotta sitten "väärin", niin ihan hyvä tuosta lapsesta tuli. Samaa toivon tällä kertaa, kun mennään vielä löysemmin rantein.

Tämä suositusmuutos sai kuitenkin pohtimaan, mitä eroja paikallisella ja suomalaisella kieltolistoilla on. Pikainen vertailu raskauden aikana vältettävistä ruoka-aineista, olkaa hyvä:

Samat
  • Alkoholi
  • Tyhjiöpakatut, graavatut, kylmäsavustetut kalatuotteet
  • Pateet ja mäti
  • Pastöroimaton maito ja siitä valmistetut tuotteet
  • Raaka liha
  • Rohdosvalmisteet ja yrttijuomat
Samat, mutta erit
  • Kofeiinia korkeintaan 300 mg/päivä (Suomi)
  • Kofeiinia korkeintaan 200 mg/päivä (USA)
  • Itämeren isoa silakkaa, meritaimenta ja lohta korkeintaan 1-2 kertaa kuukaudessa; haukea ei ollenkaan, muita sisävesialueen petokaloja rajoitetusti (Suomi)
  • Suositus 340 grammaa (12 ounces) kalaa viikossa, joista puolet voi olla tonnikalaa; suuria petokaloja, kuten miekkakala, vältettävä (USA)
  • Pastöroimattomasta maidosta valmistetut pehmeät juustot ja tuorejuusto (Suomi)
  • Pastöroimattomasta maidosta valmistetut pehmeät juustot ja meksikolaiset juustokastikkeet (USA)
Vain Suomessa
  • Inkivääri
  • Kolesterolia alentavat kasvisetanolit
  • Tietyt keinotekoiset makeutusaineet
  • Korvasieni
  • Lakritsia ja salmiakkia vain satunnaisesti, korkeintaan 50 gramman kerta-annoksina
  • Maksa, maksaruoat, maksamakkara
  • Pellavansiemenet ja pellavarouhe
  • Suolaa rajoitetusti
  • Ulkomaiset pakastemarjat vain kuumennettuna
  • Raakana syötävät vihannekset pestävä ja kuorittava huolellisesti
Vain USA:ssa
  • Sushi
  • Pastöroimaton ja/tai raaka kananmuna
  • Kotona tehty majoneesi ja raaka taikina, jossa kananmunaa
  • Nakit ja leikkeleet vain kuumennettuna
  • Raa'at idut
  • Pastöroimattomat mehut, kuten (alkoholiton) omenasiideri
Lähteet: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (Suomi), oma lääkäri sekä WebMD (USA)

Täällä voisin siis mättää huoletta salmiakkia, pellavansiemeniä ja inkivääriä (täällä viimeisintä jopa kuulee suositeltavan raskauspahoinvoinnin avittamiseksi), kun taas Suomessa ei tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa taikinakulhon nuolemisesta ja leivän päälle laitettavista leikkeleistä. Pieniä, kulttuurisidonnaisiakin, eroja, mutta eroja kuitenkin.

Voin tunnustaa, että tällä alhaisella verenpaineellani ja säännöllisillä huimauskohtauksillani olen kyllä autuaan onnellisesti pistellyt tuliaissalmiakit poskeen, enkä huolehtinut kertaakaan, montako grammaa meni (monta). Mietin jopa, voisinko saada reseptin Turkinpippureille, sillä salmiakki (lakritsi) kuulemma kohottaa paineita. Kunnon ammoniumkloridifixin puutteessa olen sitten lukenut kuumentuneita nettikeskusteluja, yleensä politiikasta, ja kyllä ovat auttaneet, noin ensihätään.

Olen myös syönyt subeja, ihan lääkärin siunauksella, vaikka hänen antamissaan papereissa kylmät leikkeleet kielletäänkin listeriariskin vuoksi. Olen syönyt (pastöroidusta maidosta tehtyä) gorgonzolaa, en ole sylkenyt vähän punertavaa pihviä takaisin lautaselle, olen kulkenut konserteissa, tehnyt raskaitakin kotitöitä. Elänyt niin normaalia elämää, kuin kasvavan mahan kanssa on mahdollista.

Mitään typeriä riskejä en ole tietenkään ottanut, mutta en ole kokenut tarpeelliseksi kääriä itseäni yhdeksäksi kuukaudeksi kuplamuoviin ja stressata itseäni (ja vauvaa!) hysteeriseksi jokaisen suupalan takia. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika luopua joistakin nautinnoista, mutta se on ihan hirvittävän pitkä aika, jos koko ajan pelottaa.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Perinneperjantai: Kun Scotty minut toisen kerran dumppasi

Meidän ensimmäinen yritys elää kaukosuhteessa ei päättynyt hyvin. Toki olosuhteet olivat vähintäänkin erikoiset, mutta ehkä kaksi vähemmän jääräpäistä ja enemmän rauhallista nuorta olisivat siitäkin huolimatta onnistuneet. Me tulimme siihen tulokseen, että kavereille ja työnantajalle valehteleminen, epätietoisuus tulevaisuudesta ja niiden mukana tuoma jatkuva ahdistus oli saatava päätökseen. Kumpikaan ei ollut onnellinen. Meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta - paitsi kahden viikon päästä tapahtuva "viimeinen" viikonloppu.

Jos kahdeksassa vuodessa ehtii tapahtua paljon ulkoisesti (avioliitto, muutto toiselle mantereelle, lapsi(a), rypyt), niin vähintään yhtä suuria muutoksia on tapahtunut sisäisesti. Henkisesti. Tunnistan kyllä itseni edelleen alla olevista kirjoituksista, mutta selvää kasvua on (onneksi) tapahtunut. En tiedä, rupeaisinko näin kypsänä (tai ylpeämpänä) kolmekymppisenä salaiseen, aika epätoivoiselta vaikuttavaan kaukosuhteeseen. Jos rupeaisin, niin en ravaisi ulkona joka ilta. En myöskään kirjoittaisi blogiin keskellä yötä.

Koska en jaksa enää valvoa noin pitkään.

Etkoilla tai jatkoilla isossa sinisessä talossa, jota ei enää ole olemassa.
Täytyypä kuitenkin todeta, että onneksi 22-vuotias Anni rämpi nuo suot läpi. Kohta 31-vuotias kaima ei nimittäin muuten olisi juuri tässä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 28.3.2007 klo 02:37

"Ratkaisu"

Taidettiin juuri erota. Ehkä. Juteltiin kunnolla ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan. Ensin itkettiin vähän (no oikeastaan aika paljon), kun puhuttiin siitä, miten molemmilla on epäilyksiä tämän tilanteen suhteen. Molemmilla on hankalaa, ja sillä varsinkin tuntui olevan todella hankalaa. Ollaan molemmat painiskeltu tämän jutun kanssa yksin jo vaikka kuinka kauan, ja nyt kun saatiin vihdoinkin puhuttua, moni asia selvisi.

Kuten se, että se välittää minusta todella paljon. Viime aikoina se ei ole ollut mitenkään päivänselvää. Selvisi myös se, että se rikkoo oikeasti ihan älyttömästi sääntöjä pelkästään juttelemalla minulle. En halua asettaa sen uraa vaaraan, vaikka asetankin koko ajan. Ja asetan jatkossakin, koska ei me nyt välejä katkaista.

Se tulee tänne reilun kahden viikon päästä. Sovittiin, että ollaan niinkuin ennenkin. Koska molemmat haluaa. Paljon. Yhden viikonlopun ajan kaikki on kuin ennenkin. Ja nyt tuntuu, ettei siitä tule edes outoa. Saadaanpahan olla onnellisia vielä yhdessä. Ainakin yhden viikonlopun verran.

Miten voi olla, että aina kun me erotaan (nyt voi jo sanoa 'aina', kun tämä nyt on jo toinen ero, ainakin alustava sellainen), tykkään siitä miehestä sen jälkeen vaan enemmän? Ehkä se puhuu vain ja ainoastaan silloin avoimesti tunteistaan. Ja nyt se puhui. Se sanoi, että se on rakentanut tässä jo jonkin aikaa suojamuuria ympärilleen, yrittänyt ottaa etäisyyttä minuun, koska siihen sattuu. Eipä tuo nyt ole minulta jäänyt huomaamatta, se etäisyyden ottaminen siis. Syy oli vähän epäselvä kylläkin.

Ehkä me ollaan hyviä yhdessä silloin, kuin ei olla yhdessä. Kuten syksyllä. Sanottiin oikein ääneen, että ei tässä nyt mitään seurustelemaan aleta. Toisinpa kävi. Ja meillä oli niin mukavaa, niin mukavaa. Nyt ovat olosuhteet sitä vastaan. Muuten kaikki olisi varmasti aika loistavasti.

Ja sanoi se, että se haluaisi katsoa parin vuoden päästä tilannetta uudestaan. Jos molemmat ollaan vapaita, niin mikäs siinä. Eihän se mahdotonta ole. Eikä tarvitsisi siihen asti kärvistellä epämukavassa kaukosuhteessa, josta ei ole kuin harmia molemmille. Varsinkin sille. Se elää valheessa.

Nyt on yllättävän rauhallinen ja helpottunutkin olo. Ei tarvitse enää miettiä, missä mennään, ja molemmat ollaan tilanteesta samaa mieltä. Tykkäämisen loppumisesta ei ole todellakaan kyse. Se kysyi minulta äsken, että voisinko sanoa jotain, mikä saisi sen vihaamaan minua, niin se tietäisi, että ollaan tekemässä oikea ratkaisu. Sanoin, että olen tyhmä ja ärsyttävä. Se sanoi, että etpäs ole.

Ja sitten naurettiin ja vitsailtiin taas, ihan kuin ennenkin. Se näytti minulle kisua webbikamerassa (siitä on tulossa jo iso tyttö) ja sitten se katseli minua kyyneleet silmissä. Eihän tämä nyt mukavaa ole, mutta eipä nuo viime viikotkaan mitään huippukivoja ole olleet. Nyt voin taas ajatella sitä hymyssä suin. Ei tarvitse olla vihainen.

Tiedän, että se tykkää minusta. Paljon. Tiedän, ettei se häviä minun elämästä mihinkään.

Perjantai 30.3.2007 klo 03:04

Over and Over Again

Mulla on sitä niin kova ikävä. Juteltiin tänään pari kolme tuntia, pelailtiin kanssa. Se varasi tänään lentoliput Kansasiin, nähdään siis parin viikon päästä. Toisaalta odotan sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkään todella paljon. Odotan sitä, että pääsen vihdoinkin halaamaan sitä, yli kahden kuukauden erossaolon jälkeen. Pelkään sitä, että sitten kun se lähtee täältä, ei (hyvin) todennäköisesti olla enää yhdessä.

Harmittaa, kun en enää voi suunnitella sitä, että se tapaisi minun perheen. En voi suunnitella sitä, että se näkisi, mistä olen kotoisin, yöttömät yöt jne. Tiedän, että sitä kiinnostaisi tehdä molemmat jutut, mutta se on mahdotonta. Tällä hetkellä ainakin. Ja se on aika surullista. Vähintäänkin. En voi myöskään suunnitella yhteistä tulevaisuutta, koska sitä ei enää ole. Ja tämä tapahtuu jo toista kertaa.

Minä en ole menettämässä sitä ihmistä. Olen menettämässä yhteisen tulevaisuuden, taas kerran. Ja minua pelottaa, että tässä saatetaan vielä leikkiä kissa-hiiri-leikkiä vaikka kuinka kauan. Ja se sopii minulle, valitettavasti. Haluaisin sanoa sille, että yritetään vielä, mutta en voi. Koska se ei ole järkevää. Ja molempiin sattuu olla yhdessä, koska ei oikeasti ja virallisesti voida olla yhdessä.

Olen jo niin harhaluuloinen, että tekisi mieli poistaa kaikki siihen viittaavat kirjoitukset täältä, koska pelottaa, että siellä on joku agentti, joka osaa suomea ja vakoilee meidän suhdetta (kaukaa haettua, tiedän kyllä). Riskit ovat oikeasti niin suuret, ettei minun pieneen päähän meinaa mahtua. Ja se riskeeraa kaiken minun takia. Se, muka tunteeton ja kylmä ihminen. Minun takia.

Muisteltiin tänään taas menneitä. Se ei auta ollenkaan, koska meillä oli niin mukavaa. Tiedän, että parin viikon päässä odottava yhteinen aikakaan ei auta ollenkaan, päinvastoin. Mutta tiedän myös sen, että kun taas nähdään ja voidaan olla ihan kuin ennenkin, niin tulee sellainen olo, ettei tämä yli kaksi kuukautta kestänyt kärvistely ole mennyt hukkaan.

Me ollaan ansaittu kiva viikonloppu.

Mutta on mulla elämässä kivojakin asioita. Ensinnäkin on kiva, että voin jutella S:n kanssa vieläkin, kahden viikon päästäkin. Toisekseen, Emporiassa on mahtavia ihmisiä, kuten tänään tuli taas todistettua. On kiva, kun tykätään. Tänäänkin kuultiin baarissa, että: "The word on the street is that you are the cute Finns." Kuinka tuollaisen jälkeen voi olla surullinen? Tai sen jälkeen, kun kaverit kilpailevat siitä, kuka pääsee halaamaan ensimmäisenä?

Saanko tuoda kaikki nämä ihmiset mukana Suomeen puolentoista kuukauden päästä? Varsinkin S:n, joka oikeasti mietti vielä jokin aika sitten Suomessa työskentelemistä ja asustelemista (mahdotonta, tiedetään). Ku mää tykkään siitä.

Perjantai 30.3.2007 klo 21:09

Soudan huopaan

Mulla oli tänään taas sen kanssa ihan liian mukavaa, kun pelailtiin. Naurettiin kaiken maailman tyhmille jutuille, nauroin sille, se nauroi minulle. Sen kaveri nauroi meille. Läheteltiin lentosuukkoja virtuaalimaailmassa. Nörttimäisen ihanaa.

Kahden viikon päästä nähdään. Olen halunnut pystyä sanomaan noin jo vaikka kuinka kauan ja nyt pystyn. Sekin odottaa kovasti tänne tuloa, minun näkemistä. Saatanpa olla pelkkää hymyä parin viikon päästä. Sen jälkeen voi tunnelmat olla jotain aivan muuta, mutta eipä kannata vielä murehtia sitä. Nautin nyt vielä tästä "yhdessäolosta".

Se ei tänään ollut edes kovin innoissaan lähdössä ulos. Esitteli minulle sen sijaan, miten Thunder Kingistä tehdään joku vaarallisen näköinen räjähde ja pyysi neuvomaan tempun veljilleni (ei tule tapahtumaan, sorry boys). Nyt se on ollut taas sama vanha S, johon totuin täällä Emporiassa ja pari kuukautta sitten webbikameran välityksellä. Se sanoi Suomea taas kehitysmaaksi jne. Samat vanhat vitsit ovat palanneet taas, ja se on minusta kivaa se.

Toisaalta en siis malta odottaa parin viikon päästä odottavaa perjantaita (joka muuten on 13. päivä), toisaalta haluaisin, että tämä sitä edeltävä mukava, hymyilyttävä vaihe kestäisi mahdollisimman pitkään.

Kas kun on kiva hymyillä.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kielikylvyn tuloksia

Minulle on ollut alusta asti itsestäänselvää, että puhun lapselle/lapsille suomea. Olisi ollut jotenkin todella kummallista, jos en olisi voinut puhua lapselleni äidinkieltäni, tunnekieltäni. Mitään järjettömiä paineita en tästä(kään) asiasta ole kuitenkaan ottanut. En odota, että näin peruslaiska äiti jaksaisi panostaa tarpeeksi, jotta lapsi puhuisi täysin sujuvasti molempia kieliä. Ei - minulle riittää, että lapsi ymmärtää suomea. Puhe tulee sitten siinä sivussa, jos on tullakseen.


Tällä hetkellä mennään siis enimmäkseen niin, että lapsi sanoo jotain englanniksi, minä toistan sen suomeksi ja vastaan suomeksi. Onneksi apuakin oli tässä saatavilla, sillä meidän kesällä kolme vuotta täyttävä lapsukainen sai kahden viikon mummo ja ukki -loman aikana melkoisen kielikylvyn. Rypemisen tuloksia kuvannee parhaiten auton takapenkillä käyty keskustelu, kun olimme matkalla lentokentälle:
Mummo: "Opitko paljon suomea?"
Lapsi: "Of course... I'm so cool."
Lapsen (englannnin) kieli on ottanut hurjia harppauksia. He ja she ovat aika selkeitä, omistusmuodot ovat hanskassa; myös ing- ja aikamuodot sujuvat melko hyvin. Juuri tänä aamuna lapsi kokosi Muumi-palapelin ja sanoi: "I make it! I make it myself!" Korjasi sitten perään: "I made it!" Hän osaa ilmaista tunteensa, hyvässä ja pahassa, kertoa meille päivän tapahtumista, leikkiä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä, kuvailla, mikä harmittaa.

Ehkäpä juuri sen takia suomalaisia sanoja on alkanut tipahdella aina enemmän ja enemmän hybridilauseiden muodossa: "Kitty is running pois", "Daddy is töissä", "I want to mummolle talk". Useita sanoja on käytössä jo molemmilla kielillä, ja vaikka yhtään täysin suomenkielistä lausetta en ole lapsen suusta vielä tähän päivään mennessä kuullut, niin suunta on aika lupaava.

"It's my Muumitalo!" Ukin sylissä.
Eräänä päivänä meillä kävi lapselle entuudestaan täysin tuntematon mies. Napero juoksi alakertaan tervehtimään vierasta. Seurasi tyhjentävä keskustelu:
Mies: How are you?
Lapsi: I (nimi). That is äiti. Mummo is upstairs. This is my napa.
Pelkällä englanninkielisillä oivalluksillaankin ja sutkautuksillaan lapsi on saanut meidät nauramaan useampaan otteeseen. Minulta meni valitettavasti täysin ohi se, kun lapsi oli pelannut takapihalla ukin kanssa baseballia, ja aina ohi huitaistessaan oli ryhti lysähtänyt, mailan kärki tipahtanut maahan, ja suusta oli kuulunut erittäin apeat sanat: "Oh nooo... I can't do it...". Tämän dramaattisen lausahduksen jälkeen lapsi oli laahustanut ilmeisesti vaihtopenkille (kumollaan oleva koripallokori) istumaan hetkeksi, oli kerännyt itsensä ja pompannut uudella tarmolla yrittämään onnistumista.

Epäonnistuminen masentaa!
Ihan oikeassa baseball-pelissä lapsi huomasi lempipelaajansa, sieppari Salvador Perezin. Alkoi armoton kurkottelu: "Salvy, come here! Salvy's not coming... I can't reach!" Maanantaina taivalla näkyi ilmeisen pelottava pilvi: "It's a cloud! A big cloud! A MONSTER CLOUD! Let's check it out, äiti!" Viime viikonloppuna meillä leikittiin synttäreitä, ja lahjoja (minidino kahden muovirasian välissä) jaettiin puolin ja toisin. Kun lapsen vuoro oli olla saajana, nähtiin melkoisen amerikkalainen näyttelijäsuoritus:
Lapsi: "A p(r)esent, for me?!"
Daddy: "Do you like it?"
Lapsi: "I hove (love) it!"
Ihan aina ei kaikki kuitenkaan mene täysin oppikirjan mukaan, ja silloin voikin soveltaa. Baseball-stadioni on baseball player house, lentokenttä taas airplane house. Kun joku ei miellytä, lapsi sanoo "I can't hike (like) it." Vessakäyntien jälkeen kuulen usein: "Thanks, äiti. I feel better anymore!"

Aika viihdyttävää on myös se, kun lapsi keksii itse äänitehosteista onomatopoeettisia verbejä. Tässä eräänä iltana lapsi halusi jostain syystä purra minua leikillään: "Daddy, let's ump äiti. Ump ump ump." Kun taas tökitään sormella nenää: "Äiti, let's boop daddy! Boop!"

Melkoisen mainio epeli, molemmilla kielillä!

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen puolikas

Scottyn veli vaimoineen sai kiitospäivän alla pienen tyttövauvan, mikä tarkoitti, että neljästä lapsenlapsesta neljä oli tyttöjä. Appiukko oli tietysti erittäin onnellinen uudesta tulokkaasta, mutta oli kuitenkin ehtinyt leikkisästi painostaa meitä, "seuraavana vuorossa olijoita", jo hyvän tovin erimerkkisestä lapsenlapsesta. Pojasta.

Ajatus toisesta lapsesta kypsyi pitkään, ennen kuin olimme valmiita. Varmoja. Kypsyminen ajoittui samaan ajankohtaan poikahiillostuksen kanssa, ja minua ärsytti. Ärsytti, koska lapsia ei (yleensä) noin vain tehdä. Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että pääsisin neulomaan pieniä sukkia nopealla aikataululla. Tai ollenkaan. Ärsytti, vaikka appiukko ei todellakaan tarkoittanut mitään pahaa.

Kun plussa sitten tapaninpäivänä ilmestyi epäuskoisten silmien eteen, alkoi jännitys. Jännitys siitä, pysyisikö pieni solurykelmä matkassa. Siitä, kehittyisikö se normaalisti. Ja valitettavasti myös siitä, mitä tulevien jalkojen välistä löytyisi.

Täällä näkee usein todella varhaisessa vaiheessa eetteriin päräytettyjä raskausilmoituksia. Todistamani ennätys taitaa olla kuva vielä märästä kusitikusta Facebookin uutisvirrassa. Minua pelotti mahdolliset vastoinkäymiset niin paljon, että me päätimme odottaa tälläkin kertaa, myös perheille kertomista. Tiesimme, kuinka innoissaan isovanhemmat molemmilla puolin Atlanttia olisivat. Tiesimme myös, miten hirveältä mahdolliset suru-uutiset sen innostuksen jälkeen tuntuisivat. Siis odotimme, sanan jokaisessa mahdollisessa merkityksessä.

Äklötyksen täyteisiä viikkoja oli täynnä melkein yhdeksän, kun emme enää malttaneet salailla. Skypessä väitettiin iloiten, että olivat osanneet aavistella tällaisia uutisia. Anoppi kyynelehti, appiukko tarttui epäuskoisesti virnistäen kasvoihinsa. Reilun viikon päästä saimme kuvatodisteita, että huonoa oloa ei ollut aiheuttanut kestokrapula, vaan ihan oikea ihmisenalku. Yksi sellainen.

10+2.
Koska emme käyneet missään lisätesteissä ensimmäisessä raskaudessa, ja tietämättömyys aiheutti huolta ja stressiä, halusin tällä kertaa jotain rakenneultraa aikaisempaa osviittaa tyypin terveydestä. Uusi veritesti, joka kertoisi kromosomipoikkeavuuksien lisäksi myös sen kirotun sukupuolen ei tullut kysymykseen, sillä vakuutuksemme ei olisi korvannut yli 2000 dollarin laskusta murustakaan. Jäljelle jäi siis Suomessa käsittääkseni aika rutiininomaisesti tehtävä NT-ultra, jota varten minun piti varata aika spesialistille.

Ensin piti kuitenkin jutella jälleen kerran vakuutusyhtiön kanssa. Kun selvisi, että ultralasku, 680 dollaria, pitäisi maksaa täysin omasta pussista, peruin tutkimuksen hammasta purren ja kyyneleitä pidättäen. Olin niin vihainen meidän vakuutusyhtiölle, tälle maalle, kaikelle. En kuulu ikäni (tai minkään muunkaan puolesta) riskiryhmään, joten vakuutus ei korvaisi "turhia" tutkimuksia.

Korvaisi on ehkä väärä sanavalinta, kun puhutaan korkean omavastuun vakuutuksesta -- toisin sanoen olisimme joutuneet pulittamaan taalat joka tapauksessa omasta lompakosta, mutta parhaassa tapauksessa melkein 700 dollarin lasku olisi edes mennyt monen tonnin omavastuuta kohti. Käytännössä maksamme siis raskausajan lääkärintarkastukset, verikokeet ja muut tutkimukset itse (vakuutusyhtiön ja lääkäriaseman neuvottelemilla hinnoilla) siihen saakka, kunnes omavastuu on täynnä. Sen jälkeen vakuutuksemme korvaa 65% kuluista. Vasta kun ollaan jo reippaasti viisinumeroisen lukeman puolella, tyhjäksi kolutusta kukkarosta ei enää menisi penniäkään. Olen siis jo puolitosissani miettinyt, tarvitsenko oikeasti kallista epiduraalia, ja ihan tositosissani pelännyt sitä vaihtoehtoa, että kaikki ei menekään niin kuin Strömsössa. 

Kyllä syö suomalaista.

Tuo kesällä kolme vuotta täyttävä tuleva isosisko on pitänyt minut onneksi niin kiireisenä, etten ole ehtinyt stressata ja pelätä turhia. Rakenneultra tuli ja meni, kaikki näytti hyvältä. Meille on tulossa poika, joka esitteli sukukalleuksiaan ultraääniteknikolle paljon mieluummin kuin esimerkiksi sydämensä kammioita, ja vaikka mikään ei ole vieläkään varmaa, olo on levollinen, innostunut ja onnellinen. Vauvakuume taisi viimeinkin iskeä.

19+1.
Hyvien ultrauutisten jälkeen marssin kauppaan, ostin pienet siniset kengät ja lahjapussin. Kirjoitin edellisenä iltana päätetyn nimen kortille, jonka sujautin pussukkaan, jonka taas annoin kotona päivystäneille mummolle ja ukille. Appivanhemmillekin kävimme kertomassa uutiset kasvotusten, sillä halusimme päästä kiusaamaan appiukkoa hänen toiveensa toteuttamisella.

Minulle oli ihan rehellisesti aivan sama, kumpiko mahassa jytkytteli (ajankohtainen viittaus, hei). Tietyllä tavalla toivoin poikaa, koska meidän lapsiluku taitaa olla täynnä kahden kohdalla, ja yksi molempia olisi kiva kokea. Toisaalta toivoin lapselle pikkusiskoa, sillä olin lapsena, ja ehkä vähän vieläkin, ollut kateellinen siskoksille. Sitä paitsi taisin tykätä valmiiksi päätetystä tyttönimestä ihan himpun verran enemmän.

Ennen rakenneultraa aloitettu ja sen jälkeen viimeistelty peitto.
Täällä on erittäin yleistä, että nimi on tiedossa, ennen kuin vauva syntyy. Sairaalassakin sitä kysytään esitietolomakkeessa. Toki sen ehtii päättää syntymän jälkeenkin, mutta omalle kohdalle ei ole sattunut yhtään nimettömänä syntynyttä amerikkalaista vauvaa. Me etenemme taas samalla kaavalla kuin ensimmäisen kohdalla -- isovanhemmat tietävät, mutta muuten yritämme pitää nimen salassa syntymään asti. Yritämme.

Tänään olen tasan puolessa välissä. 20 viikkoa täynnä. Minulta on kyselty, onko tämä raskaus poikennut edellisestä, sillä ekasta tuli tyttö, ja nyt siis kasvattelen poikaa. Lyhyesti sanottuna, ei ole, ja miksi olisikaan, ainakaan sukupuolen takia. Ensimmäinen kolmannes meni juuri samanlaisen, onneksi melko lievän iltapäiväpahoinvoinnin kynsissä, ja tällä toisella kolmanneksella iho on aivan yhtä kuulas, ja voisin taas mennä varmaan viikkoja pesemättä hiuksia ilman, että kukaan huomaisi epäpuhtauttani. Selkäongelmia on ollut vähemmän, mutta se mennee sen piikkiin, etten joudu kantelemaan työkseni painavia postisäkkejä ja/tai ensiapulaukkuja. Vaikka minusta tuntuu, että olen jotenkin erityisen valtava jo tässä vaiheessa raskautta, tosiasia on se, että olen täsmälleen samankokoinen ja -muotoinen kuin edelliselläkin kierroksella. Myytit murrettu.

Syyskuu tuntuu olevan vielä ikuisuuden päässä, mutta toisaalta, vastahan minä valmistelin joulua ja maalasin keittiötä. Kuinka nopeasti aika onkaan mennyt, kun ei ole ehtinyt laskemaan päiviä tai lukemaan kehitysvaiheista. Tämä kakkonen taitaa mennä vähän siinä sivussa. Toivottavasti sama leppoisuus jatkuu syntymän jälkeenkin.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Perinneperjantai: San Francisco

Tuntuu jotenkin nurinkuriselta käydä läpi suhteemme sudenkuoppia ja pohjamutia eilisen merkinnän jälkeen, mutta jatketaanpa nyt kuitenkin risteyksestä eteen päin ja otetaan suunnaksi San Francisco. 

Scotty oli enemmän ja enemmän etäinen, joskus jopa kylmäkin minua kohtaan, joten mistään auvoisasta kaukosuhteilusta, jos se koskaan sellaista voi ollakaan, ei voinut puhua. Ennen länsirannikolle kevätlomalle (spring break!) lennähtämistä olin kirjoittanut Scottyn ja minun tilanteesta näin:
Molemmilla on hyvä mieli, ja viimeviikkoiset erokeskustelut tuntuvat kaukaisilta. Jopa tämänpäiväinen ärsytys hävisi täysin. Pitää vaan osata pelata samoilla säännöillä. [...] Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että hallitsen tilanteen. Eikä sille varmasti tullut sellainen olo, ettei se hallitsisi tilannetta. Ollaan molemmat pomoja.
Ja loman jälkeen näin:
Omituista jutella taas sen kanssa, kun ei tuossa loman aikana liikaa oltu yhteydessä. Omituista on myös se, ettei minusta loppuviikosta ollut enää omituista, ettei oltu yhteydessä. Kaikkeen tottuu. Kaikkeen ei vain välttämättä pitäisi tottua.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 17.3.2007 klo 01:40

Californication

Oon nyt niin kaukana kotoa, etten ole koskaan ollut. San Franciscossa nimittain. Ollaan oltu perilla vasta pari tuntia, mutta kylla nyt jo nakee, etta hienosta paikasta on kyse. Taalla pitaisi sitten yrittaa viihtya kymmenen paivaa.

Hostellissa on onneksi ilmainen netti. Taa tykkais. Yhteydenpito ihmisiin on hieman helpompaa (ja varsinkin halvempaa) talla tavalla. Hostelli vaikuttaa muutenkin oikein kivalta. Siistilta. Turvallistakin tuntuu olevan, kun poliiseja partioi Broadwaylla koko ajan.

Voisi harkita nukkumista. Lahdettiin aamulla liikkeelle Emporiasta parin tunnin unien jalkeen ennen yhdeksaa. Younet jaivat vahiin sen takia, kun jotenkin kaverit saivat meidat houkuteltua eilen jatkoille. Tavattiin kylla taas niin mahtavia tyyppeja, ettei ole tosikaan. Ja onhan sita aina kiva kuulla, etta "You guys are awesome! We love you!".

Niin, nukkumaan. Piiiitka paiva. Matkustettiin yhteensa 16,5 tuntia (johon mahtui mm. nelja nousua ja laskua). Nukuin kylla joka valissa, mutta kyllapa tuo matkavasymys painaa silti paalle. Huomenna pitaa sita paitsi jaksaa juhlia St. Patrick's Dayta. Joten naihin "kuviin" siis.

Sunnuntai 18.3.2007 klo 22:37

San Finland

Lansirannikolla ollaan vielakin. St. Patrick's Daysta selviydyttiin kunnialla, kaytiin katsomassa paraati downtownissa, saatiin helmia, kaveltiin jalat puhki ja ostettiin kengat. Tultiin takaisin hostellille, otettiin paikkarit ja lahdettiin ulos. Joka paikka oli taynna, kuten arvata saattaa. Paadyttiin lopulta eraaseen pubiin. Jossain vaiheessa kiinnitin huomioni seinalla olleeseen tauluun, jossa oli lehtileikkeita. Jokin siina naytti oudolta. Se oli suomeksi.

Lehtileike ei ollut eilisen ensimmainen tormaaminen suomeen. Avasin aamupalaa syodessani eraan kirjan. Kirjaan oli raapustettu teksti: "2.3.2003 SF European dreamers go to America. American dreamers go to California. Kerouacin jalanjaljilla ollaan..." (Niin, siis tuossa oli ihan aakkoset ja ookkoset paikoillaan, toisin kuin tassa etnosentrisessa nappaimistossa.)

Tanaan kaveltiin Fisherman's Wharfiin. Aurinko paistoi, mutta tuuli oli viilee. Silti karaytettiin kaulat, kun istuskeltiin katselemassa nahtavyyksia (mm. Golden Gate Bridge, Alcatraz, Tyynimeri) ja sita, kun joku esiintyja hakkasi naulan nenaansa. Oh joy. Juu, ja tormattiin suomalaisiin ja suomalaiseen lakritsiin! We're taking over!

Ai niin, pitaa muistaa mainita yksi paivan ehdottomista kohokohdista! S soitti. Jutusteltiin viitisen minuuttia tuplataksalla, mutta olipa se nyt sen arvoista. Pienesta sita tulee iloiseksi. Yksi huonetovereistamme herasi puheluun (niin herasin minakin) ja han oli vissiin kuunnellut keskusteluani mantereen toiselle puolelle, kun oli sitten Soilelta kysynyt, olenko amerikkalainen.

Nice. I guess...

Loppukevennykseksi kerrottakoon, etta johdan Facebookissa college-koripallon veikkausturneeta. Tai siis omaa ryhmaani, jossa on 14 amerikkalaista ja mina. Muah!

Tiistai 20.3.2007 klo 01:40

Hello Goodbye

Toivottelin tuossa hyvat yot kahdelle mukavalle brittipojalle. Lahtevat aamulla ajelemaan kohti Las Vegasia. Hostelleissa asustelemisessa on se hyva puoli, etta taalla tapaa paljon uusia ihmisia. Toisaalta, kun itse viipyy pitkaan, joutuu myos hyvastelemaan paljon uusia ihmisia. Elama on laiffii. Ja eurooppalaiset ovat vaihteeksi innoissaan minun sukunimesta. En muistanutkaan, etta semmoinenkin on mahdollista. Amerikkalaiset kun eivat ymmarra oikean jalkapallon paalle mitaan.

Tanaan kaytiin vahan ostoksilla. Tai mina en ollenkaan. Kierreltiin kylla kauppoja, mutta mitaan ei oikein tahtonut loytya. Saastyipahan nekin rahat. Hyva, etta edes jotkin rahat. On sita varmaan taas aika persaukinen taman reissun jalkeen. Mutta onpahan taas monta kokemusta rikkaampi.

Olen (taallakin) vaihteeksi miettinyt S:n ja minun tilannetta. Sehan tiedettiin, etta tasta kaukosuhteilusta tulee hankalaa, mutta S ei tunnu tekevan tasta yhtaan helpompaa. Siita ei kuulunut koko viikonloppuna mitaan, taisi olla liian kiire hauskanpidon kanssa. Tai no soittihan se eilen, parin paivan tauon jalkeen. Se ei oikein taida ymmartaa, etta minusta olisi kiva tietaa, etta se ajattelee minua. Ehkei se itse tarvitse varmistusta minulta koko ajan siita, etta se pyorii mielessa 24/7, mutta olen itse kylla sen verran epavarma (ja tytto), etta olisi kiva kuulla mukavia juttuja. Useammin, kuin mita nyt kuulen. Tanaankaan siita ei ole kuulunut mitaan. Soittelu on kylla jarkyttavan kallista, mutta sahkopostikin kulkee. Ja vielapa ihan ilmaiseksi.

Pelottaa vain jotenkin, etta se huomaa pian, ettei se tarvitse minua oikeastaan mihinkaan. Etta silla on siella kaikki, mita se tarvitsee onnelliseen elamaan. Jarki sanoo minullakin, ettei tassa ole, niin, mitaan jarkea. Ja se on viela meista (muka) se jarkevampi. Jarjellisempi? Kaukosuhteessa sita varsinkin tarvitsisi varmistusta siita, etta toinen tuntee viela samoin kuin aiemminkin. Meidan yhteydenpito on vahentynyt, muuttunut. On jotenkin pelottavat merkit ilmassa. Tai sitten ne on vain minun paassa. Olemassa ne ovat joka tapauksessa.

On kai sita mentava nukkumaan. Huomenna taitaa olla museopaiva, on luvattu sateista ja kylmaa kelia. Taalla on ollut muutenkin aika vilpoisat kelit. Oonpa ruskettunut silti, lallallaa (tuohon saa halutessaan lisata pisteet a-kirjainten paalle).

Keskiviikko 21.3.2007 klo 10:45

Oh Lucky Day

Hohhoijaa, matkavasymys painaa paalle. Mentiin eilen nukkumaan yhdeksan maissa. Tai no nukahdettiin. Paatettiin menna sitten ihan oikeasti nukkumaan, vaikka alakerrassa olisi ollut beer pong -turnaus menossa (aiti, olen parantunut!). En sitten kuitenkaan saanut unta, kas kun ajatukset meinasivat vahan pyoria ympyraa. Tanaan pitanee soittaa selventava puhelu tuonne mantereen toiselle puolelle.

Kaytiin eilen modernin taiteen museossa (SFMOMA). Ihan kaikki "taide" ei taas uponnut, mutta olipa museossa kummiskin esilla Alvar Aaltoa. Juu, ja Picassoakin.

Keskustassa alkoi paivan onnekkaat tapahtumat. Oltiin juuri ostamassa lippua historialliseen raitiovaunuun, joka veisi meidat Fisherman's Wharfiin makisia katuja pitkin. Liput $5/kipale. Oltiin kaivelemassa rahoja lompakosta, kun eras nainen pienen lapsen kanssa kaveli ohi ja antoi meille kaksi City Passia. Ilmaiseksi. Niilla saadaan kulkea julkisilla niin paljon kuin huvittaa. Okei, ne on juniorilippuja, mutta kylla me nyt 17-vuotiaista mennaan. Paastiin sitten ilmaiseksi streetcarin kyytiin. Muah!

Illalla unohdettiin avain huoneeseen. Oltiin menossa juuri hakemaan noloina avainta respasta, kun huonetoverimme kaveli vastaan. Seurattiin mummoa (se on oikeasti ikaloppu) lyhyen valimatkan paassa huoneen ovelle, odotettiin, etta han avaa oven ja mentiin samalla ovenavauksella sisaan. Sneaky sneaky. And so lucky.

Eilisen ehdoton kohokohta oli se, kun kaytiin syomassa italialaisessa ravintolassa Little Italyssa. Ruoka oli oikein hyvaa, mutta se ei tehnyt reissusta niin loistokasta. Oltiin lahdossa ravintolasta pois, kun tarjoilija tuli juttelemaan. Antoi minulle puhelinnumeronsa ja pyysi soittamaan niin pian kuin mahdollista. Ei kuulemma yleensa anna toissa numeroaan kenellekaan, kun on toissa. (Nii vissiin.) Piti yrittaa pitaa pokka niin kauan, kunnes paastiin ulos. Olihan hassua taas. Outo maa taa Amerikka.

Lauantai 24.3.2007 klo 18:24

Hengissa ollaan

Mmmoi. On tainnut olla kiireita, kun en muka ole ehtinyt kirjoittelemaan, mutta otetaanpa tahan nyt pikainen tiivistelma viime paivien tapahtumista.

Keskiviikkona yritin soitella edellisessa kirjoituksessa mainitsemaani puhelua itarannikolle, miehesta kun ei ollut kuulunut sunnuntain jalkeen mitaan, vaikka lahetin sille ihan sahkopostiakin. Noh, se ei vastannut puhelimeen. Torstaiaamuna huolestuin jo ihan kunnolla, kun en vielakaan saanut sita kiinni. Vaha janskatti jo, etta sille olisi sattunut jotain. Kavin jopa Alcatrazissa asti huolehtimassa. (Alcatraz on muuten mahtava paikka.) Illalla se sitten laittoi minulle viestin, etta sen puhelin on sekoillut ja etta se soittaa myohemmin.

No illemmalla lahdettiin baarikierrokselle hostellin vaen kanssa. Odottelin puhelua, turhaan. En antanut sen masentaa, vaan pidin sen sijaan hauskaa uusien tuttujen kanssa. On englantilaista, skotlantilaista, australialaista, uusiseelantilaista, saksalaista, norjalaista, ruotsalaista... Ollaan tultu varsin hyvin juttuun varsinkin skotin kanssa. Se on hassu. Silla on hame.

Baarihyppelyn jalkeen tultiin hostellille ja valvottiin vissiin viiteen tai kuuteen asti. Seuraavana paivana, eli eilen, oli tarkoitus lahtea elaintarhaan, mutta paadyttiin harhailemaan ympari kaupunkia ja kipuamaan kukkulalle katselemaan maisemia. Soitin kukkulalta S:llekin. Oli hyva valinta soittaa sielta, koska 360 asteen nakymat merelle ja San Franciscoon rauhoittivat kummasti vihaista mielta. On kai meilla kaikki ihan hyvin. En tieda, kysykaa silta.



Illalla lahdettiin hostellin porukan kanssa taas valloittamaan paikallisia ravitsemusliikkeita. Tanssin ehka ensimmaista kertaa elamassani miehen kanssa, jolla oli hame paalla ja kasilaukku vyotarolla. Tai no kiltti se kuulemma on. Semantics. Olihan se ainakin hassua. Pelattiin myos biljardia. Peli sujui hyvin ja voitettiin Soilen kanssa pari miespeluria. Hahaa.

Hostellilla soittelin viela pianoa (taalla on piano!) ja juttelin henkevia ja vahemman henkevia. Nukkumaan taisin menna viiden jalkeen. Matkailu avartaa. Tai lahinna ihmisille juttelu avartaa. Tama hostelli on ollut aivan mahtava. Etta jos te lapsukaiset matkaatte koskaan San Franciscoon tai Seattleen, niin majoittukaapa Green Tortoisessa.

Tanaan kaytiin Soilen kanssa elaintarhassa. Tanaan oli aika kylma paiva, varsinkin eiliseen verrattuna. Kylma ja kostea. Onneksi kohta paasee takaisin lampimaan Emporiaan. Tulee vaan ikava naita meidan uusia kavereita.

Maanantai 26.3.2007 klo 02:25

Until We Meet Again

Tassa on nyt vahan niin kuin viimeiset hetket tassa hostellissa jaljella. Alkuviikosta olisin ollut taysin valmis lahtemaan takaisin Kansasiin, mutta nyt en haluaisi lahtea. En viela. Tanne jaa niin mahtavia ihmisia. Tai no nekin on kohta lahdossa. Hyvastit ovat aina vaan hankalia. Taa ei tykkais.

Kaytiin eilen poikien kanssa ulkosalla. Kierrettiin baareja, naurettiin niin paljon, etta vatsaan ja poskiin sattui. Ensimmaista kertaa pitkaan aikaan en murehtinut tilannetta S:n kanssa ollenkaan. Katsontatavasta riippuen se voi olla hyva tai huono juttu. Hyva, koska en murehtinut. Huono, koska en jaksanut valittaa (pisteiden kanssa nuo a:t sitten).

Kuten jo mainitsin, eilinen oli aivan mahdoton paiva. Uusiseelantilainen Moby veti show'ta kertomalla hurjia juttuja. Herra on matkustellut jo yli vuoden. Uskomaton tyyppi. Australialainen Kirin jutteli koirille ja ihmisille ja sai lempinimen Wingnut (kas kun siita ei ikina tieda, mihin se kimpoilee). Hostellilla joukkueeseen liittyi supersankareiksi pukeutuneita australialaisia (Spiderman, Batman ja Teenage Mutant Ninja Turtle). Asuthan olivat tietysti lasten kokoa... Onneksi on kuvia. Paljon. Yolla juttelin taas skotlantilaisen kanssa. Se on kylla tosi, tosi mukava tyyppi. On silla aika mahtava aksenttikin. Tulee ihan ikava. Asken tuossa juuri halailtiin hyvasteiksi. Onneksi se kannusti viimeisiksi sanoikseen, etta kun olen koulussa, voin ajatella sita, etta se on Las Vegasissa.



Aamulla oli mukava herata, kun kaikki illan tapahtumat palautuivat mieleen. Valvoin taas varmaan kuuteen asti, rappusissa seisoskellen. Hiukset olivat aamulla ihan tahmeat, kun Moby kaatoi siideria minun paalle. Monta kertaa. Naurettiin Soilen kanssa aamullakin viela melkein kippurassa eilisille jutuille. On taa porukkaa, ei voi muuta sanoa. Ja sitten ne tykkaa meista. Sekin on aika kiva juttu.

Tanaan kaytiin Soilen kanssa Golden Gate Bridgella. Seikkailtiin sinne bussilla (ilmaisia City Passeja kayttaen) ja kaveltiin sillalla. Oli niin sumuista, ettei silta edes nakynyt kokonaan, mutta olihan se mahtava siltikin. Vahan meinasi pelottaa, kun oltiin aika korkealla. Tuli kylla epauskoinen olo. Oltiin oikeasti maailmankuululla sillalla. Me, kaksi tavallista suomalaista tyttoa.



Nyt on tasan tunti aikaa olla hostellilla. Onneksi suurin osa porukasta meni jo nukkumaan, niin ehtii viela kirjoitella tapahtumia tanne ylos ennen kuin kaikki unohtuu. Asken skotti teki minulle hatun paperista, ja siitahan syntyi oikein trendi. Moby taiteili hattuja, ja taidettiin saikyttaa Soilen, Mobyn ja Wingnutin kanssa uudet hostellin asukkaatkin esiintymalla paperihatut paassa hostellin aulassa. "Welcome to the Green Tortoise!"

Tama reissu on ollut paras kaikista. Kallein, mutta ehdottomasti paras. Taalla koetut parhaat jutut ovat tosin olleet ihan ilmaisia. Tai ainakin melkein. Minusta ei taitaisi olla maailmanmatkaajaksi, kun aina nama hyvastit tuntuvat niin haikeilta. Odotan kauhulla Emporiasta lahtoa. En odota. Pelkaan. Onneksi sahkoposti kulkee jne. Tuntuu vain pahalta, ettei naita tyyppeja hyvin todennakoisesti nae enaa koskaan. Pitanee vain yrittaa muistella naita hyvia aikoja hymy huulilla eika kyynel silmakulmassa.

Kunnes taas tavataan. Emporiassa.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Pienet kengät

Talo on taas tyhjä tyhjempi. Vaikka aika tuntuu aina loppuvan kesken, kahteen viikkoon mahtui silti vaikka mitä mukavaa pikkukilien syöttämisestä pienimuotoiseen pienpanimoturneeseen ja Apocalyptican mahtavaan konserttiin. Nyt pitäisi osata palata arkimoodiin, mutta vaikeaa se on.

Deanna Rose Children's Farmstead -kotieläinpuistossa oli nälkäisiä kilipukkeja.
Hurjan hyvin kautensa aloittaneiden Royalsien pelissä.
Päästiin Scottyn kanssa treffeille!
Kellarin baari sai pikaisen kasvojenkohotuksen (hyllyt ja taulu lomamuistoina kerättäville pullonavaajille) eräänä päivänä Scottyn ollessa töissä.
Mummon ja ukin loman aikana ehti myös varmistua yksi juttu:

Kenkien väristä voinee päätellä jotain.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Perinneperjantai: Kainalosauva

Hypätäänpä hempeästä helmikuusta myrskyisään maaliskuuhun. Scotty löysi vihdoin itärannikolta ikäistään seuraa, joka koostui minun harmikseni oikeastaan pelkästään tytöistä. Olin ihan rehellisesti äärettömän mustasukkainen ja aloin epäillä omia tunteitani ja niiden aitoutta.

Minulle tuli kainalosauvamainen olo, koska tunsin, että mies kaipasi seuraani vain silloin, kun muuta, parempaa, ei ollut tarjolla. Tottahan se ei ollut, sillä Scottyn etäisyyteen oli järkiperäisempi syy, joka minulle sitten lopulta selvisi. Totuus ei kuitenkaan tehnyt keväästä 2007 yhtään sen kevyempää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 1.3.2007 klo 02:35

Severe Weather

Koin tänään elämäni ensimmäisen tornadovaroituksen. Ja toisen heti perään. Tornado oli havaittu 8 mailin (noin 12 kilometrin) päässä Emporiasta. Vaikka kyse nyt ei ollutkaan mistään suuresta tappajatornadosta, ja sen tänne osuminen oli todella epätodennäköistä, tuli aika inha tunne odotellessa ja telkkaria katsellessa. Illalla oli aivan järkyttävä ukkosmyrsky, rakeitakin sateli. Kyllä on Suomen ukkoset ja myrskyt pieniä näihin verrattuna.

Tuskin tulee kenellekään yllätyksenä se tieto, että vietin taas melkein koko päivän S:n kanssa Skypessä ja pelimaailmassa. Eilisen hempeilyn ja lässytyksen jälkeen tämä päivä oli outo. Ei puhuttu oikein mistään kunnollisesta, ja pelailun jälkeen se meni suoraan nukkumaan, mitä nyt vähän näyttäytyi kamerassa kisunsa kanssa. Keksin varmaan taas ongelmia omasta päästä, kun niitä ei muuten ole. Tai no onhan niitä, esimerkiksi tämä puolen mantereen mittainen välimatka. Kai se tällainen erossaolo on vain sen verran turhauttavaa, että tavalliset ja mukavat päivät eivät enää riitäkään. Pitäisi koko ajan olla jotain erikoista, vaikka eihän se onnistu. Ei mitenkään. Välillä tulee epätoivoinen olo, ja se johtuu satavarmasti juuri tästä välimatkasta ja siitä, kun ei tiedä, milloin toista pääsee näkemään ja halaamaan. Silti tämä on parasta, mitä tällä hetkellä voi saada. Näin edetään.

Hyvä niin.

Sunnuntai 4.3.2007 klo 22:49

Ups and Downs

Tämä viikonloppu on ollut hieman kaksijakoinen. Toisaalta on ollut tosi mukavaa, toisaalta ollaan käyty melkein pohjallakin, ihan sen takia, että olen kova huolehtimaan. S on saanut aikaan molemmat tunnetilat, joskin tuohon viikonlopun mukavuuteen ovat vaikuttaneet mahtavat kaveritkin.

Senhän olisi pitänyt tulla tänne tänä viikonloppuna. Nyt ei ole tietoa, milloin se pääsee tulemaan. Ei ole tietoa, milloin se voi kertoa minusta, edes naispuoleisille (työ)kavereilleen, joiden kanssa se hengailee melkein joka ilta. Sen uudet kaverit eivät edes tiedä, että se seurustelee. Ymmärrän kyllä, miksi se ei voi kertoa minusta heille, mutta minun olisi paljon helpompi olla, jos sen kaverit tietäisivät, ettei se ole vapailla markkinoilla. Nytkin joku tyttö oli jo kirjoitellut sen seinälle Facebookissa, että S:lle pitää löytää tyttö, joka voi keikastella haalareissa (se on outo).

Eilinen ilta oli mahtava. Käytiin Janellen, viime vuonna Vaasassa olleen tyttösen synttäribileissä Natasha'sissa ja sen jälkeen Beer 30:ssä. Nähtiin paljon tuttuja. Otettiin kuvia, halailtiin, naurettiin, juotiinkin. Kynan sai loistavan idean. Juotiin kaksi Long Island Iced Teata, per lärvi. Ja oltiinkin sitten sen jälkeen aika lärvit. Veikkaisin, että jäällä täytetystä noin kolmen desin lasista 5/6 oli alkoholia. Yäh.

No hauskaa oli kuitenkin. Oikein hauskaa. Kynan on aivan mahtava tyyppi. Ollaan tavattu se useasti aiemminkin, mutta vasta eilen päästiin oikeastaan ensimmäistä kertaa juttelemaan ja höpöttelemään kunnolla. Se oli tarkoitus mennä tänä aamuna kirkkoon, mutta se soitteli Soilelle tuossa päivällä, että oli aamulla peiliin vilkaistuaan päättänyt, että taitaa olla parempi jättää kirkkoreissu väliin.

Tänään juttelin ja pelailin S:n kanssa, mutten läheskään niin paljoa kuin muina päivinä. Molempia kyllä väsytti, mutta tämä viikonloppu on ollut muutenkin hieman outo. Ihan kuin jokin meidän välillä olisi muuttunut. En tiedä, kyse ei ole edes mistään negatiivisesta, mutta silti jokin mietityttää. Eniten tässä kalvaa kai se, kun se ei puhu oikein mistään, ja itse olen tottunut siihen, että asioista puhutaan. Paljon. Nyt joudun arvailemaan asoita, etsimään vinkkejä pienistä asioista. Onneksi olen salapoliisi. Onneksi asiat ovat kuitenkin hyvin.

Keskiviikko 7.3.2007 klo 02:31

Risteys

Tänään oli kumma päivä. En jutellut S:n kanssa ollenkaan. Taisi olla ensimmäinen tällainen päivä laatuaan kuukauteen. Se sanoi eilen, että se saattaa pyytää työkavereitansa pelaamaan biljardia, joten ei kannata yllättyä, jos hän ei ilmestykään linjoille heti töiden jälkeen. Noh, pitäähän sen päästä tuulettumaan, ja mullakin oli tänään pitkä päivä koulussa, joten ei se minua haitannut.

Illallapa alkoi haitata. Herraa ei näkynyt eikä kuulunut, ja puoli yhdentoista aikaan (puoli kaksitoista itärannikolla) lähdettiin Soilen kanssa pelaamaan biljardia. Pidin koko illan kännykkää lähellä siinä toivossa, että se tajuaisi soittaa minulle, mutta kun ei niin ei. Miehet. Onneksi Natasha'sissa oli taas paljon tuttuja, joten ei tarvinnut ihan koko aikaa pohtia tulevaisuutta ja sitä, miten erilaisia ihmisiä oikeasti S:n kanssa ollaan. Kotiin tultiin jo puolenyön jälkeen. S oli laittanut sentäs viestiä, jossa arveli minun olevan baarissa ja toivotti hyvää iltaa. Puoli yhden aikaan paikallista aikaa.

Tänään oli ainakin aikaa miettiä asioita. Se odottaa minulta suuria uhrauksia, mm. kansalaisuuden vaihdosta ja muuttamista Suomesta pois. Pysyvästi. Minun pitää tehdä myönnytyksiä, minun pitää kestää se, että se kulkee tyttöjen kanssa jatkuvasti ulkona, minun pitäisi olla vähemmän mustasukkainen ja epävarma. En haluaisi olla mustasukkainen tahi epävarma, mutta en voi sille mitään. Silti yritän parhaani mukaan ymmärtää ja olla turhautumatta siitä, etten voi olla mukana pitämässä hauskaa. Ja mitä se tekee minun puolesta? Tällä hetkellä... Eipä oikeastaan mitään.

Se on totta, että se riskeeraa tällä hetkellä koko uransa ja tulevaisuutensa minun takia, mutta jos hän ei kerro minusta kenellekään (niin kuin ei kerro), niin eipä hänellä ole mitään hätää. En tiedä, tänään on vain jotenkin mietityttänyt koko juttu. Luopuisin niin paljosta ihan vain sen takia, että saisin olla sen kanssa. En tunne vielä koko ihmistä kunnolla, eikä se oikein anna mahdollisuutta tutustuakaan. Olisi kiva, jos se tulisi puolitiehen vastaan. En pyydä mitään muuta.

Enkä minä siitä ihmisestä halua luopuakaan, vaikka välillä luonteet menevätkin vähän ristiin. Koska kyllähän minä siitä aikas paljon tykkään. Jos nuo 1000 mailia poistettaisiin tuosta väliltä, niin kaikki olisi varmasti hyvin. Ellei jopa loistavasti.

On vähän sellainen olo, että tässä on lähestymässä jonkinlaista risteystä. Kohta pitää tehdä ratkaisuja, pitää päättää, mihin suuntaan sitä sitten kulkee, kulkeeko yksin vai yhdessä. Sydän sanoo 'yhdessä', järki ei osaa vielä päättää.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Perinneperjantai: Matkani nörtiksi

Scottyn yksinäisyys eteni itärannikolla siihen pisteeseen, että vannoutunut koiraihminen kävi adoptoimassa pienen valkoisen kissatuholaisen itselleen seuralaiseksi. Kaksikosta hitsautuikin melkoinen yksikkö, mutta eihän se kaikkia ongelmia poistanut, ihmiskontakteja korvannut. Mies haaveili matkasta kotikonnuille ja minun luokse - saipa minut koukuttumaan myös ennen niin vieroksumaani nörttipeliin, World of Warcraftiin, jotta voisimme olla hyvällä paremmalla omallatunnolla yhteydessä toisiimme; samaan kiltaan kuuluminen ja virtuaalimaailmassa seikkailu kun ei ollut meidän mielestä yhtään yhtä raskauttavaa kuin Skypessä toistemme perään huokailu.

Minulla oli kiirettä koulutöiden (ja biljardin) kanssa, mutta löysin silti päivästä ja yöstä tunteja, jotka kulutin webbikameran edessä. Kirjoittelin esseet vähän vasemmalla kädellä hutaisten, mutta onneksi koulutukseni oli valmistanut minut juuri tällaisia tilanteita varten. Sain hyviä arvosanoja täydestä jöötistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 16.2.2007 klo 16:25

Kisuasiaa

Huomasinpa tässä, että kun en enää oikein voi raportoida suhteemme jokaista käännettä, jokaista pikkuasiaa, minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Suhteesta ja siitä eräästä olisi kyllä vaikka mitä sanottavaa, mutta kun se ei oikein nyt käy päinsä. Kirjoittaisin niin mielelläni siitä, miten onnellinen olen. Kirjoittaisin myös mielelläni siitä, miten olen välillä surullinen, kun en voi olla toisen lähellä.

Sen sanon kuitenkin, että se yrittää saada minua pelaamaan World of Warcraftia. Aikoi oikein ostaa minulle pelin laajennuksineen. On se vähän outo, mut kyl mä siitä silti tykkään. Seura tekee vissiin kaltaisekseen.

Tänä viikonloppuna pitäisi saada tehtyä erinäisiä koulutehtäviä. Ei vain huvita mitenkään liikaa, mutta ei auta myöskään itku markkinoilla, tehtävä ne on. Se takia kai niitä kutsutaankin tehtäviksi.

Käveltiin eilen Soilen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa vartti, jotta päästiin pelaamaan biljardia. Käytin eilen biljardiin enemmän rahaa kuin olueen. Ei olisi kannattanut, olin huono, ainakin viimeistään 8-pallon kohdalla. Istuttiin sitten loppuilta pöydässä kahdestaan kimmottelemassa 25-senttisiä kuppeihin ja pohtimassa syntyjä syviä. Sitten tallusteltiin kotiin (tai ehkä ravi olisi parempi kuvaus liikehdinnästä), ja Skype lauloi taas, ehkä puolentoista tunnin verran. Painoin pään tyynyyn ja katselin, kun 1000 mailin päässä toinen teki samoin.

Nyt se kyselee minulta ohjeita kissan ottamiseen. Sen äiti on kyläilemässä. Tänä viikonloppuna se ei ehkä jouda leikkimään minun kanssa kovinkaan paljoa. Ehkä ihan hyvä asia noin koulutehtävien kannalta.

Tuli ihan kamala ikävä Niilaa.

Sunnuntai 18.2.2007 klo 16:20

Kevättä rinnassa

Oon aivan rakastunut. Se miekkonen otti nyt sitten 8-viikkoisen kissaneidin. Olen pikkuista katsellut webbikameran välityksellä ja olen vähintään yhtä myyty kuin isäntäkin. On aika hellyttävää katsella, kun ne kaksi tutustuvat toisiinsa. Ja tykkäävät toisistaan. Kisulla ei ole vielä nimeä, kun ei se nyt raaski tuommoista nättiä neitiä koiraksi kutsua. Kyseli se viime yönä minulta suomalaisia nimiä. Mukava.



Kävin eilen pyöräilemässä Wal-Martissa. Tästä on sinne matkaa varmaan noin viisi kilometriä. Tarkoittaa viittä kilometriä erittäin huonoja kevyenliikenteenväyliä. Viimeiset kolmesataa metriä ovat kuin itsemurhayritys, joka kerta. Pitää mm. ylittää moottoritien ramppi ilman suojatien tuomaa turvaa. Pitää vielä muistaa, että paikalliset autoilijat eivät todellakaan ota pyöräilijöitä tai jalankulkijoita huomioon. Mutta hengissä ollaan.

Itse Wal-Martista tarttui mukaan sitten kaikenlaista tavaraa. Löytyi webbikamera (olen lainaillut Soilen kameraa tähän asti), World of Warcraft -peli (sen erään ilahduttamiseksi), pilates-dvd (oli halpa, ja jotain on alettava tekemään, ennen kuin olen ihan rapakunnossa), virkkuukoukku ja lankoja. Nyt olen sitten vältellyt koulutehtävien tekemistä virkkailemalla isoäidin neliöitä. Rules.

Huomasinpa tässä, että tänäänhän on 18. päivä helmikuuta. Viiden vuoden ajan se oli merkittävä päivä, vuosipäivä. Kummallista. Niin se elämä heittelee. Niin sen pitääkin heitellä.

Voi voi, kun meinaa olla kova ikävä. Onneksi se tulee luultavasti tänne jo kahden viikon päästä. Itse asiassa alle kahden viikon päästä, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. En malttaisi odottaa. En en en. Toisaalta sitä on kiva odottaa, ihan kuin jouluakin. Nyt se on ainakin vielä edessä. Sitten ärsyttää, kun se on ohi.

Olisi kiva, kun osaisi miettiä jotain muuta kuin sitä miestä itärannikolla. Tai sen kissaa. Tuo keväinen ilmakin (+11C) saa minut haaveilemaan. Myh.

Torstai 22.2.2007 klo 03:43

You Take the Breath Right out of Me

Se ei pääsekään tulemaan ensi viikolla. Jälleennäkemiseen menee vielä yli kuukausi. Se on pitkä aika. Noh, tässä on menty jo yli kuukausi, eiköhän se toinenkin mene ihan rutiinilla. Onneksi nyt voi edes jutella. Onneksi nyt tietää, missä mennään. Ja mikä vielä tärkeämpää, onneksi mennään mukavaan suuntaan. On vain vähän tyhmä olo, kun sitä kuitenkin toivoi aika kovasti, että oltaisi nähty jo reilun viikon päästä. Toisaalta ymmärrän kyllä täysin, miksi se ei voi tulla käymään. Sekin varmasti haluaisi tulla. Ihan yhtä kovasti, kuin minä haluaisin sen tulevan. Ainakin melkein.

On mulla sitä vaan kova ikävä. Pelattiin tänään World of Warcraftia viitisen tuntia. Kyllä virtuaalihalaukset ja kivat kirjeet, joissa se sanoo ikävöivänsä, tuntuvat mukavilta. Huomenna (tänään) pelaillaan ja halaillaan lisää. On tämä melkoista kidutusta, kun kuulee äänen ja näkee kasvot, mutta välissä on 1000 mailia. Ei ihan yllä kädet halaamaan irl.

Tämä tilanne on silti tuhat, miljoona kertaa parempi kuin kuukausi sitten. Kyllä tämän kestää vaikka hampaat irvessä. Onneksi sydän hymyilee, vaikka kasvoilta se ei näkyisikään.