Perinneperjantai: Viimeiset vaihtaripäivät

Alla turhan tarkka ja pitkä reportaasi viimeisistä Emporia-päivistä. Siinä on niin paljon luettavaa (ja otsaläpsäyteltävää), että jätän lätinät tällä kertaa sikseen.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jo parisuhteettomuuskriisiä kriisin perään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 17.5.2007  klo 20:16

Suomettuminen

Suomessa ollaan. Matkaväsymys painaa päälle niin paljon, että matka(väsymys)kertomukset saavat odottaa huomiseen. Tulin juuri saunasta, nyt on aika raukea olo. Jos painuisi petiin. Oikeaan sänkyyn.

Ai niin. Nyt on S:n lisäksi ikävä miljoonaa muutakin ihmistä.

Maanantai 14.5.2007 klo 16:10 (julkaistu 18.5.2007)

Last Days (Part I)

Netti ei vaihteeksi toimi (thank you, Cable One), joten kirjoittelen nyt sitten eilisen tapahtumia ylös, julkaistaan sit joskus.

Eilen ei pelleilty ihan niin paljon kuin lauantaina, joten vaatteetkin löysivät tiensä matkalaukkuihin. Uusi matkalaukku on niin tilava, että sain mahtumaan kaikki vaatteeni siihen. Kyllähän se painaakin. Nyt toiseen matkalaukkuun saa mukaan (melkein) kaikki kengät, vuosikirjat ja koulutarvikkeet. Taitaa tulla sillekin laukulle painoa.

Beer:30 ei eilen ollut auki, vaikka Jared keskiviikkona toisin väittikin. Mentiin sitten J'Mo'siin pelaamaan biljardia ja kuuntelemaan karaokea. Oltaisi ehkä voitu vetäistä viime viikolla laulamatta jäänyt Last Kiss, mutta ääni ei onneksi riitä lauleskeluun. Jatkettiin matkaa Babe'siin, nähtiin tuttuja, pelattiin biljardia ja lähdettiin jatkoille. Mentiin McDonald'sin kautta Brettin ja Joen kämpälle. Matkalla keksittiin mm. uusi pikaruokaravintola McHarbee's (McDonald's+Hardee's+Arby's+Applebee's), jonka maskotti olisi punahiuksinen pelle nimeltä Wendy. Ravintolassa tarjottaisiin pikaruokaa hienoilta lautasilta. Sounds like a plan.

Business-keskustelujen jälkeen lähdettiin poikien kanssa country cruisingille. Ajeltiin hiljaisia sivuteitä, katseltiin mahtavaa tähtitaivasta ja naurettiin niin paljon, että viikon vatsalihastreenit tuli tehtyä. Tultiin vielä uimaan altaalle, ja viihdyttiinkin viileässä vedessä kiitettävän pitkään. Niin pitkään kun oli vauhtia ja hauskuutta, en ehtinyt murehtia sitä, että tänään on viimeinen kokonainen päivä Emporiassa. Aamuyöstä vauhti kuitenkin hiljeni, ja istuin kuuntelemassa haikeaa musiikkia ja haikailemassa S:n perään.

Aamulla herättiin jo ihan ihmisten aikaan (yhdeltätoista). Painuttiin Soilen kanssa altaalle ja saatiin taas väriä pintaan (Soile varsinkin). Toivottavasti ei lähde pesussa pois. Laiskottelun jälkeen pistettiin töpinäksi. Lähdettiin myymään koulukirjat ja käytiin sopimassa sohvalle poiskuljetus. Tultiin Subwayn kautta kotiin pakkailemaan tavaroita. Jason soitti ja pyysi meitä katsomaan heidän softball-matsejaan tänään, pelaavat Beer:30:n joukkueessa. Aikoi tulla hakemaan tuossa ennen kuutta. Kivahan tuonne ulos on lähteä istuskelemaan, lämmintä on varmaan 30 astetta (tarkistaisin, jos netti toimisi). Voisi olla huonommatkin kelit näin viimeiselle illalle.

Viimeiselle illalle. Älytöntä.

Sunnuntai 20.5.2007 klo 07:09

Last Days (Part II)

Kun nyt kerran olen hereillä, niin kirjoitellaanpa matkakuulumisia vielä ylös. Mihin jäinkään... 

Lähdettiin softball-otteluun maanantai-iltana kuuden jälkeen Jasonin ja Matt-veljen kyydillä. Pelipaikalla pojat lykkäsivät meille kaljatölkit käteen ja pitivät huolen, että pysytään nesteissä koko otteluiden ajan, ja varsinkin otteluiden jälkeen. Pelit eivät Beer:30:n joukkueelta sujuneet ihan toivotulla tavalla, mutta meillä oli hauskaa. Mikäs siinä oli istuskellessa, ilta-auringossa.

Meidän oli tarkoitus mennä Beer:30:iin ajoissa, koska meidän kaverit olivat tulossa sinne meitä moikkaamaan. Pari kaveria soittelikin jo yhdeksän aikaan, että moneltako, mitä ja missä. Softball-jälkipelit (kalja ja grillaus) jatkuivat kuitenkin (liian) pitkään, ja kotiin päästiin vasta 25 yli kymmenen. Siitäpä sitten kiireellä suihkuun ja baariin.

Tehtiin joku valmistautumisen ja kävelyn maailmanennätys: 2 tyttöä, 1 suihku, 1 fööni, 1 isompi peili, 2 kilometriä matkaa baariin = 50 minuuttia. Päästiin Beer:30:iin siis kello 11:15 (pm) ja siellä oli meitä jo porukkaa odottamassakin. Josh tarjosi meille ensimmäiset kaljat. Ostettiin Beer:30-paidat ja lykättiin tussit ihmisten käsiin. Illan mittaan paita täyttyi (enimmäkseen) tuttujen nimikirjoituksilla ja piirroksilla. Jared, toinen Beer:30:n omistajaveljeksistä kirjoitti "Our Bar Won't B The Same", ja Josh kirjoitti "Bartenders never LIE. We'll keep in touch." (vrt. "Finnish girls never lie" -Anni ja Soile) ennen kuin kävi rutistamassa minusta ilmat pihalle. Nyt paita on siis täynnä "Miss you!", "I loveded you!" ja "I TOUNGE [sic] kiss Mike" -tyyppisiä kirjoituksia. Omistajaveljekset tarjosivat meille vielä shottejakin, muut kaverit good ol' Bud Lightia. Ah, good times.

Baari sulkeutui väkisinkin kahden maissa. Soile keksi, että lähdetään altaalle, ja mehän lähdettiin. Thomas sanoi minulle, että se voi antaa meille kaljaa. Tulisi itsekin juhlimaan, mutta kun hänellä on se tyttökaveri... No, kaljahan kelpasi paremmin kuin hyvin. Käytiin Justinin ja Soilen kanssa heittämässä keikka Thomaksen talolla ja saatiin mukaan kuusi Bud Lightia.

Kotiin päästessämme altaassa oli jo porukkaa, osa meidän porukkaa, osa jotain toista porukkaa. Käytiin Soilen kanssa vaihtamassa bikinit päälle ja siirryttiin altaalle. Hyvin pian saatiin ahdistettua toinen porukka pois altaasta, ja koko allasalue jäi meidän seurueen käyttöön. Oltiin varmaan aika äänekkäitä, mutta mitäs siitä. Paikalla oli (ainakin) Justin, Anthony, Dustin, Jordan, Jason, Jared, myöhemmin baaria sulkemaan jäänyt Josh ja toinenkin Josh, JJ (miksi näiden kaikkien nimet alkaa J:llä?)... Ja tietysti ihmisiä (miehiä), joita en tuntenut.

Kahden ja puolen tunnin altaassaolon aikana ehti tapahtua vaikka mitä. Yritin välillä olla kuivalla maalla, mutta aina siellä oli joku kiskaisemassa tai viskaisemassa minut takaisin veteen. Jared viskeli minua altaassa tuhoisin seurauksin, kun hän ja joku ihme tyyppi heittivät minut altaan reunaa vasten. Polvihan siinä meni, mutta sen tajusin vasta seuraavana päivänä.

Jason sai aamuyön aikana muutaman mustasukkaisuuskohtauksen (Esim. "Luulin, että hengaillaan tämä ilta ihan rauhassa kahdestaan." MIKSI ihmeessä? "Lähden kotiin, koska sulla ei ole minulle aikaa, kun olet tuolla altaassa 13 poikakaverisi kanssa." Ei niitä ihan kolmeatoista ollut. "Tämä on sinun valinta loukata minua.") Lopulta se alkoi itkemään ja sanoi, ettei se voi eikä halua ajatella muita tyttöjä. Ohhohohhoh. Sanoin sille, että tuolla altaassa olevat ihmiset ovat minun kavereita, ihan kuin Jasonkin. Maanantai oli myös minun viimeinen ilta Emporiassa, joten halusin viettää sen mahdollisimman monen kaverin kanssa. Sanoin, etten nyt halua käsitellä mitään draamaa ja käännyin pois, kun lohduttelu ja halailu ei tuntunut auttavan.

Jason-episodin jälkeen alkoi suuta kuivata sen verran paljon, että soitin Joshille, että tulee nyt vähän äkkiä ja ottaa olutta sit kanssa mukaan. Tulihan se sitten jossain vaiheessa. Räpiköitiin altaassa viiteen asti aamulla, eikä varmaan olisi lähdetty vielä silloinkaan pois, mutta kun taivas alkoi hieman välähdellä salamoinnin muodossa. Josh ehdotti, että lähdetään pelaamaan hänen luokseen Nintendo Wii:tä. Soile jäi kotiin, minä lähdin mukaan. Olin varmasti todella viehättävä näky parin tunnin sukeltelun jälkeen, mutta eipä tuo poikia tuntunut liikaa haittaavan.

Rökitin Joshin ja JJ:n aamuisessa keilauksessa. Josh haki baaristaan lisää olutta, ettei nyt vain pääse nestehukka yllättämään, ja siinä sitä sitten viihdyttiin vissiin kahdeksaan. Josh soitteli kitaraa ja lauleskeli. Sillä olisi ollut kosketinsoitinkin, mutta ei löytänyt virtajohtoa. Oltaisiin voitu sitten soitella yhdessä, mutta yhteismusisointi jäi nyt väliin. Eipä sillä, kyllä minulle sopi ihan tuo yleisön roolikin.

Josh toi minut kotiin aamulla kahdeksan ja yhdeksän välillä, en muista. Se jäi kylään vielä pariksi tunniksi, sillä nukkumaanmennessäni huomasin kellon olevan 10:13. Juteltiin ihmissuhteista, politiikasta, Suomen sosiaaliturvasta... Se mietti jo Suomeen muuttamista. Kyllähän me yksi kiva laulajapoika tänne voidaan mahduttaa, eikös? No se jätti minulle t-paitansa muistoksi itsestään, ja huuteli vielä rappukäytävästä, että ollaan yhteydessä ja hän lähettää minulle cd:n.

No tulipas sen verran pitkä merkintä, että jatketaan muuttopäivän tarinoilla sitten joskus. To be continued...

Maanantai 21.5.2007 klo 09:05

Last Days (Part III)

Tiistaiaamuna menin nukkumaan kymmenen jälkeen, edelleen hyvin nauravaisena ja hyväntuulisena. Taisinpa herättää siinä Soilenkin. Nukuin muutaman tunnin, ennen kuin piti alkaa raahata tavaroita roskiin, viideltä nimittäin piti olla kämpästä ulkona.

Jason oli laitellut surkeita viestejä minulle pitkin aamua, sanoi ikävöivänsä ja ajattelevansa minua. Syytti alkoholia illan tapahtumista. Minua kävi Jason vielä silloin sääliksi, mutta myöhemmät tapahtumat, joista kerron joskus, pyyhkivät kaiken säälin pois. Siinähän on.

Tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta alas olisi ollut varmasti tarpeeksi rankkaa jo pelkän helteen vuoksi, mutta kun yhtälöön lisätään vielä järkyttävä räkätauti (olisikohan yöllisillä uima-allasreissuilla asian kanssa jotain tekemistä?) ja polvi, jota ei kärsi taivuttaa, niin... Niin. Linkuttelin sitten parhaani mukaan rappusia ylös alas, nauratti ihan, kun oli niin vammautunut olo. Laittaisin polvesta kuvan, mutta se ei ole kaunista katseltavaa se.

Soile roudasi kyllä suurimman osan tavaroista roskiin, minä yritin saada jotain aikaiseksi sisällä. Edellinen ilta, yö ja aamu nauratti, ja kumma kyllä, ei itkettänyt. Viimeisestä illasta jäi niin mukavat muistot, ettei tarvitse itkeä, ei edes haikeuden takia. It was not a goodbye for good, it was a goodbye for now.

Viideltä, kämpän tyhjennyttyä kuin ihmeen kaupalla, seisoskelin pihalla odottamassa kyytiä saapuvaksi, ja pian Zach kurvasikin pihaan. Saatiin matkatavarat (minun laukkujen yhteispaino oli 50 kiloa) sopimaan Zachin pick-upin lavalle, ja mentiin syömään La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S soittikin, kun oltiin istuuduttu pöytään. Se olisi selvästi halunnut jutella enemmänkin, jokin sillä painoi mieltä, mutta eipä siinä hirveästi voitu juttusille alkaa. Se pyysi vielä soittamaan New Yorkista, ennen kuin nousen koneeseen.

Zach ajoi meidät Kansas Cityyn, ja tavattiin hänen meksikolainen koiransa (Zach puhuu koiralle espanjaa...). Istuttiin rauhassa vähän aikaa ennen kuin lähdettiin läheiseen baariin. Zach nauroi minulle joka kerta, kun kävelin. Oli kuulemma hauskan näköistä. Niin, onhan se helppo pilkata meitä vaivaisia. Yrittäisi itse kävellä rupisella polvella! No ei, nauratti minuakin. Nähtiin vielä yksi Emporian tuttukin, kun Craig tuli moikkaamaan meitä. On ne kivoja kavereita.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen piti lähteä lentokentälle. Halailtiin Zach hyvästiksi, kiiteltiin tietysti kaikesta... eikä itketty. Siitä äkkiä lähtöselvitykseen ja portille. Lennähdettiin Chicagoon, jossa odoteltiin vaihtoa ja etsittiin lähtöporttia. O'Hare on aika iso paikka, varsinkin polvivammaiselle. Löytyihän se porttikin, ja päästiin lentämään New Yorkiin. Päivän toinen nousu ja lasku aiheutti jo melkoista painetta korvissa ja poskionteloissa, mutta onneksi nukuin, niin en tiennyt kivusta, ennen kuin se oli pahimmillaan.

JFK:lla meinasin jo myydä kaikki tavarat, kun niitä piti raahata ympäri lentokenttää. Lappuset, kuten "Finnair has moved to Terminal 9", kun oltiin terminaalissa 8, saivat jo melkein itkemään, mutta ei sorruttu vielä siinäkään vaiheessa. Lopulta saatiin tavarat onnellisesti pois käsistä ja päästiin odottelemaan koneen lähtöä. Mieli olisi tehnyt juoda vielä viimeiset Bud Lightit, mutta terminaalissa oli vesivahinko, joten kaikki anniskelupaikat olivat kiinni. Just our luck. Sen kerran, kun tekee mieli kaljaa...

Koneeseen päästiin melkein ajallaan. Yritin soittaa S:lle puoli viiden maissa, mutta eipä se vastannut, kun oli vielä töissä. Se soitti sitten, kun oltiin boarding-jonossa. Toivotteli hyvää matkaa, pyysi soittamaan Suomesta. Oli vähän kummallinen olo, kun se oli viimeinen puhelumme samalla mantereella. Toistaiseksi.

Bongattiin siinä vielä ennen koneeseen menoa Saku Koivu ja Kuusiston viulistiveljekset. Cool. Herrat lensivät sitten meidän tavallisten kuolevaisten kanssa Suomeen. Nukahdin melkein heti koneeseen päästyäni, joten en edes huomannut, että lähtö myöhästyi puolitoista tuntia. Noustiin sateiselta JFK:lta puoli kahdeksan jälkeen illalla ja jätettiin Yhdysvalloille hyvästit. Toistaiseksi.

Lento meni torkkuessa ja kuvia katsellessa, hymyillessä ja virnistellessä. Ja ikävöidessä. Siinä vaiheessa oli jo tosi kova ikävä Emporiaan, mutta eipä sitä vielä lentokoneessa oikein edes tajunnut, ettei sinne ole menossa takaisin, ei ainakaan pitkään aikaan. Ja se ikävä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tällä hetkellä kokee.

Äiti, isä ja velipoika olivat vastassa kentällä. Olivat jaksaneet hienosti odottaa minua, vaikka kone myöhässä olikin. Halattiin siinä tuloaulassa Soile-siskon kanssa hyvästiksi. Sitäkin tuli ikävä. Snif. Nooh, isukki ajoi meidät Lapinlahdelle. Yritettiin keskustella autossa, mutta minulla oli vaikeuksia kuulemisen kanssa, kun korvat menivät aika lahjakkasti lukkoon laskeutumisen yhteydessä.

Niila-kissa muisti minut vielä, ja se lämmitti kovasti mieltä. Vähän aikaa se katseli kauempaa hieman epäluuloisena, mutta sitten tuli puskemaan.

Minun Niila.

---------------------------

En oikein usko vieläkään, että olen Suomessa. Unet ovat melkein järjestään Emporiasta ja Emporian kavereista. Herätessä pitää vähän aikaa miettiä, missä sitä ollaan. Kaupassa, yleisissä vessoissa jne. tekee mieli sanoa "excuse me" ja "sorry". En osaa käyttäytyä täällä enää. Tai siis en meinaa osata olla käyttäytymättä täällä. Pitää vissiin taas opetella kävelemään ympäriinsä tympeän näköisenä ja sanomaan "oho", jos törmään johonkin.

Pitänee jatkaa tarinointia kotiutumisesta tuonnenpana. Nyt menen soittamaan pianoa ja syömään salmiakkia. Onpahan täällä jotain, mitä Emporiasta puuttuu.

Perinneperjantai: Pää pyörällä, ja pyörä käyttökelvottomana

Vaihtoajan vedellessä viimeisiään asuintalomme alin kerros veteli vettä sisäänsä. Kansas näytti meille, mihin Luontoäiti aakeilla laakeilla pystyy. Tornadot kiersivät meidät onneksi verrattain kaukaa, mutta rajut ukkosrintamat piiskasivat pientä kaupunkia niin paljon, että vesi ei enää mahtunut mihinkään, vaan kerääntyi teille ja, niin, kerrostalon alimpaan kerrokseen, joka oli fiksusti rakennettu puoliksi maan alle.

En unohda koskaan sitä märän kokolattiamaton hajua.

Olin päästäni vähintään yhtä pyörällä kuin tornadon imaisemaksi joutunut lehmä. Saatoin vähän vielä ihastuakin viimeisen viikon kunniaksi, mutta se ei valitettavasti/onneksi auttanut minua pääsemään Scottysta yli, ei sitten yhtään. Onkin kai hankala päästä yli ihmisestä, josta ei halua päästää irti.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 6.5.2007 klo 12:30

Flash Flood Watch

Täällä on oikein ihana keli. Heräsin aamulla ties kuinka monta kertaa siihen, kun koko talo tärisee ja ukkonen jyrisee vienosti. Nyt tuolla sataa vettä vaakatasossa, ja tiellä lainehtii. Samanlaista säätä on tiedossa ensi viikollekin. Viimeiselle viikolle.

Yhtä itsepintaisesti kuin Ruotsi pitää radioselostajan mukaan juuri nyt kiekkoa, minä pidän tietokoneen piuhaa seinässä, vaikka tuolla taas melkoinen valoshow onkin menossa. Tänään pitäisi kirjoittaa nelisen sivua huomista historian tuntia varten, ja läppäriin pitää saada edes sen verran virtaa, että kestää naputella tiukkaa tekstiä vaaditun sivumäärän verran. (Ei se laatu vaan se määrä.)

Olen tässä suunnitellut kostoa ilkeilevän naapurin varalle. Olin eilen lähdössä käymään Subwaylla yhdeksän jälkeen illalla, koska ei oltu oikein syöty koko päivänä, minä kun pelasin melkein koko valveillaoloaikani. Olisin mennyt pyörällä, ettei matkaan menisi liian paljon aikaa, mutta ei: Joku ystävällinen ihminen oli lukinnut oman pyöränsä pyörätelineeseen JA meidän pyörään. Ja tämä ei ole edes ensimmäinen kerta. Jotta eikun makaronit kiehumaan vain.

Meillä on viime syksynä ostettu, täysin käyttämätön pyöränlukko, piiitkä kiva kettinki. Are you thinking what I'm thinking?

Tiistai 8.5.2007 klo 11:13

Se7en

S sekoitti taas vaihteeksi eilen minun maailman. Normaalisti joudun tulkitsemaan sen tuntemuksia pienistä asioista, vienoista vihjeistä, mutta toisin oli eilen.

Sunnuntainahan en kuullut koko ihmisestä mitään. Eilen se oli sitten soittanut minulle kaksi kertaa kännykkäänparhaan tentin (elokuva ja pizzaa) aikana, kerran neljältä, kerran viideltä. Soitin sille "tentin" jälkeen, noin puoli kuuden aikaan takaisin. Se sanoi, että se olisi halunnut pelata, mutta oli nyt lähdössä ulos. Ehdin kummiskin kotiin juttelemaan sen kanssa hetkeksi, ennen kuin se lähti lietsuun.

Se sanoi, että se oli soittanut Ty(tt)ökaverille, koska ei saanut minua kiinni, ja hänen piti päästä ajattelemaan muuta kuin työasioita. Lähti sitten ulos. Sitä ennen ehdittiin kummiskin katsella toisiamme webbikamerasta. Ihan kuin ennenkin.

Se tuli takaisin ennen yhdeksää. Sanoi, ettei tehnyt yhtään mieli juoda. Oli ollut ulkona sen aikaa, että Ty(tt)ökaveri oli syönyt ja tullut kotiin. Pelattiin ja juteltiin sitten vissiin yhteentoista asti. Kerroin sille suunnitelmistani mennä naimisiin Jörgen Jönssonin kanssa. Kerroin myös, etteivät äiti ja kaverit oikein hyväksy minun aikomuksia. Eivät tykkää ajatuksesta, että menisin naimisiin ruotsalaisen kanssa. S kysyi, hyväksyisikö ne amerikkalaisen. Ihan vakavissaan.

Lopeteltiin pelaaminen, notta minä pääsisin Soilen kanssa ulkoilemaan. Juteltiin kummiskin vielä ihan asiaakin ennen lähtöä. Se sanoi, ettei sen välinpitämätön ajattelutapa (no regrets) ole oikein toiminut viime aikoina. Kysyin tietysti, mitä se tarkoittaa. Se sanoi, että kai minä nyt tiedän. Tiesinhän minä, mutta halusin silti kuulla. Se sanoi, että riippuu ihan päivästä, mikä juttu elämässä hiertää ja kaduttaa. Työ. Ja "tiedäthän sinä". Sanoin, että kumpikaan tilanteista (työ ja minä) ei ole mitenkään lopullinen ja peruuttamaton. Se sanoi, että hän tuntee olevansa voimaton ratkaisemaan näitä ongelmia tällä hetkellä, ja se tuntuu pahalta. "Täydellisessä maailmassa me oltaisiin yhdessä."

On äärimmäisen harvinaista, että se mies kertoo tuntemuksistaan mitään. Olin vähintäänkin sekaisin juttutuokiomme jälkeen. Ei ole mitenkään tavatonta, että minä olen märehtinyt näitä asioita, mutta että sekin... Noin voimakkaasti. Ja vielä kertoo siitä. Ei tästä tule yhtään mitään. Olen ollut sen liekassa jo vaikka kuinka pitkän, vaihtelevalla etäisyydellä siitä. No nyt se vetäisi minut taas kaulapannasta (kaulakorusta) kädenmitan päähän itsestään.

Juttutuokion jälkeen piti lähteä selventämään ajatuksia Beer:30:iin. Hyvinhän se siellä onnistuu, tok. Pelasin biljardia, olin jopa tyytyväinen suoritukseeni. Oli pelipartnerikin. Sitten paikalle tuli Andy, viikontakainen tuttava. Onhan se tuttu myös parilta kurssilta. Juttelin Andyn ja sen kaverin kanssa kielistä, poijjat opiskelevat saksaa. Pelattiin vähän lisää biljardia. Ja sitten mentiin Andyn luokse pelaamaan vielä vähän lisää. Sillä on oma biljardipöytä. Oli oikein kivaa. Nukahdettiin sohvalle Boratin pyöriessä taustalla, ja Andy toi meidät kotiin tuossa reilu tunti sitten. Nyt voisi nukkua vähän, notta jaksaisi väsätä kahdeksan sivua huomiseksi. Öh.

Vielä kun osaisi keskittyä johonkin muuhunkin kuin S:n ajattelemiseen. Tai sen murehtimiseen, että lähdetään Emporiasta viikon päästä. Siinä onkin haastetta kerrakseen.

Keskiviikko 9.5.2007 klo 14:55

Tj 6

S soitti minulle eilen heti töistä tultuaan. Oli saanut tehtyä projektin valmiiksi, oli niin ylpeää poikaa. Sietää kyllä ollakin, hurjan urakan se teki. Se oli lähdössä Ty(tt)ökaverin kaveriksi katsomaan jotain asuntoa, mutta halusi ilmoittaa minulle ilouutisen ennen lähtöä. Aika kivaa.

Kirjoittelin eilen kulttuuriantropologian esseetä. Olin kirjoittanut kuusi sivua, kun S soitti minulle kymmenen aikaan. Oikein kännykkään, kun en ollut kuullut Skypen soimista. Juteltiin pari tuntia. Se oli jotenkin masentuneen oloinen. Se sanoi, että sitä harmittaa, kun se ei ole saanut säästettyä yhtään rahaa. Sitä harmittaa, koska se olisi voinut jäädä Kansasiin töihin. Se pyysi minua jäämään kotiin juttelemaan sen kanssa. Se tarvitsi minua eilen.

Enkä minä jäänyt. Vähän kyllä harmitti sanoa sille, ettei se nyt oikein onnistu. Nettiyhteys tökki, S kuuli välillä minun puheen puolen minuutin viiveellä, joten eipä siitä kotiinjäämisestä olisi mitään hyötyä ollutkaan.

Pessimisti minussa otti melkein heti puhelun jälkeen vallan. S tukeutuu minuun silloin, kun sillä on huolia. Se teki samalla tavalla muutama kuukausi sitten, kun se oli yksin suuressa maailmassa. Silloin se soittelee kännykkään ja pyytää jäämään kotiin. Ja sitten kun se pääsi jaloilleen, meidän välit alkoivat etääntyä.

Pessimismikohtauksen jälkeen mietin sitä, että sillähän on sielläkin nyt kavereita, joiden kanssa se voisi ongelmiaan puida. Tai no ei kaikkia ongelmia, koska meidän "suhteesta" ei siellä voi puhua. Se, että se puhuu minulle ei johdu siitä, ettei sillä olisi muita vaihtoehtoja. Se puhuu minulle, koska se haluaa puhua minulle.

Olisipa kiva joskus olla analysoimatta kaikkea. It's good to be a girl. Not.

No mutta, kerrotaanpa nyt vielä eilisen illan muutkin kuulumiset. Käytiin Soilen kanssa Beer:30:ssä. Vaihteeksi. Omistaja varasti minun kengän, yksi veljeskuntalainen kysyi "Suomi on maa, eikö niin?", ja tavattiin taas uusia ihmisiä.

Ja aamulla kirjoitin esseen loppuun. Palautinkin sen ihan ajoissa. Nyt vääntäydyn hyvin ansaituille päikkäreille.

Perinneperjantai: Tehokas tyttörukka

Luvassa taas keskellä yötä kirjoitettuja avautumisia. Teitä on varoitettu.

Elin viimeiset kolme päivää ennen opintotuen saapumista seitsemällä dollarilla, joten viimeisen kuukauden 400 euroa (silloin noin 600 dollaria) olivat erittäin odotettuja. Ravasin silti ihan joka ilta ulkona - se oli niitä pienen ja halvan opiskelijakaupungin etuja.

Vietin myös ison osan vähiin käyvästä vaihtoajastani kielletyn hedelmäni kanssa juttelemiseen ja pelailemiseen, ja erittäin pienen osan opiskeluun ja koulutehtäviin. En ollut turhan huolissani laadusta, sillä kursseista tuli Vaasan yliopiston rekisteriin pelkät suoristusmerkinnät. Oli entiselle numerosuorittajalle (vaikka aina ja ikuisesti viimetippailijasellaiselle) erikoinen kokemus. Ihan hyvät arvosanat kuitenkin lähtiessä mukaani sain. Kertoo ehkä enemmän kurssikriteereiden lepsuudesta kuin meikäläisen työnlaadusta.

Oikeasti vähän jotenkin säälittää tuo tyttörukka, joka nuo alla olevat kirjoitukset on kirjoittanut. Aivan tuuliajolla. Eksyksissä. Hauskaa oli olevinaan, mutta kuoren alla oli epävarma ja sydämensä särkenyt riekale. Meni pitkään, ennen kuin palapelin palaset löysivät taas paikkansa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 30.4.2007 klo 22:41

Tehotyttö

Nyt joku tehokkaan p*skanjauhamisen palkinto tänne ja äkkiä! Kursin tuossa nimittäin kokoon viisisivuisen Shakespeare-tutkielman lähteiden etsimisineen päivineen alle viidessä tunnissa. Aiheen päätin viiden maissa, ja valmista tuli kympin pintaan. Juttelin siinä samalla vielä Suomessa vappua juhlistaneelle kaverille. Että jos joku haluaa huonoja esseitä nopeasti, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä. Olen kallis, enkä todellakaan hintani väärti.

Juu, tuli kyllä viivyteltyä tuon esseen kanssa ihan turhaan, mutta tulipahan taas tehtyä. Se on kyllä vähän huonompi juttu, kun olen huomannut, että saan kirjoitettua nopsaan jonkun esseen asiasta, josta en oikein mitään tiedä, joten ei tarvitse edes miettiä koko asiaa kuin vasta edellisenä päivänä. Katsotaan mitä opettaja sanoo. Se on vähän tiukempi täti kuin historian lepsu setä. We'll see, won't we. Ja onhan sitä pakko olla hieman tehokas, kun edellisenä iltana yrittää vääntää viisi sivua asiatekstiä. Laatu saattaisi parantua, jos aloittaisin hieman aikaisemmin. Mutta kun en koskaan opi.

On kai turha sanoakaan, että tänään on ollut hieman tapahtumaköyhä päivä. Ja on sentäs vappuaatto! Tai no, jos vappuaatto on Suomessa jo ohi, eikä täällä edes juhlita koko päivää, niin sitten ei varmaan enää ole vappuaatto. Oli vappuaatto. Vähän aikaa mietin tänään kaiholla kotipuolen juhlia, mutta sitten sain kuulla, että keli ei ole ollut mistään parhaimmasta päästä. Täälläpä oli. On. Lämmintä on nytkin 18 astetta, puoli yhdentoista aikaan illalla, päivällä käväistiin aika lähellä 30 astetta.

Paljonpa siitäkin oli iloa, kun piti istua sisällä. Nyt voisi lähteä ulos, mutta Soile tekee huolellisena tyttönä vielä esseetään. Hmm. Ohhoh, ratkaisu tulikin siinä! Jason laittoi juuri viestin, että ovat menossa ulos puolen tunnin päästä. Taidanpa lähteä mukaan. Olen palkintoni ansainnut.

Tavallaan.

Keskiviikko 2.5.2007 klo 02:54

Fortnight

Juttelin tänään S:n kanssa nelisen tuntia. Sillä oli ollut rankka päivä töissä, ja ensimmäinen puolikas juttutuokiosta menikin jotenkin alakuloisissa tunnelmissa. Minua nyt piristi kummiskin se, että se jäi mieluummin kotiin pelailemaan minun kanssa, kuin lähti ulos syömään Ty(tt)ökaverin kanssa. Vahingonilo - paras ilo.

Sanottiin jo hyvästit tuossa yhdeksän maissa, kun se oli väsynyt, aivokuollut ja nälkäinen. Minä olin lähdössä ulos juhlistamaan vappua (oli muuten maailman tylsin vappurieha). Se soitti kuitenkin minulle takaisin ja jutusteltiin vielä toinen parituntinen. Ja se oli taas ihan vanha kunnon hauska S. Juteltiin kodinhoidosta, perheenperustamisesta, politiikasta, you name it. Kivaa oli.

Kerroin sille, että olen tullut siihen tulokseen, että menen Tuomo Ruudun kanssa naimisiin (Tuomo, tykkään sit isoista timanteista). Miksi? No koska se on jääkiekkoilija (loistava sellainen), nätti ja rikas, ja saisin asua sen kanssa Ameriikoissa. S sanoi, että eihän siitä olisi hänelle mitään hyötyä, jos olisin kerran naimisissa. Se oli oikeasti mustasukkainen jostain minun tyhmästä vitsistä. Ja siitä, että olin eilen Jasonin kanssa ulkosalla. Mutta ei se sitä myönnä, jos siltä sitä menet kysymään.

Kahden viikon päästä en ole enää Emporiassa. Se on aika surullinen ajatus.

Sunnuntai 6.5.2007 klo 03:55

Return Me to Life

Juttelin S:n kanssa tänään vaihteeksi nelisen tuntia. Olihan taas kunnon flirttiä, hyvätahtoista kettuilua, toisesta tykkäilyä. Näinhän sitä pääsee toisesta yli. Tämänpäiväinen keskustelu, naureskelu ja vanhojen muistelu sai minut taas tykkäämään siitä enemmän. Jos mahdollista.

Juuh. Ei tästä tule mitään. Ollaan molemmat mustasukkaisia toisesta. Kumpikin puhuu ihan kuin ennenkin. Ennen kuin "erottiin". Erottiin. Ääää. Äää-ää.

Onhan tämä pikkuisen turhauttavaa. Tiedetäänhän tässä, ettei tästä mitään voi tulla. Ei nyt, ei välttämättä ikinä. Välillä on tosiaan semmoinen olo, että kyllä tästä (siitä) yli päästään, näin on hyvä. Ja sitten... Sitten juttelen sen kanssa vähän aikaa. Sitten se on kuin ennenkin. Kaikki on kuin ennenkin.

Ainoa keino päästä siitä yli olisi olla juttelematta sen kanssa. Entä jos ei halua?

Ja loppuun vielä nörttijuttu. Tiedättehän (varmaan tiedätte), että kun World of Warcraftissa kuolee, voi palata hakemaan ruumiinsa tai herätellä itsensä henkiin henkiparantajan luona? No, henkiparantajalle jutellessa ainoat vaihtoehdot ovat lähteä lätkimään tai "return me to life". Noooh, sanoin sitten S:lle, että olisiko vähän hauskaa, jos valitsisi "return me to life", ja peli sulkeutuisi välittömästi, eikä sitä enää pääsisi pelaamaan. Saisi elämänsä takaisin.

Perinneperjantai: Hyvästien jälkeen

Jokainen rakkaustarina on uniikki. Aivan äärettömän erityinen ja ainutlaatuinen, varsinkin sen kokeneelle. Meidän taivallus ei ole ollut yhtään sen kummallisempi, vaikka mutkia matkaan on mahtunutkin, ja mahtuu vielä varmaan tulevaisuudessakin. Näin raskaushormonihuuruisena näiden vanhojen kirjoitusten läpikäyminen on kuitenkin ollut aika vavisuttama kokemus. Tuosta tultiin ja tässä ollaan. Me, kaksi jääräpäätä.

Aika ihanaa, että ei mene enää montaa tuntia, kun näen taas tuon miekkosen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 16.4.2007 klo 18:06

Mitä nyt?

Juttelin sen kanssa eilen lyhyesti, ennen kuin se meni nukkumaan. Se kiitti vielä kerran hyvästä viikonlopusta. Toivotteli kauniita unia viikonlopusta ja sen tapahtumista. Se toivoi, että se olisi voinut olla täällä pidempään. On kai sanomattakin selvää, että niin toivoin minäkin. Sanoin, että aika kului todella nopeasti viikonloppuna. Se sanoi, että niinhän se aina kuluu, kun me ollaan yhdessä.

Heräsin aamulla rutistaen S:n antamaa pehmokisua. Heräsin kylläkin liian myöhään, sillä sosiologian tunti jäi väliin. Turhapa sinne tunnille olisi ollut mennäkään, en olisi varmasti osannut keskittyä mihinkään. Tämä koko päivä on mennyt kuin jossain sumussa. Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Välillä tuntuu, että kaikki on muuttunut lopullisesti.

Kaikista eniten haluaisin soittaa sille, höpötellä niin kuin ennenkin. Meidän ei vain kannata enää olla niin läheisiä, kuin mitä oltiin ennen sen tänne tuloa. Kannattaisi pikkuhiljaa vierottua toisesta. Mutta kun en halua. En halua ollenkaan. Tiedän kyllä, että se olisi kaikkien kannalta parempi. Nyt kun vain vielä tietäisi, miten osaisi olla ajattelematta sitä koko ajan, odottamatta siltä puhelua, viestiä, jotain. Kun vain tietäisi, miten tässä jatkossa käyttäytyy.

Kurkkua kuristaa, kun ajattelen sitä, että vaikkei yhteinen tulevaisuus ole täysin mahdoton, ei todellakaan voi puhua yhteisestä lähitulevaisuudesta. En voi tai saa nähdä S:a vuoteen, kahteen, kolmeen. Se tuntuu aika ikävältä. Olen kuitenkin tässä jo jonkin aikaa kuunnellut Liven Dolphin's Cry -biisiä. Se antaa toivoa ja puhtia. You're all I need to find / So when the time is right / Come to me sweetly, come to me / Come to me ... Oh yeah we meet again / It's like we never left / Time in between was just a dream / Did we leave this place?

Noh, pitää yrittää puhua muistakin asioista. Voisin mainita esimerkiksi semmoisen jännän tosiseikan, että perjantaina täällä satoi lunta, oikein kunnolla, ja nyt täällä on 22 astetta lämmintä. Toinen huomionarvoinen asia on se, että kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kohti Suomea.

Mihin tämä kevät on livahtanut? Korjataan: Mihin tämä koko lukuvuosi on livahtanut?

Maanantai 16.4.2007 klo 23:18

Tuntuu

Miksi illat ovat tällaisia? Mulla ei vaan nyt taas riitä kapasiteetti tämän asian ymmärtämiseen. Eilen, eilen, me vielä hymyiltiin, naurettiin, halattiin. Tänään... kaiken oli muututtava. Meillä oli liian mukavaa, ymmärrättehän. Nyt sattuu, kun ei enää voi olla mukavaa.

Minun piti mennä kuukauden päästä sen luokse kylään. Piti viettää kaksi mahtavaa viikkoa sen luona. Sen piti tulla käymään Suomessa. Ja nyt se ei vain onnistu. Ja miksi? Siksi, ettei se menettäisi koko uraansa. Tuntuu mukavalta ja toisaalta ikävältäkin tietää, että se välittää minusta todella paljon.

Miksi se muuten olisi itse hokenut koko ajan, että tulevaisuudessa voi tapahtua vielä mitä vain (ei sen todellakaan ollut pakko sitä toistella)? Miksi se olisi muuten käyttänyt satoja dollareita kaksipäiväiseen Emporian reissuun perheensä suututtamisen uhallakin? Miksi se olisi muuten sanonut minulle, että jos meidän juttu onnistuisi, se voisi hyvinkin olla parasta, mitä sille on ikinä tapahtunut? Ja nämä kaikki tuntuvat vieläkin paremmalta (tai ikävämmältä), koska se ei todellakaan ole mikään hempeilyn ja tunteiden osoittamisen poster boy. Tuntuu hyvältä, koska se välittää. Tuntuu ikävältä, koska siihenkin sattuu. Tämä on taas niin luonnoton tilanne.

Ei tähän muu auta kuin aika. Tuntuu vain pahalta, kun erkaantumisen syy on jossain ihan muualla kuin meidän kahden välisissä asioissa. Sekin tuntuu pahalta, että meidän on siirryttävä eteenpäin. Se on tehtävä, vaikka tulevaisuudessa (vuosien päästä) nyt vielä jotain voisi tapahtuakin. En haluaisi katsoa tulevaisuuteen ollenkaan. Elän vielä täysin juuri loppuneessa viikonlopussa.

No niin, nyt on kirjoitettu taas itselle (ja muillekin) omat tunnelmat ylös. En halua unohtaa tästä kokemuksesta mitään. En edes näitä aallonpohjia, jolloin tuntuu, ettei mistään tule ikinä mitään, vaikka oikeasti tietääkin asioiden järjestyvän. Kyllä tästä selvitään, taas. En vain vielä tiedä, miten.

Tiistai 17.4.2007 klo 18:53

Pää pystyyn

Sain tänään vähän perspektiiviä asioihin, kun katsottiin historian tunnilla 9/11-dokumentti. S:n ja minun jutussa ei kuitenkaan ole kyse mistään kuolemanvakavasta asiasta, vaikka tämä juuri nyt pahalta ja oudolta tuntuukin. Ikävä on kova, mutta S on edelleen olemassa, ja meillä on sentäs vielä ainakin teoreettinen mahdollisuus olla vielä joskus yhdessä. Ainakin yhteydessä. Toista se on niillä, jotka menettää sen toisen lopullisesti.

Ai niin, löysinpä oman paidan, joka tuoksuu ihan S:ltä. Nyt en voi pitää sitä, enkä varsinkaan pestä sitä. Pitää odotella niin kauan, että tuoksuttelen tuoksut loppuun. Ei, ei se minun mielestä ole outoa. Ja sitä paitsi, S tuoksuu aina hyvälle, joten paitakin tuoksuu hyvälle. Nii.

Tajusin tuossa aamulla, että S:n ja minun ensitapaamisesta tuli eilen kuluneeksi puoli vuotta. Olinhan minä siihen kiinnittänyt huomiota jo kulttuuriantropologian tunnilla aikaisemminkin. Niin oli sekin minuun, tosin se luuli, että olen venäläinen. Ensi kuun alussa tulee puoli vuotta siitä, kun alettiin viettää aikas tiiviisti aikaa yhdessä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut.

S lähti äsken työkavereidensa kanssa drinkeille. Kyseli, että pelailtaisiinko illemmalla. Kai ny. Ja pyysi lähettämään viikonlopun kuviakin. S sanoi, että töissä on kuulemma ollut eilen ja tänään vähän oudot tunnelmat, suurin osa työntekijöistä kun on opiskellut Virginia Techissä. Hurja ja kurja juttu se VT:n tapaus. Näkyy se täälläkin sen verran, että yliopistolla on Yhdysvaltain ja Kansasin liput puolitangossa.

Perinneperjantai: Ennen jälleennäkemistä

USA teki äsken maalin - ei huvita kirjoittaa mitään kivaa kenestäkään amerikkalaisesta. Alta voi kuitenkin lukea, minkälaiset fiilikset huhtikuun 2007 alussa oli, kun odottelin erästä amerikkalaista kylään.

Vähän positiivisemmat. Ihan kuin olisin joskus vannonut, etten ole enää koskaan raskaana MM-kisojen aikaan, hmm...

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 2.4.2007 klo 02:03

Many Dreams Were Created

Luin äsken vanhoja sähköposteja, joita S oli lähetellyt minulle kiitospäivän aikoihin ja joululomalla. Paha virhe. Muistin, miten silloin vielä oltiin tiedottomia tulevaisuuden mahdottomuudesta ja kirjoiteltiin toisillemme mukavia juttuja. Tosin joulukuun loppupuolelta löytyi jo sähköpostissakin maininta siitä, miten S:n suhde minuun voi vaarantaa koko työn saamisen, mutta silloin se ohitettiin olankohautuksella.

Ei tässä osaa taaskaan muuta tehdä, kuin pudistella päätä. Noista joulukuisista viesteistä on tultu niin pitkä matka, mutta eipä tässä ole tunteet tainneet muuttua miksikään, vaikka olosuhteet ovatkin. En olisi ikinä, ikinä kuvitellut joutuvani tällaiseen tilanteeseen. Välillä on semmoinen olo, ettei kapasiteetti varmasti riitä käsittelemään kahden viikon päässä häämöttävää lopullista erkanemista. On nimittäin hyvin todennäköistä, että se on viimeinen kerta, kun nähdään. Ei pitäisi ajatella niin, mutta en muutakaan voi. Olisi hyvä, kun osaisi tukkia tuollaiset ajatukset pois päästä, muttah... Niin.

Olen melko varma, että olen jo kirjoittanut nämä samat jutut tänne pari kuukautta sitten. Tässä ollaan nyt valitettavasti kuitenkin samankaltaisessa tilanteessa kuin silloinkin. Tiesin silloin, että umpikujassa ollaan. Tiedän sen nytkin. Toivoin kuitenkin jotain ihan muuta, mutta realiteetit on hyväksyttävä.

Voisin valittaa siitäkin, miten vaihtoaikaa on enää puolitoista kuukautta jäljellä, mutta en nyt jaksa. Kerron sen sijaan, että käveltiin tänään elokuvateatterille (45 minuutin reippailu) helteessä ja käytiin katsomassa Blades of Glory. Olihan se hieman epäuskottava (lentäviä miehiä, menestyksekkäitä luistelijoita Ruotsista jne.), mutta olihan se nyt myös hauska. Will Ferrell ei petä. Ollaan Soilen kanssa naureskeltu eilisellekin, kun paikalliset miehet heittäytyivät taas kummallisiksi. Kerron senkin, että San Franciscosta tuttu Moby laittoi tänään sähköpostia.

Nyt on taas semmoinen olo, että voisi itkeä tuosta vain. Itku pitkästä ilosta, niinhän se menee (ihanan luterilaista). Jos menisi nukkumaan, aamulla voi fiilis olla taas ihan toinen. Kyllä tämä tästä.

Taas.

Maanantai 2.4.2007 klo 18:33

Lämmittää

29 astetta lämmintä. Totta se on. Tuuli on kyllä niin järkyttävän kova, että kun äsken yritin istua parvekkeella paistattelemassa päivää, tuoli liikkui. Kun parveke on noinkin hutera, kuin meillä on, niin päätin tulla takaisin sisälle. Täällä on turvallista. Ja viileämpää.

Vaikka tuo lämpötila lämmittää mieltä ja kehoa aika lailla, joku vei silti vielä voiton. Arvaatte varmaan. Olin tänään päikkäreillä, kun S soitti kännykkään, koska en ollut vastannut hänelle messengerissä pariin minuuttiin. Se halusi jutella ja pelata. Sen käytös on nyt jotain niin erilaista kuin esimerkiksi kolme viikkoa takaperin, ettei voi kuin ihmetellä.

Juteltiin vähän tästä meidän nykyisestä tilanteesta, ja se yllätti minut taas kerran puheillaan. Sanoin sille, että meidän välien tai yhteydenpidon ei varsinaisesti tarvitse muuttua mihinkään, kunhan minä vain ymmärrän, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Se sanoi, että sehän oli varsin rankasti sanottu. Se sanoi, että mitä jos ajateltaisiin vain niin, ettei lähitulevaisuudessa voi tapahtua mitään, mutta yhteinen tulevaisuus ei ole mitenkään poissuljettu.

Kyllä se hymyn huulille toi, vaikka tiedän kyllä sen, ettei me kumpikaan jäädä toista odottelemaan, jos parisuhde ei kerran sido. Eipä sillä, kyllä sitä vielä jotenkin toivoo jotain tapahtuvaksi. Kuten S sanoikin, kaikkea toivoa ei ole menetetty. En tiedä, onko tällainen kituuttelu ja hidas loppuunpalaminen millään tavalla järkevää (tiedänpäs, ei ole), mutta ei tässä oikein muuta osaa tehdä.

En malta odottaa, että se tulee tänne. (Nyt kuulostan taas samalta kuin joululomalla.) Nyt on taas vahva olo. Ei siitä viikonlopusta ehkä niin rankka tulekaan, kun tietää, ettei tuo ihminen mihinkään katoa.

Edit 23:26: Otsikon teemaan sopinee sekin, että kuumemittari näytti äsken hurjia lukemia: 42,6 celsiusta. Taitaa olla rikki. Toisella mittauksella se näytti 37,7 C. Se taitaa olla lähempänä totuutta. Pipi oon kummiskin.

Perjantai 6.4.2007 klo 21:20

Pitkääperjantaita

Eilen sattui kiva ja yllättävä juttu. Melkein kuuden vuoden takainen tuttavuus soitti minulle Floridasta. Marcel juoksi kilpaa Lapinlahdella kesällä 2001, ja se vaan jaksaa vieläkin pitää yhteyttä. Kivaa kyl. Juteltiin puhelimessa jonkin aikaa. Se puhui, että yrittää päästä käymään Kansasissa vielä ennen kuin minä lennähdän Suomeen.

Pitkäperjantai on tuntunut lyhyeltä, kun nukuin ensin puoleenpäivään. S soitti heti töistä tultuaan, ja pelattiin vissiin neljä tuntia. Kyllähän siinä aika lentää. Se on viikon päästä täällä! Ihan uskomatonta. Tää ei malttas odottaa.

Pääsiäisestä puheenollen... Käveltiin Soilen kanssa eilen "keskustaan" pelaamaan biljardia, ja säikähdettiin matkalla melkein hengiltä. Käveltiin erään kirkon ohi (täällä on aika monta kirkkoa), ja, no, katsokaa itse:

Iloista pääsiäistä!

Ja tarkkasilmäisimmät varmaan huomaavat myös lunta maassa. Maanantainahan lämpöasteet kävivät melkein 30 asteessa, nyt taidetaan olla miinuksen puolella. That's Kansas for ya.

Tästä tuli nyt tällainen pikapäivitys. Nyt pitää rientää suihkuun, että voi lähteä näkemään kavereita. Enää kuusi viikonloppua täällä. Onneksi saan viettää yhden niistä S:n kanssa.

Ihan kuin ennen vanhaan.

Torstai 12.4.2007 klo 20:26

Friday the 13th

Pitäisi siivota, mutta kun väsyttäisi niin kovasti. Viime yönä ei tullut liiemmin nukuttua, kun juttelin tällä hetkellä Kansas Cityssä olevan S:n kanssa Beer:30-reissun jälkeen, ja sitten vielä yritin lukea Shakespearea tämänpäiväistä tenttiä varten. Motivaatiota kyllä olisi siivoilla, kun tietää että paras vieras on tulossa aamusella, mutta puhti on poissa.

Taisin eilen lupautua lähtemään seuralaiseksi erään veljeskunnan päivälliselle ja tanssiaisiin 21. päivä tätä kuuta. Saattaa olla ihan mielenkiintoinen kokemus, mekkokin pitänee ostaa (kun olisi vielä rahaa). Onneksi sinne on menossa paikallisia tuttuja, seuralaistanihan en juurikaan tunne. Vielä. Jännää. Beer:30:ssä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Se on kiva paikka. Eikä sekään haittaa, että omistajat tuntuvat tykkäävän meistä. Works for us. Tänään toinen omistajaveljeksistä lupasi lauleskella. Täytynee mennä kuuntelemaan.

Katsottiin äsken telkkarista The Colbert Reportia. Eihän siinä sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta sattuipa niin hassusti, että Stephenillä oli vieraana tyyppi, joka kävi taannoin vierailevana luennoitsijana meidän kulttuuriantropologian tunnilla, Vali Nasr nimittäin. Kiva sattuma.

Ja kyllä, en aio puhua jääkiekosta mitään. Nyt ei puhuta negatiivisista asioista. Nautitaan siitä, että tuleva viikonloppu hymyilyttää koko ajan. Taitaa perjantai 13. päivä olla tällä kertaa onnenpäivä.

Perjantai 13.4.2007 klo 03:01

No älytöntä

Ei voi olla totta. Se tulee tänne aamulla. Ei olla nähty lähemmäs kolmeen kuukauteen! Minun pitää vain nukkua, ja se tulee tänne melkein heti, kun herään. Tosin pitää herätä aikaisemmin, että ehtii vielä siistiä paikat loppuun. Ja pitää vielä valvoa, että voin jutella sen kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Hymyilyttää vaan taas kaikki. Pitää nauttia tästä, kun vielä tuntuu tältä. Lauantaista saattaa olla tulossa aika mielenkiintoinen ilta, kas kun S:n entinen tyttöystävä päätti tänään taas suuttua turhasta, ja hän on tulossa Emporiaan samaisiin synttäribileisiin, kuin mekin ollaan menossa. Emmää ymmärrä sitä naista. Ja sunnuntai... Eipä edes puhuta siitä vielä.

Sehän on nyt hyvin todennäköistä, että minusta ei kuulu viikonlopun aikana mitään. Notta ollaanpa kiltisti siellä koti-Suomessa. Ja kaikille kavereille ja perheelle (ja itselleni) toivottelen oikein mukavaa ja leppoisaa viikonloppua. Ja miksei muillekin satunnaisille lukijoille.

Perinneperjantai: Matkani nörtiksi

Scottyn yksinäisyys eteni itärannikolla siihen pisteeseen, että vannoutunut koiraihminen kävi adoptoimassa pienen valkoisen kissatuholaisen itselleen seuralaiseksi. Kaksikosta hitsautuikin melkoinen yksikkö, mutta eihän se kaikkia ongelmia poistanut, ihmiskontakteja korvannut. Mies haaveili matkasta kotikonnuille ja minun luokse - saipa minut koukuttumaan myös ennen niin vieroksumaani nörttipeliin, World of Warcraftiin, jotta voisimme olla hyvällä paremmalla omallatunnolla yhteydessä toisiimme; samaan kiltaan kuuluminen ja virtuaalimaailmassa seikkailu kun ei ollut meidän mielestä yhtään yhtä raskauttavaa kuin Skypessä toistemme perään huokailu.

Minulla oli kiirettä koulutöiden (ja biljardin) kanssa, mutta löysin silti päivästä ja yöstä tunteja, jotka kulutin webbikameran edessä. Kirjoittelin esseet vähän vasemmalla kädellä hutaisten, mutta onneksi koulutukseni oli valmistanut minut juuri tällaisia tilanteita varten. Sain hyviä arvosanoja täydestä jöötistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 16.2.2007 klo 16:25

Kisuasiaa

Huomasinpa tässä, että kun en enää oikein voi raportoida suhteemme jokaista käännettä, jokaista pikkuasiaa, minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Suhteesta ja siitä eräästä olisi kyllä vaikka mitä sanottavaa, mutta kun se ei oikein nyt käy päinsä. Kirjoittaisin niin mielelläni siitä, miten onnellinen olen. Kirjoittaisin myös mielelläni siitä, miten olen välillä surullinen, kun en voi olla toisen lähellä.

Sen sanon kuitenkin, että se yrittää saada minua pelaamaan World of Warcraftia. Aikoi oikein ostaa minulle pelin laajennuksineen. On se vähän outo, mut kyl mä siitä silti tykkään. Seura tekee vissiin kaltaisekseen.

Tänä viikonloppuna pitäisi saada tehtyä erinäisiä koulutehtäviä. Ei vain huvita mitenkään liikaa, mutta ei auta myöskään itku markkinoilla, tehtävä ne on. Se takia kai niitä kutsutaankin tehtäviksi.

Käveltiin eilen Soilen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa vartti, jotta päästiin pelaamaan biljardia. Käytin eilen biljardiin enemmän rahaa kuin olueen. Ei olisi kannattanut, olin huono, ainakin viimeistään 8-pallon kohdalla. Istuttiin sitten loppuilta pöydässä kahdestaan kimmottelemassa 25-senttisiä kuppeihin ja pohtimassa syntyjä syviä. Sitten tallusteltiin kotiin (tai ehkä ravi olisi parempi kuvaus liikehdinnästä), ja Skype lauloi taas, ehkä puolentoista tunnin verran. Painoin pään tyynyyn ja katselin, kun 1000 mailin päässä toinen teki samoin.

Nyt se kyselee minulta ohjeita kissan ottamiseen. Sen äiti on kyläilemässä. Tänä viikonloppuna se ei ehkä jouda leikkimään minun kanssa kovinkaan paljoa. Ehkä ihan hyvä asia noin koulutehtävien kannalta.

Tuli ihan kamala ikävä Niilaa.

Sunnuntai 18.2.2007 klo 16:20

Kevättä rinnassa

Oon aivan rakastunut. Se miekkonen otti nyt sitten 8-viikkoisen kissaneidin. Olen pikkuista katsellut webbikameran välityksellä ja olen vähintään yhtä myyty kuin isäntäkin. On aika hellyttävää katsella, kun ne kaksi tutustuvat toisiinsa. Ja tykkäävät toisistaan. Kisulla ei ole vielä nimeä, kun ei se nyt raaski tuommoista nättiä neitiä koiraksi kutsua. Kyseli se viime yönä minulta suomalaisia nimiä. Mukava.

Kävin eilen pyöräilemässä Wal-Martissa. Tästä on sinne matkaa varmaan noin viisi kilometriä. Tarkoittaa viittä kilometriä erittäin huonoja kevyenliikenteenväyliä. Viimeiset kolmesataa metriä ovat kuin itsemurhayritys, joka kerta. Pitää mm. ylittää moottoritien ramppi ilman suojatien tuomaa turvaa. Pitää vielä muistaa, että paikalliset autoilijat eivät todellakaan ota pyöräilijöitä tai jalankulkijoita huomioon. Mutta hengissä ollaan.

Itse Wal-Martista tarttui mukaan sitten kaikenlaista tavaraa. Löytyi webbikamera (olen lainaillut Soilen kameraa tähän asti), World of Warcraft -peli (sen erään ilahduttamiseksi), pilates-dvd (oli halpa, ja jotain on alettava tekemään, ennen kuin olen ihan rapakunnossa), virkkuukoukku ja lankoja. Nyt olen sitten vältellyt koulutehtävien tekemistä virkkailemalla isoäidin neliöitä. Rules.

Huomasinpa tässä, että tänäänhän on 18. päivä helmikuuta. Viiden vuoden ajan se oli merkittävä päivä, vuosipäivä. Kummallista. Niin se elämä heittelee. Niin sen pitääkin heitellä.

Voi voi, kun meinaa olla kova ikävä. Onneksi se tulee luultavasti tänne jo kahden viikon päästä. Itse asiassa alle kahden viikon päästä, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. En malttaisi odottaa. En en en. Toisaalta sitä on kiva odottaa, ihan kuin jouluakin. Nyt se on ainakin vielä edessä. Sitten ärsyttää, kun se on ohi.

Olisi kiva, kun osaisi miettiä jotain muuta kuin sitä miestä itärannikolla. Tai sen kissaa. Tuo keväinen ilmakin (+11C) saa minut haaveilemaan. Myh.

Torstai 22.2.2007 klo 03:43

You Take the Breath Right out of Me

Se ei pääsekään tulemaan ensi viikolla. Jälleennäkemiseen menee vielä yli kuukausi. Se on pitkä aika. Noh, tässä on menty jo yli kuukausi, eiköhän se toinenkin mene ihan rutiinilla. Onneksi nyt voi edes jutella. Onneksi nyt tietää, missä mennään. Ja mikä vielä tärkeämpää, onneksi mennään mukavaan suuntaan. On vain vähän tyhmä olo, kun sitä kuitenkin toivoi aika kovasti, että oltaisi nähty jo reilun viikon päästä. Toisaalta ymmärrän kyllä täysin, miksi se ei voi tulla käymään. Sekin varmasti haluaisi tulla. Ihan yhtä kovasti, kuin minä haluaisin sen tulevan. Ainakin melkein.

On mulla sitä vaan kova ikävä. Pelattiin tänään World of Warcraftia viitisen tuntia. Kyllä virtuaalihalaukset ja kivat kirjeet, joissa se sanoo ikävöivänsä, tuntuvat mukavilta. Huomenna (tänään) pelaillaan ja halaillaan lisää. On tämä melkoista kidutusta, kun kuulee äänen ja näkee kasvot, mutta välissä on 1000 mailia. Ei ihan yllä kädet halaamaan irl.

Tämä tilanne on silti tuhat, miljoona kertaa parempi kuin kuukausi sitten. Kyllä tämän kestää vaikka hampaat irvessä. Onneksi sydän hymyilee, vaikka kasvoilta se ei näkyisikään.

Perinneperjantai: Tyyntä myrskyn edellä

Seesteinen suvantovaihe ennen seuraavaa syöksyä - siitä oli helmikuu tehty. Nautitaan nyt tästä, kun tätä vielä hetken kestää.

Scotty oli edelleen yksin ja yksinäinen, ja vietimme paljon aikaa Skypessä. Minä kävin siinä sivussa koulussa. Ja baarissa. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo kevät, oikeastaan koko vaihtovuosi oli todella lyhyt aika, mutta silloin 22-vuotiaana se tuntui elämänpituiselta seikkailulta, joka sisälsi elämää suurempia tunteita. Elin silloin teinivuosia teinivuosien edestä.

Minä sain epävirallisen tittelin, jota olin kaivannut tutustumisestamme asti. Tyttöystävä. Kuten tuossa ylempänä jo maalailin piruja seinille, sitä riemua ei kovin kauaa riittänyt, sillä Scotty jättäisi minut jälleen kerran. Voisiko nykytilanteen tietäen päätellä, että olen jotenkin äärettömän periksiantamaton riippakivi, mahdoton jätettävä, vai oliko kyse jostain muusta, oikeasti elämää suuremmasta?

Ja hei, tuo supermummoni muuten tokeni tolpilleen, ja minä pystyin vierailemaan mummon luona vielä kolmen vuoden ajan Suomessa, ja vielä kerran tänne muuton jälkeen, kesälomareissulla.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 7.2.2007 klo 03:15

Epävirallinen kaukosuhde

Juteltiin taas tänään. On niin mukava jutustella taas ihan kuin ennenkin, kun voi sanoa suoraan, että on ikävä, vaikkakin vain epävirallisesti. Hassua, että se ei ole aikaisemmin juurikaan kutsunut minua tyttöystäväkseen, mutta nyt, kun en voi olla virallisesti edes hyvä ystävä, ollaan enemmän sidoksissa toisiimme kuin koskaan ennen. Ja nyt se sanoo minua tyttöystäväkseen.

Se saattaa tulla käymään Kansasissa parin kuukauden sisällä. Olisi mahtavaa nähdä sitä pitkästä aikaa. Varsinkin nyt, kun tietää, että saisin halata sitä ilman, että pitäisi miettiä, missä ollaan menossa. Tai lähinnä kiva tietää, että ylipäänsä saan edes halata sitä.

Sain tänään kuulla, että mummo, äidin äiti, on tosi huonossa kunnossa. Vanhahan se jo on, mutta tuntuu hurjalta, kun joku ihminen, joka on ollut aina osa elämää, alkaa hiipua pois. Sitä ei tahdo muistaa, että muillekin ihmisille kertyy näitä ikävuosia joka vuosi lisää, ei pelkästään itselle. Pitää vain toivoa, kävi tässä nyt miten vain, ettei mummon tarvitse kärsiä. Olisi kiva olla kotona tukemassa omaa äitiä, mutta tilanne on tämä, ja näillä korteilla on edettävä.

On se tämä elämä kummallista. Ensin sitä kiintyy ihmisiin, sitten on päästettävä irti, ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten joskus käy niin, että melkein päästää irti ja sitten saakin kiskaistua itsensä vielä sormenpäillä takaisin sen toisen lähelle.

Sunnuntai 11.2.2007 klo 02:23

No Buts, Meow

Hups. Edellisestä kerrastapa on yllättävän pitkä aika. Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua kuitenkin aika paljon. Oli mm. Scottyn synttärit. Ai niin, ja näinkin pääsi käymään:

(Toim.huom. Vaikka tässä ollaan tatuoitavana keittiössä, tällä artistilla oli jo tuolloin lisenssi ja nykyisin menestyvä studio Emporiassa.)

Tulin siihen tulokseen, että taitaa olla turvallisempi olla kirjoittelematta minun ja Scottyn suhteesta tänne liian yksityiskohtaisesti. Herra saattaa nimittäin joutua oikeasti pulaan, jos selviää, kuinka paljon ollaan tekemisissä. Tyydynkin siis vain toteamaan, että asiat ovat nyt todella hyvin. Ollaan tyytyväisiä.

Menen nyt syömään pizzaa ja ihmettelemään eräiden käytöstä.

Siinä se nyt on. Isse suunnittelin.

Maanantai 12.2.2007 klo 12:05

Ikävä (taas)

Nyt kyllä huomaa viettäneensä täällä jo ihan tarpeeksi aikaa siihen, että jokin on päässä vinksahtanut. Näin nimittäin viime yönä unta, jossa juttelin perisavolaisen veljen kanssa englanniksi. Olen kyllä ennenkin nähnyt englanniksi unia, mutta keskustelukumppanit ovat olleet silloin ihan amerikkalaisia. Ei kai siinä.

Käytiin eilen(kin) pelaamassa biljardia. Se toimii ihan hyvänä terapiana joskus. Mentiin baariin, joka ei ollut virallisesti auki, mutta se oli auki meidän pienelle porukalle. Ihan siistiä. On kiva tuntea baarinomistajia.

Ollaan huomattu täällä sama ilmiö kuin Vaasassa ja Pullossa aikoinaan. Mentiin lauantaina 707:iin, ja ovella lipunmyyjä ei halunnut katsoa edes minun henkkareita, muisti kuulemma, vaikka en itse muista nähneeni koko ihmistä. Sanoin sille, että taidetaan käydä sitten ihan tarpeeksi usein. Se naurahti: "Yeah, you practically live here." 707 on meidän uusi Pullo. Paitsi Pulloon ei menty ikinä ihan vain biljardinpeluuta varten. Ehkä siksi, että siellä ei ole biljardipöytää.

Pitäähän se yksikin mainita, vaikkei varmaan pitäisi. Se on vain niin mukava. Ollaan vietetty enemmän aikaa puhelimessa (tai no netissä) kuin laki sallii. Kirjaimellisesti. Eipä sille mitään voi, jos viihtyy yhdessä. Ehkä kymmenen tunnin puhelumaratoni lauantaiyönä kertoo siitä viihtymisestä jotain. On ollut kiva myös nähdä sitä pitkästä aikaa. Webbikamera on paras keksintö. Ainakin melkein.

Tulisi jo tänne.

Keskiviikko 14.2.2007 klo 02:33

Hyvää yötä ja ystävänpäivää

Tänään olen istunut koulussa noin kuusi tuntia ja jutellut Skypessä noin kuusi tuntia. Olihan taas mukavaa. Jälkimmäinen siis. Puhelumaratonin päätteeksi kuulokkeista kuului: "Will you be my Valentine?" Olin myyty. Se yrittää tulla tänne muutaman viikon päästä, ellei jopa aikaisemmin. Olen ehkä vähän innoissani. Taidan myös vähän tykätä siitä miehestä.

Sain tänään takaisin viikko sitten kirjoittamani esseen. Sain täydet pisteet ja opettajalta seuraavan kommentin: "Excellent piece of work - exceptionally well written." Herää vain kysymys, kuinka huonoja muiden kirjoittamat esseet ovat olleet. Itsehän kirjoitin viisisivuisen analyysin yöllä parissa tunnissa, enkä ollut lukenut kirjaakaan kokonaan. Kannattaa näköjään olla englannin pääaineopiskelija. Osaan jauhaa... niin, juuri sitä. Muah.

Hyvää ystävänpäivää! Mun tekee mieli salmiakkia.

Torstai 15.2.2007 klo 02:04

Hymypatsas

Keskiviikkoilta, enkä ole tullut juuri baarista. En edes ole käynyt baarissa. Jo toinen ilta putkeen. Olen parantunut.

Tai ehkä en sittenkään. Tänäänhän oli ystävänpäivä, tai Valentine's Day näin paikallisittain. En halunnut lähteä ulos, koska oli parempaa tekemistä. Vietettiin taas laadukasta aikaa netin välityksellä Valentinen kanssa. Mää vaan tykkään kuunnella ja katsella sitä. Juotiin yhdessä olutta (en siis ole ehkä ihan kokonaan parantunut), puhuttiin mukavia ja vakavia, hymyiltiin.

Nyt katselen, kun se nukkuu. Onhan tämä vähän kidutusta, aika kiva olisi nimittäin olla halattavana tuon tyynyn sijaan. Maksaisin siitä hyvästä monta dollaria, euroa, mitä vain. Vähän meinaa nykiä suupieliä ylöspäin, vaikka haikea olo onkin. Olen kuin mikäkin hymypatsas. Nähdään pian, ehkä jo parin viikon päästä. Sitten pääsen halattavaksi.

Se käänsi kylkeä. Taidan tehdä samoin, painaa pään tyynyyn, ottaa kisun kainaloon, nähdä kivoja unia.

Perinneperjantai: Löysässä hirressä

Elellään helmikuuta 2007. Scotty oli Marylandissa ja uudessa työssään sen verran tyytymätön ja yksinäinen, että haikaili tämmöisen suomalaisen tytönhupakon perään vaikeista olosuhteista huolimatta, tai ehkä niiden takia. Kuten jo silloin kirjoittelin, epäilin Suurimman Ikävän johtuvan olemattomasta ystäväpiiristä ja kiinnostavan tyttöseuran puutteesta. Myöhemmin selvisi, että olin oikeassa. Tavallaan.

Selvistä vesistä ei siis vielä voida missään nimessä puhua, vaan kahden nuoren epätoivoisista päiväunista ja todellisuudesta irrallaan olevista haaveista. Ehkäpä meidän myöhemmätkin ratkaisut voisi sellaisiksi laskea, mutta koska ne toivat toivotun tuloksen, ne olivat tietenkin tarkoin harkittuja peliliikkeitä.

Nuoruuden höperyyksistä puheen ollen -- siis anteeksi, miten ihmeessä olen voinut kannustaa Coltseja ja Peyton Manningia? Ja tuo viisisivuinen essee, jota niin ahkerasti ja tunnollisesti alla olevissa kirjoituksissa teen... Uskotteko, jos sanon, että sain siitä täydet pisteet ja kurssista arvosanaksi A:n?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 2.2.2007 klo 21:42

Perjantai-iltaa

Tulin aamulla siihen tulokseen, että olen laiskuuden perikuva. Tänään olisi ollut yksi luento, yhdeltätoista. Nukuin pommiin. Syytän siitä Soilea ja sen eilen hajonnutta nilkkaa. Se ei ollut lähdössä kouluun (koska ei oikein voinut kävellä) eikä siis ollut potkimassa minua sängystä (ilmapatjalta) ylös. Ei kai sillä kipeällä nilkalla olisi voinut potkiakaan. Heräsin sitten kahdeltatoista. Sen jälkeen olen tehnyt... itsestäni pellen. No en ihan, mut en kyllä saanut aikaiseksi mitään järkevääkään.

No olenpa suunnitellut sentäs itselleni tatuointia. En vielä tiedä, milloin saan aikaiseksi sellaisen otettua, mutta varmaan ihan lähiaikoina. Huihui. Enpä olisi uskonut, että tämmöiseenkin höynähdän, mutta onpa tässä tullut tehtyä muitakin asioita, joita ei olisi uskonut tekevänsä. Nii.

Kohta lähdetään potilaan kanssa ulos, jos kävisi taas vähän pelailemassa biljardia. Kai se on meidän velvollisuus, kun kolme, eipäs kun neljä ihmistä on jo pyydellyt meitä tänään liikenteeseen. Rankkaa tää vaihtarina olo. Ennen velvollisuuksia taidan vielä soittaa Scottylle. Ehkä. Varmasti. Oon heikko, en osaa olla puhumatta sen kanssa.

Have a good one.

Maanantai 5.2.2007 klo 02:04

What If We Could?

The Colts win, f**k yeah. Käytiin siis katsomassa Super Bowl -spektaakkeli Anthonyn luona. Itse herra ei onneksi ollut koko aikaa paikalla, saatiin viettää rauhallisesti aikaa Jessen, Soilen, JW:n ja Joshin kanssa syöden pizzaa ja juoden Bud Lightia. Kuinka amerikkalaista! Itse ottelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta mainokset veivät voiton yhden touchdownin verran.

Ottelun jälkeen istuttiin iltaa katsellen elokuvia ja Family Guyta. Puhelin soi kymmenen jälkeen. Scottyhan se oli. Olin hieman sekaisin ja hämilläni puhelun jälkeen, noin lievästi sanottuna. Scotty sanoi nyt ensimmäistä kertaa suoraan, että se haluaa vielä löytää tästä tilanteesta jonkun pakokeinon (esim. vaihtamalla työpaikkaa). Se oli kertonut tänään minusta jollekin kaverilleen Super Bowlin aikaan. Oli kuulemma tullut nostalginen olo, eikä ollut osannut ajatella sitten muuta kuin minua. Se kysyi, mitkä meidän mahdollisuudet olisivat ilman näitä olosuhteita.

Nyt on todella sekava olo. Olin jotenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että on päästettävä irti, vaikken sitä ole halunnutkaan. Tuo puhelu heitti kaiken päälaelleen, mutta hyvällä tavalla. Tai no ainakin mukavalla, lämmittävällä tavalla, vaikka kyllähän tämä taas tekee asioista monimutkaisempia.

Toisaalta mietityttää, olisiko Scotty tuota mieltä, jos sillä olisi siellä laaja ystäväpiiri ja paljon tyttöjä ympärillä. Nyt sillä on ikävä minua ja kaikkea, mitä se jätti jälkeensä, kun muutti pois. Noh, pitänee antaa taas ajan kulua, katsella ihan rauhassa, keskittyä vielä olemaan "sitoutunut" siihen ihmiseen.

Haluaisin mennä nukkumaan, mutten voi. Pitää lukea vielä kirjaa, jos meinaa huomenna kirjoittaa viisisivuisen esseen. Oh joy. Ihan kuin voisin keskittyä taas mihinkään muuhun kuin yhteen ajatukseen.

Tiistai 6.2.2007 klo 04:50

You Make Me Smile

Nyt väsyttää sen verran, että on leikittävä pikakirjoittajaa. On kirjoitettava asiat itselleen ylös, ennen kuin unohdan yön aikana kaiken. As if.

Scotty soitti taas. Juteltiin puolitoista tuntia. Olipahan ehkä elämäni kallein puhelu. Ja jännittävin. Hurjin. Se oli tänään (pitäisi kai puhua eilisestä) mietiskellyt meidän mahdollisuuksia koko kahdeksan tunnin työpäivän ajan ja sen jälkeen vielä kolme tuntia sängyssä maaten. Ja sen jälkeen tunnin verran äitinsä kanssa puhelimessa. Kyllä se nyt vähän näyttäisi siltä, että tässä vielä yritetään jollakin keinolla kulkea samaa polkua, ainakin jonkin matkaa. Tarkoittaisi kyllä tulevaisuudessa minulle aika hurjia muutoksia elämään, mutta sou not, elämä on. Onneksi vielä ei tarvitse päättää varmaksi mitään, vaikka se leikillään minua kosikin. En suostunut, kun ei suostunut ostamaan timanttisormusta. Ei kuulemma uskalla, kun söin edellisen sormuksen (sipulirengas).

Scotty kysyi minulta puhelimessa, muistanko, kun hän sanoi minulle "älä koskaan muutu" kun viimeksi nähtiin. En muistanut. Kaikki se itkeminen varmaan harhautti vähän, sai unohtelemaan noinkin tärkeitä asioita. En halua muuttua, jos se mies kerran tykkää minusta tämmöisenä. Sanoi se kyllä, että viisaammaksi saan tulla, jos haluan. Kiva kiitti.

Pari päivää sitten tilanne oli täysin toinen, nyt kaikki heitti taas kuperkeikkaa. Eipähän puutu jännitystä elämästä. Ei silti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. On vain kiva tietää, että toinenkin haluaa vielä pyristellä. Nytpähän voidaan ainakin pyristellä samaan suuntaan.

Olen tänään tehnyt kaikkeni vältelläkseni koulutehtävien tekemistä. Senpä takia istun tähän aikaan hereillä kuuntelemassa musiikkia ja kirjoittamassa blogiin. Viisisivuinen essee on lopetuskappaletta vaille valmis. Kirjoitin kirjoitelman lopulta parissa tunnissa. Kannatti viivytellä koko päivä. Käytiin muun muassa katsomassa, kun Jesse otti tatuoinnin. Sen jälkeen tultiin (muka) kirjoittamaan esseitä. No, Scotty soitti sopivasti. Sen jälkeen sain jo aloitettua esseen. Reilun sivullisen jälkeen Jesse laittoi Soilelle viestiä, että ovat pelaamassa biljardia. Otettiin "haaste" vastaan ja käytiin pelailemassa ja juttelemassa asioista mm. JW:n kanssa. Sen jälkeen olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä kirjoittamiseen, mutta Scotty on pyörinyt päässä paljon enemmän kuin juutalaisvainot ja The Pianist -elokuva.

Miehet! Kuka ne keksi? (Keksimisestä tuli mieleen, että keksin tänään kisulle*, aka Kittylle uuden nimen: Skitty. Ahhahaa. Joo, menen nukkumaan. Keksi.)

*Scottyn antama pehmokissa.

Perinneperjantai: Sydän panttivankina

Pikakelataanpa tammikuun 2007 a.k.a. kolmenkymmenenseitsemän merkinnän kuukauden loppuun. Mitään merkittävää edistystä ei kuun viimeisen viikon aikana tunnetiloissa tai pääkopan eheytymisessä tapahtunut. Samaa vanhaa.

Scotty soitteli minulle ikävissään ja sätti minua, jos minä tein samoin. Olimme molemmat erityisen angstisia, toisillemme erityisiä. Puhelut rokottivat opiskelijan lompakkoa, sillä prepaid-luurin käytöstä piti maksaa sievoisia summia puheluita ja tekstiviestejä lähettäessä ja vastaanottaessa. Onneksi oli opintotuki. Ja ihan paras kämppis, joka jaksoi mörköilyäni ja kiskoi minut välillä asunnosta ulos.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 25.1.2007 klo 23:25

Äh

Minulla ei oikeasti ole enää mitään uutta kirjoitettavaa. Kaikki on sanottu. Sanotaan nyt varmuuden vuoksi vielä, että ikävä on todella kova, kuljetan Scottyn antamaa kissaa koko ajan mukana (tarkennetaan sen verran, että pelkästään asunnon sisällä, toistaiseksi) ja mietin sitä miestä tauotta. Mahdotonta, mutta totta.

Eilen sain tietää sen verran, että se on päässyt turvallisesti (melkein) perille. Se ilmestyi Messengeriin vähän vaille kymmenen illalla (yksitoista itärannikolla), juuri ennen kuin oltiin Soilen kanssa lähdössä viettämään keskiviikkoiltaa. Ei tosin satuttu koneelle yhtä aikaa, mutta viestitteli se sen verran, että oli hotellissa. Kaipa se on sitten tänään muuttanut. En tiedä.

Jos tilanne olisi sama kuin vielä viime viikon alussa, tietäisin varmasti tasan tarkkaan missä se on, mitä se on tehnyt ja niin edelleen. Nothing's the same anymore.

No, jospa yrittäisi puhua muistakin asioista. Käytiin siis eilen Soilen kanssa 707:ssä pelailemassa biljardia. Soile oli tulessa, pidettiin pöytää hallussa vaikka kuinka pitkään, vaikka haastajia riittikin. Nähtiin tuttuja, tavattiin uusia ihmisiä, oli ihan hauskaa.

On kai sanomattakin selvää, etten osannut olla ajattelematta sitä seikkaa, että vielä viikko takaperin vietettiin iltaa Scottyn kanssa. Oli silti paljon parempi vaihtoehto lähteä ulos miettimään sitä kuin jäädä kotiin märehtimään.

Tänään otin pitkähköt päikkärit, näin mukavia unia. Sitten näin unia, joissa olin herännyt mukavista unista. Jospa yöllä näkisin sellaisia unia, joissa en olisi tyytyväisesti Scottyn kanssa. Herääminen ei olisi sitten niin masentavaa.

Lauantai 27.1.2007 klo 20:37

I'm Glad and Jolly

Miten voi piristyä 26:40 minuutissa reilun viikon alakulosta?

Vastaamalla Scottyn puheluun, tiätty. Se soitti tuossa kuuden jälkeen. Juteltiin pitkään, vaikka puhelu tuli kalliiksi molemmille. Aivan sama. Oli mahtavaa jutella pitkästä aikaa. Se halusi tietää, mitä minulle kuuluu. Sanoi, että on kova ikävä. Monta kertaa. Pyysi käymään. On se kiva.

Voeh, nyt menee tämä ilta taas ihan liidellessä. Se muisteli "vanhoja hyviä aikoja", jutteli mukavia. Oma olo helpottui ihan valtavasti, kun nyt tiedän, mitä se miettii. Ei tämä sillekään ollut mikään läpihuutojuttu. En tiedä, jotenkin sitä epäilee semmoista tällaisessa tilanteessa, vaikka oikeasti tietääkin totuuden. Se miettii tasan samoja juttuja kuin minäkin.

Ikävähän ei tietysti kadonnut mihinkään. Turhat ikävät ajatukset ovat sen sijaan tipotiessään. Saavat pysyäkin siellä. Meinasin itse lähettää sille eilen viestin, mutta en tiennyt, mitä olisin kirjoittanut. Ja nyt se sitten soitti. Kyl mää siitä vaan tykkään. Sitäpä ei voi kukaan käskemällä muuttaa.

Nyt voisin liidellä suihkuun ja sitten liikenteeseen. Voisi käydä Soilen kanssa rökittämässä taas muutaman jätkän biljardissa, niin kuin eilen tehtiin. Oltiin haikaloja.

Keskiviikko 31.1.2007 klo 5:00

You Stole the Sun from My Heart

Paha mieli. Scottyn takia. Ja Kirkan kuolema vielä siihen päälle. Hurjaa.

Katsottiin tänään koulussa pohjille The Pianist. Sitten tultiin kotiin, saatiin kutsu elokuviin (Jesse pyysi) ja lähdettiin. Käytiin katsomassa Epic Movie. Älkää muut tehkö samaa virhettä. Huono, huono elokuva. No, mentiin leffan jälkeen syömään ravintolaan, jossa Anthony on töissä. (Kyse on siis meidän uusista kavereista.) Kysyin ravintolassa Soilelta, josko meidän puhelimeen olisi sattumalta tullut viestejä tai puheluita.

Scotty oli soittanut seitsemän jälkeen (!!!). Soitin sille jo ravintolasta. Se sanoi, että pitää soitella sitten, kun olen kotona. Soitin. Juteltiin reilut parikymmentä minuuttia. Se sanoi, että työ ei ole ollenkaan sitä, mitä se odotti. Sanoi, että on onneton siellä. Toisaalta se on ollut töissä vasta kaksi päivää, mutta tähän mennessä työ ei ole ainakaan vastannut sitä mielikuvaa, jonka se sai aiemmin. Se on yksin. Ja jumissa. Sanoi, että on melkein yksinäisempi töissä kuin illalla yksin kämpässään.

Jesse haki meidät Anthonyn luo kymmenen aikaan. Minulla oli aivan järkyttävä ikävä Scottya. Siksipä soitin sille uudestaan, maksoi mitä maksoi. En tiedä, mitä muka olisin voinut sanoa, mutta halusin saada sen paremmalle tuulelle. Se yritti saada minut nauttimaan illasta, mutta paljonpa kiinnosti. Ei minua kiinnosta kuin yksi asia maailmassa. Juteltiin vähän aikaa, eikä oma olo ainakaan parantunut. Scotty sanoi, että meistä on tulossa taas liian läheisiä. Itsepä se soittelee minulle harva se päivä. Haluan olla sen kanssa liian läheisiä. Eniten. Tarvitsen vielä sitä, ja se vaikuttaisi tarvitsevan vielä minua.

Käytiin pelaamassa biljardia. Rökitin Anthonyn kaksi kertaa, jonka jälkeen istuttiin sen kanssa pöytään juttelemaan. Se sanoi, että taidan olla vielä aika kiinni "siinä jätkässä". Olen. Vielä pitkään. Ei oikein voi mitään. Olisikin aika kiva, kun voisi järjellään määrätä tunteitaan. Ei onnistu. Kokeilin jo.

Tuo Anthonykin on semmoinen ihminen, josta normaalisti kiinnostuisin. Nyt ei vain tunnu missään. Scotty taisi viedä minun sydämen mukanaan itärannikolle. Pitää pyytää sitä lähettämään se postissa. Tai sitten voisin itse hakea sen pois. Tarvitsen sitä vielä. En taida voida antaa Scottyn pitää sitä panttivankina ikuisia aikoja. Vaikka melkein valmis siihen olisinkin.

Perinneperjantai: Vuoristorataa

Seuraava viikko alkoi aika samanlaisissa tunnelmissa, kuin edellinen oli päättynyt. Todellisuus alkoi pikkuhiljaa olla, no, todellista, vaikka yölliset toivonkipinät välillä säkenöivätkin ja suuret tunteet roihusivat.

Luentomuistiinpanot olivat täynnä ihan jotain muuta, kuin varsinaista asiaa, mm. piirroksia Scottysta. Baarissa minulta kysyttiin, miksi en hymyile. No, ei hymyilyttänyt. Olin varmasti erittäin mukavaa seuraa ja kaunista katsottavaa. Autopilotti kuitenkin ohjasi sen verran, että kävin koulussa ja, öh, baarissa. Oltiinhan sentään vaihtareita.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 22.1.2007 klo 13:15

Ylös alas

Vuoristorataa mennään taas. Juteltiin illalla Scottyn kanssa pitkään, viimeinen reilu tunti Skypessä. Yritin olla vahva, niin yritti sekin. Se turhautui, kun ei osannut sanoa oikeita asioita. Toivottomuus iski, molemmille. Helpotti kyllä tietää, etten ole yksin tämän ikävän ja surun kanssa, siellä toinen kokee tasan samat asiat. Ja sen päälle vielä lyödään syyllisyydentunto. Kävi sääliksi.

Puhelun jälkeen, kolmen aikaan yöllä, olin ihmisraunio. Kai se totuus iskeytyi kalloon parin tunnin naureskelun ja hymyilyn perään. Istuin sohvalla, tuijotin seinää. En osannut tehdä yhtään mitään, en ajatella mitään. Tajusin kuitenkin mennä sänkyyn zombeilemaan. Jossain vaiheessa sitten nukahdin. Nukuin erittäin levottomasti.

Aamulla en voinut syödä mitään, eikä järki oikein edelleenkään juossut. Hoidin aamurutiinit, no, rutiinilla ja kirjoitin Scottylle sähköpostia. Eilinen puhelu saattoi olla viimeinen pitkään aikaan, herra kun muuttaa huomenna, eikä nettiyhteyden saannista ole vielä tietoa. Toivotin hyvää ja turvallista matkaa, kirjoitin, että kyllä me pärjätään.

Se oli vastannut, ennen kuin oli katkaissut nettiyhteyden. Pahoitteli (taas kerran) koko tilannetta ja pyysi anteeksi, jos oli pahoittanut eilen minun mielen. Kiitti (taas kerran) kaikesta ja lupasi, että pian päästään taas puhumaan. Se haluaisi sanoa jotain, mikä parantaisi tilannetta. Ei sen tarvitse jaksaa olla vahva meidän molempien puolesta, huolehtisi nyt itsestään. 

Kyllä minä pärjään, vaikka aika hankalaa se onkin.

Maanantai 22.1.2007 klo 23:22

Umpikuja

Miksi ihmismieli on tällainen? Tai miksi minun mieli on tällainen? Yöllä olo oli mitä toivottomin, kamalin, surullisin. Elin todellisuudessa, ymmärsin, että tämä taisi oikeasti olla tässä. Aamulla sama tilanne. Piti kerätä kaikki voimat, että jaksoi lähteä kouluun, näyttää ihmiseltä, olla pillahtamatta itkuun. 

Tulin koulusta kotiin, luin Scottyn sähköpostin, itkin vähän ja olin paremmalla tuulella. Sen takia, kun Scotty oli minulle mukava. Ainahan se on. Sain taas toivoa, mutta se taas pitkittää tätä prosessia, joka muutenkin tuntuu loputtomalta. Jos rehellisesti puhutaan, en näe mitään pakokeinoa tästä tilanteesta. Umpikuja mikä umpikuja. Toivominen on itsensä kiusaamista. Mutta silti harrastan sitä.

En olisi uskonut, että mikään voi vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Tällaiseen tilanteeseen ei tietysti osaa varautua ollenkaan, koska en osannut kauheimmissa unelmissanikaan kuvitella tätä. En todellakaan. Scotty yrittää saada minua siirtymään eteenpäin. Hokee, että minun pitäisi. Sanon, etten todellakaan ole valmis, olenhan tiennyt tästä vasta vajaan viikon. Sanon, että minulle tulee sellainen olo, että Scottylle tämä on helppoa ja minulle ei. Se sanoo, ettei siitä ole todellakaan kyse. Se tuntee syyllisyyttä, eikä halua minun kärsivän.

Viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Loistavasti. Siksi onkin jotenkin aivan ylitsepääsemättömän hankalaa yrittää ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Kai tässä vaikuttaa sekin, että nyt kun ei saada olla yhdessä, haluan olla yhdessä vielä enemmän. Tai sitten nyt vasta ymmärrän, miten paljon oikeasti haluan jutella ja olla sen miehen kanssa. 

Ja se on paljon se.

Tiistai 23.1.2007 klo 20:20

Tänään se lähti

Ikävä.

Ikävä ikävä ikävä.

Ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä.

Se on lähtenyt tänään ajelemaan itärannikolle. En tiedä, milloin kuulen siitä seuraavan kerran. Sanoi se kyllä, että voin soittaa ihan perinteisellä tavalla, jos tulee tarve. Se on minusta huolissaan. Ja minä siitä. Näin, miten koville lähtö perheen ja ystävien luota otti, eikä se mielellään puhu asioistaan. Minulle se on kuitenkin jonkin verran puhunut, eikä nyt enää periaatteessa, tai oikeastaan edes käytännössä, saada puhua.

Se sanoi sunnuntaina pohtineensa sitä, vaikeuttaako meidän jatkuva yhteydenpito (joka on siis oikeasti kiellettyjen asioiden listalla) tätä tilannetta vielä entisestään. Sanoin, etten halua haavojen enää suurenevan tästä, ja puhelut ja hauskat, tavalliset viestit estävät sen. Se sanoi, että tällä tavalla ne haavat eivät umpeudu koskaan. Sitten se kysyi, kuinka haavat voisivat enää edes tästä suurentua.

Oikeassahan se on.