perjantai 27. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Salkkari-Anni

Viime viikolla taivas putosi kovasti ihastuneen tyttölapsen niskaan. Tänään julkaisen parin seuraavan päivän mietteitä. Kirjoittaminen näköjään toimi jonkinlaisena terapiana, sillä blogimerkintöjä syntyi D-Dayn (dumppaamispäivä) jälkeen kuin sieniä sateella. Sisältö ei tosin paljoa vaihdellut.

Saattaisipa olla hieman toisenlainen kokemus lukea näitä juttuja, jos loppu (tai paremminkin uusi alku) olisi ollut erilainen. Ehkä pitäisin näitä tytönhupakon ylidramaattisina horinoina. Koska kuitenkin tykkään tuosta horinan kohteesta nyt kahdeksan vuotta myöhemminkin aika tavalla, luen näitä eräänlaisella kaiholla. Muistan, miten hajalla ihan oikeasti olin.

Taidanpa rutistaa Scottya erityisen lujaa tänään, kun mies tulee töistä kotiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 19.1.2007 klo 10:35

Totta se on

Avasin aamulla varovasti silmät toivoen, että tämä kaikki olisi ollut pahaa unta. Sitten huomasin puristavani Scottyn antamaa pehmolelua, ja toissapäiväiset ja eiliset tapahtumat tulvivat mieleen. Totta se on.

Kävelen kuin zombi. Näytän zombilta. Silmänaluset ovat mustat ja turvoksissa. Käsivarressa minulla on valtava mustelma. Se on viime viikonlopun peruja. Scotty kun puraisi minua. Minulla ei ole ollenkaan nälkä, mutta pakko on syödä. Sitten kun syön, oksettaa. Sydänkin lyö epätahtiin. Zombi.

Sain eilen kotipuolesta sähköpostilla lämpimiä ajatuksia. Helpottivat kyllä. Sielläkin ollaan optimistisia. Itseltä se vaihe alkaa jo mennä ohi. Ehkä se, kun muut ovat optimistisia saa minut pessimistiseksi. Oon hankala. Haluan vain niin kovasti jutella Scottyn kanssa, vaikka en sääntöjen mukaan saisikaan. Haluan tietää, mitä sen päässä liikkuu. Omassa päässä ei tunnu kohta liikkuvan enää mikään.

Torstai 19.1.2007 klo 21:31

Järki ja tunteet tappeli. Kumpi voitti?

Jännä, miten tilanteet muuttuvat. Vielä muutama päivä sitten valitin, miten hankala keväästä tulee. Nyt olisin onnellinen, jos saisin edes jutella Scottyn kanssa joka päivä.

Lähetin sille tänään pitkän sähköpostin, vaikkei periaatteessa saataisi olla jatkuvassa yhteydessä. En vain ymmärrä, miten sellainen onnistuisi. Ensin viedään poikakaveri, ja sitten ei saisi edes olla läheinen ystävä. Tämä on niin sairasta. Melkoista kidutusta sanon minä. Se on kuitenkin se ainoa ihminen maaimassa, joka täysin ymmärtää, mikä tämä tilanne on. En usko, että pääsen tästä yli ilman sen apua.

Olen tänään jutellut mahtavien ihmisten kanssa. Ovat rakkaita. Ovat huolissaan minusta. Kyllä minä pärjään. Kaikesta selvitään. Monet haluaisivat nähdä tälle jutulle jonkun satumaisen lopun. Toinen puolikas minusta haluaa myös uskoa siihen, että tämä tarina päättyy sanoihin: ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Toinen puolikas sanoo, ettei niin todellakaan käy, ja parempi olisi yrittää väkisin antaa periksi. Järki vastaan tunteet.

Yksi kaveri sanoi toissapäivänä, että on seurannut minun blogia kuin Salkkareita konsanaan. No nyt tuli kunnon juonenkäänne, jota ei ehkä Salkkareiden käsikirjoittajatkaan olisi keksineet.

~~~~~

You become responsible, forever, for what you have tamed.

Lauantai 20.1.2007 klo 14:37

Laastari

Juteltiin vähän. Minua hymyilytti. Olen ihan liian tyytyväinen jutellessani tai ollessani sen ihmisen kanssa voidakseni päästää hänestä irti. Tai edes halutakseni päästää irti. Se sanoi, että sillä on ikävä. Se sanoi, että olen mahtava ihminen. Sanoi, että pärjään varmasti hyvin. Entä jos en halua pärjätä ilman häntä?

Näin viime yönä unta, jossa Scotty sanoi, ettei kaikkea toivoa ole vielä menetetty. Kaksikin unta. Sitten heräsin painajaiseen, jota kai voi todellisuudeksikin sanoa. Rutistin kissaa lujasti kainalossa. Tämä ikävä on aika suunnatonta. Kai tämä ajan kanssa helpottaa. Parempi olisi.

En pysty edelleenkään syömään. Ihan kuin joku olisi kuollut. Huono vertaus, tiedän, kyse ei onneksi ole mistään niin vakavasta, vaikka meidän yhteinen tulevaisuus tavallaan kuolikin. Repäistiin pois. En halua uskoa, että se on kuollut, eivätkä halua muut ihmisetkään. Tämä pitäisi pystyä nyt vaan hyväksymään. Ei oikein ole muuta vaihtoehtoa. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan, kun en halua myöntää totuutta.

Tiedän, että Scottylla on paha olo. Tiedän myös, etten juuri voi auttaa. Varmasti pahennan vain asiaa, kun lähettelen surkeita sähköposteja enkä edes yritä kuulostaa urhealta, mutta tarvitsen sitä miestä vielä aika paljon. Tarvitsen sen apua. Olen itsekäs. Tarvitsen sitä takomaan todellisuuden minun päähän. Oma kapasiteetti ei riitä käsittelemään tätä juuri nyt. Toisaalta tiedän, että Scottylla on menossa viimeinen viikonloppu kotona perheensä ja kavereidensa kanssa. En halua pahentaa tilannetta yhtään repimällä lisää haavoja auki, välitän siitä ihmisestä aika lailla. Pidetään laastareita paikoillaan vielä jonkin aikaa. Jutellaan sitten, kun ollaan siihen valmiita. Sitten, kun Scotty on saanut vähän jo muut asiat raivattua mielestään.

Vaikka nyt sattuu kovasti, en kadu yhdessä vietettyä aikaa yhtään. Tietääpähän ainakin eläneensä. Hyvässä ja pahassa.

torstai 26. helmikuuta 2015

Jellyfish, JFK ja jääkiekko, eli viikonloppumatka Dallasiin

Lauantaiaamu valkeni Dallasissa hieman edellisiltaa viileämpänä ja pilvisempänä. Halusimme kuitenkin nähdä miljoonakaupunkia mahdollisimman paljon, joten emme antaneet kolean tuulen häiritä, vaan suuntasimme ulos heti aamupalan jälkeen. Karpaasi kestää.


Minua oltiin etukäteen vähän varoiteltu, että Dallasissa kannattaisi varautua ajamaan kaikkialle, mutta mepä ei liikautettu autoa perjantain jälkeen kuin vasta sunnuntaina, kun lähdimme kotimatkalle. Majoituimme downtownissa, ja parin kilometrin säteellä oli jo niin paljon nähtävää, ettei keskustan ulkopuolelle harhailua tarvinnut edes harkita.

72-kerroksinen Bank of America Plaza, Dallasin 262 pilvenpiirtäjästä korkein (281 metriä).
Julkista liikennettä!
Ensimmäinen stoppi oli onneksi sisätiloissa, ja aika trooppisiin lämpötiloihin lopulta päädyttiinkin, joten takkia ja huivia sai kuoria päältä. Dallas World Aquarium oli ilmeisen suosittu paikka viettää viileää lauantaiaamupäivää, ja sademetsäosion läpi kulkemisessa jonottamisessa menikin tovi jos toinenkin.

Tässä tarkkaillaan jotain apinaa tai lintua. Taustalla hitaasti kiemurteleva ja etenevä ihmisryysis.
Kaima.
Ruuhka onneksi purkautui, kun pääsimme ihastelemaan ja ihmettelemään mereneläviä. Meidän kaksivuotias rehveltäjä tykkäsi erityisesti merihevosista ja pingviineistä, joilla oli oma tila ulkona sisäpihalla.

Meriheppa.
Toinen.
Pingujen mielestä ulkona oli ihana keli. Meidän mielestä ei niinkään.
Sisällä näimme vielä haita, kilpikonnia, matelijoita, kaloja, meduusoja, lintuja, tanssivia esiintyjiä... Kaikenkaikkiaan meillä vierähti vajaa parituntinen muissa maailmoissa. Lapsukainen olisi viihtynyt varmasti pidempäänkin, mutta meidän aikuisten teki mieli jo raittiiseen ulkoilmaan.

Haitunnelissa.
Tipuja.
Huomasimme iloksemme, että ulkonakin lämpötila oli jo paljon miellyttävämpi, joten pieni patikointi Dealey Plazalle oli mukava, vaikka itse päämäärässä odottikin pala synkkää historiaa. 22. päivä marraskuuta vuonna 1963 presidentti John F. Kennedy oli kierrellyt Dallasia avoautossa jo melkein tunnin verran, ennen kuin autosaattue saapui kohtalokkaalle Dealey Plaza -aukiolle, ja yksi elämä päättyi traagisesti.

Ote puheesta, joka John F. Kennedyn olisi pitänyt pitää vain hetkiä Dealey Plazan ohittamisen jälkeen.
Rasti tiessä osoittaa paikkaa, jossa laukaus osui presidenttiä päähän.
Teksasin koulukirjavarasto vasemmalla. Lee Harvey Oswald ampui kuolettavat laukaukset kuudennesta kerroksesta oikeanpuolimmaisesta ikkunasta, joka näkyy heti puun yläpuolella.
Tämä tyyppi oli lähtenyt ulkoiluttamaan Teksasin osavaltion lippua. Luulen, että osaisin arvata poliittisen suuntauksen oikein.
Paluumatkalla kohti hotellia, tai oikeastaan nälkämarssilla kohti lounasta, emme kohdanneet lisää historian lehtien havinaa, vaan näimme puissa ihan rehellisiä hiirenkorvia. Aurinkokin ilmestyi pilvipeitteen takaa hellimään meitä pohjoisen asukkeja, joten kelpasi käppäillä.



Lounaspaikan vieressä oli tarjolla taidetta.
Kävimme lepäämässä hetken hotellilla, ennen kuin oli aika vetää Suomi-paita päälle ja lähteä kannustamaan Kari Lehtosta ja Dallas Starsia. Starshan oli junnuvuosina lempijoukkueeni -- löytyi logolla varustettua penaalia ja lippistä, ja muistanpa valvoneeni eräätkin voitokkaat Stanley Cup -finaalit keväällä 1999. Vaikka nykyisellään Dallasin tähdet eivät suurempia tärinöitä aiheutakaan, ylihintaiset liput oli silti pakko ostaa, koska olimme kerrankin samassa kaupungissa samaan aikaan NHL-joukkueen kanssa.

Downtown toisesta näkövinkkelistä, reippaan kilometrin reippailun jälkeen.
American Airlines Center, Dallas Starsin (NHL) ja Dallas Mavericksin (NBA) koti. Areenan edessä tarjottiin jonottajille livemusiikkia.
Vastustajan, Detroit Red Wings, värejä katsomossa ennen pelin alkua.
Ensimmäinen erä täydessä vauhdissa loppuunmyydyssä hallissa. Näkymä hattuhyllyltä viimeisestä rivistä. Maksoimme lipuista siltikin 55 dollaria per kipale. Lauantai- ja vastustajalisä.
Leijona vartioi maalia.
Peli oli aika huikea jännitysnäytelmä, jossa liikuttiin paljon päädystä päätyyn. Mukana oli kaksi ensikertalaista, joista toinen viihtyi pelin parissa loppuun asti ja toinen leikki reppunsa vetoketjuilla kolmannen erän. Toisella puolella vieressä istui tyyppi, jolle kaveri yritti selittää koko pelin ajan pitkä kiekko -sääntöä.

Varsinainen peliaika päättyi 6-6, kun Detroit rynni tasoittavan maalin vähän kyseenalaisella tavalla sisään (Lehtonen poikittaisella mailalla pitkälleen). Jatkoajalla silminnähden turhautunut Lehtonen ei onnistunut torjumaan Niklas Kronwallin (hyh, ruåtsalainen) kutia, ja peli päättyi Detroitin voittoon luvuin 7-6.

Enpä muuten pidä edelleenkään NHL:n tappelukulttuurista, vaikka melkoisen siisti ottelu nähtiinkin.

Lätkämatsin jälkeen Scotty kantoi sikiunessa olevan kaksivuotiaan takaisin hotellille ja suoraan sänkyyn, eikä meitä aikuisiakaan tarvinnut hirveästi houkutella nukkumaan. Pitkä päivä, joka sisälsi paljon kävelyä ja näkemistä oli tehnyt tehtävänsä.

Sunnuntaina lähdimme ajelemaan vähän aamukymmenen jälkeen. Puolen tunnin päästä alkoi rankkasade, joka muuttui Oklahomassa ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Hidasti matkantekoa sen verran, että olimme vasta seitsemältä Emporiassa lempparimeksikolaisessa extrajuustokastikkeisen nacho-annoksen edessä ja kotona hieman ennen iltayhdeksää. Pitkästä paluumatkasta ja siitä suuttuneesta selästä huolimatta reissusta jäi erittäin positiiviset muistot. Joskus kannattaa poistua kotoa.

Teki ihan hirveästi mieli nimetä tämä postaus Anni Does Dallas, mutta ei jotenkin tuntunut sopivalta, sitten lopulta...

*****

Veera haastoi minut mukaan #ReilutBlogit-kampanjaan, jonka tarkoituksena on saada ihmisiä pohtimaan käyttäytymistään niin kotona kuin reissussakin ja kannustamaan oikeiden, eettisten valintojen tekemiseen. Tärkeästä aiheesta on kirjoittanut erittäin kattavasti mm. Jenni.

Koska tämä blogissani suht' harvinainen matkakertomus on jo valmiiksi pidempi kuin teinityttöjen jono Justin Bieberin takahuoneeseen, en nyt paneudu asiaan sen enempää. Halusin silti tuoda kampajan esille ja kehotankin ihan kaikkia perehtymään aiheeseen ja miettimään, mitä voisit tehdä, jotta jälkipolville jäisi parempi planeetta. Meistä kukaan ei kai pysty muuttamaan maailmaa yksin, ainakaan parempaan suuntaan, joten tässäkin asissa pienistä pisaroista syntyy kuohuva koski. 

Minullakin on asiasta vielä paljon opittavaa, ja voisin varmasti tehdä parempia, eettisempiä valintoja niin kotona kuin kylässäkin. Esimerkiksi akvaariovierailu mietitytti, mutta paikkaan etukäteen tutustuessani opin, että Dallasissa tehdään paljon arvokasta tutkimus- ja suojelutyötä, ja eläimillä oli ainakin amatöörin silmiin tarpeeksi tilaa, vaikka kiekuvat lapset varmasti aivoon (jos sellaiset sattuu omistamaan, looking at you, jellyfish) ottavatkin. Ehkä pieni tietoisku oli lisätty lieventämään meidän wannabe-vihreiden matkailijoiden huonoa omaatuntoa, ehkä se pitää oikeasti paikkansa. Uskon jälkimmäiseen.

Halu tehdä oikeita valintoja ja oppia lisää on hyvä alku, ja siihen tämä kampanja on oikein oiva väline.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kaljakinnas (arvonta)

Taisinpa uhkailla jo tammikuussa, että blogin puolella olisi tulossa käsitöihin liittyvä arvonta. Sitten tapahtui kaikenlaista ikävää ja mukavaa, ja koko juttu unohtui. Autoa Dallasin-reissua varten pakatessa tyhjä lupaukseni syöksähti mieleen kuin valmentaja Pasi Nurminen ilmaveivatessaan laskeutuessaan kotimaan kamaralle voitokkaan MM-finaalin jälkeen. Nappasin langat ja puikot mukaan, ja ennen Dallasiin saapumista tuotos olikin valmis, vaikka torkuin puolet Oklahomasta.


Kyseessä on siis kaljakinnas, mutta kuten kuvasta näkyy, se toimii yhtä hyvin myös alkoholittomien virvokkeiden (kivennäisvesi) kanssa. Ehdottoman kätevä apuväline ihmisille, joiden mielestä kylmän (tai miksei kuumankin) juoman pitäminen kädessä esimerkiksi normaalin hanskan kanssa on liian työlästä.


Juomasta ei tarvitse pitää viimeisillä voimillaan kiinni, vaan kaljakinnas pitää huolen siitä, että arvokas nektaari pysyy kourassa turvallisesti, vaikka puristusote vähän hellittäisikin. Käsi pysyy myös mukavan lämpimänä, vaikka menossa olisi juuri pakastimesta otettu Sandels limppari. Samalla juoma pysyy kylmänä. 


Kaljakinnas on parhaimmillaan opiskelijariennoissa, (taatusti kylmillä) kesäfestareilla, tailgatingissa, penkkiurheilussa, oikeassa urheilussa, saunassa... Vain mielikuvitus on rajana. Kaljakinnas sopii oikea- ja vasenkätisille juojille ja on yhteensopiva tölkkien, pullojen ja tölkkien ja pullojen kokoisten lasien/mukien/kippojen kanssa.


Nyt juuri Sinulla on oiva mahdollisuus voittaa itsellesi tämä tumppu. Noudatathan seuraavia ohjeita:

1. Kommentoi tähän merkintään. Jos kommentoit anonyymisti, keksi itsellesi nimimerkki.
2. Kerro, haluatko, ei, tarvitsetko pienen, keskikokoisen vai ison kintaan* (kuvissa pieni, joka on sopiva sirohkoon naisen käteen).
3. Voit osallistua arvontaan myös Facebookissa ja halutessasi tuplata voittomahdollisuudet, jos osallistut täällä ja siellä. Tarkemmat ohjeet FB:n puolella.
4. Osallistumisaika alkaa nyt ja päättyy 5.3.2015 klo 23:59 Suomen aikaa. Arvontaonnea!

*Isompien kokojen väritys saattaa erota mallikappaleesta.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Matkalla Dallasiin

Teimme marraskuussa suhteellisen spontaanin reissun Nashvilleen, kun kävimme moikkaamassa Scottyn koulutuksessa ollutta veljeä. Viime viikonloppuna veli (ja samalla ilmainen majoitus) löytyi Teksasista, joten me raivasimme kalenteriin tilaa, pakkasimme auton vähän vähemmän täyteen tavaraa kuin viimeksi, ja naputtelimme GPS:ään päämääräksi Dallasin.

Perjantaiaamuna lämpömittarin lukema alkoi miinuksella (jos mittari oli asetettu näyttämään fiksusti celsiuksia), joten karkaaminen Kansas Citystä etelään ei harmittanut ollenkaan. Arvioitu matka-aika oli vajaa kahdeksan tuntia (862 km), ja paljon koluttu I-35-valtatie veisi meidät perille asti.

Ruutukaappaus Google Mapsista.
Ajoimme ensin niin tutun pätkän Emporiaan, jonka jälkeen alkoikin minulle ennelta tuntematon osio. Emporiassa I-35 muuttuu maksulliseksi aina Wichitan (Kansasin osavaltion suurin kaupunki; Kansas Cityhän on Missourin puolella) ohi Oklahoman rajalle. Parin tunnin matka Kansas Turnpikella maksoi $6,75, mutta jo pelkät maisemat olivat helposti ylimääräisen maksun arvoisia; ajoimme nimittäin Flint Hills -alueen läpi. Se on nimensä mukaisesti mäkistä (mäkiä, Kansasissa!) preeriaa, josta voi löytää erityisen paljon piikiveä (flint).

Tällä kertaa matkan alkupätkä sujuikin hereillä. Päässä "my baseball player hat".
Vanha tuttu vesitorni.
Flint Hills, joka ei näytä tässä Instagram-kuvassa erityisen mäkiseltä.
Ensimmäinen ja ainoa pidempi pysähdys tapahtui Oklahoma Cityssä. Scotty halusi näyttää minulle niinkin mieltäylentävän nähtävyyden kuin vuoden 1995 pommi-iskun muistomerkin.


Melkein 20 vuotta myöhemminkin tapahtuman aiheuttama tuska näkyy katukuvassa.
Itse muistomerkki, joka on pimeällä kuulemma vielä vaikuttavampi.
168 tyhjää tuolia edustavat menetettyjä elämiä. 19 heistä oli lapsia, jotka olivat virastorakennuksessa hoidossa.

9:01, kun kaikki oli vielä hyvin. Pommi-isku tapahtui 19.4.1995 klo 9:02. Toisella puolella heijastavaa allasta on portti, jossa lukee 9:03. Kellonaika, jolloin paraneminen alkoi.
Virastotalon raunioita.
Survivor Tree, eli pelastuneiden puu. Puu selvisi pommi-iskusta ja on nyt tärkeä osa muistomerkkiä.
Oklahoman pommiryhmä 5:n viesti.
Oklahoma Citystä matka jatkui melko hiljaisissa merkeissä. Mielialaa ei ainakaan kohottanut se, että ajoimme heti perään OKC:n lähiön Mooren läpi. Moore on tunnettu kahdesta EF5-luokan tornadosta (vuosina 1999 ja 2013), jotka pyyhkäisivät isoja kaistaleita matalaksi ja aiheuttivat yhteensä 60 ihmisen kuoleman. Jälkimmäistä seurasin suorana televisiosta, ja sen tuhoalue erottui selvästi vieläkin.

Teksasiin päästyämme mieli ja keli oli kuitenkin jo aurinkoinen, ja lämpötila heilui 20 asteen paremmalla puolella. Edes melkoisen messevään iltapäiväruuhkaan juuttuminen ei haitannut, sillä Dallas läheni lähenemistään, etanavauhdillakin, ja (kännykkä)kuvattavaa riitti.

Bongasin ensimmäisen cowboyn heti Teksasin puolella bensa-asemalla.
Dallasin esikaupungin liikennejärjestelyjä.
Pääsimme hotellille parahiksi happy hourin aikaan, jonka jälkeen lähdimme etsimään evästä majapaikan läheltä. Kävimme ahmimassa erittäin herkulliset gourmet-hampurilaiset, joita sulattelimme käyskentelemällä hetken lempeässä säässä iltavalaistujen pilvenpiirtäjien keskellä.

Ennen yöpuulle painumista ihastelin vielä 23. kerroksessa sijainneen huoneemme ikkunasta avautunutta öistä maisemaa ja odotin jo seuraavan päivän seikkailuja.

Dallasin downtown ei nuku.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Kun Scotty minut ensimmäisen kerran dumppasi

No niin. Kolme merkintää yhden päivän sisällä tarkoittaa vain yhtä asiaa -- jotain odottamatonta tapahtui.

Viime viikon muistelot päättyivät sangen ironisesti:
Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi. Ei tarvitsisi enää edes villeimmissäkään kuvitelmissa miettiä tässä maassa elämistä tulevaisuudessa. Ei tarvitsisi ikävöidä ja turhautua välimatkan vuoksi. Mutta sitten toisaalta en todellakaan halua tämän loppuvan. Siinä vasta pulma. Ajan kanssa nämä asiat ratkaistaan. Onneksi ei vielä tarvitse tehdä mitään päätöksiä.
Lainaus oli tiistailta, alla olevat tekstit saman viikon torstailta. Eipä tarvinnut tehdä varsinaisesti päätöksiä, mutta koko homma kääntyi silti päälaelleen. Meistä tuli toisillemme kiellettyjä hedelmiä, mikä ei nyt ainakaan helpottanut tunnekuohua.

Olin täyttänyt joulukuussa kuusisivuisen taustatietolomakkeen, jonka Scotty lähetti työnantajalleen. Olin "läheinen ja jatkuva" ulkomaalaiskontakti, joista Scottyn piti sääntöjen mukaan ilmoittaa. Turvallisuussyistä. Vaikka taustassani ja tiedoissani ei mitään hämäräperäistä ollutkaan, olin silti turha riski, jota työnantaja ei halunnut ottaa. Scottyn piti siis... No, lukemalla se selviää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 18.1.2007 klo 16:25

Fairytale Gone Bad

En tiedä, mistä aloittaisin. Hyvästelin äsken Scottyn. Se oli niin lopullista.

Juttelin Scottyn kanssa Skypessä toissa iltana kaksi ja puoli tuntia niitä näitä. Hän oli soittanut päivällä pomolleen, eikä oikein suostunut kertomaan minulle, mitä pomo oli sanonut. Scottyn työpaikka nimittäin meinasi olla vaakalaudalla jatkuvan ulkomaalaiskontaktin vuoksi. Scotty kuulosti vaisulta. Sanoi syyksi päivällä mitatun korkean verenpaineen. Arvasin kyllä, että jotain muutakin oli vialla. En vain arvannut, miten paljon.

Se sanoi tulevansa keskiviikkona, eli eilen, Emporiaan. Tulikin. Puolen päivän jälkeen se tuli tänne ja pyysi minut melkein heti makuuhuoneeseen juttelemaan. Sitten pommi tipahti. Räjähti. Töistä oli sanottu (enemmän tai vähemmän suoraan), että jos hän haluaa työn, jatkuvasta ulkomaalaiskontaktista on luovuttava. Vaakakupissa oli siis unelmatyö, jota kohti mies on puskenut monta vuotta ja reilun kaksi kuukautta kestänyt koko ajan vakavoituva suhde. Kaikille on selvää, kummasta on luovuttava. Työpaikasta luopuminen olisi silkkaa tyhmyyttä.

Nyt tuntuu, kuin olisin jonkun roskaromaanin päähenkilö. Tämä on niin sairasta. Luonnotonta. Julmaa. Ei tällaista vain tapahdu. Meidän täytyy erota, vaikka ei haluta. Ei sitten ollenkaan. Käsky ja painostus tulee muulta taholta. Scottyn pitää täyttää joku uusi lomake, jossa minun suhdetta häneen muutetaan. Mutta niin kuin Scotty sanoi, mikään paperi ei voi muuttaa tunteita. Sen paperin mukaan on kuitenkin elettävä, koska mies saattaa joutua valheenpaljastuskokeeseen melkein milloin vain. En vain tiedä, mitä lomakkeen mukaan eläminen käytännössä tarkoittaa. En edes vielä ymmärrä koko juttua.

Enpä olisi reilu vuorokausi sitten uskonut, että joutuisin tällaistakin kokemaan. Hyvin todennäköistähän on, että eroon olisi ajauduttu jossain vaiheessa kumminkin. Mutta se olisi sentään ollut omasta tahdosta. Nyt ei omalla tahdolla ole mitään väliä. Ei mitään. Ollaankin tässä viimeinen vuorokausi itketty, naurettu, itketty, pidetty hauskaa, joka oli olosuhteisiin nähden aika hankalaa, sekä pidetty toisistamme lujaa kiinni. Enkä halunnut päästää irti. Ei halunnut Scottykaan. Pakko vain oli. Ja nyt sattuu.

Sattuu jo ihan pelkästään senkin takia, kun tiedän, miten pahalta tämä Scottystakin tuntuu. Se syyttää itseään. Pyytelee anteeksi. Ei tämä todellakaan sen vika ole. Se on kärsinyt jo fyysisistä oireistakin. Yli 180:n veren(ylä)paine oli mitattu juuri sen jälkeen, kun Scotty oli kuullut ilouutiset pomoltaan. Sattuu kun siihen sattuu.

Kaikki toivo vietiin pois. Sekin vähäinen, mikä meillä oli.

Torstai 18.1.2007 klo 16:40

Päivitys

Joku koputti äsken oveen. Kuten roskaromaanin juoneen kuuluu, se oli Scotty. Se tuli takaisin. Juuri kun olin ollut ehkä 15 minuttia itkemättä, se toi minulle pehmolelukissan, jotta voisin halailla kisua Scottyn sijaan, eikä minulla olisi niin kova ikävä omaa kissaa. Piti sitten itkeä ilosta.


On ehkä sanomattakin selvää, ettei tuo saanut minua tykkäämään siitä miehestä yhtään vähempää. Tässä viimeisen vuorokauden aikana huomasin, että taisinkin (taidankin) välittää miekkosesta enemmän kuin halusin myöntää.

Miksi sen pitää olla niin mukava ja sopiva?

Torstai 18.1.2007 klo 22:41

Make It Go Away

Ei tätä ymmärrä vieläkään, mitä nyt välillä tulee ymmärryksen hetkiä, jolloin tuntuu tippuvan korkealta. Olen jutellut asiasta muutamalle kaverille. Ovat kyselleet, onko asialle tehtävissä mitään. Voi kun olisikin, mutta eipä taida olla. Scottyn perhekin on yrittänyt auttaa. Sisko pyysi Scottya antamaan minulle puhelinnumeronsa, veli soitteli kuulumisia, ja äiti oli tänään spekuloinut, josko minun kansalaisuudenvaihdos auttaisi tilannetta. Melkoisia romantikkoja.

Ärsyttää, kun olen ihan liian optimistinen koko tilanteen suhteen. Optimismia tässä ei nyt todellakaan kaivata, loppuunsa aika toivoton tilanne. Jos tilanne olisi valoisampi, olisin pessimistinen. Jos joku -ismi kuvaa tilannetta parhaiten, niin se on masokismi. Haluan vain olla sen miehen kanssa aika paljon. En halua ajatella sitä kenenkään muun kanssa katselemassa elokuvia, syömässä kiinalaisessa ravintolassa tai kävelemässä käsi kädessä Wal-Martissa. Minun kuuluisi saada tehdä niitä asioita, kuten vielä eilen sain. Mutta enää en saa. En pysty.

Nyt on aika turha olo. Eikun turta. Turhakin. En pysty keskittymään mihinkään. Automaattiohjauksella mennään. On aivan käsittämätöntä, että pelkkä maan nimi passissa estää minua tapailemasta miestä, josta pidän melkoisesti. Tyhmää. Käsittämätöntä. Uskomatonta.

Pahoittelen jo etukäteen tätä vuodatuksen määrää. Näitä kirjoituksia tulee lisää ja lisää. Tämä vain helpottaa omien ajatusten jäsentelyä. Kuten tekstistä huomaa, jäsentelyn kanssa on tällä hetkellä pieniä vaikeuksia. Taidan mennä halailemaan kisua ja nukkumaan. Tai itkemään. Tai tuijottamaan tyhjyyteen. Tai odottamaan Scottyn paluuta Messengeriin.

Vaikka eihän me saataisi edes puhua. Lällällää, puhuttiin jo aiemmin.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Erään amerikkalaisen miehen ajatuksia rakkaudesta

Emme ole millään tavalla yltiöromanttinen pariskunta. Jos pitäisi istua hiljaa kynttilöin valaistun pöydän ääressä tuijottelemassa toisiamme silmiin, minua alkaisi naurattaa. Senpä vuoksi emme ole oikein koskaan piirrelleet sydämiä kalenteriin päivämäärän 14.2. kohdalle (täällä Valentine's Day, rakastavaisten päivä).

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö toisista välittäminen näkyisi arjessa, ja Scotty onkin mestari saamaan minut hymyilemään pienillä suurilla teoilla. Saan usein kukkia, just because. Eräänä iltana karkasin kellariin juoksumattoilemaan, kun lapsen jälleen kerran tornadomaisesti levittelemät lelut ottivat aivoon. Totesin, että sotku odottaa minua aamullakin. Toisin kuitenkin kävi. Mies oli siivonnut sillä aikaa, kun minä reippailin. Ja niin edelleen.

Perjantai-iltana Scotty kysyi, miten riisipuuroa tehdään. Mies nousi lauantaiaamuna, eli Valentine's Dayna lapsen kanssa tekemään meille suomalaista aamiaista sillä aikaa, kun minä teeskentelin nukkuvani. Ennen kuin istuin (herkullisen!) puurolautasellisen eteen, puhelimeni piippasi sähköpostin merkiksi. Scotty sanoi, että hänellä on minulle lahja.

*****

For Valentine’s Day, I was thinking of the best way to tell my Wife that I love her. I tell her I love her all the time, so she knows it. I tell my friends (indirectly) that I love her, so they know it (and they are probably disgusted by it). I tell my family, so they know it. So who do I tell now… I know! How about her blogging audience! But how do I make it interesting enough that she will post it? And not make it so tacky she would be afraid to post it? I am going to try to pick a topic that she might find interesting to post, and use that as my vehicle to share my love for her with her audience.

My American Experience with the Word Love, and How It Has Merged with My Finnish-American Marriage

I grew up telling my family "I love you" every day, multiple times a day. I would tell my mother, and she would tell me. I would tell my father, and he would tell me. I would tell my siblings, and they would tell me the same. But that is where it stopped, with my family. I was a late entry into the dating circles, and by the time I started dating, I decided that since I had never told anyone outside my family that I loved them that I was going to make a big deal of it. The longer I waited to tell someone, the more stubborn I became about using the word. That is until I met this amazing girl from Finland. I really liked her, she liked me. And then one day it slipped. I told her I loved her. I knew it all along, but I had been holding out saying it. At the time I felt bad not making a big deal out of it, but now I know. It was so easy to say, and it slipped, because it was so true. I did love her. 

It was refreshing to learn that in Finnish culture the word for love is used infrequently. From what I am told, it’s because this word is special. It is intended to have significant meaning when used. In that sense I met the perfect person to fall in love with, someone who would understand the gravity of the word to me. After being married for so long, I probably over use the word now, but never will it lose its meaning to me. I am one of the lucky few that can say that the first girl I told "love you" to is the same one I say "love you" to every day. 

Back to the point, there are many different ways the word love is used in the American culture. I love my family. I love my friends. I love my wife. It is nice to know there are languages out there that apply different words for these loves. It is also awesome to know that my wife comes from a culture that is one. And that she knows that when I say “I love you!”, she hears "rakastan sinua", and that it means the same to both of us.

*****

On se ihan ihana, tuo Scotty.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Odotettavissa voimakkaita tuulia

Emporia tuntui Suomessa vietetyn joululoman jälkeen heti kodikkaalta. Scotty oli sieltä jo muuttanut pois, mutta kulki kylässä Kansas Citystä käsin aina, kun siihen tuli mahdollisuus. Eli usein.

Alla olevissa kirjoituksissa eletään viimeisiä hetkiä samassa osavaltiossa, sillä Scotty oli tosiaan muuttamassa melkein 2000 kilometrin päähän Marylandiin unelmatyön perässä tammikuun lopulla. Ikävä, jos se ei nyt tästä merkinnästä jostain ihmeen syystä selviä, oli jo valmiiksi kova.

"Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi." Ironista sinänsä, sillä ensi perjantaina tippuu taivas niskaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 11.1.2007 klo 22:17

Odotettavissa voimakkaita tuulia

Tänään selvisi, että Scotty pakenee aakeilta laakeilta alle kahden viikon päästä. 12 päivän päästä. Pelkkä ajatuskin siitä tuo kyyneleet silmiin, ja se on minulle nykyisin outoa se. Pitää nimittäin ottaa huomioon, etten esimerkiksi itkenyt viime syksyn aikana kertaakaan. Luulin jo, että olen kasvattanut itselleni niin kovan kuoren, ettei sitä oikein läpäise mikään, mutta näköjään haarniskasta löytyi heikko kohta.

Väsyttääkin. Käveltiin tänään Soilen kanssa Wal-Martiin. Siitä taisi tulla noin 10 kilometrin lenkki. Käytiin ostamassa vähän kaapelia, että saatiin tv:stä kaapelikanavat näkyviin. Nyt meillä näkyy ainakin miljoona kanavaa. Siistiä. Sitähän elää nykyisin niin kuin muutkin ihmiset.

Huomenna nähdään. Viikonloppuna (huomisesta iltapäivästä alkaen) on Scottyn läksiäiset, jotka oli/on tarkoitus lauantain osalta yhdistää ystävän synttäririentoihin. Ystävä (toim.huom. Scottyn high school -aikainen tyttökaveri) on yrittänyt aiheuttaa viime aikoina taas draamaa, syytänyt loskaa Scottyn niskaan. Ajattelin jo, että olisi ehkä järkevämpää, jos jättäytyisin suosiolla lauantain juhlista pois lisädramatiikan minimoimiseksi, mutta minulle sanottiin juuri, ettei se nyt oikein käy päinsä. Katsellaan nyt, miten viikonloppu etenee.

Nyt on ärsyttävän väsynyt ja masentunut olo. Pitäisi nukkua ja piristyä. Ensimmäinen on helppo toteuttaa, jälkimmäinen on helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki epäilyttää, mietityttää, masentaa. Ärsyttää, kun on päästänyt itsensä tällaiseen tilanteeseen, jossa on niin riippuvainen toisesta ihmisestä, joka tulee olemaan fyysisesti todella kaukana todella pitkään. Olisi paljon helpompaa, jos osaisi/pystyisi/haluaisi viheltää pelin poikki. Vaan kun ei osaa eikä pysty.

Eikä varsinkaan halua.

Maanantai 15.1.2007 klo 12:20

Hengissä ollaan

Viikonloppu oli oikein mukava, vaikka draamalta ei vältyttykään. Perjantaina pelailtiin beer pongia Tomin luona ja käytiin 707:ssä (tai Lucky's se taitaa nykyisin olla). Illan aikana juteltiin Scottyn kanssa seuraavasta päivästä ja dramaattisen kaverin synttäribileistä. Meillä oli hieman erimielisyyksiä asioista, mutta illan päätteeksi kuitenkin nukahdin Scottyn syliin.

Lauantaina lähdettiin liikenteeseen melko aikaisin, sillä Scotty ja Tom kävivät hakemassa oluttynnyrin illan bileitä varten. Ilta alkoi hyvin rauhallisissa ja hauskoissa merkeissä. Katseltiin jalkapalloa, naurettiin, istuskeltiin. Kahdeksan aikaan mentiin syömään ja nähtiin synttärisankarikin. Hän ei aluksi katsonutkaan minua ja vaikutti vieläkin hieman vihaiselta Scottylle. Illan päätteeksi hän kuitenkin hiihti minun perässä koko ajan, kertoilemassa juttuja Scottysta, että nyt varmasti tietäisin, että he ovat tunteneet pitkään, ja neuvomassa minua, miten Scottya tulee käsitellä. Jösses. Se touhu oli jo aika läpinäkyvää. Aiemmin illalla hän oli nimittäin valittanut Tomille mm. siitä, miten häntä ärsyttää, kun Scotty osoittaa tunteita minua kohtaan (esim. pitämällä kädestä kiinni). Eilen illalla kaveri lähetti Scottylle viestin, että miehen pitää laittaa hänelle viestiä, kun palautuu kotiin. Nyt sitä sitten ollaan niin kaveria, niin kaveria. Kai sitä ärsytti, kun se huomasi, miten hyvin meillä menee.

Jäätiin Scottyn kanssa Tomin luo yöksi, vaikka draamakuningatar aiemmin tarjosikin minulle kyytiä kotiin, jos en jostain syystä olisi halunnut jäädä Scottyn kanssa samaan paikkaan. Voihyvänenaika. Noh, nukuttiin epämukavalla sohvalla varmaan kymmeneen asti, ajeltiin meidän kämpälle ja jatkettiin unia. Eilinen vietettiin katsellen elokuvia ja syöden itsetehtyä pizzaa. Voisi sitä sunnuntain viettää huonomminkin.

Mies lähti ajelemaan kotia kohti tuossa reilu tunti sitten. Aikoi tulla käymään vielä ennen lähtöä. Parempi olisi. Nyt on taas nii tyhjä olo, kun toinen ei olekaan vierellä koko aikaa. Vihaan tätä tilannetta. Ja toisaalta en vihaa ollenkaan. Vihaan sitä, että Scottyn pitää lähteä. En vihaa sitä, että minulla on hänenlaisensa ihminen elämässäni. Tajusin vasta oikeastaan lauantaina kunnolla, että se on oikeasti lähdössä, kun hänen kaikki kaverinsa hyvästelivät ja halailivat Scottya. Siitä miehestä tykätään.

En halua, että se lähtee. En ollenkaan.

Tiistai 16.1.2007 klo 18:39

Yada Yada

Ikävä. Ikävä ikävä ikävä. Niin on silläkin. Naurettavaa touhua tämmöinen. No se siitä.

Tänään oli jopa koulua pitkästä aikaa. Historian opettaja (eri opettaja kuin syksyllä) luuli, että olen amerikkalainen. Nimestä huolimatta. Hassua. Koko kuusituntinen koulupäivä meni vähän muissa maailmoissa, Scotty nimittäin lähtee tasan viikon päästä. Keväästä tulee varmasti aika hankala, molemmin puolin. Eikä se siihen lopu, ei todellakaan, vaikka kevät kestettäisiinkiin. Toukokuussa minä palaan Suomeen, ja jos siinä vaiheessa vielä ollaan tekemisissä, todellinen kaukosuhde vasta alkaa.

Kevät pelottaa vaikeutensa vuoksi. Enpä tiedä... Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi. Ei tarvitsisi enää edes villeimmissäkään kuvitelmissa miettiä tässä maassa elämistä tulevaisuudessa. Ei tarvitsisi ikävöidä ja turhautua välimatkan vuoksi. Mutta sitten toisaalta en todellakaan halua tämän loppuvan. Siinä vasta pulma. Ajan kanssa nämä asiat ratkaistaan. Onneksi ei vielä tarvitse tehdä mitään päätöksiä.

Vaan silti pelottaa. Ja on ikävä.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Usko, toivo ja tuhkarokko

Ennen kuin muutin tähän maahan, en tiennytkään, että minulla pitäisi olla mielipide evoluutiosta, rokotuksista, maapallon iästä, fossiileista, ilmastonmuutoksesta. Asioista, jotka ovat jokseenkin itsestäänselviä tai ainakin erittäin yleisesti hyväksyttyjä Suomessa. Tai ainakin oli silloin, kun tälle puolelle Atlanttia karkasin. En tiedä, onko ilmapiiri muuttunut Pohjolassakin.

Mielipiteethän ovat tunnetusti kuin p*rsereiät; jokaisella on sellainen. Ei minua haittaa, jos joku ei usko evoluutioon, tai laskee maapallon iän tuhansissa, ei miljardeissa vuosissa (olen sivunnut samaa aihetta aiemminkin). Siitä ei synny välitöntä, jos minkäänlaista vaaraa ympäristölle, mutta siinä vaiheessa, kun hallittavissa olevat sairaudet alkavat saada nyky-yhteiskunnassa, kehittyneessä maassa jalansijaa, koska ihmiset eivät usko rokotuksiin, kieltämättä vähän rapsututtaa ohimoa. On aikamoinen ensimmäisen maailman etuoikeus kieltäytyä rokotuksista. Jos ne eivät olisi tehonneet niin hyvin kuin ovat, tätä keskustelua ei nyt edes käytäisi.

Myönnän, en itsekään ole ensimmäisenä (enkä edes viimeisenä) jonossa ottamassa kausi-influenssarokotetta. Influenssaa ei nykykeinoin olla ihan heti hävittämässä, ja vaikka se miten katala tauti onkin, niin kotona piileskelevänä, ainakin toistaiseksi perusterveenä aikuisena en ole kokenut vuosittaista rokotusta itselleni tarpeelliseksi. Lapseni sen sijaan on sen lääkärin suosituksesta saanut, paitsi tänä vuonna. Ja siihenkin on syynä tasan äidin laiskuus.

Tuhkarokko, joka on täällä nostamassa rupista päätään, sen sijaan oli jo matkalla ovesta ulos rokotusten ja niiden antaman laumasuojan ansiosta. Nyt, kun yhä useampi ja useampi vanhempi jättää lapsensa rokottamatta tai haluaa edetä oman rokotusohjelmansa mukaan, rokotetutkin lapset (heikentyneen puolustuskyvyn omaavista tai terveydellisistä syistä rokottamattomista lapsista ja aikuisista puhumattakaan) alkavat olla vaarassa, sillä puolustusmuurissa on melkoisia aukkoja.

Kuva CDC:n sivuilta. Kaaviosta käy ilmi vuosittaisten tuhkarokkotapausten määrä Yhdysvalloissa. Toivotetaanko seuraavaksi polio tervetulleeksi takaisin?
Tämä rokotusvastaisuus on muuten yksi niitä harvoja juttuja, joka kantaa puoluerajojen yli ja yhdistää ääriliberaaleja ituhippejä ja superkonservatiivisia teekutsulaisia. Jotkut ajattelevat lastensa pysyvän terveenä puhtaalla ruokavaliolla, jotkut pitävät rokotuksia Big Pharman (lääketeollisuuden) salaliittona, jotkut eivät halua tehdä mitään, mitä valtio haluaa heidän tekevän, ja jotkut taas pelkäävät rokotusten (joskus kuviteltuja, esim. autismi) sivuvaikutuksia niin paljon, että edut jäävät jalkoihin.

Kaikkia näitä vanhempia varmasti yhdistää se, että haluavat parasta lapsilleen, eikä heitä voi siitä varsinaisesti syyttää. Joskus vain unohtuu, että omilla (itsekkäillä?) teoilla voi olla melkoisia vaikutuksia muuhun väestöön. Mikä yksilöstä tuntuu oikealta ei välttämättä ole sitä ihmiskunnalle. Tämä maailma olisi vieläkin ikävämpi paikka, jos kaikki ajattelisivat vain itse itseään.

Sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi rokotusvastaiset (anti-vaxxers) ovat niin äänekkäitä. Jos lapsen rokottamatta jättäminen on oikeasti heidän mielestä henkilökohtainen päätös ja oikeus, niin miksi he haluavat niin epätoivoisesti muiden tekevän samoin? Eikö heille nimenomaan olisi edukasta, jos suurin osa ihmisistä kävisi piikillä?

Olisikohan tässä käynyt niin, että rokotusvastaisuudestakin on tullut bisnestä?

Lastenkirja tuhkarokon mahtavuudesta. Kuva Amazonista. Erittäin mustan huumorin ystävät pitänevät kirja-arvioista.
Ehkä minä olen sinisilmäinen, valtion ja lääkeyhtiöiden aivopesemä lammas, mutta uskon ihan vilpittömästi siihen, että tiedeyhteisö tietää näistä asioista (evoluutio, ilmastonmuutos, rokotukset...) paljon enemmän kuin me tavalliset tallaajat, pelokkaat yksityishenkilöt tai omaa agendaansa ajavat ryhmittymät. Poliitikotkin, erityisesti presidentiksi presidentin paikalle havittelevat ovat nyt työntäneet lusikkansa rokotesoppaan. Näyttää siis siltä, että tästä aiheesta mielipidekeskustelu jatkuu vielä hyvän tovin.

"Sinulla voi olla omat mielipiteesi, muttei omia faktoja. Totuus ei ole demokratiaa. Se ei välitä p*skan vertaa siitä, mitä sinä uskot."

perjantai 6. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Mutkikas paluumuutto

Kun olimme lähdössä käymään Suomessa joululomalla, Emporian yliopiston kansainvälisen toimiston ihmiset vakuuttelivat meille, ettei meidän tarvitse tehdä oleskeluluvan suhteen mitään, vaikka viisumi olikin umpeutumassa vuoden 2006 lopulla ja olimme tulossa takaisin vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sokeasti ja lapsellisesti uskoin heitä, ottamatta asiasta itse sen enempää selvää, vaikka kaikkien hälytyskellojen olisi pitänyt rämistä.

JFK:lla harmitti. Rajanvartija ohjasi minut takahuoneeseen odottamaan tuomiota. Viisumini ei ollut voimassa. Ei tietenkään. Pienen ikuisuuden jälkeen kuulin nimeni lausuttavan vähän sinne päin ja pääsin tiskille selvittämään asiaa. Yritin selittää virkamiehelle, mitä koulun kv-toimistossa oltiin neuvottu, mutta sillä ei ollut järkkymättömään herraan mitään vaikutusta. Ei tietenkään.

Kun pyysin vilpittömästi omaa tyhmyyttäni anteeksi, virkailija tuijotti minua kulmiensa alta hetken aikaa, mitään sanomatta. Tutki vielä kerran paperini, löi tarvittavat leimat passiin ja sanoi, että lähde äkkiä, ennen kuin hän joutuu pulaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 6.1.2007 klo 20:58

New York, New York 

New Yorkissa ollaan vaiheikkaiden tullimuodollisuuksien jälkeen. Tullimies oli eri mieltä viisumistani kuin koulun kv-toimiston ihmiset, joten jouduin sitten muiden epäselvien tapauksien kanssa pelottavaan huoneeseen selvittelemään sitä, saanko jäädä maahan. Pahimmassa tapauksessa olisin joutunut kuulemma palaamaan Suomeen hakemaan uuden viisumin. Hassu juttu sinänsä, sillä tasan samassa tilanteessa ollut Soile ei joutunut minkäänlaisiin selkkauksiin. Noh, pääsinpä minäkin pälkähästä pienen juttutuokion ja silmienräpyttelyn jälkeen. Joskus siitä on hyötyä, että näyttää viattomalta 16-vuotiaalta.

Vähän väsyttäisi. Viime yönä unet jäi hyvin vähiin, taisin nukkua tunnin, puolitoista. Siitäkin suurimman osan luurit korvilla, kun Scottykin otti päikkärit. Siinä sitten kuunneltiin toistemme tuhinaa. Läheisriippuvaista? Ehkä juu. Aamulla heitin loput tavarat laukkuihin, ja isä suuntasi auton kohti Helsinkiä ennen puolta kahdeksaa. Söin viimeisen ruisleipäviipaleen Kuortissa ja täydensin vähän salmiakkivarastoja. Hyvin vähän, itse asiassa. Kentälle pääsin ajoissa, ennen yhtä. Bongasin heti kättelyssä Mikko Leppilammen perheineen (lensivät New Yorkiin samalla koneella), Marcus Grönholmin ja Joonas Kolkan. Gotta love Helsinki-Vantaa.

Finnairin kone tömähti JFK:n kiitoradalle neljän maissa paikallista aikaa. Nyt ollaan siis oltu tyhjänpantteina jo melkein viisi tuntia, poislukien tietysti tulliselkkaukset. Vielä pitäisi hengailla kymmenisen tuntia LaGuardialla ennen kuin päästään Kansas Cityn koneeseen. Eikä se riemu vielä siihen lopu. KCI:llä pitää odottaa kolme tuntia kyytiämme eli Scottya, miekkonen kun on yön töissä. Sitten otetaan rennosti. Rennosti!

Kunnes maanantaina pitää alkaa muuttohommiin.

Tiistai 9.1.2007 klo 13:00

Mitä sinä meinaat minulle tehdä, oi nuori, kiivas sydämeni

On tämä jo naurettavaa. Olen Emporiassa ja kirjoitukset jatkuvat samanlaisina kuin Suomessakin. Minulla on aivan järkyttävä ikävä sitä erästä miehenpuolikasta, vaikka viimeksi nähtiin tänä aamuna. Hoitoon tästä joutaisi.

Toissapäiväinen jälleennäkeminen oli oikein mukava. Odoteltiin Kansas Cityn lentokentällä Scottya reilu pari tuntia, viimeisen puolen tunnin aikana perhoset täytti vatsan. Eivätkä ne perhoset sieltä vatsasta ole tainneet mihinkään hävitä vieläkään, vaikka jännityksestä ei enää olekaan kyse.

LaGuardialla vietetyn yön jälkeen oli vähintäänkin aikas kiva päästä takaisin omalle ilmapatjalle ja Scottyn kainaloon. Päikkäreiden jälkeen käytiin syömässä herkkuillallinen. Illallisen jälkeen Scotty vei meidät matkalaiset suihkuun kaverinsa luo, meidän vanhasta kämpästä kun oli katkaistu kaasu. Kylmää vettä kylmässä kämpässä, ei kiitos. Suihkuteltuamme lähdettiin pelaamaan biljardia. Peli sujui yllättävän hyvin, vaikka harjoittelutauko kestikin yli kolme viikkoa. Sieltä (vanhaan) kotiin ja petiin.

Eilen muutettiin. Selviydyttiin urakasta yllättävän nopeasti muuttomiesten (Luke, Grant ja Scotty) avustuksella. Meille vakuutettiin, että perinteisiin kuuluu, että uudessä kämpässä pitää avata kaljatölkki tai kaksi. Tom tuli avuksi availemaan, vaikkei muuttoon osallistunut millään tavalla. Ilta jatkui Tomin luona amerikkalaisen jalkapallon ja beer pongin merkeissä (oltiin Scottyn kanssa joukkue, voitettiin kaikki kolme peliä). Urheilun jälkeen mentiin kivaan baariin pelailemaan speed quartersia. Fun fun.

Tänään pitää käydä maksamassa vuokra ja kampusmaksut. Yms yms. Oh joy.

Edit 17:06: Scotty nukkuu tuossa kahden metrin päässä. Sen ei ollut tarkoitus tulla tänne enää tänään, mutta toisinpa kävi. Elämä hymyilee ja niin hymyilen minäkin.

torstai 5. helmikuuta 2015

Topakka typy tarpeessa

Meidän taapero täytti 2,5 vuotta ihan huomaamatta viime kuussa. Vaatteet tuntuvat kutistuneen kummasti, ja jos fyysisellä puolella on tapahtunut kasvua, niin ehkäpä henkiselläkin. Tai ainakin muutoksia.

Lähes kaikesta on tullut tarvetta, ei halua. Tänä aamuna neiti tarvitsi juustoa ja keksejä, ja kun hävisi sen taistelun, toi minulle kaukosäätimen ja sanoi surkeasti "I need a Muumipappa..." Usein hän tarvitsee valot päälle (I need a hight (light) on), daddyn peittelemään (Daddyyyyy, I need tuck in), tai ihan vain karkkia (I need two candies).

Tässä tarvitaan painepesuria. Ja saksia otsahiuksille.
Jos akuutti tarve ei saa meitä vanhempia liikkeelle, kaivetaan takataskusta jokeri esille. Tässä esimerkkikeskustelu parin viikon takaa:
Lapsi: Äiti, I want kajkki.
Äiti: Ei.
Lapsi: Äiti, I want kajkki, p(l)ease.
Äiti: Ei nyt syödä karkkia.
Lapsi: I said P(L)EASE!
Eräs päivä Miniminä kokeili aivan uudenlaista taktiikkaa kerjäämisessään. Käveli muina naisina luokseni, nosti kaksi sormea eteensä ja sanoi "Dos kajkki?". Ei toiminut espanjaksikaan.

Taisi väsyä vanhempien jääräpäisyyteen.
Ventovieraat ihastelevat usein lapsen käytöstapoja. En tiedä, mistä thank you (tai thanks) ja please ovat tarttunet (ei varmaan ainakaan minulta...), mutta veikkaan, että niiden viljely esimerkiksi Targetin kassahenkilökunnalle johtuu siitä, että hyvästä käytöksestä saa usein palkinnoksi tarran. Yhtenä iltana oli vähän naurussa pitelemistä, kun lapsi hoksasi, että meitäkin voisi kokeilla manipuloida:
Daddy: OK, it's time to put the tablet away. (Laitetaanpa tabletti pois nyt.)
Lapsi: NO, I WATCH A TABLET! (Ei, minä katson tablettia!)
Daddy: What did you say? (Mitä oikein sanoit?)
Lapsi: No thank you. (Ei kiitos.)
Taitaa kuulu asiaan, että vanhempia huvittaa oman lapsen lausahdukset. On todella hauskaa seurata, miten pienehköt aivot tekevät johtopäätöksiä ja hahmottavat ympärillä olevaa maailmaa. Potalta kuului juuri "Äiti, I made waters again". Lapsen maailmassa kaikki neste on vettä tai maitoa (tai jos se on tölkissä - olutta...). Eilen satoi lunta, ja sehän tarkoitti vain yhtä asiaa. "Äiti, äiti! It's Ch(r)istmas outside! Open a p(r)esents!" Hame tekee hänestä prinsessan, ja usein kuultu lause onkin "I want my p(r)incess on".

Prinsessa(hame) päällä esiintymässä Usvalle. Rikkalapio on tietenkin mikrofoniteline.
Kaiken huvin vastapainoksi riittää tietysti känkkäränkkäilyä ja uhmailua. Neiti on erittäin hyvä vuorottelemaan ja jakamaan leluja, kunhan aina on hänen vuoro. Epämieluisemmissa hommissa on yleensä äidin tai jonkun muun, esimerkiksi pehmo-Mikin vuoro. Mikki Hiiri käykin usein potalla lapsen puolesta.

Oli lapsukaisen vuoro tutkia perhosia.
Jos vuorosysteemi pettää, niin otetaan järeämmät aseet käyttöön. Kun lelut pitäisi kerätä takaisin paikoilleen, vastaukseksi tulee ensin yleensä "Äiti's turn" ja heti sen perään "I can't". Eipä siinä oikein voi väittää vastaan.

Eipä.