tiistai 23. elokuuta 2016

Suomi-neidon lämmin syli

Siinä, missä edellisen kerran kesäinen Suomi-neito oli meille frigidi ja kalsea, tällä kertaa se otti meidät lämpimästi syliinsä ja puhalteli lempeästi hiuksia silmiltä pois, jotta voisimme nauttia kauniista auringonlaskuista ja elokuisista pimenevistä illoista.

Leppoisa lomamme alkoi Helsingistä. Lasten mummo ja ukki tulivat meitä lentokentälle vastaan, eikä isompi napero olisi malttanut odottaa matkatavaroita, koska tieto siitä, että ensimmäinen halaus oli enää yhden oven takana, oli liian kutkuttava. Skype oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä kumpikaan lapsista ei vierastanut melkoisen leveästi hymyilleitä isovanhempia ollenkaan, vaan sylittely pääsi alkamaan heti kättelyssä halauksessa.

Junailimme itsemme ja matkatavararöykkiömme Helsingin keskustaan. Viivästyneen laskeutumisajan vuoksi olimme hotellilla vasta melko myöhään, joten ensimmäinen ilta jäi aika lyhkäiseksi. Lapset simahtelivat syliin jo suht' aikaisin, joten palasimme terassi- ja ravintolaturneelta (kaksi paikkaa on turnee, eikö?) takaisin meitä isompia lapsiakin kovasti houkutelleen pehmeän pedin luo. Toivoimme levollista yötä, mutta toiveeksi jäi.

Kun keskellä yötä tajusin, etten ollut syönyt vielä karkkia, vaikka olimme olleet Suomessa jo monta tuntia, mies tarjoutui lähtemään salmiakkiostoksille. Sillähän ei varmaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, että aikaerosta sekaisin olleet lapset heräilivät vuorotellen, milloin mistäkin syystä, eivätkä aina todellakaan hyvällä tuulella. Taisimme saada Scottyn kanssa ehkä kaksi tuntia yhtäjaksoista unta, mutta aamu koitti siitä huolimatta.

Aamiaisen ja melkoisen lattialle jääneen karjalanpiirakkasotkun jälkeen veimme kimpsut ja kampsut rautatieasemalle säilöön ja läksimme nuuhkimaan pääkaupungin tuulia. Koska perheen pienin täytti sinä päivänä 11 kuukautta, hyödynsimme Helsingin arkkitehtuuria kuvausrekvisiittana.

Ihan aamusta ei hymykään irronnut väsyneiltä matkalaisilta.

No löytyihän se ilokin sieltä!

11 kk.


Saimme nauttia Helsingissä hyvästä seurasta (oman seuran lisäksi, siis), kun vaihtarikaverini, entinen kämppikseni ja ainuu siskoni vietti aikaa kanssamme. Vaikka Helsingissä olisi voinut olla pidempäänkin, niin iltapäivällä piti kuitenkin mennä hakemaan kamat säilöstä ja hypätä Savoon vievään junaan. Ei se miltään rangaistukselta kuitenkaan tuntunut, vaan Pendolinon puksutellessa eteen päin maisemat muuttuivat aina vain kotoisammiksi, ja hymy levisi korviin.

Paitsi meidän neljävuotiaalla, joka oli Kuopion kohdalla niin sikiunessa, että herättäminen (tai sen yrittäminen) oli näin jälkikäteen ajateltuna maailman typerin ajatus. Ajattelin antaa lapselle reilun puoli tuntia aikaa heräillä, jotta olisi sitten Lapinlahdella iloinen ja pirteä, mutta kissankikkareet sentään, siinähän kävi juuri päinvastoin. Jetlag-koomassa ollut lapsi huusi ja rääkyi niin, että korvia särki. Minun ja monen muun. Siinä se orastanut hymy sitten hyytyi. Seisoin loppumatkan huojuvassa vaunuvälikössä hysteerisen lapsen kanssa ja laskin minuutteja pääteasemallemme. Niitä oli monta.

Lapinlahdella meillä oli sitten kuitenkin taas pari enkelimäistä lapsukaista, jotka jaksoivat seurustella pari tuntia ennen yöunille menoa. Minäkin nukuin lapsuudenkodissani oikein hyvin, mutta samaa ei voine sanoa tuosta siipastani, joka oli kävellyt keskellä yötä lähemmäs kymmenen kilometriä vauvan kanssa, joka ei ollut suostunut nukkumaan muuten kuin kantorepussa. Olin tilanteesta autuaan tietämätön siihen saakka, kunnes mies viimein kömpi aamulla sänkyyn. Sanoin hänelle pökkyrässä, että hänen olisi pitänyt herättää minut auttamaan, mutta en ole edelleenkään ihan varma, tarkoitinko sitä ihan täysin. Tuskin. Onneksi seuraavat yöt menivät tuhat kertaa paremmin.

Savossa lumpsahdimme mukavaan loma-arkeen nopeasti. Mökkeilimme, saunoimme, juusto- ja viinijuhlimme, kävelimme (10 000 askelta päivässä hei!), risteilimme, sukuloimme, katsoimme olympialaisia. Söimme. Vajaa kaksi viikkoa oli kuitenkin lopulta niin lyhyt aika, ettei ehditty tai voitu nähdä kaikkia kavereita, enkä ehtinyt edes ahtaa napaani kaikkea, mistä olin kieli pitkällä haaveillut. Ja voin luvata, söin paljon, eli yrityksen puutteeseen se urakka ei kaatunut.




Kyllä maalla on mukavaa!


Mustikkametsällä.

Puolukoitakin olisi ollut.

Kallaveden risteilyllä.



Erityisen iloinen olen siitä, että lapset saivat mahdollisuuden nähdä isoukkiaan ja isoukki lapsenlapsenlapsiaan. Yhteisistä hetkistä jäi sellaisia muistoja, joita varmasti vaalin lopun ikääni. Välimatkan pituus ja matkustamisen kalleus konkretisoituvat noiden iäkkäämpien rakkaiden kohdalla korostetusti. Eihän sitä oikein tiedä, mitkä hyvästit ovat kenenkin kanssa viimeiset, mutta nyt sen kyllä tiesi, ja se teki kotiinpaluusta vielä tavallista raskaamman.

Vaan niin kai se on, että jos lähtö ei sattuisi, niin sydän olisi vähintään yhtä kylmä kuin se vuoden 2014 Suomi-neito. On aikamoinen rikkaus, että kahdessa maassa on perhettä ja ystäviä, tärkeitä ihmisiä, joista välittää, ja jotka välittävät. Paluumatkalla kannoimme mukanamme siis karkkien ja sinappien lisäksi jälleen kerran jotain täysin korvaamatonta - lämpimiä muistoja onnellisista hetkistä. Niistä surullisistakin.

Kotimatkalla kohtasimme vielä melkoisen onnetonta asiakaspalvelua, mutta se taitaa ansaita ihan oman merkintänsä.

perjantai 19. elokuuta 2016

10 vinkkiä lasten* kanssa matkustaville

*erityisesti väsyneen 4-vuotiaan ja levottomilla jaloilla varustetun alle vuosikkaan

1. Opettele jo ennen matkaa vastaamaan kysymykseen "joko ollaan perillä?". Kun yhdeksän tunnin lennosta on jäljellä 8 tuntia ja 59 minuuttia, ja perilläoloa on tiedusteltu jo kolmesti, vaaditaan sen tasoista zen-tilaa, ettei kannata lähteä liikkeelle ihan kylmiltään. "Ei olla (ommm), ei olla (ommm), ei olla (ommm)."

2. Keskustele istumajärjestyksestä jo ennen koneeseen nousua. Lapsi saattaa vihata tai rakastaa lentämistä riippuen täysin siitä, saako hän haluamansa (ikkuna)paikan. Kun jatkolennolla ei sitten olekaan tarjolla mieluisaa (ikkuna)paikkaa laisinkaan, varaudu kiukkuun. Ja "joko ollaan perillä?" -kysymyksiin.

3. "Älä potki penkkiä." Tulet tarvitsemaan noita kolmea sanaa matkan aikana enemmän kuin niitä perinteisempiä (minä rakastan sinua). Varmuuden vuoksi kannattaa opiskella kielto useammalla kielellä, vähintään englanniksi, jotta edessä matkustavat tietävät sinun yrittävän kaitsea yliväsynyttä kullannuppuasi.

4. Älä vie puoliunista lasta vessaan. Voi käydä niin, että itse toimituksen jälkeen alkaa korviavihlova huutokonsertti siitä, kuinka neljävuotiaalla EI ollut vessahätä. Vaikka oli.

5. Älä ota itsellesi lukemista mukaan. Et tule tarvitsemaan sitä. Tai mitään muutakaan mukavaa ajanvietettä.


6. Älä ole lahjomisen ja/tai kiristämisen yläpuolella.

7. Kun lentohenkilökunta kysyy, haluatko lisää viiniä, vastaus on kyllä.

8. Sylilapsen kanssa matkustavan on hyvä varautua siihen, että vähintään yksi raaja saattaa puutua täysin ja jopa irrota lennon aikana, mutta asentoa ei sovi korjata, sillä NUKKUVAA LASTA EI HERÄTETÄ.

9. Lentokoneessa syömistä kannattaa harjoitella jo ennen itse matkaa. Tarvitset tuolin, mahdollisimman pienen komeron, kiemurtelevan lapsen (kissakin käy hätätapauksessa), tulikuuman ja suolattoman stroganoff-annoksen, muovihaarukan ja lähes piripintaan täytetyn juomalasin. Jos poltat vain itsesi ja juomasta 55% päätyy suuhusi, olet valmis.

10. Pakkaa mukaan lehmänhermoisempi puoliso, jonka syliin voit kirkuvan ja potkivan lapsen tuupata. Ja jonka syytä koko jälkikasvun olemassaolo oikeastaan on.

BONUS: Muista pakahtua ylpeydestä, kun lapsesi on reipas ja kohtelias koko pitkän paluulennon ajan, vaikka on väsynyt ja haluaisi palata takaisin mummon ja ukin luokse.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kotona

Moi. Muistatteko minut vielä? Ei se mitään.


Kotona ollaan jälleen. Suomesta lähteminen oli tällä kertaa jotenkin erityisen haikeaa, kun omien hyvästien lisäksi pitää kantaa harteilla myös lasten kaihoisat olot. Taisivatpa yhdet hyvästit olla kaiken lisäksi lopulliset.


Palaan Suomi-tunnelmiin piakkoin, toivottavasti paremmalla ajalla ja vireystilalla. Aikaero, (palkka)työntäyteiset päivät ja matkalaukkujen sisällön tuskastuttavan hitaasti tapahtuva paikoilleen laittaminen ovat imeneet kaiken energian ihmisestä. Ajattelin kuitenkin tulla ilmoittamaan, että sorvi on löytynyt tuolta pyykkivuoriston alta, ja kohta sen ääressä taas ollaan ihan täysillä. Lupaan!