perjantai 27. marraskuuta 2015

Perinneperjantai: Lomakierteessä

Reissaamisen makuun päästyäni lentokentät tulivat varsin tutuksi. Neljäs yliopistovuoteni oli aika rento luentojen puolesta, joten pystyin tekemään paljon tehtäviä etänä, esimerkiksi Scottyn sohvalta käsin. Myös pitkä joululoma tuli hyödynnettyä matkustamalla Atlantin toiselle puolelle. Opiskelijan lainaton budjetti ei todellakaan olisi riittänyt harva se kuukausi reissaamiseen, mutta koska minun aikatauluni oli joustavampi, minä lentelin, ja koska Scottyn tilillä oli isompia numeroita, mies maksoi useimmat matkani.

Marraskuun 2007 lopulla, vasta heipat sanoneina, meillä oli jo seuraava kohtaaminen tiedossa, ja kaukosuhteesta isona osana mieleen jäänyt päivien laskeminen pääsi täyteen vauhtiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 20.11.2007 klo 18:43

Pari hassua viikkoa

S:llä oli eilen ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa. Oli outoa istua kotona voimatta jutella S:lle; ennenhän se ei töissä muuta tehnytkään, kuin jutteli minulle. Ennen (ainakin useimmiten) se tuli myös suoraan töistä kotiin soittamaan minulle.

Eilen se kirjoitteli sitten töiden jälkeen kaverinsa, tai no minunkin kaverin, luota, että sillä on todella kova ikävä. Se oli tuijottanut töissä kännykällään minusta ottamaa kuvaa puoli tuntia. Illalla, tai no niiden yöllä ja meidän aamulla, se viimein sitten soitti. Oli ollu kavereiden kanssa ulkosalla. Mukava, kun sillä on taas ihmisiä ympärillä. Anyway, eipä tuntunut kavereiden seurakaan auttavan ikävään. Lässyteltiin siinä vähän aikaa, ennen kuin se nukahti luurit korvilla.

Aamulla herätessään se jutteli taas mukavia. Sai se minut oikein innostumaankin, kun sanoi, että se vie minut firman pikkujouluihin. Tarkoittaa siis sitä, että nähdään taas parin viikon päästä! Tarkoittaa myös sitä, että pääsen mekko-ostoksille.

Hymyilyttää, vaikka on järkyttävä ikävä.

Kuinka tuommoista voisi olla ikävöimättä?
Keskiviikko 21.11.2007 klo 18:33

I Found You, I Found Myself

Yhteinen aika muutti S:n ja minun välillä jotain. Meistä tuli jotenkin läheisempiä, varmempia toisen tunteista. Se on tehnyt myös erossaolosta tietyllä tapaa helpompaa, toisella tapaa paljon vaikeampaa. Helpompaa siksi, ettei toisen tunteita tai ajatuksia tarvitse arvailla. Vaikeampaa siksi, että halu olla samassa paikassa on entistä kovempi.

Itse olen yrittänyt keskittyä noihin positiivisiin puoliin, mutta S:n tilanne tuntuu olevan vähän päinvastainen. Se ei tunnu kestävän edes tätä parin viikon erossaoloa. Eipä tämä tietysti minullekaan helppoa ole. On kamala ikävä, mutta jotenkin sen kestää, kun tietää, että siellä se toinen odottaa ja tykkää ihan yhtä paljon. Varmasti.

Äiti sanoi S:n vierailun jälkeen, että olin ollut kotona sama tasapainoisempi itseni kuin muutama vuosi sitten. Voipi olla. Tuntuu vain hurjalta ajatukselta, että S:n kaltainen sekopää olisi saanut minut rauhoittumaan. Ehkä silti löysin itseni samalla, kun löysin sen.

Oh so sappy. Oh so happy.

Sunnuntai 25.11.2007 klo 00:39

Happiness

En kestä, kun olen niin innoissani. Olen niin onnellinen siitä, miten onnellinen tulen olemaan reilun viikon päästä. Lähden melkein kuukaudeksi S:n luo. Vietetään siis joulu ja uusivuosi yhdessä. En kestä!

S on puhunut minulle niin mukavia viime aikoina, että melkein korvia kuumottaa. Se muistaa sanoa jotain kaunista joka kerta, kun jutellaan. Puhuu se minusta kai muillekin, kun pari sen naispuolista kaveria (joista toinen on tästä blogistakin tuttu mustasukkainen ystävä) oli jo pyytänyt S:ää lopettamaan tyttöystävästään jauhamisen. Ihme, kun minun kaverit eivät ole vielä rohkaistuneet pyytämään moista; S:stä puhumisen vähentämistä.

Aika lääpällään tässä taidetaan siis olla puolin ja toisin. Välillä olo on kuin teinitytöllä, mutta sillai kivalla tavalla. Ja saa kai sitä vielä 23-vuotiaana vähän teini ollakin. Sillai kivalla tavalla.

En jaksa oikein ymmärtää, että siitä on vasta viikko, kun nähtiin edellisen kerran. Tuntuu kuukaudelta, kahdelta. Jokainen päivä on liikaa, mutta onneksi jälleennäkemiseen ei ole enää montaakaan vuorokautta. Luulisi ajan menevän tästä eteenpäin nopsaan, kun pääsen jo ensi viikolla matkustamaan kotipuoleen. Jos ei matkustelu ja pakkailu (ja koulu) saa aikaa kulumaan, niin ainahan voin yrittää keksiä S:lle sopivaa joululahjaa. Siinä riittääkin tekemistä. S on tehnyt jo nyt niin uskomattomia juttuja minun puolesta, ettäh. Pienet on paineet. It has to be perfect.

Vaikka se kyllä sanoi, että kuukausi minun kanssa on aivan riittävä joululahja. Järkensä se on menettänyt. Toivottavasti se ei löydä sitä ihan pian.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Globaali naimakauppa

Lentokenttähyvästien jälkeen käy aina mielessä, miten erilaista olisi asua Suomessa. Tai edes Euroopassa. Välimatka olisi verrattain lyhkäinen ja lippuhinnat inhimillisiä. Näkemistiheys moninkertainen.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen löytänyt tuommoisen toisen tavan tollon rinnalleni tätä elämänpolkua kulkemaan, niin ei se aina helppoa ole. Kansainvälinen parisuhde nimittäin. Seuraa huomioita elävästä elämästä:

Kommunikointi

Perhe ja ystävät eivät välttämättä ymmärrä puolisoa, ja sama pätee toisin päin. Englanti on aika yleisesti ymmärrettävissä oleva kieli, mutta kun harvoin kieltä käyttävän eteen laitetaan nopeasti puhuva amerikkalainen, niin kieli ja kuulo menee helposti solmuun. Menipä minultakin, englantia pääaineena yliopistossa opiskelleelta, tovi jos toinenkin, ennen kuin en enää jännittänyt englanniksi kommunikointia natiivipuhujan kanssa. Puhelimessa puhumista kammoan edelleen.

Kielimuurin, vaikkakin verrattain matalan, vuoksi en osaa rentoutua kaksikielisessä seurassa kovin helposti. Haluan pitää huolta siitä, että kaikki osapuolet ymmärtävät toisiaan, eikä kenellekään tule epämukava olo. Huoli on kyllä usein täysin turha, sillä olen huomannut, että jos yhteisiä sanoja ei juuri tietyllä hetkellä löydy, kommunikointi hoituu muulla tavalla, joten jatkuvassa valmiustilassa olevaa simultaanitulkkia ei juurikaan tarvita. Tosiasia on kuitenkin se, että jos mahtava mieheni olisi suomalainen ja kommunikointi olisi vaivattomampaa, perhe ja ystävät tuntisivat hänet paremmin.

Kulttuurierot

Ruotsalaisvitsit eivät avaudu puolisolle. Koskaan. Suomea puhumaton mies ei ymmärrä suomalaisuuttani, vaikka onkin saanut intensiivikurssin sisusta, saunasta ja salmiakista. Minä taas en ymmärrä kaikkia kulttuurisidonnaisia tarinoita miehen lapsuudesta, sillä nuoruuteni Amerikka koostui Bruce Willisistä ja Ridge Forresterista. Erot eivät ole räikeitä tai elämää suurempia, mutta joskus harmittaa, kun en osaa enkä halua selittää, miksi Juicen Syksyn sävel itkettää. Toinen suomalainen ymmärtäisi.

Välimatka

Kaukosuhde ei koskaan loppunutkaan, vaan muutti muotoaan. Asuttiinpa missä päin maailmaa tahansa, vähintään toinen on kaukana kotoa. Kaukana rakkaista. Kylässä käyminen on iso ja kallis urakka, molempiin suuntiin. Atlantin yli ei niin vain pyrähdetä, ja matkustaminen vaatii työssäkäyviltä ja perheellisiltä melkoista suunnittelua. Aikaa ja rahaa.

Lasten syntymän jälkeen jokainen kilometri tuntuu kaksinkertaiselta, ja kun niitä oli valmiiksi jo melkoisen monta, niin kylläpä joskus surettaa. Skypen kautta on hankala halata.

*****

Onneksi nuo kaikki hankaluudet voi halutessaan vinksauttaa positiivisiksi jutuiksi. Aitiopaikka vieraaseen kulttuuriin on aika mahtava juttu, niin minulle kuin läheisillenikin, ja kielikylpy on aina hieno asia. Tuo raastavan pitkä välimatka takaa sen, että kun olemme yhdessä, se on ikimuistoista.

Kansainvälinen parisuhteemme ei vaikuta pelkästään meihin. Sen tiukka ote ylettää melkein maapallon ympäri, koskettaa monia. Se on vienyt erään tuhlaajatyttären valtameren toiselle puolelle ja tehnyt kahdesta umpisavolaisesta kahden puoliamerikkalaisen isovanhempia. Se on lyönyt ison loven meillä vierailleiden lompakoihin, ja yrittänyt tunkea Mattia meidänkin kukkaroihin.

Kotini on nyt ja mitä todennäköisimmin aina täällä, ja olen onnellinen. Onnekas. Sen eteen on pitänyt tehdä isojakin uhrauksia, ja ne uhraukset ovat valitettavasti lennättäneet sirpaleita muidenkin elämään. Tiedän kuitenkin, että vaikka välimatka, kieli- ja kulttuurierot eivät välttämättä tee tilanteesta kenellekään helppoa, niin kukaan ei ajattele, että olisin tehnyt virheen lähtiessäni tuon pörröpään matkaan. Kaikista vähiten minä.

Sovitaan yhteen yhtä hyvin kuin... Kuka arvaa? (Viikset eivät kuulu asuun, mutta päätyivät taas jostain syystä nenän alle...)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Perinneperjantai: Jälleen yksin

USA-reissuni jälkeen toin tuliaisina Suomeen erään miekkosen, joka ei ollut matkustanut kotimaansa ulkopuolelle lyhkäistä pyrähdystä Kanadaan lukuunottamatta. Kansasin puolikas lomastani oli ollut tohinaa täynnä - jopa niin täynnä, että ajoimme vielä lähtöä edeltävänä iltana Emporiaan moikkaamaan kavereita vain ajaaksemme takaisin Kansas Cityyn aamuneljältä todella vähäisten paljaalla lattialla nukuttujen unien jälkeen. Miehen ensimmäinen matka Eurooppaan alkoi siis melko väsyneissä tunnelmissa.

Pääsimme taas yhdessäolon makuun, joten palaaminen kaukosuhteen karuun arkeen oli luonnollisesti hankalaa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 17.11.2007 klo 22:40

Miksi sinä kesytit minut? Part Deux

Nyt sattuu. Ihan vain sen takia, että S ei ole enää tuossa vieressä siliteltävänä ja rutisteltavana. Tuntuu kuin minusta olisi repäisty iso pala pois. Sydämestä.

Olen viettänyt blogimaailmassa hiljaiseloa ihan sen takia, kun omassa maailmassa on tapahtunut niin paljon. S:n kanssa vietetyt nelisen viikkoa olivat mahtavaa aikaa. En vaihtaisi edes kinasteluja ja pieniä yhteenottoja pois, vaikka ne nyt tuntuvatkin täysin turhilta. En vaihtaisi pois hetkeäkään.

Vietin (toistaiseksi) viimeisen USA-viikon Kansasissa S:n vanhempien luona. Varsinkin isä tykkäsi minusta kovasti ja halusi minut mukaan joulukorttikuvaankin. Oli todella mukavaa ja leppoisaa. Juhlittiin Halloweenia käymällä tiistaina kummitustalossa ja keskiviikkona jakamalla karkkeja ja naamioitumalla itsekin. Viimeisenä iltana ajettiin vielä Emporiaan, ja törmäsin sattumalta moniin ja taas moniin vanhoihin tuttuihin. Parasta oli kuitenkin olla vihdoinkin avoimesti S:n kanssa yhdessä. Vielä viimeisen illankin aikana saatiin kuulla yllättäviltä tahoilta, että meidän puolesta ollaan onnellisia. Ollaan kyllä itsekin. Varsinkin S:n kaveri Tom kävi halailemassa minua monta kertaa illan aikana ja sanoi, että teen S:n todella onnelliseksi, ja se on Tomille tärkeintä. Tuntui aika kivalta.

Pari viikkoa sitten lennettiin Suomeen. Matkustettiin neljällä eri lentokoneella ja kahdella junalla, ennen kuin päästiin perille Vaasaan. S ihmetteli jatkuvaa pimeyttä ja lunta, mutta suuremmilta järkytyksiltä taidettiin välttyä. Sanoi se tosin, että suomalaiset saattaisivat äkkiseltään vaikuttaa töykeiltä, jos ei tietäisi kulttuurista mitään. Ollaanhan me vähän jäyhiä.

Oltiin Vaasassa sen aikaa, että ehdin käydä koulua pari päivää. Koulupäivien välissä kierreltiin kaupungilla ja vietettiin aikaa kavereiden kanssa. Perjantaina matkustettiin lisää, kun mentiin tapaamaan perhettäni. Tapaaminen sujui todella hyvin, ja pelattiin perjantai-iltana sitten vielä varmuuden vuoksi beer pongiakin, jotta tunnelma keventyisi.

Kielimuurista huolimatta S sulautui porukkaamme erinomaisesti. Kotiväki ja sukulaiset tuntuivat tykkäävän S:stä (ja mikäs on tykätessä), ja Kuopiossa ja Lapinlahdella treffatut kaveritkin ottivat S:n avosylin vastaan. Ei olisi oikein voinut enää mennä paremmin.

S tykkäsi olla Savossa, kun sai peuhata lumessa ja tavata ihmisiä. Se viihtyi vanhempieni tykönäkin oikein hyvin, kun isä tarjosi hyvää ruokaa ja juomaa ja äiti juttuseuraa. Taisivatpa vanhuksetkin tykätä S:stä, kun olivat ostaneet sille Marimekon raitapaidan. Äiti meinasi eilen saada minut itkemään jo ennen junaan astumista, kun se antoi S:lle paitapaketin ja sanoi S:lle, että se tekee minut onnelliseksi.



Tekeehän se. Sen takia nyt onkin niin tyhjä olo. Rutisteltiin lentokentällä toisiamme kuin viimeistä päivää, vaikka luultavasti ja toivottavasti nähdään jo muutaman hassun viikon päästä. Silti toisesta irti päästäminen tuntui vaikealta. Helpommalta tosin kuin viime keväänä; nyt sentään tietää, että nähdään, pian vieläpä. S kylläkin sanoi, että "We have to stop doing this." Doing what? "Leaving."

Yritin olla itkemättä lentokentällä. Onnistuinkin siinä yllättävän hyvin. Julkisilla paikoillakin (junassa, asemilla, kaupungilla) purin hammasta ja vältin kyynelnorot. Kotiin päästyäni ei pidättely enää auttanut, kun näin S:n minulle jättämät housut ja pehmolelun. Tuntuu tyhmältä kutsua tätä kämppää kodiksi, kun se ei siltä nyt todellakaan tunnu, jos on koskaan tuntunutkaan. Ollaan tässä monesti jo todettukin, että koti on siellä, missä sydän on. Koti on S:n sylissä.

No on hempeetä.
Meiltä kysyttiin yhteisen loman aikana lukemattomia kertoja tulevaisuudensuunnitelmista. Käännettiin vähän veistäkin haavassa, kun muistutettiin pitkistä tulevista erossaoloista. Yritettiin itse keskittyä vain nykyhetkeen, mutta ymmärtäähän sen, että muilla(kin) riittää kysymyksiä tulevaisuudesta. Vuosi sitten olin jo kirjoittanut yhteisistä tulevaisuudenhaaveista, ja pelkkiä haaveita ne silloin todellakin olivat. Haaveita ne ovat vieläkin, mutta paljon lähempänä toteutumista kuin koskaan aiemmin.

Kun joku vielä pyyhkäisisi tämän raastavan kaipuun ja ikävän pois, niin kaikki olisi erinomaisesti. Meni ehkä kymmenen minuuttia tottua siihen, että toinen onkin vieressä koko ajan, vaikka edellisestä kerrasta oli aikaa reippaanlaisesti. Tuntuu menevän paljon enemmän aikaa tottua siihen, ettei enää voikaan halata ja rapsutella S:ää.

Loppukevennys.
Sunnuntai 18.11.2007 klo 22:13

Yksin kotona

Tämä päivä on ollut huomattavasti helpompi kuin eilinen. Ikävä on tietenkin edelleen kova, se nyt on selvä, mutta S:n aamuinen puhelu helpotti. Vielä ennen nukkumaanmenoaan se sanoi yhteisen aikamme saaneen sen tykkäämään minusta vielä aiempaa enemmän, jos mahdollista. Tiedän tunteen.

Sen äiti oli kysynyt S:ltä melkein heti ensitöikseen, ollaanko me kihloissa. S oli vain vastannut, että vaikka sitä onkin ollut viime aikoina liikkeellä (S:n perheessä vietetään ensi vuonna kaksia häitä), niin ei nyt sentään. Minua huvitti äidin utelut. Kihlajaiskissa on ollut viime aikoina pöydällä monen eri tahon toimesta, ei tosin meidän. What's the hurry?

En osaa olla enää yksin. Osasin olla S:n kanssa tekemättä mitään, mutta nyt tekemisen puute ahdistaa. Tai siis mielekkään tekemisen puute. Nytkin minua odottaisi pari koulutehtävää, mutta ruotsi ei jaksa innostaa. Sen sijaan minua innostaisi kaivautua S:n viereen peiton alle katsomaan jotain hyvää elokuvaa. Elokuvien yksin katselukaan ei kiinnosta. Oon ihan tylsä yksin.

Ja nyt odotan, että se soittaisi taas. Koska mulla on ikävä. Enkä osaa tehdä mitään, ennen kuin se soittaa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Ikävä tuli kylään

Arjen tukahduttama Ikävä sipaisee pölyt olkapäiltään ja läiskäisee avokämmenellä poskelle. "Muistatko minut, vanha ystävä?" se ilkkuu. Ainahan se on mukana kulkenut, mutta on ollut verrattain hiljainen kumppani. Tai ehkäpä äänekäskin, mutta ympärillä hyrräävä elämä on vaimentanut metelöinnin.

Loman jälkeisessä tyhjiössä Ikävä pääsee kailottamaan ja muistuttamaan, miten suuri lätäkkö Atlantti on. Se ojentelee tahmaisia jäseniään ja tarraa perheen pienimpiinkin. Kolmevuotias kyselee, voisiko lähteä mummon ja ukin mukaan. Onneksi vauva ei vielä ymmärrä, vaikka ehkä vähän oireileekin virikkeiden ja sylien vähenemistä.

Lentokentällä Ikävä on erityisen ikävä. Se muistuttaa vessassa vuodatetuista kyyneleistä ja yksin taitetuista matkoista. Se pakottaa olemaan vahva pienen saattajan edessä, joka ei ehkä täysin ymmärrä, miten pitkä aika ensi kesään on.

Ihan kuin pelkät hyvästit eivät riittäisi.

*****

Pariviikkoinen vierähti taas aivan liian nopeasti. Saimme nauttia melkoisen mahtavista syyskeleistä, herkullisista ruoista, yhdessäolosta. Tehtiin elämänmittaisia muistoja.

Talo tuntuu taas tyhjältä ja hiljaiselta maanantaisen lentokenttäreissun jälkeen. Se on melkoinen saavutus tämän sirkuksen kanssa. Valitettavasti Ikävä kutsui kaverinsa Sotkun kylään, joten pienen miehen päikkärit pitäisi varmaan hyödyntää jotenkin muuten kuin tietokoneen kanssa sylikkäin istuen. Menenpä siis haistelemaan Mäntysuopaa. Sitä ennen kuitenkin köykäinen kuvakooste:

Ruska oli komeimmillaan mummon ja ukin vierailun aikana. Kuva otettu tosin Halloweenina, muutama päivä ennen heidän reissua.
Tasapuolisuuden vuoksi kuva meidän Elviksestä...
...ja tämän vuoden Royals-kurpitsasta. Koska kurpitsoilla on tunteet.
Sinne se kohoaa, saunamme siis. Suomalainen apu tuli tarpeeseen!
Timpuri tositoimissa.
Pikkujoulutonttu. Vietimme erittäin aikaisen perhe(pikku)joulun lauantaina.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Perinneperjantai: Jälleennäkeminen

Muistan aika elävästi sen hetken, kun kävelin matkalaukkuineni Baltimore Washington International -kentän tullista läpi ja näin tutun hahmon seisomassa selin minuun päin. Tunne oli melkoisen epätodellinen; siinä se nyt oli, konkreettisesti samassa tilassa. Kosketusetäisyydellä.

Myös ajomatka Scottyn asunnolle on piirtynyt voimakkaasti tähän hataraan mieleen. Vaikka mies oli tuttuakin tutumpi, minua hieman ujostutti, tavoistani poiketen. Oli niin hankala ymmärtää, ettei välissä ollut kuulokkeita, näyttöjä, valtamerta. Edes kädestä kiinni ottaminen ei tuntunut luonnolliselta, mutta onneksi Scotty oli rohkeampi ja halusi puristaa räpylääni koko ajomatkan, vain varmistaakseen, että olin oikeasti siinä. Sekin oli odottanut jälleennäkemistä, ihan yhtä paljon kuin minäkin.

Kahteen viikkoon mahtui paljon uusia kokemuksia ja nähtävyyksiä, mutta kyllä Valkoista taloakin elävämmin on jäänyt mieleen yhteinen aika ja se tunne, että olimme nyt ihan oikeasti pari.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 22.10.2007 klo 11:26

Taalla, missa pitaakin

Olen siella, missa pitaakin. Aika pitkaan olen halunnut noin sanoa, ja nyt se on totta. Aloitetaanpa matkamuistelot ihan alusta...

Kaytiin keskiviikkona Pullossa, kun tulossa oli kuitenkin parin viikon tauko. Pullo ei pettanyt taaskaan, silla illan aikana minua mm. kosittiin tanssilattialla (ihan oikein polvillaan) ja minulta kyseltiin juttuja johonkin kirjaan, joka on tarkoitettu miehille, jotka eivat osaa iskea naisia. No, ei kylla osannut tama wannabe-kirjailijakaan.

Torstaina pakkasin parin tunnin younien jalkeen viimeiset tavarat ja jarjestelin huoneen kuntoon, silla en palaa kotiin yksin. Hurautettiin Soilen kanssa taksilla rautatieasemalle. Matka alkoi. Janskatti.

Yritin nukkua junassa huonolla menestyksella. Tikkurilassa olin vaille kahdeksan, varmasti erittain virkean nakoisena. Tati oli vastassa, vei kotiinsa ja ruokki matkalaisen. Saunan jalkeen painuin pehkuihin. Saatoin ehka pikkuisen jannittaa tulevaa, silla nukuin ehka yhteensa nelja tuntia koko yona. Nousin ylos kolmelta, vaikka olisin saanut nukkua viela kaksi tuntia.

Lentokentalla jonottelin kuin vanha tekija, ja oikea portti loytyi ilman mitaan ongelmia. Oikeastaan koko matka sujui ilman mitaan ongelmia. Heathrow'lla vaihdoin terminaalia ja tayttelin lomakkeita. Loysin tieni oikeaan koneeseenkin. Yritin nukkua koneessa, lentoaika oli sentaan seitseman ja puoli tuntia, muttei tullut uni silloinkaan silmaan. Katselin elokuvia ja pelkasin tullivirkailijoita. Turhaan.

Kone laskeutui etuajassa BWI:lle ja selviydyin passintarkastuksestakin ripeasti. Tullirouva kyseli minulta paljon kysymyksia, mutta paasti minut menemaan ihan ilman mutinoita. Matkalaukkukin oli loytanyt tiensa perille asti, joten siina vaiheessa ei ollut enaa mitaan pelattavaa. 

Mutta jannityspa ei poistunut mihinkaan. Kavelin vastaanottoaulaan ja istuin odottamaan S:aa. Oltiin sovittu, etta se tulee hakemaan minut viidelta, mutta olin selviytynyt kaikista tullimuodollisuuksista jo reilusti ennen sita. Ajattelin kavaista naistenhuoneessa vahan siistiytymassa, olinhan matkustanut jo ihan reippaan tovin vahilla unilla. Matkalla wc:hen nain kuitenkin tutun hahmon. Se seisoi selin minuun jonkun infotaulun edessa. Syke kiihtyi ehka vahan, mutta todella vahan. Yllattavan vahan. Kavelin sita kohti, ja se kaantyi ympari ennen kuin ehdin kopauttamaan sita olkapaahan. Oltiin melkoisia Naantalin aurinkoja, molemmat. Se harppoi rutistelemaan minua, ja rutisteltiinkin sitten aika pitkaan.

Kun oltiin sanottu toisillemme sen seitseman kertaa, etta on ollut ikava, S koppasi laukkuni ja lahti viemaan minua ja laukkua autolle. Kylla siina matkavasymys karisi, kun ihmettelin vain sita, etta voin pitaa S:aa kadesta ja kuulla sen aanen ilman kuulokkeiden sarinoita. Ja vaikka se kaikki oli ihmeellista noin pitkan erossaolon jalkeen, se tuntui silti kuitenkin kummallisen luonnolliselta. S sanoikin lauantaina minun vieresta heratessaan, etta "This just feels right."

S tulee kohta kotiin lounaalle. Jatkan tarinointia siis myohemmin.

Tiistai 23.10.2007 klo 10:30

Uskomatonta, mutta totta

Isanta on toissa, joten nyt olisi taas aikaa tehda muistiinpanoja. Mihin jainkaan...

S tuli siis hakemaan minua etuajassa lentokentalta, kun oli kyllastynyt paivittelemaan lentokentan aikataulusivustoa toissa. Ajeltiin S:n kampalle, rapsuteltiin pikkukisua ja toisiamme. Oltiin ja ihmeteltiin. Maistelin Bud Lightia.

Alunperin meidan oli tarkoitus viettaa rauhallinen koti-ilta, mutta vireystilani oli yllattavan hyva, joten S vei minut iltapalalle Annapolisiin. Istuttiin laiturilla syomassa rapudippia ja siemailemassa paikallista olutta. Olihan se aika romanttista, varsinkin kun S, joka on aina puhunut, miten han ei tykkaa nayttaa tunteitaan julkisilla paikoilla, piti minua koko ajan kadesta kiinni.

Kaytiin viela tanssimassakin, ennen kuin unihiekka alkoi hiertaa silmia. Tultiin "kotiin", mentiin ajoissa nukkumaan, ja herattiinkin ajoissa lauantaiaamuna. Kuten jo edellisessa merkinnassa kirjoitin, se kaikki tuntui niin normaalilta ja tavalliselta. Oikealta, mutta silti uskomattomalta.

Ajettiin lauantaina uudestaan Annapolisiin katselemaan nahtavyyksia ja syomaan merenherkkuja. Kaveltiin ympariinsa punatiilisia katuja (kasikkain, tietenkin), ennen kuin mentiin varsinaiseen maaranpaahamme, Naval Academyyn. Hieno paikka oli se.

Annapolis.
Naval Academy Chapel.
Illalla oli tarkoitus viettaa S:n laksiaisia, joita Ty(tt)okaveri oli jarjestellyt jo jonkin aikaa. Oltiin palaamassa kotiin Annapolisista, kun Ty(tt)okaveri soitti ja ilmoitti, ettei hanella ole puhtaita vaatteita, eika siis voi tullakaan. Tuntia ennen, kuin kaikkien oli tarkoitus tavata S:n lahipubissa. Mika lie sitten ollut oikea syy. Moni muukin oli joutunut perumaan tulonsa, oikeista syista tosin, joten S sanoi Ty(tt)okaverille, ettei ole varmaan enaa sitten jarkevaa edes lahtea istumaan pubiin parin Ty(tt)okaverin kaverin kanssa, joita S ei edes tunne kovin hyvin. Ty(tt)okaveri lupasi ilmoittaa kavereilleen.

Toisin kavi. Kahdeksan maissa S sai puhelun oudosta numerosta. Eras Ty(tt)okaverin tuttu oli odottanut pubissa tunnin, yksin. S kutsui sitten kyseisen tyypin kampalleen. Tanne tuli myos S:n ystava, jonka koulukaveri pelaa TPS:ssa latkaa. Sen kanssa oli tosi helppo tulla juttuun, ja se kyselikin minulta ihan innoissaan asioita Suomesta ja suomalaisista. Se tiesikin jo aika paljon, sattuneesta syysta. Se oli myos vahan pettynyt, kun minulla ei ollutkaan leveaa suomalaisaksenttia.

Vietettiin iltaa neljastaan S:n lahipubissa pelaillen dartsia. Olen surkea tikanheitossa, mutta dartsissa parjasinkin yllattavan hyvin. Heittelin napakymppejakin monta kertaa, enka puhkonut kenenkaan silmia. Oltiin S:n kanssa voittamaton parivaljakko. Muahh.

Sunnuntaina oltiin hitaita lahtijoita, joten karsittiin sunnuntain retkiohjelmasta pari kohdetta pois. S ajoi autonsa metroasemalle, ja seikkailtiin junilla itsemme ensin Arlington National Cemeterylle. Paiva oli lammin ja aurinko porotti pilvettomalta taivaalta niin, etta mina rusketuin. Kaveltiin ympariinsa monta tuntia, kun S toimi matkaoppaana ja naytti mm. John F. Kennedyn haudan. Koko paikka veti hiljaiseksi.



Marine Corps War Memorial.
Amerikkalaisten sotasankareiden kunnioittamisen jalkeen junailtiin elaintarhaan. Kello oli jo aika paljon, joten hamara alkoi laskeutua, mutta ehdittiin nahda mm. suloinen pikkupanda ja jonkin sortin myyra, joka juoksi juoksupyorassa taukoamatta. Oli oikein kiva paiva.

Eilen sitten vietettiin oikeasti koti-ilta. Katsottiin amerikkalaista jalkapalloa ja leikittiin kisun kanssa. Kyllahan tahan tottuisi.

Tiistai 30.10.2007 klo 13:34

Back in Business and Kansas

No joo, Kansasissa ollaan. Ajettiin eilen 23 tuntia putkeen. S oli oikein kunnon rekkamies, ja selvittiin matkasta ilman mitaan kommelluksia. Pidettiin valilla suomen oppitunteja ja puhuttiin politiikasta, etta mikas siina oli ajellessa. Pikkukisukin oli maailman kiltein kisu, vaikkei ole koskaan mihinkaan matkustanutkaan.

Vaan ehtihan sita tapahtua vaikka mita ennen tuota meidan maratoniakin. Tapasin mm. Ty(tt)okaverin S:n jaahyvaislounaalla, mutta eipa se minuun juuri mitaan kontaktia yrittanyt ottaa. Pari vaivaista sanaa vaihdettiin, mutta onpahan nyt kohdattu sekin peikko. S piti minua viela valilla kadesta kiinni, oli se muutenkin aika suloinen. Etta eipa paljoa pelottanut.

Vietettiin viime viikolla aika rauhallisia koti-iltoja istuskellen sohvalla ja katsellen elokuvia. Yhtena arki-iltana nahtiin S:n kavereita, mutta muuten vietettiin laatuaikaa kahdestaan. Paasin ajelemaan S:n autollakin, kun haettiin muuttoauto. Se kyseli minulta huolissaan, milloin olen viimeksi ajanut manuaalivaihteista autoa. Halusi varmistaa, etta osaan kanssa sitten kayttaa niita vaihteita. Nauratti, koska olen elaessani ajanut tasan kerran automaattivaihteisella. Manuaalit ovat kotoisammat. Ylitin silti itseni, kun ajelin Columbian liikenteessa muina naisina ihan yksin. S:n perassa.

Perjantaina S vei minut Baltimoreen katselemaan haita ja muita merenelavia. Sen jalkeen kaveltiin vesisateessa italialaiseen ravintolaan, jonne S oli oikein tehnyt varauksenkin. Olihan mahtavaa ruokaa! Istuttiin kellarissa ja pidettiin toisiamme kadesta kiinni. Minua olisi oksettanut, jos olisin seurannut meita ulkopuolelta.

Lauantaina mentiin metrolla paakaupunkiin katselemaan vahan nahtavyyksia. Siella on niita tarjolla ihan muutama. No, nyt on kierretty museoita, nahty monumentteja ja kayty seisomassa Valkoisen talon edessa. Katseltiin, kun aurinko laskeutui Lincolnin muistomerkin taakse. Oli valilla ihan romanttistakin. Vahingossa.

National Museum of Natural History.
National Museum of American History.
National Air and Space Museum.
United States Capitol.
Valkoinen talo.
Lincoln Memorial.


Sunnuntaina pakattiin tavarat ja nukuttiin. Koytettiin S:n auto kiinni muuttoauton peraan traileriin ja lahdettiin liikkeelle puolenyon jalkeen. Ajettiinkin (tai S ajoi) sitten puoli mannerta lapi vajaassa vuorokaudessa. Seurusteltiin vahan aikaa S:n vanhempien ja siskon kanssa ennen kuin lahdettiin kaymaan ulkosalla muutaman S:n kaverin kanssa. S:n aiti ehti tentata minua kuitenkin lyhyen ajan sisaan jo aika hyvin. Halusi selvittaa tulevaisuuden suunnitelmia(mme). En oikein osannut vastata. Eihan tassa oikein tiedeta viela itsekaan.



Sen kuitenkin tiedan, etta yhdessa halutaan olla, ja nyt ei meita enaa esta mikaan muu kuin valtameri valissa. Ja paperisota. Pikkuvikoja.

Olen talla hetkella yksin S:n vanhempien talossa. S lahti tapaamaan uutta pomoaan, korjasin oikein sen housunlahkeetkin juhlan kunniaksi. Pitanee menna valmistautumaan myohaista lounasta varten, S:lla tuskin menee enaa pitkaan. Edustusvaimon pitaa olla edustuskunnossa.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Perinneperjantai: Lähtölaskenta

Puristin (perseellä) koulutehtävät valmiiksi, ennen kuin lentoni Lontooseen ja Baltimoreen läksivät, vaikka minulla olikin hienoisia vaikeuksia keskittyä mihinkään muuhun kuin tulevaan jälleennäkemiseen Scottyn kanssa. Scottykin oli tietysti innoissaan - opiskelipa vähän suomeakin.

Ensimmäisestä tapaamisestamme oli kulunut vuosi, ja edellisestä puoli vuotta. Perhosia siis lepatteli.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 9.10.2007 klo 19:31

Kympit paukkuu

Kymmenen päivää. Kymmenen. Vähänhän tuo meinaa jo vatsanpohjassa tuntua. S:kin on niin innoissaan, niin innoissaan. Se kertoo minun tulevasta reissusta ja omasta tulevasta matkastaan Suomeen jokaiselle, joka jaksaa yhtään kuunnella.

Se on myös opiskellut omatoimisesti suomea vaihtelevalla menestyksellä. Eilen se kulutti töissä aikaa opettelemalla hyödyllisiä juttuja kuten "olkaa hyvä ja siivotkaa huoneeni!" ja "minun perse yksisuuntainen!". Vähän nauratti, mutta onneksi ei liikaa.

Olin eilen fiksu ja join pullollisen energiajuomaa. Teki mieli. Normaalisti kun en juo kahvia enkä muitakaan kofeiinipitoisia juomia, niin valvoin sitten seitsemään. Aika tehokasta. Neuloin sitten joutessani lapasen ja kirjoin siihen vielä koristeet. Nyt en tiedä, haluanko neuloa toisen samanlaisen, vai kokeilla jotain muuta. Sen tiedän, etteivät kouluhommat kiinnosta yhtään. Käytän aikani paljon mieluummin johonkin muuhun. Nooh, saanpahan ainakin sormet lämpimiksi, kun tuo talvikin taitaa tehdä tuloaan.

Lauantai 13.10.2007 klo 19:00

6

Aika pieneltä näyttää tuo otsikon luku, eikö vain? Sitä se onkin, enkä oikein ole vielä tajunnut, miten vähän aikaa lähtöön oikeastaan enää onkaan. Pieni paniikki meinaa iskeä päälle. Ehdinkö tehdä kaiken (pestä pyykkiä, siivota, pakata, hoitaa kouluhommia jne.)? Vaasaudun sunnuntai-iltana ja suuntaan kohti etelää torstaina, jotta ehdin lentokoneeseen perjantaiaamuna. Aikaa on näin ollen kolme päivää, varsin ruhtinaallisesti siis, mutta itseni tuntien tiedän, että kiire tulee. Ja silloin jotain helposti unohtuu. Let's keep our fingers crossed ja peukut pystyssä.


S on ollut viime aikoina ihan sekopäinen. Eilen se oli vanhojen kavereidensa kanssa ulkona ja oli ajellut illanvieton jälkeen kotiin, jotta pääsisi juttelemaan minulle. Noh, tavoistani poiketen, tietokone oli kiinni, eikä S siis saanut minuun yhteyttä. Oli kuitenkin jättänyt monta ikävöivää viestiä ennen nukkumaanmenoaan. Oli kuulemma puhunut minusta koko illan. Osaa se olla suloinen, kun se sille päälle sattuu.


Tasan neljän viikon päästä se tapaa perheeni ensimmäistä kertaa. S jo ehdotti, että pistetään heti ekana iltana beer pong -turnaus pystyyn, niin eiköhän kaikkien estoisuus (lähinnä englannin puhumisen suhteen) katoaisi. Eiköhän se hyvin suju muutenkin. Olen todella innoissani siitä, että pääsen näyttämään S:lle kotiseutuani. Sekin lämmitti mieltä ja sydäntä, kun S vähän aikaa sitten sanoi, ettei hän todellakaan aio jättää tulevaa Suomen-reissuaan viimeiseksi matkaksi tänne.

Voi nuorta lempeä.

Keskiviikko 18.10.2007 klo 03:18

2

Parin vuorokauden päästä lähtö lentokentälle on jo aika ajankohtainen. Sitten pitää enää vain lentää Lontooseen, seikkailla Heathrow'lla, löytää oikea lähtöportti (*kopkopkop*), lentää Baltimoreen, selviytyä kunnialla tullimuodollisuuksista (*kopkopkop*), löytää matkatavarat ja S. Sitten loppuu odotus.



Luvusta kaksi tulee mieleen ilta, jolloin vietettiin S:n kanssa ensimmäistä kertaa oikein kunnolla aikaa yhdessä, ja lopulta kahdestaan. Pelattiin jotain järkevää peliä, jossa taidettiin Soilen kanssa laskea suomeksi numeroita kolmesta alaspäin, ja S:n mielestä 'kaksi' kuulosti hauskalta. Jokainen arvannee, miksi. Illan, tai no aamuyön, aikana S halusi opetella myös kaksi muuta k-kirjaimella alkavaa sanaa: 'kaunis' ja 'kalja'. Noillahan pääseekin jo pitkälle.


Tajusin muuten juuri, että ensitapaamisestamme on kulunut tasan vuosi. Naurattaa. S sanoi äsken, että sitähän pitää juhlia, kun parin päivän päästä pääsen sen kainaloon. Blogiin olin kirjoittanut illasta näin: Taas tapasin vanhoja tuttuja ja yhden mukavan uudenkin, joka oli tavallaan vanha tuttu (kulttuuriantropologian tunnilta). Ja vähemmän siloiteltu versio varsinaiseen päiväkirjaan, joka on saanut valitettavasti olla ihan rauhassa jo kymmenisen kuukautta, kuuluu seuraavasti: No mut S***** hotty. Juteltiin sen kanssa vaikka mistä, se on nätti. Lopuksi se halasi minua. Suloinen. :) [...] S***** on nätti! [...] S***** on TOSI NÄTTI! :) Ja kivakin vielä. Kirjoitettu 171006 klo 03:26. Että ihan järkevää tekstiä, kun ottaa huomioon vuorokaudenajan ja illan aikana nautitut virvokkeet. Käsialastakin saa sentään selvää.


Jos ensitapaamisestamme on vuosi, edellisestä tapaamisestamme on kulunut puoli vuotta. Jospa tästä seuraavaa kohtaamista ei tarvitsisi odottaa ihan niin kauan.


***** Tuntuu tyhmältä sensuroida S:n nimeä teksteistä tähtien avulla, kun oikean nimen selvittäminenhän on aika vähäisen salapoliisityön takana... Alun perin luovuin oikean nimen käytöstä turvallisuussyistä (ettei kukaan valtion vakooja saa selville, että ollaan vielä yhteyksissä, heh) ja nyt olen vain tottunut siihen, että täällä S***** on S. Sou not, näillä edetään.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kun Kansas City oli sininen

Sunnuntai-iltana katsoin televisiota sormien välistä. Yritys pilkkoa jännitystä pienempiin osiin epäonnistui, ja sydän meinasi hakata itsensä rintakehästä läpi, vaikka viiden juoksun tuoma johtoasema oli lähes satavarma takuu voitosta.

Sunnuntaina pelattiin viides loppuottelu Kansas City Royalsin ja New York Metsin välillä. Voitot olivat Kansas Cityn sinisille pojille 3-1, ja mestaruuteen tarvittava neljäs voitto näytti lipuvan ulottumattomiin, kun peli oli yhdeksännen inningin, vuoroparin, alussa kotijoukkue Metsille 2-0. Loistavasti pelannut syöttäjä Matt Harvey väitteli valmentajiensa kanssa viimeisen inningin syöttämisestä. Manageri olisi halunnut varmistaa voiton laittamalla syöttökummun päälle tuoreen käden vaihtopenkiltä, mutta Harvey voitti väittelyn ja asteli yli 100 syöttöä heitettyään vielä kerran kentälle, lopettamaan aloittamansa pelin, ja kotiyleisö oli enemmän kuin mielissään.

Viime vuonna 90 jalan, 27 metrin, eli kolmannen pesän ja kotipesän välisen matkan päähän mestaruudesta jäänyt Kansas City Royals ei kuitenkaan ollut valmis nöyrtymään. Kun Eric Hosmer syöksyi uhkarohkeasti kotiin tasottaen pelin, jokainen Royals-fani tiesi, että tiistaina tavattaisiin torilla. Olimmehan nähneet tämän ennenkin. Monta kertaa.

Mets-fanien epäusko, kun peli olikin yhtäkkiä tasan. Kuva: New York Post.
Kun kolmas jatkoerä alkoi, Kansas Cityn hanat aukesivat, ja yhtäkkiä peli oli 7-2 vierasjoukkueen hyväksi. Välierästä edelleen suuttuneena olleet äänihuuleni tuottivat jos jonkinlaisia kiekaisuja, ja Metsin tasoitusvuoron alkaessa kädet liimautuivat kasvoille ja sormet silmien suojaksi. Jännitti.

Vähän ennen puolta yötä Kansas Cityn aikaa alkoi spontaani ilotulittelu, joka näkyi säätutkalla. Kansas City Royals voitti World Series -tittelin ensimmäistä kertaa 30 vuoteen ja toista kertaa ikinä.

*****

Kaupunki juhli mestaruutta eilen, ja kun sanon kaupunki, todellakin tarkoitan sitä. Alustavat arviot 250 000 osallistujasta menivät todella alakanttiin, sillä viimeisimmät veikkaukset liikkuvat 800 000:n korvilla. Suurin osa kouluista oli kiinni, kuten myös moni työpaikka.

Vaikka meidän koko kööri ihan tuota pienintä fania lukuunottamatta oli flunssan kourissa, päätimme lähteä kokeilemaan onneamme downtowniin pääsyn suhteen. Pelkäsin, että katuisimme, jos emme olisi lähteneet, ja taisinpa olla kerrankin oikeassa, sillä olihan se melkoinen kokemus, vaikka emme juuri mitään nähneet tai kuulleet.

Scotty teki viisaan päätöksen ja parkkeerasi auton sivukujalle reilun kuuden kilometrin päähän juhlapaikasta. Vähemmän viisas päätös oli jättää rattaat kotiin. Pääsimme kuitenkin mukaan hulinoihin, vaikka niskat anelivatkin armoa kaikesta kantamisesta. Toista kautta bileisiin yrittäneet kaverimme eivät päässeet edes monen tunnin ruuhkassa jumittamisen jälkeen.

Alkumatkalla oli vielä aika yksinäistä.
Downtownin häämöttäessä horisontissa seuraa alkoi olla jo kiitettävästi.
Juhlapaikalla vielä enemmän.
Itse sankarit tuolla jossain keskellä.
Pienelle miehelle tuli nälkä.
Suihkulähteetkin muuttuivat sinisiksi.
Melkein autolla! Pikkuneiti pyysi päästä hartioille lepäämään. Takana oli vähintään 10 kilometriä vipeltämistä.
Tunnelma oli iloinen, mutta rauhallinen. Kansas Cityn poliisilaitos raportoi kolmesta kokonaisesta pidätyksestä, mikä kertoo aika paljon. Kansas City Royals sai arvoisensa juhlat.

Tuolla oltiin. Kuva: KCTV5 News.
Vertailun vuoksi kuva ensimmäisestä Royals-pelistäni toukokuulta 2008:

Paljon on muuttunut.
Seuraavan kerran otamme mukaan rattaat. Toki jos seuraavaan kertaan menee jälleen 30 vuotta, tuskin niitä tarvitsemme.