sunnuntai 31. elokuuta 2008

torstai 28. elokuuta 2008

Sliding Doors


Elossa ollaan, jos joku ehti sitä jo ihmettelemään. Tässä ollaan nyt saatu olla reilu viikko (melkein) yötä päivää yhdessä. Sitä on halunnut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, imeä sisäänsä lisää onnea, joten tietokoneella istuskelu on jäänyt ymmärrettävistä syistä aika vähiin.

Ajelin viime viikon keskiviikkona Helsinki-Vantaalle. Laitoin aamulla hameen päälle, koska tiedän S:n niistä pitävän, ja läksin ajoissa liikkeelle. Edellisenä yönä en kovin pitkiä yhtenäisiä pätkiä saanut nukuttua, mutta kummasti unettomuus ei kuitenkaan vaikuttanut vireystilaan millään tavalla. Muuten kyllä olin varmasti aika poissaoleva kuski. Vastaantulijat saattoivat hieman ihmetellä virnistelevää tyttölasta ratissa. Se olin minä.

Sain auton onnellisesti parkkiin. Pysäköintilipukkeen mukaan kello oli 15:08. S:n lennon oli määrä saapua 17:30. Olin vähän vakoillut sen lentojen edistymistä netin välityksellä ennen lähtöäni ja velvoitin äidin seuraamaan Kööpenhaminasta lähtevää lentoa. Myöhässähän se oli, mutta vain kymmenisen minuuttia. Odotus tuntui pitkältä, muttei kuitenkaan niin pitkältä, kuin olisi voinut kuvitella.

Meni tunti, meni toinen. Kun valotaulu ilmoitti koneen lähestyvän, menin seisomaan tuloaulan oven lähelle. Menisihän siinä laskeutumisessa ja varsinkin tullimuodollisuuksissa aikaa, mutten malttanut enää istua. Pidin käsiä vähän puuskassa, etteivät ne tärisisi.

Yksi toisensa jälkeen väsyneitä ja vähemmän väsyneitä matkalaisia tuli liukuovesta ulos. Tuijotin avautuvia ja sulkeutuvia ovia varmaan puoli tuntia, ennen kuin näin tutut, hymyilevät kasvot. Rutistelun jälkeen moikkasin Lumi-kissaa. Lähdettiin kävelemään kohti parkkihallia. Olo oli, no, epäuskoinen. Ja onnellinen.

Epäuskoinen olo jatkui vielä pitkästi tuon ensinäkemisen jälkeenkin. Oli harvinaisen mukavaa ja ihmeellistä herätä torstaiaamuna S:n vierestä. Siinä se oli, eikä se ollut mihinkään lähdössä. Olin ehkä vähän ymmärrystä vailla. Illalla juhlittiin oman perheen kesken isän 50-vuotissynttäreitä. S opetteli sanomaan "onnea".

Perjantaina minun piti palata jo töihin, ja S jäi nukkumaan. Ja se nukkui. Koko päivän. Taisi ehkä sittenkin olla vähän matkaväsymystä, vaikka se väitti ihan muuta. Oli aika jännää tulla kotiin herättämään S sen sijaan, että olisin käynnistänyt tietokoneen ja herättänyt sen Skypen välityksellä.

Viikonloppu meni juhlatunnelmissa. Isän varsinaiset (yllätys)juhlat olivat lauantaina, ja S pääsi tapaamaan perhetuttuja ja sukulaisia. Loppuillasta ei tarvinnut enää paljoa tulkatakaan, kun englanti alkoi sujua yhdeltä jos toiseltakin. S taisi hurmata minun lisäksi pari muutakin juhlijaa. Ihan juhlien ulkopuolellakin on ollut aika hellyttävää seurata, miten esimerkiksi päälle 80-vuotias, umpisavolainen mummoni sanoo S:lle "kiitos" ja halaa vielä sen päätteeksi. S:kin yrittää puhua suomea. Se oppii jatkuvasti uusia sanoja (olen ihan kuin ylpeä äiti). Jatkuvassa käytössä ovat ainakin "kiitos", "ole hyvä", "hyvä", "Hitu (meidän koira) hiljaa", "kalja", "kaunis", "ei", "no joo", "minun Anni".

Tällä viikolla ollaan tarrauduttu jo vähän paremmin arkeen kiinni. Aamulla tiukasta puristusotteesta herätessä sitä ei kyllä oikein meinaa vieläkään uskoa, että S on tullut jäädäkseen. Ei kai sekään oikein vielä ymmärrä sitä.

Se on sanonut minulle jo monta, monta kertaa, että tänne tulo on ollut paras päätös ikinä. Vielä ei siis ole ollut havaittavissa suurempia merkkejä koti-ikävästä, mutta eiköhän se sieltä jossakin vaiheessa tule, viimeistään sitten, kun tämä pahin/paras kuherteluvaihe päättyy. Vaan tämä vaihepa taitaa kestää vielä jonkin aikaa, uutuudenviehätystä on nimittäin sen verran paljon ilmassa. Toivottavasti kihertely ja kuhertelu ei pääty siihen, kun totutaan toisen läsnäoloon.

On kieltämättä vähän sellainen olo, että uusi elämä on aluillaan.

tiistai 19. elokuuta 2008

Yön yksinäinen


Tänään epätodellinen olo on muuttunut jo paljon todellisemmaksi. Vatsassa on liidellyt perhosia enemmän kuin kukkakedolla kesäkuussa, ja hymy on ollut leveämpi kuin Julia Robertsilla. Eikä sitä siltikään ymmärrä ja sisäistä, ettei S ole tulossa tänne vierailulle.

Juteltiin eilen S:n kanssa hyvin lyhyitä puheluita, se kun oli viettämässä viimeistä päivää ja iltaa perheen ja ystävien kanssa, ja minun piti soittaa kännykästä, kun en halunnut enää tässä vaiheessa ostaa lisää Skype Creditiä. Se sanoi, ettei vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä seuraavana päivänä, tänään, oli tapahtumassa.

Hymyilin tänään töiden lomassa salaa ja vähemmän salaa. Huomenna, huomenna! Soitin S:lle, kun tulin kotiin. Linjan toisessa päässä oli vaisunoloinen ja lyhytsanainen mies. Se yritti kuulostaa reippaalta, mutta tunnen sen jo niin hyvin, että tiesin, mitä sen päässä oikeasti liikkui. Ja toki olen itsekin ollut melko samanlaisessa tilanteessa, kun läksin vaihtoon. Intoa riitti, mutta kun kolikolla on toinenkin puoli.

Sen ääni värisi vähän, kun se kertoi, miten siskon ja vatsassa kasvavan vauvan hyvästely vain hetkeä aikaisemmin oli tehnyt tiukkaa. Tiukkaa se oli tehnyt siskollekin. Ja tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä parin tunnin päästä on edessä: The Hyvästely, äiti.


Minä olen hihkunut onnesta ja innosta ja itsekkäästi olettanut, että siellä se S:kin on revetä riemusta. Toinen kuitenkin käy tällä hetkellä läpi ristiriitaisia tuntemuksia. En muistanut ottaa ollenkaan huomioon, että sen täytyy sanoa heiheit perheelle ja kavereille, eikä hyvästely ole rankkaa pelkästään perheelle ja kavereille, se on rankkaa myös S:lle. S:ään sattuu, kaikkiin sattuu.

Kun tuon pikkuseikan tajusin, minulle tuli ihan tajuttoman syyllinen olo. Minun takiahan S on tänne tulossa. Tänne kauas, kauas Atlantin taa. Tai no meidän takiamme, mutta minä "varastan" ystävän, veljen, lapsen. S:n äiti oli kysynyt eilen, mitä S odottaa eniten Suomelta ja Suomessa asumiselta. Vastaus oli pienen miettimishetken jälkeen ollut yhteinen, takarajaton aika minun kanssani. Äiti oli yllättynyt. Oli kai odottanut vastaukseksi matkustelua ja koulunpenkkiin palaamista.

Vietettiin tuossa vielä viimeiset hetket jutellen ja pelaillen, jotta S saisi ajatuksensa vähän muualle. Se on todella innoissaan tänne tulosta, mutta pystyy keskittymään siihen intoon kunnolla vasta sitten, kun pakolliset ja raskaat hyvästelykuviot on suoritettu. S:stä(kin) huokui vähän sellainen epäuskoinen ja hämmentynyt tunne. Voiko tämä ihan oikeasti olla totta?

Se sulki äsken tietokoneensa pakkaamista varten, nyt se on luultavasti jo matkalla lentokentälle. "So, do you still want to buy the cow?" se kysyi ennen lähtöään. Tietysti haluan! "Hey An-Dog*, it is coming down to the wire. We are going to live together. It's really happening now. See you soon!" Viimeinen, ainakin toistaiseksi viimeinen, kaukosuhdepuhelu loppui hymyilevissä merkeissä.

Niin, enää ei tarvitse laskea päiviä. Nyt voi laskea tunteja, melkein jo minuutteja. 37 päivästä aloitettu joulukalenteri on nyt kulutettu loppuun, yhtä yötä vaille. Enää yksi yksinäinen ja luultavasti melko uneton yö edessä. Ja sitten yksinäinen ajomatka Helsinki-Vantaalle. Ja sitten jännityksentäyteinen tovi jos toinenkin tuloaulassa.

Ihan uskomatonta. Vieläkin.


*S:n hempeääkin hempeämpi lempinimi minulle. Lumi-kissa on sitten vastaavasti Lum-Dog.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Last of His Kind


S on eilisen jäljiltä sisarussarjansa viimeinen, jolla ei ole vasemmassa nimettömässä vihkisormusta. Veli meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa, ja häät olivat sujuneet hyvin. Soitinkin aamuyön tunteina tuonne toiselle mantereelle juhlahumun ollessa parhaimmillaan ja pääsin juttelemaan tuoreen avioparin kanssa. Kakku oli juuri leikattu, ja morsian oli menossa tanssimaan isänsä kanssa.

Ai että olisi ollut mukava olla mukana, muutenkin kuin puhelimen välityksellä. S on kyllä yrittänyt ottaa minut juhlamenoihin mukaan niin paljon kuin mahdollista; muutama tunti sitten se soitti kesken vanhempiensa järjestämän brunssin, jotta sukulaiset saisivat jutella minulle. No, siellä päässä ei toiminut mikrofoni eikä webbikamera, joten pällistelin sitten omaa videokuvaani samalla tavalla kuin koko suku sielläkin päässä. Olin melkein siellä. Paitsi etten ihan.

Yllättäen S:ltä, viimeiseltä naimattomalta, oli kyselty sen seitsemän kertaa, koska meidän häitä juhlitaan. Meillähän ei ole nyt mikään kiire yhtään mihinkään, ainakaan keskiviikon jälkeen (enää ihan pari päivää!). Jotenkin se silti vain kummasti korpeaa, kun S vitsailee, miten hänen tulevat opiskelut ovat oiva keino siirtää naimisiinmenoa parilla vuodella. Tottahan se toisaalta on, nyt ei ole "pakko" mennä naimisiin, ja saa silti asua samassa maassa, asunnossa jopa. Löytyi toinen keino. Mutta entäs sitten kahden vuoden päästä? Onko vielä sittenkin sama tilanne? Onko silloin edessä "pakkoavioliitto"?

Näiden häiden vuoksi on tullut mietittyä itsekin tuota naimisiinmenoa aika paljon. En haluaisi mennä naimisiin jonkun paperinpalasen takia. Eipä sitä tietysti pelkästään oleskeluluvan takia olisi todellakaan vihille astelemassa, mutta häiden ajankohtaan se ainakin vaikuttaisi. S, vitsiniekka kun muka on, on monesti puhunut siitä, miten voitaisiin nyt vain mennä naimisiin muodollisuuksien vuoksi ja sitten myöhemmin oikeasti, kun siltä oikeasti tuntuu. Ei ole paljoa naurattanut nuokaan hupailut. Jos saataisiin asua samassa maassa ilman vihkitodistusta (tai opiskelu- tai työpaikkaa), niin avioliittohan ei varsinaisesti muuttaisi mitään, eikä mitään aikarajoja olisi olemassa. Jossakin vaiheessa se vaalea puku tulisi varmaankin puettua päälle, mutta ns. oikeista syistä, ei oleskeluluvan takia. Byrokratia ei olisi varjostamassa juhlintaa millään tavalla, olisi kyse pelkästään meistä kahdesta ja juhlimisesta tärkeiden ihmisten kanssa.

No, katsotaan, mitä näiden parin vuoden aikana tapahtuu. S on ihan kohta täällä, ja kaikki häätkin on juhlittu nyt vähäksi aikaa. Nyt voi ja pitääkin unohtaa tällaiset pohdinnat. Ennen pitkää ne ovat taas kuitenkin tapetilla.

Ja lisättäköön, että olen aika innoissani tällä hetkellä. Enää kolme yötä, ja sitten pääsenkin jo nukkumaan tuttuun ja turvalliseen kainaloon. Moneksi, moneksi yöksi.

tiistai 12. elokuuta 2008

8

Rimakauhu loppui siinä missä viikonloppukin, joten nyt ollaan seilailtu taas paljon tyynemmissä vesissä. Tiedän, että toistan itseäni, mutta en oikeasti vieläkään tunnu ymmärtävän, mitä tässä on tapahtumassa. S:n lento lähtee viikon päästä. Se muuttaa tänne. Välillä tulee sellaisia kirkkaita hetkiä, jolloin sydän hypähtää kurkkuun asti, ja perhoset pitävät vatsassa melkoista lentonäytöstä, mutta muuten olen aika rauhallinen. Tai no niin rauhallinen kuin yleensä osaan olla...

No mutta tulihan niitä vastoinkäymisiäkin sentään eilen matkaan. S sai vihdoin hoidettua kaikki tarvittavat dokumentit, rokotukset ynnä muut hoidot kissalleen matkustamista varten. S tuli kotiin, laski tuoreet, tosin kaksi viikkoa töitä teetättäneet paperit hetkeksi käsistään, ja hetkeä myöhemmin ne olivat kadonneet parempiin suihin. Siskon koira oli pistellyt osan papereista poskeensa ja repinyt loput pieneksi silpuksi.

Tänään asia onneksi selvisi pelkällä puhelinsoitolla, vaikka papereita kirjoitelleella eläinlääkärillä olikin vapaapäivä.


Lumikin pääsee lentämään Suomeen.

Kahdeksan päivää. Hui. Iih!

sunnuntai 10. elokuuta 2008

10


Melkoista rimakauhua ja rakkautta on ollut havaittavissa viime päivien aikoina. Sekä täällä että siellä. On tullut nahisteltua niin typeristä ja täysin turhista asioista, että ihan hävettää. Onneksi ollaan aika hyviä sopimaan. Nyt on kaikki taas erinomaisesti.

Stressi ja jännitys eivät ole hyvä yhdistelmä. S on stressaantunut töiden, muuton, veljen häiden, kissan kuljetuksen, ynnä muiden asioiden takia. Minä olen keskittynyt kauhistelemaan sitä, että jäljellä on enää yksi viikonloppu ilman S:n läsnäoloa. Totta kai olen siitä enemmän kuin iloinen, mutta kyllä se samalla vetää vähän vakavaksi. Tähän on kuitenkin lopulta tultu, vaikka melkoisen kivinen taival on käyty läpi. Ei sitä olisi uskonut, enkä taida uskoakaan, ennen kuin pääsen halaamaan S:ää Helsinki-Vantaalla.

Tuntuu pikkuisen pahalta, että S on lähdössä USA:sta vähän sillanpolttomeiningillä. "You know what, I just don't give a damn anymore" on kuulunut aika monta kertaa. Se on väsynyt työkuvioihin, perhedraamaan ja sen sellaiseen. Eiliset polttaritkin olivat menneet penkin alle, vaikka S teki kaikkensa, että veli olisi viihtynyt. Viihtymisen sijaan veli oli näyttänyt pitkää naamaa ja valittanut, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Tänä aamuna linjojen päässä oli aika masentunut ja turhautunut mies. Kaiken lisäksi se oli pelännyt, että se jotenkin riskeeraa meidän välit juhlimalla veljensä polttareita. Höpö höpö, sanoin minä. Tai siis don't be silly.

Vannottiin eilen, että nyt ei nahistella eikä kinastella enää kertaakaan näiden kymmenen jäljellä olevan päivän aikana. Turhaa touhua se semmoinen onkin. Varsinkin nyt, kun kaiken järjen mukaan pitäisi olla vain innoissaan ja onnellinen. Ja onhan sitä; sitä vain sattuu myös olemaan välillä ylidramaattinen ja väsynyt.

Juuri nyt katson, kun S nukkuu kissansa kanssa. Odottelen rauhassa, että kaksikko herää. Heräämisen jälkeen vuorossa on pakkaamista ja olympialaisten katsomista. Enpä usko, että nyt edes kykenisin murjottamaan.

torstai 7. elokuuta 2008

13

Alle kaksi viikkoa. Nyt ehkä jo vähän pelottaa, kun en edelleenkään oikein ole sisäistänyt, mitä S:n muutto tänne tarkoittaa. Ymmärsin tosin noiden jäljellä olevien päivien vähyyden konkreettisesti, kun varasin tänään itselleni aikaa kampaajalle (edellisestä ammattilaisen muotoilemasta kuontalosta kun on parisen vuotta aikaa). Halusin luonnollisesti saada ajan ennen 20. päivää, mutta eihän siitä ole mitään takuita, että alle kahden viikon sisään olisi vapaita aikoja. Onneksi oli, ja saan uuden pään ensi keskiviikkona. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä tälle letille tekee. S:ltä en ole yllättäen saanut liikaa mitään hyviä vinkkejä.

Olen unohtanut mainita sellaisen seikan, että minusta on tulossa Aunt Anni, jos kaikki menee hyvin. S:n sisko kertoi minulle ilouutisen tuossa vähän aikaa sitten, mutta on sittemmin syyllistänyt Uncle S:ää siitä, ettei tämä ole paikalla, kun vauva syntyy. Ja shhh, älkää kertoko kenellekään ennen S:n veljen ensiviikkoisia häitä. Sisko ei halua viedä kaikkea huomiota, eikä ole siis kertonut vielä isoveljelleenkään.

Sulhasesta puheen ollen, veikka oli eilen kysynyt, tuoko S häihin seuralaisen. Minulta nousi melkein savu korvista, varsinkin kun kuulin, kuka seuralaisehdokas isoveljellä oli ollut mielessä, mutta savu hälveni vähän, kun S selitti, että se on vain tapana heidän kulttuurissaan. Sanoin silti, että jos S vie seuralaisen häihin, joihin olisin muuten halunnut mukaan todella paljon, niin se on maailmansodan paikka. Vähintään. Se nauroi, ettei se halua viedä sinne ketään muuta kuin minut. Eikä velikään tietysti tarkoittanut mitään pahaa, vaikka veri täällä päässä vähän kiehahtikin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

maanantai 4. elokuuta 2008

Jännittääkö?

Muutto saman katon alle. Eläminen yhden ihmisen tuloilla ja toisen säästöillä. Toisen sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Vähänhän se ehkä jännittää.

Saman katon alle muuttaessa saattaa ilmaantua sellaisiakin ongelmia, joita ei välttämättä tule edes miettineeksi, ja ratkaistavaksi riittää myös tietysti näitä ikuisuuskysymyksiä, kuten mistä kohdasta sitä hammastahnatuubia puristetaan, miten päin wc-paperirulla laitetaan telineeseen ja lasketaanko kansi alas vai jätetäänkö ylös. Onneksi ainakaan noista ikuisuuskysymyksistä ei pitäisi tulla mitään elämää suurempia riitoja. Kumpikaan ei oikein välitä, ja jos välittääkin, niin tehdään asiat muutenkin jo valmiiksi samalla tavalla.

Tuossa yhteenmuuttamisessa on huomattavissa ehkä sama ilmiö kuin reissuun lähdössä; odotukset ovat kovat. Kun odotukset ovat korkealla, niin silloin pudotaankin korkealta, jos niikseen tulee. Tosin meistä molemmat odottavat sellaista tavallista arkea. Yhdessä kokkailua ja syömistä, elokuvien katselua ja päikkäreiden nukkumista. Kun ei pyri täydellisyyteen (mitä se edes on?), ei tarvitse ottaa liikoja paineita. Ollaan omia itsejämme vain. Yhdessä.

Eläminen minun tuloillani ja S:n säästöillä onkin sitten ihan toinen juttu. Toki tullaan pärjäämään näilläkin rahavarannoilla, mutta mitään luksuselämää ei päästä elämään. Onneksi olen tässä neljän vuoden yliopistourakan aikana oppinut venyttämään senttiä, mutta S on jo ehtinyt tottua hyvän palkkansa myötä tekemään asioita, joita emme täällä voi tehdä. Tästä rahojen laskemisesta saattaa tulla sellaista ylimääräistä stressiä ja kireyttä, joka pitää pyrkiä vain pitämään minimissä. Kun pinna alkaa kiristyä, pitää vain yrittää muistaa, että sitä elää vaikka vedellä ja leivällä, kunhan saadaan elää samassa maassa, samassa asunnossa.

Näitä raha-asioita pitää ihmetellä vielä sen verran, että ulkomaalaisilta opiskelijoiltahan vaaditaan oleskelulupaa varten todistus varallisuudesta. Opiskelijan pitää pystyä osoittamaan, että tililtä löytyy rahaa tarpeeksi Suomessa asumiseen, vähintään 600 euroa jokaista kuukautta kohden. Aika jännä juttu sinänsä, että suomalaisten opiskelijoiden odotetaan kuitenkin tulevan toimeen aika paljon pienemmällä summalla...

Miten S sopeutuu Suomeen, jossa ihmiset ovat aika ujoja puhumaan englantia? Itse se on innoissaan, ja niin ovat monet kaverinikin ja perheenikin, mutta ihan varmasti S:lle tulee joskus turhautunut olo siitä, ettei ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan. Pitää itse muistaa ottaa S mukaan keskusteluihin kääntämällä ja vääntämällä muiden juttuja, jos porukka ei halua vaihtaa keskustelukieltä. Ei muita voi pakottaa tai velvoittaa tekemään mitään sellaista, joka ei tunnu hyvältä.

Niin, kuten jo sanoin, vähänhän se ehkä jännittää. Ei onneksi pelota. On ihan turhaa maalailla piruja seinille, mutta on hyvä olla varautunut siihen, että niitä vaikeitakin päiviä tulee, syystä tai toisesta. Onneksi ollaan varmoja siitä, että niitä parempia päiviä tulee paljon. Niitä, jolloin on ihan parasta käpertyä toisen viereen päivän päätteeksi.


*****

P.S. S selvisi lauantaina vietetyistä läksiäisistään kunnialla. Kavereita kokoontui Kansas Cityyn ympäri lakeuksia, ja hauskaa vaikkakin haikeaakin tuntui olevan. Ensi viikonloppuna on S:n veljen polttarit ja sitä seuraavana viikonloppuna häät. Ja sitä seuraavana viikonloppuna se onkin jo täällä.

lauantai 2. elokuuta 2008

18


Tässähän alkaa käydä numerot jo aika pieneksi. Monesti olen päiviä laskeskellut ennen Atlantin ylitystä, mutta nyt en ehkä ihan tajua, mitä tässä on tapahtumassa. 18 päivän päästä hurautan Helsinki-Vantaalle ja takaisin. Tulomatkalle onkin sitten jo seuraa.

Seurana S:n lisäksi tulee olemaan myös S:n Lumi-kissa! Lumin suomettuminen varmistui pari päivää sitten. S kysyi, aionko nyt sitten puhua Lumista S:n kissana vai meidän kissana. Sanoi meidän olevan nyt pieni perhe. S on tehnyt paljon työtä sen eteen, että saa kissansa mukaan, ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan tietysti auttaa. S ei halua jättää pientä valkoista kissaansa kenenkään hoiviin kahdeksi vuodeksi, sillä Lumi on ollut hänen mukanaan ja apunaan elämän hankalimmissa paikoissa. S, vannoutunut koiraihminen, otti Lumin yksinäisyyden estäjäksi kun muutti Marylandiin. On kai sanomattakin selvää, että mies ja kissa ovat nyt erottamaton parivaljakko.

Jos se puhuu kissastaan mukavia juttuja, niin ehtihän se töissä ollessaan sanoa minullekin, että minäkin olen ollut apuna ja tukena vaikeissa paikoissa, joita tähän parin viimeisen vuoden sisään on mahtunut paljon, ja joista osan minä olen myös olemassaolollani kuulemma aiheuttanut. Sitten se sanoi, että kun me kerran ollaan selvitty näistä koettelemuksista ja välitetään toisistamme nyt koettelemusten jälkeen vielä enemmän kuin ennen vaikeita aikoja, niin eipä meitä hevillä mikään erota. Ynnä muuta sellaista nättiä.

S ei mielellään puhu menneistä asioista. Tai ei ainakaan ennen puhunut. Nyt se on tässä ihan hiljattain alkanut puhua avoimemmin omista tuntemuksistaan, ja jopa kertonut lisää siitä, miten rankkaa sillä oli. Juuri, kun minä olen reippaasti vähentänyt menneiden ruotimista. Sen tapa käsitellä asioita on tietysti erilainen. Käsittelee ensin itsekseen ja puhuu sitten.

Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että menneisyyden ote on hellittänyt, ja voidaan suunnata katseet tulevaa kohti. Kohta ei tarvitse edes odottaa mitään, kun kaikki, mitä haluaa, on tässä ja nyt. Vieressä.