Kirsikoita ja rusinoita - parasta ulkosuomalaisuudessa

Minun Suomessani paistaa kesällä aurinko. Se leikittelee valollaan aamusta, no, aamuun vihreiden, juhannukselta tuoksuvien koivunlehtien lomassa. Kimmeltelee heleästi liplattavan järviveden pinnalla. Valuttaa torilta ostetun (ylihintaisen) jäätelöpallon sormille. Terassilla nautiskeltavan siiderin sekaan tiputetut (korkeintaan) kaksi ja puoli jääpalasta sulavat ennätysvauhtia, mutta leuto tuuli pitää ihon viileänä ja itikat loitolla.

Ulkosuomalaisena on helppo haaveilla romanttisesta Suomesta, jossa lavatanssit ja maitolaiturit ovat edelleen voimissaan. Todellisuus, kuten Pekka Poudan ennustamat yksinumeroiset lämpölukemat kesäkuussa, ei häiritse unelmia. Vuosien saatossa unohtuu loska ja paska, laudat eessä ovien. Suomi ja suomalaisuus tuntuu enemmän lottovoitolta kuin koskaan.

Mutta palata en tahtoisi. En pysyvästi. Tiedän, että täällä kaukana rakennetut pilvilinnat romahtaisivat nopeasti. Suomesta on tullut minulle paratiisi, lomakohde, tuttu ja turvallinen Teneriffa. Täällä kaukana kaipaa Suomea, jota ei ole (enää) olemassa. Suomea, jossa paistaa aina aurinko.

Eipä puhuta siitä, että vain hetki tämän aurinkoisen kuvan ottamisen jälkeen
auton tuulilasiin läsähteli räntää. Juhannusviikolla.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että saan elää kuherruskuukautta aina uudelleen ja uudelleen synnyinmaani kanssa. Miten hyvältä maistuukaan salmiakki ja pakastepinaattikeitto, se Saarioisten jauhelihapizzakin, kun niillä ei ole päässyt herkuttelemaan kuukausiin tai vuosikausiin! Räntä ja pakkanen juhannuksena on eksoottista, eikä pilaa kesälomaa, sillä täällä toisessa kodissa on usein tukalan kuuma.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että olen suomalaisempi kuin Suomessa asuessani. Kun jyrään viimeisiä vetelevän karvalakkiruohonleikkurin kanssa paahtavassa Kansasin helteessä pyörtymisen partaalla, en luovuta, koska periksihän ei anneta. Maalaan keittiön kaapistot yksin viikonlopussa, koska eihän se nyt ole homma eikä mikään (eipä), ja perseellä voi aina puristaa. Apua en kysy, jos sitä ei osata minulle tarjota. Minä ite. Amerikkalaiset saattaisivat kuvailla tätä luonteenpiirrettä jääräpäisyydeksi - stubbornness - mutta sitä se ei ole (kokonaan). Se on sitä sisua se, sitä syvintä suomalaisuutta, jonka voimalla jääkauden runtelemat kiviset maisemat on pelloiksi aikoinaan hartiavoimin kynnetty.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se rikkaus, mitä kahden kulttuurin yhteensovittaminen on mukanaan tuonut. Meillä poimitaan kirsikoita (cherry-pick) ja kerätään rusinat pullasta, parhaamme mukaan. Meidän lapsista kasvaa toivottavasti sinnikkäitä, sisukkaita puurtajia, mutta myös avoimia, kohteliaita keskustelijoita. Voin valita Suomesta ja suomalaisuudesta vain ne parhaat palat ja yrittää siirtää ne puolisuomalaiselle jälkikasvulle, jotka eivät uskalla olla kannattamatta kannattavat vain ja ainoastaan Suomea jääkiekossa.

Ulkosuomalaisena olen saanut perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin. Nähnyt selkeämmin, mikä on hyvin, mikä on huonosti. Täällä ja siellä. Tai ainakin, mikä oli hyvin, mikä huonosti. Oletan, että Suomi ei ole enää se sama Suomi, jonka vuonna 2010 pysyvästi taakseni jätin. Ikävintä ulkosuomalaisuudessa onkin se, että aika ei ole pysähtynyt Suomessakaan. Isovanhemmista kahta ei enää ole, ja se viimeinenkin kulkee varmasti jälleen enemmän kumarassa kuin viime reissulla.

Ikävintä ulkosuomalaisuudessa on ikävä.

Elämässä ei kuitenkaan taida voida saada ihan kaikkea, sen ulkosuomalainen ymmärtää. Oman viihtymisen ja onnen kannalta on tärkeää keskittyä positiivisiin puoliin. Niihin asioihin, joita ei olisi nähnyt eikä kokenut, ellei olisi uskaltanut pakata passia ja hammasharjaa, nousta lentokoneeseen sydämensä perässä. Parasta ulkosuomalaisuudessa on oman itsensä ja identiteetin löytäminen maapallon toisella puolella. Rohkeus hypätä puolituntemattomaan, opetella selviytymään uudessa ympäristössä, yrittää kotiutua vieraaseen maahan ja kulttuuriin - ja onnistua siinä! Atlantin myötä taisi tulla ylitettyä myös itseni.

London and beyond -blogin Lena haastoi ulkosuomalaisia bloggaajia kirjoittamaan siitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Tässä minun vastaukseni.

Makaronilaatikkoa BBQ-kastikkeella

Kun barbecueta ja hampurilaisia rakastava kansasilainen ja kalakukolla kasvanut savolainen laitetaan saman katon alle, syntyy kulinaristinen sekametelisoppa. Silmät ruokalautasen kokoisina olen katsonut, kun mies läträä tulista barbecuekastiketta makaronilaatikon päälle tai kuorruttaa riisipuuronsa fariinisokerilla, ja mies taas ihmettelee pohjatonta juureshimoani, eikä ymmärrä ollenkaan, että miksi kukaan haluaisi laittaa tonnikalaa pizzan päälle.

Kasvoin kodissa, jossa syötiin todella monipuolista ruokaa. Maut ympäri maailmaa tulivat tutuksi, mutta paljon meillä syötiin sitä ihan suomalaista peruspöperöäkin. Pottuja, puuroa, pullaa. Täällä kaukana noista arkisista aterioista on tullut lohturuokaa. Kun koti-ikävä iskee, reilussa määrässä voita paistetut letut vievät mielen mummon keittiöön ja aikaan huolettomaan.

On melko hankala sanoa, millaista amerikkalainen ruoka on. Vaikka ensimmäisenä mieleen tulee toki helposti hampurilaiset ja roskaruoka, tuoreita aineksia täällä on saatavilla ympäri vuoden, ja amerikkalainen keittiö on saanut vaikutteita maahanmuuttajien lähtömaista. Erilaisia etnisiä ryhmittymiä on paljon, ja se näkyy ravintola- ja raaka-ainetarjonnassa. Kansas Cityssä voisi varmaan syödä kuukauden jokainen päivä eri "maassa" - on italialaista (ja "italialaista"), meksikolaista, kiinalaista, korealaista, japanilaista, skandinaavista, kreikkalaista, intialaista, etiopialaista...

Miehen lapsuudessa syötiin varmasti aika amerikkalaisittain, noin keskimäärin. Arkiruoka oli sekoitus pastaa, riisiä, possua, kanaa, nautaa, maissia, parsakaalia. Hampurilaisia ja ranskalaisiakin, silloin tällöin. Barbecueta. Suomessa ollessa Scotty kaipasi tulisia wings- ja BBQ-kastikkeita sekä chipotle-Tabascoa (joita kaikkia sieltä nykyisin saa), ja meillä kokkailtiin usein meksikolaista ruokaa. Mäkkärillä ei käyty koskaan koti-ikävän vuoksi.

Näistä asetelmista meidän kotikeittiön reseptikirjaa on sitten rakenneltu. Ennen melkoisen nirsosta syömämiehestäni on tullut aikamoinen kulinaristi ja vallan mainio kokki, jonka harteille jätän lähes poikkeuksetta mm. grillaamisen ja savustamisen. Minä hoidan leipomiset, mutta muuten tehdään paljon yhdessä. Sovelletaan, kokeillaan, maistellaan, herkutellaan.

Mozzarella-lihapullasubi.
Sämpylät, lihapullat ja marinarakastike syntyivät meidän keittiössä.

Olen tuputtanut lapsille ruisleipää, riisipuuroa, pinaattilettuja ja perunavelliä - ehkä enemmän sen vuoksi, että itse pidän niistä, kuin että kokisin niin kovin tärkeäksi, että pienet amerikkalaissuomalaiseni kasvaisivat samoilla eväillä kuin minä. Ihan yhtä arvokkaita makumuistoja tulee miehen puolelta, mutta erityisesti näistä meidän omista kansasilaissavolaisista fuusioista. Enpä loukkaannu, jos lapsukaisenikin haluavat makaronilaatikkonsa BBQ-kastikkeella ketsupin sijaan.

Pekoniparsa grillimestaria odottamassa.

Vartaat grillistä jo tulleena.

Ruokamieltymyksemme ovat menneet koko ajan tulisempaan ja tulisempaan suuntaan. Scotty nyt on lurautellut Tabascoa ruokiinsa jo iät ja ajat, mutta meikäläisenkin suu kestää kapsaisiiniä jo melko hyvin. Yksi ehdottomista arkiruokasuosikeista onkin tulinen jalapeno-kanakeitto, kuten myös burritot, quesadillat ja chili con carne. Joiden päälle tiputellaan toki vielä sitä Tabascoa.

Tänään meillä muuten syödään spagettia ja ruskeaa jauhelihakastiketta. Miehen toiveesta. Miehen, joka sirottelee tämänkin arkiruoan päälle kuivattuja chililastuja (crushed red pepper/red pepper flakes), koska no pain, no gain, tai jotain sinne päin.

Renny, Kyösti ja Anni

Karkeasti karrikoiden tähän maahan muuttaneet suomalaiset voisi jakaa kolmeen ryhmään:

Renny Harlin

Oikealta nimeltään Ryijy Härmäläinen, Renny Harlin on härmäläisestä nuoruudestaan huolimatta täysin amerikkalainen. R:t ovat pehmeitä, aksentti on korostetun ämerikkäläinen, eikä suomi enää (muka) muistu mieleen ollenkaan. Kiristelee ylivalkaistuja hampaitaan, jos joku kommentoi hänen hassua puhetapaansa, koska hän haluaa olla amerikkalainen enemmän kuin mitään muuta. Renny käy lauantaisin ravintolassa lenkkarit jalassa ja syö käsin, ellei eteen tuoda pihviä, jonka Renny sitten teurastaa haarukalla. Ei ota lenkkareitaan kotonaankaan pois, vaan tallustelee tyytyväisenä pehmeällä ja, kiitos kuraisten lenkkareiden, likaisella kokolattiamatollaan.

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäinen

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäisen kotoa löytyy suomalaista designia enemmän kuin Iittalan tehtaanmyymälästä. Aamukahvit (ylihintaista Presidenttiä) Kyösti hörppii Arabian Teema-mukista, jonka jälkeen Kyösti petaa Unikko-lakanoilla vuoratun sänkynsä säntillisesti, kuten armeijassa aikoinaan opetettiin. Kyösti kuuntelee netistä Iskelmäradiota ja seuraa Salkkareita. Köpsä käy Suomessa vähintään kaksi kertaa vuodessa täydentämässä sinappi-, salmiakki- ja suklaavarastojaan ja maksaa joka kerta ylipainosta lisämaksun, mutta kyllä se on sen väärti. Hän tuhahtelee, jos (kun) paikalliset eivät osaa ääntää hänen kauniisti soljuvaa nimeään oikein, pärähtävine ärrine päivineen. Kyöstin mielestä kaikki on Suomessa paremmin, mutta haluaa silti asua rapakon tällä puolella.

Anni Dennis

Anni Dennis on Rennyn ja Kyöstin rakkauslapsi. Syö ateriansa useimiten oikeaoppisesti haarukalla ja veitsellä, mutta onpa hänet nähty nuoleksimassa sormiaan sotkuisen hampurilaisaterian jälkeen. Anni vastaa, jos häntä puhutellaan Anniena (Äni), eikä hän korjaa "virhettä". Anni on alkanut esitellä itsensä Anina, sillä on huomannut sen olevan kaksoiskonsonanttihaasteellisille amerikkalaisille helpompi äännettävä kuin Annnnni. Anni kaipaa Suomea ja haluaa rakentaa kellariinsa saunan, mutta ei haaveile paluumuutosta. Itkee ikävissään, kun kuuntelee Juicen Syksyn sävelen tai Veskun Varpunen jouluaamuna, mutta muuten ei ilosta itke, ei surusta itke. Hermostuu, jos joku luulee häntä ruotsalaiseksi, mutta kantaa IKEAsta kassitolkulla tavaraa kotiinsa.

*****

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän meitä amerikansuomalaisia on moneen ja taas moneen junaan, laivaan ja lentokoneeseenkin, eikä ihmisiä voi tietenkään niputtaa noin rankalla kädellä. Sosiaalisen median kautta on kuitenkin ollut liiankin helppo tehdä ahdasmielisiä yleistyksiä siitä, miten tänne tulleet elämäänsä suhtautuvat ja sopeutuvat. Asenteissa on hurjia eroja. Joku näkee kaiken tähtilippuisten lasien läpi, joku toinen sinivalkoisten, ja jollain kolmannella on yksissä laseissa kaksi erilaista linssiä. Neljäs, viides ja kuudes putoavat jonnekin välimaastoon. Rennyn, Kyöstin ja Annin tavat sopivat parhaiten juuri heille, ja se sallittakoon.

Se minua kuitenkin kismittää, että moni tuntuu hihittelevän amerikkalaisraukoille, jotka eivät osaa edes ääntää suomalaisia nimiä oikein. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten amerikkalaiset kuulevat jotkut suomalaiset äänteet eri tavalla kuin me (esim. meidän P ilman aspiraatiota/henkäystä on helposti B, samoin T:stä tulee D ja K:sta G), mutta ihan samalla tavalla aika monet englanninkieliset äänteet ovat meille suomalaisille hankalia erotettavia ja äännettäviä (judge, church, zoo). Y ja suomalainen R ovat paikallisille todella haasteellisia, samoin kuin kaksoiskonsonantit. Minusta on hienoa, jos joku edes kokeilee ääntää nimeni oikein, saati opettelee muutamia suomalaisia sanoja, mutta ei siitä kyllä kannata nokkiinsa ottaa, jos ne eivät mene justiinsa nappiin. Hauskoja variaatioita suomalaisista nimistä kyllä saa, sitä ei käy kieltäminen.

Samoin voisin vähän avautua siitä, miksi pitää jatkuvasti valittaa amerikkalaisista ja Yhdysvalloista noin yleisesti. En nyt tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnan epäkohtia saisi tarkastella tai yrittää muuttaa, mutta semmoinen loputon napina käy hermoille. Jos amerikkalaisessa elämässä ei ole mitään hyvää, miksi haluaa asua täällä? Itsehän me olemme tänne muuttaneet, ihan vapaaehtoisesti vieläpä, joten eikö olisi kivempi nauttia omasta ratkaisustaan ja lopettaa turha narina?

Nyt Anni lopettaa oman kitinänsä ja menee antamaan lapselle välipalaksi suomalaista pannukakkua IKEAn kuningatarhillolla höystettynä. Renny taas on parhaillaan ajelemassa avoautollaan Route 66:ä pitkin ja sokaisee vastaantulijat häikäisevällä hymyllään. Kyösti on lukemassa läpi Kalle Päätalon tuotantoa kuudetta kertaa (vuoden sisällä) ja on niin uppoutunut kirjaan, että Teema-kupillinen Presidenttiä on päässyt jäähtymään. Ei auta kuin käyttää mikrossa, sillä kylmä kahvi ei Kyöstiä kaunista.

Pikku-Skandinavia

Kun pari vuotta sitten saimme kuulla, että Kansas City saisi sinikeltaisen jättiläisen, en meinannut pysyä pöksyissäni. Näin silmissäni jo skandinaavista muotoilua, pohjoista jäyheyttä, suolaista salmiakkia. Täällä massiivisen ja pröystäilevän sisustuksen luvatussa maassa pelkistetyt linjat ovat yhtä harvinaisia kuin tyylikäs takatukka, joten uutinen IKEAn saapumisesta oli oikein tervetullut piristysruiske. Tai suoralinjaisuusruiske.

Ja niin alkoi odotus. Sininen kolossi nousi pikkuhiljaa meidän vanhan asunnon läheisyyteen I-35-valtatien varteen Merriamin kaupunkiin (Kansasin puolelle, suck it, Missouri), vanhan ja autiohkon ostoskeskuksen tilalle. Mitään virallista tietoa avaamisajankohdasta ei tihkunut. "Syksyllä 2014" -- siihen oli tyydyttävä. Viime viikolla se sitten vihdoin tapahtui. Ovet avautuivat, ja koko metropoli rynni ostoksille ja lihapullille samalla kertaa.

Olen siitä(kin) erikoinen luonnonoikku, etten ollut koskaan käynyt IKEAssa, jos kesäisellä Kuopion-reissulla tehtyä viiden minuutin kurkistusta ei lasketa, ja eihän sitä taideta laskea. Kuuluisia lihapulliakaan en ollut maistanut. En siltikään halunnut pahimpaan hysteriaan mukaan, koska vihaan ihmisiä en oikein pidä ihmispaljouksista. Teimme siis Suomi-rouvien kanssa lounastreffit vasta tälle viikolle, tiistaille, vajaa viikko avajaisista a.k.a. hulluista päivistä.

Kansascityläisten into ei ollut ainakaan laantunut, sillä parkkipaikkaa sai metsästää tovin jos toisenkin. Köttbulla-jonokin oli aika pitkä, mutta kyllä hyvää kannatti odottaa, vaikka tekikin mieli oksentaa joka kerran, kun muistin, että olen ruotsalaisessa kaupassa. Täällä kaukana ei kuitenkaan voi olla kovin nirso, joten en esim. sylkäissyt mihinkään, vaan ihastelin yksinkertaisia ja kauniita sisustusratkaisuja.

Löysin vihdoin pikkuneidille pikkupöydän ja pikkutuolit, joita olin metsästänyt, jos nyt en kissojen ja koirien kanssa (meidän kissoista ja koirasta ei ainakaan olisi mitään hyötyä huonekalukaupoilla), niin ainakin ahkerasti jo monen kuukauden ajan monesta eri kaupasta. Ostin myös erittäin edullisesti lapselle pienen täkin (duvet, ei comforter), joita olin aiemmin onnistunut löytämään vain netistä, ja aika kirpsakkaan hintaan. Teki mieli käydä räjäyttämässä vanhat kalusteet, varsinkin keittiö, ja ostaa kaikki IKEAsta.

Nyt kelpaa järjestää teekutsut. Pöytä oli kokonaiset $7.99 (+ verot). Ihan ite osasin koota.

Kun olin kerännyt kärryllisen kaikkea erittäin tarpeellista sisustuspuolelta mukaan, oli ruokahyllyraidauksen vuoro. Olin vähän pettynyt karkkiosaston mitättömyyteen, mutta ehkä on ihan hyvä, ettei tämmöinen herkkuhirmu löytänyt liian helppoja apajia. Onneksi muuten ei tarvinnut masentua. Kannoin kotiin ainakin Kallen mätitahnaa, puolukka- ja kuningatarhilloa, lihapullia.

Pitää mennä pian takaisin, mieluiten ilman väsynyttä, kiukkuista ja päälläseisovaa lasta, jotta voin hiplailla kaikki mahdolliset nurkat ja herkut. Oli aika hurjaa, miten kotoisa olo tuli ruotsalaisessa kaupassa Yhdysvalloissa. Haluan siirtää saman tunteen oman katon alle.

Sinivalkopunaisten lasien läpi

Minulle esitettiin taannoin toivomus, että kirjoittaisin nykyisen kotimaan positiivisista puolista, koska on harmittavan tavallista, että me suomalaiset katsomme jenkkejä vähän nenänvartta pitkin.

Kyllähän minuakin välillä kyrp ärsyttää. Juuri viikonloppuna oli puhetta, miten appiukon lapsuudessa oli päässyt raitiovaunulla kätevästi lähikaupungeista Kansas Cityyn, ja nyt vanhat streetcar-radat ovat lenkkipolkuina tai hautautuneet ikuisiksi ajoiksi betoniviidakon syövereihin. Monessa (suur)kaupungissa on ihan sama tilanne. Ilman autoa olet kädetön.

Voisin jatkaa motkotuslistaa, mutta se ei taida sopia kirjoituksen henkeen. Kuitenkin koen, että minulla on jonkinlainen oikeus naputtaa, koska elän ja asun tässä kulttuurissa. Joka päivä. Mielipiteeni eivät perustu serkunkumminkaiman 90-luvulla pieleen menneeseen New Yorkin -lomaan tai skandaalinhakuisiin Ilta-Pulun artikkeleihin. Totta kai kaikilla on oikeus mielipiteeseen, olipa sen pohja missä tahansa, mutta sitä minä en purematta niele, kun koko kansakunnalle näytetään perberiä sen takia, että joku amerikkalainen ei osannut kerran kertoa Liisa-Petterille, missä Suomi sijaitsee, ja sylkäistään vielä päälle, koska George Bush.

Vaan onhan se niinkin, että jos vain muistaa pitää mielensä ja silmänsä avoimena, täällä törmää vähän väkisinkin niihin hyviin puoliinkin, ärsytysten vastapainoksi. Ne painavat vaakakupissa paljon enemmän - en kai muuten täällä olisikaan.

Mitä siis rakastan?

Rakastan sitä, että uskallan nykyisin käyttää sanaa rakastan. Olen pohjiltani juro suomalainen, mutta avoimet ja anteliaasti kehuja jakelevat (keskiläntiset) amerikkalaiset ovat tartuttaneet pirteämmän tavan katsoa ja kuvailla ympäröivää maailmaa. Miksi en voisi rakastaa kaunista kesäpäivää tai hot wingsejä? Mitä pahaa siinä on, että puolisolle sanotaan love you puhelun lopuksi moikkamoin sijaan? Ei se käyttämällä mitenkään kulu tai himmene, se rakkaus. Jos sana alkaakin tuntua jostain syystä haalealta, niin voihan sitä sitten tokaista vaikka, että I f*cking love it, jos oikein haluaa räjähtävää rakkauttaan korostaa. Ekspletiivin voi varmaan myös korvata jollain miedommalla ilmauksella.

Loputtomasti näkemistä

Melkein Euroopan kokoiseen maahan mahtuu kaikenlaista. On tasankoja ja vuoria, on rantaviivaa ja peltoa, on suuria kaupunkeja ja lähes koskemattomia maisemia. Olen valitettavasti nähnyt aivan mitättömän murto-osan tästä vastakohtien ja joskus ääripäidenkin maasta, mutta se, mitä olen nähnyt, on ollut välillä henkeäsalpaavaa. Jo pelkissä kansallispuistoissa (ja niiden välillä kulkemisessa) saisi kulumaan hetken jos toisenkin.

Kaunis Colorado.

Tämmöiselle puoliammattilaiselle penkkiurheilijalle löytyy, kaupungista riippuen, tuttuja lajeja (jääkiekko, jalkapallo, koripallo) ja paikallisia suuruuksia (football, baseball). Huipputasoisena. Jos maksaa kaapelipaketista itsensä kipeäksi, niin kotisohvalta voi tuijottaa jopa kilpakalastusta. Amerikkalaiset ovat urheiluhullua kansaa, ja se näkyy katukuvassa t-paidoissa ja lippiksissä.

Arrowhead Stadium, Kansas City Chiefsin koti. Sen 76 416 penkkiä täyttyvät lähes poikkeuksetta jokaisessa pelissä.

Palvelukulttuuri ja tipit

Kyllä, olen oppinut pitämään pöydässä ramppaavista tarjoilijoista, jotka huolehtivat, että lasin pohja ei pääse näkymään, tai ettet istu tyhjänpanttina pöydässä odottelemassa vesilasia/jälkkärimenua/laskua. Sen myötä olen myös alkanut arvostaa tippaamista. Palvelualoilla moni ei saa edes minimipalkkaa (tai siis saa, alan omaa miniä minimipalkkaa), vaan suurin osa tienesteistä kertyy hyvän palvelun perusteella saadusta juomarahasta. 15-20% laskun loppusummasta on suositus, jos palvelu miellytti. Se kannattaa pitää mielessä, kun katsoo ruokalistojen hintoja.

Small talk

Tämä menee vähän samaan sarjaan tuon ihan ensimmäisen kohdan kanssa, mutta small talk on meille jäyhille Pohjolan kasvateille sen verran erikoinen asia, että tämä ansaitsee oman alaotsikkonsa. Moni ei pidä siitä, että kassalla kysytään, how are you? (mitä kuuluu, miten voit). "Mitä hittoa se sille kuuluu? Ei sitä edes oikeasti kiinnosta!"

Ei kiinnostakaan. Ei hän halua kuulla, miten kantapäässäsi on mätää puskeva rakko ja se haittaa kävelyä. Tai jos sinua ummettaa. How are you? on tervehdys, mahdollinen keskustelunavaus, johon on kohteliasta vastata esimerkiksi sanomalla (kieliopillisesti väärin) good, how about yourself?. Kaverit kysyvät monesti soittaessa, mitä olit tekemässä ja mitä kuuluu, ennen kuin siirtyvät varsinaiseen asiaan. Minusta tämä on kiva tapa. Ystävällinen rupattelu on mukavaa, tapahtuipa se sitten kassalla, jonossa, hammaslääkärissä (no se on oikeasti vähän hankalaa...) tai kaapeliasentajan kanssa. Mutta minäpä olenkin aina ollut vähän räpätäti.

Minulla kesti muuten kauan oppia vastaamaan what's up? -kysymykseen luonnollisesti.

Vastakohtaisuus (tiettyyn pisteeseen saakka)

USA:ssa on valtavia, siis valtavia, korporaatioita ja ketjuja, jotka toisaalta työllistävät paljon ihmisiä, mutta toisaalta uhkaavat pienempien yritysten toimintaa. Täällä on silti monta kertaa enemmän pieniä erityiskauppoja, perheravintoloita ja pienpanimoita kuin Suomessa, jossa ei ole Walmartia viemässä asiakkaita tai Mäkkäriä ihan joka kulmalla. On mahtavaa, että jokaiselle on jotakin - fiilistelijöille etnisiä pikkukuppiloita ja kiireisille businessihmiselle pikaruokalan drive through, josta saa kahvikupin nopeasti, kädet täynnä lapsia olevalle äidille on jättimarketti, josta saa vaipat, lääkkeet, viinat maidot ja lelut yhdellä pysähdyksellä, ja pienoisjunia harrastavalle löytyy alan erikoiskauppa, joka ei myy mitään muuta kuin junatarvikkeita.

Scotty

Joskus yön myöhäisinä tunteina, viimeisten hitaiden jo soidessa, minulta on kysytty useampaan kertaan, enemmän ja vähemmän nätisti, eikö suomalainen mies kelvannut. Ei kelvannut, koska satuin löytämään itselleni jo ihannekumppanin pienestä kansasilaisesta yliopistokaupungista eräänä maanantai-iltana. Baarista, öh. Mies on amerikkalainen, kyllä, mutta en tiedä, paljonko kansalaisuudella on meidän yhteensopivuuden kanssa tekemistä. Hän varmaan puhuu ja pussaa enemmän kuin stereotyyppinen suomalainen äijänköriläs, mutta eivät kaikki suomalaisetkaan ole samasta muotista valettuja. Ei siis ollut kyse siitä, etteikö suomalainen mies olisi kelvannut, tai että olisin hakemalla hakenut itselleni amerikkalaista puolisoa. Näin vain kävi.

Amerikkalainen hän kuitenkin on, sitä ei käy kieltäminen, ja jos ruvetaan listaamaan Yhdysvaltojen parhaita puolia, niin Scotty kuuluu ehdottomasti mukaan. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä. Ilman häntä en tänne olisi muuttanut, ja pitkälti hänen ansiostaan tästä maasta on tullut koti. Koti on siellä, missä sydän on. 

Menipäs lällyksi. Ei nyt liian amerikkalaiseksi heittäydytä, jokin roti tässä hommassa olla pitää.

Minun Amerikkani

Kaivellaan nyt muistin pimeitä perukoita lisää, kun on kerran vauhtiin päästy. Olen viime aikoina miettinyt omaa suhtautumista tähän maahan. Se on muuttunut, mutta muuttunut on maakin.

Mielikuvat ajalta ennen vaihtoa:

Amerikkalaiset ovat yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja. Coca-Cola, McDonald's, George Bush. Maa itsessään kuitenkin kiehtoo, ja ymmärrän, etteivät kaikki amerikkalaiset ole samanlaisia. New Yorkissa käyminen on bucket listillä.

Seitsemän vuotta sitten:

Olen vaihdossa kansasilaisessa pikkukaupungissa. Ensikosketus Yhdysvaltoihin tapahtui aiemmin elokuussa, New Yorkissa. Siellä kaikki oli suurta, mahtavaa, jännittävää. Emporian ensivaikutelma oli NYC:n vastakohta. Pieni, matala, tylsä. Keskiverto-Amerikka, jos sellaista edes on olemassa, asettunee johonkin noiden kahden ääripään (no jos ei ääripään, niin ainakin vertailukohdan) välille.

Ensimmäiseksi Keskilännestä pistän merkille autokeskeisyyden ja pahat karkit. Autolla voi käydä apteekissa, kaupassa, pankissa, ravintolassa, "Alkossakin" - ajoneuvosta poistumatta siis. Drive through -kaistoja on pilvinpimein.

Autolla ajellaan varovarovasti pikkuhumalassa, paitsi me autottomat, siis. Baareissa ei ole narikoita, vaan takit jätetään autoon odottamaan kotimatkaa. Käveleviä suomalaisia katsotaan kieroon. Kaikilla on auto. Osa on todella hienoja ja uusia, osa naurettaisiin suomalaiselta katsastusasemalta pihalle.

Amerikkalaiset ovat vasta päässeet yli hakulaitteista, kun taas meillä suomalaisilla on ollut kännykät kourassa jo pitkään. Puhelinliittymät ovat kalliita, ja puheluista ja tekstiviesteistä maksavat niin lähettäjä kuin vastaanottajakin.

Shekeillä voi ja pitääkin maksaa tietyissä paikoissa. Esimerkiksi vuokraa varten täytyisi olla shekkivihko, mutta meillä ei ole paikallista pankkitiliä, joten taloyhtiön kiva täti tekee meidän tapauksessa poikkeuksen ja hyväksyy vuokranmaksun käteisellä.

Amerikkalaiset ovat avoimia ja ystävällisiä. Small talk on aluksi outoa, mutta siihenkin tottuu. Uusia tuttuja on helppo saada, syvä ystävyys voisi olla suuremman työn takana. Uskonnollisuus ja poliittisuus on enemmän esillä kuin Suomessa. Kirkkoja on melkein joka korttelissa, jokaiselle kristinuskonsuuntaukselle omansa. Ateismi on ruma sana.

Harva tietää, missä Suomi sijaitsee. Yksi osoittaa tietämyksensä kertomalla, että Suomi on Norjan pääkaupunki.

Iso osa college-opiskelijoista on älyttömän timmissä kunnossa, ja viettävätkin luultavasti yhtä paljon aikaa salilla kuin halvoissa baareissa. Ulkona syöminen on yleistä, ja vaihtoehtoja löytyy Emporian kokoisesta kaupungistakin älytön määrä.

Pyjamat päällä voi käydä luennolla ja kaupassa, ja lenkkarit sopivat asuun kuin asuun, tilanteeseen kuin tilanteeseen. Varvassandaaleja voi käyttää kesät, talvet läpeensä.

Siideri-sanasta paikallisille tulee mieleen alkoholiton ja hapoton paksu omenamehu, joten on opeteltava maan tavoille ja totuteltava light-olueen. Ei maistu juuri miltään. Kansasilaisissa kaupoissa ei saa myydä mitään 3,2-prosenttista väkevämpää, joten lähes jokaisen ruokakaupan läheisyydessä on viinakauppa, jotka ovat yksityisiä yrityksiä ja kilpailijoita keskenään.

Kaupassa ei tarvitse punnita itse vihanneksia tai hedelmiä, muovipussit ovat ilmaisia ja hataraa höttöä, ja verot lisätään hintoihin vasta kassalla. Leipä on pahaa, vaaleaa vehnäpullaa.

Tippaaminen tuntuu todella oudolta, ja pihille suomalaiselle se teettää vaikeuksia, varsinkin kun ympärillä jatkuvasti pörräävä tarjoilija oikeastaan ärsyttää. Ravintolalaskun loppusummaan tulisi lisätä 15-20%, ja baareissa jokaisen tilauksen jälkeen tippipurkkiin pitäisi heittää seteli, tai vaihtoehtoisesti pitää piikki auki koko illan ja maksaa tipit kerralla.

Pikaruokapaikoissa ei onneksi ole välttämätöntä tipata, joten Subway kuuluu vakio-ohjelmaan.

Paljon söpöjä poikia.

Nyt:

Tärkein ensiksi - siideriä saa viinakaupoista ja joistakin baareistakin! Mm. Crispin tekee mahdottoman makeaa (lue: kuivaa) omenasiideriä. Kansascityläinen panimo, Boulevard Brewing Co., vie siideristäkin voiton venhäoluellaan.

Leipähyllyjen ohi voi kävellä yökkimättä hajun vuoksi. Pullamössön rinnalle on ilmestynyt tummempia versioita, mutta niitä ei silti oikein voi edes verrata kunnon ruisleipään. Muidenkin tuotteiden osalta terveellisemmät vaihtoehdot ovat esillä ja selvästi suosittuja. Kuitua, vitamiineja, moni- ja kokoviljaa. 

Paikalliset tuntuvat edelleenkin äärettömän ystävällisiltä. Tuntuu hyvältä, kun hikilenkilläkin ollessa toinen punanaamainen moikkaa ja hymyilee. Monille kuivahko savolaissarkasmi vaikuttaisi olevan vähän outoa, varsinkin small talk -tilanteissa, joissa olenkin jo oppinut noudattamaan "sääntöjä", mutta tuttujen kanssa voi vitsailla mistä vain, miten vain.

Tippaaminen tulee jo luonnostaan. Osaan varautua siihen. Palkitsen tarjoilijan mielelläni hyvästä työstä ja asiakkaasta huolehtimisesta. Huonohko tarjoilija jättää pöydän huomioimatta, ja esimerkiksi juomalasin tyhjäksi ehtiminen on ehdoton no-no. On outoa, jos joku ei käy kysymässä, miltä ruoka maistuu tai haluanko lisää vettä, kun lasi on puolillaan (huom. jäävedestä ei tarvitse maksaa, moikka vain Suomi, ja virvoitusjuomiakin saa yleensä juoda niin paljon kuin napa vetää yhdellä kiinteällä hinnalla). Tipin antamatta jättäminen on todella törkeä teko, vaikka tarjoilija ei mieluinen olisi ollutkaan.

Puhelinliittymät ovat edelleen hinnoissaan, samoin kuin nettiyhteys. Yhtiöt tuputtavat pakettiratkaisuja, esim. kaapeli-tv + internet (+ lankaliittymä), ja kahden vuoden sopimuksia. Kilpailua on jonkin verran, mutta kukkoilevilla kaapeliyhtiöillä on omilla reviireillään lähes monopoliasema. Kal-lis-ta. Onneksi Google Fiber on tunkeutumassa markkinoille, ja onneksi, onneksi Kansas City lähiöineen pääsi koekaniiniksi.

Tämänkokoisesta maasta löytyy kyllä niitä yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja, Coca-Cola, McDonald's ja George Bush (kaksikin). Kaveriporukassakin on tyyppejä, joiden mielestä USA on paras, kaikessa, nyt ja aina, piste, en kuuntele lalalalalalala. No, taidan minäkin katsella Suomea sinivalkoisten lasien läpi. Ovat Antero Mertarannalta lainassa.

George Bushien lisäksi tänne mahtuu kuitenkin niin paljon muutakin! Innovaatiota, vapaata ajattelua, ahkeruutta. Välillä toki vihastuttaa kaikki yhteiskunnan epäkohdat, joita valitettavasti piisaa (missä ei?), mutta suurimmaksi osaksi täällä on hyvä olla ja elää, ainakin näin keskiluokkaisena. Maa on kaunis, jylhä, valtava, monimuotoinen. On niin paljon nähtävää, ihan jo pelkästään kansallispuistoissa, ettei taida ikä riittää kaiken kokemiseen. Vähän harmittaa, että ollaan pysytelty kymmenen tunnin säteellä kodista viimeiset kolme vuotta.

Tämä on minun Amerikkani, minun kokemukseni, minun kotini. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan siihen paremmin. Hyvässä ja pahassa.

Vastuuvapauslauseke: Seitsemän vuotta sitten kirjoittaja oli villi (ja köyhä) vaihto-opiskelija, nyt lähiössä asuva (vähemmän köyhä) kotiäiti. Perspektiivi on mahdollisesti muuttunut, samoin kuin asuinpaikka.

Always Look on the Bright Side of Life

Lienee melko selvää, että pidän elämästäni, ainakin useimpina päivinä, paljon. Eilenkin huokailin onnesta talon kevättarkastusta tehdessä ja pihaa kierrellessä leppoisassa kevätsäässä. Miten voi olla, että päädyin tänne? Miten on mahdollista, että erittäin epätoivoisesta tilanteesta ja semisalasuhteesta kehkeytyi onnellinen avioliitto? Kaiken tämän lisäksi meillä on maailman ihanin pieni tyttö, jolla on maailman pussailtavimmat posket. Ihan hullua!

Välillä tulee pohdittua, millaista elämä olisi, jos S olisi pitänyt päänsä ja jättänyt minut märehtimään ja murehtimaan silloin vuosia sitten. Olisin melko varmasti Suomessa, tuttujen ympyröiden ja ihmisten lähellä. Voisin syödä salmiakkia ihan milloin vain. Saisin nauttia valoisista kesäöistä. Tai no, niin paljon kuin pystyisin hyttysparvien keskellä nauttimaan.

Olisiko minulla perhe? Olisinko onnellinen? Olisinko jatkanut englannin opintoja ja päätynyt jopa alan töihin? Asuisinko Pohojammaalla, kotoisassa Savossa vai jossain muualla?

Olisin päässyt yli vaihtoaikaisesta jätti-ihastuksesta. Olisin. Elämä olisi jatkunut. En osaisi kaivata tätä elämää, sillä en olisi koskaan ostanut taloa Kansasista ja perustanut tänne perhettä. Ehkä jossittelisin, ehkä en.

Vaikka pohdinkin vaihtoehtoista elämää, niin nyt en jossittele, sillä en osaa edes kuvitella olevani onnellisempi. Kun lyötiin S:n kanssa hynttyyt yhteen, meille molemmille oli ihan selvää, että päädymme lopulta tänne. Oli kuitenkin mahtavaa, että mies asui Suomessa kaksi vuotta ja sitä kautta ymmärtää suomalaisia outouksiani paremmin ja sen, mitä koti-ikävä oikeasti tarkoittaa.

Avain kotiutumiseen löytyy oman pääkopan sisältä. Asenne ratkaisee. Jos jatkuvasti katsoo uusia tai erikoisia asioita sinivalkoisten linssien läpi tai nenänvartta pitkin ja keskittyy siihen, miten ja mitkä asiat ovat Suomessa paremmin, niin on turha toivoakaan olevansa tyytyväinen. Ei kaikkea tarvitse verrata. Erilaisuuksia voi vaalia.

Toisaalta kaikesta ei tarvitse pitääkään. Miten voisikaan, joten turha teeskennellä. Maailmasta tuskin löytyy paikkaa, jossa on kaikki just eikä melkein.

Tänne muuttaessa kohta kolme vuotta sitten minulla oli selkeästi kuherruskuukausi menossa. Kaikki oli ihanaa, mahtavaa, melko uutta. Jos nyt en sulkenut silmiäni ikäviltä asioilta, niin ainakin käänsin katseen vähän eri suuntaan. Ei ehtinyt keskittyä koti-ikävään.

Vaihtovuoden alussa taas muistan naureskelleeni erittäin ylimielisesti amerikkalaisille ja amerikkalaisuudelle. Tyhmä pikkukaupunkikin se Emporia oli. Ei niin mitään tekemistä. Suuressa Lapinlahden kaltaisessa metropolissa kasvaneen oli helppo arvostella. Suomessa ei yhtäkkiä ollut mitään vikaa.

Taisipa olla ihan samanlainen, tosin paljon negatiivisempi, selviytymiskeino koti-ikävää vastaan kuin hykertelykin. Onneksi pääsin tuosta vaiheesta melko nopeasti yli ja osasin nauttia ainutkertaisesta kokemuksesta. Aika ankeaa olisi ollut, jos koko vaihtoaika olisi mennyt surkutteluun, ikävöintiin, naureskeluun ja arvosteluun.

Kulttuurieroja voi huomioida, ihastella tai vihastella, niille voi vähän naureskella tai itkeskelläkin. Kaiken tämän voi kuitenkin yrittää tehdä ilman katkeruutta ja ylimielisyyttä. Olen silti ihan varmasti ärsyttänyt paikallisia ystäviä ja tuttavia paasaamalla Suomesta ja sen ihanuuksista ja ihmeellisyyksistä. Kyllähän niitä riittää, ja sinivalkorillillinen ulkosuomalainen näkee ne paremmin kuin kukaan muu. Toivottavasti en ole kuitenkaan loukannut ketään ylistyslauluillani, sillä ne on helppo käsittää kritiikiksi heidän rakasta maataan kohtaan. Sillä kukaanhan ei ole yhtä isänmaallinen kuin amerikkalainen...

Asenteen lisäksi kotiutumisessa on auttanut se, että ollaan päätetty olla täällä. Aina. Joo, siis koskaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo, mutta jos mitään hurjia mutkia ei matkaan tule, niin istun tässä samassa olohuoneessa ryppyisenä mummonakin ryppyisen S-ukin kanssa. Ainakin minulle on tärkeää, että elämässä on jotain pysyvää. Paikka, johon kuuluu. Muutaman vuoden "matkalaukkuelämä" taisi tehdä tehtävänsä.

Nyt on hyvä olla. Hyvä niin.

Lottovoitto

Olen tiennyt, että tähän maahan mahtuu melkoisen kirjava joukko meitä siirtolaisia. Olen kuitenkin ollut ja elänyt enimmäkseen alkuasukkaiden kanssa, joten on ollut mielenkiintoista tutustua erääseen Lähi-idästä lähtöisin olevaan pariskuntaan, heidän kulttuuriinsa ja tapoihinsa. Kyseessä on S:n entinen työkaveri ja tämän melko tuore vaimo.

Työkaveri on asunut täällä melkein koko ikänsä; vanhemmat olivat lähettäneet alle kymmenvuotiaan poikansa tänne kouluun, yksin. Myöhemmin hän oli omien sanojensa mukaan rakastunut amerikkalaiseen naiseen, jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsen. Suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Kun tapasin työkaverin ensimmäistä kertaa, hän suutahti, kun toinen työkaveri ihmetteli, miten melkein koko ikänsä täällä asuneella ihmisellä voi olla paksumpi aksentti kuin vajaan vuoden verran Yhdysvaltoja kodikseen kutsuneella (minulla). Hän väitti loukkaantuneena, ettei hänellä ole aksenttia, ja nyt myöhemmin taidankin ymmärtää, miksi tuo oikeasti mitätön ja viaton aksenttikommentti häntä kaiveli. Siitä lisää myöhemmin.

Työkaveri oli meidän tapaamishetkellä kihloissa. Mies oli kertonut aikoinaan S:lle, että kihlattu on hänen pikkuserkkunsa, asuu hänen vanhassa kotimaassaan, ja avioliitto on järjestetty vanhempien toimesta. Oli sanonut, että hän oli mennyt kerran rakkaudesta naimisiin, eikä se selvästikään ollut hänelle oikea vaihtoehto. Sitä paitsi, heidän kulttuurissaan on tapana, että vaimo huolehtii miehestä kotona, joten hän odotti innolla sitä, ettei hänen tarvitse enää ikinä pestä pyykkiä.

Kihlattu muutti tänne muutama kuukausi sitten, ja hänestä tuli rouva melkein heti, kihlattuviisumilla kun tänne tuli. Käytiin syömässä tuoreen avioparin kanssa, ja mies pyyteli anteeksi vaimonsa heikkoa englannintaitoa, joka ei muuten oikeasti ollut heikko. Hän kysyi jatkuvasti, pitäisikö meidän muiden puhua hitaammin, jotta vaimo pystyisi seuraamaan keskustelua paremmin. Vähättelyä jatkui koko illallisen ajan. Siltikin, kun kysyttiin vaimolta, miten hän on viihtynyt Kansas Cityssä, vastaus oli: "Olisin onnellinen missä vain, kunhan vain saan olla miehen kanssa. Hän rakastaa minua niin paljon."

He kävivät meillä pari viikkoa sitten. Vaimo huokui avioliitto-onnea ja hehkutti, miten hänen elämänsä on nyt saanut täyttymyksen, kiitos Allahin. Hän oli hyvin kiinnostunut S:n ja minun suhteesta, ja oli pettynyt kuullessaan, että olimme asuneet yhdessä ennen kuin menimme naimisiin. Kysyi, onko tuo kovinkin tavallista kulttuurissani. Vastasin kyllä, ja sanoin myös, ettei naimisiinmeno muuttanut meidän suhteessa mitään. Hän ei voinut ymmärtää, sillä nimenomaan vaimona olo oli hänen mielestään parasta maailmassa. Mies hehkutti, että hänen elämänsä on parantunut aamupalasta lähtien, sillä ennen hänen oli pakko tyytyä pikaruokaan. Nyt hän saa kotiruokaa.

Mies kysyi minulta, ovatko vanhempani innoissaan, kun saavat amerikkalaisen lapsenlapsen. Siis mitä? Sanoin, että lapsenlapsen kansalaisuudella ei ole heille mitään väliä. S naurahti, että olisivat varmaan tyytyväisempiä, jos vauva olisi ihan suomalainen; olisi ainakin luultavasti lähempänä. Työkaverin vastaus oli: "Ei millään pahalla, mutta Suomessa on jotain kolme, neljä miljoonaa asukasta. America is the shit, the place to be!"

Ensin meinasin ruveta puolustuskannalle tuon asiavirheitä vilisevän lausahduksen jälkeen, mutta pienen harkintahetken jälkeen ajattelin pitää suuni kiinni, kerrankin. He ovat muuttaneet tänne  paremman elämän perässä, minä miehen perässä. Esimerkiksi vaimo kertoi aloittelevansa catering-yritystä. Sanoi, että se oli ollut hänen äitinsä suuri haave, mutta heidän kotimaassaan naisilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin täällä. Hän opetteli parhaillaan ajamaan autoa ja haaveili ajokortista ja sen tuomasta vapaudesta. Minä tulen maasta, jossa sukupuoleni ei ole estänyt minua tekemästä mitään, sähköä riittää koko päiväksi ilman ylimääräisiä generaattoreita, ja terrorisminuhkakin on enimmäkseen muutamien hupsujen päässä, ei arkipäivää.

Kyllähän Yhdysvallat on paratiisi, kun vertailukohta on jotain muuta kuin esimerkiksi minulla.

Työkaveri rakastaa Yhdysvaltoja ja amerikkalaisuutta. Hän haluaa sulautua joukkoon, mutta se on ollut hänelle varmaan lähtökohtaisesti hankalampaa kuin minulle, sillä hän näyttää ulkomaalaiselta, maahanmuuttajalta. Ehkäpä sen vuoksi hänelle onkin niin tärkeää kuulostaa amerikkalaiselta, ja sitähän hän virallisesti onkin. Ehkä ihmiset odottavat kuulevansa erilaisuutta puheessa, koska hipiä on tummempi. Minä menen löysemmän seulan läpi.

Eipä ole kovin reilua, varsinkin, kun itse en koe mitään tarvetta olla amerikkalainen. Saatan kuulostaa aika kiittämättömältä tämän pariskunnan korviin, mutta toivottavasti hekin ymmärtävät, että tulin tänne aivan eri syistä kuin he. Viihdyn täällä todella hyvin, mutta ei minun tarvitse muuntautua amerikkalaiseksi pitääkseni tätä maata kotina. Minusta saattaa joskus tulla USA:n kansalainen, mutta olen aina silti suomalainen.

Jos en nyt kokenut välitöntä herätystä Yhdysvaltojen mahtavuudesta, niin osaanpahan ainakin taas arvostaa kaikkea, mitä olen pitänyt ainakin ajoittain itsestäänselvyytenä. Suomeen syntyminen taitaa sittenkin olla lottovoitto.

Koti on siellä, missä sydän on (ja muuta ällöä)

Pilvin viimeisimmän blogimerkinnän innoittamana päätin vihdoinkin kirjoittaa siitä, mitä mielessä on pyörinyt vaatimattomasti vasta Suomen-reissun jäljiltä, eli laajempi tilannekatsaus tänne kotiutumisesta.

Aloitetaan vaikka kielestä. Vaikka englanti oli sujuvaa jo ennen tänne muuttoa, niin huomaan oppivani uusia juttuja ihan jatkuvasti. Kulttuurisidonnaisia sanontoja ja tapoja on tarttunut kiitettävästi/ärsyttävän paljon, ja tappelen ja vitsailen amerikaksi yleensä jo ihan ilman takeltelua, siinä missä ennen oli jäätävä ikävä särmikkäämpää ja kotoisampaa suomea. Se ensimmäinen kotimainenkaan ei ole tainnut kärsiä ihan siinä määrin, kuin joskus pelkäsin. Viikottaiset Skype-tuokiot äitimuorin kanssa auttavat ihan varmasti suomen ja savon ylläpidossa.

Sää. Tämä talvi on kuulemma lauhin miesmuistiin; luntakin on saatu yhteensä vasta ehkä sentin verran. Arvatkaa mitä, ei haittaa. Tänäänkin on jotenkin niin keväinen ilma ja olo, sillä aurinko paistaa ja lämmittää. En ole jaksanut ikävöidä korkeita nietoksia ja paukkupakkasia, enkä varsinkaan pimeyttä. Aamulla ennen seitsemää töihin ajellessa aurinko kajastaa jo taivaanrannassa. On jotenkin huojentavaa ajatella, että parin kuukauden päästä täällä on jo melko lämmin. Täytyy tosin muistaa, että Keskilännen sää on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Kesällä sentään on kuumaa ja kosteaa, lähes poikkeuksetta.

Small talk -kulttuurista puhuinkin jo aiemmin, joten en enää paneudu siihen sen tarkemmin. Haluan kuitenkin vielä todeta, että nautin ihmisten ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Se tuo tekoaurinkoa vähän pilvisempäänkin päivään. Olen kuitenkin vielä melko huono vastaanottamaan ja jakelemaan kohteliaisuuksia,  joita täällä viljellään aika estottomasti. Siinä riittää opettelemista.

Mitä sitten kaipaan? Salmiakkia, perhettä ja ystäviä, tietysti. Muita ruoka-aineita en enää niin hirveästi himoitse. Se auttoi kummasti, kun joulupaketista paljastui pari tuubia sinappia. Mmmm. Toki, jos Suomeen nyt pääsisin, niin mättäisin jos jonkinmoista apetta kurkusta alas. Olen onneksi löytänyt täältä hyviä vaihtoehtoja pahimpiin mättöhimoihin (kuka olisi arvannut!), joten herkuttelemaan kyllä pääsee, vaikka dippimixiä en kermaviiliin voikaan sekoittaa. Saarioisten roiskeläppiin verrattavia tuotteita täältä ei tosin valitettavasti saa. Eikä pakastepinaattikeittoa.

Kaipaan sitä, että kävellen/pyörällä tai korkeintaan junalla/bussilla pääsee melkein mihin vain. Meillä on tällä hetkellä kaksi autoa, emmekä tulisi toimeen yhtään vähemmällä, varsinkaan nyt, kun molemmat käyvät töissä. Polkupyöriä emme edes omista, eikä niistä auton korvikkeeksi oikein nykytilanteessa edes olisi. Kauppareissut kyllä hoituisivat kävellen tai pyörän selässä, mutta kun se auto on niin helppo peruuttaa autotallista ulos...

Kaiholla muistelen myös Suomen sosiaaliturvaa ja koulutusjärjestelmää. Valitettavasti jo näin vielä toistaiseksi lapsettomana on mietittävä uuden säästötilin avaamista tuleviin koulutuskuluihin ynnä muihin menoihin, etteivät ne sitten kaada taloutta, kun collegeen lähtö koittaa. Kouluttautuminen ei ole halpaa, eikä varsinkaan ilmaista. Itsekin olen haaveillut paluusta koulunpenkkiin, mutta taidan olla pikkuisen liian pihi. Enkä sitä paitsi tiedä, mitä haluan sitten isona tehdä.

Molemmissa maissa on menossa presidenttikisat. Täällä kilpaillaan tällä hetkellä siitä, kuka on eniten uskonnollinen ja ollut pisimpään naimisissa (saman naisen kanssa), Suomessa taas taidetaan keskustella siitä, voiko miespuolisen presidentin puoliso olla mies. Täällä ollaan valovuosien päässä siitä, että avoimesti homoseksuaali kandidaatti pääsisi lähellekään presidentinvirkaa. Tai no, itse asiassa erään viimeaikaisen mielipidetutkimuksen mukaan republikaanit äänestäisivät mieluummin homoa kuin ateistia. Erilaisuuden hyväksymisestä siitäkin huolimatta pisteet Suomelle.

Kaikenkaikkiaan en kuitenkaan osaa kuvitella itseäni minnekään muualle kuin tänne, joten sanoisin, että olen kotiutunut. Piste. Ehkäpä suurin syy siihen on tuo meidän oma koti, jota ollaan pikkuhiljaa tehty enemmän ja enemmän itsemme näköiseksi ja oloiseksi (pitääkin laittaa kuvia DIY-projekteista, kunhan muistan, siis jos muistan). Täällä ollaan, myötä- ja vastoinkäymisissä. Suomea ja tärkeitä suomalaisia juttuja on todellakin ikävä, tulee varmasti aina olemaankin, mutta tänne meidän uusi elämä nyt rakentuu, ja rakentuukin oikein mallikkaasti. Toki kotiutuisin takaisin Suomeen, ei epäilystäkään, mutta koti on tällä hetkellä täällä. Oma oleminen ja eläminen on helpompaa, kun muistaa nauttia niistä hyvistä puolista ja painaa ikävämmät asiat jonnekin mielenperukoille.

Siellä on sen verran muutakin roinaa, ettei ainakaan tule yksinäinen olo.

Kohta lähtee

Lento lähtee muutaman tunnin päästä. Jännittää pikkuisen, mukavalla tavalla. Pakkaaminen on takkuillut totuttuun tapaan, mutta melkein kaikki on jo silti laukussa. On ollut jotenkin hankala hahmottaa, että mukaan kannattaisi ottaa pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta, sillä täällä ei sellaisia ole tarvinnut ihan hetkeen. Mukava pistää päälle jotain muutakin kuin mahdollisimman kevyitä kesämekkoja, joita minulla on melko rajallinen määrä. Vaihtelu virkistää!

S:n sisko kutsui meidät eilen illalliselle luokseen, mutta S kieltäytyi kohteliaasti vedoten siihen, että haluaa viettää "viimeisen" yhteisen iltamme ihan rauhassa. Sisko sanoi oksentaneensa pikkuisen liiallisen söpöyden takia, mutta sanoi onneksi ymmärtävänsä.

Tällä hetkellä tuntuu, että lähden käymään ulkomailla (siis mitä ihmettä?!), ja jätän kodin vähäksi aikaa. Onpa jännä nähdä, muuttuuko mieli kahden kotoisan Suomi-viikon aikana. Luultavasti, ainakin pikkuisen. Täytyy kuitenkin myöntää, että minulle tulee ikävä tätä meidän pikkuperhettä. Pikkuperhe on Lumin kauhuksi ollut viime aikoina vähän suurempi, sillä appivanhempien koirat ovat olleet meillä hoidossa heidän Skotlannin-reissunsa ajan.

Hoover, Usva ja Puddles.

Usva ja Dave & Buster'sista voitettu (ostettu) Angry Bird.

Aah, kohta pääsen ahtamaan kiduksiini salmiakkia, siideriä, sinappia ja Saarioisten jauhelihapizzaa (ja pakastepinaattikeittoa)! Ekan illan seurakin on taattua Emporia-laatua, joten reissu ei voisi enää oikeastaan paremmin alkaakaan.

Palataan asiaan Suomen kamaralta, viimeistään arvontatulosten muodossa. :)

Welcome to the Blue Hell

Kansas Cityn MLS-joukkue (Major League Soccer) Kansas City Wizards vaihtoi nimeään ja osavaltiota kuluvalle kaudelle. Ennen Missourin puolella pelannut joukkue sai upouuden kodin kansasilaisesta Livestrong Sporting Parkista ja tottelee nykyisin nimeä Sporting KC, joka on kieltämättä pikkuisen coolimpi kuin The Wiz.

Sporting KC pelasi ensimmäisen kotiottelunsa uudella areenalla kesäkuussa. Meillä matsia töllötettiin telkkarin välityksellä, ja himo olla paikan päällä oli aika kova. Vannottiinkin, että tuonne mennään, pian! Ollaan kuitenkin sen verran laiskoja, että omatoiminen lippujen hankinta venyi ja venyi.

Onneksi yksi S:n lapsuudenystävistä oli saanut ilmaisia lippuja lauantain peliin ja kutsui nämä laiskiaiset mukaan. Koska tyyppi oli tehnyt iPhone-sovelluksia uudelle stadionille, nämä ilmaisliput eivät olleet ihan huonoimmasta päästä.

Shield Clubissa, jonne pääsyyn liput meidät oikeutti, oli wokkikokkeja, jättiscreenit ottelun seuraamista varten, sekä ilmastointi, joka oli lauantain saunamaisessa helteessä (100°F/37,8°C) enemmän kuin kiva juttu. Stadionin laidoilla roikkuneet Welcome to the Blue Hell ja Kansas City Cauldron -liput kuvasivat kuumaa ja kosteaa tunnelmaa paremmin kuin hyvin.

Sporting KC - Toronto FC

Toronton pelaajaesittelyn mukaan kanadalaisesten kokoonpanoon kuului mm. Celine Dion, Justin Bieber ja Gordon Bombay (Emilio Estevez).

Päädyn fanikatsomon riehakas tunnelma levisi koko stadionille viimeistään siinä vaiheessa, kun Sporting avasi maalihanat oikein kunnolla. Kolme maalia kymmenen minuutin sisään teki nannaa, ja omia äänijänteitäkin tuli treenattua jonkin verran. Penkkirivien välissä pomppiminen ei ainakaan vähentänyt hikoilua, kuten eivät myöskään $8,50 maksaneet oluet tai $4,50 maksanut vesipullo...

Olen käynyt täällä paljon ahkerammin katsomassa live-urheilua kuin Suomessa, mutta määrä ei tässä tapauksessa ole korvannut laatua (baseball vs. jääkiekko tai suomalainen pesäpallo). Lauantain pelissä löysin onneksi (?) taas sisäisen rekkamieheni ja huutelin jo hävyttömyyksiä tuomareille (ei sillä, että rekkamiehet olisivat mitenkään hävyttömiä). Täytynee siis käydä uudestaankin nostattamassa sykettä Livestrong Sporting Parkissa. Olen kaivannut tuota tunnetta!

Sporting muuten voitti 4-2.

Jari Litmanen, koska kuitenkin luet tätä, niin jaanpa sinulle kuningasideani, jonka sain lauantaina. Voisitko harkita davidbeckhamien tekemistä ja dollarikentille siirtymistä? Sporting kaipaisi pätevää keskikenttätaituria ja lisää pohjoismaista osaamista (ykkösmaalivahti on tanskalainen vaalea torni nimeltä Jimmy Nielsen). Voisit olla vaikka alkuun meillä yötä, jos et löydä heti omaa kotia. Olet varmasti jo kyllästynyt hotelleissa nukkumiseen. Meillä olisi tarjota ilmastointiteipillä korjattu ilmapatja tai vaihtoehtoisesti vuodesohva, molemmat queen-kokoa. Mieti edes.

Psssst. Kiitos alla olevaan merkintään tulleista kommenteista. Kyllä te sitten olette mukavia!

Viimeinen (?) muutto uunista ulos

Huomenna on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitettiin ainakin puoli miljoonaa lomaketta alle ja meistä tuli oman kodin omistajia (samalla taidettiin kyllä luvata esikoisemmekin pankille). Päällimmäisenä koko prosessista jäi mieleen se, miten vaikeaa oli kirjoittaa koko nimi, siis molemmat etunimet ja sukunimi, sillä normaali etu- ja sukunimen kattava allekirjoitus ei vissiin ollut tarpeeksi virallinen. Niin, ja yritin varovaisesti vakoilla kännykkää ja Ylen nettisivuja, sillä Suomi ja Norja taistelivat välieräpaikasta.

Pankista ajeltiin pikkuisen päät pyörällä asunnolle, napattiin elukat, ilmapatja ja toinen auto mukaan, ja suunnattiin  kotiin. Haettiin matkalla vielä gourmet-eväät (Mäkkärin tuplajuustohampurilaiset ja kuohuviiniä), joista nautiskeltiin autiossa keittiössä. Elettiin torstai ja perjantai kylmälaukun turvin, sillä jääkaappia meillä ei täällä vielä ollut. Oltiin vähän kuin retkellä isossa, tyhjässä talossa.

Kävin perjantaina muka vielä pakkailemassa asunnolla, vaikka keskityinkin enemmän (kokonaan) siihen, miten Suomi hakkasi Venäjän välieräpelissä. Lauantaille, eli varsinaiselle muuttopäivälle, jäi vielä paljon, paljon tekemistä.

S oli varannut muuttoauton aamukymmeneksi läheiseen toimipisteeseen. Kun mentiin pelottavaan, Mikki Hiiri -krääsällä täytettyyn toimistoon, päästä varpaisiin Mikki Hiiri -vaatteisiin sonnustautunut täti sanoi, että oi voi, teidän auto ei ole täällä. Loputtomalta tuntuneen soittokierroksen jälkeen selvisi, että saataisiin haluamamme auto neljältä iltapäivällä, tai voitaisiin vuokrata paljon pienempi auto (ei alennusta, mutta auto olisi 10 dollaria halvempi!). Sanottiin ei kiitos ja ihmeteltiin, miten heidän nettisivuillaan kuitenkin luvataan 50 dollaria, jos auto ei ole luvatussa paikassa luvattuun aikaan. Tätihän ei ollut asiasta tietävinäänkään. "I didn't know they did that. How cool!"

Matkalla toiseen vuokrausfirmaan soitettiin alkuperäisen puljun asiakaspalveluun. Mitään suuria sympatioita ei herunut sieltäkään, mutta viime viikolla meidän tilille napsahti viimeinkin se luvattu Ulysses S. Grant digitaalisessa muodossa.

Seuraavan paikan toimisto oli hieman ammattimaisempi; en nähnyt yhtään Mikki Hiirtä! Ongelmitta ei selvitty sielläkään, sillä S:n höylätessä korttiaan tietokoneruudulle ilmestyi jokin teksti, joka sai virkalijan hieman ihmettelemään. Yhden puhelun ja ainakin minuutin kestäneen hihityksen jälkeen meillekin selvisi, että S:n nimi oli jollain terroristilistalla, joten miehelle ei saisi vuokrata autoa. En tiedä, miksi nimi siellä alunpelin oli, tai onko se vieläkin jossain mustalla listalla, mutta auto saatiin. Ja hyvät naurutkin vielä kylkiäisiksi.

Varsinaisiin hommiin päästiin siis noin tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Ensin haettiin meidän aiemmin ostama jääkaappipakastin väliaikaissäilytyksestään. Kahdestaan. Painoa hökötyksellä oli aika paljon, joten kaikki irtoavat voimanrippeet piti käytää, että saatiin kaappi autoon.

Kotiin tullessa meillä olikin jo apulainen odottamassa, joten itse pääsin lähinnä työnjohdollisiin tehtäviin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tajuttiin, että kaappi ei mahdu mistään ovesta sisälle. Irrotettiin etuovi ja molemmat ovet meidän tulevasta virvoikevarastosta. Siltikin ylimääräistä tilaa kaapin ja ovenkarmien väliin jäi noin sentti.

Kun kaappiin oltiin saatu kulkemaan virta ja vesi (jääpalakone, jee!), lähdettiin noukkimaan lisää tavaraa, ensin appivanhempien luota ja sitten asunnolta. Muuttaminen, dislike. Onneksi meillä oli riuskoja miehiä ja naisia apureina niin asunnolla kuin täällä talollakin, joten selvittiin koko hommasta muutamassa tunnissa. Tässä välissä voisi varmaan mainita, ettei saatu kaikkia tavaroita mahtumaan muuttoautoon, joten meidän piti ahtaa loput kamat meidän pikkuisiin autoihin sunnuntaina (jee, Leijonat!) ja maanantaina (jee, Leijonien kotiinpaluu!). Miten ihmeessä me oltiin saatu ahdettua niin paljon tavaraa kaksioon, ettei jättimäinen muuttoauto riittänyt? Itsehän muutin tänne kahden matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa, joten voisin syyttää S:a. Tosin omat vaatteet olivat lisääntyneet kuin puput, en tiedä miten...

Saatiin S:n vanhemmilta putkiradio ja S:n ukin tekemä söpö kiikku.

Palkittiin muuttomiehet ja -naiset (ja itsemme) muutamalla erällä beer pongia...

...ja dartsia. Tausta (vaneri+vaahtomuovilevy+huopakangas) taululle rakennettiin perjantain ja lauantain välisenä yönä. Peliluola kuntoon ja prioriteetit järjestykseen!

Ollaan kotiuduttu ihan äärettömän hyvin; tavaratkin alkavat olla paikoillaan. Pieniä projekteja riittää, ja niitä on mukava toteutella pikkuhiljaa. Esimerkiksi viime lauantaina minä hoidin pihaa, ja S vaihtoi öljyt molempiin autoihin. Oikeiden urakoiden jälkeen rakennettiin teline suomalaiselle tikkataululle. Työtä ja hupia, tasaisesti.

Sisustusjuttuja ei olla vielä ehditty liikoja miettiä. Päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin muun muassa meidän vaaleansiniset kylpyhuoneet. Meidän parhaat pyyhkeet ovat keltaisia, mutta sinistä taustaa vasten en keltaista laita. Sekin vähän ärsyttää jo valmiiksi, että paikallisen high schoolin värit ovat sininen ja keltainen. Pitääköhän meidän muuttaa, ennen kuin mahdolliset lapset ovat lukioiässä?

*****

Tätä kirjoittaessani, pari tuntia sitten, jouduin kipaisemaan turvaan meidän kellarikerrokseen, sillä tornadosireenit alkoivat huutaa. Tällä alueella ei toivottavasti ole enää kovinkaan montaa uhkarohkeaa taivastelijaa Joplinin tapauksen jälkeen, joten toivottavasti muutkin toimivat kuten minä, vaikkei mitään hurjan vakavaa kai tapahtunutkaan. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta Kansas Cityn seudulla on nähty tämän päivän aikana useampikin pikkutornado. Tämä typerä kevät voisi jo loppua.

Puhuttaisiinko (taas) säästä?

Täällä oli männäviikonloppuna ihan täysi kesä. Nautiskeltiin reippaasti yli 20 asteen lämpötiloista, ja eilen taidettiin käväistä melkein kolmessakympissä. Puissa on hurjat määrät kukkia ja hiirenkorvia, eihän tästä voi olla pitämättä!

Eilen illalla Esteri kuitenkin tempaisi oikein kunnolla ja pisti tuulemaan, kirjaimellisesti. Erään kaverin asuinrakennuksesta oli lähtenyt pala kattoa tuulen mukaan, ja uutta elämää puskevia oksiakin löytyi ihan niille kuulumattomilta paikoilta.

Pelkkä kova tuuli ei kuitenkaan ollut vissiin vielä tarpeeksi raju juttu, sillä pimeän laskeuduttua katolta alkoi kuulua mukava kopse, kun taivaalta tippua mosahteli golfpallon kokoisia rakeita. Oltiin viettämässä iltaa Pohjois-Carolinasta käymässä olevan kaverin vanhempien luona, joten meillä ei siinä vaiheessa ollut tietoa, onko meillä kotiin tullessa 1) reikäinen katto, 2) kattoa ollenkaan, 3) hermoheikko kissa. Usva meillä oli onneksi mukana; en tiedä, miten se olisi reagoinut jäiseen pommitukseen yksin ollessaan.

Tornadoilta tällä alueella onneksi vältyttiin, joten mitään suurta vahinkoa ei tämä myrsky aiheuttanut. Meilläkin oli vielä katto pään päällä, ja kissakin oli ihan yhtä järjissään kuin ennenkin. Lämpötilaa tuo pikku puhuri kyllä tiputti, ihan reippaasti, sillä illalla autoon shortsit jalassa juostessamme tuli pikkuisen vilu. Oltiin jo alle 10 asteessa, ja vesisadekin tuntui enemmänkin jäisiltä tikareilta kuin vilpoisalta kesäsateelta. On siis kai vain uskottava, että huhtikuu on vielä oikeasti kevättä, täälläkin.

Ensi yönä lämpötila painuu jonnekin nollan tienoille, joten shortsit joutavanevat takaisin kaappiin. Perjantaille lupaillaan 27 astetta ja auringonpaistetta, joten eiköhän tästä taas jotenkin selvitä...

If you don't like the Kansas weather, just wait five minutes.

007 ja lupa ajaa

Sain otettua itseäni viimeinkin sen verran niskasta kiinni, että ajoin puolilta päivin DMV:lle ja menin kokeilemaan onneani paikallisen ajokortin hankinnassa. Tämä on sinänsä historiallista, että kansainvälinen ajolupani (joka on muuten täysi pahvinen vitsi) on voimassa toukokuulle asti. Yleensä olen todella lahjakas viivyttelemään kaikki tekemiseni viimeiseen mahdolliseen hetkeen, ja nyt jäi näin paljon pelivaraa!

Tiesin, että ajokortin saamiseksi pitää läpäistä kirjallinen koe, ajokoe, ja näöntarkastus. Tämähän minua tietysti pikkuisen ärsytti, sillä S olisi saanut Suomessa paikallisen kortin viemällä kansasilaisen korttinsa poliisilaitokselle ja maksamalla muutaman kympin. Voisin siis yrittää selittää tätä vitkuttelua yhden naisen protestilla tätä suurta vääryyttä kohtaan, mutta kyse oli kyllä ihan aidosta laiskuudesta.

Uskaltauduin virastoon sisälle vähän ennen yhtä. Ladoin tiskiin tarvittavat dokumentit, eli kaksi henkilöllisyystodistusta (minun tapauksessani passi ja green card), sosiaaliturvatunnukseni ja todisteen siitä, että osoitteeni on Kansasissa (tiliote). Paikalla oli siihen aikaan enemmän virkailijoita kuin asiakkaita, joten homma eteni melko nopeasti. Pääsin näöntarkastukseen ja maksun suoritukseen (29 dollaria koko lystistä!) ihan muutamassa minuutissa, ja kun kumpikin oli hoidettu kunnialla, oli kirjallisen kokeen vuoro.

Koe koostui 25:sta monivalintakysymyksestä, joista vähintään kahteenkymmeneen piti vastata oikein. Itse missasin kolme, ja virheet olivat kyllä typeriä, sillä kysymykset olivat melko helppoja. "Mitä STOP-merkki tarkoittaa?" Virkailija tarjosi mahdollisuutta käydä väärät vastaukset kanssani läpi. Kieltäydyin kohteliaasti.

Seurasi pisin odotusjakso koko reissullani. Odottelin ajokokeeseen pääsyä ehkä jopa kymmenen minuuttia. Lopulta piskuinen ja topakka filippiiniläissyntyinen täti pyysi minua ohjaamaan hänet autolleni. Koe alkoi vilkkujen, jarruvalojen ja riikkarin testauksella. Kun kaikki oli todistettavasti kunnossa, päästiin liikkeelle. Jännitin etukäteen vähän Hyundailla ajamista, sillä nelivaihteisen mikroauton a.k.a. Toyota Tercelin jälkeen isompi ja pehmeämmin käsiteltävissä oleva auto tuntui hieeeman vieraalta. Onneksi oltiin keveän kytkimen kanssa hyviä kavereita, joten moottorin revittelyä ei tarvinnut hävetä. Olisin toki halunnut ajaa kokeen tutulla pikku-Terkulla, mutta palava check engine -valo ja puuttuvat ovenkahvat eivät välttämättä olisi antaneet parasta mahdollista ensivaikutelmaa.

Itse ajokoe oli helppo. Ottaen huomioon, että DMV-virasto sijaitsee parin kilometrin päässä meidän asunnosta, niin pääsin huristelemaan suhteellisen tutuissa maisemissa. Enimmäkseen virkailija ajelutti minua ja itseään hiljaisilla sivuteillä, ehkä noin kymmenen minuutin ajan. En ilmeisesti tehnyt yhtään virhettä, koska niistä ei tullut mitään mainintaa. Muille autoilijoille tuli kritiikkiä sitten siitäkin edestä. "What an idiot!"

Viimeinen ja kaikista pelottavin etappi oli valokuvan ottaminen. Ainakin tuon minulle mukaan tulostetun väliaikaisen kortin perusteella en välttämättä ollut kuvassa ihan niin edustava, kuin olisin halunnut olla. No, kuuden vuoden päästä uudestaan sitten.

Täkäläiseen ajokorttiin tulee aika paljon kortin omistajan tietoja, ainakin verrattuna suomalaiseen vastineeseensa. Syntymäajan ja (kohta vanhentuvan) osoitteen lisäksi näkyville laitetaan silmien väri, pituus ja paino, jotka hakija itse ilmoittaa. Painon heitin aika lonkalta, sillä vastauksen piti luonnollisesti olla paunoina. Taisi mennä vähän yläkanttiin, mutta jäipähän varaa syödä ylimääräisiä hampurilaisia ja wingsejä, nam.

Kaikilta hakijoilta kysytään myös, haluavatko he olla mahdollisia elintenluovuttajia. Oma vastaukseni oli kyllä, joten lopulliseen korttiin tulee siitä merkintä. Aika hieno systeemi, minun mielestä.

Saa onnitella, hei!