Laatta lensi ja putki on päällä

Facebookin puolella paljastinkin jo, mitä täällä on viimeisen reilun viikon aikana puuhattu. Syvennytäänpä siihen tarkemmin jännittävässä tarinassa nimeltä...

Palasin viime viikon maanantaina aivan mahtavalta tyttöjen New York -viikonloppureissulta. Pari päivää siitä palauduttuani ja meidän kylpyhuoneen feikkipilareita (monta vuotta) tuijotettuani hain autotallista vasaran ja sorkkaraudan ja ilmoitin töissä olleelle miehelle, että nyt... nyt ne muuten lähtee.

Reaktio ei ollut yllättäen mitenkään yllättynyt.

Lähtötilanne oli seuraavanlainen:

Tai oikeastaan tällainen. Edellisestä, varsin raivostuttavasta kylppärimaalausurakasta voi lukea täältä: osa 1 | osa 2

Edelliset omistajat olivat remontoineet kylpyhuoneen ja tehneet heidän mielestään varmasti varsin onnistuneita valintoja. Suomalaiseen silmään epämääräiset mosaiikkikuviot yhdistettynä uutenakin kulahtaneen näköisiin laattoihin, feikkipylväisiin ja sinisiin seiniin eivät näyttäneet aivan parhailta, joten ensiapuna annoin huoneelle tekohengitystä nelisen vuotta sitten joogaamalla tikkailla maalaamalla seinät vähän lämpöisemmällä sävyllä. Kylppäri ei siltikään tuntunut omalta.

Alunperin viimeviikkoisen remontin tavoitteena oli tuhota tekopilarit, mutta koska niiden takana ei ollut laattoja, nakuttelin ammeen ympäriltä kaiken keramiikan irti. Niin, ja edestä. Vaikkei oikeastaan pitänyt.

Hupsista s*atana.

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut rouhean betonin ja lämpimän puun yhdistelmästä, mutta koska resurssit eivät ihan oikeasti riittäneet lattian ja suihkun laatoituksen uusimiseen, vaikka tekikin mieli jatkaa sorkkaraudan kanssa riehumista, niin piti tyytyä maaliin ja panelointiin. Altaiden yllä olleen jättipeilin halusin yhdistää mäntyisen atmöksen saavaan ammenurkkaukseen tekemällä sille puisen kehyksen, mutta toisinpa kävi.

Se hajosi.

Purkutöiden lomassa peilin vahingossa rikkonutta Scottya harmitti kamalasti, koska kuvitteli äksidentin maksavan satasia. Ehkäpä, jos olisin halunnut samanlaisen kolossikuvastimen tilalle, niin se olisi voinut olla tottakin, mutta selasin pikaisesti IKEA:n sivuja ja saisin kaksi pienempää ja paljon, paljon tyylikkäämpää ja ennen kaikkea käytännöllisempää peiliä muutamalla kympillä. Se tieto helpotti tarkan markan miestä, joka aloitti lopulta tyytyväisenä peilin jättämien kolosten paklaamisen.

Peilin alta paljastui aivan "ihana" tapetti.

Vanha ja tylsä valaisin sai myös kyytiä. Koska betoni jäi tällä erää haaveeksi, halusimme tuoda teollista tunnelmaa kylppäriin jollain muulla keinolla. Itse tehty PVC-putkesta valmistettu valaisin Edison-lampuilla oli siihen täydellinen ratkaisu.

Minusta tulee isona tekninen piirtäjä!

Maalasin seinät keskiviikon ja tostain aikana, ja kävimme ostamassa muut tarvikkeet perjantai-iltana. Voin kertoa, että rautakaupassa lasten kanssa pähkäily ei ole maailman rentouttavinta puuhaa. Lastasimme auton täyteen ponttilautaa ja PCV-putkea ja ajelimme kotiin pistämään kauhukakarat rakkaat kullanmurusemme petiin. Askartelimme illalla/yöllä vielä valaisimen, jossa pystyimme uudelleen käyttämään vanhat polttimokannat.

Päästimme sisäiset vandaalimme irti ja suihkuttelimme putkihökötyksen lauantaiaamuna mattaisella spraymaalilla mustaksi. Ja ei kun seinään!

Pienemmät peilit jättivät enemmän seinätilaa vapaaksi, joten taso jäi melkein tyhjäksi, kun tavaraa sai hyllyihin.

Panelointi valmistui (no, listoja vaille...) sunnuntaina, minkä jälkeen jäljelle jäi enää kattovalon vaihto ja parin hyllyn ripustus. Koska olin ollut melkoinen Justiina melkein kaikessa muussa (vaikkakin on pakko sanoa, että meidän maku ja ajatukset menivät todella hyvin yksiin), Scotty sai vapaat kädet valaisimen suunnittelussa. Niinpä maanantai-iltana amerikkalaista jalkapalloa kellarissa katsellessamme hakkasimme mielivaltaisesti kakkosnelosista rakennettua pölkkyä saadaksemme siitä hieman vanhemman näköisen. Petsiä pintaan ja a vot.

Hieno tuli!

Eipä kerrota Scottylle, mutta sillä oli toinenkin hyvä idea; hyllyjen kiinnittäminen ylösalaisin. Hän saa myös kunnian kaikista sähkötöistä ja siitä, ettei meidän talo ole palanut maan tasalle. Scotty hoiti paitsi valaisimien liitännät, myös asensi katkaisijaan himmentimet. Nyt on tunnelmaa!

Nyt kun kylppäri ei ole enää perseen persikan värinen, se sointuu oikein oivasti meidän makuuhuoneen sisustukseenkin, mikä on hyvä juttu, sillä välissähän ei ole ovea, vaan pelkkä oviaukko.

Harmaata, puuta, turkoosia. See a pattern here? Sängynpääty on kasattu autotallista löytyneistä hukkapaloista.

Vaikka peilin särkymisestä seuraakin perinteisesti seitsemän vuoden epäonni, en osaa olla siitä kovin surullinen. Minulla (noh, meillä...) on viimeinkin kylpyhuone, jossa tekee mieli viettää aikaa, eikä irvistellä feikkipylväille.

Mitähän seuraavaksi hajottaisi, vahingossa tai tarkoituksella?

Frozen-keittiö

Mies oli viime viikon perjantaina sen verran potilas, että tuli puolen päivän aikoihin kotiin tekemään loppupäivän etänä, jottei levittäisi räkätautiaan koko toimistolle. Eipä ehkä autoon köhien madellessaan arvannut, mihin viaton aikaistettu kotiinlähtö johtaisi.

Miesrukka.

Kotona häntä odotti innosta tärisevä rouva. "Taidan mennä käymään rautakaupassa." Mies nielaisi ja kysyi varovasti, mitä emänällä tällä kertaa oli mielessä. "Tekee mieli maalata keittiö tänään. Pitää ostaa maalia." Kun mies katsoi vaimoaan vähän kulmien alta, vaimo sanoi: "Ihan muutaman tunnin juttu. Ei mene pitkään."

Niinpä siinä kävi, että yrttiseinäinspiraatiosta alkanut keittiöntuunaus ei jäänyt sikseen. Lähtötilannehan oli lottovoiton sivusuun menemisen johdosta tällainen:

Vietin rautakaupassa tovin jos toisenkin vertaillen väriläpysköjä. Halusin jotain, joka sointuisi tuoreeseen hiilenharmaaseen korosteseinään, mutta erityisesti uusiin sisustustauluihin, sillä olin kehittänyt siitä väristä itselleni viimeisimmän pakkomielteen - vähän minttutyyliin. Etsin turkoosia, mutta en liian turkoosia. Tiedättehän?

Kun lopulta valitsin mieluisista värivaihtoehdoista sen kaikista vaaleimman, tilasin maalia gallonan ja keräsin kärryyni pohjamaalia ja teippiä, jota en lopulta käyttänyt ollenkaan. Sitä teippiä siis, koska mitä turhaan.

Kun olin kotona kolmen jälkeen, vaihdoin vaatteet valmiiksi maalisiin ja rupesin irrottelemaan pistorasioiden ja valonkatkaisijoiden suojia. Verhotangotkin otin luonnollisesti alas. Scotty oli lapsivastuussa muutamaa imetyshetkeä lukuunottamatta, ja minä hääräsin keittiössä kurkottelemassa kaapistojen päälle.

Pohjamaalaukseen meni yllättäen suunniteltua pidempään, ja alkoi olla jo aika hämärää, kun sain värillisen purkin auki. "Ei tässä varmaan enää mene kuin joku puolitoista tuntia", uskottelin Scottylle ja itselleni. "Sitten syödään."

Italian Ice -niminen maalisävy näytti seinällä valkoiselta. Ei yhtään kauniisti turkoosiin taittavalta italialaiselta jäältä, vaan valkoiselta. Minua vähän pelotti, että valkoiset keittiökalusteet hukkuisivat sinne jään sekaan, mutta enpä sanonut miehelle epäilyistäni mitään, vaan hehkutin, kuinka tyytyväinen väriin olin. Ainahan minulla ei ole ollut keittiön maalivalintojen kanssa aivan yhtä hyvä tuuri...

Urakan edetessä vaalea seinä alkoi näyttää kuitenkin todella kivalta, ja yhdeksän maissa homma oli tapulteltu. Vähän yli kolme tuntiahan siihen meni, mutta pääsimme sentään siivoilujen jälkeen syömään iltaruoan jo kymmeneltä! Samoihin aikoihin muistin, että minun piti pestä seuraavaksi päiväksi pyykkiä ja leipoa muffinsejakin. No, ei kun hommiin.

Seuraavana aamuna seitsemältä pientä miestä syöttäessäni tajusin, että ne tuorejuustotäytteiset muffinsit olivat olleet koko yön keittiön pöydällä. Ärräpäiden saattelemana marssin alakertaan lämmittämään uunia ja rikkomaan munia. Mikäs siinä oli uutta, vähemmän ruokamyrkytysaltista satsia tehdessä - resepti oli tuoreessa muistissa, ja keittiökin oli kivan pirteä. Toisin kuin leipuri.

Alakerran värit ovat nyt vähän enemmän harmoniassa keskenään kuin ennen.

Kansas-kello ja Suomi-kello.

Pahoittelut vinksallaan olevista kännykkäkuvista. Olisin toki voinut kaivaa kunnon kameran esille ja napata laadukkaampia, kokonaisuutta paremmin kuvaavia otoksia, mutta sehän olisi vaatinut a) viitseliäisyyttä ja b) esimerkiksi sitä, että kuivumassa olevat tiskit olisi pitänyt laittaa paikoilleen. Eihän blogissa nyt hyvänen aika voi näkyä oikea elämä.

Mummon ja ukin huone

Pari viikkoa takaperin meinasi mennä vauvan kanssa niin hyvin, että uskaltauduin jälkikasvun kanssa ihan keskenään erääseen ruåtsalaiseen huonekalu- ja sisustusliikkeeseen. Pieni mies nukkui koko reissun ajan, ja isosisko kulki nätisti vierellä, eikä kiipeillyt yhdenkään kalustekasan päälle. Ostin 11 jaardia (10 metriä) verhokangasta, koska meidän makuuhuone kaipasi vähän piristystä, ja vierashuonettakin teki mieli ruveta vähän valmistelemaan mummon ja ukin kyläilyä varten.

Koska meidän entisestä vierashuoneesta piti taannoin muokata taas vauvalle oma huone, jossa kaveri ei kyllä ole viettänyt tähän päivään mennessä pikapäikkäreitä pidempää aikaa, niin vieraspeti sai uuden sijoituspaikan ainoasta huoneesta, johon en maalisuteineni ollut vielä päässyt (joutanut/viitsinyt mennä) riehumaan.

Koska vauvan kanssa meinasi IKEA-reissun jälkeenkin mennä hyvin, niin aloitin verhourakan heti kotiin päästyä. Makuuhuoneen verhot olivat paikoillaan jo ennen illan Royals-peliä, ja seuraavana päivänä pystyisin hurauttelemaan vierashuoneeseen uudet ikkunanpeittimet.

Yö meni kuitenkin sen verran harakoille, että aamulla teekupponen kädessä möllöttäessä olisi ehkä pitänyt ymmärtää, että kaikenlainen ajattelua vaativa toiminta kannattaisi jättää toiseen ajankohtaan. Sitä tavallaan tiesi, että päivästä tulisi ihan tarpeeksi kamala ilman melkein kuusimetrisen kangaspalan muokkailua, mutta koska ompelukone tarvikkeineen rujotti edellisen päivän jäljiltä edelleen keittiössä, ryhdyin tuumasta toimeen.

Iltapäivällä töistä kotiin palaavaa miestä oli vastassa melkoisen kiukkuinen emäntä. Vähien unien jälkeen ei mm. naurattanut se, että toinen lapsista oli piirtänyt ikkunaan, tai se, kun toinen pissasi päälleni. Tai se, että olin väsymystilassani aivan varma, että ompelukoneessani oli joku vika, kun en saanut säädettyä tikkiä tarpeeksi kireälle, ja että minulta meni tunti sen seikan tajuamiseen, että olin laittanut alalangan väärin, ja koko ongelma johtui siitä. Vielä vähemmän nauratti se, että olin ommellut verhojen leveän sauman väärään päähän, vaikka muka tarkistin kuvion suunnan moneen kertaan, eikä purkaminen onnistuisi, sillä paksuun kankaaseen jäisi auttamatta jäljet siihen kohtaan, missä vanha ommel kulki.

Päivä oli täydellinen viimeistään siinä vaiheessa, kun hermojen lepuuttamiseen avattu siideri kaatui pöydälle. Jätin kaikenlaisen unelmoinninkin maalaamisesta suosiolla odottamaan parempia aikoja.

Ne paremmat ajat koittivat onneksi suhteellisen nopeasti, ja viime viikon maanantaina miehen tultua kotiin pääsin vierashuoneen kimppuun. Lähtötilanne oli seuraava:

Aloitin urakan Scottyn ukin aikoinaan kokoamista IKEA-tyylisistä tee-se-ite-kalusteista - sängystä ja lipastosta. Keittiöprojektista jäi yli kalustemaalia, joten hinkkasin kalusteet puhtaaksi ja vetäisin ekan kerroksen maalia pintaan. Aiemmasta kokemuksesta oppineena osasin odottaa kuluneen lakkapinnan päästävän puun öljyä läpi, enkä yllättynyt siitä, että valkoiseen maalipintaan tuli kellertäviä kohtia.

Hätä ei kuitenkaan ollut minkään näköinen, sillä tiistaina pääsin pienemmän päikkäröidessä ja isomman katsoessa piirrettyjä (vuoden äiti, hei!) huitaisemaan toisen maalikerroksen ja kiillotekäsittelyn, joka peitti maalin läpi puskevat epäkohdat kivasti. Keittiössä jätin sen vaiheen tekemättä, sillä raikkaan valkoiset kaapistot tuntuivat oikealta ratkaisulta, mutta vanhat makuuhuoneen kalusteet saisivat näyttää hieman antiikkisilta, vaikkakin sitten keinotekoisesti.

Keskiviikkona hyödynsin taas vauvan hyväntuulisuuden ja torkut vierashuoneen maalihuuruja hengittelemällä. Kalusteet saivat viimeistelevän lakkakerroksen, ja seinätkin korostevärin, ennen kuin mies tuli kotiin vapauttamaan minut lapsenhoidollisesta vastuusta.

Korosteväri löytyi kellarista, sillä samansävyisistä pöntöistä on ammennettu uutta ilmettä niin kellarin laipioon kuin olohuoneen päätyseinään. Sutaisin illan aikana vielä pari kerrosta valkoista muille seinille, ja pääsinpä taas kiroamaan kotimme arkkitehtiä, joka oli piirtänyt komeron päälle erittäin mukavan, jo kylpyhuoneen maalausurakasta tutun veemäisen, hobittihaasteellisen syvennyksen. Selvisin kuitenkin taas tikkailla keikkumisesta, ja huone oli valmis sopivasti ennen puolta yötä keskiviikkoiltana.

Kuvausassari palveluksessanne.

Näkymä ilman koiran peräpäätä. Verhot ovat periaatteessa kiinnitettynä ylösalaisin, mutta ainakin kuvio on oikein päin.

Vanha perintöradio ja vähän uudempi puinen kirjahylly eivät oikeastaan sovi väritykseltään huoneeseen, mutta olkoon, ainakin toistaiseksi.

Sisun lempipaikka, josta raukkaparka hätistellään vähän väliä pois.

Ja vielä pari kännykkäkuvaa heti valmistumisen jälkeen:

Tuo kolmevuotiaamme antoi huoneelle uuden nimen - mummo and ukki's room - ja kävikin kysymässä monesti suljetun oven läpi, joko mummo ja ukki olivat siellä. Vielä pitäisi jaksaa odottaa muutama viikko.

Lopussa kiitos seisoo (jos olet mies)

Scotty saa usein kehuja siitä, miten hyvä isä ja aviomies on. Minulta, äidiltään, ystäviltään, ventovierailta. Mies kuljettaa lasta mielellään kauppareissuilla mukana (kun minä taas karkaan riemusta kiljahdellen yksin liikenteeseen, jos sellainen harvinainen tilaisuus kohdalle sattuu), haluaa viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa viikonloppuaamuisin antaen minun nukkua pidempään, tuuppailee minua usein talosta ulos nauttimaan omasta ajasta (olen kerännyt IOU:ita ajalle raskauden jälkeen). Ansaittuja kehuja, ehdottomasti.

Minä en kuitenkaan saa jatkuvaa ylistystä siitä, miten mahtava äiti olen. Tai vaimo. Vaikka vietän suurimman osan ajastani lapsen kanssa. Vaikka antaisin (hah!) miehen käydä omissa riennoissaan jumittaen itse kotona. Lapsen kanssa. Vaikka pitäisin kodista ja pihasta huolta, kuljettaisin lasta leikkipuistoissa ja könyäisin perässä, vaikka kasvavaa mahaa kiristelee ja kivistelee. Kukaan (ulkopuolinen) ei kiittele.

Kotieläinpuistossa.

Tosiasiassa olen ihan tavallinen äiti ja vaimo. Ehkä tavallista lyhytpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Minulla on keskimääräistä parempi, ellei jopa aivan maailman paras mies ja lapsella isä. Kehujen ja huokailujen määrälliset erot eivät kuitenkaan johdu tekemisemme laadusta, vaan siitä, että toinen on mies ja toinen nainen. Kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, se ei ansaitse erityiskiitosta, mutta odotapas, jos mies tarttuu moppiin tai jää lapsen kanssa illaksi kotiin, kun rättiväsynyt äiti lähtee lepuuttamaan hermoja viinilasillisen ääreen, niin johan alkaa ylisanavyöry.

Tiukassa ovat nämä joskus muinaisina aikoina jaetut roolit omassa päässäkin, täytyy myöntää, vaikka meillä hyvin tasapuolinen ja -arvoinen suhde onkin. Poden huonoa omaatuntoa, jos jätän miehen vahtimaan lasta pitkän työpäivän jälkeen. Minähän olen vain kotiäiti, joka saa olla kotona rakkaan mussukkapussukan kanssa. Mihin minä muka lepoa tarvitsen? Kiitän miestä aina, kun hän tiskaa tai siivoaa, koska miellän ne minun töikseni - ja ovathan ne tavallaan, ainakin tässä elämäntilanteessa. Olen ilmeisesti opettanut miehen odottamaan kiitosta, sillä jos en kommentoi tyhjänä loistavaa tiskiallasta heti suorituksen jälkeen, minulle siitä kyllä mainitaan. Että hei, huomasitko.

Tänään on ollut vaihteeksi sellainen päivä, että tekisi mieli työntää pää puskaan, sormet korville ja lallattaa kovaan ääneen. Koira ripuloi, lapsi kaipaa jatkuvaa huomiota, ja jos ei sitä saa, alkaa hermojaraastava kitinä, edellisen yön univelka painaa päälle (koska ripuloiva koira), harjoitussupistusten määrä huolestuttaa. Ulkona on sateista ja kylmää, joten olemme jumissa neljän seinän sisällä. Eipä tästä mihinkään voisi lähteäkään (koska ripuloiva koira).

Kuvassa se kovamahaisempi koiruuksista.

Siispä nielaisen karjaisun, joka meinaa karata jostain erittäin alkukantaisesta lähteestä, kun lapsi avaa jääkaapin oven sen seitsemännen kerran, vaikka olen siitä vähintään yhtä monta kertaa kieltänyt. Luen kirjoja, katson joka kerran, kun kuulen "nook (look), äiti, nook" tai vastaan, kun minulta kysytään "what is that, äiti?". Juoksutan koiraa pihalla, etten vain joutuisi kuuraamaan kokolattiamatosta kuralätäkköä. Kirjoitan blogimerkintää, vaikka ajatus katkeaa kesken lauseen, joskus sanankin.

Nämä ovat vain näitä päiviä, joita joskus kohdalle sattuu. Kukaan ei kuitenkaan tule taputtelemaan selkään tai huokailemaan urheasta suorituksesta, sillä tämä on minun työtäni. Olen äiti.

Äiti, jolle kieltämättä maistuisi iso pullo lasi viiniä ja hetki hiljaisuutta just nyt.

Onneksi kaiken tämän sekametelin vastapainoksi on näitäkin hetkiä.

Amerikansuomalaisen Niksi-Pirkka: Helpot ja nopeat ruisleipäset

Tekipä männäviikolla mieli ruisleipää. Heti. Taikinajuuren herättely ei täten tullut kuuloonkaan, vaan oli löydyttävä nopeampi lääke akuuttiin nälkään. Soveltamaan, mars.

Pehmoiset ruisleipäset

5 dl lämmintä vettä

2 1/4 tl tai 1 pussi kuivahiivaa (active dry yeast)

1 1/2 tl suolaa (tai maun mukaan)

1-2 rkl tai loraus siirappia (dark corn syrup)

2 dl vehnäjauhoja (all-purpose flour)

6-7 dl ruisjauhoja

1. Sekoita hiiva reilusti kädenlämpöiseen veteen. Halutessasi voit sekoittaa hiivan pieneen määrään jauhoja -- minä viskasin kylmiltään (kirjaimellisesti, suoraan pakastimesta) kylpyyn. Lisää suola ja siirappi.

2. Heitä mukaan jauhot ja sekoittele tasaiseksi, melko löysäksi massaksi. Ei tarvitse vaivautua vaivaamaan.

3. Peitä liinalla ja anna kohota.

4. Ripottele reilulla kädellä ruisjauhoja työtasolle ja kippaa turvonnut taikina pöydälle. Pyörittele sen verran jauhoissa, ettei sementti taikina tartu joka paikkaan kiinni.

5. Kaulitse taikina vähän vajaan sentin paksuiseksi levyksi ja painele esimerkiksi hyvin jauhotetulla pipari-/keksimuotilla siitä leipäsiä. Voit myös pyöritellä taikinasta pieniä palloja ja painella ne lätyiksi. Nosta leipäset leivinpaperin päälle ja töki haarukalla reikiä pintaan. Peitä liinalla ja anna levätä hetki. Laita uuni lämpiämään (225C/435F).

Kannattaa varautua siihen, että ruisjauhopöly leviää joka paikkaan. Varsinkin, jos kotoa löytyy pieniä apulaisia.

6. Paista uunin keskitasolla 18-20 minuuttia ja halkaise leipäset heti, kun pystyt niitä käsittelemään.

Uunituoreina.

7. Sipaise voita päälle ja nauti. Toimii myös esimerkiksi melkoisen mainiona hampurilaissämpyläkorvikkeena.

"I want Muumi-heipä, please, äiti, please!"

Satsi valmiina.

Kaljamahasta vauvaröllykäksi yhdessä yössä

Viime viikolla kävi niin, että alkoi näyttää ja tuntua siltä, että raskaana ollaan. Muutamalta ylimääräiseltä kaljanautinnolta näyttänyt pötsi pullahti kunnon röllykäksi, ja kolmen vuoden takainen tuttava, yllättävän kauan piilossa lymyillyt perskipu muutti kävelyn könkkäilyksi.

Torstaina tilanne oli jo sen verran tukala, että päivän nilkutettuani ja irvisteltyäni hyökkäsin kotiin tulleen miehen kimppuun, heittäydyin möngersin lattialle selälleen (silläkin uhalla, etten välttämättä pääsisi sieltä enää ikinä ylös) ja pyysin Scottya vetäisemään minua jalasta. Lonkasta kuului kova napsahdus, ja pahin kipu lieveni. Pystyin taas kävelemään näyttämättä vaivaiselta ankalta.

Kipu tuntui silti edelleen laimeampana, varsinkin, jos jouduin nostamaan jalkaa eteen, eli toisin sanoen kävelemään. Tänään kipu on kuitenkin kokonaan poissa. Viikonloppuna tuli tehtyä siis jotain taianomaista, varmasti kaikille raskaana oleville ensimmäisenä suositeltavaa terapiamuotoa.

Pihatöitä. 

Tuntitolkulla harrastetut kyykkäilyt ja kaivelut päästivät hermoparan pinteestään. Ai mikä ihana tunne! Paitsi se kävely ei oikein luonnistu edelleenkään, sillä syviä kyykkyjä tehdessäni löysin lihaksia, jotka eivät ilmeisesti enää itsekään muistaneet olevansa olemassa. Sisäreidet ovat niin ärsyyntyneet, että vaapun ja hoipun kuin Pasi Nurminen ennen kuuluisaa ilmaveiviään.

Onneksi tämä väliaikainen liikuntavaiva ei ole estänyt käsitöiden tekemistä - lapsukaisen poni on valmis!