Pick Your Battles

Vaikka ollaan oltu naimisissa jo reipas vuosi, niin pääsin (?) nauttimaan (?) appivanhempien lähellä elämisestä vasta muutama kuukausi sitten. Olen siinä mielessä erittäin onnellisessa asemassa, että sekä appiukko että anoppi tuntuvat tykkäävän minusta, enkä ole vissiin pilannut heidän poikansa elämää, vaikka sen kahdeksi vuodeksi kylmään pohjolaan houkuttelinkin.

Nyt on ehkä kuitenkin ollut havaittavissa pieniä yliannostuksen oireita allekirjoittaneen kohdalla. Viikottaiset perheillalliset ovat kyllä mukavia, mutta kun S:n perheessä on aina meneillään joku kriisinpoikanen. Kriisit vaihtelevat tutun vakuutusyhtiön vaihtamisesta koiranpennun hankkimiseen. Mistään vakavista jutuista ei siis ole kyse, S:n isä vain kokee saaneensa osakseen vääryyttä, jos häntä ei olla konsultoitu asian (minkä tahansa asian) suhteen. Koko illallinen sitten kuunnellaan naljailua, puolin ja toisin, ja tallotaan vähän kuvainnollisesti (ainakin vielä toistaiseksi) varpaitakin.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo koiranpennun hankkiminen, kun se sattuu läheltä liippaamaan. S:n siskon mies oli mennyt ostamaan bulldogin pennun, ihan omine nokkineen. Oli kyllä kertonut vaimolleen aikeistaan, mutta vaimo ei ollut uskonut. Koiran saavuttua kotiin, S:n isä päätti työntää koko kouransa soppaan ja alkoi arvostella miehen päätöstä hankkia koira. "Ostit sitten koiran ilman vaimosi lupaa. Mihin tarvitset toista koiraa?" kysyi mies, jolla itsellään on kotona kaksi koiraa (joista toinen on pomeranian, jotka tunnetusti ovat hyvin tarpeellisia koiria). Uusi onnellinen koiranomistaja otti koko piruilun ihailtavan rauhallisesti, eikä heittänyt bensaa liekkeihin. Minähän olisin saattanut samassa tilanteessa hujauttaa nuotioon vähän 87-oktaanista, jota täällä yleisesti tankataan.

Kun S toi Usvan kotiin ja soitti äidilleen kertoakseen mukavista uutisista, appiukko soitti perään ja kysyi, eikö Annin olisi ollut järkevämpi hankkia työpaikka kuin koira. No joo, point taken, työpaikka olisi varmasti järkevämpi tapa viettää aikaa kuin koiranpennun kanssa touhuaminen, mutta tämä(kään) asia ei varsinaisesti vissiin appiukkoselle kuulu. Liukenin yläkertaan puhelun ajaksi, sillä en halunnut möläyttää mitään sopimattomuuksia.

Dozer, Usva ja sen verran vauhdikkaat leikit (vaikkei kuvan perusteella ehkä uskoisikaan), että molempien saaminen kuvaan oli melko mahdoton tehtävä.

Nyt kun meillä on koira, meitä on arvosteltu S:n siskon matkimisesta. En oikein ymmärrä, mihin tämä perustuu, sillä en löydä montaakaan yhtäläisyyttä. Me asutaan kerrostalokaksiossa kahden kissan ja yhden koiran kanssa. S:n sisko miehineen asuu omakotitalossa kahden koiran ja yhden lapsen kanssa (toinen on muuten tuloillaan!). He hankkiutuivat juuri kahdesta kissasta eroon, eli yhtäläisyydeksi jää vissiin sitten tuo koiranpentu, jota S:n sisko ei edes hankkinut. Nyt täällä ollaankin sitten vitsailtu oikein olan takaa, että kohta se Annikin odottaa vauvaa, kun kerran piti koirakin hankkia siskon esimerkin perässä. Naurattaa.

Not.

Kaikesta arvostelusta ja aikuisten lasten elämän hallitsemishaluista huolimatta minusta todellakin pidetään, ja se on tärkeintä. S:n isä tykkää esitellä minua työkavereilleen ja tuttavilleen, sillä suomalainen miniä on aika eksoottinen juttu täällä päin. Minun rooliksi jää nyökytellä ja hymyillä kohteliaasti. Sitä paitsi minä taidan olla ainoa, joka jaksaa kuunnella oikeasti kiinnostuneena tarinoita perheen historiasta.

Sanonta pick your battles sopii meidän väliseen suhteeseen hyvin. Joidenkin asioiden on vain parempi antaa olla. Kerran tein jo sen virheen, että kyseenalaistin appiukon poliittiset näkemykset (= kaikki on Obaman syytä). Sain osakseni luennon siitä, miten hän on nähnyt elämää jo tarpeeksi huomatakseen, miten historia toistaa itseään, joten äläpä tyttönen siinä hupata. Niin, Obamaa edeltänyt aikahan ei millään tavalla vaikuttanut USA:n nykytilanteeseen... No mutta, minun on tosiaan parempi leikkiä miellyttävää ja mukavaa miniää muutaman tunnin verran viikossa, sillä pidän siitä, että minusta pidetään. Yritän toki olla mahdollisimman aito, mutten viitsi takertua jokaiseen minua rassaavaan juttuun. Se on vain kohteliasta, ja sillä säästetään kaikkien hermoja.

Muutaman kerran on kyllä tehnyt mieli sanoa pari sanaa koira-asiasta, meidän elämän ohjaamisyrityksistä ja yleisesti päätösten kritisoimisesta. Kyllä meidän jalat kantavat jo sen verran, että pärjätään. Hyväähän kaikki kai vain tarkoittavat, mutta jos me satutaan valitsemaan appiukon mielestä väärä pankki tai vakuutusyhtiö, niin tuskin siihen kenenkään elämä kaatuu.

Niin, ja vaikka appiukko on olevinaan melkoinen patriarkka, perhettä johtaa oikeasti ihan joku muu. Kaiken takana on nainen.

*****

Fakta #61: En ole koskaan katsonut Matrix-trilogian kolmatta osaa. Toivon edelleen, etten olisi nähnyt kakkososaakaan.

Kolme kuukautta jouluun on

Jokainen chanssi on mahdollisuus, jonka voi jättää käyttämättä. Toissapäivänä Chicagosta lähti lento kohti Eurooppaa, johon minulla oli varattuna lippu. Jätin lipun hyödyntämättä, kuten alunperinkin oli tarkoitus. Edestakainen lippu oli halvempi kuin yhdensuuntainen. Pikkuisen kyllä olisi tehnyt mieli käväistä Suomessa treffaamassa perhettä ja ystäviä, juomassa pari Fizzin kuivaa siideriä ja syömässä ruisleipää ja salmiakkia, vaikka tälläkin hetkellä yläkerrasta löytyy Dean & Delucan double salt licoricea. Ei ole suomalaista salmiakkia voittanutta! Tänne olisi kuitenkin pitänyt kai tulla takaisinkin, enkä halunnut pistää tuhatta dollaria likoon juuri nyt.

Hassua ajatella, että ostin lentoliput kolme kuukautta ennen matkaan lähtöä, ja nyt tänne tulosta on kulunut tasan kolme kuukautta. Aika on kulunut jotenkin eri tavalla muuton molemmin puolin. Keväällä sitä laski päiviä tulevaan. Touhusin töiden, muuton, häävalmistelujen ynnä muiden parissa. Aika kului hitaasti, mutta varmasti. Muuton jälkeinen aika on ollut vähän puuromaista, vaikka paljon on nähty ja tehty. Tuntuu, että aika on ottanut kunnon kirin kesäkuusta syyskuuhun. Kai normaalit ihmiset elävätkin tällä tavalla; laskematta päiviä johonkin tulevaan tapahtumaan. Vai onko se jotenkin surullista, ettei minulla ole varsinaisesti mitään jännättävää ja odotettavaa? Pitäisikö alkaa laskea päiviä jouluun? Siihen olisi sopivasti tuo kolme kuukautta.

Onneksi minulla on tuo Usva Uffaffaa paimennettavana. Kyllä minä oikeasti odotankin jotain: sitä päivää, kun voin oikeasti todeta, että koira on nyt sisäsiisti. Me mentiin jo kaksi päivää ilman sisälle sattuneita vahinkopissoja, mutta eilen en reagoinut koiran valitukseen tarpeeksi nopeasti ja pääsin siivoamaan kokolattiamatolta (jee...) liruja. Usva on kuitenkin edistynyt hurjaa vauhtia. On pakko olla vähän ylpeä tuosta pikkuisesta karvakasasta.

Eilen Usva oppi menemään makuulle alle puolessa tunnissa. Istuminen onnistui jo ekalla viikolla, joten päätin eilen sitten kokeilla uutta temppua. Kyllä koira on tullut emäntäänsä; makupalojen vuoksi sitä tekee melkein mitä vain. S lupasi viedä minut tänään vähän herkuttelemaan buffalo wingseillä. Mitähän temppuja se odottaa minun tekevän?

Käytettiin eilen Usvaa ekoilla koiratreffeillä S:n siskon, eli paikalliseen tyyliin myös minun siskon luona. Usva pääsi leikkimään itseään nuoremman bulldogin kanssa, jonka säkäkorkeus oli aika lailla identtinen meidän neidin kanssa. Painoa vain oli jo kolme kertaa enemmän. Usvan salaisuus oli salamankaltainen nopeus, kun taas bulldog Bully Dozer luotti silkkaan massaan. Taistosta tuli aika tasaväkinen, vaikka välillä tekikin pahaa katsoa, kun Usva iski hampaansa Dozerin huuliin ja kiskoi minkä jaksoi.

Rajuista koiraleikeistä huolimatta kotona meillä kuitenkin marssitaan vielä kissojen pillin mukaan, ja Usvakin onneksi sen ymmärtää.

*****

Fakta #60: Rrrrrakastan valkosipulia.

USA ja Suomi tappeli...

Katsottiin viikko sitten S:n ja meidän kaverin kanssa paikallista jalkapalloa. Jännän mittelön lomassa töllöstä tuli erään pankin mainos, jossa kerskuttiin, miten helppoa shekkien talletus nykyisin onkaan! Sen kun vain ajaa hurautat lähimmälle kyseisen pankin automaatille ja sujautat shekin sinne. Saat todisteeksi kuitin, jossa on ihan kuva shekistäsi! Idioottivarma systeemi.

Minun suusta pääsi ihan varoittamatta pieni nauruntyrskähdys. Kun meidän vieras katsahti minuun kysyvästi, oli pakko vähän selittää. "I'm sorry, but I can't be too impressed by that." Katsos, kun meillä Suomessa ollaan valovuosia edellä koko pankkitouhuissa; en ollut ennen tänne muuttoa edes koskaan kirjoittanut shekkiä, ja täällä shekkivihkon omistaminen on melkein välttämättömyys, ainakin jos asuu vuokralla.

S:kin yhtyi minun pankkivalistukseen ja sanoi, että Suomessa voi hoitaa lähes kaikki pankkiasiat netin kautta. Tilisiirrot, laskujenmaksamiset ynnä muut. Täällähän kyseisten askareiden hoito ei olekaan ihan yhtä simppeliä.

Kaveri katsoi meitä edelleen vähän hölmistyneesti, mutta pysytteli hiljaa, vaikka tyypin asenne yleensä onkin Team America -henkinen ("America, f*ck yeah!"). Sanoin vielä loppukaneetiksi, että Suomen kokoisessa maassa tuollainen systeemi on vielä suhteellisen helppo pistää pystyyn. Täällä pitäisi aloittaa melko mittavan kokoinen asenne- ja teknologiaremontti.

Yritän yleensä välttää tällaista Suomi-hehkutusta, sillä eihän Suomessa todellakaan ole kaikki paremmin (tai huonommin), vaikka Newsweek aikoinaan Suomen sijoittikin maiden välisessä vertailussa  ykköseksi, USA:n yhdenneksitoista. Molemmissa maissa riittää silti paljon, paljon parannettavaa, vaikka täällä meinaakin vähän väkisin iskeä Suomi-ylpeys. Tai ehkä kyse ei olekaan ylpeydestä, vaan mukavuudenhalusta, vanhoihin tapoihin kangistumisesta. En halua kirjoittaa shekkejä, sillä olen tottunut maksamaan vuokran netissä. Maassa kuitenkin mennään maan tavalla, kunnes maan tavat muuttuvat, jos ovat muuttuakseen.

Pienoinen USA-ylpeyskin nosti päätään tässä viikonloppuna. Annoin sopan kuitenkin kiehua vain omassa päässäni, enkä mennyt avautumaan kenellekään (paitsi ehkä pikkuisen S:lle). Vanhassa kunnon Facebookissa joku oli postannut jonkun YouTube-videon, jossa auton puskuri irtoaa. Videon nimi oli Viisaat amerikkalaiset hinaa autoa. Videon kuvaus: "Tyypillisiä amerikkalaisia --katso loppuun asti.. xDDDDDDDDDDD"

YouTuben kommenteista paistaa taas sellainen perustelematon ylimielisyys, että oikein oksettaa. Tässä vain muutama ote, näiden jälkeen en enää viitsinyt lukea pidemmälle. Nauraa saa, mutta järjetön yleistäminen on idioottimaista:

"Muahaahah xD Juu Jenkit osaa kyllä hommansa, Nimittäin olla naurettavia! xD"

"Eikös tämä kansa ole käynyt kuussakin???"

"Kunnia ja ylistys eliökunnan häpeäpilkulle, AMERIKKALAISILLE!!!"

"Nomutta? eihän tässä videossa ollut mitään ihmeellistä. Tavallisia amerikkalaisiahan ne vaan oli. Odotitteko jotain muuta? Todistetusti maailman tyhmin kansa. Itsekeskeisiä paskoja koko sakki. Läskejä ja tyhmiä."

"Perusjenkkei.."

Mikä on perusjenkki? Onko se newyorkilainen businessnainen vai kenties losangelesilainen kotiäiti? Ehkäpä se onkin kansasilainen maanviljelijä tai alabamalainen professori. Monien mielestä tyypillisiä amerikkalaisia tai perusjenkkejä yhdistää yksi tekijä: tyhmyys. Tämä jos mikä nostaa minun niskavillat pystyyn. Käykääpä vaikka ihan itse katsomassa, onko sitä perusjenkkiä edes olemassa, älkääkä perustako mielipiteitänne Amerikan hauskimpiin kotivideoihin. Niin, ja missä on todistettu, että amerikkalaiset ovat maailman tyhmin kansa, ja millä mittapuulla?

Eikö Suomessa kukaan ole muka mokannut autonhinaushommissa (tai missään muussakaan)? Mikä on perussuomalainen? Timo Soini?

En usko.

*****

Fakta #59: Mursin ala-asteikäisenä olkavarteni pelleillessäni laskettelurinteessä, enkä edes ole tyhmä, läski, itsekeskeinen paska (tai en ainakaan kaikkia noita yhtä aikaa), eli "tavallinen amerikkalainen".

Kaksi kissaa, koira ja kokolattiamatto

Könysin tuossa äsken lattialla siivoilemassa tämän päivän ensimmäisiä (ja toivottavasti viimeisiä!) Usvan sisäpissoja. Mikähän siinä on, että ne lirut pitää valutella aina kokolattiamatolle eikä esim. keittiön linoleumille? Kovalta lattiapinnalta pisut voisi pyyhkäistä pois melko vähällä vaivalla, mutta kokolattiamaton kanssa tilanne on aivan päinvastainen.

Vahingon sattuessa koira napataan ensin kainaloon ja kiikutetaan mahdollisimman äkkiä ulos. Kun ulkona on odoteltu vähän aikaa, onko rakosta tulossa vielä lisää eritteitä, on aika tulla takaisin sisälle metsästämään rikospaikkaa. Toki jälkiä ei enää näy, sillä neste on imeytynyt jonnekin karvaisen maton uumeniin. Muistin varassa ja käsikopelolla paikka onneksi useimmiten löytyy, joten sitten päästäänkin lempivaiheeseeni: todisteiden tuhoamiseen.

Ensin yritetään imutella enimmät pissat talouspaperilla matosta pois. Sen jälkeen perään lykitään pesuainetta; runsaasti, jotta koiran tarkka nenäkään ei enää haista tuttua hajua. Vuorossa on lisää talouspaperilla lattian töpöttelyä ja polvillaan kiroilua.

Koiralle en ole vihainen, sillä meneillään on vasta kolmas kokonainen harjoittelupäivä. Ottaen huomioon, että aloitettiin sisäsiistiksi opettelu täysin nollasta (ellei jopa miinuspuolelta), niin hyvin on mennyt. Useimmiten osaan jo lukea koiran kehonkieltä sen verran, että vahinkoja ei juurikaan pääse sattumaan. Osaapa se joskus mennä jo ovellekin seisomaan ja odottamaan ulkoiluttajaa.

Kokolattiamattokulttuurille sen sijaan olen vihainen! Varsinkin nämä vanhempien asuntojen pölypesäkkeet ovat todella vastenmielisiä. Imurin säiliö täyttyy kertaheitolla, sillä mattoon piiloutuneen pölyn ja roskien lisäksi matosta lähtee jatkuvasti nukkaa. Kaikista ärsyttävintä on kuitenkin siivota märkiä tahroja. Voi apua näitä kissojen oksennusten ja koiran lirujen putsausta! Talouspaperia ja pitkää pinnaa kysytään.

Olenko koskaan sanonut, etten ole kokolattiamattojen suurin ystävä?

Tökerön aasinsillan kautta päästään uusien, jos ei suurimpien niin ainakin jo melko hyvien, ystävysten kimppuun. Usva ja Lumi tulevat toimeen ihan mielettömän hyvin, paremmin kuin Lumi ja Chaos alkuaikoinaan. Ihan paras leikki on se, kun Lumi istuu olohuoneen pöydällä ja Usva juoksee sekopäisenä pöydän ympäri. Lumi yrittää sitten parhaansa mukaan läpsiä koiraa pehmeällä tassulla ja osuessaan saa koiraan vielä lisää vauhtia.

Chaos, joka on edelleen ihan minun vauva, on ollut paljon varautuneempi. Nyt herra suvaitsee olla jo samassa kerroksessa uuden tulokkaan kanssa, mutta mistään ystävyydestä ei voi puhua. Sietäminen on ehkä paras sana, ja sekin on jo suuri harppaus ekan illan tunnelmista. Pesukarhuhäntää nähdään silti vielä useasti, varsinkin silloin, kun Usva pyrkii Chaosin kanssa samalle ruokakupille.

Vahinkopissoista huolimatta meillä menee siis oikein mukavasti. Koira nukkuu yönsä valittamatta ja sotkematta nukkumapaikkaansa. Päivällä se on suloinen ja leikkisä. Kissat, kuten toki me ihmisetkin, ovat saaneet lisävirikkeitä Duracell-koirasta. Ollaan oltu todella yllättyneitä siitä, miten hyvin koko konkkaronkka tulee toimeen.

Nyt lähdetään Usvan ja S:n kanssa perjantain kunniaksi kävelylle (kaljaostoksille). Harjoitukset jatkukoon.

Päivällä tuli väsy kesken ulkoilutuksen.

*****

Fakta #58: En pidä kauhuelokuvista, mutta katson niitä siitä huolimatta. Joskus vastentahtoisesti.

Usva tuli taloon (asuntoon)

Koko hommahan lähti siitä, että S vei minut lemmikkikauppaan katsomaan koiranpentuja. Se sanoi, että nyt on hyvä aika käydä, sillä ei voida ottaa tällä hetkellä koiraa (ei omaa pihaa, taloyhtiön lemmikkimaksimi, 2 kpl/asunto, on meidän osalta täynnä jne). Kyse oli siis täysin itsekidutuksesta. Varoitin jo etukäteen, että koko reissu on huono idea. Mentiin silti.

Kaupassa oli viitisen koiraa. En muista tarkkaa määrää, enkä muiden koirien rotuja, sillä iskin silmäni heti shelttipentuun. Se hyppi pienessä lasikopissaan ihan sekopäisenä, ja minua kävi se niin kovin sääliksi. Toisella olisi ollut energiaa vaikka muille jakaa, muttei mitään järkevää tapaa purkaa sitä. Minä lähdin kaupasta melkein kyyneleet silmissä; se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Monsteri yrittää päihittää toisen monsterin.

Meidän ilta meni amerikkalaista jalkapalloa katsoessa (KC Chiefs voitti!) ja S:n kuunnellessa minun koiranpentuhaaveita. Uhkailin meneväni aamulla kauppaan ja ostavani koiran parempaan talteen. Lopulta S kyllästyi toimimaan järjenäänenä ja naysayerinä ja tokaisi, että passaa sitten mennä vaan.

Yöllä käytiin vielä vähän vakavampi keskustelu aiheesta. Sanoin S:lle, että haluan kuulla sen rehellisen mielipiteen asiasta. En halunnut sen myöntyvän vain sen takia, ettei se halunnut sanoa ei ja pahoittaa minun mieltä. Lopulta se sanoi, että sen mielestä nyt ei ole järkevä aika hankkia koiraa. Se oli oikeassa, mutta sepä ei estänyt minua saamasta myöhemmin kohtausta, jossa kuultiin mm. ylidramaattinen lause "Mutta kun se toisi minun elämälle tarkoituksen!".

Valvoin melkein koko yön pohtien sitä elämäni tarkoitusta ja lähinnä sen puutetta. Päätin jo yöllä, että nyt otan kyllä itseäni niskasta kiinni ja kohdistan katseeni työelämään. Jotainhan tässä on tehtävä, taidan olla tulossa hulluksi. Aamulla olin melko myrtsi, kun S oli lähdössä töihin. Myrtsi oli sekin.

Vähän aikaa rauhoituttuani lähetin sille anteeksipyytävän tekstiviestin ja kysäisin varovasti, kannattaisiko minun käydä leikkimässä pennun kanssa. Että jos se olisikin ihan kamala, niin pääsisin tästä riipivästä pentukuumeesta eroon. En halunnut mitä tahansa koiraa, halusin juuri tämän pikkusheltin. Sitä paitsi tarvitsin vähän raitista ilmaa, joten voisin kävellä kauppaan ja takaisin. Tekosyitä olisin keksinyt lisääkin. S sanoi, ettei siitä haittaakaan ole.

Tiesin jo lenkkareita jalkaani laittaessa, että pulassa ollaan. Onneksi olin tarkistanut suomalaiset rahavarani. Pystyisin ostamaan koiran ja maksamaan opintolainan pois, no biggie.

No olihan se koira ihana, tietenkin. Keräsin kaikki voimanrippeeni ja kävelin kaupasta ulos, ilman koiraa. Laitoin S:lle viestin ja pyysin vienosti, että voitaisiinko mitenkään käydä yhdessä katsomassa pentua töiden jälkeen. Jos S ei tykkäisi koirasta, minä lopettaisin jankkaamisen. Tämän pitäisi olla yhteinen päätös. Se myöntyi, taas.

Soitin S:lle neljän maissa. Oli kuulemma juuri lähdössä töistä, olisi kotona puolen tunnin päästä. Minä yritin saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti, mutta viisari ei tikittänyt yhtään sen vauhdikkaammin, vaikka olisin seissyt päälläni. En muuten varmaan edes osaisi enää seistä päälläni. Päätin kävellä S:a vastaan parkkipaikalle.

Se kurvasikin pihaan kuin tilauksesta. Kiersin auton ympäri ja näin takapenkillä koiranruokapussin. Ahaa, se on siis päättänyt, että me otetaan koira! Mahtavaa! Avasin oven innoissani, enkä ollut uskoa silmiäni. S:n sylissä makoili hyvin leppoisa shetlanninlammaskoiravauva. "Here's your puppy."

Uninen Usva ja Usvan Uuno Turhapuro -kulmat

Kun soitin miehelle neljän aikaan, se oli siis jo lemmikkikaupan pihassa. Valehteli minulle, mokoma. Se oli käynyt ostamassa koiralle leluja ja häkinkin ennen kuin oli edes mennyt lemmikkikauppaan. Sisälle käveltyään se oli saanut pennun syliinsä, joka oli kuulemma sulanut S:n käsiin, joten kahden sekunnin mietinnän jälkeen mies oli tehnyt kaupat.

Että on mulla aika mahtava mies! Toi pahantuuliselle rouvalleen palkinnoksi koiranpennun, vaikkei meillä ole sitä pihaa, ja asunnosta löytyy entuudestaan ja kaksi kissaa. Nyt minun kotirouvapäivät saivat kertaheitolla lisäväriä, kun lemmikkikaupan lasikopissa kuukauden viettänyt ja alleen p*skonut koiranpentu pitäisi opettaa sisäsiistiksi. En pysty (enkä halua) enää nukkumaan puolillepäivin. Minulla on päivärytmi! Yksi iso unelma, ikioma koira, toteutui. Mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

****

Fakta #57: Ensimmäinen muistamani keikkakokemus on Kirkan (!) ulkoilmakonsertti kotipitäjässäni. Oltiin kaverin kanssa ihan varmoja, että Kirka vilkutti lavalta juuri meille. Oltiin varmaankin alle kymmenvuotiaita. Sain nimmarin muistoksi.

Usva, 14 viikkoa

Fakta #56: S toi tänään töistä tullessaan mukanaan tämmöisen.

Edit: Usva on kuvassa oikeasti jo 14 viikkoa vanha, vaikka alunperin otsikko väitti toisin. Lemmikkikaupassa minulle sanottiin, että pentu on tosiaan tuon 12 viikkoa, mutta Usvan papereiden tarkastelun ja lyhyiden laskutoimitusten jälkeen Usvan iäksi tuli pikkuisen enemmän. Ollaan muuten melkein synttärikaimoja; Usvan synttärit ovat päivää myöhemmin kuin minun.

Välimallin kaduntallaajia

Viikonloppuna huomasin, että ollaan joko vähän liian nuoria tai vähän liian vanhoja.

Perjantaina oltiin erään kaverin synttäribileissä, ja vaikka riekuttua tulikin oikein urakalla, niin entinen rymyporukka otti koko homman suhteellisen rauhallisesti (mitä nyt synttärikakku lensi pitkin käytävää). Kukaan ei herännyt naama täynnä tussipiirroksia, joten kai tässä ollaan vähän aikuistuttu sitten college-vuosien.

Lauantaina käväistiin S:n työporukan piknikillä. Siinä vaiheessa, kun miehet alkoivat vertailla eri vuosimallin Corvettejaan ja lastensa opiskelupaikkoja, olo oli vähän orpo. Meidän vuoden 1996 Toyota Tercel (jossa on muuten maailman paras kytkin) ei oikein olisi pärjännyt vertailussa. Edes uudempi hankintamme Hyundai Elantra (vm. 2004) oikein kuulostanut yhtä jännältä kuin 26 vuotta vanha Corvette.

Illaksi suunnattiin taas tuttuun ja turvalliseen Emporiaan. Tuli tavattua Suomi-väkeä ja kuokittua muutamat kotibileet. Havaittiin, että ollaan oikeasti melkein aikuisia, sillä "vanha" ei jaksanut enää samaan tahtiin nuorempien ja innokkaampien kanssa. Omina Emporia-aikoina olisin lähes järjestään valinnut quartersin peluun nukkumisen sijaan. Nyt kävi toisin. Sunnuntai meni silti kehoa lepuuttaessa ja amerikkalaista jalkapalloa katsoessa, sillä viikonlopun vähät unet ottivat veronsa.

Ei olla vielä siis tarpeeksi kypsiä (tai rikkaita) käymään Corvette-keskusteluja. Meillä ei myöskään ole lapsia, joiden kommelluksista ja/tai saavutuksista voisi puhua. Toisaalta opiskelijaelämän taaksejääminen on tarkoittanut sitä, että ollaan ajauduttu mukaviin arkirutiineihin, ja aamuyöt ovat nykyisin nukkumista (tai lukemista!) varten.

Iällä ei ole tämän asian kanssa oikeastaan mitään tekemistä, vaan kysehän on selkeästi erilaisista elämäntilanteista. Kai sitä ollaan jonkinlaisessa taitekohdassa. Jatketaanko rymyämistä vai ruvetaanko katselemaan Corvetteja (vai kenties tila-autoja)? Vietetäänkö viikonloput baareissa vai lasten kesteissä? Onko oikeasti pakko valita vain toinen vaihtoehto?

No, antaapa tilanteen kehittyä; sittenpähän sitä näkee, mihin suuntaan elämä kuljettaa. Sen tiedän kyllä, ettei paluuta entiseen ole, enkä sitä oikeastaan kaipaakaan. Nyt on melko hyvä olla.

*****

Fakta #55: S teki eilen ison virheen viedessään minut lemmikkikauppaan "vain katsomaan" koiranpentuja. Kehitin itselleni ihan uudenlaisen koiranpentukompleksin, sillä suloinen ja sanotaanko virkeähkö shelttipentu odotti kotia. Sydän jäi kauppaan, sillä shetlanninlammaskoira taitaa olla mulle se lempparirotu.

Lemmikkikauppa aukeaa 45 minuutin päästä. Jos kävisin vähän vain leikkimässä...

Veitsi

S:n perheellä on tapana järjestää sunnuntai-illallisia koko porukalle. Yleensä anoppi on se, joka kestitsee jo melkoisen suureksi kasvaneen katraan, niin eilenkin (eilen ei tosin ollut sunnuntai, vaan Labor Dayn kunniaksi illallistettiin).

Illallinen tarjoillaan ruokasalissa. Menu koostuu yleensä salaatista (tai jostain muusta alkuruoasta), pääruoasta ja jälkkäristä. Kattaus on aina mitä hienoin. Pöydällä on yleensä jonkinlainen centerpiece (kukkia, koriste-esineitä yms.), ja juhlakäyttöön tarkoitettujen lautasten ja salaattikulhojen ympäriltä löytyy juhlakäyttöön tarkoitetut aterimet: salaattihaarukka, normihaarukka, veitsi ja jälkkärilusikka.

Minä olen porukasta ainoa, joka käyttää veistä. Muilta ne kerätään (salaattihaarukoineen) ruokailun jälkeen käyttämättöminä pois.

Eipä ollut ensimmäinen kerta eilen, kun sain kuulla poikkeavasta tavasta käyttää aterimia. Eilen minua pyydettiin opastamaan 17 kuukautta vanhaa taaperoa käyttämään veistä ja haarukkaa oikein, kunhan neitokainen tulee siihen ikään. Nyt mennään vielä täysin sormilla; muovilusikka ja spork ovat rummuttamista varten. Ehkä hauskin veitsikohteliaisuus (?) tuli aikoinaan S:n tädiltä, joka huomautti ravintolassa ollessamme, että käytän veistä tehokkaasti.

Eilinen veitsikeskustelu oli siitä ironinen, että Labor Day -aterian kattaus oli vähemmän muodollinen kuin yleensä. Salaattihaarukka ja veitsi puuttuivat kokoonpanosta kokonaan (sillä eihän niitä kukaan oikeasti käytä). Jälkkärilusikka tosin oli omalla paikallaan, vaikka jälkiruokana olikin keksejä. Tunsin itseni jotenkin kädettömäksi, kun yritin jahdata viimeisiä perunamuusinrippeitä haarukan päälle ympäri litteää lautasta ilman veitsen apua. Toisaalta halusinkin tuntea itseni kädettömäksi, sillä ei oikein tehnyt mieli auttaa muusia haarukalle sormiani käyttämällä, kuten pöydän ääressä muut tuntuivat tekemään.

Erotun monesti joukosta juuri pöytätapojeni takia (ja tarkoitan siis lähinnä juuri aterimien käyttämistä, muuten olen aika sika, kuten useimmat kaverinikin). Vaikutan jotenkin hienostuneelta (katsontatavasta riippuen hienostelijalta), vaikken esimerkiksi tiedä, miten oikeaoppinen kattaus tehdään. En osaa oikeaa etikettiä. En tiedä, montako lusikkaa ja haarukkaa lautanen oikeasti tarvitsee kaverikseen. Minä en tarvitse kuin haarukan ja sen veitsen. Haarukka pysyy ruokailun ajan vasemmassa kädessä ja veitsi oikeassa.

En koe olevani mitenkään erityisen hienostunut ihminen, vaikka täällä minulle ravintolassa joskus vähän virnuillaankin. Vaikka kyseessä olisi miten hieno ravintola, joku syö aina jotain käsin. Kyllä minäkin tykkään sormiruokailusta, hampparit ja wingsit kuuluukin syödä sotkuisesti, mutta esim. pizzan kyllä syön mielellään ravintolassa haarukkaa ja sitä veistä hyödyntäen.

Paikallisia veitsi-haarukka-koreografioita on muutama:

• Haarukka toimii sekä haarukkana että veitsenä. Haarukan reunalla voi kätevästi leikata (sahaamalla tai läpi painamalla) ruokaa kuin ruokaa (paitsi ehkä sitkeintä pihviä). Veitsi nököttää pöydällä tai aterinlootassa.
• Jos haarukan kylki ei pysty jämerämpään ruokaan, veitsi pääsee käyttöön. Veitsellä leikataan sopiva pala, leikkuri lasketaan takaisin pöydälle tai lautaselle, ja suupala kahmitaan suuhun haarukalla, usein samalla tavalla kuin lusikalla. Wikipedian mukaan tämä tapa kuuluukin amerikkalaiseen etikettiin.
• Haarukka vasempaan ja veitsi oikeaan kouraan. Hienostelijat (eli eurooppalaiset), kuten minä, syövät näin.

Kiitos suomalaiselle tapakasvatukselle! Ihan mahtavaa, jos pelkän veitsen "oikeaoppinen" käyttö antaa minusta sivistyneen kuvan. Kunhan en avaa suutani aterioinnin yhteydessä muuten kuin ruokaa sinne ahtaakseni, niin kulturelli kuva säilyy ruokailun jälkeenkin.

*****

Fakta #54: Jos minun pitäisi nimetä vain yksi lempielokuva, vastaisin Memento, vaikken olekaan katsonut elokuvaa vuosikausiin.

Koiranpentukompleksi

Meinasin saada maanantaina hermoromahduksen. Mukavan ja tapahtumarikkaan viikonlopun (käytiin mm. katsomassa Kansas City Chiefs - Philadelphia Eagles -peli) jälkeen paluu arkeen oli kai tavallista rankempi. Kotona yksin kököttäminen ei ole mitään herkkua. Ja kenen vika se on? Ihan oma.

Muistin ottaa pelistä yhden kuvan ja senkin kännykällä.

Hetkittäin tulee sellainen olo, ettei minulla ole mitään virkaa (niin kuin ei sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan). Olo on hyödytön, laiska ja saamaton. Jälleen kerran, voisin auttaa itse itseäni, ihan ite, mutten edes tiedä, mistä aloittaisin.

Tällä hetkellä kaikki meidän menot määräytyvät S:n aikataulujen ja joskus sen velvoitteiden mukaan (viikon päästä vietetään lauantaita työpaikan piknikillä). Minä seuraan perässä kuin paraskin lemmikki. Hymyilen ja juttelen ihmisille. Olen kiinnostava, sillä olen Suomesta. Minulta voi kysellä jänniä kysymyksiä, kuten "Onko Suomessa oliiveja?" tai "Onko Suomi maa?". Identiteettini on olla S:n suomalainen vaimo. Tykkään olla suomalainen ja varsinkin S:n vaimo, joten mikä tässä nyt sitten mättää?

Kai se, että olen tällä hetkellä pelkästään S:n suomalainen vaimo. Minulla ei ole työ- tai opiskelupaikkaa. En voi luokitella itseäni opiskelijaksi tai esim. opettajaksi. En mahdu mihinkään muuhun lokeroon kuin homemaker/housewife-lootaan. Jostain syystä ylpeyteni ei anna periksi sanoa ammatikseni kodin ylläpitämistä, joten kun minulta kysytään, mitä teen työkseni, vastaan: "En mitään, vielä." Jos jaloissa pyörisi pikkupirpana jos toinenkin, kertoisin kerskaillen olevani kotiäiti. Minulla olisi jokin tarkoitus. Haluan leiman otsaan, vaikken edes pidä luokittelusta!

Ehkä suurin syy tähän omaan koiranpentukompleksiin on se, ettei minulla ole vielä oikeastaan omia piirejä täällä Kansas Cityssä. Vietetään paljon aikaa S:n kavereiden kanssa, joista on toki tullut myös minun kavereita, mutta minulla ei ole tässä lähellä ihmisiä, jotka voisin omia. Minulla ei ole vielä omaa verkostoa, vaikka mukavia verkostonalkuja ehkä onkin, joten seuraan miestä kiltisti.

Äiti onneksi osasi pyöräyttää tämän tilanteen aika hyvin minun kannalta edukkaaksi. Pitäisi kuulemma katsoa asiaa siltä kantilta, että minun tehtäväni on tällä hetkellä totutella uuteen ympäristöön ja täällä elämiseen. Kyllä tämä on vähän totuttelua vaatinutkin. Olen toki asunut tällä mantereella yhden lukuvuoden verran ennenkin, mutta se oli jotenkin erilaista. En ollut jäämässä tänne. Minun ei tarvinnut rakentaa pysyviä verkostoja tai huolehtia... mistään. Kulttuurishokista ei silti mielestäni ole kyse, vaan omasta identiteettikriisistä. Kuka minä olen? Tarvitsenko oikeasti työpaikan ja tittelin määrittelemään itseni?

Nyt pitäisi yrittää keksiä, mitä haluan tällä uudella elämälläni tehdä. Ovet ovat auki! Haluanko etsiä itselleni unelma-ammatin nyt ja lykätä perheen perustamista? Haluanko kakarakatraan nyt ja unelmatyön sitten joskus? Haluanko ihan minkä tahansa työn nyt ja lapset vähän ajan päästä? Yksi asia on varma: Jos onnistutaan perustamaan perhe, oli se ihan milloin tahansa, haluan olla lasten kanssa kotona, jotta suomi taittuisi muiltakin kuin minulta. Lasten saaminen ei olekaan sitten taas ollenkaan varmaa, joten taas ollaan lähtöpisteessä. Jotta mitä tehtäis? S on sanonut monta kertaa, ettei minulla ole mikään kiire tehdä minkäänlaisia ratkaisuja, sillä sen mielestä on vain reilua, että minä saan vaikka seistä päälläni seuraavat kaksi vuotta, koska maksoin kaikki laskut kahden vuoden ajan, kun S kävi koulua. Minusta taas maisterinopintoja ja päällä seisomista ei voi oikein rinnastaa, joten halu tehdä ja olla jotain on kova.

Onneksi on olemassa varsin mainio resepti elämää suurempien kysymysten välttelyyn: Sookie Stackhouse -kirjat (kävin tiistaina läkähtymässä helteessä, kun kävelin kahden ja puolen kilometrin päässä olevaan kirjakauppaan ja kannoin viimeiset viisi opusta kotiin, rakot kantapäissä, tietenkin) höystettynä suomalaisella juustolla! Kiitos Inkalle vinkistä, kotoista juustoa löytyi kuin löytyikin meidän lähikaupasta. Sainpa vielä selville, että kyseistä herkkua valmistetaan minun kotikonnuilla, meidän viimeisen Suomi-asunnon naapurissa. Juusto onkin siitä syystä vieläkin maukkaampaa.

*****

Fakta #51: Minulla on kaksi pikkuveljeä.

Fakta #52: Olen sen verran onnekas, että molemmat mummoni ja toinen ukki ovat edelleen menossa mukana.

Fakta #53: Jos olisin syntynyt poikana, nimeni olisi huhujen mukaan Mikko Oskari.