Ulkosavolaisen joulukalenteri: 20. luukku

Aiempina vuosina naapuruston heppakärriajelu on ollut joulukuun alussa, mutta nyt köpöteltiin katselemassa jouluisia taloja vasta ihan näin lähellä itse juhlapäivää. Saimme seuraksi meidän neidin kakkosluokkalaiset kaksoskaverit vanhempineen. Puolen tunnin kierros meni todella nopeasti, ja lasten lemppari oli tietysti tänäkin vuonna tämä talo:

Meidän kadun Clark Griswold. Kuva parin vuoden takaa.

Isoja heppoja!

Vähän asiaa sivuten; saimme meidän pikkujantterin ensimmäiset "koulukuvat". Joulupukki kävi eskarissa kylässä, ja emmehän me voineet jättää tilaamatta ylihintaisia kuvia. Onneksi emme jättäneet:

Oli kuulemma pyytänyt Pukilta lahjaksi barbia ja robottipupua.

Nyt valvotaan uunissa olevaa kinkkua. Join melkein pikku-Airamin termoksellisen kahvia tuossa heppa-ajelun aikana, joten valvottua todellakin varmasti tulee.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 13. luukku

Tänään oli ehkä jo vähän joulu(ku)isempi olo kuin muuten tähän mennessä. Lähdin töistä klo 11:30 ja tapasin Scottyn luolan ulkopuolella. Käytin miestä pikaisella kiertoajelulla labyrintissa, minkä jälkeen suuntasimme lounaalle ihan kahdestaan lasten ollessa hoidossa ja koulussa. Söimme paahdettua ruusu- ja kukkakaalia alkupalaksi (!!! siis tuo minun entinen nirso mies veteli koko lautasen tyhjäksi!!!) ja tulisen hampurilaisen puoliksi lounaaksi. Tulihan siinä maha täyteen.

Meillä oli taannoisen tuhlailun seurauksena Targetiin, eli Amerikan Anttilaan (RIP) melkoisen messevä kuponki, jonka seurauksena kannatti tuhlata vähän lisää. Kävimme ostamassa mm. vitamiineja ja muita elintarvikkeita kärryllisen, ja tarttuipa mukaan vielä jokunen joululahjakin lapsukaisille. Ostimme myös kuopukselle oman minijoulukuusen (siskolla on jo samanlainen) ja koristeita, ja voi että joku oli vähän toimessaan.

Illalla meidän sosiaalisella nuorella neidillä oli kavereiden synttärit uimahallissa, joten me veimme pikkujantterin läheiselle panimolle "konserttiin", jottei hän olisi liian kateellinen tai me liian tylsistyneitä. Siellähän olikin tosiaan livebändi, joka soitti 1980-2000-lukujen hittejä, ja ulkona oli food truck, eli ruokarekka (mikä se on suomeksi, kysyy Maijamissa kaksi viikkoa asunut Tuksu), josta nappasimme muutaman tacon. Nam.

Nyt yritetään saada ylienergisiä lapsia nukkumaan, minkä jälkeen voisi painua taas vaihteeksi saunaan. Tänään oli vielä lämmin päivä (+12 astetta), mutta huomenna tiputaan pakkasen puolelle, ja sunnuntaille ja maanantaille luvataan jo lunta.

#Kansas

Yllätysreissu Suomeen!

"Yllätys!" sanoin isälle, joka oli hetkeä aiemmin avannut ulko-oven ja yrittänyt rekisteröidä aivoihinsa, mitä oli juuri tapahtunut. "No niin on!"

Jo viime tammikuussa ennen meidän talvista Suomen-reissua minulla oli lentoliput plakkarissa elokuun 13. päivälle, ja voi että oli vaikeaa pitää sen kokoluokan salaisuus, varsinkin tämän meidän hölösuisen järjestäjäporukan kesken! Salaisuutena matka kuitenkin pysyi, ja niinpä viime viikon tiistai-iltana seisoin meidän pikkujantterin kanssa lapsuudenkodin oven takana ja toivoin, ettei pyöreitä (huomenna!) täyttävä ukki saisi slaagia.

Meillä oli mitä parhainta matkaseuraa, kun bestis Kansas Citystä lensi myös Suomeen samoilla lennoilla.

Isosisko ei päässyt tällä kertaa valitettavasti mukaan, sillä hänellä alkoi ekaluokka juuri samoina päivinä, kuin me ylitimme Atlantin. Hänellekään emme voineet matkasta kertoa, sillä hän olisi toki sen lörpötellyt ukille Skypessä. Suruhan hänelle vähän tuli, kun ei päässyt mukaan, mutta ymmärsi onneksi syyn ja pyysi kertomaan mummolle ja ukille terveisiä. Onneksi daddy on pitänyt huolen, ettei neitokainen ole päässyt tylsistymään, vaan on järjestänyt jos minkälaista ohjelmaa.

Meidän kuusivuotias oli sitten vastaavasti suuressa viisaudessaan keksinyt, että hänen pitää nukkua daddyn vieressä, koska daddy ei ole tottunut nukkumaan yksin. Makuuhuoneesta löytyvällä telkkarilla ei varmaan ollut tämän ehdotuksen kanssa mitään tekemistä...

Viime maanantaina halailtiin lentokentällä, ja on se aina vain vaikeaa, kun joku jääkin liukuovien toiselle puolelle eikä lähde mukaan, vaikka nyt puhutaankin ihan mitättömästä kahden viikon erosta. Kysyn vaan, että miten me ikinä pärjättiin kaukosuhteessa?

Onneksi koneesta sai proseccoa.

Icelandair aloitti tänä vuonna Kansas Citystä suorat lennot Reykjavikiin, joten meidän matkustuaika väheni huomattavasti muihin/aiempiin reitteihin verrattuna. Siitä, kun lentokoneen renkaat irtosivat Kansas Cityn kamaralta ja tömähtivät Helsinki-Vantaalle meni alle 13 tuntia, kun normaalisti matkustusaikaan voi lisätä helposti viisikin tuntia.

Välilaskun aikana ehdittiin nauttia aamupalakin.

Lennot menivät yllättävän mukavasti, vaikka minulla oli päällä melkoinen flunssa, ja pieni mies ei olisi millään halunnut nukkua ekalla lennolla. Helsingin-lennolla taju tosin sitten lähti jo ennen kuin oltiin ilmassa, joten sain itsekin ummistettua silmät hetkeksi.

Velipojat tulivat hakemaan meidät lentokentältä, ja pikkukaveri simahti autoon melkein heti. Pelotti, että unirytmin kanssa tulisi samanlainen taistelu kuin talvellakin, mutta toisaalta hiljaisuudessa matkustaminen houkutteli enemmän kuin väsyneen matkustajan väkisin hereillä pitäminen. Lapinlahdelle on vielä pidempi matka, jos joku ärjyy ja karjuu vieressä.

Lopulta tyyppi nukkui noin puolet vajaan viiden tunnin matkasta ja pyysi päästä pois turvaistuimesta vasta Pöljän kohdalla, eli parikymmentä minuuttia ennen perille pääsyä. Ei huono!

Saatiin ukki yllätettyä varsin perinpohjaisesti, ja slaagiltakin vältyttiin. Pieni matkustaja tepasteli heti reippaasti sisälle ja otti kengät ja sukat pois. Ei ujostellut ollekaan, vaan napotti istua ukin sylissä vain hetki saapumisen jälkeen. Onneksi on Skype!

Ukki kävi vähän kirpputorilla...

Miehet ajelee mönkijällä.

No se pääsyy tälle meidän yllätysvisiitille oli iskän kuusikymppiset, joita juhlittiin männälauantaina. Takapihalle kohosi kaksi juhlatelttaa, joihin änkesimme 7 pöytää ja 50 tuolia, tarjoilupöydän ja baarin (ja karaokelaitteet...). Urakointi kannatti, sillä juhlaväki viihtyi, ja mikä tärkeintä, juhlakalulla taisi olla oikein mukava ilta.

Pihatöissä.

Ilman lapsityövoimaa ei olisi tullut valmista.

Vain vieraat puuttuvat.

Taidan ruveta floristiksi.

Baarihan se siinä.

Semmoinen (melkein) viikko! 

New Yorkia, maanviljelyä ja kirosanoja

Voi härregyy sentään, miten nopeasti tämä kevät ja alkukesä on mennyt! Tai oikeastaan täällä skipattiin kevät ja mentiin suoraan lumisateesta järkkyhelteisiin. Se on vissiin ollut aika yleinen trendi muuallakin päin maailmaa, jos olen oikein ymmärtänyt.

Vetäistäänpä pikakelauksella, mitä täällä on blogihiljaisuuden aikana tapahtunut.

Mää kävin New Yorkissa!

Vietettiin hullun mahtavalla ja mahtavan hullulla tyttöporukalla äitienpäiväviikonloppu Manhattanilla, ja puhelimesta löytyneistä kymmenistä kuvista tasan kolme oli blogijulkaisukelpoisia:

USA:sta saa nyt lonkeroa (The Finnish Long Drink)!

La Guardialle laskeutuminen.

La Guardialta nousu.

Ruvettiin leikkimään maanviljelijöitä

Rakennettiin pihan nurkkaan kasvimaa, jossa kasvaa vaihtelevalla menestyksellä tällä hetkellä jos jonkinmoista yrttiä, mansikoita, mustikoita, viinirypäleitä, maissia, salaattia, porkkanaa, punajuurta, tomaattia, jalapenoa, hernettä, valkosipulia ja rikkaruohoa. Istutettiin pihaan myös kaksi omppupuuta, ja vaikka tässä on omavaraisuuteen vielä piiiiitkä matka, niin alku se on tämäkin.

Kesäloma alkoi

Kevään koulukuva. Meidän oma Farrah Fawcett...

Viimeinen päivä kindergartenia ennen kesälomaa.

Kun menin hakemaan neitiä koulusta viimeisen koulupäivän jälkeen, ensimmäiset lapset juoksivat ovista ulos kiljuen "Freedom!". Meidän lapsi mateli viimeisten joukossa ulos kyyneleet silmissä. Hänelle tulisi kuulemma ikävä opettajaa ja luokkakavereita. Onneksi tässä on päästy kuitenkin lomailun makuunkin, kun on käyty mökkeilemässä ja uima-altailemassa. Näillä helteillä ei ole oikein muuta jaksanutkaan tehdä.

Normikoulun korvikkeeksi aloitettiin kotona pianotunnit. Send positive thoughts!

Vietettiin pitkä Memorial Day -viikonloppu mökillä serkkujen ja kavereiden kanssa.

Naapuruston uima-allas on ollut kovassa käytössä.

Typy täyttää heinäkuun alussa kuusi vuotta. Ensimmäinen hammas irtosi pari viikkoa sitten, eikä toisenkaan lähtö ole enää kaukana. Harvaa hammasrivistöä onkin esitelty vähän kaikille, viimeksi eilen rautakaupan myyjälle.

Meidän pikkupojasta on kasvanut asenteikas äijä

Kuva eiliseltä. Oli sen verran viileää (20 astetta...), että piti laittaa pitkähihaista päälle.

Siinä, missä isosisko ei ole oikein koskaan harrastanut kiroilua, niin pikkuveikan kuullen on vähän pitänyt varoa sanomisiaan. On oikein ihanaa, että poika on alkanut puhua enemmän ja kokonaisilla lauseilla, mutta en oikein tiedä, kuinka ylpeä voi olla, kun jantterin suusta on kuultu mm. "Oh shit, it's stuck!" ja "What the heck?!"

Onneksi se on välillä vielä ihan viatonkin. Paidermäniä väsytti.

Komensin kaveria tässä tavoilleni uskollisena syntymätodistukseen kirjoitetulla nimellä. Oli naurussa pidättelemistä, kun tyyppi kääntyi kannoillaan, osoitti minua kovin vihaisesti sormella ja ärähti "My name [suomalainen lempinimi]!" ja jatkoi huonosti käyttäytymistään.

Hyvästä musiikista ei ole ollut puutetta

Yksi ihan parhaista keikoista ikinä tuli koettua vähän aikaa sitten, kun Apocalyptica kävi soittamassa Metallicaa Kansas Cityssä. Päästiin keikan toiselle puolikkaalle aivan lavan eteen edustamaan Suomea ja pois häiritsemästä erästä yrmyniskaista naista, joka pyysi meitä olemaan hiljaa, sillä hän oli tullut kuulemma nauttimaan musiikista. Kovin nautinnolliselta hänen meno näyttikin, kun istui siinä penkissään selkä kyyryssä kuin tatti p*skassa.

Keikka oli tosiaan aivan loistava ja meni heittämällä top vitoseen.

Rockfest 2018!

Rockfestissäkin tuli käytyä, kuten rokkimörköjen kesäperinteisiin kuuluu. Nähtiin mm. Stone Temple Pilots, Bad Wolves, Vince Neil, Ghost ja Five Finger Death Punch. Mahtava festaripäivä!

Työllistin itseni

Tai ainakin olen pitänyt itseni kiireisenä. Rupesin myymään kaljakintaita. Olen neulonut selkä vääränä lapasia, ja kauppakin on käynyt ihan kivasti. Yksi tumppu matkusti jopa Uuteen-Seelantiin asti!

Järjestän tänä kesänä näistä arvonnan, joten jos hauska tumppu (Fun Glove) kiinnostaa, niin kannattaa pysyä kuulolla. Jos et millään malta odottaa onnettaren potkua, niin kinnaskauppaan pääsee tästä linkistä. Lapasilla on myös FB-sivut.

*****

Semmoista. Muun muassa. Nyt voisi keskittyä katsomaan MM-jalkapalloa ja heilutella taas vähän puikkoja, ennen kuin lähdetään mökille juhlimaan juhannusta.

Mitä teille kuuluu?

Pojat on poikia...

Koko rautakaupalle kävi taas kerran selväksi, mikä kuopuksemme nimi on. Aika monta kertaa jouduin hylkäämään ostoskärryn ja spurttaamaan räkäisesti nauravan karkulaisen perään. Karkulaisen, joka kiipesi juuri sinne parvelle, jossa luki "NO CHILDREN" ja veti hyllystä kamaa alas sen kun kerkesi. Huoh.

Onneksi tuo osaa olla suloinenkin. Muuten saattaisin palauttaa.

Eräs vanhempi herrasmies huomasi enimmäkseen henkisen mutta hieman fyysisenkin titaanien taistelumme ja kulki vierellämme kassoille asti blokaten kärryllään karkkihyllyt, joita kohti napero yritti tehdä täsmähyökkäyksiä. "Minulla oli kaksospojat. Tiedän, millaista se on."

Niin paljon kuin hänen elettään arvostinkin, niin väkisinkin tuli jälleen kerran mieleen, kuinka poikien perseily on jotenkin hyväksyttävämpää. Joka paikkaan kiipeilevän/juoksevan/pomppivan Tarzanin äidille vinkkaillaan silmää ja sanotaan, että "Boys... Am I right?" Kolme vuotta sitten saman ikäisen tytön äitinä en muista saaneeni sympaattisia katseita, vaan kaupan lattialla huutojoogaavaa lasta vilkuiltiin nenänvartta pitkin. Samoin kuin uhmailuun täysin väsynyttä äitiä. Etkö nyt oikeasti saa lastasi kuriin?

Viisivuotias huutojoogaa paljon vähemmän kuin kaksivuotias. Ja pysyy tarpeeksi pitkään paikoillaan kuvan ottamista varten.

En yhtään kiellä, etteivätkö vanhan kansan uskomukset tyttöjen ja poikien eroista pitäisi yleisellä tasolla ainakin osittain paikkaansa. Yksilötasolla on kuitenkin sanottava, että meidän tyttökin oli aivan yhtä hurja kiipeilemään ja riehumaan kaksivuotiaana. "Tyttömäisyys" on tullut esille vasta paljon myöhemmin, mm. itse päätetyn pukeutumisen ja tietoisesti valittujen ja varmasti alitajuisestikin ympäristön muokkaamien mielenkiinnon kohteiden myötä. Minulla kesti paljon pidempään innostua korkkareista ja meikeistä. Parikymppiseksi asti. 

En tiedä. Ehkä olen unohtanut. Ehkä kohdalle sattunut otanta ei kuvasta koko totuutta. Jotenkin vain tuntuu, että pienestä pitäen meille opetetaan, että pojat saavat olla vähän luvan kanssa villejä, koska he ovat poikia

Eräs nimeltämainitsematon istuva presidentti voitti vaalit, vaikka jäi ennen äänestystä kiinni naisten sukupuolielimiin kajoamisella uhoamisesta. Se kuitattiin miesten pukuhuonepuheena. Isotkin pojat, aikuiset miehet, ovat poikia, ja se siitä.

Huono käytös on huonoa käytöstä, löytyipä jalkojen välistä mitä tahansa. Aion olla, ja toivottavasti jo olenkin, aivan yhtä tiukka vanhempi molemmille lapsille. En halua ainakaan tietoisesti kasvattaa lapsiani eri tavalla, mutta tämä nyt voi taas olla jälleen kerran niitä juttuja, että kymmenen vuoden päästä teinin ja esiteinin äitinä nauran paskaisesti tämänhetkisille harhatiedoilleni. Ehkä kaikki stereotypiat pitävätkin paikkansa, ja minä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun haluan murtaa myyttejä ja jääräpäisesti ajatella lapsiani yksilöinä, en sukupuolensa edustajina.

Ehkäpä joudun vaatimaan tytöltäni enemmän, sillä hän joutuu todennäköisesti tekemään enemmän töitä ja kestämään (vähintään) tytöttelyä saavuttaakseen unelmansa, varsinkin jos hän pyrkii ns. miesten hommiin. Jää nähtäväksi. Ehkä yhteiskunnan asenteet ja valta-asetelmat muuttuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Suunta ei valitettavasti tällä hetkellä näytä lupaavalta. Sen eteen haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, ettei kumpikaan, tyttö tai poika, koskaan ajattele, että on oikein tarrata kiinni toisen ihmisen kroppaan ilman lupaa. Olivatpa he sitten perusduunareita, toimitusjohtajia, kotiäitejä tai -isiä, taviksia, julkkiksia tai presidenttejä.

Eikä kaupassa riehuta.

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.

Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.

Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.

Teiniaikoja odotellessa.

Torstai 8.6.2017 (Seiskahaaste osa 7)

Viimeinen päivä ennen pientä viikonloppuirtiottoa. Piti saada tehtyä palkkatyöt, normaalit kotityöt, leikattua nurmikko, pestyä auto, viikattua kolme (isoa!) koneellista pyykkiä, pakata ja olla kuristamatta ketään perheenjäsentä.

Viimeisin tuotti eniten haastetta, sillä pienin kullannuppu ehti tehdä kaikkea kovin tarpeetonta lyhyessä ajassa ja aivan silmänräpäyksessä. Kun sisko heräsi, hän halusi mennä yläkerran vessaan pesemään hampaat. Oli niin kovin suloinen näky, kun lapsukaiset harjasivat purukalustoaan vieri vieressä. Palasin hymyillen alakertaan, vain kiirehtiäkseni takaisin yläkertaan, kun sisko huusi apua. Pikkuveli oli täyttänyt lavuaarin vedellä ja mennyt istumaan sinne. Vaatteet päällä. Voihan sanonko mikä.

Lukitsin kaikki ovet yläkerrassa, myös sen kylppärin. Tyyppi tuskastui murtautumisyrityksiin, tepasteli alakertaan ja meni seisomaan kukkaruukkuun sillä seurauksella, että karisteli multaa ja lehtiä ympäriinsä. Voihan sanonko mikä.

Tihulainen nukahti jälleen kerran keittiönlattialle. Siirsin hänet sohvalle, kirjoitin nopeasti blogimerkinnän ja laitoin siskolle Pienen merenneidon pyörimään. Jos halusin tehdä ulkotöitä, nyt olisi paras ja ainoa sauma. Kävin vaihtamassa vaatteet, sanoin tytölle meneväni ulos riehumaan ruohonleikkurin kanssa. Hän lupasi tulla pyytämämään apua, jos sellaista tarvitsisi. 

Avasin autotallin oven, ja naps, pikkukaveri oli tikkana pystyssä. Eikä hyvällä tuulella. En ollut minäkään.

Tein lapsille popcornia ja istutin heidät lastenvahdin telkkarin eteen. Päätin kokeilla ajella edes etupihan. Kävin vähän väliä kurkkimassa ikkunasta sisään, ja siellähän ne naperot napottivat, sohvalla vierekkäin. Kuin ihmeen kaupalla sain parturoitua koko pihan JA pestyä auton, ennen kuin sisko tuli rollimaan. Pikkuveli oli pursotellut saippuaa lattialle.

Isohkon auton käsinpesu on vähän haasteellista tämmöiselle taaperolle.

Scotty tuli kotiin ja pakkasi koirien viikonloppukassin. Ajattelimme käydä hoitoonvientimatkalla eräällä koiraystävällisellä terassilla syömässä, mutta patio olikin varattu isolle porukalle. Sisun ensimmäinen ravintolakeikka jäi siis tekemättä. Ehkä ihan hyvä, sillä se meinasi saada jo hepulin ravintolan ulkopuolella.

Veimme koirat yökylään ja menimme syömään Kansas Cityn toisiksi parasta pizzaa Johnny C'siin. Paikkaa ei ole päivitetty muutamaan vuosikymmeneen, mutta se onkin osa sen viehätystä. Omistajat pitävät kovasti lapsista, eikä heitä haittaa ollenkaan, vaikka jälkikasvu vähän metelöisikin. Kieltävät usein meitä kieltämästä heitä. Herkullinen pizza, arcade-pelit ja vanha jukeboksi. Aika ihanaa.

Olimme kotona yhdeksän maissa. Muistin, että minun piti pestä vielä yksi koneellinen pyykkiä. Laitoin saunan päälle ja painuin kellariin taittelemaan isoja ja pieniä vaatteita. Pari tuntia myöhemmin lattia oli täynnä kasoja. Oli aika mennä suihkun kautta petiin. Se pakkaaminen jäi tekemättä, mutta aamullakin ehtisi. Niin aina.

*****

Näpyttelen tätä autossa keskellä Missourin maaseutua. Veimme äsken lapset hoitoon ja olemme reissussa ihan kahdestaan. Kerron matkasta ja kohteesta lisää myöhemmin, mutta sanotaan nyt kuitenkin sen verran, että perillä on ehkä pakko syödä BBQ:ta ja kuunnella Elvistä. TCB.

Ihana, kamala puolitoistavuotias

Arvatkaa mitä. Meillä asuu hirviö taapero. Kaveri täytti puolitoista vuotta ja päätti, että pinnasänky on vauvoille. Kiipesi sieltä pois niin että muksahti. Piti purkaa sänkyä sen verran, että saatiin patja melkein lattialle ja vankila sen myötä muistuttamaan enemmän Supermaxia kuin putkaa. Toistaiseksi muurit ovat pitäneet. Seuraavaksi laitan laidoille (rakkautta ja) piikkilankaa.

Ennen vankikarkuruutta.

Tyyppi kiipeilee ihan kaikkialle. Ruokapöydälle. Sohvapöydälle. Pianon päälle. Portaita kaiteen väärältä puolelta. Tuntuu, ettei edes silmät selässä riittäisi, vaan niitä pitäisi olla myös molemmissa kyljissä. Isommilta kolhuilta on vielä toistaiseksi säilytty, vaikka järki ei tunnu päätä kovasti pakottavan.

Mihin tuo minityyppi, joka ei päässyt pöydälle tanssimaan, oikein katosi?
Varmaan samaan paikkaan kuin tuo kokolattiamatto.

Vauhtia on. Siskoa on kiva ärsyttää viemällä lelu kesken hyvän leikin ja juoksemalla kikatellen karkuun. Koirien vesiastiat ovat oivia rumpuja, kunhan niiden sisällön kippaa ensin lattialle. Ja niin edelleen. Huoh. Onneksi pieni mutta iso mies on myös melkoisen söpö rauhoittuessaan. Tykkää istahtaa kainaloon tai syliin ja katsoa vähän aikaa piirrettyjä. Minun, daddyn tai isosiskon syliin. Tai parhaan kaverinsa Sisun "kainaloon". Haliminen on kieltämättä paljon kivempaa kuin jantterin pöydältä alas kiskominen tai työskennellessä näppäimistön suojeleminen, kun tyyppi yrittää osallistua ja läpsiä näppäimistöä.

"Kiis!" (Cheese)

Suusta kuuluu jatkuva pulina ja pälinä. Suurin osa on ihan omaa kieltä, mutta onpa sieltä tunnistettavissa jo melkoinen määrä englantia, mutta erityisesti (minun riemukseni) suomea.

Taapero-savo-englanti-sanakirja:

ai nii aa aa - I need aa aa (nukkumaan)

ap - up

dädä - daddy

gou - go

iit - eat

issää - lisää

kakka - kakka

kakku - banaani

kikka - kenkä

kikko - sisko

kukki - ukki

kuuki - cookie

leikkou - let it go

mammu - apua

momo - more

mumma - mummo

mu(r)a - muro

ninä - nenä

off - off

oudan - all done

paippa - vaippa

pappi - puppy

Puuffa - Usva

puu(r)a - puuro

Shishu - Sisu

tettä - vettä

tikutiku - kutikuti (tai tickle tickle)

tissa - kissa

tissi - pissi

titi - tuti

titti - kiitti

tuutta - juusto

äiti - äiti

Hauska, ihana, paras kaveri, mutta voi että se osaa olla rasittava. Puolitoistavuotias. Näitä aikoja odotellessa...

Tervetullut turhista turhautuminen

Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.

Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.

Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä.

Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?

Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.

Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.

Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja.

Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.

Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.

Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä...

Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.

Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser.

Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).

Hulluja nuo suomalaiset.