perjantai 30. syyskuuta 2016

Maanteiden sankarit osa 4: Pittsburgh, Pennsylvania - Niagara Falls, Ontario, Kanada (päivä 6)

Emme syöneet Pittsburghissa edes kunnollista aamupalaa, sillä halusimme säästää mahalaukkujemme tilavuutta muutaman tunnin päässä häämöttävää herkkuhetkeä varten. Iltapäivällä oli tarkoitus loikata USA:sta Kanadan puolelle, ja koska matka kulkisi Buffalon (New York) läpi, meidän olisi pakko syödä buffalo wingsejä. Pakko.

Kyselin Facebookissa paikallisilta suomalaisilta vinkkejä parhaista siipipaikoista, ja kaksi nousi ylitse muiden: Se aito ja alkuperäinen Anchor Bar ja monen mielestä parempaa soosia tarjoileva Duff's. Päädyimme jälkimmäiseen, sillä heidän nettisivunsa vaikutti lupaavalta: 
"WARNING! MEDIUM IS HOT! MEDIUM HOT IS VERY HOT! HOT IS VERY VERY HOT!"
Matka New Yorkin osavaltion pohjoisosaan oli kaunis. Ajelimme pitkän pätkän Erie-järven rannikkoa pitkin, ja Buffalo tuli vastaan lähes huomaamatta. Jatkoimme matkaa kuitenkin vielä vähän Buffalon ohi ja parkkeerasimme pirssimme Niagara Fallsin Duff's-ravintolan eteen.

240 mailia, 390 kilometriä.

Minä yritin olla viisas ja tilasin medium-vahvuisessa kastikkeessa uitetut siivet - niidenhän uhkailtiin olevan "hot". Scotty halusi pistää makunystyränsä hieman kovemmalle koetukselle ja pyysi hot-annoksen (muistattehan, "very hot"). Ja kun sanon, että siivet uivat kastikkeessa, ne todellakin uivat:


Ai jösses, että olikin hyvää! Scottyn wingseissä oli ehdottomasti enemmän potkua, mutta mielestäni juuri sopivasti. Oman annokseni kastikkeen tulisuutta oli taitettu aika reippaasti voilla, mutta koskapa mikään menisi voista varsinaisesti pilalle. Kastike teki mieli nuolla lautaselta, siipiöverien jälkeenkin, mutta onneksi siihen ei tarvinnut alkaa, sillä ostimme kastiketta kotiin viemisiksi (ja kotona lautaselta nuoltavaksi). Suosittelen, lämmöllä.

Herkuttelun jälkeen oli aika ajella Kanadan puolella olevaan kaimakaupunkiin. Matka oli lyhyt ja nopea, eikä rajamuodollisuuksissa mennyt aikaa kuin ehkä minuutti. Kaupungeille nimensä antaneet vesiputoukset, Niagara Falls, olivat melkein heti vastassa, ja näky oli vähintään mykistävä.

Känädä, täältä tullaan!

Itse putouksia pääsee ihastelemaan aivan maksutta, mutta parkkipaikasta maksoimme 20 (Kanadan) dollaria, johon sisältyi myös kattava esite. Olisin maksanut moninkertaisesti, sillä kuohuava vesimassa oli jotain todella lumoavaa katsottavaa. Katsokaa itse, jos ette usko:

Melkoinen voima. Ja ääni!

Ei tehnyt mieli mennä kahlaamaan.


Niagarajoen toisella puolella näkyi Yhdysvallat.
Putouksilla olisi voinut käydä suihkussakin, mutta päätimme jättää venematkan tällä kertaa väliin.

Valitettavan harvinainen perhepotretti.

Niagaran putoukset koostuvat kolmesta eri putouksesta, joista kuuluisin ja kuvauksellisin on tuo hevosenkengän muotoinen Horseshoe Falls. Vaikka putoukset ovat Kanadan ja USA:n rajalla ja ihailtavissa molemmilta puolilta, kannattaa ehdottomasti hurauttaa Kanadan puolelle, sillä kokonaisuuden näkee ja hahmottaa sieltä paremmin.

Putouksia pääsee katsomaan myös lähempää alempana olevalta näköalatasanteelta (maksusta), mutta me emme lasten kanssa sinne viitsineet tunkeutua. Elokuun lopullakin, vaikka pahin lomaryysis oli varmasti ohi, porukkaa riitti, mutta ei niin paljon, ettei turvakaiteiden vieressä olisi riittänyt tilaa kaikille pällistelijöille.

Vesiputousten jälkeen ajoimme vielä Kanadan suurimpaan kaupunkiin, jonka otimme matkasuunnitelmaan mukaan vasta reilu viikko ennen reissuun lähtöä. Voi, onneksi otimme!


osa 1 | osa 2 | osa 3

tiistai 27. syyskuuta 2016

Yllättävä koulutaival

"Äiti, what is school in Finnish?"
"Koulu."
"Is it a koulu day today?"
"Kyllä, tänään on koulupäivä."

Meidän arki muuttui kertaheitolla, kun sain viime viikolla sähköpostin, jossa ilmoitettiin vapautuneesta esikoulupaikasta. Olimme viskanneet varovaisesti verkon vesille viime keväänä, kun haimme Iitalle paikkaa peer slot -ohjelmasta, eli hyväksytyksi tullessaan hän olisi päässyt ns. normaalisti kehittyvänä lapsena tsemppaajaksi oppimisvaikeuksia tai erityistarpeita omaavien lasten luokkaan. Paikat olivat kuitenkin täynnä reilusti ennen uuden kouluvuoden alkua, joten hyväksyimme sen, että neiti olisi vielä vuoden kotona.

Juuri, kun olin viime torstaina ehtinyt hiljaa mielessäni surkutella, etten yksinkertaisesti ehdi puuhastella neljävuotiaamme kanssa tarpeeksi kehittäviä juttuja, sähköpostiin kilahti kysely, olisimmeko vielä kiinnostuneita. Eipä sitä montaakaan minuuttia tarvinnut miettiä, ennen kuin lähetin hyväksyvän vastauksen. Naperon uusi opettaja ehdotti aloituspäiväksi maanantaita, eikä meillä vastusteltu - vähiten itse oppilas, joka oli pyytänyt päästä kouluun jo vaikka kuinka kauan.

Rakensimme isolle tytölle ison tytön sängyn. Parasta muutoksessa? Hänen huoneensa näyttää kuulemma nyt koululta.
Selvä kouluhan se.
Scotty teki eilen etäpäivän, jotta voisimme käydä viemässä lapsukaisemme ihkaensimmäisenä koulupäivänä yhdessä luokkaan. Neiti ei edes vilkuttanut meille, ennen kuin katosi leikkimään muovailuvahalla. Jäimme hetkeksi juttelemaan opettajan kanssa ja seuraamaan tilannetta ikkunan takaa, eikä siinä tainnut mennä kuin korkeintaan viisi minuuttia, ennen kuin ensimmäiset halaukset vaihdettiin. Hyvä tästä tulisi.

Kun Iita sanoi eilen iltakylvyssä polskiessaan minulle, että aikoo puhua koulussa huomenna (tänään) suomea, ohimolle kihosi kylmä hikikarpalo. Yleensä olen enemmän kuin innoissani, kun lapsi osoittaa kiinnostusta suomen kieleen, mutta "esikuvana" ollessa passaisi ehkä puhua samaa kieltä muiden kanssa. Varsinkin, kun se hänen puhumansa suomikin on enimmäkseen "suomea". "Äiti, I'm going to tell them hörti pörti kukka kakka." Aha.

Suomi ja suomalaisuus on alkanut kiinnostaa häntä selvästi enemmän meidän Suomen-reissun jälkeen, mikä ei kyllä olisi voinut sattua parempaan saumaan, sillä nythän hän viettää muutaman tunnin (arki)päivässä täysin englanninkielisessä ympäristössä. Hän on aivan selvästi sisäistänyt kahden kielen eron ja pyytää minua jatkuvasti kääntämään sanoja englannista suomeen, vaikka varmaan tietäisi itsekin vastauksen. Tai siis varmasti tietäisikin, sillä ymmärtää aivan kaiken. Nokittelee isäänsä suomen osaamisella. Ihan jokainen termi ei ole vielä kuitenkaan mennyt oikeaan kielilokeroon. "Äiti, what is kakka in Finnish?"

Varoitin opettajaa, että jos Iitan suusta pääsee outoja sanoja, ne eivät ole hölynpölyä, vaan suomea. Jääpä nähtäväksi, onko koulussa puhuttu tänään hörti pörtistä...

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Maanteiden sankarit osa 3: Mount Pleasant, Etelä-Carolina - Staunton, Virginia - Pittsburgh, Pennsylvania (päivät 4 ja 5)

Niin mielelläni kuin olisinkin viettänyt sunnuntain rannalla makoillen, meidän oli jatkettava matkaa, jos halusimme nähdä kaiken kunnianhimoiseksi paisuneella listalla olevan. Scottyn serkku oli tarjoutunut majoittamaan meidät Virginiassa, joten pakkauduimme jälleen autoon ja läksimme taittamaan noin kahdeksan tunnin ajomatkaa.

775 kilometriä.

Alkumatka meni sutjakkaasti, mutta Virginian vuoristoisilla teillä oli ruuhkaa pysähdyksiin saakka. Sunnuntainakin. Pieni mies ei olisi enää jaksanut olla köytettynä turvaistuimeen, joten köröttelimme määränpäähän äänekkäiden protestien saattelemana.

Scottyn serkku istui talonsa eturapulla odottamassa ja kertoi heti, mistä löytyisi jääkylmää olutta. Hän tiesi Scottyn olutinnostuksesta, joten hän oli käynyt ostamassa lähipanimoilta meille maisteltavaa. Iita juoksi heti keinun luokse, ja kun hänen pari vuotta vanhempi pikkuserkkunsa, jota ei ollut koskaan tavannut, saapui Scottyn toisen serkun sekä tädin mukana paikalle, peli oli lopullisesti menetetty. Iita ei malttanut edes syödä kunnolla illallista.

Ilta oli rento ja miellyttävä. Söimme isolla takakuistilla ja kuuntelimme pienten tyttöjen kiljahduksia, kun he huristelivat köysirataa pitkin alas kerta toisensa jälkeen. Scottyn tädin mies oli otettu, että ajoimme Virginiaan sukuloimaan. Hän ei ollut tavannut aiemmin lapsista kumpaakaan.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä suht' aikaisin ajamaan, sillä seuraava kohteemme, Pittsburgh, oli vajaan viiden tunnin ajomatkan päässä, ja halusimme ehtiä tutustua kaupunkiin mahdollisimman hyvin - olimmehan liikkeellä yhden yön pysähdystaktiikalla. Lapsia kuitenkin nukutti collegeen lähteneen, mutta teiniaikaiset julisteet seinälle jättäneen pikkuserkun huoneessa niin hyvin, että aamupalaakin syötiin verrattain myöhään.

Serkun todella miellyttävä ja mukava vaimo halusi viedä lapset ruokkimaan hanhia läheiseen puistoon, ja koska olimme edellisenä päivänä sen Iitalle luvanneet tekevämme, ei auttanut hätiköidä lähdön kanssa. Onneksi emme hätiköineet, sillä tyttösemme kertoi jälkikäteen koko matkan kohokohdaksi virginialaisessa leikkipuistossa leikkimisen. Lisäksi saimme lyhyen historiakierroksen Stauntonin viehättävässä pikkukaupungissa.

Heippojen jälkeen läksimme ajamaan kohti Pittsburghia. Scotty halusi näyttää meille monikaistaisten ja tylsienkin Interstate-valtateiden vaihteluksi kauniita maisemia, joten ajoimme Shenandoahin kansallispuistoon ja sen läpi kulkevalle 170 kilometriä pitkälle Skyline Drive -maisemareitille, joka mukaili valtatietä, jota pitkin jatkaisimme matkaa.



Tien nopeusrajoitus oli 50 km/h, ja kun GPS:mme oli kehottanut meitä poistumaan puistosta tarpeeksi monta kertaa ja näytti matkan kestoksi melkein kahdeksaa tuntia, päätimme totella. Bensatankkikin alkoi olla uhkaavan tyhjä, joten olisi hyvä aika hypätä kansallispuistosta pois ja jatkaa tehokasta matkantekoa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä moni puistosta poisjohtava tie oli suljettu. Meillä oli siis kaksi vaihtoehtoa. Toivoa, että tankillinen bensaa riittäisi koko puiston läpi tai joku muu sivutie olisi auki, tai kääntyä takaisin. Koska olimme taittaneet maisemareitistä vajaan kolmanneksen, päätimme kääntyä takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin. Ajoimme takaisin aina Stauntoniin asti. Henkeäsalpaavan kauniit maisemat olivat lisänneet matka-aikaa parilla tunnilla.

Ajoimme Virginian sekä kauniin ja selkeästi erittäin Trump-ystävällisen Länsi-Virginian läpi Pennsylvaniaan. Pittsburgh lähestyi lähestymistään, mutta sitä ei huomannut kuin vasta todella lähellä itse keskustaa. Suurkaupunkien laajalle levittäytymiseen tottuneena se yllätti, kuten myös se, kuinka mäkistä ja vehreää kaupungin ympärillä oli. Mielikuvani teollisesta ja harmaasta Steel Citystä oli täysin väärä.

420 kilometriä. Plus ne maisemareitillä ajetut...

Aurinko paistoi jo aika matalalta, kun saimme auton parkkiin Pittsburgh Penguinsien stadionin lähelle. Iita olisi halunnut mennä pelaamaan jääkiekkoa Stanley Cup -mestareiden kanssa, mutta he eivät valitettavasti olleet kotona, vaikka tyttö kuinka huhuili pinguja tulemaan ulos.


Patsastelun jälkeen kävelimme downtowniin syömään monen mielestä Pittsburghin kuuluisinta ruokaa, Primanti Brothersien sandwichiä, eli täytettyä leipää. Täytevaihtoehtoja oli monta, mutta kaikkien paksujen valkoisten leipäviipaleiden välistä voi olettaa löytävänsä anteliaan annoksen ranskalaisia.

Itse leivät eivät olleet parasta ruokaa, mitä reissussa olimme syöneet (sitä leipää tosiaan oli paljon), mutta mahat tulivat enemmän kuin täyteen, ja se oli siinä vaiheessa pitkää matkapäivää tärkeintä. Ympäristössäkään ei ollut valittamista - istuimme toriterassilla ja katselimme pilvenpiirtäjistä heijastuvaa laskeutuvaa aurinkoa.


Oli jo pimeää, kun ajoimme joen yli Duquesne Inclinelle, eli jyrkkää (30 astetta) rataa ylös kiipeävälle raitiovaunulle. Rata oli otettu käyttöön vuonna 1877, ja se oli muuttunut hiljalleen kuljetuskäytöstä matkustajakuljetukseen. Vanhat vaunut on entisöity, mutta ajan patina oli tallella ylös kaapelin perässä nytkyttelevässä ja natisevassa kulkuvälineessä.

Raiteet.

Edestakainen matka maksoi aikuiselta viisi dollaria ja oli ehdottomasti jokaisen sentin arvoinen. Enemmänkin. Edes korkeanpaikankammoiselle se ei ollut aivan järkyttävä kokemus, vaikka vaunusta näki selvästi alla koko ajan loittonevan maan.

Näköalatasanteelta avautui melkoisen upea postikorttimaisema:




Seuraavan päivän postikorttimaisemat taisivat siltikin viedä voiton. Niistä lisää seuraavassa osassa.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Maanteiden sankarit osa 2: Isle of Palms, Etelä-Carolina (päivä 3)

Reissun ensimmäinen hotelliaamu alkoi iloisissa merkeissä, kun hyvä ystäväni soitti kertoakseen, että Scottysta on tulossa isä. Unenpöpperössä en ihan sadasosasekunnissa uskaltanut hypätä haluamaani johtopäätökseen, mutta ei siihen kauaa mennyt, kun hihkuin puhelimeen "Congrats, congrats, congrats!" Scottysta ei kuitenkaan ollut/ole tulossa kolmatta kertaa isää, vaan ystäväisemme olivat onnistuneet vauvapuuhissa ilman ulkopuolista apua.

Olimme ajatelleet käyvämme tutustumassa Charlestonin keskustaan, mutta leppoisa rantapäivä ennen illan häähulinoita vei lopulta helpon voiton. Edellisenä iltana rannalla sattunut hiekkatapaturma (hiekkaiset kätöset + silmienhieronta = iso itku) haluttiin estää, joten kävimme ostamassa Iitalle aurinkolasit estämään Atlantin hienoksi hiomia murusia päätymästä verkkokalvoille.

Scotty oli innoissaan, koska samasta kaupasta sai hänen kovasti kaipaamaansa Yuengling-olutta, jonka jakelualue ei yllä meille asti. Tökkäsimme muutaman pullon jäillä täytettyyn kylmälaukkuun ja läksimme rantapiknikille.

"Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku."
No nyt tulee hyvä kakkuja, kun porukalla tehdään!
Ihana, lämmin Atlantti!
Ystäväpariskunnan häät olivat Isle of Palmsissa, Wild Dunes -lomakohteessa. Muut Kansas Citystä saapuneet juhlavieraat majoittuivat Wild Dunesissa, mutta koska meillä oli auto käytössä (ja ollaan pihejä), nappasimme hotellin vartin ajomatkan päästä Mount Pleasantista. Pääsimme kuitenkin nauttimaan lomakohteen eduista, kuten rauhallisesta rannasta, kavereiden siivellä.

Ajomatka Mount Pleasantista Isle of Palmsiin oli melko huumaava. Ylittämämme Intracoastal Waterway, eli 4 800 km pitkä huollettu, keinotekoinen ja vilkas vesiväylä oli erikoinen näky villiintyneiden vesikasvien keskellä. Komeat talot ja niiden yhteydessä olleet piiiiiiiitkät laiturit rytmittivät vetistä ryteikköä, jossa voin kuvitella alligaattorin jos toisenkin elävän oikein pulskaa elämää.

Iita oli innoissaan, kun näki palmuja. "Jungle trees! Those are jungle trees! It means the Jungle Book is real! The little boy and the bear are real! It's finally real!"

Isle of Palms näytti melko vauraalta kaupungilta kartanoineen, taloineen ja loma-asuntoineen. Meininki oli rentoa ja ihmiset ruskettuneita. Arkkitehtuuri oli hyvin erilaista kuin täällä tornadojen luvatussa maassa. Kellareiden sijaan talot olivat tukevasti korkeiden pilareiden päällä. Hurrikaania tai tulvaa ei kannata mennä pakoon maan alle.

Kun ajoimme Wild Dunesin vartioitujen porttien läpi, saimme parkkiluvan, jossa kiellettiin ruokkimasta tai härnäämästä alligaattoreita. Aijaa.

Loma!
Rannalla lasten riemulla ei ollut rajaa. Kuinka kiva onkaan kaivaa kuoppa ja odottaa, että iso aalto täyttää sen vedellä? Tai taputella täydellinen hiekkakakku vain astuakseen heti sen päälle? Pomppia äidin ja daddyn kanssa aallokossa? Syödä hiekkaa?

Uudet, ihan ite valitut aurinkolasit.
Ei mulla muuta.
Muutaman tunnin rantarentoilun jälkeen palasimme hotellille pesemään enimmät hiekat ja vaihtamaan juhlavaatteet niskaan. Hurautimme takaisin rannan tuntumaan, ja omatoimista Scottya hermostutti jättää auto valet parkingiin, eli henkilökunnan pysäköimäksi.

Kävelimme boardwalkia eli puista kävelysiltaa pitkin vihkimispaikalle. Kaksi keskiläntistä saivat toisensa Atlantin kuohuessa taustalla. Lyhyen seremonian jälkeen käpsyttelimme vastaanottopaikalle, jossa nautimme ensin merenantimia, kuten ostereita, ja virvokkeita cocktail-tunnin muodossa, ja myöhemmin varsinaisella vastaanotolla herkuttelimme notkuvasta seisovasta pöydästä ja tanssimme jalat puuduksiin. Tai parkettien partavaahto eikun -veitsi Iita tanssi.

Kaikki valmista.
Seuraavana aamuna kuskina ollut Scotty oli pirteä. Minä en.

torstai 15. syyskuuta 2016

Viimeinen blogi-identiteettikriisi?

Mielessä on pitkään pyörinyt blogin ilmeen päivittäminen. Piristäminen. Parantaminen. Harkitsin jo hetken jos toisenkin blogin siirtämistä toisaalle, mutta jänistin. Taitaisi tulla ikävä tuttua ja turvallista.

Ehdin käyttää tunteja ja taas tunteja uuden blogin viilaamiseen, mutta routa tosiaan ajoi porsaan kotiin, kun tajusin, ettei minua estä (juuri) mikään tekemästä haluamiani muutoksia täällä. Suonette siis anteeksi remontin keskellä elämisen. Remontti kuulostaa kuitenkin, ainakin teoriassa, helpommalta vaihtoehdolta kuin totaalinen muutto.

Suurin muutoshan tässä on uusi (muka)nokkela, sisältöä toivottavasti paremmin kuvaava nimi:


Entiset osoitteet (oliennenonnianni.com ja vanha kunnon sounot.blogspot.com) toimivat edelleen. Blogin uusi "virallinen" osoite on kuitenkin:


Toivottavasti tykkäätte!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Maanteiden sankarit: Kansas City, Kansas - Mount Pleasant, Etelä-Carolina (päivät 1 ja 2)

Heti Suomen-matkan varaamisen jälkeen saimme tietää, että ystävämme olisivat menossa naimisiin vain puolitoista viikkoa paluumme jälkeen. Miten mukavaa! Häitä ei kuitenkaan juhlittaisi Kansas Cityssä, vaan meille vähän eksoottisemmassa paikassa, Etelä-Carolinassa. Toisella puolella mannerta. Heti Suomen-matkan jälkeen. Toisella puolella mannerta.

Selailtuamme melko suolaisia lentohintoja Scotty heitti ilmoille varovaisen idean: Voisimme sijoittaa lentolippurahat uuteen, isompaan autoon ennen häitä ja ajaa rannikolle. Malttia riitti noin kaksi sekuntia, ennen kuin olimme autoliikkeessä allekirjoittamassa ostopapereita.

Hääreissu alkoi hiljalleen paisua mielessä. Mitäs jos ajaisimme samalla sukulaisten luo Virginiaan? Scottyn vanhoille kotikulmille Washington D.C.:hen? New Yorkiin? Voisimme varata puolitoista viikkoa eeppiselle ja todennäköisesti myös aivan pähkähullulle matkalle. Miksipä ei? (Koska meillä on kaksi lasta. Kaksi pientä lasta.)

Tuttuun tyyliin päitä ei paljoa suunnittelulla vaivattu, ja alustavasti lopullinen reitti lyötiin lukkoon vasta viikkoa ennen lähtöä. Meillä oli vain yksi pakollinen ja valmiiksi aikataulutettu juttu, mutta muuten matka saisi elää omaa elämäänsä.

Häihin oli siis kuitenkin ehdittävä. Matkaa meiltä päämäärään olisi reilu 1800 kilometriä. Noin puolessa välissä olisi Nashville, joka olisi luonnollisesti hyvä yöpymispaikka. Se oli meille kuitenkin entuudestaan tuttu, ja pikkuhiljaa yön läpi ajaminen ja yhden hotelliyön säästäminen alkoi tuntua hyvältä idealta. Lapset voisivat nukkua (ja olla hiljaa!) suurimman osan matkasta, ja me voisimme ajella vuorovedoin. Torkkuakin.

Scottyn työkaveri totesi meidän olevan hulluja.


Häät olivat lauantaina 27.8., ja meillä oli hotellihuone varattuna kahdeksi yöksi Mount Pleasantista, Charlestonin kupeesta. Päätimme lähteä liikkeelle torstaina iltapäivällä, Scottyn töiden jälkeen. Mies ilmoitti keskiviikkona työporukalleen tekevänsä etäpäivän, jotta säästäisi hieman autossa istumista, mutta Luontoäidilläpä olikin hieman erilaisia suunnitelmia meidän varalle. Keskiviikkoiltana Kansas Cityn yli vyöryi voimakas ukkosrintama, joka yllätti meidät viskelemällä rakeita auton niskaan, kun olimme palaamassa kaupoilta kotiin. Onneksi eivät olleet tarpeeksi isoja tekemään vahinkoa.

Kotona helpotuksenhuokaus muuttui kuitenkin ketutuksenkähinäksi. Ukkonen oli rikkonut kaapeli- ja samalla internet-vastaanottimen, sekä yläkerran telkkarin. Lomafiilis meinasi vähän kaikota. Meiltä molemmilta jäisi työt tekemättä seuraavana päivänä, sillä ilman nettiyhteyttä hommista ei tulisi yhtään mitään. Talo- ja lemmikkivahdin puolestakin harmitti, sillä hän olisi ilman viihdykettä sunnuntaihin asti, jolloin korjaaja viimein pääsisi paikalle.

Reissun jälkeen kuulimme, että viereiselle naapurille oli tullut tuhansien dollarien edestä vahinkoja, ylijännitesuojatuista pistorasioista huolimatta. Salama oli lyönyt todella lähelle. Siinäpä ei enää vanhan ja pienen telkkarin hajoaminen tuntunut missään.

Torstai oli touhua täynnä työttömyydestä huolimattakin. Vaikka yritimme olla fiksuja ja filmaattisia pakkauksen suhteen, ison auton iso takakontti ja vähän jalkatilatkin tulivat täyteen tavaraa. Eipä tuo ihme ole, kun tarvitaan rattaista ja matkasängyistä lähtien roipetta.

Pääsimme matkaan suunnitellussa aikataulussa, eli iltapäivällä. Matkaeväshamstrauksen jälkeen hyppäsimme pikatielle ja posottelimme muutaman tunnin. Vähän ennen kahdeksaa pysähdyimme syömään, minkä jälkeen pienin matkustaja simahti yöunille. Oli rauha maassa autossa, kunnes alkoi aivan kamala ukkonen ja rankkasade. Muita se ei tuntunut haittaavan, sillä kaikki muut, paitsi rattia aika lujaa puristeleva meikämamma, torkkuivat.

Scotty otti kuvan sillasta St. Louisissa.

St. Louisin toisella puolella vaihdoimme taas kuskia, ja oli minun vuoro levätä hetki. Hieman ennen Nashvillea juoksimme nopeasti auton ympäri, etteivät lapset ehtisi havahtua pikaiseen pysähdykseen ja vuoronvaihtoon. Onneksi he jatkoivat unia. Tarvitsinkin hiljaisuutta ajaessani sumuisen ja pimeän Tennesseen läpi.

Olin sikiunessa, onneksi vänkärinpaikalla, kun Scotty tökki minua hereille aamuauringon kajastaessa Tennesseen kaakkoisrajaa ja Great Smoky Mountainseja lähestyessämme. Onneksi tökki.




Vuoriston toisella puolella olikin jo Pohjois-Carolina. Olimme reippaasti voiton puolella, ja Scotty pääsisi todistamaan töissä jääräpäisyytensä/-mme, sillä emme todellakaan pysähtyneet yöksi yhtään minnekään. Itse asiassa koko yöajo meni todella kivuttomasti ja nopeasti, ja väsymys alkoi painaa vasta noin tunti ennen Charlestonia, mutta porkkanana toiminut pienpanimo Charlestonin pohjoispuolella auttoi jaksamaan.

Hengailimme panimolla tunnin verran, sillä hotelliin pääsisimme vasta kolmen jälkeen. Olimme olutbreikille pysähtyessämme olleet matkalla noin 20 tuntia, sisältäen muutaman eväs- ja vähän useamman vessa- ja tankkaustaon.

Kävimme hotellilla ansaitussa ja tarpeellisessa suihkussa, ennen kuin menimme treffaamaan muita Kansas Citystä matkanneita (lentäneitä). Kävimme haistelemassa ja lapset vissin maistelemassakin Atlanttia, ennen kuin palasimme hotellin läheisyyteen.



Päätimme verrytellä istumisesta jäykistyneitä jäseniä ja kävellä reilun kilometrin päässä olevaan ravintolaan. Väsymys alkoi vihdoin kuroa meidän ottamaa etumatkaa kiinni, ja kun paluumatkalla emme löytäneet yhtäkään toimivaa liikennevaloa, jonka avulla olisimme päässeet turvallisesti vilkkaan tien toiselle puolelle, alkoi huumori loppua. Onneksi löysimme sopivan raon tien yli loikkimiselle; muuten poliisit olisivat saattaneet saada erikoisen soiton sisuuntuneelta suomalaiselta, joka haluaa virkapukuisen escortin eteläcarolinalaisen kadun yli.

Voin kertoa, että ensimmäisenä hotelliyönä nukutti hyvin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Yksivuotisneuvola amerikkalaiseen tapaan

Vilkuilen kelloa hermostuneesti. 13:08. Viisi tuntia palkkatöitä on vihdoinkin täynnä, joten voin siirtyä tarkastelemaan lasten aikaansaamia vahinkoja. Isompi on tehnyt kosteuspyyhkeestä nukelle, jonka nimi on tänään kuulemma prinsessa Kala, hienon mekon, ja pienempi hortoilee lattialle romauttamansa Duplo-kasan päällä. Normipäivä.

Ei kuitenkaan, sillä reilun tunnin päästä pitää lähteä lääkäriin kuulemaan edellisellä viikolla vuoden täyttäneen miehen mitat. Innokkaana lääkäriin mukaan lähdössä oleva mies tulee töistä kotiin keskelle kaaosta ja yöpaidassa laahustavia perheenjäseniä. Minulla on toki yöpaidan lisäksi päällä myös juuri saapuneet juoksulenkkarit. Mies ei kuitenkaan käänny kannoillaan.

Vuosi tuli täyteen vieraassa kaupungissa. Siitä lisää pian.

Vartti ennen lähtöä muistan, etten muista, missä entisen vauvan, nykyisen taaperon rokotuskortti on. En tietenkään etsi ensimmäisenä sieltä, missä sen pitäisi olla, vaan koluan hätäisesti läpi kaikki mahdolliset muut säilytyspaikat. Kurkkaan viimeisenä vielä sinne kansioon, jonka päällä lukee medical, ja siellähän se vaaleanpunainen pahviläpyskä on.

Ajamme lyhyen matkan lääkärin vastaanotolle. Näytän vakuutuskorttia vastaanottovirkailijalle kello 14:31, ja istumme värikkääseen odotushuoneeseen. Ympärillä käy hälinä, kun moni muukin perhe odottaa sisäänpääsyä. Lapset laskevat seinille maalattuja eläimiä, ja meidän potilas hieroo silmiä. Olisi toisten päikkäreiden aika.

Kuka arvaa, missä olimme?

Vilkuilen jälleen kelloa hermostuneesti. Viimein reilun puolen tunnin istuskelun jälkeen meidät kutsutaan sisään, vartin myöhässä. Hoitaja ohjaa meidät pieneen tutkimushuoneeseen, jonka seinillä on junia ja junakarttoja. Muissa huoneissa on eri teemat, college-maskotteja ja safarieläimiä, mutta juuri tämä huone tuntuu kiinnostavan molempia lapsiamme. Choo-choo.


Hoitaja kyselee, kuinka monta wet ja dirty vaippaa vaihdamme päivässä. Moneltako mennään nukkumaan, kuinka paljon juo vettä/maitoa/mehua? Syökö kaikista ruokaryhmistä? Onko allergioita? Osaako kävellä tuen kanssa? Ai että osaako! Meillä juostaan! Osaako ilman tukea? Katso edellinen... Osaako seistä hetken yksin? Osaako yhden tai kaksi sanaa? Äiti, daddy. Osaako taputtaa? Kyllä. Entä vilkuttaa? Kyllä. Ymmärtääkö peruskomentoja? Halutessaan.


Mitataan paino ja pituus. Päänympärys. Hoitaja mittaa sentit ja kilot, mutta kirjoittaa ne paperille tuumina ja paunoina. Minä ehdin kuitenkin tallentaa ne järkevämmät mittayksiköt: 75,5 cm, 9,52 kg. Vuodessa pitutta on tullut yli 27 senttiä, ja painoa melkein kuusi kiloa.

Hoitaja poistuu huoneesta ja jättää meidät odottamaan lääkäriä. Kuluu hetki, jos toinenkin. Kuuntelemme ohuiden seinien läpi kantautuvaa lapsen rääkymistä. Jollain on huono päivä.


Lopulta ovenraosta kurkistaa aina niin aurinkoinen lääkärimme - sama, joka näki lapsemme ensimmäisen kerran jo sairaalassa alle vuorokauden ikäisinä - jonka mielestä ei ole mitenkään mahdollista, että naperomme on jo vuosikas. Isosisko haluaisi jutella kovasti lääkärille, olihan viimeksi hänen vuoro olla huomion keskipisteenä. Tällä kertaa kuitenkin keskitymme pikkuveljeen, vaikka vieressäni välähteleekin vähän väliä pari neljävuotiaan rautaisia asentoon vedettyjä hauiksia. "I'm a really strong girl!" Niin olet, kultaseni, niin olet.

Lääkäri juttelee niitä näitä ja tutkii samalla lapsen silmät, korvat, suun ja keuhkot. Kyselee, onko meillä kysymyksiä tai huolia. Ei ole. Napero siirretään tutkimuspöydälle, jossa lääkäri kutittelee pömppömahaa samalla, kun tunnustelee sitä. Kurkkaa vaipan sisään, pyörittelee lonkkia. Lopulta pikkuveijari lasketaan lattialle, jossa alkaa armoton räkätys ja juoksu lähimmälle roskikselle. Pienen miehen harmiksi hän ei yletä ottamaan sieltä mitään asiaankuulumatonta. Tai edes -kuuluvaa.


Lääkäri kertoo hymyillen, että kaikki on täydellisesti. "See you in three months!" Jäämme odottamaan hoitajia, jotka tulevatkin melko pian kolmen rokotteen kanssa. Allekirjoitan kaksi vastuunvapautuslomaketta, ja hoitaja täyttää sen vaaleanpunaisen rokotuskortin, jonka melkein unohdin kotiin. Puolialaston pieni mies laitetaan tutkimuspöydälle selälleen. Daddy pitelee käsistä, hoitaja reisistä. Toinen hoitaja tökkää oikeaan reiteen kaksi piikkiä, toinen hoitaja vasempaan yhden. MPR, pneumokokkikonjugaatti, sekä influenssa lääkärin suosituksesta.

Hoitajat lähtevät huoneesta ulos itkun ja niiskuttelun saattelemana. "Take as much time as you need. I will take you guys to the lab when you're ready." Tökkiminen ei ole vielä ohi.


Pitelen pientä ja väsynyttä miestä vielä hetken verran uudessa odotustilassa sylissä, kunnes meidät kutsutaan labran puolelle. Itkusta ja helteestä hionnut kikkarapää ihmettelee edessäni lässyttävää hoitajaa, joka tökkäisee pahaa-aavistamatonta potilasta sormeen ja tiristelee verta putkiloon tuskastuttavan hitaasti. Yritän pidellä kiemurtelevaa lasta mahdollisimman hellästi mutta napakasti, jotta pääsisimme nopeasti kotiin. Kun hoitaja viimein saa laastarin paikoilleen, saa hän palkinnoksi leveän, kuusihampaisen hymyn.


Kirjaudumme ulos. Loppulasku tunnin keikasta, josta suurin osa oli odottelua, on 697 dollaria, josta emme itse maksa penniäkään, vaan vakuutus korvaa kaiken. Varaan uuden ajan kolmen kuukauden päähän, ennen kuin pakkaamme lapset autoon. Pienempi nukahtaa lähes välittömästi.


Meidän pieni, iso mies.

Huom: Eri lääkäreillä on eri käytäntöjä - tämä on vain yksi kokemus monien joukossa.