Ulkosavolaisen joulukalenteri: 11. luukku

Kun menin hakemaan lapsia tänään hoidosta, meidän pitkälettinen neiti ilmoitti, että hän haluaa leikata hiukset lyhyeksi. Olemme käyneet tätä keskustelua ennenkin, ja sanoin jo silloin, että kannattaa miettiä pari päivää ennen lopullista päätöstä, sillä vaikka hiukset kasvavat kyllä takaisin, siihen menee aikaa. Silloin jänisti.

Ehdotin samaa harkinta-aikaa nytkin, mutta ei. Tyttö oli päättänyt, että letti lähtee.

Hän halusi kuitenkin odottaa siihen asti, että daddy tulee kotiin. Daddykin kuulemma ilahtuisi lyhentyvästä kuontalosta, sillä hiusten aamuinen harjaaminen helpottuisi. Laitan lapsille eväät ja vaatteet kyllä valmiiksi, mutta lähden töihin yleensä jo ennen, kuin kumpikaan lapsista on hereillä, joten kaikenlainen puunaaminen jää isukin harteille. Pitkien ja vähän hamputtuneiden hiusten harjaaminen on ollut, no, melko takkuista puuhaa.

Aloitin ensin varovasti leikkaamalla reilut 10 senttiä pois, mutta lopputulos ei kuulemma ollut tarpeeksi lyhyt. Napsuttelin sentti sentiltä pituutta pois, kunnes hiukset yltivät juuri ja juuri harteille, ja se oli sitten hyvä. Lapsukainen hengitteli hyvin dramaattisesti syvään ja hoki, että hänestä tulee kyllä tosi söpö.

No tulihan siitä!

Otettiin isovanhemmille vähän kuvia, ja neiti halusi pukeutua sillä tavalla semihienosti. Löysi kaapistaan minun vanhan, äidin aikoinaan ompeleman mekon. Toinen veljistänikin muistanee tämän pussihihaisen unelman melko elävästi... Isosisko tykkäsi pukea pikkuveljeä.

Nyt tuo ei malttaisi odottaa, että pääsee huomenna kouluun kehuttavaksi. Oli kuulemma kertonut jo vaikka kenelle, että aikoo leikata tänään hiukset. Ettei se sitten aivan hetken mielijohteen päätös ollutkaan.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 20. luukku

Nyt ei ole enää mitään tekosyytä olla siivoamatta/leipomatta/kokkaamatta, sillä viimeinenkin tilauskäsityö on taputeltu. Ensimmäisenä urakkana oli järjestellä kellaria sillä aikaa, kun sauna lämpesi. Lapset koristelivat (teko)kuusen (enkä ole käynyt vieläkään siirtämässä yhtään koristetta), ja me jouluistimme baaria. Enkelikellon verran.

Kuusi piti koristella nuken kanssa. Neiti muuten kertoi meille tässä taannoin, että aikoo hankkia kuusi (6!) lasta, ja meidän vastuulla on sitten hoitaa lapsenlapsia. Kun kysyimme, mitä hänen vastuulle sitten jää, niin vastaus oli, että ajaa lapset meidän luo.

Selevä. Joko saa paeta Timbuktuun?

Kellarin taverna on valmiina joulun glögihetkiin.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 18. luukku

Meidän ekaluokkalaisella on huomenna viimeinen päivä ennen talvilomaa, mikä tarkoitti tietysti tänään open lahjan valmistelua, koska mitään ei voi tehdä reilusti ennen viimetippaa. Ostimme eilen jo lahjakortin hänen lempikauppaansa, mutta napero halusi tehdä jotain itse, eikä kortti tällä kertaa kuulostanut hänestä tarpeeksi mielenkiintoiselta.

Kun ottaa huomioon kuusivuotiaan taitotason ja keskittymiskyvyn, niin äidin mielikuvitus oli vähän koetuksella. Päädyin lopulta lankatonttuihin, joita en ole itsekään tehnyt varmaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Tytön (enimmäkseen) tekemä tyttötonttu oikealla.
Äidin räpeltämä kaksilahkeinen vasemmalla.

Hirveän tarkkaa hommaa! Samalla piti toki tehdä prosessista "Youtube"-video,
joka ei kylläkään koskaan näe päivänvaloa. Eipä se silti estä neitiä sanomasta
joka videon jälkeen "Remember to subscribe to my channel and give me a big thumbs up!"

Meillä oli kiva askarteluilta; siitäkin huolimatta, että daddy oli lapsuudenkaverinsa kanssa University of Kansasin korispelissä, eikä kukaan ollut viihdyttämässä kolmevuotiasta jantteria. Kaveri malttoi kuitenkin onneksi olla sotkematta käsitöitä, ja open lisälahja tuli valmiiksi ilman kriisejä.

Huomenna pitää muistaa pukea tytölle päälle yöpuku (tai muistaa olla vaihtamatta vaatteita?), sillä koulussa on viimeisen päivän kunniaksi pyjama- ja aamutossupäivä. Näitä teemapäiviä on silloin tällöin; joko koko koulun laajuisesti, tai palkintona omalle luokalle. Tänään esimerkiksi oli Grinch-päivä, ja lapsia kannustettiin pukeutumaan vihreään tai Whovillen asukkaaksi.

Cindy Lou Who.

Kymppiuutisten loppukevennys: Näyttääkö tämä lapsen koulusta kotiin tuoma piirustus kenenkään muun mielestä Mr. Hankeyltä?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 14. luukku

Tein tänään piparitaikinan!

Mutta en pipareita. Ehkäpä sitten huomenna. Tai ylihuomenna. Tämä ilta pyhitettiin rennolle yhdessäololle ja flunssasta parantumiselle (koko pesue on taas sairaana), ja mikäs sen kivempaa, kuin katsella yhdessä elokuvaa popcornin kera.

Illan elokuvaksi valikoitui Netflixin originelli leffa The Christmas Chronicles. Voin suositella. Kurt Russell oli veikeä Pukki, ja meillä ainakin elokuva viihdytti niin lapsia kuin aikuisiakin.

Lattialla oleva lappu on muuten kirje Joulupukille, ja lyhdyssä piilottelevan Eila-tontun on tarkoitus toimittaa se perille ensi yönä. Siinä pyydettiin mm. elävää triceratopsia (keskenkasvuista sellaista, koska täysikasvuinen kolmisarvilisko ei mahtuisi meille sisälle, duh) ja kauko-ohjattavaa quetzalcoatlus-lentoliskorobottia (siipiväli yli 10 metriä).

Huoh.

New Yorkia, maanviljelyä ja kirosanoja

Voi härregyy sentään, miten nopeasti tämä kevät ja alkukesä on mennyt! Tai oikeastaan täällä skipattiin kevät ja mentiin suoraan lumisateesta järkkyhelteisiin. Se on vissiin ollut aika yleinen trendi muuallakin päin maailmaa, jos olen oikein ymmärtänyt.

Vetäistäänpä pikakelauksella, mitä täällä on blogihiljaisuuden aikana tapahtunut.

Mää kävin New Yorkissa!

Vietettiin hullun mahtavalla ja mahtavan hullulla tyttöporukalla äitienpäiväviikonloppu Manhattanilla, ja puhelimesta löytyneistä kymmenistä kuvista tasan kolme oli blogijulkaisukelpoisia:

USA:sta saa nyt lonkeroa (The Finnish Long Drink)!

La Guardialle laskeutuminen.

La Guardialta nousu.

Ruvettiin leikkimään maanviljelijöitä

Rakennettiin pihan nurkkaan kasvimaa, jossa kasvaa vaihtelevalla menestyksellä tällä hetkellä jos jonkinmoista yrttiä, mansikoita, mustikoita, viinirypäleitä, maissia, salaattia, porkkanaa, punajuurta, tomaattia, jalapenoa, hernettä, valkosipulia ja rikkaruohoa. Istutettiin pihaan myös kaksi omppupuuta, ja vaikka tässä on omavaraisuuteen vielä piiiiitkä matka, niin alku se on tämäkin.

Kesäloma alkoi

Kevään koulukuva. Meidän oma Farrah Fawcett...

Viimeinen päivä kindergartenia ennen kesälomaa.

Kun menin hakemaan neitiä koulusta viimeisen koulupäivän jälkeen, ensimmäiset lapset juoksivat ovista ulos kiljuen "Freedom!". Meidän lapsi mateli viimeisten joukossa ulos kyyneleet silmissä. Hänelle tulisi kuulemma ikävä opettajaa ja luokkakavereita. Onneksi tässä on päästy kuitenkin lomailun makuunkin, kun on käyty mökkeilemässä ja uima-altailemassa. Näillä helteillä ei ole oikein muuta jaksanutkaan tehdä.

Normikoulun korvikkeeksi aloitettiin kotona pianotunnit. Send positive thoughts!

Vietettiin pitkä Memorial Day -viikonloppu mökillä serkkujen ja kavereiden kanssa.

Naapuruston uima-allas on ollut kovassa käytössä.

Typy täyttää heinäkuun alussa kuusi vuotta. Ensimmäinen hammas irtosi pari viikkoa sitten, eikä toisenkaan lähtö ole enää kaukana. Harvaa hammasrivistöä onkin esitelty vähän kaikille, viimeksi eilen rautakaupan myyjälle.

Meidän pikkupojasta on kasvanut asenteikas äijä

Kuva eiliseltä. Oli sen verran viileää (20 astetta...), että piti laittaa pitkähihaista päälle.

Siinä, missä isosisko ei ole oikein koskaan harrastanut kiroilua, niin pikkuveikan kuullen on vähän pitänyt varoa sanomisiaan. On oikein ihanaa, että poika on alkanut puhua enemmän ja kokonaisilla lauseilla, mutta en oikein tiedä, kuinka ylpeä voi olla, kun jantterin suusta on kuultu mm. "Oh shit, it's stuck!" ja "What the heck?!"

Onneksi se on välillä vielä ihan viatonkin. Paidermäniä väsytti.

Komensin kaveria tässä tavoilleni uskollisena syntymätodistukseen kirjoitetulla nimellä. Oli naurussa pidättelemistä, kun tyyppi kääntyi kannoillaan, osoitti minua kovin vihaisesti sormella ja ärähti "My name [suomalainen lempinimi]!" ja jatkoi huonosti käyttäytymistään.

Hyvästä musiikista ei ole ollut puutetta

Yksi ihan parhaista keikoista ikinä tuli koettua vähän aikaa sitten, kun Apocalyptica kävi soittamassa Metallicaa Kansas Cityssä. Päästiin keikan toiselle puolikkaalle aivan lavan eteen edustamaan Suomea ja pois häiritsemästä erästä yrmyniskaista naista, joka pyysi meitä olemaan hiljaa, sillä hän oli tullut kuulemma nauttimaan musiikista. Kovin nautinnolliselta hänen meno näyttikin, kun istui siinä penkissään selkä kyyryssä kuin tatti p*skassa.

Keikka oli tosiaan aivan loistava ja meni heittämällä top vitoseen.

Rockfest 2018!

Rockfestissäkin tuli käytyä, kuten rokkimörköjen kesäperinteisiin kuuluu. Nähtiin mm. Stone Temple Pilots, Bad Wolves, Vince Neil, Ghost ja Five Finger Death Punch. Mahtava festaripäivä!

Työllistin itseni

Tai ainakin olen pitänyt itseni kiireisenä. Rupesin myymään kaljakintaita. Olen neulonut selkä vääränä lapasia, ja kauppakin on käynyt ihan kivasti. Yksi tumppu matkusti jopa Uuteen-Seelantiin asti!

Järjestän tänä kesänä näistä arvonnan, joten jos hauska tumppu (Fun Glove) kiinnostaa, niin kannattaa pysyä kuulolla. Jos et millään malta odottaa onnettaren potkua, niin kinnaskauppaan pääsee tästä linkistä. Lapasilla on myös FB-sivut.

*****

Semmoista. Muun muassa. Nyt voisi keskittyä katsomaan MM-jalkapalloa ja heilutella taas vähän puikkoja, ennen kuin lähdetään mökille juhlimaan juhannusta.

Mitä teille kuuluu?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 13. luukku

Meidän neitokaisen luokassa on ollut tässä joulun alla kylässä Grinch, joka antaa lapsille tehtäviä ja haluaa heidän olevan kilttejä, avuliaita ja anteliaita. Jos (ja kun) lapset tehtävissä onnistuvat, Grinch palkitsee heidät. Eilisen onnistumisen palkintona lapsukaiset saivat tänään mennä kouluun yöpuvussa.

Ehdittiin vähän leikkiä kampaamoakin ennen kouluun lähtöä.

Lapsilla oli ollut tosi mukavaa. Huomenna reppuun pitää muistaa pakata pehmolelu ja aamutossut, joiden kouluun vieminen on myös palkinto - tällä kertaa opettajilta ja muulta henkilökunnalta saaduista PAWS-lipukkeista, joita lapset saavat yleisestä hyvästä käytöksestä. Kun niitä on kertynyt tarpeeksi, lapsi voi lunastaa palkintoja kuten mm. Skittles-karkkeja (3 PAWS), hattu- tai aamutossupäivä (5 PAWS), istuminen opettajan tuolissa yhden päivän ajan (10 PAWS), jonkun toisen luokan apuopena oleminen (15 PAWS), 15 minuuttia iPad-aikaa (20 PAWS), mahdollisuus lounastaa rehtorin tai oman open kanssa luokassa tai lisäaikaa välitunnille koko luokalle (30 PAWS).

Meidän neidin mielestä välitunnit tosin ovat ajanhukkaa, sillä olisi kuulemma paljon hyödyllisempää opiskella matematiikkaa. Vaihtuikohan tuo lapsi vahingossa synnytyslaitoksella?

Pojat on poikia...

Koko rautakaupalle kävi taas kerran selväksi, mikä kuopuksemme nimi on. Aika monta kertaa jouduin hylkäämään ostoskärryn ja spurttaamaan räkäisesti nauravan karkulaisen perään. Karkulaisen, joka kiipesi juuri sinne parvelle, jossa luki "NO CHILDREN" ja veti hyllystä kamaa alas sen kun kerkesi. Huoh.

Onneksi tuo osaa olla suloinenkin. Muuten saattaisin palauttaa.

Eräs vanhempi herrasmies huomasi enimmäkseen henkisen mutta hieman fyysisenkin titaanien taistelumme ja kulki vierellämme kassoille asti blokaten kärryllään karkkihyllyt, joita kohti napero yritti tehdä täsmähyökkäyksiä. "Minulla oli kaksospojat. Tiedän, millaista se on."

Niin paljon kuin hänen elettään arvostinkin, niin väkisinkin tuli jälleen kerran mieleen, kuinka poikien perseily on jotenkin hyväksyttävämpää. Joka paikkaan kiipeilevän/juoksevan/pomppivan Tarzanin äidille vinkkaillaan silmää ja sanotaan, että "Boys... Am I right?" Kolme vuotta sitten saman ikäisen tytön äitinä en muista saaneeni sympaattisia katseita, vaan kaupan lattialla huutojoogaavaa lasta vilkuiltiin nenänvartta pitkin. Samoin kuin uhmailuun täysin väsynyttä äitiä. Etkö nyt oikeasti saa lastasi kuriin?

Viisivuotias huutojoogaa paljon vähemmän kuin kaksivuotias. Ja pysyy tarpeeksi pitkään paikoillaan kuvan ottamista varten.

En yhtään kiellä, etteivätkö vanhan kansan uskomukset tyttöjen ja poikien eroista pitäisi yleisellä tasolla ainakin osittain paikkaansa. Yksilötasolla on kuitenkin sanottava, että meidän tyttökin oli aivan yhtä hurja kiipeilemään ja riehumaan kaksivuotiaana. "Tyttömäisyys" on tullut esille vasta paljon myöhemmin, mm. itse päätetyn pukeutumisen ja tietoisesti valittujen ja varmasti alitajuisestikin ympäristön muokkaamien mielenkiinnon kohteiden myötä. Minulla kesti paljon pidempään innostua korkkareista ja meikeistä. Parikymppiseksi asti. 

En tiedä. Ehkä olen unohtanut. Ehkä kohdalle sattunut otanta ei kuvasta koko totuutta. Jotenkin vain tuntuu, että pienestä pitäen meille opetetaan, että pojat saavat olla vähän luvan kanssa villejä, koska he ovat poikia

Eräs nimeltämainitsematon istuva presidentti voitti vaalit, vaikka jäi ennen äänestystä kiinni naisten sukupuolielimiin kajoamisella uhoamisesta. Se kuitattiin miesten pukuhuonepuheena. Isotkin pojat, aikuiset miehet, ovat poikia, ja se siitä.

Huono käytös on huonoa käytöstä, löytyipä jalkojen välistä mitä tahansa. Aion olla, ja toivottavasti jo olenkin, aivan yhtä tiukka vanhempi molemmille lapsille. En halua ainakaan tietoisesti kasvattaa lapsiani eri tavalla, mutta tämä nyt voi taas olla jälleen kerran niitä juttuja, että kymmenen vuoden päästä teinin ja esiteinin äitinä nauran paskaisesti tämänhetkisille harhatiedoilleni. Ehkä kaikki stereotypiat pitävätkin paikkansa, ja minä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun haluan murtaa myyttejä ja jääräpäisesti ajatella lapsiani yksilöinä, en sukupuolensa edustajina.

Ehkäpä joudun vaatimaan tytöltäni enemmän, sillä hän joutuu todennäköisesti tekemään enemmän töitä ja kestämään (vähintään) tytöttelyä saavuttaakseen unelmansa, varsinkin jos hän pyrkii ns. miesten hommiin. Jää nähtäväksi. Ehkä yhteiskunnan asenteet ja valta-asetelmat muuttuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Suunta ei valitettavasti tällä hetkellä näytä lupaavalta. Sen eteen haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, ettei kumpikaan, tyttö tai poika, koskaan ajattele, että on oikein tarrata kiinni toisen ihmisen kroppaan ilman lupaa. Olivatpa he sitten perusduunareita, toimitusjohtajia, kotiäitejä tai -isiä, taviksia, julkkiksia tai presidenttejä.

Eikä kaupassa riehuta.

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.

Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.

Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.

Teiniaikoja odotellessa.

Keskiviikko 7.6.2017 (Seiskahaaste osa 6)

Ostin aamulla ennen töiden aloittamista elokuvaliput. Kauan odotettu tyttöjenilta äidin ja tyttären kesken oli viimeinkin käsillä. Pitäisi vain selvitä viidestä tunnista töitä ja loputtomalta tuntuvasta tuntimäärästä kahden riitelevän lapsen kanssa.

Meillä oli myös tornado, joka jätti melkoista tuhoa jälkeensä. Hyvin yleinen näky.

Puolen päivän aikaan pienempi Tasmanian tuholainen nukahti keskelle keittiön lattiaa kaiken apinoinnin väsyttämänä. Sain siirrettyä hänet sohvalle torkkumaan. Pinnasänkyä oli turha edes kokeilla. Rauha laskeutui taloon, ja sain tehtyä työt loppuun. Ehdin korjata lelut pois lattialta ja siivottua keittiönkin, ennen kuin Scotty tuli kotiin. Menin vaihtamaan nopeasti omat ja tytön vaatteet.

Ajelimme viiden jälkeen yhteen lemppariravintolaamme, Coach'siin ja saimme pöydän aurinkoiselta kattoterassilta. Neiti tilasi ihan ite oman illallisensa (quesadilla ranskalaisilla) ja otimme hassuja kuvia toisistamme. Sitten hän vakavoitui ja kertoi, ettei hän ole vielä ihan varma, kenen kanssa hän menee naimisiin. Esikoulussa oli ollut yksi poika, jonka kanssa heillä oli ollut hääsuunnitelmia, mutta poika oli halunnut odottaa naimisiinmenoa siihen asti, kunnes hän täyttäisi kuusi. Ennen luokkakaveriin ihastumistahan neiti halusi mennä veljensä kanssa naimisiin, mutta meidän mielestä se ei ollut kovin hyvä idea, joten hän laajensi aviomiesetsintäänsä.

Nyt häntä huolestutti sekin, kenen kanssa veli menisi naimisiin, jos hän astelisi luokkakaverin (tai mahdollisesti jonkun muun) kanssa avioliiton auvoiseen satamaan. Yritin lohduttaa, ettei tässä olisi vielä mikään kiire päättää. Että äiti ja daddykin tapasivat vasta paljon myöhemmällä iällä.

"I think I'm going to marry Luokkakaveri. We are going build a house and paint the outside pink and the inside whatever his (luokkakaveri) favorite color is. Äiti, I know what 'pink' is in Finnish. It's 'pinkki'! And 'blue' is 'sininen', mummo and ukki taught me."

Pikkuveli oli ollut meidän illallisen aikaan uimassa daddyn kanssa, kasvoillaan aika huolestunut ilme. Ei kai vain avioliittohuolien vuoksi?

Juoruilimme pojista ja söimme mahat täyteen, ennen kuin jatkoimme matkaa elokuvateatteriin. Treffiseuralaiseni ehti nukahtaa kolmen minuutin ajomatkalla takapenkille, mutta heräsi onneksi erittäin hyvällä tuulella. Olin antanut hänen valita elokuvan, eikä hän meinannut pysyä nahoissaan. Minulla oli vähän sellainen kutina, että The Boss Baby olisi enemmän seuralaiseni mieleen, mutta olin lopulta itsekin positiivisesti yllättynyt.

Leffakarkkia!

Elokuvan jälkeen oli aika palata miesten luo kotiin, mutta emme voineet kävellä teatterin ulkopuolella sijainneen suihkulähteen ohi ilman pientä kuvaussessiota.

Pojilla oli ollut kotona keskenään oikein kivaa puistoiluineen ja uimisineen, joten sovimme, että yritämme tehdä näistä kahdenkeskisistä hetkistä lasten kanssa enemmän tavan kuin poikkeuksen.

Saunan kautta petiin. Keskiviikko oli taputeltu.

Tiistai 6.6.2017 (Seiskahaaste osa 5)

Heräsin horroksesta kahdeksan jälkeen. Puoli kuuden ja kuuden herätyksiin viime aikoina valitettavasti turtuneena tuntui, että olin nukkunut pommiin. Scottyn piti herättää minut, kun lähtee töihin. Mitä ihmettä hän teki vielä kotona?

"Good morning, sunshine. I thought I'd let you sleep in. I think I'm going to work from home today."

Etäpäivä. Tarkoittaisi sitä, että minulla olisi kyllä parhaassa tapauksessa kaksi apukättä paimentamassa lapsia, mutta pahimmassa tapauksessa yksi lisäsuu tuottamassa älämölöä, mikä tekisi työskentelystä hankalampaa. Sain kuitenkin tehtyä viisituntiseni verrattain kivuttomasti. Kaduin vain sitä, että olin jättänyt aamukahvit juomatta.

Pienin ipana oli jälleen kerran nukahtanut sohvalle, joten päätin painaa pään hetkeksi itsekin tyynyyn. Ihan vain silmiä lepuuttaakseni. Tuntia myöhemmin heräsin aivan sikiunesta siihen, kun se aiemmin nukkunut kaveri veti tyynyn pääni alta pois. Joutikin siitä nousta. Lapset pitäisi saada ruokittua ja puettua ennen kevään ensimmäisiä jalkapalloharjoituksia.

Lämmittelin makaronilaatikkoa ja hoputin jalkapalloijitartamme syömään. Keli oli niin mukava, että voisimme kävellä kentälle, mutta se tarkoittaisi sitä, että sitä pastaa olisi tungettava ääntä kohti hieman nopeammalla tahdilla. Matkaa oli kuitenkin melkein kolme kilometriä, ja rattaissa istuvan taaperon ja kikkailevan neljävuotiaan kanssa siihen menisi vähintään puoli tuntia aikaa.

Pikku-Litti lähti harjoituksiin nälkäisenä, sillä reilussa puolessa tunnissa hän oli lopulta saanut syötyä ehkä kolme haarukallista makaronilaatikkoa. Niistä hoputteluista (ja uhkailuista...) huolimatta.

Valmentaja oli sama, kuin viime syksynäkin, enkä ollut ihan varma, oliko se hyvä vai huono asia, että hän muisti meidän kullannuppumme.

Intoa piisasi.

Jätin Scottyn ja lapset odottelemaan harjoitusten alkua ja läksin hölkkäämään puistoa ympäri. En yhtään tiennyt, mimmoinen lenkki siitä tulisi, mutta kun vajaa vartti myöhemmin palasin lähtöpisteeseeni, kelloni ilmoitti minun liikkuneen 2,5 kilometriä. Vaihdettiin Scottyn kanssa läpsystä soccer momin pestiä, ja minä jäin kentän reunalle huolehtimaan nesteytyksestä ja kannustamisesta. Miehet läksivät kiertämään puistoa rattaiden kanssa.

Kävelimme harkkojen jälkeen kotiin kaupan kautta, ja lapset (ja me isommatkin) halusivat kovasti ostaa tiistain synttärisankarille, Usva-koiralle, lahjan. Napattiin mukaan purulelu, jonka olisi tarkoitus puhdistaa hampaita. Tasapuolisuuden ja aivan äärettömän mustasukkaisen vaikkakin valkosukkaisen toisen koiran takia ostimme niitä kaksi kappaletta.

Sisun käsittelyssä se kepakko kesti ehkä kaksi minuuttia, ennen kuin meidän piti viheltää peli poikki. Isoleukainen koira pureskeli "luusta" niin isoja paloja irti, ettei viitsitty ottaa tukehtumis- tai tukkeutumisriskiä.

Synttäritypy.

Maailman vanhin seitsemänvuotias koiruutemme sen sijaan jyrskytteli menemään vaikka kuinka kauan. Oli niin innoissaan, että otti oikein juoksuaskelia! Kun se lopulta kyllästyi pureskeluun, tarkistimme "vahingot". Muutama hassu naskalinjälki. Ovat nuo vain niin erilaisia, luonteeltaan, vireystasoltaan ja purukalustoltaan.

Koska pienin kaksijalkainen oli vetäissyt myöhäiset päikkärit rattaissa, hän jaksoi kukkua aivan liian pitkään. Puoli kymmenen maissa hän kuitenkin viimeinkin simahti, ja me pääsimme, yllätys, yllätys, saunaan.

Moninapainen tyttö, Katto-Kassinen ja kissanpissaa katsomossa

"Äiti, I had a bad dream."

Voi ei, ei taas.

"I drew a picture, look!"

"Onpa hieno! Mitä siinä tapahtuu?"

Kuvassa on itse taiteilija (keskellä, ruskea), pikkuveli (kirjaimellisesti pieni veli, turkoosi), kaksi serkkua (vaaleanpunaiset), täti (vasemmalla) ja mean girl (oikealla), jolla on ilkeät kulmakarvat ja monta napaa. Ilkeä tyttö oli yrittänyt kidnapata nämä meidän naperot, mutta serkut ja täti olivat tulleet apuun. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Napoja oli kuulemma useampi sen takia, että tyttö oli ilkeä. Se minulle ei kuitenkaan selvinnyt, oliko moninapaisuus ilkeyden syy vai seuraus.

Toisin sanoen täällä elellään siis hyvin tavallista arkea. Kiireistä, mutta tavallista. Vahditaan pöydällätanssijaa, kuskaillaan isosiskoa kouluun, keksitään erinäisiä taloprojekteja. Viime viikolla isäntä kiipesi katolle korjaamaan lahonnutta vuorilautaa, rakenneltiin olohuoneeseen pari kaappia, ja huomenna olisi tarkoitus laittaa (viimeinkin...) lattialistat paikoilleen. Jos saisi talon taas vähän niin kuin semiviimeisteltyyn kuntoon ennen kuin Suomesta tulee kolmen viikon päästä tärkeitä vieraita.

Minulta olisi jäänyt kiipeämättä.

Rauhallinen työympäristö. Kuvassa myös karvapeppu ja taaperonharhauttaja, eli telkkari.

Viikko sitten lähdettiin pienelle karkumatkalle arjesta ja ajeltiin auto täynnä porukkaa (neljä aikuista ja kolme lasta) ja tavaraa St. Louisiin jääkiekkoa katsomaan. Tai no lopulta vain kaksi meistä (eli tietysti naiset, duh) pääsivät peliin asti, sillä viimeinen lauantainen kotiottelu oli (ei kovinkaan yllättäen) hintava, eikä huvittanut pulittaa satasia siitä ilosta, että pitäisi vahtia väsyneitä ja mahdollisesti kiukkuisia lapsia ahtaassa katsomossa. Näin minä ainakin itselleni asian järkeilin, kun juoksin rallatellen lapsia ja miehiä karkuun kohti Scottrade Centeriä.

Mukissa St. Louisin kuuluisinta vientituotetta, kissanpissaa Bud Lightia.

Ei oltu ihan eturivissä. Ei tosin viimeisimmässäkään - se oli kylläkin heti meidän selän takana.

Blues hävisi pelin 2,5 sekuntia ennen jatkoajan loppua Calgary Flamesille, mutta me olimmekin paikalla kannustamassa Suomea, eli sinänsä ihan sama. Hauskaa oli.

Ennen ja jälkeen itse matkan päätarkoituksen treffasimme sukulaisia ja hyppelimme pienpanimolta toiselle. Ei ehkä ihan sitä lapsiystävällisintä St. Louisin antia, mutta naperoita ei tuntunut haittaavan isolla patiolla tanssiminen tai herkkupretzeleiden napostelu. Ei myöskään hotellin uima-altaalla vesipetoilu tai serkkujen luona riehuminen. Käytiinpä kokeilemassa sitäkin, pääseekö kaaren päälle kiipeämällä. Ei pääse.

Urban Chestnut ja graavilohta!

Tämmöistä meille siis kuuluu näin maaliskuun viimeisenä päivänä. "Vapaapäivänäni." Keitin juuri lapsille kaurapuuroa (tai kuten isompi asian ilmaisee, äitipuuroa), ja vajaan tunnin päästä pitääkin lähteä viemään koululaista, no, kouluun. Sen jälkeen yritän saada pienen äijän nuijanukutettua päikkäreille, jotta voisin viimeistellä baby shower -lahjan. Juhlat on vasta huomenna, ja aloitin virkkausurakan eilen, joten eihän tässä mikään kiire sinänsä ole.

Mitä sinulle kuuluu?