perjantai 31. heinäkuuta 2015

Perinneperjantai: Toivonkipinä

Vaikka kiduttavat kevät- ja kesäkuukaudet tuntuivat niitä eläessä ikuisuudelta, kesäkuun puolessa välissä, vain vajaa kuukausi Suomeen paluuni jälkeen, Scotty väläytteli ensimmäistä kertaa mahdollisuutta Suomeen muuttamisesta. Se ei poistanut kaikkia ongelmia, ei eheyttänyt säröisiä sydämiä, mutta se toimi valonpilkahduksena pitkän, synkän tunnelin päässä.

En kyllä tuolloin oikeasti uskonut, että reilun vuoden päästä olisin hakemassa miestä ja kissaa Helsinki-Vantaalta. Se oli kaunis haave, oljenkorsi, jonka oletin taittuvan pienestäkin tuulenvireestä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 14.6.2007 klo 01:26

Sekoitat mun maailman

Ohhoijaa, nyt meni maailmankirjat totaalisesti sekaisin. Eilen ihmettelin, miksi S tiedusteli minulta minun tulevaisuudensuunnitelmista, kyseli, tekikö se minun mielestäni virheen muuttaessaan itärannikolle. Tänään se selvisi, vaikka sainkin lisää ihmettelemisen aiheita.

Se alkoi jutella heti töistä tultuaan, kuten tavallista. Sanoi heti ensi töikseen, että töissä oli ollut tylsää, enkä minä ollut auttanut asiaa. Se ei ollut saanut mitään aikaiseksi, kun oli miettinyt minua ja eilistä puhelua. Se oli lähdössä uimaan Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta ei haittaa. Se voisi olla minun puolesta tällä hetkellä uimassa miljoonan tytön kanssa. Tiedän ketä se ajattelee.

Eihän tuommoinen vielä mitään maailmaa mullista, ei todellakaan. Here goes: Pikapuhelun päätteeksi se sanoi minulle, etten saa innostua liikaa, mutta... Sillä oli minulle tehtävä. Minun pitää selvittää, voisiko se suorittaa maisterintutkinnon Suomessa (tähän triljoona huutomerkkiä). Yritin jatkaa keskustelua hyvin coolisti, mutta leukahan siinä loksahti auki.

Puhelun jälkeen olen enimmäkseen naureskellut ja pudistellut päätäni. Niin, ja tehnyt tutkimusta. Olisihan se mahdollista, S:n täällä opiskelu nimittäin. S:n tänne tulo vain tarkoittaisi vaatimattomasti sitä, että se ei voisi enää saada unelmatyötään. Valtava päätös. Valtava uhraus. Valtavan epätodennäköistä.

Välillä tunsin itseni jo melkein sinkuksi, käyttäydyin kuin sinkku, mutta enää ei oikein ole vapaa olo, sillai kivalla tavalla. Koska eihän pelkän kaverin perässä muuteta mihinkään maahan. Eikä varsinkaan luovuta unelmatyöstä.

Ei semmoista edes suunnitella.

Sunnuntai 17.6.2007 klo 17:59

Leffatähti

Tämä on kuin eläisi jotain elokuvaa. Draamakomediaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, käsikirjoittajilta eivät ole ideat loppuneet. Olisi vain kiva, jos ei itse olisi yksi (toinen) päähenkilöistä. Olisi kiva voida istahtaa nojatuoliin, ehkä avata kalja ja seurata sivusta. Voisi vaikka kelata leffan loppuun. Tietäisi nopeammin, onko loppu onnellinen. Voisi myös painaa pausea, jos meno käy liian rankaksi.

Tunnustaa vähän, että tässä eletään taas ratkaisun aikoja. Molemmat ollaan sekaisin, se ehkä vielä enemmän. Sen pitää päättää tulevaisuudestaan (ja tavallaan myös meidän tulevaisuudesta) aika pian, ei tässä enää kovin kauaa jaksa roikkua näin. Mielenterveys menee, molemmilta. Se lähti juuri käymään kaupassa, sen jälkeen on tiedossa tiukahko keskustelu.

On tuntunut siltä, että viimeisten kuukausien aikana ollaan erottu parin viikon välein. Tämä on semmoista jatkuvaa luopumista. Ei oikein tiedä, miten pitkään tässä jaksaa ehjänä, minä tai se. Toivoa on toki vielä, ehkä vähän liikaakin, koska siitä luopuminen saattaa olla tappoisku. Kun toivoa ei ole, meitä ei ole.

Nyt tarinan sankari (tai pahis, katsontatavasta riippuen) saapui kotiin. Se on menoa nyt.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kiperiä kysymyksiä

Sain mainiosta Anniinankulma-blogista seuraavanlaisen palkinnon:


Ennen kuin palkintoa pääsee pokkailemaan ja kiitospuheita kirjoittelemaan, täytyy vastata haasteeseen, joka koostuu yhteentoista kysymykseen vastaamisesta, yhdentoista kysymyksen keksimisestä ja palkinnon/haasteen antamisesta eteen päin. Tämän kiertopalkinnon tarkoituksena on antaa vähän lisävaloa tämmöisille suurelta yleisöltä pimennossa vaeltaville blogeille.

1. Mitä sinulle merkitsee olla suomalainen?
Olen varmasti tietyllä tapaa enemmän suomalainen nyt kuin Suomessa asuessani. Ennen suomalaisuutta ei osannut ajatella osaksi identiteettiä, mutta täällä kaukana huomaa, miten paljon se minuun ihmisenä ja persoonana on lopulta vaikuttanut. Suomalaisuus näkyy suorapuheisuutena, rehellisyytenä, sääntöjen orjallisena, jos nyt ei noudattamisena, niin ainakin noteeraamisena, hiljaisuuden ja oman tilan kaipuuna, sisuna. Vaikka koti on täällä, ja vieraannun vuosi vuodelta enemmän synnyinmaani nykyoloista, Suomi ja suomalaisuus tulevat aina olemaan osa minua, ja toivottavasti myös edes pieni osa lapsiani. Ainakin jääkiekon MM-kisojen aikaan.

Onko tämä nyt sitten sisua? Vai perisuomalaista alkoholismia?
2. Mikä on mullistavin muutos elämässäsi?
Vielä muutama vuosi sitten olisin vastannut toiselle mantereelle muuto, mutta nyt... Ehkäpä se on kuitenkin ollut äidiksi tulo. Vaikka pohjimmiltani koen olevani sama hulivilipoikatyttö kuin ennenkin, vanhemmuus on kuitenkin muuttanut jotain tuolla ihan syvimmässä sisimmässä enemmän kuin mikään muu ikinä.

Myös ulkomuoto on vähän erilainen. (Raskausviikoista kiinnostuneille tiedoksi: 33+2.)
3. Miten hemmottelet itseäsi?
Päikkäreillä, vastaa katkerasti raskaana oleva nainen, joka haaveilee kylmästä viinilasillisesta (-pullollisesta) ja grilliä juuri ja juuri hipaisseesta pihvistä, omasta ajasta, jolloin kukaan ei potki ulkoa eikä sisältä päin, happy hourista tyttöjen kesken, ihan oikeista treffeistä miehen kanssa, rantasaunassa silmien sulkemisesta.

Häppäri-proseccoa.
4. Millaisesta kodista haaveilet?
Tykkään meidän talosta ja kodista, vaikka sitä pientä pintaremonttia on varmasti ihan loputtomasti (nuo kokolattiamatot...). Sijaintikin on ihan ok, mutta se unelmien kotihan olisi kätevästi jonkun eläväisen metropolin keskustassa isolla tontilla, hiljaisella paikalla, järvenrannalla, eivätkä kivat vuoristomaisematkaan olisi pahitteeksi.

Puisesta keittiöstäkin tuli mieluinen muutaman maalikerroksen jälkeen.
5. Minkä kotikeittiösi salaisuuden haluat jakaa meille muille?
Voi kun olisikin salaisuuksia jaettavaksi!

Ei taida olla salaisuus, että laiska leipuri voi tehdä ruisleipäsiä ilman juurta?
6. Mikä sinua ärsyttää juuri nyt?
Raskaus. Tiedän, ei pitäisi valittaa, mutta en oikeasti jaksa nauttia tästä väsymyksen, kipujen, morkulamahan ja kammohelteen yhdistelmästä. Onneksi helpotusta on tulossa verrattain pian!

Tämmöistä meillä viime aikoina.
7. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?
Aika monikin asia. Paitsi jos olen päättänyt olla pahalla tuulella. Noin yleensä ilahdun kuitenkin hyvästä seurasta (mies, ystävät), herkkuruoasta, käsitöiden viimeisestä silmukasta tai ompeleesta, penkkiurheilusta (se saa kyllä myös pahalle tuulelle), kirjoittamisesta, lukemisesta (tarkoittaa yleensä, että minulla on hetki ihan omaa aikaa), lapsen hauskoista jutuista, noista meidän karvakavereista, kissavideoista, niin huonoista vitseistä, että ne ovat oikeastaan hyviä.

Käsitöiden ja karvakavereiden yhdistelmä sitten taas...
8. Jos edessäsi olisi nyt ammatinvalinta, mitä haluaisit tehdä?
Erittäin hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Tulevien vuosien aikana olisi kuitenkin päätettävä, mitä haluan "sitten isona" tehdä, sillä kotiäitinä en halua enää kovin pitkään jatkaa. Olisi ihanaa, jos voisin tehdä käsitöitä tai kirjoittaa työkseni, mutta pitänee keksiä jokin muu keino kartuttaa lasten college-rahastoja kuin virkkaaminen.

Hippojen varaan laskeminen saattaisi johtaa nälkiintymiseen.
9. Millä tavoin yllätät sinulle tärkeän ihmisen?
Sillä, etten paljasta yllätystä vahingossa etukäteen, kuten noin 88,7% kerroista?

Mies tuskin enää yllättyy päähänpistoistani, kuten esim. mökin ostamisesta. Ainakaan positiivisesti.
10. Kolme asiaa, joista iloitset nykyisessä elämäntilanteessasi?
Turvallinen, vakaa, rakastava parisuhde, tiivis ja perhemäinen ystäväpiiri, ja vaikka siitä usein kitisenkin, on aika mahtavaa, että voin olla kotona kohta kahden lapsen kanssa.

Aika tärkeitä ovat.
11. Mitä toivotat lukijoillesi?
Heh, en osaa näin pitkän blogitaipaleen jälkeenkään ajatella, että minulla olisi lukijoita. Todennäköistä kuitenkin on, että tämänkin merkinnän joku lukee, joten haluan toivottaa aurinkoa ja lämpöä. Mutta en liikaa.

Savusaunassa saa tulla liian kuuma.
Sitten se haasteen vaikein kohta, eli nakin heittäminen seuraavalle. Olen nähnyt tämän palkinnon jo suurimmassa osassa lukemistani blogeista (listaa löytyy sivupalkista, suosittelen tutustumaan!), joten käännänkin tämän vähän päälaelleen niin, että jos joku tätä virkettä lukeva huomaa kirjoittavansa näppärää sanailua ja (huonoa) huumoria sisältävää (tai ihan muuten vain tutustumisenarvoista) blogia, nappaa palkinto itsellesi, käy ilmiantamassa itsesi kommenttiboksissa ja vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Mitä (jos mitään) kaipaat lapsuudestasi?
2. Mitä teet sähkökatkoksen aikana?
3. Millainen on unelmiesi matkakohde?
4. Kenen julkisuuden (elävä tai kuollut) henkilön kanssa haluaisit illalliselle? Miksi?
5. Entäpä autiolle saarelle vuodeksi?
6. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
7. Minkä taidon haluaisit oppia?
8. Mitkä ovat kolme vahvuuttasi?
9. Lempiruokasi? Miksi?
10. Millaisia blogeja tykkäät lukea?
11. Jos voisit asua missä vain, mihin muuttaisit? Vai asutko jo kenties siellä, missä pitääkin?

Aaaaaand go!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Perinneperjantai: Vaikutuksen alaisena

Jos olisin löytänyt kahdeksan vuotta sitten vanhan blogini ja lukenut sitä ulkopuolisen silmin, olisin tuntenut kirjoittajaa kohtaan sääliä. Sääliä, koska tilanne oli epätoivoinen. Koska mies selvästi leikitteli kirjoittajan tunteilla. Koska mies tiesi, mistä naruista vetää, ettei kirjoittaja vain karkaisi liian kauaksi, jotta leikittely voisi jatkua.

Todellisuus ei varmasti ollut ulkopuolisen lukijan mietelmistä kovin kaukana, vaikka en minä silti tainnut mikään vastentahtoinen uhri olla. Tai uhri ollenkaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 7.6.2007 klo 02:00

Telepatiaa

Se tuli tänään kotiin ihan ihmisten aikaan juuri kun mietin, että nykyisin saattaa silläkin kotiinsaapuminen viivästyä hiljattain pidentyneen työmatkan takia, ja sehän tarkoittaisi minulle vielä myöhempään valvomista. Se sanoi, että eilen oli pitänyt päästä taas tuulettamaan ajatuksia, kun oli paljon mielen päällä.

Se luuli, että voi jättää asian sikseen, mutta siinä se erehtyi. Pyysin tietysti selitystä, vaikka arvasin, mikä sitä oli mietityttänyt. Näin sen eilen sen silmistä, mutta halusin kuulla sen: Meillä oli taas liian mukavaa yhdessä. Meillä oli hyvä keskustelu, ja sehän sillä oli sitten ollut koko illan mielessä. Ei tämä ole helppoa sillekään.

Tänään oli rauhallinen päivä töissä, erityisesti kun sitä vertaa eiliseen. Eilen juoksin ja porasin ja senkkasin ja nostelin ja hikoilin ja väänsin kampea sen kun kerkesin. Hakkasin käteeni myös jo viime kesältä tutun pahkuran. Eilen ei ehtinyt liikoja maailmanmenoa murehtimaan, mutta tänään ehti sitten siitäkin edestä. En tosin murehtinut, vaan muistelin hymyä piilotellen eilistä puhelua. Jotenkin tuli tosi toiveikas olo.

Peruspessimistinähän tässä on heti mainittava, että kohta tiputaan ja korkealta. S:n eiliset katseet jäivät vain niin voimakkaasti mieleen, en voi nyt olla ajattelematta muuta. Enkä varsinkaan voi olla nyt surullinen. Ehkä vielä joku päivä, vuosien päästä, päädytään juttelemaan, viihtymään ja katselemaan toisiamme kaihomielisinä viimeöiseen tapaan, jolloin horroksessa olevat vanhat tuntemukset taas heräävät. Ehkä siinä on se porsaanreikä, minkä läpi joskus vielä voidaan yrittää ahtautua yhteiseen tulevaisuuteen.

Sitten joskus. Ehkä. On se mukava ajatus, vaikka vähän mahdottomalta tällä hetkellä tuntuukin. Eikä siihen ajatukseen pidä jäädä roikkumaan, on elettävä elämää tahoillamme eteenpäin. Tai ainakin yritettävä. Onhan se taas helpommin sanottu kuin tehty.

Tiistai 12.6.2007

Mielen päällä

Kirjoitusinspiraatio taisi kadota S:n mukana Kansasiin retkeilemään. Jos raapaisi hieman muistiin viikonlopun tapahtumia. Niitähän riitti.

S soitti minulle torstaina, puhuttiin ja pelattiin taas, like old times. Olihan se vähän omituista, kun puhelun loppuessa se alkoi pakata retkelle, jonne olisin halunnut todella paljon mukaan, ja nyt Ty(tt)ökaveri, punainen vaate, verivihollinen (noin niinkuin ihan vähän liioiteltuna) pääsi sinne. Sanoinkin S:lle, että toivon todella, että pääsisin mukaan. S sanoi kaksi kertaa, hyvin hiljaa, että niin hänkin. Tiistaisen puhelun jälkeen meidän välit jotenkin muuttuivat, lähenivät. Esimerkiksi tapa, jolla S puhuu Ty(tt)ökaverista on nykyisin erilainen. Varovaisempi. Etäisempi. Oli ainakin viime viikolla. Tiedä nyt sitten, mitä retkellä on tapahtunut. Tänään kai se on sieltä kotiutunut. Enkä tiedä, milloin pääsen kuulemaan tuoreimmat kuulumiset. Toivottavasti pian.

Viikonlopulle piti kehitellä tapahtumia, eihän minun passannut istua kotona miettimässä ja märehtimässä S:n retkeilyä. Oli parempi yrittää saada ajatukset muualle, huomasin nimittäin toivovani, että S:n (ja minun) kaverit eivät pitäisi Ty(tt)ökaverista ollenkaan. Pois tuommoiset myrkylliset ajatukset oli saatava, hyi hyi. En sitten keksinyt parempaa keinoa kuin myrkyn korvaaminen toisella myrkyllä.

Perjantaina lähdettiin armeijasta viikonlopuksi kotiutuneen velipojan ja hänen kavereidensa kanssa paikalliseen terassille. Jotenkin siinä tuli sitten illan aikana nautittua itse maksettuja ja muiden tarjoamia virvokkeita sen verran, että päädyttiin mm. lapsuudenkaverin kanssa (oli muuten kiva nähdä piiitkästä aikaa) uimaan ja saunomaan. Tulipahan heitettyä talviturkki tälle kesälle. Kansasissa uima-altaassa rypemistä ei vissiin lasketa.

Lauantain seurauksena pääsin töissä kuulemaan rekkamiesvitsejä, -lauluja ja -runoja. Käytiin vähän baarihyppelyllä Iisalmessa, kun Kuopion keikka karahti kuskin puutteeseen. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Kojootissa, joka on jo ehkä jonkinlainen saavutus lapinlahtelaiselle tenuttelijalle. Kojootissa jutustelin paikallisen rekkamiehen kanssa, siitä siis rekkamiesjutut. Työpaikkakiusoittelusta kärsin, niin.

Olen tähän aikaan hereillä vielä siksi, että 1) nukuin tänään reippaat päikkärit ja 2) toivon S:n tulevan kotiin, hyvin mahdollisesti turhaan. Tuohon edelliseen kirjoitukseen oli tullut kommentti, jonka sisältöä olen tässä jo pidemmän aikaa miettinyt. Onhan tämä tyhmää valvoa yönsä, kun odottaa miestä kotiin. Olen järjestelemässä rytmiäni sen miehen takia. Miehen takia, jonka kanssa ei edes seurustele. Miehen takia, joka saisi soittaa minulle mihin vuorokaudenaikaan tahansa, enkä pahastuisi. Miehen takia, jolla on vieläkin minuun enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla pitkään aikaan.

Samaisen miehen takia jätän nyt tietokoneenkin päälle siinä toivossa, että se pirauttaisi. Haluan kuulla sen äänen, nähdä sen kasvot.

Hyvää yötä, kauniita unia, rekkamiehen kuvia.

Keskiviikko 13.6.2007 klo 02:30

Great Expectations and Assumptions

Pohdiskelin tänään töissä taas asioita. Oli mietittävääkin. Eilenhän S ei ilmestynyt linjoille ollenkaan, ei siis päästy vielä vaihtamaan kuulumisia (syyksi selvisi tänään öinen kotiintuloaika). Odotan kuitenkin aina, joka ilta, että se heti töistä tultuaan ottaa minuun yhteyttä. Se on oikeasti oletusarvoista, vissiin molemmille, koska se jatkuvasti tekee niin, viestittelee ja soittelee. Eniten tänään mietitytti oma reaktio siihen, jos S ei ryntääkään kotiin juttelemaan minulle. Minä petyn. Aika pahastikin. Miksi? Millä oikeudella minä odotan siltä tuommoista? Miksi minä annan itseni pettyä? Mehän ollaan kavereita. En minä odota kaikilta kavereiltani jokapäiväistä yhteydenpitoa. Enkä varsinkaan selontekoa jokaisista liikkeistä.

Tänään muistin taas, miksi annan itseni pettyä, miksi haluan niin kovasti päästä juttelemaan sen kanssa. Koska se on mahtava ja mukava ja hauska ja sillä(kin) on vielä selvästi tunteita. Se kertoili retkestään, enkä ollut edes mustasukkainen Ty(tt)ökaverin mukanaolosta. Koko puhelu oli jotenkin hyväntuulinen. Ehdin tuossa illalla jo miettiä, pelätä on ehkä oikeampi sana, onko tämä viiden päivän mittainen keskustelutauko etäännyttänyt meitä. Ei ollut, ehkä päinvastoin. Se kertoi minulle hauskan minuun liittyvän jutun, jonka se oli kuullut reissullaan, mutta pyysi minulta ensin vastapalvelusta. Päädyttiin sitten semmoiseen ratkaisuun, että seuraavan kerran kun nähdään (haha, ties milloin se on), pussaillaan oikein kunnolla. Olipa tilanne mikä tahansa, sopimus on sopimus. Joka tapauksessa, tässä lähennytään nyt taas pelottavan paljon. Se kyseli minulta tulevaisuudensuunnitelmistakin, sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan.

Nyt pitää mennä nukkumaan ja lepuuttamaan pollaa. Jollekin hermolomalle tästä melkein joutaisi. S:n takia ja esimerkiksi sen takia, että tänään meinasi räjähtää pää, kun kuulin PMMP:n rasittavan ränkytyksen radiosta ehkä sen seitsemännensadannen kerran tunnin sisään. Oikeasti, jaksaako joku kuunnella sitä vapaaehtoisesti? Onneksi huomenna jaksaa taas kuunnella mitä vain, kun pääsin höpöttelemään S:n kanssa pitkästä aikaa.

Voisikohan se tyyppi pikkuisen laimentaa tuota vaikutusvaltaansa minuun? Hyvässä ja pahassa. Noh, eipä se sen käsissä ole, minunhan tässä pitäisi antaa sen olla vaikuttamatta minuun näin paljon. Sanotaan nyt vielä kerran, että "entä jos ei halua?".

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ruikuttaja rannalla

Saattelin eilen hyvät ystäväni lentokentälle. Olivat matkalla kesäiseen (?) Suomeen häämatkalle. Olisi kieltämättä tehnyt mieli jättää auto niille sijoilleen, sakkopaikalle, ja marssia liukuovista sisään, mutta se ajatus katosi saman tien, kun törmäsin mahani kanssa auton takapuskuriin.

Ensi kesänä sitten.


Onneksi olen voinut simuloida Suomen kesää täälläkin. Tai ainakin maisemia. Mökki on nyt siinä vaiheessa, että voin jättäytyä sieltä äitiyslomalle, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö enää tekisi yhtään mitään (tuossa vieressä odottaa reilu 8 metriä verhokangasta...), mutta mökin remppahommat on nyt oikastaan taputeltu minun osalta. Mitään vesiohenteista lateksimaalia väkevämpiä huuruja ei vissiin suositella, joten jätän esimerkiksi betonilattian maalauksen ja suojaamisen ihan suosiolla miehelle.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että sunnuntaisen siivousurakan jälkeen rentouduin. Ihan oikeasti. Istuin mökin terassilla, join jääkylmää kivennäisvettä ja yritin pysyä porottavalta auringolta piilossa. Kuuntelin lapsen riemunkiljahduksia järvestä ja Sisun turhautunutta haukuntaa rannalta. Mielessä kävi kieltämättä haikeakin ajatus siitä, miten tämä kesä menee tavallaan ohi, ainakin järvileikkien osalta. Olen kyllä käynyt pulikoimassa muutaman kerran, mutta vielä toistaiseksi laiturittomasta, kivikkoisesta rannasta on mahan kasvaessa ja lonkkien paukkuessa joka kerran hankalampi ja hankalampi könytä veteen ja sieltä pois. Ja vaarallisempi.

Suojaisa terassi.
Scotty lohdutti minua, että kyllä syyskuussakin on vielä hyvät uimakelit. On varmasti, mutta minulla ei ole mitään asiaa (varsinkaan) luonnonvesiin ennen jälkitarkastusta, joka on kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen. Laskettu aika on syyskuun 7., ironisesti Labor Dayna, joten jos oletetaan, että lapsi syntyy silloin, elellään reilusti lokakuuta, ennen kuin minut toivottavasti todetaan taas kykeneväksi päättämään siitä, mitä omalla kropallani teen.

No, pääsinpä valittamasta. Nyt 33 viikon kohdalla alkaa vissiin kisaväsymys iskeä. Hobittiäidin maha tuntuu olevan täynnä vauvaa, aina virtsarakosta kylkiluihin saakka. Hormonit käyvät ylikierroksilla, sillä olen mm. kyynelehtinyt ohi ajavaa ambulanssia. En enää muista, milloin olisin nukkunut kokonaisen yön, tai löytänyt asennon, jossa jotakin paikkaa ei kolottaisi.

Muiden iloa. Hetki tämän jälkeen lapsi kellui silmät kiinni selällään ja huokaisi: "This is awesome..."
Ei siis varsinaisesti haittaisi, jos loppukesä livahtaisi ihan huomaamatta ohi, sillä se tarkoittaisi myös sitä, että pääsisin tapaamaan uuden perheenjäsenen ja vähän puhuttelemaan siitä, miten äitiä tulee kohdella. Toisaalta on kyllä ollut melkoisen mahtavaa seurata tuon kolmevuotiaan (ja sen isän) aitoa riemua, vaikka olenkin ollut enimmäkseen rannalla ruikuttamassa.

Ensi kesänä sitten.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Perinneperjantai: Märkivä haava

Itsekidutus ja mustasukkaisuus saivat aivan uusia ulottuvuuksia toukokuun lopulla, kun Scotty kertoi kutsuneensa koko ajan läheisemmäksi käyneen naispuoleisen työkaverinsa ja oikeastaan ainoan itärannikkolaisen ystävänsä mukaan float tripille, jonne minutkin oli kutsuttu ja jonne oli menossa paljon yhteisiä tuttujamme.

Kesällä 2007 rämmimme molemmat pohjamudissa ja näytimme varmasti rumimmat puolemme toisillemme. Vaikka dramaattisemmat käänteet suhteessamme olivat tapahtuneet jo aiemmin keväällä, niin itsekkäästi ajatelleen se oli minulle helpompaa aikaa, sillä vietin vielä vaihtovuotta ja olin kunnon sosiaalinen perhonen. Suomessakin minulla oli toki hauskaa kavereiden kanssa, mutta kuten aiemmin totesin, myös oikeita velvollisuuksia, enkä voinut viettää kaikkea aikaani pakoillessa kipeitä asioita ja todellisuutta kuten Emporiassa. Suomessa tilanne kääntyi päälaelleen - käytin kaiken mahdollisen ajan analysointiin ja märehtimiseen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


30.5.2007 klo 02:28

Haavat auki

Onhan se tämäkin aika kirjoitella, varsinkin kun pitää aamulla mennä kasiksi töihin. Ei vain hirveästi väsytä, kun parin päivän aikana on tullut nukuttua vissiin yhteensä seitsemän ja puolen tunnin verran päikkäreitä. Äskeinen nettipuhelu S:n kanssa vei viimeisetkin unenrippeet silmistä.

Pelailtiin ja juteltiin niitä näitä, kunnes se yhtäkkiä kysyi, lupaanko olla suuttumatta, jos hän kertoo minulle jotain. Sydän pomppasi tietysti kurkkuun. Se sanoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin retkelle Kansasiin, jonne minutkin kutsuttiin (ja jonne en sattuneesta syystä pääse). Sanoi kutsuneensa hänet kuukausi sitten, kertoi vasta nyt, kun oli yrittänyt löytää hyvää aikaa kertoa asiasta. Siinä vaiheessa pysyin vielä yllättävän rauhallisena.

Vaan sitten juttu levisi käsiin. Kysyin S:ltä, onko heidän välillään menossa jotain (täältä kaukaa seurattuna on vaikuttanut siltä, että koko ajan on pienet viritelmät menossa). Se vastasi: "Ei juuri nyt." Täh? "Ei tällä hetkellä." Lopetin pelaamisen siihen paikkaan ja pyysin pientä selvennystä. Se sanoi, että he ovat nyt kavereita, ei muuta. Entä tulevaisuudessa? "En minä tiedä."

Jos kyse olisi kenestäkään muusta kuin Ty(tt)ökaverista, en kokisi asiaa läheskään yhtä voimakkaasti. Hän on minulle kuin punainen vaate. Here's why: Kun S alkoi hengailla Ty(tt)ökaverin kanssa helmikuussa, meidän välit etääntyivät välittömästi. Lukekaapa vaikka helmikuun merkintöjä, kyllä sieltä huomaa muutoksen aika selvästi. Enkä ihan kaikesta tietysti kirjoittanutkaan. Ty(tt)ökaveri on siis koko ajan ollut minulle uhka, kilpailija, enkä todellakaan halua seurata vierestä, jos heidän välilleen nyt sitten kehkeytyy jotain muutakin kuin ystävyyttä. Sanoinkin S:lle, etten voi pyytää häntä tekemään yhtään mitään, mutta voin vaikuttaa siihen, miten paljon haluan asian kanssa itseäni kiusata.

Ja sitten S otti sanansa takaisin. "Lupaan, ettei meidän välillä tule olemaan koskaan mitään", se sanoi hiljaa. Ja hetken päästä: "Haluatko tietää, jos jotain tapahtuu?" Ahhh, miehet! Siinä sitten yritin selittää, miksi en tykkää Ty(tt)ökaverista ollenkaan, miksi minusta tuntuu tältä, diipa daapa. Ja S meni taas välittömästi perusmoodiinsa, eli puolustuskannalle, marttyyriksi. Meidän tavat keskustella asioista ovat täysin erilaiset, mutta jotenkin me aina saadaan asiat selvitettyä. Niin tänäänkin.

S sanoi, että häneen(kin) sattuu. Hän ei todellakaan ole päässyt yli tapahtuneesta ja hän vielä syyttää itseään kaikesta. Sanoin, etten minä syytä häntä, eikä hänenkään siis pitäisi. Syyttää kuulemma silti. Se sanoi, että viimeisen puolen vuoden aikana se on käynyt tunnetasolla asioita läpi 20 vuoden edestä. Ja osasi se jotenkin päätellä minun äänestä tai puheista, en tiedä, että haluan kuulla sanat: "Älä koskaan epäile, ettenkö välittäisi sinusta." Se luetteli vielä todisteita siitä, miten hän on osoittanut välittämistään teoilla ja sanoilla. Kaulakorunkin se mainitsi monta kertaa. Sanoi vielä ihan puhelun lopuksi, että jos minulle ikinä tulee semmoinen olo, ettei hän välitä, niin minun pitää vain katsoa kaulakorua ja hymyillä. Koska hän haluaa saada minut hymyilemään. Aina. "Haluaisin tehdä kaikkeni, että voisit olla minun kanssa täällä."

Sain sen jäämään kotiin vielä joksikin aikaa, vaikka sillä olikin vähän kiire tuulettumaan (arvatkaa kenen kanssa). Se sanoi, että se haluaa päästä juomaan (alkkis), koska se on pahoittanut minun mielen. Lopetettiin puhelu kuitenkin hyvillä mielin ja hymyssä suin, muisteltiin "vanhoja" hyviä aikoja. Varsin hyviä ne olikin. Eikä ajan ole tarvinnut edes kullata muistoja, ei kai tässä muuten enää toisessa roikuttaisi. Toisaalta tieto siitä, että siellä sekin kärvistelee samojen tunteiden kanssa kuin minäkin auttoi, toisaalta taas ei yhtään. Miten tästä nyt edetään? Pysytäänkö paikoillaan? Ei, ei voida. Jos se, muka järkiperäinen ihminen, ei ole päässyt vielä minusta yli, mitä mahdollisuuksia minulla, valitettavan tunneperäisellä ihmisellä, on päästä siitä yli?

Onpa taas harvinaisen heikko olo. S sanoi minulle, että ollaan molemmat oltu yllättävän vahvoja asian suhteen. Heikommat olisivat kuulemma romahtaneet aikoja sitten. Monesti ollaan noustu syvästä kuopasta, ja vieläkin näköjään taistellaan. Ei ehkä pitäisi. Olisi molemmille paljon helpompaa, jos siirryttäisiin eteenpäin, mutta itse prosessi olisi varmasti vaikea. Ärsyttää myöntää, mutta luultavasti ainoa keino päästä S:stä yli on löytää joku uusi miekkonen tilalle. Siinäpä olisi uusi suhde terveellä pohjalla. Olisi kiva, jos voisin väittää olevani niin vahva nainen, etten tarvitse mitään miehiä elämääni, mutta nyt on näköjään semmoinen tilanne, että pitää vain hypätä toisesta liaanista toiseen. Minusta ei ole nyt hyppäämään tyhjän päälle.

Mutta entä jos ei halua päästää edellisestä köynnöksestä irti?

31.5.2007 klo 17:54

Too Many Questions

Eilen oli töissä aikaa enemmän kuin tarpeeksi miettiä yöllistä puhelua. Aamulla piti jo melkein taistella kyyneleitä vastaan. Melkein. Siinä päivän edetessä työkavereiden kanssa jutustelu ja pelleily sai ajatukset onneksi hetkeksi muualle, mutta muutama kysymys pyöri mielessä.

Halusin päästä selvittelemään asioita illalla, kuten tarkoitus oli. S kysyi minulta yöllisen puhelun päätteeksi, haluanko jutella hänen päästyä töistä. Ei pelata. Jutella. Noh, kävi toisinto viime keskiviikosta. Jäi sitten kysymykset kysymättä.

Kysymykset, kuten: Miksi et haluaisi kuulla uusista viritelmistäni mitään, jos kerran olisit onnellinen puolestani, kuten sanoit? Jos olisit onnellinen puolestani, olisitko onnellinen vain sen takia, että voisit päästää irti syyllisyydentunnostasi? Olisitko kutsunut miespuolisen kaverin mukaan retkelle? Viettäisitkö näin paljon aikaa miespuolisen kaverin kanssa?

Ja luottamus. Mietin nyt, missä asioissa voin luottaa S:ään ja missä en. Mitä se kertoo, mitä jättää kertomatta. Mitä on tapahtunut, mitä se tietää tapahtuvan. Tänään oli sitten kiva jatkaa töissä näiden mietteiden pyörittelyä. Pitikin ehkä hölmöillä vähän tavallista enemmän. Onneksi muillakin oli jäänyt aamulääkkeet ottamatta.

Enkä tiedä, milloin asianomaisen kanssa pääsee asiasta keskustelemaan. Haluaisin nyt jotain selvyyttä tähän tilanteeseen. En vain jaksa roikkua enää. En jaksa, koska tämä sattuu. Joka kerta, kun S lähtee Ty(tt)ökaverin kanssa ulos, sydämeni särkyy vähän. Kun S kertoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin mukaan retkelle, pumppuun taisi tulla aika iso särö, joka suureni heti rotkoksi, kun S ei kieltänyt romanttisten viritelmien mahdollisuutta. Haluaisin kuitenkin selvitä tästä tilanteesta edes kohtalaisen ehjällä sydämellä.

Se taitaa vain olla toiveajattelua. Me on hävitty tää peli.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Mitäpä mökille kuuluu?

Mökkipahasen kuulumisia on kyselty, joten täältäpä pesee. Kirjaimellisesti, sillä heitteille jätetty pikkurakennus oli/on aikamoisessa moskassa.

Mökin toinen omistajapariskunta lomailee tällä hetkellä Suomessa, ja kun muutaman erittäin vapaamuotoisen palaverin jälkeen totesimme, että kaikilla on samanlaiset ajatukset remontista ja sen laajuudesta (halvalla, mutta huolella), he luottivat mökin meidän osaaviin (haha!) käsiimme. Olemmekin yrittäneet olla ahkeria männäviikkoina, sillä minusta ei varmasti ole kovin paljon hyötyä enää ensi kuussa, paitsi työnjohdollisissa tehtävissä. Luonnollisesti.

Päätimme keskittyä mökin sisätilojen raikastamiseen ja ulkopuolen korjaamiseen. Muut rakennukset (autotalli ja huussi) saavat olla vielä tässä vaiheessa oman onnensa nojassa. Kurkistetaanpa, mistä lähdettiin liikkeelle:

Mökin etupanelointi kaipasi kipeästi korjausta kosteusvaurioiden vuoksi. Myös oven- ja ikkunanpielet olivat kokeneet kovia.
Sininen, kostea, haiseva kokolattiamatto sai kyytiä heti, kun mökin avaimet olivat kourassa. Tästä kuvasta huomaa hyvin myös, kuinka pienestä kopperosta löytyi kolmea erilaista tapettia. Plus kukkaboordi. Naapurin kissa ei kuulu vakiovarustukseen.
Lisää kukkatapettiloistoa.
Ensimmäinen remppailta aluillaan.
Allekirjoitimme paperit kaksi viikkoa sitten tiistaina, ja heti seuraavana torstaina, pitkän viikonlopun ollessa aluillaan, hurautimme auto työkaluja täynnä mökille, ihan vain vähän valmistelemaan tulevia hommia. Niinhän siinä sitten kävi, että kahdeksan tuntia myöhemmin seinät olivat joko tapeteista paljaina tai pohjamaalissa. Huomasimme myös, että edellisten omistajien tekemät vesiviritelmät olisi uusittava kokonaan. Eräs aika hyvä vinkki siitä oli se, kun mökin ainoasta hanasta irtosi säätelynuppi, ja vesi suihkusi täydellä paineella ympäriinsä, tai se, että huussin käsienpesualtaaseen tarkoitettu vesi lorisi huussikuoppaan kiertämättä lähtöruudun kautta.

Pimeä ilta ja likainen ikkuna.
Uurastuksen tuloksia.
Kokolattiamaton alta paljastui likainen betonilattia ja iso, koko lattian halkova railo, joka ei kylläkään tullut yllätyksenä.
Tapettien alta löytyi myös tunneleita, joita arvelimme termiittien tekemiksi, mutta varmistus termiittiongelmaan saatiin vasta myöhemmin.
4th of July -viikonloppu meni mökkihommissa, uusien naapureiden ilakointia seuratessa. Pieni järvi täyttyi veneilijöistä, ja rakettien pauke kaikui luodoissa. Me taisimme istua nauttimassa mukavasta säästä ja kauniista maisemista noin tunnin verran, sillä kumpikaan meistä ei osaa istua aloillaan, jos joku (mieluinen remontti)homma on kesken. Tähän väliin on lisättävä sellainen disclaimer, että jotkut hommat sitten jäävät tarpeeksi pitkään roikuttuaan ihan lopullisesti kesken. Nimimerkillä: "Yksi yläkerran kaide on maalattu viime vuonna, muut odottavat edelleen inspiraatiota -84"

Entinen tapettiosio sai mintunvihreän maalipeitteen. Miksi mintunvihreä? No siksi. Kellarista löytyi siis valmiiksi maalipönttö.
Muut juhlivat.
Meillä paikkailtiin lahoavia seiniä.
Ensiapupaketin tarpeellisuuskin tuli testattua, kun Scotty hioi paklattua seinää. Onnistui huitaisemaan sälekaihtimen metallista pidikettä, joka viilsi kämmenselkään syvän, irvistävän, monen sentin haavan. Minä olisin passittanut miehen tikattavaksi, mutta itse potilas ei siihen suostunut (koska tosi mies), joten paikattiin sitten mies kasaan omin avuin. Mies taisi olla kerrankin oikeassa, sillä käteen ei näyttäisi jäävän minkäänlaista arpea. Viilentävät uimareissut haava kuitenkin esti vähäksi aikaa, joten Scotty joutui hakemaan helpotusta jääkylmästä remonttioluesta. Raukka.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että ulkoseinät on korjattu ja sieltä löytyneet elävät termiitit toivottavasti tuhottu. Sisätilat on maalattu lattiaa ja "keittiön" kaapistoja vaille kokonaan. Scotty paikkasi viime lauantaina superpitkän päivän päätteeksi betonilaatassa irvistäneen rakosen, joten tänä viikonloppuna pitäisi päästä viimeistelemään lattia. Muutama tehokas päivä, ja mökki on asuttavassa yövyttävässä kunnossa.

Mökin sisätilojen kuvaaminen on haastavaa, koska tönö on kallellaan vähän joka suuntaan... Mutta on se silti ihana!
Miehet sementtihommissa. Scotty täyttää eläimen ja/tai eroosion aiheuttamaa koloa mökin edessä, Sisu odottelee, että josko pääsisi uudelleen uimaan.
Jos remonttia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin sanoisin, että se on vaiheessa. Jos kolmella, niin yllättävän hyvässä vaiheessa. Minäkin olen jaksanut häärätä pitkiä iltoja ja päiviä tehden milloin mitäkin, vaikkakin aina seuraavana päivänä olen sen luissani tuntenut. Vielä ei ole siis tarvinnut tyytyä pelkkiin työnjohdollisiin tehtäviin, vaikka niitäkin olen joutunut tekemään. Luonnollisesti.

Mitään järkyttäviä yllätyksiä ei ole vielä tullut vastaan - termiititkin olivat aika odotettavissa, ja vaikka ovatkin periaatteessa iso probleema, niin kun ottaa mökin koon huomioon, niin suuretkin ongelmat ovat verrattain pieniä. Sepä tuosta paikasta erityisen ihanan tekeekin.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Vietimme viikonloppuna tuoreen kolmevuotiaan synttäreitä. Talo ja takapiha täyttyivät ystävistä, pienistä ja isoista sellaisista, naurusta ja metelistä, ilmapalloista, sokerisista herkuista, savustetusta possusta, huonoista jutuista ja hyvistä tyypeistä.


Vaan yksi puuttui joukosta, jo kolmantena vuotena peräkkäin. Lapsen ainoa setä.


Vaikka napero omien sanojensa mukaan onkin big small, niin onneksi kuitenkin vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä näistä asioista mitään. Kun epäreiluuden (ja ehkä vähän raskaushormonienkin?) kirvoittama kyynel meinasi karata äidin silmäkulmasta, lapsi leikki onnellisesti saamillaan lahjoilla. Kun äidin teki mieli tarttua puhelimeen ja sanoa jälleen kerran veräjästä päässeelle koiralle suorat sanat, lapsi valmensi daddyaan baseballin saloihin: "Take your time, concentrate, and hit the ball!" Annoinpa minäkin siis olla, jälleen kerran.


Mutta kyllä minua edelleen loukkaa. Loukkaa se, että setä ei tee elettäkään ollakseen lapsen elämässä millään tavalla mukana, ellei se palvele hänen omaa etuaan. Loukkaa erityisesti sen takia, että Suomen enot eivät ihan tuosta vain voi tulla tytön synttäreille tai muuten piipahtamaan, vaikka haluaisivatkin.


Pettynyt, muttei yllättynyt Scotty sanoi sunnuntai-iltana lahjapapereita lattialta siivotessaan: "What goes around, comes around." Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kun puuskahdin, että tietysti menemme veljen tytön synttäreille, Scotty sanoi, ettei tarkoittanut kliseistä lausettaan niin.


Scotty muistutti minua, että meillä oli juuri ollut talo täynnä väkeä, ystäviä, jotka oikeasti välittävät. Monessa kortissa oli allekirjoituksena Uncle Se-ja-se tai Aunt Tuo-ja-tuo, vaikka minkäänlaista sukulaissidettä lapseemme ei olekaan. Olemme ihan äärettömän onnekkaita, sillä siinä, missä suku on joskus pahin, niin elämässämme on silti paljon läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Ihmisiä, joita ei tarvitse velvoittaa iloitsemaan tai suremaan kanssamme.


Itsekäs ja itsekeskeinen käytös on jättänyt jälkensä. Ystäviä ei ole, ei edes oikeastaan kavereita. Ei varmasti myöskään syyllisyydentuntoa jälleen kerran tuotetusta pettymyksestä. Perhekin käsittelee aikuista miestä silkkihansikkain, ettei jo valmiiksi kovin vähäinen yhteydenpito vain kuihtuisi kokonaan pois, mutta enpä vaihtaisi paikkoja.


Tilanteesta kertoo varmasti paljon se, että näiden kolmen vuoden aikana minun kaukana, kaukana asuvat veljeni ovat viettäneet enemmän aikaa lapsemme kanssa kuin tuo vajaan tunnin päässä asuva setä. Eihän sitä tunnesidettä kai voi pakottaa.


Joskus varmasti tulee hetki, kun lapsi ihmettelee, miksi yksi on joukosta pois, muttei onneksi vielä. Ilta päättyi isoon hymyyn ja levollisiin yöuniin. Meillä kaikilla, sillä muistin jälleen kerran, kuinka aito välittäminen ei välttämättä kumpua DNA:sta.

Se on perheestään kaukana olevalle ulkosavolaiselle erityisen tärkeää.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Perinneperjantai: Taitekohta

Viime perjantaina kirjoittelin jo, että Suomeen paluun jälkeen suhde Scottyyn muuttui. Puhuimme asioista enemmän niiden oikeilla nimillä. Ehkä koimme, että olimme tulleet jonkinlaiseen taitekohtaan. Yhteinen (lähi)tulevaisuus tuntui mahdottomalta, mutta se ei silti estänyt meitä olemasta jatkuvassa yhteydessä.

Minulla oli sellainen olo, että Scotty talloi ylitseni ja piti kaikkia lankoja käsissään, vaikka todellisuudessa olisin ihan hyvin voinut sulkea tietokoneen ja elää omaa elämää aivan oman aikataulun mukaan. Valitsin, täysin itsenäisesti, kuitenkin menneessä ja utopistisessa tulevaisuudessa roikkumisen, joten ihan kaikista sydänsuruista en voinut miestä syyttää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 24.5.2007 klo 12:27

Thnks fr th mmrs

Jooh. Enpä taas tiedä, mitä ajattelisi. S sanoi minulle maanantaina, että hän jää keskiviikkona (eilen) kotiin ulkoilun sijasta, jotta voidaan jutella kunnolla. Oikein lupasi ja vannoi. Oli mukava.

Ja pitihän se arvata: herraa ei näkynyt, ei kuulunut. Odotin kolmeen asti (kahdeksaan illalla sen aikaa), senkin jälkeen vielä jätin koneen päälle siinä toivossa, että se laittaisi viestiä. Ei.

Onhan se mahdollista, että sillä oli joku hyvä syy olla tekemättä niin kuin lupasi. Sekin on mahdollista, että se unohti. Valitettavasti sekin on mahdollista, että se teki tuon tietoisesti. Ei olisi ensimmäinen kerta, todellakaan.

Olipa tilanne mikä tahansa, en jaksa enää kiusata itseäni. En jaksa olla heittopussina, varavaihtoehtona, sylkykuppina. En jaksa enää valvoa yöllä siinä toivossa, että se viitsisi uhrata minulle pari tuntia ajastaan. En jaksa enää mennä nukkumaan pahantuulisena ja kiukkuisena. Heräsin aamulla kuuden aikaan katsomaan, olisiko se käynyt kotosalla. Ei ollut. Siinä vaiheessa meinasin jo ottaa kaulakorun kaulasta pois, heittää pois yhteisen tulevaisuuden, toivon, kivat muistot ynnä muut. Onneksi oli sen verran järkeä päässä, että hengitin vähän aikaa syvään ja painoin silmät kiinni draamaattisten eleiden sijaan.

Vaikka se nyt kamalalta ajatukselta tuntuukin, niin pitää varmaan sopia S:n kanssa (jos joskus oikeasti pääsen juttelemaan sen kanssa), että vähennetään yhteydenpitoa tietoisesti, jolloin minullakin olisi tässä asiassa vähän valtaa. Puhutaan esimerkiksi vain viikonloppuisin, jolloin kummankaan ei tarvitse kukkua hereillä koko yötä. Eipähän minun sitten tarvitsisi täällä epävarmana odotella, että ilmestyyköhän se tänään kotiin ja onkohan sillä minulle aikaa. Kas kun petyn kuitenkin, kuten viime yönä. Jos meinataan säilyttää tämä jo muutenkin huteralla pohjalla oleva ystävyys, niin näin on toimittava.

Jos ei kerran edes sovituista "tapaamisista" pidetä kiinni.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 01:13

Yarr!

Niinhän siinä kävi, että S:llä oli kuin olikin ihan pätevä syy keskiviikon poisjääntiin: kone ei ollut käynnistynyt ja töissä oli mennyt myöhään. Se heräsi torstaiaamuna (päivällä meidän aikaa) aikaisin kokeilemaan, josko kone käynnistyisi ja tarkistamaan, olisiko minulta tullut viestejä. Se viivytteli töihin menoakin reilulla tunnilla, että ehdittiin jutella eikun pelata. Eipä sille sitten voinut vihainen olla. Ei ollenkaan. En ollutkaan. Varsinkaan sen jälkeen, kun se esitteli minulle nälkiinnyttämällä hankittuja vatsalihaksiaan.

Eilenkin juteltiin kolmisen tuntia. Tai oikeastaan tänä aamuna. Nukkumaan menin puoli kahdeksalta, you do the math. Se kertoi mm. livauttaneensa vahingossa Ty(tt)ökaverille, että hän juttelee minulle vieläkin. Saattaisi joutua vaikeuksiin. Töissä kaikki tietävät meidän tarinan. Tai meidän tarinan tiettyyn pisteeseen asti. Siellä tosin pidetään hauskana sitä, että joku valitsee työn tytön sijaan. Eipä tuo paljoa ole meitä naurattanut. S sanoikin, että eivät ole olleet tällä puolella kokemassa tilannetta. Eivätkä varsinkaan ole olleet sen tytön kengissä, joka jäi kakkoseksi työlle. Vaikka eihän siinä oikeasti ihan niin käynyt.

Miten voin olla vielä näin voimakkaasti kiinni siinä ihmisessä? Ja se minussa. Se on nykyisin mustasukkainen ihan jokaisesta pikkuasiasta, mm. siitä, kun sanoin, että ostan ison nallen, että voin nukkua jonkun kainalossa. Ja nyt puhutaan siis ihmisestä, joka oikein mainosti aikaisemmin olevansa kaikkea muuta kuin mustasukkainen. Kai se pelkää, että unohdan sen täällä jotenkin, koska se kokee jo nalletkin uhkana.

Tämä on niin järjetöntä itsensä kiusaamista, että pikkuhiljaa alan löytää itsestäni masokistisia piirteitä. Tällä hetkellä tästä tilanteesta ei ole kuin yksi suunta, ja se on alaspäin. Silti tässä nyt yritetään jotenkin pitkittää nykyhetkeä, vältellä sitä väistämätöntä, eli eteenpäin siirtymistä. Ehkä siksi, että myöhemmin olisi sitten periaatteessa lyhempi matka kivuta jyrkkää mäkeä ylöspäin ja saada asiat kuntoon. Mikähän ihme siinä miehessä on, kun se saa kaiken järjen lentämään jopa suljetusta, hyvin tiivistetystä ikkunasta ulos?

Jätetäänpä S sikseen vähäksi aikaa ja puhutaan vähän muistakin asioista. En nimittäin vietä ihan kaikkea aikaa S:ää miettien, uskokaa tai älkää. Kävin tänään entisen poikakaverin vanhempien luona pikavisiitillä. Voi että oli mukava nähdä ja vaihtaa kuulumisia! Ihan kuin ennen vanhaan, pari, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta sitten. Some things never change. Käytiin veljen kanssa katsomassa uusi piraatti-leffakin. Tää antais neljä tähteä. Yksi niistä menee pelkästään Johnnylle, ko se näyttää sen verran hyvältä meikattuna.

Nyt nukkumaan. Neljän tunnin unilla ei juhlita tämän pidemmälle.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 23:32

Matkakumppanini Mikko

Katsoin vasta tänään Helsingin Euroviisu-lähetyksen nauhalta. Tai kovalevyltä, se on sitä nykyaikaa. Anyway, juontajathan olivat oikein mainioita, varsinkin se miespuolinen. Tulikin mieleen semmoinen hauska juttu viime tammikuulta, että Helsinki-Vantaalla lähtöselvitystä tehdessäni virkailija luuli minun olevan Mikko Leppilammen seurassa, Mikko kun sattui seisomaan minun vieressä. Harmi kun Mikko oli liikenteessä perheensä kanssa, muutenhan olisin voinut lyöttäytyä matkaseuraksi. Niin, ja Yhdysvaltojen päässä minua odotti joku, joka tuntui silloin Mikkoakin paremmalta ja jännittävämmältä. Kai vieläkin.

S on ollut tämän viikonlopun tapaamassa tätinsä perhettä, joten ei olla jutusteltu sitten lauantaiaamun, jolloin olin varmasti todella virkeää seuraa. Vaikka ei jatkuvasti puhelinyhteydessä oltaisikaan, niin kyllä se melko jatkuvasti mielessä tahtoo pyöriä. Tänään velipoikaa inttibussiin viedessäni katselin kauniita kesäisiä järvimaisemia, ja heti tuli mieleen, miten mukava olisi näyttää kyseisiä maisemia S:lle. Puhuttiin sen kanssa joskus viime syksynä, että se tulisi käymään Suomessa kesällä, ehkä jopa tänä kesänä, juhannuksen tienoilla. Siitä lähtien olen pystynyt näkemään sieluni silmin, miten istuttaisiin kahdestaan tyynen järven äärellä keskellä yötä. Oltaisiin vain hiljaa ja lähekkäin, uitettaisiin varpaita vilpoisessa vedessä, kuunneltaisiin kalojen hyppelyä. Edes hyttyset eivät häiritsisi.


Mutta. Tämä unelma ei voi toteutua, ei ainakaan vielä pariin vuoteen. S ei saa matkustaa Suomeen ilman lupaa työnantajalta, ja luvan kysyminen vaikuttaisi varmasti epäilyttävältä, hehän tietävät kuitenkin minun olemassaolosta. Sitä he eivät tiedä, että ollaan vieläkin yhteydessä, ellei Ty(tt)ökaveri mene kertomaan. Eikä se mene. Kummasti tuo päiväuni yöllisestä järvimaisemasta silti kummittelee takaraivossa eikä suostu lähtemään sieltä pois.

On mulla sitä vissiin aika kova ikävä.

torstai 9. heinäkuuta 2015

"En tiennyt olevani raskaana!"

Raskaus on edennyt nyt siihen vaiheeseen, etten voi ymmärtää, miten helekatissa jotkut naiset voivat muka huomata olevansa pieniin päin vasta silloin, kun jalkojen välistä paistaa muutakin karvoitusta, kuin sinne normaalisti kuuluva.

Jotkut muljahdukset voisi varmaan laittaa mahakremppojen piikkiin, mutta entäs sitten se ilmiö, kun kantapää tai joku muu uloke venyttää mahanahkaa äärirajoille? Tai kun koko pötsi heiluu puolelta toiselle, kun kaveri heittää kärrynpyöriä? Edes pahimman Taco Hell Bell -mässäyksen jälkeen en ole tuollaisista riesoista kärsinyt, mutta ehkä joillain ihmisillä on eeppisemmät ilmavaivat.

Viime yönä ähkin ja puhkin, kun kaveri monotti kylkeä niin lujaa, että ihan oikeasti sattui. Heijasin itseäni sängyssä puolelta toiselle siinä toivossa, että tuo noin kahden kilon painoinen pötkylä lopettaisi iltajumpat ja asettuisi yöpuulle.

Kun viimein sain unen päästä kiinni, pitikin herätä ensimmäistä kertaa vessaan. Ponnahdin kilpikonnamaisella sulavuudella ylös sängystä ja vaapuin huussiin. Vasen lonkka oli suuttunut sen päällä nukkumisesta niin, että vajaan kymmenen metrin matka tuntui puolimaratonilta.

Sänkyyn palatessani hörppäsin hiukan vettä, ja pötsinvaltaajalle tuli hikka.

Levolliset yöt ovat historiaa, ja vauvan syntymään on vielä valitettavasti/toivottavasti pari kuukautta. Jos tuollaisia autuaan tietämättömiä superodottajia on oikeasti olemassa (ja onhan niitä...), niin voin kyllä avoimesti myöntää olevani kateellinen. En nimittäin kuulu myöskään niihin superodottajiin, jotka varsinaisesti nauttivat raskaudesta.

Nauttisin tänään nimittäin paljon mieluummin hääpäiväskumpasta, kuin nyrkkeilysäkkinä olemisesta, mutta onneksi loppusuora ja palkinto häämöttävät jo, vaikka maitohapoilla semisti ollaankin.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kolmevuotias

Meillä on asunut eilisestä lähtien kolmevuotias tättähäärä. Kun häneltä kysyy, kuinka vanha hän on, vastaukseksi tulee kolme sormea ja "I can be fii (three)." Synttäreitä juhlitaan isommalla porukalla vasta sunnuntaina, ja juhlatoiveita tiedustellessani olen mm. ymmärtänyt, että pöydästä pitäisi löytyä tiikerikakku (tuskin tarkoittaa sitä kuivakakkua) ja kalakakku, ja lahjat laitetaan synttäripuun (vrt. joulukuusi) alle. Suurimmat odotukset kuitenkin tuntuvat kohdistuvan kynttilöiden puhaltamiseen.


Lapsen muisti on pelottavan hyvä ja pitkä - ei todellakaan ole äitiinsä tullut. Leikeistä paistaa läpi melkoisen mahtava mielikuvitus, ja laulaminen sekä kirjojen "lukeminen" (eli ulkomuistista kertominen) ovat olleet viime aikoina tapetilla. Ura koirankouluttajana saattaisi avautua piankin, sillä lapsi saa meidän person hötkyläpennun odottamaan ruokaansa verrattain kärsivällisesti. "Sisu, wait... Wait... And go get it!"


Suomi (savo) on edelleen aika samalla tasolla kuin ennenkin. Napero ymmärtää kaiken, niin halutessaan, molemmilla kielillä, mutta ilmaisee itseään enimmäkseen englanniksi. Suomi ja englanti sotkeutuvat joskus sujuvasti, vaikka lapsi tuntuukin ymmärtävän kielien eron. Kun pyydän tyttöä laskemaan sormeni, laskutoimitus tehdään suomeksi ("yski, kaski, kolme, neljä, viisi"), mutta daddyn sormet lasketaan englanniksi. Täysin suomenkieliset lauseet ovat lapselle hankalia (paitsi "Hyvää yötä, äiti."), mutta hybridejä tulee aika lailla.

"I want mansikka on my pancake, p(l)ease."
"You can go eti (etsiä) it."
"Daddy is töissä."
"My knee meni hurt."
"Kakka gotta go to potta."


Typy on itsenäinen, mutta silti riippuvainen. Iso, mutta pieni, tai kuten hän itse asian ilmaisee, "I'm big small." Tuossa se kulkee, meidän mukana, milloin mihinkin, yleensä hyvin vaivattomasti. Mökkiäkin on rempattu ja maalattu, ja lapsi viihdyttää itseään tai katsoo tyytyväisenä elokuvan. Jotenkin minä olen meistä kolmesta aina se, joka on kaikista eniten maalin peitossa, vaikka väittäisin, että tasapainoni ja huolellisuuteni on kolmevuotiasta paremmalla tasolla.

Daddyn tyttö Minnesotassa.
"Hey, she's out of her Terrible Twos", Scotty sanoi eilen iloisesti, viitaten amerikkalaiseen tapaan pitää toista vuotta pahimpana uhmaiän kannalta. Hetken toisiamme tapitettuamme päästimme vapauttavan naurun ilmoille. Niinpä niin.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Perinneperjantai: Kotiinpaluushokki

Vaihdon loppuminen ja Suomeen palaaminen aiheutti suuremman kulttuurishokin kuin itse vaihtovuosi ja Yhdysvaltoihin (väliaikaisesti) muuttaminen. Ei niinkään sen takia, että olisin amerikkalaistunut yhdeksässä kuukaudessa niin paljon, etten enää osannut suomea, vaan sen vuoksi, että elo Emporiassa oli niin todellisuudesta irrallaan, ettei läheskään samanlainen meno voinut mitenkään jatkua Suomessa. Suomessa oli oikeita velvollisuuksia ja aitoa arkea, vaikka toki välillä juhlaakin. Mutta ei joka hemmetin ilta.

Myös suhde Scottyn kanssa muuttui Suomeen paluun jälkeen. Tiesin, että olisi molemmille parempi, jos lopettaisimme yhteydenpidon, toisissamme roikkumisen ja sen aiheuttaman itsekidutuksen. Oli hetkiä, jolloin vihasin Scottya, vihasin itseäni. Oli kuitenkin myös hetkiä, kun uskalsimme molemmat näyttää haavoittuvaisuutemme ja puhua rehellisesti. Ja ne tunteet... Ne eivät kadonneet käskemällä mihinkään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 22.5.2007 klo 03:37

Present Day

Palataanpa hetkeksi nykyhetkeen, ennen kuin jatkan tarinoita menneisyydestä. Juttelin tuossa nimittäin S:n kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Siis ennen kuin se lähti vaihteeksi Ty(tt)ökaverin kanssa ulos. Sain sen keskustelemaan, mikä ei ole mitenkään helppo tehtävä. Puhuttiin siitä, miten tämä meidän ystävyys tästä nyt oikein etenee, kun molempien tunteet ovat vielä aikas vahvoja. Ne tunteet pitää nyt vain tunkea väkisin taka-alalle ja yrittää olla pelkkää kaveria. Easier said than done.

S sanoi minulle eilen, ettei hän voi toimia minulle turvaverkkona, kun sanoin, että tällä hetkellä on jotenkin vaikeaa. Monen asian summa, sano. Nooh, en todellakaan edes oleta sen toimivan minun turvaverkkona, koska ei se koskaan ole sellainen ollutkaan, ei edes yhdessäoloaikana. Minä sen sijaan olen ollut sen kainalosauvoina useammankin kerran. Reilu peli, eikö?

Eilen mietin jo, että olisi varmaan parempi, jos ei puhuttaisi vähään aikaan. Minua satuttaa se, että Ty(tt)ökaveri melkein sanelee S:n aikataulun ja se, että melkein järjestään kaikki puhelut loppuvat siihen, että Ty(tt)ökaveri kilauttaa S:n puhelimeen ja kertoo jo odottavansa alhaalla. Vaikkeivät he seurustele, minusta se kuulostaa siltä, että Ty(tt)ökaveri olisi tyttökaveri. Siispä miksi kiusaisin itseäni toistamalla illasta ja aamusta toiseen saman rituaalin?

Koska haluan. Tänään juteltiin asiasta pikaisesti (no, 40 minuuttia). Tiedän, oikeasti tiedän, ettei me S:n kanssa päädytä yhteen, niin surullista kuin se onkin, mutta tosiasiat on hyväksyttävä. Miksipä sitä sinnittelisi tässä nyt semmoisen ihmisen takia, joka ei voi olla minulle turvaverkkona edes nyt. Mikä tämän tilanteen muuttaisi semmoiseksi, että päätettäisiin olla yhdessä? Tai edes voitaisiin olla yhdessä.

Tässä on nyt yritettävä olla pelkkiä ystäviä, jotten menetä sitä ihmistä kokonaan. En sitten tiedä, mitä tapahtuu, kun jompi kumpi oikeasti alkaa seurustella jonkun uuden ihmisen kanssa. Sen S sanoi, ettei hän todellakaan halua kuulla minun uusista tuulista mitään. Tuskin voidaan sitten tulevaisuudessa olla yhteydessä ihan niin paljon, kuin nyt ollaan. Jospa se tapahtuisi jotenkin luonnollisesti, ilman itkua ja parkua. Se on sen ajan murhe sitten. Jos on murhe ollenkaan.

S halusi hyvin miehekkäästi keksiä minun ongelmaan ratkaisun. Halusi miettiä asiaa rauhassa ja antaa neuvoja sitten myöhemmin. Sanoin, että ei ei ei, en minä sitä todellakaan halua. Minulle on jotenkin todella tärkeää, että se tietää, että minä pärjään omillani, enkä tarvitse sen apua. Haluan vain jutella sen kanssa asioista. Haluan tietää, etten ole yksin tässä tilanteessa. Ja sen sainkin tietää. Se kertoi, että kyllä hänelläkin on vaikeuksia, vanhoja tunteita, you name it. Sain myös varmistusta siihen, että S ja Ty(tt)ökaveri ovat oikeasti pelkkiä kavereita.

Ihan niin kuin mekin.

Keskiviikko 23.5.2007 klo 21:23

Blast from the Past

Otetaanpa vielä yksi vilkaisu menneisyyteen, ennen kuin alan elää taas nykyhetkessä. Tai ainakin yritän.

Ensimmäiset päivät Suomessa ovat menneet haukotellessa, nukkuessa, netissä, musisoidessa, haukotellessa lisää, ikävöidessä, ikävöidessä, ikävöidessä. Facebookiin voisi laittaa jonkun eston, jottei tulisi katseltua kuvia ja luettua ikävöiviä viestejä. Tai läheteltyä itse sellaisia. Unirytmi on vieläkin sekaisin, mutta eiköhän se siitä taas tasoitu. Ihan kuin ikäväkin. Toivottavasti.

Juttelin tuossa sunnuntaina Justinin kanssa, ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan. Jason, joka kävi vielä muutama päivä aikaisemmin melkein sääliksi, oli valehdellut työkaverilleen viettäneensä maanantain ja tiistain välisen yön (minun viimeisen yön) minun luonani. Työkaveri sitten oli taas kertonut jutun Justinille, joka oli haistanut jutussa jo silloin palaneen käryä; Justinhan oli meidän kanssamme uima-altaalla loppuun (viiteen) asti, joten hän näki myös Jasonin hermoromahduksen aiemmin. Ajattelipa kuitenkin varmistaa totuuden kysymällä asiasta suoraan minulta. Todellisuudessahan valvoin Joshin kanssa kymmeneen asti aamulla, ja jos Jason on ollut yötä meidän kämpässä, niin hyvin on ollut piilossa.

Kävin lauantaina kylässä kummitytön luona. Tyttö oli innoissaan, kun vein Wal-Martista ostetun Bratzin tuliaiseksi. Oli mieluinen tuliainen, ja oli todella mukava seurata vierestä kohta kouluikäisen intoa. Kummitytön pikkuveli, kohta kolme vuotta, esitteli minulle autojaan ja ilmeitään ja kysyi minulta jossain vaiheessa: "Anni, onko sinulla tissit?" Naurahdin, että taitaa minulla olla. "Tarkista." Tarkistin, mutta sepä ei pikkumiehelle riittänyt: "Näytä." Sain naurultani sanottua, että sinähän käyt suoraan asiaan, ja viereisestä huoneesta kuului sedän ääni: "Isäänsä tullu."

Toisin sanoen, on täällä kotosalla ollut mukavaakin, ei pelkkää ikävää. Perjantaina käytiin armeijaveljen kanssa paikallisessa parilla kaljalla. Silloin tosin teki mieli itkeä: oli ikävä Emporiaan ja Beer:30:iin, mutta vielä enemmän masensi se seikka, ettei Pitäjäntuvalla ollut muuttunut mikään. Tänään on vissiin lähdettävä uudestaan. Euron kaliat.