perjantai 25. helmikuuta 2011

She Bangs

Oltiin viime lauantaina iloittelemassa Hiawathassa yhteensä kahdeksan hengen voimin. Kylvettiin tuhoa (tai no lähinnä nostettiin melutasoa) ympäri pikkukylää. Koko päivän kulusta kertonee jotain se, että loppuillasta meillä neljällä, jotka olivat vielä silloin poissa vällyjen välistä, oli päässä Happy New Year -hatut, jotka löytyivät huoltoaseman pihaan hylätystä pahvilaatikosta. Uudenvuodentoivotukset siis raikuivat Hiawathassa helmikuisena lauantai-iltana.

Viikonlopun ehdoton hittibiisi.

Kaiken nauramisen ja hauskanpidon lomassa ehdin huomata, että olen paljon avoimempi puhuessani englantia. On jotenkin paljon helpompaa puhua tunteistaan ja henkilökohtaisista asioistaan vieraalla kielellä, jopa melkein ventovieraille ihmisille. Kohteliaisuudetkin livahtavat suusta luontevasti.

Toisaalta en voi olla varma, johtuuko avoimuus kielen vaihtumisesta, vai siitä, että seuralaiset ovat avoimia ja kohteliaita. Keskiläntiseen kulttuuriin kuuluu isona osana small talk ja kohteliaisuuksien lateleminen pienistäkin asioista. Säästä puhumisen lomassa on vissiin sitten jotenkin vaivatonta valitella vaikkapa kuukautiskipuja ja kehua vierustoverin hiuksia/vaatteita/kenkiä/laukkua...

Sen kuitenkin tiedän, että esimerkiksi suomeksi rakastaminen on takkuavampaa kuin englanniksi lovettaminen. On noilla sanoilla toki melkoinen vakavuuserokin, ainakin minulle; täällä kun kuulee lovea ihan jatkuvasti (mm. hiawathalainen teräsmummo/baarinomistaja sanoi meille lauantai-iltana "I love you guys!"), kun taas palavan rakkauden tunnustaminen on vähän vakavampi juttu. Ainakin minua se jotenkin ujostuttaa, varsinkin julkisilla paikoilla. Ei varmaan pitäisi.

Suomeksi kirjoittaminenkin tuntuu takkuavan tänään, sillä olen vääntänyt tätä mitäänsanomatonta merkintää nyt mukavat kaksi tuntia, joten olisi varmaan aika antaa periksi. Sanotaan nyt vielä sen verran, että tällä viikolla on käyty pankissa kerjäämässä rahaa. Ensi viikolla pitäisi selvitä, ollaanko lainakelpoisia. Meidän suurin kompastuskivi on se, että asuttiin Suomessa kaksi vuotta, eikä käytetty sinä aikana juurikaan amerikkalaisia luottokortteja tai palveluntarjoajia. Sähkösopimuskin tehtiin tyhmyyksissämme Savon Voiman kanssa eikä esim. Kansas City Power and Lightin kanssa! Viimeaikainen luottohistoriamme on siis puutteellinen ja liian lyhyt, vaikkakin muuten melkoisen nuhteeton. Katsotaan, pitääkö näistä asioista avautua ensi viikolla hyvässä vai katkerassa mielessä.

Psssst. Varasin justiinsa meille ja reissaaville vanhemmille hotellihuoneet Chicagosta. Oijoi, enää puolisentoista kuukautta!

*****

Fakta #96: Näen usein unia, joissa purkka tarttuu hampaisiini ja joudun nyhtämään sitä irti sormilla, tai lenkillä ollessani alla oleva hiekkatie alkaa upottaa.

torstai 17. helmikuuta 2011

+23 ja -28 tappeli...

Olen kuullut parina viime päivänä aika kylmänpuoleisia terveisiä Suomesta. Täällä asuminen ei harmita tällä hetkellä yhtään:


Kännyräpsäisy kärpäsenkakkaisen ikkunan läpi.

Ilman tätä keväistä torstaitakin olo olisi varmaan kotoisa, sillä viime aikoina olen ollut jotenkin harvinaisen hyväntuulinen. Vielä pari viikkoa sitten teki mieli parkua ja karata Suomeen, lähinnä Chaosin tilanteen epäreiluuden takia, mutta nyt tämä tuntuu taas kodilta. Ollaan aloitettu erittäin varovasti talonmetsästys (siis minä olen selannut lukemattomia netti-ilmoituksia ja haaveillut mahdottomista), ja kunhan pankin laina-asiantuntija suvaitsee soittaa meille takaisin, ollaan taas askelta pidemmällä. Toivottavasti.

Ylihuomenna suunnitelmissa olisi karata Kansas Cityn vilskeestä (hah!) Hiawathaan mukavalla kaveriporukalla. Viikonlopuksikin on luvattu vielä melkoisen lämpimiä lukemia ja ukkosmyrskyjä, joten olosuhteet ovat otolliset ikimuistoiselle lauantaille.

Usva tuli komentamaan minua lenkille. Tottelen käskyä mielelläni, sillä jalkakäytävät ovat vihdoinkin kävelykelpoisia, eli vapaita lumesta ja sohjosta. Niin, ja tuo t-paitakelikin tietysti auttaa asiaa...

*****

Fakta #95: Söin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni sushia. Hyvää oli, nirsohkon S:nkin mielestä, vaikka sen pitikin ennen ravintolaan lähtöä ottaa rohkaisuryyppy kotona. Tai ehkä juuri sen takia.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Fo' Shizzle Steer Pizzle

Oltiin lauantaina hoitamassa asioita heti aamusta, ja kun virallinen osuus oltiin saatu hoidettua kunnialla loppuun, minä maanittelin miestä viemään minut katsomaan koiranpentuja läheiseen lemmikkikauppaan. Joku muistanee, miten viime kerralla kävi, joten S:n epäröinti oli ihan aiheellista.

Kun oli luvannut ja vannonut, etten yritäkään lähteä kaupasta koiranpentu sylissä, S suostui kanssani ihastelureissulle. Olihan siellä taas maailman ihanimpia mussukoita, kuten mm. kaksi pikkuruista beaglea toisiinsa kietoutuneina. Sinne jäivät tuhisemaan.

Tyhjin käsin ei kaupasta kuitenkaan lähdetty, sillä S halusi hemmotella kilttiä Usva-tyttöstä. Se valikoi "irtokarkkihyllyltä" muutaman herkun. Kassalla koettiin yllätys, sillä kolme herkkua maksoivat yhteensä reippaat 15 dollaria. S kävi kaupasta poistuessamme vielä tutkimassa namien hintaa, ja yksi oli syyllinen korkeaan loppusaldoon: Steer Pizzle, $12.

Tultiin kotiin ja annettiin Usvalle hintava pureksittava. S uhkaili koiraa, että tästä on nyt sitten parempi nauttia, et saa tämmöistä enää ikinä. Koira teki työtä käskettyä ja jyysti epäilyttävästi lannalle haisevaa 30 sentin pituista lettiä suurella innokkuudella.

Meistä kumpikaan ei tiennyt, mitä tai mikä tämä arvokas steer pizzle on, joten S otti Googlen kaveriksi. Parin sekunnin päästä miehen kasvoille levisi kuvottunut ilme, sillä kyseessähän on härän se. Olisihan meidän pitänyt arvata. Pian se (S siis, ei pizzle) käveli keittiöön, haki muovipussin, ja pussi kätensä suojana se otti pizzlen koiralta pois. Minua nauratti niin, etten meinannut saada henkeä.

Usva on siis saanut nauttia pizzlestään melko pienissä erissä. Minun puolesta pikkuinen tyttöseni saisi jyystää pizzleä niin paljon kuin sielu sietää, mutta tuo mies ei kykene katselemaan touhua kuin vähän kerrallaan. Toisaalta kapistus haisee sen verran pahalta, että taitaakin olla parempi säilyttää sitä muovipussissa pureskelujen välillä.

Tämän kauniin tarinan myötä haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää itse kullekin säädylle! Me taidetaan skipata Valentine's Dayn juhlinta tällä erää ja painutaan johonkin mukavaan ravintolaan jonain vähäväkisempänä iltana. Voi olla, että S:n ruokahalukaan ei ole vielä ihan ennallaan pizzle-episodin jälkeen.

Mekin ollaan jo melkein kavereita!

*****

Fakta #94: Olen larpannut kerran.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Recipes for Disaster

Jos eri medioihin on uskomista, eilen oli taas katastrofin ainekset ilmassa, kun meitä lähestyi lumimyrsky. Oltiin kavereiden kanssa juhlimassa S:n synttäreitä, ja yksi oli varma (onneksi puoliksi leikillään), ettei pääse parkkipaikalta enää liikkeelle, ja opettajaystävämme tarkisti jatkuvasti, onko hänen koulunsa auki seuraavana päivänä. Oli meitä sentään muutama, jotka ottivat koko homman aika rennosti: S, joka on nähnyt pari Suomi-talvea (ja juonut pari Captain and Cokea), minä, joka on nähnyt vielä muutaman enemmän, sekä kaveri, jolla on nelivetoinen pick up.

Käytännössä joka kerta, kun lunta on tiedossa yhtään, kyseessä on myrsky. Viime viikolla oli oikeasti kunnon myräkkä, joka ehdittiin ristiä jo esim. Snowmageddoniksi, Snowpocalypseksi ja Snowzillaksi (mm. Pilvi kirjoitteli tästä aiemmin). Muutama kymmenen senttiä lunta vajaassa vuorokaudessa höystettynä mukavalla puhurilla on jo suomalaisittainkin myrsky.

Eilinen "myrsky" sen sijaan koostui muutamasta sentistä hiljaa maahan putoilevasta hötöstä. Siitäkin huolimatta on myönnettävä, että minua pikkuisen hirvitti ajaa vajaat viisi kilometriä S:n synttäririennoista kotiin. Vaikka kokemusta talviajosta aika paljon onkin, niin kesärenkaat eivät silti pidä mitenkään hirvittävän hyvin lumisella tiellä, enkä ollut ihan ainoa, joka oli matkalla jonnekin, joten aika hissuksiin edettiin.

Tämä on toinen täällä viettämäni talvi, ja tämä vuosi on ehdottomasti näistä kahdesta lumisempi, kahdellakin tapaa; lunta on satanut paljon enemmän, eikä se ole sulanut parissa päivässä pois. Maa on siis ollut valkoinen yhtäjaksoisesti jo jonkin aikaa.

Huhujen mukaan täällä kuitenkin sataa lunta ihan joka talvi. Luulisi siis, että muutaman tunnin ajan hiljalleen tippuvat pikkuhiutaleet eivät vielä tarkoittaisi myrskyä, sillä näillä leveyksillä ollaan kuitenkin lumeen totuttu. Aurauskalustoa on ihan kiitettävästi (toki myös aurattavia kilometrejä on hurja määrä), joten valtatiet pysyvät ajokunnossa, ellei lunta tule ihan metritolkulla. Olisi ihan eri asia, jos paikallinen talvi olisi kuin Suomen kesä; lyhyt, mutta vähäluminen. Eteläosavaltioissa vähäinenkin lumi saa aikaan ihan erilaisen kaaoksen, mutta kyllä täällä pitäisi pystyä pari senttiä valkoista puuteria käsittelemään ilman paniikkia.

Auttaisikohan asiaa yhtään, jos säätiedotuksissa puhuttaisiin lumesta lumena, eikä sen perään liitettäisi maailmanloppuun liittyviä sanoja?

Psssst. Ei täällä oikeasti kaikki lumesta panikoi, kunhan vain puhuvat lämpimikseen. Jos sää otettaisiin kansasilaisesta small talkista pois, niin mitä meille jäisi jäljelle?

*****

Fakta #93: Löysin meidän lähikaupasta vähän aikaa sitten maksamakkaraa riemunkiljahdusten saattelemana. Kyllästyin siihen kuitenkin jo kahdessa päivässä. Mikä tuuliviiri?

maanantai 7. helmikuuta 2011

Ob-La-Di, Ob-La-Da

Tuntuu, että edellisestä blogimerkinnästä olisi paljon pidempi aika kuin vaivainen viikko. Se ehkä johtuu siitä, että viime viikolla mentiin muutama päivä melkoisessa sumussa (ja lumessa, sillä sitä tuli ihan kiitettävästi); nyt aletaan olla jo reippaasti voiton puolella.

Kaverit pitivät meidät kiireisinä viime viikolla, sillä menoa olisi riittänyt jokaiselle illalle. Vaikka suuresta osasta kutsuista kieltäydyttiinkin, niin ehdittiin silti mm. käydä lempparibaarissa syömässä lemppariwingsejä, kotibileissä pelaamassa beer pongia, ja päihitinpä myös S:n ensimmäistä kertaa ikinä sen bravuuripelissä, Big Buck Safarissa. Tämä viikko oli tarkoitus rauhoittaa koti-illoille, mutta tänään ollaan vissiin menossa juhlimaan kaverin synttäreitä ja tuskinpa voidaan jäädä kotiin huomennakaan, sillä S täyttää 27. Nyt kun vielä keksisin sille jotain kivaa lahjaksi.

Elämä siis jatkuu, vaikka viime viikolla se vähän potkikin vyön alle. Vanhempien tänne tuloon on enää reilu pari kuukautta, joten Chicagon-reissua pitäisi alkaa suunnitella ihan tosissaan. Aika mahtavaa on sekin, että kevät on toivottavasti kohta täällä, eikä silloin tarvitse enää talloa loskan ja suolan sekoituksessa.

*****

Fakta #92: Olen esiintynyt Helsingin Olympiastadionilla kahdesti. Edellisen lauseen hohdokkuus himmenee kummasti, kun kerron, että kyseessä olivat Syke 100 -tapahtuma vuonna 1996 ja Power Mover -hässäkkä muistaakseni sitä seuraavana. En välttämättä ollut ihan justiinsa huomion keskipisteenä.