perjantai 16. kesäkuuta 2017

Amerikkalainen unelma vai painajainen?

En oikein muista, mistä se sai alkunsa. Lienen ollut kuusivuotias, tai niillä kieppeillä, kun minusta tuli kova Elvis-fani. Kuuntelin yhtä (tai kahta) ja samaa CD:tä ja vinyyliä jatkuvalla syötöllä. Valehtelin pikkuveljelle, että Surrender kertoo traktoreista, ja huijasin täten hänetkin kuuntelemaan Elvistä, vaikka veikka olisi mieluummin kuunnellut Rölliä. 

Telkkarista VHS:lle nauhoitettu Elviksen vuoden 1968 comeback-konsertti tuli katsottua monta, monta kertaa. Muistan ajatelleeni, että olisin halunnut syntyä aiemmin, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus olla paikan päällä nappaamassa Elviksen yleisöön ojentama hikirätti kiinni. If I Can Dream oli lempikohtani. On edelleen.

Aikojen saatossa Elvis vaihtui Abban ja Take Thatin kautta vähän uudempaan ja heavympään rockiin ja metalliin, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Elvis jätti kuitenkin pysyvän jälkensä, ja pukeuduinpa penkkareissa varhaislapsuuteni idoliksi.

Elvis has left the building.

Elviksen ääni aiheuttaa edelleenkin kylmiä väreitä. Hänen valitettavan lyhyt, mutta niin kovin erikoinen elämänsä kiehtoo ja kiinnostaa. Siispä kun kaksi ja puoli vuotta sitten saimme Scottyn vanhemmilta Memphis-viikonlopun lastenhoidolla höystettynä joululahjaksi, meinasin revetä liitoksistani. Pääsisin vihdoinkin Gracelandiin, Elviksen kotiin!

Seuraavana päivänä sain tietää odottavani pikkukakkosta. Reissu saisi odottaa.

Viime viikonloppuna se hetki sitten viimein koitti, kun pienempikin nassikka oli tarpeeksi iso jätettäväksi kahdeksi yöksi hyvään hoitoon. Vaikka olemmekin perheen kesken matkustelleet jonkin verran, kahdestaan reissuaminen on ollut meille melkoinen harvinaisuus. Emme ole käyneet (vielä?) häämatkallakaan. Takapenkki oli erikoisen hiljainen.


Ajelimme kumpuilevan Missourin maaseudun läpi Springfieldiin, jossa pysähdyimme lounaalle. Meille vinkattiin uudesta panimosta, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.


Kylmä olut maistui lämpimällä terassilla oikein mainiolta. Tilasimme sen kaveriksi herkulliset tacot ja poutinen jalapenojuustolla. Olisin voinut jäädä panimolle koko päiväksi, mutta matkaa oli toki jatkettava. Sitä oli vielä viitisen tuntia edessä.


Vähän ennen Arkansasin rajan ylitystä poikkesimme isolta tieltä ja huristelimme ihmettelemään Grand Gulf State Parkia. Soratietä pitkin.

Kyllä kannatti pestä auto edellisenä päivänä!

Grand Gulf -puisto koostuu romahtaneesta luolastosta. Puisto on verrattain pieni ja nopeasti nähty, mutta ehdottomasti pienen kiertoajelun arvoinen. Vesi oli meidän siellä ollessa sen verran korkealla, ettemme päässeet katsomaan vesiputousta näköalatasanteen ollessa veden alla, mutta se ei haitannut.


Pienen reippailun jälkeen kävimme pesemässä auton itsepalvelupesulassa, ennen kuin hiekkapöly muuttui puuroksi. Matka jatkui ja Elvis soi. Saavuimme Tennesseehen ja samalla Memphisiin puoli seitsemän maissa. Kävimme nopeasti hotellilla (Econo Lodge Downtown) suihkussa ja vaihtamassa vaatteet

Vasemmalla näkyy Memphisin korkein rakennus, joka on täysin autio, kuten rikkinäisistä ikkunoista voi päätellä.

Kävelimme jokirantaan, jossa oli perjantaiseen tapaan livemusiikkia. Ostimme kojusta paikallista (hyvää!) olutta ja ihastelimme Mississippijoen taakse laskevaa aurinkoa.

#restingbitchface


Illan pimettyä kävimme nopealla iltapalalla meille suositellussa Kooky Canuck -ravintolassa, joka on, nimestäkin päätellen, kanadalainen. Menu koostui perinteisistä baariruoista ja heille ominaisista jättihampurilaisista. Me söimme tuliset wingsit puoliksi, ennen kuin jatkoimme tepastelua kohti illan pääkohdetta, Beale Streetiä.


Beale Street on Memphisin oma Bourbon Street. Poliisit olivat sulkeneet kadun ja sinne pääsi vain turvatarkastuksen jälkeen, mikä oli nykymaailmanmenon ja omatkin kokemukset huomioon ottaen hyvältä tuntuva juttu. Baareilla oli luukut, joista he myivät olutta ja värikkäitä drinkkejä, ja iloiset ihmiset kävelivät kauniina kesäiltana keskellä katua juomat käsissään.

Vaikka people watching oli oikein kivaa, me emme jaksaneet kovin kauaa siellä rymytä, sillä reilun viiden tunnin yöunet alkoivat painaa. Meno oli aika lihatiskimäistä jo ennen puolta yötä, emmekä olettaneet sen siitä miksikään muuksi muuttuvan. Olimme hotellilla tasan kello 23:59 ja tapasimme hississä ensimmäistä kertaa bbq-ribsejä syövän (kyllä, siellä hississä sisällä) argentiinalaisen ja amerikkalaisen, joka osasi sanoa Suomi.

Seuraavana aamuna Scotty toi minulle sänkyyn aamiaisen, joka koostui tiivisteestä tehdystä appelsiinimehusta, paahtoleivästä, banaanimuffinsista ja kahvista. Menihän se, kun kerran "ilmaiseksi" sai.

Eipä vatsaan kovin paljon ruokaa olisi mahtunutkaan, sillä siellä lepatteli melkosesti perhosia. Pakkasimme nopeasti tavarat kasaan, sillä olisimme seuraavan yön toisessa hotellissa, kirjauduimme ulos ja läksimme ajelemaan kohti Gracelandia.

Olimme lippujonossa yhdentoista maissa, ja kun pääsimme tiskille, ensimmäinen vapaa kartanokierros oli kello 12:45. Meillä olisi siis melkein kaksi tuntia aikaa kierrellä ja ihmetellä. Valitsimme odottelun(kin) vuoksi liput, jotka sisälsivät pääsyn museoihin ja gallerioihin.



Oli jotenkin epätodellinen olo, kun kuljin vitriiniltä toiselle. Vaatimattomista puvuista paljetteihin ja viittoihin. Todellisuudesta irtautuminen ja muiden omaisuudeksi muuttuminen näkyi aika selvästi esiintymisasujen evoluutiossa. Viva Las Vegas.

Se vaaleanpunainen Cadillac.

Ehdimme nähdä Elviksen vaatteita, kultalevyjä, autoja, moottoripyöriä, armeija-aikaisia kuvia, vaikka mitä, ennen kuin nälkä kuljetti meidät Gladys' Dineriin hodarille. Ehdimme käydä vielä lahjatavarakaupassa (yhdessä niistä monista...) ennen kuin kello tuli 12:45 ja meidät ohjattiin pieneen teatteriin katsomaan lyhyttä esittelyä Elviksestä ja hänen rakkaasta kodistaan sekä odottamaan kuljetusta kartanolle.

Graceland.

Kartanolla sai periaatteessa liikkua omaan tahtiin iPadin opastamana, mutta käytännössä se ei oikeastaan ollut mahdollista tai järkevää. Ihmisiä oli paljon, ja kulkutilat verrattain ahtaat. Valuimme hitaasti massan mukana huoneesta toiseen, John Stamosin opastusta kuunnellen.

Olohuone, heti sisäänkäynnin oikealla puolella.

Yläkertaan kierroksella ei ollut asiaa, sillä se oli ollut Elviksen yksityisaluetta, ja sitä se on edelleen.

Elviksen tytär Lisa Marie aterioi edelleen Gracelandissa käydessään tässä ruokasalissa.

Keittiö, jossa oli kuulemma ollut aina joku kokkaamassa, kaikkina vuorokauden aikoina.

Kellarin televisiohuone.

Biljardihuone, jonka katto ja seinät olivat rypytettyä kangasta.

Viidakkohuone, joka meidän talosta puuttuu ihan kokonaan.

Elviksen makua ei voi vitsinäkään sanoa hillityksi. Peilipintaa ja kokolattiamattoa löytyi yllättävistä paikoista (katosta ja seinistä), kultaa ja kimallusta sieltä täältä. Ehkä Graceland ei olisi näyttänyt 70-luvun "tyyliin" tottuneen silmään yhtä kornilta. Sekin on mahdollista, että Elvis meni vähän päästään sekaisin, mikä näkyi valkoisina apinoina pöydillä ja vihreänä pörrömattona seinässä, ja oli rakkaan kotinsa vanki. Kodin, jonka muurien ympärillä oli aina joku päivystämässä, jotta näkisi vilauksen kuninkaasta. Elämä oli normaalista aika kaukana, oikeat ystävät vähissä.

Kartanon jälkeen kierros jatkui toimistoilla ja muissa ulkorakennuksissa. Seiniltä löytyi paljon historillisia dokumentteja ja vanhoja valokuvia, sukupuita ja pienoismalleja. Elvis oli ponnistanut amerikkalaiseen unelmaan ja maailmanmaineeseen niin kovin vaatimattomista oloista.

Tästä lähdettiin. Köyhän perheen ainoa poika Tupelosta, Mississippistä.

Kun astelimme kohti muistomerkkejä ja hautoja, oli pakko tiputtaa aurinkolasit omituisesti kirvelevien silmien suojaksi. Vaikka Elvis sai elämässään kaiken ja enemmän, hänen tarinansa oli lopulta aika traaginen. Kynttilä paloi molemmista päistä, ja liekki sammui elokuun 16. päivä vuonna 1977, Elviksen ollessa vain 42-vuotias.

Tähän päädyttiin.

Se, mitä Gracelandista puuttui, kertoo ehkä enemmän, kuin yksikään infotaulu. Siinä, missä Elviksen muut läheiset ja hänen uraansa vaikuttaneet ihmiset saivat paljon näkyvyyttä, en huomannut missään mainintaa Elviksen managerista Tom Parkerista, joka ohjasi täysin Elviksen elämää elokuvaurasta avioliittoon ja sai puolet Elviksen tuloista.

Ravisuttavan Gracelandin jälkeen ajoimme Mississippin osavaltion puolelle ostamaan lapsille tuliaisia ja Scottylle Yuengling-olutta, jota ei meiltä päin saa. Kävimme myös kahdella pienpanimolla, ennen kuin suuntasimme hotellille.

Wiseacre.

Meiltä puuttuu enää samanlaiset tuulipuvut.

Osana joululahjaa oli yö maineikkaassa ja historiallisessa, suihkulähteessä uiskentelevista ankoistaan tunnetussa Peabody-hotellissa. Istuskelimme hetken huoneessa, siemailimme kuohuviiniä ja napostelimme juustoja. Laitoimme hieman parempaa vaatetta päälle ja menimme hienoon aulabaariin drinkeille. Satuimme tapamaan kaksi työmatkalaista, joiden kanssa juttelimme lopulta pari tuntia. Michiganista kotoisin olevalla miehellä oli kuulemma keskellä metsää mökki, jossa oli sauna (äänsi sen jopa "oikein"), ja Atlantassa asuva nainen kutsui meitä kovasti kylään.


Kävelimme jälleen ihastelemaan jokirantaa, minkä jälkeen kävimme syömässä herkullista kylmäsavulohta katuterassilla. Olisi tehnyt vielä mieli maistaa paikallista barbecueta, mutta maha ei millään vetänyt. Eipä se nyt tietenkään olisi voinut olla yhtä hyvää kuin Kansas Cityssä...

Palasimme hotellille yhden maissa ja tilasimme baarimikolta vielä yhden drinkin. Ihan vain sen takia, että saisimme lapsille vielä yhden tuliaisen.

Ankkahan se siinä.

Viivyttelimme seuraavana aamuna lähtöä yhteentoista asti, sillä olihan meidän nyt nähtävä ankkojen tepastelu suihkulähteelle. Sen jälkeen huitelimmekin melkein yhtä soittoa Kansas Cityyn lapsia ja koiria hakemaan.

Aika ikimuistoinen viikonloppu. Sisäinen kuusivuotias Elvis-fanini sai viimein tehtyä pyhiinvaellusmatkansa.

10 kommenttia:

  1. Herkistyin täälläkin melkein kyyneliin kun luin kirjoitustasi. Minäkin olen Elvis fani ja tuonne Gracelandiin pääsy olisi kyllä huippua!
    Hieno reissu teillä, tuota muistelee vielä pitkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli se kyllä melko mahtava kokemus! Suosittelen lämpimästi fanikollegalle, jos vain joskus Memphisiin pääset! :)

      Poista
  2. Tämä herätti kyllä kiinnostuksen käydä Gracelandissa joskus, vaikka Elvis-fani sen kummemmin en olekaan. Hänen tarinansa on kyllä erittäin kiehtova! Myös Peabody-hotelli näyttää erittäin houkuttelevalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upeita paikkoja molemmat! Peabodyn sisustus tosin oli hieman hillitympi, vaikka aika krumeluuri sekin. ;)

      Poista
  3. Kiitos Muuttolintu. Elviksen kuolinpäivää viettävänä olen usein haaveillut käynnistä Cracelandissa. Tarinasi luettuani tuntui kuin olisin siellä jo pistäytynyt.

    VastaaPoista
  4. Ai vitsit...tulipa niin mieleen itselleni Elvis-muistoja - itse noin 12-vuotiaana naapurin levyhyllyjä kolutessani käsiin osui heidän Valituista Paloista tilaamansa kymmenen levyn Elvis-kokoelma, ja se oli meikäläisen menoa silloin se :) Huoneen seinät täynnä julisteita ja tosiaan, se Elviksen ääni...ah. Kiitos tästä jutusta ja runsaista kuvista, vähän niinkuin itse olisi päässyt Gracelandissa vierailemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot sitten hurahtanut sinäkin! :D Kiva kuulla, että juttu toimi pienenä virtuaalikierroksena Gracelandiin. :)

      Poista
  5. Oon joskus lukenut tästä kartanokierroksesta ja kiinnostus heräsi silloin, vaikken Elvistä ole koskaan kuunnellut, pl. sen joululaulut, joita kuuntelen usein jouluisin. Täytyy sanoa, että aikamoinen kartano kyllä! Jotenkin absurdi tuo sisustus. Mutta ihan kuten totesit, 70-luku ehkä selittää myös osan :D Kiintoisa matkapostaus tämä, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä vähän semmoinen olo, kuin olisi seikkaillut Elviksen pään sisällä, jonka 70-luku (reseptilääkkeet) oli jättänyt jälkensä. ;) Kannattaa käydä, jos noille kulmille satut!

      Poista