Kumpi ja Kampi tappeli...

Äh, miten voikin päivät toistaa itseään tällä tavalla? Paikallaan jannaamisen lisäksi syksyn pimeyskin alkaa vähän ahdistaa. Niin, ja entäs tämä kylmyys? Hyi.

Arvatkaapa, kuinka lämmintä Kansas Cityssä on tällä hetkellä? 22 astetta! Celsius-astetta. Sehän on esim. lämpimämpi kuin esim. Suomen kesä esim. viime heinäkuussa. Verrattain lämpimämpää on myös esim. just nyt. Kattokaa vaikka, jos ette usko!

Kiitos Google.

Ai että... Ensi syksynä olen siellä, pysyvästi. Sitten ahdistaa varmaan ihan muut asiat kuin sää, vaikka säästä puhuminen kuuluukin small talkin peruselementteihin.

S pelaa taas Boxin ja veljensä kanssa. Saatiin palapeli tänään valmiiksi (se tuli postin mukana eilen), joten se ei enää oikein toimi miehen korvikkeena. Onneksi on blogi, jota voi päivitellä turhuuksilla. Olisi varmaan hyvä olla oikein asiaakin, kun tänne kirjoittaa.

No on mulla vähän asiaakin. Minulta kysellään jatkuvasti, milloin olen lähdössä. Tätä tapahtuu lähinnä töissä. Vastailen hyvin luontevasti, että ensi kesänähän sitä vasta. Vasta. Todellisuudessa aikaa the muuttoon on yhdeksisen kuukautta, jos saadaan paperit hoidettua kuntoon. S:n lento lähtee 24. kesäkuuta. Meidän toiset (tai itse asiassa kolmannet) hääpirskeet on heinäkuussa, Kansasissa. Minunkin olisi varmaan hyvä olla paikalla.

Yritän kai sanoa, etten varmasti ole vielä ymmärtänyt, sisäistänyt, että olen oikeasti lähdössä. Elän tällä hetkellä muka jossain pysähtyneessä tilassa, jossa ei tarvitse stressata menneestä eikä tulevasta. Kello tikittää kuitenkin koko ajan. Nyt olisi vielä hyvin aikaa nähdä kavereita ja kiertää Suomea (ja Eurooppaa, jos olisi rahaa), toisin kuin sitten ensi keväänä, kun tajuan, että aika käy vähiin. Mitäs teen? Istun kotona, tekemättä mitään järkevää. Nyt pitäisi tehdä juttuja, joita tulen kaipaamaan Amerikassa.

Onneksi sentään salmiakkia tulee syötyä enemmän kuin laki sallii.

Ei mitään sanottavaa

Kuten otsikostakin voi päätellä, on ollut aika hissua. Viime viikonloppuna käytiin toki juhlimassa kansainvälisiä häitä, ja mukavaa oli, mutta noin muuten elämä on aika tasapaksua. Kai tässä taas odotellaan jotain.

S sai yhden odottamansa jutun viime tiistaina postissa. Halo 3: ODST ilmestyi, ja löydettiin se netin syövereistä tilaamalla niin edullisesti, että amerikkalaiset kaverit ovat olleet kateudesta vihertäviä. Nytkin se räiskii menemään tuossa parin metrin päässä. Hassua, että kaksi vuotta sitten, Halo 3:n ilmestyessä, kun viimeksi olin "sotaleski", minä asuin vielä Vaasassa ja odotin, että pääsen käymään S:n luona Marylandissa. Ei oltu nähty melkein puoleen vuoteen. Tilanteet muuttuu.

Tuo mies on sen verran huomaavainen, että se halusi hommata minullekin jotain tekemistä niitä hetkiä varten, kun se istuu metrin päässä televisiosta peliohjain kädessä. Tilattiin netistä palapeli, koska S ei ollut löytänyt kaupasta mieleistä. Päädyttiin erään viikko sitten nähdyn häälahjan inspiroimana Kaj Stenvallin American Lights -palapeliin. Meinasin ostaa sen S:lle joululahjaksi jo pari vuotta sitten, mutta jänistin, ja ostin toisenlaisen Kaj Stenvallin teoksen. Ehkä pelkäsin S:n kavereiden reaktiota, jos palapeli olisi joskus seinälle päätynyt. Nyt tämä vain tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään. Sopii se meidän seinällekin, sitten joskus.

Ah, en malta odottaa, että pääsen palapelin kimppuun! Taidan olla ikuinen odottaja, vaikka joskus olen ehkä sanonutkin, että lähisuhteessa on hienoa se, ettei tarvitse odottaa mitään...

Never Say Never...

Look at me, I'm gorgeous in my housecoat with my coffee cup
I bend down to get the paper, every neighbor tryin' to check me out
Look at me, I'm lovely as I wave beside my minivanLook at how my diamonds seem to sparkle on the garbage can

SheDaisy - God Bless the American Housewife

Minusta tulee hyvin suurella todennäköisyydellä kotirouva, kun muutetaan valtameren taa. Ainakin aluksi, joksikin aikaa. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: 1) työpaikan saanti HETI ei ole mikään itsestäänselvyys, 2) haluan vähän aikaa miettiä, mikä minusta tulee isona.

Opiskelujeni alkuaikoina olin sitä mieltä, ettei minusta tule koskaan kotirouvaa tai -äitiä. Yliopisto-opiskelijastatuksesta huumaantuneena ajattelin, että koulutukseni menisi täysin hukkaan, jos jäisin esimerkiksi kotiin huolehtimaan lapsista. Nyt vähän vanhempana ja viisaampana (ainakin vähän vanhempana) olen tullut vähän toisiin ajatuksiin. En usko, että kotirouvailisin, jos oltaisiin jäämässä Suomeen. Tuskin jäisin kotiäidiksikään, sillä ainakin minulla on sellainen mielikuva, että kunnallinen lastenhoito pelaa ihan hyvin, eikä se ole niin järkyttävän kallistakaan. Vai?

Amerikassa tämä(kin) on toisin. Ainakin Keskilännessä on aika normaalia, että äiti hoitaa lapsia kotona muutaman vuoden. Lasten hoitoonvieminen on kallista puuhaa, joten äidin on melkein sama olla saamatta palkkaa kuin työntää palkkansa lastenhoitajalle. S:n sisko sai lapsen vajaa puoli vuotta sitten ja palasi työelämään elokuun alussa. Nyt haaveissa on olla ensi vuonna kotona pienokaisen kanssa. Olisi kuulemma helpompaa ja miellyttävämpää kuin päivähoitorumba.

Yllä olevan laulun kuvailemaa kiiltokuvarouvaa minusta tuskin koskaan tulee, vaikka kuinka yrittäisinkin. Kotirouvana, tai hienosti sanottuna homemakerina, en varmaan kovin kauaa jaksaisi olla, jos mielekästä ja tarpeellista tekemistä ei kotoa löydy. Sen sijaan kotiäitiyden koen nykyisin ihan kiehtovana ajatuksena. Sisäinen feministini oli ennen sitä mieltä, että kotiäitinä olisin jotenkin nyrkin ja hellan välissä, en olisi tasa-arvoinen mieheni kanssa. Eipä se kuitenkaan ole mitään naisten alistamista, jos nainen haluaa olla lasten kanssa kotona ihan vapaasta tahdosta. Sitä paitsi olen vakaasti päättänyt, että jos me joskus lapsia saadaan, lasten on osattava suomea. Hoitotäti tuskin sitä osaisi opettaa. Uraa ehtii yrittää luoda sitten joskus myöhemminkin.

Saas nähdä, mitä tulevaisuus tullessaan tuo. Avoimin mielin sitä kohti ainakin ollaan menossa. Ainakin melko avoimin.

This Is Parta

Hei, ja tervetuloa raskausblogiini. Ihan ensiksi haluaisin kertoa perustietoja itsestäni: Olen läheisriippuvainen tyttöystävä, jonka englantilainen mies asuu kotona. Olen myös kaukosuhteessa amerikkalaisen kanssa. Meillä myydään kissoja/kissanpentuja/kissat/katteja. Syy on se, että varsinkin yksi kissa syö johtoja, ja muistakin haluaisin päästä eroon.

Ette ikinä usko, mitä minulle kävi viime viikolla. Kävin syömässä eräässä ravintolassa. Minua palveli alaston tarjoilija, Tilasin buffalokastiketta, mutta tarjoilijapa toikin minulle Fanny-vanukasta. Pyysin tarjoilijaa korjaamaan erehdyksensä, mutta hän totesi vain: "En puhu englanti, vain suomi. Ette ehkä tunne minua, mutta hän ei."

"Tyhmät amerikkalaiset", ajattelin. Olin aina luullut, että amerikkalaiset ovat ahkeria. Tyydyin syömään vanukkaani ja tilaamaan vähän miestä väkevämpää. Ruotsalainen juhlajuoma kuulosti hyvältä.

Juhlajuoman nauttiminen saattoi olla virhe, sillä seuraavat muistikuvani ovat hataria. Muistan, että alaston tarjoilija oli kanssani saunassa alasti. Samaisessa avaimet käteen -saunassa oli myös suomalaistyttö alasti. Olimme ilmeisesti kylpylässä alasti. Siellä harjoitettiin peppujen piiskausta ja muita riettauksia. Kuulin myös huhun, että siellä myydään vähän kaikkia. Meno oli hurjaa.

Aamulla herätessäni en tiennyt, missä olin. Yritin muistella edellisen illan tapahtumia. Tulin siihen tulokseen, että olisi varmaan hyvä rauhoittua ja asettua aloilleen. Mielessä liikkui kuitenkin paljon kysymyksiä: "Mitä maksaa oleskeluluvan uusiminen? Mitä pitää ottaa huomioon, kun menee naimisiin?" Yksi kysymys oli kuitenkin ylitse muiden: "Missä minä olen?" Herätin alastoman tarjoilijan, joka nukkui vieressäni. "What's up? Where am I?"

"This is parta."

*****

Niin, tällainen blogi mulla on, jos hakusanastatistiikkaan on uskomista. Aika paljon alastomuutta ja kissoja. Varsinkin niiden myymistä.

P.S. Tämä ei ole raskausblogi, enkä ole kovinkaan monesti tilannut ruotsalaista juhlajuomaa alastomalta tarjoilijalta.

My Precious

Muistan, kun vaihdossa ollessa vähän naureskeltiin amerikkalaisrouvien morkulasormuksille. No onhan se hullua; käyttää nyt kahden kuukauden palkka (joka on "suositus") johonkin kihlasormukseen! Eihän semmoiset sormukset ole enää käytännöllisiäkään, varsinkaan talvella, hanskojen kanssa. Muutenkin vähän naurettavia.

Bling bling...

S:n kanssa oli puhetta jo ennen kihloihin menoa, että haluan amerikkalaisessa mittaluokassa vaatimattoman sormuksen. Käteni ovat melko pienet (vihkisormus on amerikkalaisittain kokoa 3 1/2, eli 14,45 mm), joten mikään jättitimantti ei näyttäisi vasemmassa nimettömässä mitenkään järkevältä. Eihän?

Kihlasormukseksi sain sileän valkokultaisen sormuksen, vastoin amerikkalaista perinnettä. Siellä kihlasormus on se sormus, vihkisormus toimii sitten vain kivana lisänä. Mies pääsee/joutuu näyttämään varallisuutensa ja nainen kimaltelevaa sormustaan. Me tehtiin toisin. Pikaisen naimisiinmenopäätöksen yhteydessä puhuttiin vihkisormuksesta ja sen käytöstä. S halusi ostaa minulle sormuksen viime kesäkuisella Kansasin-reissulla, vaikka minä halusin alkaa käyttää sitä vasta ensi kesänä, meidän "oikeiden" häiden jälkeen.

Käytiin yhdessä (S, minä, mother-in-law ja sister-in-law) koruliikkeessä sovittelemassa sormuksia. Sana vaatimaton ei kuvaa yhtäkään esitellyistä sormuksista, vaikka niissä ei ollut edes kaikki korukivet paikoillaan. Ensimmäiseksi sormeeni tyrkättiin kolmen timantin (kaksi "pientä", yksi iso) sormus ja se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä. Silmissä eivät kiiluneet dollarinkuvat, sillä en koskaan halua tietää, paljonko dollareita S sormukseen tuhlasi. Tiedän tosin onneksi, ettei se mihinkään älyttömyyksiin mennyt. Se oli vain niin kaunis, se sormus. Siro. Tykkäsin.

Sen jälkeen sovitin vielä muitakin rinkuloita, jotka olivat paljon massiivisempia ja mahtipontisempia kuin ensimmäinen. Minulta kysyttiin mielipidettä vielä, ennen kuin minut hätisteltiin koruliikkeestä pois, kun tuli aika alkaa valita sormukseen timanttia ja puhua rahasta. Kerroin, että pidin ensimmäisestä eniten. Myyjätär sanoi: "It's a very nice ring! And what's great about it is that you can make it bigger later!" Hän ei suinkaan tarkoittanut sormuksen ympärysmittaa.

Näin sormuksen uudestaan vasta kaksi kuukautta sitten (juu, ollaan oltu naimisissa jo hurjat kaksi kuukautta!). Suu ammollaan tuijotin sitä, kun S pujotti sen sormeeni. Tästä on valitettavasti kuvallisia todisteitakin. Ja kas kummaa: niin minullakin oli/on morkula sormessa. Eikä se nyt lopulta sitten niin naurettava olekaan...

Niin, minunhan piti odottaa ensi kesään asti. Alettiin kuitenkin puhua siitä, miten ollaan Suomessa enää vajaa vuosi. Ollaan kummiskin ihan sataprosenttisesti naimisissa, joten miksipä pidettäisiin sormusta pölyttymässä kaapissa, kun voin sitä ulkoiluttaakin raittiissa suomalaisessa ilmassa! Muutenhan sormukselta jäisi näkemättä Suomen kaunis syksy (nytkin sataa vettä ja tuulee), kauniit talviyöt (ja ääretön pimeys), kirpakat kevätpakkaset (ja loska) ja kauniit hiirenkorvat (en keksi keväästä oikein mitään pahaa sanottavaa). Jos timantit ovat tyttöjen parhaita ystäviä, niin kyllä tyttöjenkin pitää olla timanteille mukavia!

My precious...

P.S. Kela myönsi S:lle opintotuen!

Vaakakuppeja keikutellen

Vaikka Yhdysvaltoihin muuttamisessa on paljon huonoja puoliakin (etäisyys perheestä ja kavereista, salmiakin heikko saatavuus, tornadot), odotan sitä jo aika paljon, vähän pelonsekaisin tuntein tietenkin. Pysyvä muutto toiselle mantereelle on kummiskin aika iso ja pelottava asia, eikö?

Ollaan molemmat eletty tietynlaisessa välitilassa jo pari vuotta, vaikkakin niistä toinen onnellisesti samassa osoitteessa. Ollaan välitilassa sen takia, ettei olla voitu asettua kunnolla aloillemme. Koko omaisuuden pitäisi mahtua ensi kesänä kahteen matkalaukkuun, joten sohvia ynnä muita kotoisia asioita ei ole voinut ostaa, ei ainakaan miettimättä, mitä niille lähdön tullen tekee.

Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, että elämä jotenkin täydentyisi tavaroita ostamalla, mutta valitettavan totta se vain on. Haluan esim. pyykkikoneen! Jokin pesänrakennusvietti tässä kai on iskenyt, kun ollaan molemmat katseltu typeriä sisustusohjelmia ja vertailtu mielipiteitä. Nykyiseen asuntoon on ihan turha alkaa panostaa, muutto on kuitenkin edessä alle vuoden päästä. Muuttorumbakin kyllästyttää.

S sanoi odottavansa innolla elämän tasoittumista, ja ehkä jopa sitä hetkeä, kun ollaan valmiita harkitsemaan perheenlisäystä. Nyt sellainen ei tule kuuloonkaan, kun edes kissanpentua ei voida hankkia (vaikka mieli tekisi!). Pienestä ihmisestä vastuun kantaminen on varmasti paljon helpompaa, kun ei tarvitse raahata paria matkalaukkua mukana siinä sivussa.

Vaikka S:lla on vielä vuosi koulua jäljellä, ja muuttoon on hyvä tovi aikaa, ollaan mietitty, mihin päin Amerikkaa asetutaan. Todennäköisin vaihtoehto on Kansas Cityn ympäristö, Kansasin puolella tietenkin, mihinkään Missouriin ei muuteta. Se on vähän kuin muuttaisi Ruotsiin.

Toinen varteenotettava vaihtoehto on Colorado, mutta S:n työpaikan perässä mennään minne vain. Toisaalta olisikin aika jännä kokeilla asua jossain subtrooppisessa paikassa, ihan vaihtelun vuoksi. Kylläpä nuo lämpötilat kohoaa Kansasissakin aika trooppisiin lukemiin kesällä, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä. Appiukon mukaan heinäkuu oli ollut varsin cool, kun lämpötilat liikkuivat keskimäärin vain alle 30 Celsius-asteessa. Nii-in, paleleehan siinä, vähemmästäkin.

Mistäs muusta sitä ollaan innoissaan? No ainakin road tripeistä, Buffalo Wild Wingsistä, kavereiden kotibileistä (Halloween, Super Bowl yms.), NHL-kiekosta, omasta talosta, rusketusrajoista, takkatulesta, sports bareista, sosiaalisemmasta elämäntyylistä, kuumista kesäpäivistä, ilmastoinnista, myrskyisistä illoista katetun kuistin suojissa, barbequesta... Olen myös varovasti innoissani siitä, että taloudellinen tilanteemme helpottuu muuton myötä (Nim. "Miksi kaikki isot laskut kasaantuvat samalle kuulle?").

Mistäs ei olla innoissaan? Kokolattiamatoista (paitsi ehkä makuuhuoneessa kylminä talviaamuina), talvirenkaattomuudesta, huonosti tiivistetyistä taloista, tornadoista, pitkästä matkasta kotiin, mahdollisesti lumettomasta joulusta, mössöpaahtoleivästä (maku ja haju). Nämä esimerkit aiheuttavat minussa inhoreaktioita varmasti enemmän ja useammin kuin miehessä.

Pelottaa, etten löydä kunnollista työpaikkaa, vaikka S on satavarma, että löydän sellaisen helposti. Pelottaa, että jumiudun kotiin ja minusta tulee joko a) hampurilaisten ja majoneesin turvottama teleshopping-orja, joka katsoo sohvan pohjalta saippuaoopperoita ja Oprahia päivät pitkät, b) jenkki-barbie, joka huhkii tyhjäpäisenä kellariin sijoitetulla juoksumatolla valkaistut hampaat vilkkuen, edes jotain sisältöä elämään hakien, tai c) katkera p*ska. Näistä vaihtoehdoista a) on valitettavasti kaikista todennäköisin. Tai c).

Tulevaisuus on ihan yhtä varma ja epävarma siellä kuin täälläkin, joten on kai turha maalailla jenkkitursakkeita seinille. On vain melko hauskaa pohtia, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja haaveilu on tietysti aina aika kivaa. Vaakakuppeihin voisi latoa loputtomasti tavaraa, puolin ja toisin, eikä se tilanne siitä miksikään muuttuisi; muutossa on hyvät ja huonot puolensa. On sitten ihan omasta itsestä kiinni, kumpiinko takertuu enemmän.

Minä aion takertua positiivisiin asioihin. Opin kyllä sietämään kokolattiamattoja ja koti-ikävää. Olen oppinut ennenkin.