Jouluterveiset

Ollaan juuri menossa nukkumaan, jotta huomenna jaksetaan sitten yhdessä ihmetellä suomalaisia jouluperinteitä. Olo on onnellinen ja innokas. Toivottavasti kaikilla tämän lukijoillakin on yhtä hyvä olla.

Oikein hyvää joulua!

Saying Goodbye

Lähteminen. Se on rankkaa. Käytiin sanomassa perjantaina heipat amerikkalaiselle kaverillemme, joka muuttaa parin päivän päästä takaisin Kaliforniaan. Eikä oltu ihan ainoita, jotka olivat paikalla. Nähtiin monet halaukset ja kuultiin lukemattomia toivomuksia jälleennäkemisestä.

Siinä tuli tietysti mieleen omat läksiäiset puolitoista vuotta sitten. Muistin luonnollisesti myös ne kerrat, kun piti sanoa S:lle hyvästit, lopullisesti. Ja ne kerrat, kun piti muuten vain lähteä kotiin, vaikkakin vain väliaikaisesti. En tiedä, onko helpompi lähteä vai jäädä, kävellä pois vai jäädä ikävöimään.

Ilta meni muutenkin vähän muistellessa ja pohdiskellessa, kun S:n täällä olo tietysti kiinnosti ihmisiä paljon. Kerrattiin "meidän tarinaa" läpi vaikka kuinka monta kertaa. Tulevaisuudensuunnitelmatkaan eivät jääneet pimentoon, kun tutustuttiin uusiin ihmisiin. Tuolta mieheltä kysyttiin, olisiko se valmis asumaan Suomessa pysyvästi, ja minulta tiedusteltiin, olenko oikeasti valmis muuttamaan Amerikkaan. Sivuttiin siis samoja aiheita kuin edellisessä merkinnässä ja sen kommenttiboksissa.

Juteltiin S:n kanssa myös hetki kahdestaan lähitulevaisuudesta muiden kyselyiden innoittamana. Minulta kysyttiin, mitä minä tulen kaipaamaan Suomessa eniten. Perhettä ja ystäviä. Siinä vaiheessahan tuo kaipuu olisi varmasti suurimmillaan, jos saadaan joskus lapsia. Myös S on tiedostanut sen, ja se onkin jo suunnitellut vaikka minkälaisia nettikameraviritelmiä lastenhuoneeseen. Aika hellyttävää.

S:ään taisi kolahtaa eniten se, kun sanoin, miten onnekas olen, kun samat isovanhemmat, jotka ovat olleet elämässäni mukana syntymästä asti, ovat vieläkin täällä. Sanoin vielä, että toivottavasti ovat täällä myös näkemässä sen, kun me mennään joku päivä naimisiin. S:n tilanne on toinen. Isovanhempia ei enää ole. Monesti se on minulle kuitenkin sanonut, että Nana, tärkeääkin tärkeämpi äidin äiti, olisi pitänyt minusta paljon. Ja se taas merkitsee minulle valtavasti.

S nauroi eilen, että kyllä meistä taitaa paistaa läpi sellainen ällöonnellisuus. Ehkäpä, mutta antaa vain paistaa. Itseni tuntien onkin jotenkin uskomatonta, että voinkin olla näin onnellinen. Salaisuus on varmaan siinä, että tiedetään toistemme heikot ja pimeät puolet, ja luonteet sopivat yhteen siinä mielessä, että S ei anna minun näyttää niitä kaikista ärsyttävimpiä puoliani. Ja sama toimii toisinkin päin. Pidetään toisemme kurissa. Vaan osataan sitä ehkä sitten painella juuri oikeista napeistakin, jos haluaa toisen oikein suututtaa...

Onneksi hyvin harvoin tulee hinku vetäistä siitä vihanarusta. Ja onneksi kumpikaan meistä ei ole lähdössä mihinkään.

F**k This S**t

Koko syksyn kestänyt tosi-tv-spektaakkeli, Big Brother, päättyi viime sunnuntaina, jos joltain jäi huomaamatta. Meillä ei töllöä paljoa ehditä tuijottelemaan, mutta muutamaan otteeseen tuli katsottua jopa pari koostelähetystä yhdessä ja erikseen. S ei paljoa suomenkielisistä jutuista luonnollisesti ymmärtänyt, mutta tekipä kuitenkin sellaisen huomion, että nakuilua näytettiin verrattain paljon, ja oikeastaan ne ainoat sanat, jotka se olisi ymmärtänyt (kirosanat nimittäin), oli piipattu pois. Sitä se jaksoi ihmetellä. Viime sunnuntainakin se kävi kysymässä kesken finaalilähetyksen "So how many dicks have they shown tonight?".

Radiossa sitä ihmetyttää kirosanat, ihan englanninkieliset sellaiset. Se on tottunut siihen, että lauluista sensuroidaan pois ne tuhmat jutut, jotka korruptoivat pienen ihmisen herkän mielen. Vaikka se on ollut täällä jo monta kuukautta ja kuunnellut autossa paljon Radio Rockia, niin eipä se ole vieläkään tottunut siihen, että Suomen radiossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat. So fucking blow those words out the back of your head, I've heard it all and I'm done with that shit.

Kyllähän Suomikin on kaksinaismoralismia täynnä, muttei ehkä ihan niin pullollaan kuin ystävämme USA. Täällä ei esimerkiksi yleensä kauhistella, jos vanhemmat käyvät yhdessä saunassa tai suihkussa lastensa kanssa, ja vielä ihan alasti. Monesta muusta asiasta kyllä riittää siunailua ja juoruilua, vai mitä?

Ollaan puhuttu S:n kanssa paljon lapsista, perheestä, tulevaisuudesta. Ollaan pohdiskeltu Coloradoon muuttoa, mietitty mukavia suomalais-amerikkalaisia nimiä lapsille (siis sellaisia, jotka taipuvat hyvin amerikkalaisten ja suomalaisten suuhun, ei mitään Leena-Britney-yhdistelmänimiä) ja vähän haaveiltu omasta talosta, karvaisista perheenlisäyksistä ja niin edelleen. Tämän kaiken keskellä on tietysti tullut mieleen, että olen todennäköisesti muuttamassa alle kahden vuoden päästä toiselle mantereelle. Pysyvästi. Minun pitäisi ihan oikeasti sopeutua paikalliseen elämään ja tapoihin, eikä vain pelleillä ja leikkiä assimiloitunutta, kuten tein esimerkiksi yhdeksän vaihtokuukauden aikana. En voi olla loputtomasti se suomalainen. Minusta tulee suomalaislähtöinen. Vaikka kyllähän sitä aina varmasti on sydämeltään suomalainen. Ja passinkin haluan säilyttää!

Paljon on siis mietittävää. Kulttuurierot eivät ole suurensuuria, ja kyllä minä kestän sen, että rokkibiiseistä poistetaan vähän härskimmät jutut. Aion silti pitää omat taustat mielessä ja aion käydä saunassa koko perheen voimin niin pitkään, kuin mahdolliset lapsukaiset haluavat. Ja aion siis myös raken(nut)taa saunan.

Onneksi tuo S:kin on sen verran suomalaistunut, että meidän kaikkia tulevia lattioita ei tule peittämään kokolattiamatto ja meillä otetaan sisällä kengät pois ja jätetään ne tuulikaappiin. Tiskit laitetaan kuivumaan tiskikaappiin ja ikkunoihin tulee useampi kuin yksi lasi. Sanoinko jo, että meille tulee myös sauna?

Coloradossa tai Kansasissa. Tai ties missä.

P.S. Pahoittelut vihaisesta otsikosta. :)

Läheisriippuvuutta

Olen nähnyt viime aikoina paljon unia, joissa S on taas USA:ssa. Unet ovat olleet jotenkin todella ahdistavia, varsinkin, kun en ole unimaailmassa onnistunut saamaan S:ään minkäänlaista yhteyttä netin tai puhelimen välityksellä. Ja se aikaero... Yäh. Pois, painajaiset.

Todellisuudessahan kuitenkin onneksi herään ihan joka aamu S:n vierestä. Tässä samaisessa todellisuudessa S on ollut täällä jo vähän yli kolme kuukautta, ja lähtee vasta kesäkuussa käymään (siis vain käymään) kotimaassaan. Matkan kestosta emme ole vielä ihan varmoja, mutta kahden, kolmen erossaoloon pitää osata asennoitua. Kuulostaa varmasti todella hullulta, että muutamaan viikkoon pitäisi nyt muka jotenkin asennoitua, onhan sitä parhaimmillaan oltu erillään puolikin vuotta, vieläpä täysin erilaisissa olosuhteissa, mutta kyllä sitä näköjään tottuu tuon toisen läsnäoloon sen verran hyvin, että pari, kolme viikkoa erilläänoloa joskus ensi kesänä tuntuu vaikealta ajatukselta. Jo nyt, marraskuussa.

Ollaan aina oltu todella riippuvaisia toisistamme. Varsinkin silloin, kun saatiin lopulta ihan luvan kanssa pitää yhteyttä. Skype-yhteys oli päällä melkeinpä 24/7. Eihän me mistään järkevästä läheskään aina juteltu, kunhan vain nautittiin siitä, että toinen oli läsnä. Tavallaan.

Ja nyt sitä vasta ollaankin läheisriippuvaisia. Tai minä olen. En esimerkiksi osannut mennä viikko sitten yksin nukkumaan, kun S oli kavereidensa kanssa keilaamassa. Olisin lähtenyt mukaan (oli minut siis ihan kutsuttikin...), mutta päänsärky esti keilausretken. Nukkumaan tosiaan pääsin vasta, kun mies kotiutui reissuiltansa. Odottavan aika oli pitkä, vaikka ei sillä oikeasti edes pitkään mennyt. Onneksi tuota läheisriippuvuutta on havaittavissa tuossa toisessakin osapuolessa, niin ei ole itsellä ihan niin säälittävä olo.

Viikonloppuna meillä oli firman pikkujoulut, ja onneksi päästiin molemmat paikalle, läheisriippuvaisia kun ollaan. (Sanoinko sen jo?) Oli oikein hauskaa, ja S:kin sai juttukavereita ja suomen opettajia, kun työtoverit uskalsivat hieman rentoutua sen seurassa. Laulettiin karaokea, minä oikein etunenässä, vaikka sanoin S:lle ennen pirskeitä, että muistaa sitten kanssa estää minua laulamasta yhtään biisiä. Hyvin se tottelee. Not.

Jos S on oppinut suomea, niin olen minäkin uudistanut kielitaitoani. Sekametelisopan suuntaan nimittäin. En enää oikein tahdo muistaa, mitkä fraasit ovat oikeasti suomalaisia ja mitkä anglismeja. Mm. ei tee järkeä tunkeutuu suusta ulos valitettavan usein (vrt. makes no sense), puhumattakaan kaikista muista sekasikiöisistä sanoista ja sanonnoista, kas kun en osaa enää kumpaakaan kieltä, suomea tai englantia, kunnolla. Onneksi en alkanut kääntäjäksi.

Oho, olohuoneesta kävi käsky, että pitäisi vielä käydä treffaamassa yhtä jenkkivaihtaria ennen nukkumaanmenoa. Nyt tuli kiire.

Otetaan nyt kuitenkin loppukevennykseksi sellainen juttu, että meitähän onniteltiin jo tulevasta naimisiinmenosta. S:n serkku oli kuullut jostain, että ollaan menossa naimisiin. Voisikohan sama lähde kertoa minullekin lisätietoa esim. ajankohdasta ja hääpaikasta ja...

Myydään vähän käytetty kissa

Meidän uusioperhettä on koeteltu viime aikoina "tytärpuolen" toimesta. Lumi-kissa on ehtinyt mm. kaataa vettä läppärini päälle, jyrsiä itse tehdyn valoryijyn johdon poikki kahdesta kohtaa, pureksia television johdon pitsiksi, ja jo pelkästään tällä viikolla särkenyt minulle tärkeän matkamuistolasin ja purrut pöytälampun johdon poikki.

Paljonko tarjoatte?

Ei kai tässä muu auta kuin suojata kaikki mahdolliset johdot ja lopettaa oikeista laseista juominen. Asunnosta pitänee tehdä cat proof. Kissakarkoitekaan ei auta, ei ollenkaan. S on ollut vähän sitä mieltä, että tämä on hyvää harjoitusta lapsia varten, jos me joku päivä sellaisia onnistutaan saamaan.

Lumi on oikeasti ehkä maailman puheliain ja viihdyttävin kissa. Kun tulen töistä kotiin, alkaa ihan mieletön konsertti ja kilpajuoksu, eikä se lopu ihan hetkessä. Valitettavan usein kuitenkin paljastuu näitä "mukavia" yllätyksiä. Lumi on vielä vähän lapsi, tai ainakin teini-ikäinen, vuosia kun on mittarissa vasta alle kaksi. Silti en jaksa aina töistä väsyksissä tullessa ottaa näitä poikki olevia johtoja tai kastunutta elektroniikkaa ihan huumorilla.

Valkoinen vauhtihirmu.

Muistelen kaiholla omaa Niila-kissaa, joka on ollut mummolassa ns. hoidossa jo yli kaksi vuotta. Aika ehkä kultaa muistot, mutta en muista Niilan koskaan olleen tuollainen tuholainen. Ehkä Lumi kaipaisi enemmän virikkeitä, kun näköjään tylsyyksissään ja yksin ollessaan ehtii tehdä vaikka mitä tarpeetonta. Tapetit ovat onneksi vielä saaneet olla ihan rauhassa. *kop kop*

Musta mossottaja.

Eiköhän tästäkin "kriisistä" onneksi selvitä aika vähällä. Minulla ja kissalla on paljon enemmän erimielisyyksiä kuin minulla ja isännällä. Pitää vain olla entistä(kin) varovaisempi näiden omien tavaroiden suojaamisessa. Kun saisi vielä pari vuotta kestämään nämä nykyiset roippeet, niin päästään ostamaan ihan uusia tuolla toisella mantereella. Ja sitten on Lumilla vielä enemmän tuhottavaa.

Political Action

Seurattiinko teillä viime viikolla USA:n presidenttikilpaa? Meillä seurattiin. Seurattiin niin innolla, että tämä työläinen ei oikein ehtinyt nukkua ennen puoli kuuden herätystä. Herätyskello soi tasaisesti parin tunnin välein, jotta S pysyisi varmasti kärryillä kulloisestakin äänestystilanteesta. Pelkkä presidenttikisa ei kiinnostanut; se kun ratkesi jo melko aikaisessa vaiheessa. Sen lisäksi nimittäin jännitettiin mm. homoavioliittojen kohtaloa ja aborttilakeja. Jännättävää siis riitti.

S:lle tuntui olevan ihan sama, kummasta leivottiin presidentti, kun mitään suurta mullistusta ei kuitenkaan tule tapahtumaan, vaikka changea paljon iskulauseena käytettiinkin. S sanoi olevansa vain tyytyväinen, että vaalit ovat ohi. Se tuntui elävän vähän siinä toivossa, että poliittinen kysymystulva pienenisi huomattavasti nyt vaalien jälkeen, sillä kysymys "Do you like Bush?" on kuultu jo ihan tarpeeksi monta kertaa.

Vaan nytpä kysymystulva on kahta suurempi. Jos suomalaiset tai muut vaihtarit eivät kysele Obamasta, S:n kotimaiset kaverit ja perhe kyllä kyselevät. Kuuntelin sunnuntaina, kun S:n sisko (joka muuten saa tyttövauvan maaliskuussa!) pauhasi vaaleista. Keskusteltiin vähän siitä, miten amerikkalaisten imago ehkä parani hieman vaalituloksen myötä näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä, ja siitä, miten suuret mittasuhteet tämä historiallinen tapahtuma on tuolla rapakon takana saanut. Siellä taitaa olla vielä melkoinen vaalihuuma päällä, vaikka itse äänestyksestä onkin jo reilu viikko.

Se, mikä parituntisesta vaalikeskustelusta jäi päällimmäisenä mieleen, oli kuitenkin pieni kertomus S:n siskon miehen äänestysreissusta. Miehen vieressä äänestämässä ollut nainen oli kysynyt, pitääkö äänestyslipukkeen toisellekin puolelle kirjoittaa jotakin. Lapun alalaidassa kun oli lukenut "Turn over to continue voting." Honest mistake.

No se niistä vaaleista. Mitäs muuta meille kuuluu? Ainakin on katseltu paljon elokuvia. Viime aikoina on nähty mm. sellaisia laatuelokuvia kuin Starship Troopers 3 ja Harold & Kumar. Tosin jälkimmäinen jätettiin kesken, kun myötähäpeän tunne kasvoi liian suureksi. Tuo ensin mainittu sinniteltiin kuitenkin loppuun asti, vaikka tiukkaa tekikin. On onneksi katsottu semmoisia ihan oikeasti hyviäkin elokuvia, kuten Tropic Thunder ja uusin Bond. Toimintaa isolla t:llä.

Olen huomannut sellaisen jutun, että nyt pitää jo vähän varoa, mitä salaisuuksia S:n kuullen suustaan suomeksi päästää. Se tunnistaa sanoja sieltä täältä ja keksii aika helposti, mistä puhutaan. Toki sanavarasto on vielä aika pieni, mutta kyllä niistä varaston sanoista jo ihan kokonaisia lauseitakin pystyy muodostamaan. Minua meinaa aina ihan väkisin hymyilyttää, kun käydään yhdessä kaupassa tai jossakin ravitsemusliikkeessä. "Moi", "terve", "kiitos" ja "kaksi kaljaa" ovat jo jokapäiväisessä käytössä. Ainakin nuo kolme ensimmäistä.

Tiesittekö muuten, että lähtiessä voi sanoa "ei terve"?

We Are All Disturbed!

Huh, kun kirjoituspaussi ehtikin venyä pitkäksi! Toivottavasti ette ole vielä ehtineet hylätä tätä laiskiaista. Mutta onpa minulla ihan päteviä syitäkin tähän päivitystaukoon. Niistä lisää ihan pian.

Yleisenä katsauksena todettakoon, että hyvin tyytyväisiä ollaan edelleen tähän nykytilanteeseen. Ollaan laitettu kotia edelleen enemmän omannäköiseksi, ja ehdinpä minä jo laittaa parvekkeelle vähän valoakin pimeyttä vähentämään ja tunnelmaa luomaan. (Jouluvalopoliisit eivät pääse sanomaan mitään, kun nehän ovat tietysti tunnelmavalot! Jotka sitten kylläkin ylennetään ensi kuussa jouluvaloiksi...) Tämä asunto on nyt oikeasti semmoinen pesä, kun iltaisin voi poltella kynttilöitä ja katsella kaupunginvaloja.

*****

Viime viikolla huomattiin kulttuureissamme ja kasvuympäristöissämme melkoisia eroja. Pienehkön kotikuntani koululle ilmestyi eräs aamu pommiuhkasta kertova lappunen. Minä tietysti vähän kauhistelin tätä nykymaailmanmenoa, kun en minä ainakaan pelännyt pommeja pienenä koululaisena. Namusetiä korkeintaan. (Ja on sitä muka jo vanha, kun voi puhua nykynuorisosta...) S vain hymähti ja sanoi, että heillä pommiuhkat olivat lähinnä suhteellisen helppo tapa saada vapaapäivä koulusta. Onneksi täällä Savon sydämessä ei ainakaan vielä olla menty siihen, että uhkaukset ohitettaisiin olankohautuksella. Kun "sattuuhan näitä".

*****

No mutta sitten ne kiireet, jotka ovat muka estäneet päivittelyn: reissut! Lähinnä ollaan kylläkin matkusteltu ja ajeltu entisen ja nykyisen kotikunnan väliä, mutta nyt viikonloppuna päästiin jo vähän pidemmällekin. Ensin piti toki juhlia Halloween pois alta...

Oltiin rokkistaroja. Tai ainakin Rock Band -staroja. Ei jaksettu innostua pukuleikeistä niin paljoa, että oltaisiin vietetty viikkotolkulla aikaa kostyymien kehittämiseen, joten käytiin sitten perjantaina töiden jälkeen Tiimarissa ostoksilla. Ja siitä se ajatus sitten lähti, kun ei ennen sitäkään mitään oltu keksitty. Ostettiin minulle peruukki, S:lle vahvaa hiusgeeliä ja tussi "tatuointeja" varten.

Katu-uskottavuus ennen kaikkea.

Artisti ei jaksanut näköjään värittää kunnolla.

Sen verran rauhallisesti piti Halloweenia juhlia, että seuraavana aamuna oli oltava valmis lähtemään pienimuotoiselle autoretkelle. Päätettiin kuitenkin käydä keskustassa katsomassa meininkiä. Kuin ihmeenkaupalla S löysi jostain ventovieraita paikallisia, jotka innostuivat puhumaan englantia oikein kunnolla. Yksi seurueen tytöistä kysyi minulta, seurustellaanko me. Kun vastasin myöntävästi, tyttö sanoi: "No älä päästä karkuun! Sehän näyttää ihan Jack Sparrow'lta!"

Jack Sparrow ja minä käytiin aamulla hakemassa pikkuveikkonen rautatieasemalta, kun tarkoitus oli tosiaankin lähteä sinne reissuun. Pakkauduttiin autoon ja ajettiin kivassa lumi-/räntäsateessa Espooseen. Oli aika mahtavaa nähdä pitkäaikaista käNppistä! We had a great time, sis!

Vaikka etelään suuntaamiseen olisi riittänyt syyksi helpostikin tuo yökyläily, niin varsinainen syy ekspeditioon oli Disturbedin sunnuntainen (eli eilinen) keikka. Eikä Disturbed jättänyt kylmäksi! Shinedown kävi ensin lämmittelemässä yleisön kunnialla, vaikkakin homma meni ehkä vähän liikaa yleisön käskyttämiseksi. Kuultiin kuitenkin kaikki tärkeimmät kipaleet, joten reippaasti plussalle jäätiin.

Mutta entäs se Disturbed! Voi morjens! Vaikka istuttiinkin nosebleed sectionilla, niin tunnelma taisi nousta siellä ylhäälläkin katosta läpi, saati sitten permannolla. Bändi tuntui viihtyvän lavalla, keikka kun oli Euroopan-kiertueen viimeinen. "We knew there was a reason we saved the best for last!" Niin, aika sanaton tässä vielä on. Eilinen oli mahtava päivä.

Siellä oltiin. Oli siellä pari muutakin.

Onneksi en ole sanaton ihan kirjaimellisesti, vaikka yöllä pelkäsinkin jo vähän äänen puolesta. Flunssasta jäi jonkinmoinen jälkitauti päälle jylläämään, kun ääni on koko ajan vähän käheä ja korvat aranpuoleiset, eikä tuo eilinen rääkyminen varmasti auttanut asiaa kovin paljoa. Onneksi kuumekierre kuitenkin loppui. Nyt voi taas nauttia normaalista, suht' terveestä arjesta.

P.S. Vielä tänäänkin on jaksettu nauraa eräälle tyypille, joka mölähti jo parin ensimmäisen Disturbed-kappaleen jälkeen "We want more." Ja sen jälkeen tasaisin väliajoin ihan sinne keikan loppuun asti. Lausuntahan oli tietysti juuri sitä, mitä humalaiselta keski-ikäiseltä mieheltä voi odottaa.

Ihan oikeasti

Olen nähnyt unia siitä, että S on täällä vain kylässä. Tai minä siellä. Unissani olen taas kokenut sen lähtöahdistuksen ja lamauttaman ikävän. Ja sitten olen herännyt. S:n vierestä. Helpotuksentunne on ollut huomattava.

Näinpä sellaistakin unta, että luin jotain kaukosuhdeblogia, ja siellä arvosteltiin tätä nimenomaista nettipäiväkirjaa. Blogistani oli kirjoittajan mukaan tullut liian varovainen ja teeskenteleväinen, sillä eihän kukaan voi oikeasti olla näin onnellinen. Sanottiin, että teeskentelen, koska en kestä kertoa totuutta.

Ihan näin todellisuudessa blogiani tarkastellessa voi kyllä todeta, että minusta on tullut ehkä hituisen varovaisempi verrattuna aiempaan. Tai ei ehkä varovaisempi, mutta valikoivampi sanomisieni suhteen. En halua paljastaa suhteemme ja elämämme tarkimpia yksityiskohtia, koska eiväthän ne kenellekään muulle kuulu kuin meille. Mutta silti en valehtele. Onnesta enkä mistään muustakaan. En oikein ymmärrä, mikä blogiomatunto yöllä oikein kolkuttelee. Ja vielä ihan syyttä.

Ja jos jatkettaisiin todellisuudentiellä, niin kerrotaanpa hieman taannoisesta maakuntamatkailusta. Käväistiin perjantaina S:n syysloman kunniaksi Savonlinnassa moikkaamassa Olavinlinnaa. Vaikka sää oli harmaa ja muutenkin vähän syksyisen ankea, S innostui ihastelemaan savolaisia järviä ja sitten tietysti sitä jykevää ja vanhaa kivirakennelmaa. Olipa se linnakierros itsellekin aika mahtava kokemus, edellisestä vierailukerrasta kun on melkein 20 vuotta. Otettiin sitten joku 150 kuvaa. Tässä pari.

My chauffeur.

Where's Waldo?

Linna ite.

Turistit.

Linnanneitonen. Kipeä sellainen.

Joku on saattanut huomata, että tykkään huomioida erilaisia vuosipäiviä. Esimerkiksi tänään sattuu olemaan tasan vuosi siitä, kun läksin käymään S:n luona Marylandissa. Sitä ennenhän oltiin viimeksi nähty puoli vuotta sitten hyvin haikeissa merkeissä. Ja jos pakitetaan pari päivää taaksepäin, niin päästään meidän tapaamisen vuosipäivään. Siitä on vasta kaksi vuotta. Klisee mikä klisee, mutta tuntuu, että oltaisiin tunnettu toisemme paljon pidempään. Kaipa vaikeudet hitsaavat aika tiiviisti yhteen.

Nyt menen parantelemaan itseäni tuonne S:n viereen. Syysflunssa on sitkeähkö, to say the least.

Ja täällä täpötäysi Hakametsä

Tai siis Niiralan monttu. Vein eilen S:n seuraamaan yhtä kansallislajiamme, jääkiekkoa. Suomen paras joukkue, Jokerit, saapui Kuopioon KalPan vieraaksi, ja kun kerran asutaan melkein jäähallin naapurissa, niin käveltiinpä ihan paikan päälle katsomaan tätä spektaakkelia.

Jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi, kumpaa allekirjoittanut kannustaa, niin voi lukea tuon ensimmäisen kappaleen uudestaan. Ajattelin ennen ottelun alkua, että ei sitä näin "vanhana" enää jaksa riehaantua kuten silloin kymmenisen vuotta sitten, kun jääkiekko oli henki ja elämä ja kuljin koulussakin Somervuoren pelipaita päällä. Vaan vanhapa oli väärässä. S sai nyt sitten todistaa taantumiseni hermoheikoksi teinifaniksi. Kädet täristen hoin joko "I hate this stupid sport!" tai "Haha, I freaking love hockey!", tilanteesta riippuen tietysti.

S päätti Suomeen tullessaan, että hänenkin pitää valita suosikkijoukkue, kun kerran täällä lätkää niin tiiviisti seurataan. S valitsi kotikaupungin keltamustat rivit, joten eilen oltiin vastakkaisilla puolilla, vaikkakin S leikkimielellä. Omasta käyttäytymisestä tiedän sen verran, että kun on jääkiekosta kyse, niin leikki on kaukana. Ja kun S sitten taputti varovasti KalPan 1-0 -maalille, taisin luoda siihen sen verran murhaavan katseen, että taputtelu loppui vähäksi aikaa. Mutta hyvässä hengessä me ottelua oikeasti seurattiin. Ihan oikeasti.

Hurjan kolmannen erän jälkeen tämän muka rauhoittuneen penkkiurheilijan kädet olivat hellänä taputtamisesta. Jokereiden 3-2 -voitto veti täpötäyden Niiralan montun hiljaiseksi. Olen nähnyt ihan tarpeeksi monta tappiota vieraissa paikan päällä tietääkseni, ettei se ole mitään herkkua. Mutta voitto vieraissa on. Aijaijai. En kuitenkaan onnistunut tuhoamaan S:n innostusta lajia kohtaan, koska se lupautui otteluseuraksi jatkossakin.

Nyt on siis sellainen suomalainen kulttuurikokemus S:llä takana. Se ihmetteli sitä, että oluet juotiin anniskelualueella eikä katsomossa. Välillä se innostui valotaululla näytettävien taputusten enlanninkielisistä teksteistä ja mainoksista tunnistamistaan suomenkielisistä sanoista. Muuten se seurasi silmä kovana tapahtumia jäällä ja kyseli hyviä kysymyksiä säännöistä ja taktiikasta. Laji kun on tuolla Kansasissa vähän vähemmän arvostettu ja tunnettu kuin esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo ja baseball.

Tällä hetkellä pelimies pelaa olohuoneessa Halo 3:a. Kova pälpätys sieltä kuuluu, kun linjojen toisessa päässä on pitkäaikainen kaveri, eivätkä pojat ole jutelleet saatika sitten pelanneet yhdessä pitkään aikaan. Tässä siis avautui minulle sopivasti tällainen pieni blogituokio. Tämä on sinänsä harvinaista, että yleensä kyhjötetään yhdessä katsomassa Prison Breakia tai pelaamassa Rock Bandia. On jotenkin outoa olla eri huoneissa. Eikä olla edes riidelty, ei sinne päinkään.

Pitäisi varmaan yrittää pikkuhiljaa katkaista napanuora ja tajuta, ettei jokaista sekuntia tarvitse viettää metrin etäisyydellä toisesta, koska ei se S ole mihinkään lähdössä. Ja jos lähtee, minä lähden mukana.

The Past Is Gone But Not Forgotten

Hey There Delilah. Töissä sen kuulin muutama päivä sitten. Kyseessähän on kappale, jonka S kuuntelututti minulla silloin, kun ei oltaisi edes saatu olla missään yhteydessä. Se kertoi varovasti tunteistaan jonkun toisen sanoilla. Ja ai että tätä kyseistä kappaletta tulikin kuunneltua silloin!

Mutta sitten, kun ei edes enää viitsitty yrittää teeskennellä, en kappaletta enää kuunnellut. Se loppui kuin seinään. Se oli aikaisemminkin toiminut vain eräänlaisena itsekidutuskeinona. Muistutuksena siitä, mitä en voinut saada. Kuultiin kipale S:n kanssa sitten viime maaliskuussa sen siskon autossa. Siellä pimeällä takapenkillä istuessamme S puristi kättäni kovasti ja yritti olla vahva. Muistot tekivät kipeää.

Ja yllättäen niin ne tekivät kipeää vielä muutama päivä sittenkin. Ei enää läheskään samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin, mutta silti meluisessa hallissa kaikuneet sävelet saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Syvässä on.

Vaan nyt asiat ovat niin hyvin, niin hyvin. En varmaan pysty tarpeeksi korostamaan sitä, miten mahtavaa on elää yhteistä arkea. Varmasti jokainen, joka on koskaan ollut tai on tällä hetkellä kaukosuhteessa ymmärtää täysin, mitä tarkoitan. Vaikka eipä se kaukosuhde mikään edellytys yhteisen arjen arvostamiselle ole, se vain auttaa siinä hurjasti.

*****

Lyhyestä virsi kaunis. Tähän loppuun pitää kuitenkin vielä lisätä onnittelut tätäkin kautta ystäväpariskunnalle, joka kihlautui torstaina. Tyttö sattui olemaan kanssani vaihdossa yhtä aikaa ja tapasi miehensä samassa paikassa kuin minäkin, kaksi vuotta sitten. Sen voin sanoa, että paljon olen hymyillyt uutisen kuultuani. On näitä muitakin onnellisia onnistujia. :)

What's Up?

Niin se päivitystahti on vain pysynyt entisellään, vaikka miten uhkailin kirjoittelevani useammin. Viikot tuntuvat livahtavan ohi ihan huomaamatta. Onneksi ei tarvitse pelätä sitä, että aika loppuisi kesken. Pahoittelut taas merkinnän monimuotoisuudesta.

*****

Viime maanantainahan muuten kävi sellainen hauska juttu, että Lumi-kissa kippasi oikein reippaasti vettä kannettavani päälle. No, kuten ääkkösistä voi päätellä, kone sen kuin pelittää, vaikka on käynyt läpi jo kaksi vedenpaisumusta. Kolmatta kertaa en halua vesitiiviyttä kokeilla. Makuuhuoneessa on nyt siis voimassa vesilasikielto. Ainakin tietokoneiden välittömässä läheisyydessä.

Viikko on muuten ollut melko tasaista tallaamista. Olin alkuviikon pipinä ja S:n hoivattavana. Se teki minulle ruokaa (kanapastaa ja itse tehtyjä hampurilaisia) ja piti muutenkin huolta hyvinvoinnista. Keskiviikkona saatiin vieraaksi yksi näistä Kuopion amerikkalaisista, ja tyyppi teki meille meksikolaista ruokaa. Mmmmm, oli varsin herkullista.

*****

Olen tässä pikkuhiljaa sisäistänyt, etten varmaan pääse tietynlaisesta kaukosuhdeajattelumallista koskaan yli. Leima on ja pysyy, omassa mielessä. Vaikka ei enää kaukosuhteessa onneksi ollakaan, sen taustan omaaminen on meille suuri rikkaus, enkä halua unohtaa sitä koskaan. Siinä mielessä tulen aina olemaan kaukosuhteilija, että osaan arvostaa nykyhetkeä, lähes jokaista yhteistä sekuntia ihan eri tavalla kuin muuten osaisin. Kun yhdessäolon eteen on tehty näinkin paljon töitä ja matkustettu tuhansia kilometrejä, sitä olisi aika kiittämätön ihminen, jos ei yrittäisi ottaa iloa irti jokaisesta päivästä. Yrittää pitää, vaikka se ei aina onnistuisikaan.

Tänä viikonloppuna ollaan ainakin nautiskeltu. Perjantaina pelattiin Rock Bandia pikkuveljen kanssa ja lauantaina, pikkuveikan jo lähdettyä, tehtiin lasagnea ja katsottiin Prison Breakia. Tänään ollaan sitten edelleen syöty sitä lasagnea. Ja katsottu Prison Breakia. Tää on sitte elämätä.

*****

Meiltä kysyttiin eilen taas kerran, milloin ollaan menossa kihloihin. Oma käsitys kihloista on muuttunut koko ajan amerikkalaisempaan suuntaan. Suomessahan on melko yleistä, että mennään kihloihin, ja mietitään vasta sitten, mennäänkö oikeasti naimisiin. USA:ssa, ainakin tuolla Keskilännessä, kihloihinmeno tarkoittaa sitä, että sitä ollaan sitten kanssa menossa naimisiin, melko pian. Sitä se tarkoittaisi minullekin. Meille. Joten odotellaanhan nyt vielä ihan rauhassa, kaikki yhdes koos.

*****

P.S. En ole tainnutkaan mainita vielä sellaista seikkaa, että ollaan menossa ensi kuun alussa Helsinkiin katsomaan Disturbedia. Lämmittelijänä sattuu olemaan pumppu nimeltä Shinedown. Ei paskempi keikka tiedossa siis. Vaan näinpä tuossa sellaista unta, että lämmittelijänä olikin Shinedownin sijasta PMMP. Melkoinen painajainen siis.

Sillisalaattia

S kuuntelee parhaillaan makuuhuoneessa amerikkalaista jalkapalloa. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki napata kannettava kainaloon ja kirjoitella vähän tännekin jotain. Edellisestä kerrasta on jo melkein luvattoman pitkään.

Syy tämänhetkiseen blogimaailmaan uppoutumiseen ei siis ole tuolla edellisen merkinnän kommenttiboksissa huumorimielessä mainittu riidansiemen. Edelleen on mennyt ihan mielettömän hyvin. Toki niitä pieniä kärhämiä tulee joskus, mutta lyhkäisinä konflikteina ne aina pysyvät. Jos etenevät edes konfliktiasteelle.

*****

S on löytänyt täältä Savon sydämestä itselleen englanninkielistä juttuseuraa muistakin kuin minusta, amerikkalaisiakin oikein kaksin kappalein. Viime viikon lauantaina toinen kävi meillä kylässä, ja toista treffattiin sitten eilen. Tyypit ovat vielä jotenkin todella samanhenkisiä S:n kanssa, joten jutustelu käy helposti eikä mitenkään pakotetusti.

S uskaltaa puhua meidän menneisyydestäkin (lähinnä omasta työhistoriastaan) paljon avoimemmin kanssa-amerikkalaisten kanssa. Viikko sitten se sai minut melkein herkistymään, kun se kertoi menneistä tapahtumista ja niiden rankkuudesta uudelle Kalifornian kaverille. Ollaanhan me puhuttu asiasta monta, monta kertaa, mutta oli todella outoa ja hienoa kuulla S:n avautuvan asiasta jollekin muulle. "I had to leave her but I could not forget about her. And here I am."

*****

Oman yhteiskuntansa ja kulttuurinsa näkee uudella tavalla, kun seuraa vierestä toisen tutustumista uusiin asioihin. Joskus olen ylpeä omasta maasta, joskus hävettää olla suomalainen. Tiistaina hävetti syystä, jonka jokainen varmaan osaa arvata. Kun S kävi Suomessa ensimmäistä kertaa, Jokelassa paukkui. Ja nyt tämä. Suomi ei ole mikään lintukoto, joksi tätä maata olen tuolla rapakon tapana vähän mainostanutkin. En mainosta enää. Enää mahdollisten lasten mahdollinen USA:ssa kasvattaminen ei hirvitä niin paljon kuin ennen. Ei sitä ole turvassa valitettavasti missään.

*****

Vaan elämä se vain jatkuu. Käytiin Puijolla ihastelemassa syksyisiä maisemia torstaina. Tässä vähän kuvamateriaalia omalta parvekkeelta ja Puijon tornin huipulta.

Kuvassa saattaa näkyä meidän koti.

S ja tyttönsä.

Huipulla tuulee.

*****

Kuultiin eilen ilouutisia tuolta kaukaa. Ystäväpariskunta oli mennyt muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin. Ollaan S:n kanssa oltu heidän puolestaan todella innoissamme ja onnellisia. Tällainen "vahvempi" sitoutuminen on ollut puheenaiheena tällä viikolla muutenkin. Meiltä on kysytty monta kertaa, joko ollaan menty naimisiin tai milloin ollaan menossa naimisiin. Ollaan vain naureskeltu ja kohauteltu olkapäitä, mutta kun asiaa oikein miettii, niin jos meinataan asua kahden vuoden päästä samassa maassa, naimisiin pitäisi mennä. Alle kahden vuoden päästä. Hui. Ja kun juuri nyt ei olisi kiire yhtään mihinkään. Ei mihinkään.

Paitsi illallisen laittoon. Tämä päivä on mennyt ihan laiskotellessa ja sohvalla maatessa. Sen vuoksipa ei ole ollut nälkäkään ennen kuin nyt. Makuuhuoneesta kuuluu älytön elämöinti. Ei taida tuo penkkiurheilija tällä kertaa joutaa kaveriksi keittiöön.

Pitäisi muuten varmaan päivitellä vähän useammin, ettei tekstistä tulisi tällaista sillisalaattia. Over and out.

Arkea

Elämästä on tullut sellaista tasaisen mukavaa. Arkea. On ihan parasta vain köllötellä sohvalla ja katsella elokuvia, poltella kynttilöitä, tehdä yhdessä ruokaa, syödä omassa keittiössä, mennä yhdessä nukkumaan (aikaisin, koska herätyskin on jo reippaasti ennen kuutta...). Ei valittamista.

Meillä (onpa aika kivaa pystyä sanomaan meillä) kävi viikonloppuna mieluisia vieraita. S:nkään ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi, sillä yleinen keskustelukieli oli melkein koko ajan englanti. Jos se jostain täällä Pohjolassa kärsii, niin se on juuri tuo meidän "salakieli". Väkisinkinhän sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, jos ei ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä.

Viikonloppuna tuosta ei onneksi todellakaan tarvinnut huolehtia. Syötiin hyvin, pelattiin beer pongia ja käytiin ulkona sen verran, että törmättiin sattumalta jo aikaisemmin tapaamaamme amerikkalaiseen opiskelijaan. Herra jätti suomalaiset seuralaisensa puhumaan keskenään suomea ja liittyi seurueeseemme.

Tietysti tällainen joukko vieraan kielen puhujia herätti huomiota eräässä jo vähän enemmän nauttineessa asiakkaassa, kun oltiin pelaamassa biljardia. "Duu juu spiik finis?" Tämän viehkeän aloituksen jälkeen alkoi sadella neuvoja vähän jokaiselle pelaajalle. S ja toinen suomea taitamaton katselivat vähän ihmeissään sitä touhua; olihan sentään sunnuntai. Vähän jo meinasi hävettää tämä oma kansalaisuus. Tosin, osataan sitä tuo rappioitumisen jalo taito muuallakin, että eipä sillä.

Ennen viikonloppua meidän pikkukoululainen ehti aloittaa opintiensä täällä Suomessa. Alku on ollut vähän kankeaa informaationpuutteen vuoksi, mutta kyllä tämä tästä. S on myös jo sen verran suomalainen, että nyt löytyy suomalainen henkilötunnus ja pankkitilikin. Aika hienoa.

Kotona se ei ole minulle amerikkalainen eikä suomalainen. Se on S. Se on se, joka tarjoaa käsivarsia ympärille, jos on huonompi mieli. Se on se, joka pystyy minua eniten satuttamaan ja minut myös parhaiten korjaamaan. Sen kanssa minä suunnittelen tulevaisuutta ja nautin nykyhetkestä. Ja minä todella, todella nautin.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, elämästä on tullut jo arkea. Tätä on odotettu. Kuherruskuukausi ei tosin onneksi ole ohi, vaikka S täällä jo neljä viikkoa onkin ollut. Tuntuu jotenkin ihan naurettavalta, miten ihan niistä pienimmistäkin asioista voi tulla niin älyttömän onnelliseksi. Ihan se riittää, että S istuu sohvalla vieressä.

Tai no, eipä se ihan mikään pikkujuttu taida ollakaan, S:n täällä olo nimittäin. Ei ainakaan, jos miettii, mistä tähän on tultu.

Laatuaikaa

En meinaa nykyisin löytää aikaa tälle harrastukselle. Kirjoitettavaa kyllä riittää, mutta tuota aikaa ei niinkään. Päivät menevät töissä ja illat S:n seurassa. Nyt se laittaa ruokaa, ja minä päätin istahtaa koneen ääreen.

Pahimmilta kulttuurishokeilta ja koti-ikävältä on vältytty edelleen. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää suomalaisten laitapuolenkulkijoiden määrä ja jatkuva, vähintäänkin tukeva humalatila. Ei kai tuolla rapakon takana, ainakaan Keskilännessä, tuollaista julkista rappiota välttämättä tässä muodossa näekään.

Viimeisen viikon aikana ollaan siis tutkiskeltu uutta asuinympäristöä kävellen ja autolla. Tietysti ollaan totuteltu siihenkin ajatukseen, että nyt me oikeasti asutaan yhdessä. Ollaan laitettu asuntoa omannäköiseksi, syöty hyvää ruokaa ja istuttu sohvalla lähekkäin. Ollaan ihan oikeasti vain nautittu toistemme seurasta.

Perjantaina vietettiin ensimmäistä "virallista vuosipäivää". Siitähän on nyt reilu vuosi, kun S täytti lomakkeita ja kertoi työpaikallaan, etten minä ollut kadonnut kuvioista mihinkään, vaikka viralliselta taholta kielto yhteydenpitoon aikoinaan tulikin. Riski oli suuri, mutta riskinotto kannatti. Nyt ollaan tässä, enkä usko, että tästä paljon onnellisempi voisi enää olla.

Naureskeltiin molemmat vähän tuolle meidän vuosipäivälle, ollaanhan me sentäs tunnettu melkein kaksi vuotta. S oli kuitenkin ostanut minulle Iittalan tuikkulyhdyn ja dvd:itä (mm. Kylmän ringin eka kausi) meille molemmille kynttilänvalossa katselua varten. Tehtiin herkkuburritoja ja juotiin punaviiniä. Vitsivuosipäivästä tulikin oikeasti mukava ja tärkeä päivä. "Here's to another best year of my life."

Lauantaina jatkettiin juhlimisen merkeissä. Kävin nimittäin viime maanantaina hakemassa postista kirjatun kirjeen, jonka sisältä löytyi tutkintotodistus. Juhlistettiin sitten tätä saavutusta eilen perheen kesken. Kaunis lahja vanhemmilta ja puheet äidiltä ja S:ltä meinasivat ihan väkisin vetää herkäksi. Kuten puheenpitäjätkin sanoivat, tämä tutkinto oli osasyyllisenä siihen, että tapasin S:n kansasilaisessa pikkukaupungissa.

S oppi viikonloppuna taas lisää suomea. Ainakin "tosi mies" on nyt päivittäisessä käytössä. Tänä aamuna se sanoi minulle melkein heti herättyään "laula". Tämän lisäksi S on vissiin katsonut tarpeeksi suomalaista tv:tä ja kuunnellut Radio Rockia, kun se tykkää lisätä joka väliin "piste fi". Se on ihan kuin pieni lapsi, joka imee itseensä kaikkea mahdollista ympäristöstään, joskus jopa sellaista vähemmän tarpeellista materiaaliakin.

Noin tiivistetysti sanottuna nämä kuluneet pari viikkoa ovat olleet jopa parempia, kuin olisi osannut odottaa. Meillä on yhteinen koti. Eipä siitä enää paljon paremmaksi voi pistää. Aattelepa ite omalle kohalles.

Uusi koti

Sliding Doors

Elossa ollaan, jos joku ehti sitä jo ihmettelemään. Tässä ollaan nyt saatu olla reilu viikko (melkein) yötä päivää yhdessä. Sitä on halunnut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, imeä sisäänsä lisää onnea, joten tietokoneella istuskelu on jäänyt ymmärrettävistä syistä aika vähiin.

Ajelin viime viikon keskiviikkona Helsinki-Vantaalle. Laitoin aamulla hameen päälle, koska tiedän S:n niistä pitävän, ja läksin ajoissa liikkeelle. Edellisenä yönä en kovin pitkiä yhtenäisiä pätkiä saanut nukuttua, mutta kummasti unettomuus ei kuitenkaan vaikuttanut vireystilaan millään tavalla. Muuten kyllä olin varmasti aika poissaoleva kuski. Vastaantulijat saattoivat hieman ihmetellä virnistelevää tyttölasta ratissa. Se olin minä.

Sain auton onnellisesti parkkiin. Pysäköintilipukkeen mukaan kello oli 15:08. S:n lennon oli määrä saapua 17:30. Olin vähän vakoillut sen lentojen edistymistä netin välityksellä ennen lähtöäni ja velvoitin äidin seuraamaan Kööpenhaminasta lähtevää lentoa. Myöhässähän se oli, mutta vain kymmenisen minuuttia. Odotus tuntui pitkältä, muttei kuitenkaan niin pitkältä, kuin olisi voinut kuvitella.

Meni tunti, meni toinen. Kun valotaulu ilmoitti koneen lähestyvän, menin seisomaan tuloaulan oven lähelle. Menisihän siinä laskeutumisessa ja varsinkin tullimuodollisuuksissa aikaa, mutten malttanut enää istua. Pidin käsiä vähän puuskassa, etteivät ne tärisisi.

Yksi toisensa jälkeen väsyneitä ja vähemmän väsyneitä matkalaisia tuli liukuovesta ulos. Tuijotin avautuvia ja sulkeutuvia ovia varmaan puoli tuntia, ennen kuin näin tutut, hymyilevät kasvot. Rutistelun jälkeen moikkasin Lumi-kissaa. Lähdettiin kävelemään kohti parkkihallia. Olo oli, no, epäuskoinen. Ja onnellinen.

Epäuskoinen olo jatkui vielä pitkästi tuon ensinäkemisen jälkeenkin. Oli harvinaisen mukavaa ja ihmeellistä herätä torstaiaamuna S:n vierestä. Siinä se oli, eikä se ollut mihinkään lähdössä. Olin ehkä vähän ymmärrystä vailla. Illalla juhlittiin oman perheen kesken isän 50-vuotissynttäreitä. S opetteli sanomaan "onnea".

Perjantaina minun piti palata jo töihin, ja S jäi nukkumaan. Ja se nukkui. Koko päivän. Taisi ehkä sittenkin olla vähän matkaväsymystä, vaikka se väitti ihan muuta. Oli aika jännää tulla kotiin herättämään S sen sijaan, että olisin käynnistänyt tietokoneen ja herättänyt sen Skypen välityksellä.

Viikonloppu meni juhlatunnelmissa. Isän varsinaiset (yllätys)juhlat olivat lauantaina, ja S pääsi tapaamaan perhetuttuja ja sukulaisia. Loppuillasta ei tarvinnut enää paljoa tulkatakaan, kun englanti alkoi sujua yhdeltä jos toiseltakin. S taisi hurmata minun lisäksi pari muutakin juhlijaa. Ihan juhlien ulkopuolellakin on ollut aika hellyttävää seurata, miten esimerkiksi päälle 80-vuotias, umpisavolainen mummoni sanoo S:lle "kiitos" ja halaa vielä sen päätteeksi. S:kin yrittää puhua suomea. Se oppii jatkuvasti uusia sanoja (olen ihan kuin ylpeä äiti). Jatkuvassa käytössä ovat ainakin "kiitos", "ole hyvä", "hyvä", "Hitu (meidän koira) hiljaa", "kalja", "kaunis", "ei", "no joo", "minun Anni".

Tällä viikolla ollaan tarrauduttu jo vähän paremmin arkeen kiinni. Aamulla tiukasta puristusotteesta herätessä sitä ei kyllä oikein meinaa vieläkään uskoa, että S on tullut jäädäkseen. Ei kai sekään oikein vielä ymmärrä sitä.

Se on sanonut minulle jo monta, monta kertaa, että tänne tulo on ollut paras päätös ikinä. Vielä ei siis ole ollut havaittavissa suurempia merkkejä koti-ikävästä, mutta eiköhän se sieltä jossakin vaiheessa tule, viimeistään sitten, kun tämä pahin/paras kuherteluvaihe päättyy. Vaan tämä vaihepa taitaa kestää vielä jonkin aikaa, uutuudenviehätystä on nimittäin sen verran paljon ilmassa. Toivottavasti kihertely ja kuhertelu ei pääty siihen, kun totutaan toisen läsnäoloon.

On kieltämättä vähän sellainen olo, että uusi elämä on aluillaan.

Yön yksinäinen

Tänään epätodellinen olo on muuttunut jo paljon todellisemmaksi. Vatsassa on liidellyt perhosia enemmän kuin kukkakedolla kesäkuussa, ja hymy on ollut leveämpi kuin Julia Robertsilla. Eikä sitä siltikään ymmärrä ja sisäistä, ettei S ole tulossa tänne vierailulle.

Juteltiin eilen S:n kanssa hyvin lyhyitä puheluita, se kun oli viettämässä viimeistä päivää ja iltaa perheen ja ystävien kanssa, ja minun piti soittaa kännykästä, kun en halunnut enää tässä vaiheessa ostaa lisää Skype Creditiä. Se sanoi, ettei vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä seuraavana päivänä, tänään, oli tapahtumassa.

Hymyilin tänään töiden lomassa salaa ja vähemmän salaa. Huomenna, huomenna! Soitin S:lle, kun tulin kotiin. Linjan toisessa päässä oli vaisunoloinen ja lyhytsanainen mies. Se yritti kuulostaa reippaalta, mutta tunnen sen jo niin hyvin, että tiesin, mitä sen päässä oikeasti liikkui. Ja toki olen itsekin ollut melko samanlaisessa tilanteessa, kun läksin vaihtoon. Intoa riitti, mutta kun kolikolla on toinenkin puoli.

Sen ääni värisi vähän, kun se kertoi, miten siskon ja vatsassa kasvavan vauvan hyvästely vain hetkeä aikaisemmin oli tehnyt tiukkaa. Tiukkaa se oli tehnyt siskollekin. Ja tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä parin tunnin päästä on edessä: The Hyvästely, äiti.

Minä olen hihkunut onnesta ja innosta ja itsekkäästi olettanut, että siellä se S:kin on revetä riemusta. Toinen kuitenkin käy tällä hetkellä läpi ristiriitaisia tuntemuksia. En muistanut ottaa ollenkaan huomioon, että sen täytyy sanoa heiheit perheelle ja kavereille, eikä hyvästely ole rankkaa pelkästään perheelle ja kavereille, se on rankkaa myös S:lle. S:ään sattuu, kaikkiin sattuu.

Kun tuon pikkuseikan tajusin, minulle tuli ihan tajuttoman syyllinen olo. Minun takiahan S on tänne tulossa. Tänne kauas, kauas Atlantin taa. Tai no meidän takiamme, mutta minä "varastan" ystävän, veljen, lapsen. S:n äiti oli kysynyt eilen, mitä S odottaa eniten Suomelta ja Suomessa asumiselta. Vastaus oli pienen miettimishetken jälkeen ollut yhteinen, takarajaton aika minun kanssani. Äiti oli yllättynyt. Oli kai odottanut vastaukseksi matkustelua ja koulunpenkkiin palaamista.

Vietettiin tuossa vielä viimeiset hetket jutellen ja pelaillen, jotta S saisi ajatuksensa vähän muualle. Se on todella innoissaan tänne tulosta, mutta pystyy keskittymään siihen intoon kunnolla vasta sitten, kun pakolliset ja raskaat hyvästelykuviot on suoritettu. S:stä(kin) huokui vähän sellainen epäuskoinen ja hämmentynyt tunne. Voiko tämä ihan oikeasti olla totta?

Se sulki äsken tietokoneensa pakkaamista varten, nyt se on luultavasti jo matkalla lentokentälle. "So, do you still want to buy the cow?" se kysyi ennen lähtöään. Tietysti haluan! "Hey An-Dog*, it is coming down to the wire. We are going to live together. It's really happening now. See you soon!" Viimeinen, ainakin toistaiseksi viimeinen, kaukosuhdepuhelu loppui hymyilevissä merkeissä.

Niin, enää ei tarvitse laskea päiviä. Nyt voi laskea tunteja, melkein jo minuutteja. 37 päivästä aloitettu joulukalenteri on nyt kulutettu loppuun, yhtä yötä vaille. Enää yksi yksinäinen ja luultavasti melko uneton yö edessä. Ja sitten yksinäinen ajomatka Helsinki-Vantaalle. Ja sitten jännityksentäyteinen tovi jos toinenkin tuloaulassa.

Ihan uskomatonta. Vieläkin.

*S:n hempeääkin hempeämpi lempinimi minulle. Lumi-kissa on sitten vastaavasti Lum-Dog.

Last of His Kind

S on eilisen jäljiltä sisarussarjansa viimeinen, jolla ei ole vasemmassa nimettömässä vihkisormusta. Veli meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa, ja häät olivat sujuneet hyvin. Soitinkin aamuyön tunteina tuonne toiselle mantereelle juhlahumun ollessa parhaimmillaan ja pääsin juttelemaan tuoreen avioparin kanssa. Kakku oli juuri leikattu, ja morsian oli menossa tanssimaan isänsä kanssa.

Ai että olisi ollut mukava olla mukana, muutenkin kuin puhelimen välityksellä. S on kyllä yrittänyt ottaa minut juhlamenoihin mukaan niin paljon kuin mahdollista; muutama tunti sitten se soitti kesken vanhempiensa järjestämän brunssin, jotta sukulaiset saisivat jutella minulle. No, siellä päässä ei toiminut mikrofoni eikä webbikamera, joten pällistelin sitten omaa videokuvaani samalla tavalla kuin koko suku sielläkin päässä. Olin melkein siellä. Paitsi etten ihan.

Yllättäen S:ltä, viimeiseltä naimattomalta, oli kyselty sen seitsemän kertaa, koska meidän häitä juhlitaan. Meillähän ei ole nyt mikään kiire yhtään mihinkään, ainakaan keskiviikon jälkeen (enää ihan pari päivää!). Jotenkin se silti vain kummasti korpeaa, kun S vitsailee, miten hänen tulevat opiskelut ovat oiva keino siirtää naimisiinmenoa parilla vuodella. Tottahan se toisaalta on, nyt ei ole "pakko" mennä naimisiin, ja saa silti asua samassa maassa, asunnossa jopa. Löytyi toinen keino. Mutta entäs sitten kahden vuoden päästä? Onko vielä sittenkin sama tilanne? Onko silloin edessä "pakkoavioliitto"?

Näiden häiden vuoksi on tullut mietittyä itsekin tuota naimisiinmenoa aika paljon. En haluaisi mennä naimisiin jonkun paperinpalasen takia. Eipä sitä tietysti pelkästään oleskeluluvan takia olisi todellakaan vihille astelemassa, mutta häiden ajankohtaan se ainakin vaikuttaisi. S, vitsiniekka kun muka on, on monesti puhunut siitä, miten voitaisiin nyt vain mennä naimisiin muodollisuuksien vuoksi ja sitten myöhemmin oikeasti, kun siltä oikeasti tuntuu. Ei ole paljoa naurattanut nuokaan hupailut. Jos saataisiin asua samassa maassa ilman vihkitodistusta (tai opiskelu- tai työpaikkaa), niin avioliittohan ei varsinaisesti muuttaisi mitään, eikä mitään aikarajoja olisi olemassa. Jossakin vaiheessa se vaalea puku tulisi varmaankin puettua päälle, mutta ns. oikeista syistä, ei oleskeluluvan takia. Byrokratia ei olisi varjostamassa juhlintaa millään tavalla, olisi kyse pelkästään meistä kahdesta ja juhlimisesta tärkeiden ihmisten kanssa.

No, katsotaan, mitä näiden parin vuoden aikana tapahtuu. S on ihan kohta täällä, ja kaikki häätkin on juhlittu nyt vähäksi aikaa. Nyt voi ja pitääkin unohtaa tällaiset pohdinnat. Ennen pitkää ne ovat taas kuitenkin tapetilla.

Ja lisättäköön, että olen aika innoissani tällä hetkellä. Enää kolme yötä, ja sitten pääsenkin jo nukkumaan tuttuun ja turvalliseen kainaloon. Moneksi, moneksi yöksi.

8

Rimakauhu loppui siinä missä viikonloppukin, joten nyt ollaan seilailtu taas paljon tyynemmissä vesissä. Tiedän, että toistan itseäni, mutta en oikeasti vieläkään tunnu ymmärtävän, mitä tässä on tapahtumassa. S:n lento lähtee viikon päästä. Se muuttaa tänne. Välillä tulee sellaisia kirkkaita hetkiä, jolloin sydän hypähtää kurkkuun asti, ja perhoset pitävät vatsassa melkoista lentonäytöstä, mutta muuten olen aika rauhallinen. Tai no niin rauhallinen kuin yleensä osaan olla...

No mutta tulihan niitä vastoinkäymisiäkin sentään eilen matkaan. S sai vihdoin hoidettua kaikki tarvittavat dokumentit, rokotukset ynnä muut hoidot kissalleen matkustamista varten. S tuli kotiin, laski tuoreet, tosin kaksi viikkoa töitä teetättäneet paperit hetkeksi käsistään, ja hetkeä myöhemmin ne olivat kadonneet parempiin suihin. Siskon koira oli pistellyt osan papereista poskeensa ja repinyt loput pieneksi silpuksi.

Tänään asia onneksi selvisi pelkällä puhelinsoitolla, vaikka papereita kirjoitelleella eläinlääkärillä olikin vapaapäivä.

Lumikin pääsee lentämään Suomeen.

Kahdeksan päivää. Hui. Iih!

10

Melkoista rimakauhua ja rakkautta on ollut havaittavissa viime päivien aikoina. Sekä täällä että siellä. On tullut nahisteltua niin typeristä ja täysin turhista asioista, että ihan hävettää. Onneksi ollaan aika hyviä sopimaan. Nyt on kaikki taas erinomaisesti.

Stressi ja jännitys eivät ole hyvä yhdistelmä. S on stressaantunut töiden, muuton, veljen häiden, kissan kuljetuksen, ynnä muiden asioiden takia. Minä olen keskittynyt kauhistelemaan sitä, että jäljellä on enää yksi viikonloppu ilman S:n läsnäoloa. Totta kai olen siitä enemmän kuin iloinen, mutta kyllä se samalla vetää vähän vakavaksi. Tähän on kuitenkin lopulta tultu, vaikka melkoisen kivinen taival on käyty läpi. Ei sitä olisi uskonut, enkä taida uskoakaan, ennen kuin pääsen halaamaan S:ää Helsinki-Vantaalla.

Tuntuu pikkuisen pahalta, että S on lähdössä USA:sta vähän sillanpolttomeiningillä. "You know what, I just don't give a damn anymore" on kuulunut aika monta kertaa. Se on väsynyt työkuvioihin, perhedraamaan ja sen sellaiseen. Eiliset polttaritkin olivat menneet penkin alle, vaikka S teki kaikkensa, että veli olisi viihtynyt. Viihtymisen sijaan veli oli näyttänyt pitkää naamaa ja valittanut, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Tänä aamuna linjojen päässä oli aika masentunut ja turhautunut mies. Kaiken lisäksi se oli pelännyt, että se jotenkin riskeeraa meidän välit juhlimalla veljensä polttareita. Höpö höpö, sanoin minä. Tai siis don't be silly.

Vannottiin eilen, että nyt ei nahistella eikä kinastella enää kertaakaan näiden kymmenen jäljellä olevan päivän aikana. Turhaa touhua se semmoinen onkin. Varsinkin nyt, kun kaiken järjen mukaan pitäisi olla vain innoissaan ja onnellinen. Ja onhan sitä; sitä vain sattuu myös olemaan välillä ylidramaattinen ja väsynyt.

Juuri nyt katson, kun S nukkuu kissansa kanssa. Odottelen rauhassa, että kaksikko herää. Heräämisen jälkeen vuorossa on pakkaamista ja olympialaisten katsomista. Enpä usko, että nyt edes kykenisin murjottamaan.

13

Alle kaksi viikkoa. Nyt ehkä jo vähän pelottaa, kun en edelleenkään oikein ole sisäistänyt, mitä S:n muutto tänne tarkoittaa. Ymmärsin tosin noiden jäljellä olevien päivien vähyyden konkreettisesti, kun varasin tänään itselleni aikaa kampaajalle (edellisestä ammattilaisen muotoilemasta kuontalosta kun on parisen vuotta aikaa). Halusin luonnollisesti saada ajan ennen 20. päivää, mutta eihän siitä ole mitään takuita, että alle kahden viikon sisään olisi vapaita aikoja. Onneksi oli, ja saan uuden pään ensi keskiviikkona. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä tälle letille tekee. S:ltä en ole yllättäen saanut liikaa mitään hyviä vinkkejä.

Olen unohtanut mainita sellaisen seikan, että minusta on tulossa Aunt Anni, jos kaikki menee hyvin. S:n sisko kertoi minulle ilouutisen tuossa vähän aikaa sitten, mutta on sittemmin syyllistänyt Uncle S:ää siitä, ettei tämä ole paikalla, kun vauva syntyy. Ja shhh, älkää kertoko kenellekään ennen S:n veljen ensiviikkoisia häitä. Sisko ei halua viedä kaikkea huomiota, eikä ole siis kertonut vielä isoveljelleenkään.

Sulhasesta puheen ollen, veikka oli eilen kysynyt, tuoko S häihin seuralaisen. Minulta nousi melkein savu korvista, varsinkin kun kuulin, kuka seuralaisehdokas isoveljellä oli ollut mielessä, mutta savu hälveni vähän, kun S selitti, että se on vain tapana heidän kulttuurissaan. Sanoin silti, että jos S vie seuralaisen häihin, joihin olisin muuten halunnut mukaan todella paljon, niin se on maailmansodan paikka. Vähintään. Se nauroi, ettei se halua viedä sinne ketään muuta kuin minut. Eikä velikään tietysti tarkoittanut mitään pahaa, vaikka veri täällä päässä vähän kiehahtikin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Jännittääkö?

Muutto saman katon alle. Eläminen yhden ihmisen tuloilla ja toisen säästöillä. Toisen sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Vähänhän se ehkä jännittää.

Saman katon alle muuttaessa saattaa ilmaantua sellaisiakin ongelmia, joita ei välttämättä tule edes miettineeksi, ja ratkaistavaksi riittää myös tietysti näitä ikuisuuskysymyksiä, kuten mistä kohdasta sitä hammastahnatuubia puristetaan, miten päin wc-paperirulla laitetaan telineeseen ja lasketaanko kansi alas vai jätetäänkö ylös. Onneksi ainakaan noista ikuisuuskysymyksistä ei pitäisi tulla mitään elämää suurempia riitoja. Kumpikaan ei oikein välitä, ja jos välittääkin, niin tehdään asiat muutenkin jo valmiiksi samalla tavalla.

Tuossa yhteenmuuttamisessa on huomattavissa ehkä sama ilmiö kuin reissuun lähdössä; odotukset ovat kovat. Kun odotukset ovat korkealla, niin silloin pudotaankin korkealta, jos niikseen tulee. Tosin meistä molemmat odottavat sellaista tavallista arkea. Yhdessä kokkailua ja syömistä, elokuvien katselua ja päikkäreiden nukkumista. Kun ei pyri täydellisyyteen (mitä se edes on?), ei tarvitse ottaa liikoja paineita. Ollaan omia itsejämme vain. Yhdessä.

Eläminen minun tuloillani ja S:n säästöillä onkin sitten ihan toinen juttu. Toki tullaan pärjäämään näilläkin rahavarannoilla, mutta mitään luksuselämää ei päästä elämään. Onneksi olen tässä neljän vuoden yliopistourakan aikana oppinut venyttämään senttiä, mutta S on jo ehtinyt tottua hyvän palkkansa myötä tekemään asioita, joita emme täällä voi tehdä. Tästä rahojen laskemisesta saattaa tulla sellaista ylimääräistä stressiä ja kireyttä, joka pitää pyrkiä vain pitämään minimissä. Kun pinna alkaa kiristyä, pitää vain yrittää muistaa, että sitä elää vaikka vedellä ja leivällä, kunhan saadaan elää samassa maassa, samassa asunnossa.

Näitä raha-asioita pitää ihmetellä vielä sen verran, että ulkomaalaisilta opiskelijoiltahan vaaditaan oleskelulupaa varten todistus varallisuudesta. Opiskelijan pitää pystyä osoittamaan, että tililtä löytyy rahaa tarpeeksi Suomessa asumiseen, vähintään 600 euroa jokaista kuukautta kohden. Aika jännä juttu sinänsä, että suomalaisten opiskelijoiden odotetaan kuitenkin tulevan toimeen aika paljon pienemmällä summalla...

Miten S sopeutuu Suomeen, jossa ihmiset ovat aika ujoja puhumaan englantia? Itse se on innoissaan, ja niin ovat monet kaverinikin ja perheenikin, mutta ihan varmasti S:lle tulee joskus turhautunut olo siitä, ettei ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan. Pitää itse muistaa ottaa S mukaan keskusteluihin kääntämällä ja vääntämällä muiden juttuja, jos porukka ei halua vaihtaa keskustelukieltä. Ei muita voi pakottaa tai velvoittaa tekemään mitään sellaista, joka ei tunnu hyvältä.

Niin, kuten jo sanoin, vähänhän se ehkä jännittää. Ei onneksi pelota. On ihan turhaa maalailla piruja seinille, mutta on hyvä olla varautunut siihen, että niitä vaikeitakin päiviä tulee, syystä tai toisesta. Onneksi ollaan varmoja siitä, että niitä parempia päiviä tulee paljon. Niitä, jolloin on ihan parasta käpertyä toisen viereen päivän päätteeksi.

*****

P.S. S selvisi lauantaina vietetyistä läksiäisistään kunnialla. Kavereita kokoontui Kansas Cityyn ympäri lakeuksia, ja hauskaa vaikkakin haikeaakin tuntui olevan. Ensi viikonloppuna on S:n veljen polttarit ja sitä seuraavana viikonloppuna häät. Ja sitä seuraavana viikonloppuna se onkin jo täällä.

18

Tässähän alkaa käydä numerot jo aika pieneksi. Monesti olen päiviä laskeskellut ennen Atlantin ylitystä, mutta nyt en ehkä ihan tajua, mitä tässä on tapahtumassa. 18 päivän päästä hurautan Helsinki-Vantaalle ja takaisin. Tulomatkalle onkin sitten jo seuraa.

Seurana S:n lisäksi tulee olemaan myös S:n Lumi-kissa! Lumin suomettuminen varmistui pari päivää sitten. S kysyi, aionko nyt sitten puhua Lumista S:n kissana vai meidän kissana. Sanoi meidän olevan nyt pieni perhe. S on tehnyt paljon työtä sen eteen, että saa kissansa mukaan, ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan tietysti auttaa. S ei halua jättää pientä valkoista kissaansa kenenkään hoiviin kahdeksi vuodeksi, sillä Lumi on ollut hänen mukanaan ja apunaan elämän hankalimmissa paikoissa. S, vannoutunut koiraihminen, otti Lumin yksinäisyyden estäjäksi kun muutti Marylandiin. On kai sanomattakin selvää, että mies ja kissa ovat nyt erottamaton parivaljakko.

Jos se puhuu kissastaan mukavia juttuja, niin ehtihän se töissä ollessaan sanoa minullekin, että minäkin olen ollut apuna ja tukena vaikeissa paikoissa, joita tähän parin viimeisen vuoden sisään on mahtunut paljon, ja joista osan minä olen myös olemassaolollani kuulemma aiheuttanut. Sitten se sanoi, että kun me kerran ollaan selvitty näistä koettelemuksista ja välitetään toisistamme nyt koettelemusten jälkeen vielä enemmän kuin ennen vaikeita aikoja, niin eipä meitä hevillä mikään erota. Ynnä muuta sellaista nättiä.

S ei mielellään puhu menneistä asioista. Tai ei ainakaan ennen puhunut. Nyt se on tässä ihan hiljattain alkanut puhua avoimemmin omista tuntemuksistaan, ja jopa kertonut lisää siitä, miten rankkaa sillä oli. Juuri, kun minä olen reippaasti vähentänyt menneiden ruotimista. Sen tapa käsitellä asioita on tietysti erilainen. Käsittelee ensin itsekseen ja puhuu sitten.

Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että menneisyyden ote on hellittänyt, ja voidaan suunnata katseet tulevaa kohti. Kohta ei tarvitse edes odottaa mitään, kun kaikki, mitä haluaa, on tässä ja nyt. Vieressä.

Viimeinkin

Se oli minunkin aika siirtyä vuodatus.netistä Bloggerin puolelle. Viimeinkin. Vanhat jupinathan löytyvät edelleen täältä.

Jos tänne uuteen kotiin sattuu saapumaan ennestään tuntemattomia vierailijoita (tervetuloa vain), on varmaan paikallaan kertoa "pari" sanaa kirjoittajasta ja taustoista, ehkä jopa syistä aloittaa alusta, vaikka tämän kaiken voi tietysti käydä lukemassa pidemmän kaavan kautta vanhasta osoitteesta.

Olen 24-vuotias ihan tavallinen tallaaja, jonka elämä meni vähän mullinmallin Kansasissa vietetyn vaihtovuoden, 2006-2007, aikana ja jälkeen. Here's why: Läksin vaihtoon naiivina, ujona, arkana ja hiljattain reilun viiden vuoden seurustelusuhteen päättäneenä. Moninaisten vaiheiden ja elämänopetusten jälkeen tapasin loppusyksystä kivantuntuisen S:n, jonka kanssa päädyttiin olemaan kuin paita ja peppu. Ei seurusteltu vaan hengailtiin. Näin siis silloin järkeiltiin, oltiinhan molemmat lähdössä pois. S itärannikolle unelmatyön perässä, minä takaisin Suomeen.

Yhteinen aika jäi lyhyeksi, kuten tiedossa olikin. Sovittiin jo ihan alussa, että ei sitten aleta virittelemään mitään kaukosuhdetta. S ei ollut päästänyt ketään lähelleen reiluun vuoteen juuri sen takia, että hän tiesi olevansa lähdössä pois, eikä hänestä omien sanojensa mukaan ollut kaukosuhteeseen. En minäkään sellaista halunnut. Haluttiin kovasti kylläkin viettää aikaa yhdessä, ja niinhän me sitten vietettiinkin melkein jokainen mahdollinen hetki.

Kun olin lähdössä joululomalle Suomeen, S sanoi varovasti, että jatko on nyt sitten minusta kiinni. Sanoi olevansa valmis kokeilemaan seurustelua kaukana toisistamme. S:n uusi työpaikka oli sen verran omituinen ja tiukahko, että minun piti täyttää kuusisivuinen selvitys perhesiteistä, ulkomaanmatkoista, työpaikoista ja ties mistä. Olinhan ulkomaalainen.

Niistä kolmesta Suomessa vietetystä viikosta jutustelin Skypessä monta ja taas monta tuntia. S:n äiti sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt poikaansa sellaisena, sisko taisi käyttää sanaa smitten useammin kuin kahdesti tai kolmesti. Odotettiin lentoani Kansas Cityyn kuin kuuta nousevaa.

Ja vihdoinhan sitä sinne takaisin pääsin, tammikuun alussa. S:n työ Marylandissa alkoi samaisen kuun lopulla, joten meillä ei enää ollut paljoakaan yhteistä aikaa. Sitä paitsi S oli muuttanut vanhempiensa luokse ennen joulua, joten välissä oli parin tunnin ajomatka. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti yhteisestä hetkistä. Kunnes...

S tuli yllättäen käymään luonani jo keskellä viikkoa, vaikka sen piti tulla vasta viikonlopuksi. Puhuttiin edellisenä iltana, ja S vaikutti todella oudolta. Sain selityksen, kun vakavanoloinen S pyysi minut makuuhuoneeseen. Ja pyysi istumaan alas. Uudesta työpaikasta oli soitettu. S ei saanut olla minun kanssa missään tekemisissä. Oli siis valittava työ, jonka eteen S oli todellakin tehnyt paljon työtä, työ, joka oli ollut S:n ainoa tavoite pitkään, tai tyttö, jonka S oli tavannut pari kuukautta aikaisemmin ja joka oli muuttamassa toukokuussa takaisin Suomeen. Oltiin molemmat sitä mieltä, että ainoa oikea ratkaisu on valita työ. Vaikka se sattuikin. Enemmän kuin mikään ikinä.

Vietettiin vielä yhdessä se viimeinen vuorokausi. Luultiin, ettei nähdä enää koskaan. Ettei enää juuri voida jutella. Tai saada jutella, saati sitten nähdä. Kun S sulki oven, romahdin ihan täysin. Se palasi tosin tuomaan vielä pehmolelukissan, jotta en ikinä unohtaisi sitä. Kissaparkaa on rutisteltu aika kovaa sen jälkeen, joskus vieläkin. Oli vähintäänkin toivoton olo.

Tätä seuranneen kuukauden aikana yritettiin ensin olla puhumatta toisillemme. Kun puhuttiin, se meni enimmäkseen itkemiseksi ja valittamiseksi. S muutti itärannikolle ja oli ihan yksin. Se alkoi kysellä, josko sittenkin voisimme keksiä jonkin keinon olla vielä joku päivä yhdessä. Se halusi vielä yrittää.

Yritykseksi se tosin jäi. S:n työnantaja oli sanonut hyvin selkeästi, että minkäänlaisessa yhteydessä ei saada olla, ja S poti syyllisyydentunnetta ja pelkoa aina meidän jutellessa. Se sanoi monesti, että meistä on taas tulossa liian läheisiä. Yritettiin väkisin olla toisillemme etäisiä, vaikka eläteltiinkin toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Lopulta, parin kuukauden kärvistelyn ja ärhentelyn jälkeen päätimme yhdessä, että on parempi yrittää (ollaan muuten aika yritteliäitä ihmisiä) oikeasti erkaantua, koska salailu ja välimatka ei oikein sopinut meille kummallekaan.

S tosin sanoi, että se haluaa nähdä minut vielä kerran. Joten se tuli huhtikuussa kylään. Sovittiin, että ollaan kuin ennenkin se pari päivää. S antoi minulle taas lahjuksia (kaulakorun ja korvikset), etten koskaan unohtaisi sitä. Se sanoi minulle koruja antaessaan, että se haluaa niiden symboloivan mahdollisuutta yhteisestä tulevaisuudesta, sitten parin kolmen vuoden päästä ehkä. Sitten, kun S olisi saanut jalkansa kunnolla oven väliin ja oikeasti päässyt valtion hommiin, kuten oli aina halunnut. Ei siis edelleenkään osattu päästää irti.

Sen viikonlopun jälkeen oli tosi hurja olo. Mitä nyt? Pari kuukautta sitä siinä mietittiin, silloin tällöin (lähes joka päivä) jutellen ja yhdessä pelaillen. Yritettiin (siinä se sana taas on) siirtyä eteenpäin. Palasin Suomeen toukokuun puolessa välissä, ja S pelkäsi, että nyt minä sen sitten unohdan. Enpä unohtanut. S:stä huomasi, että se yritti olla todella varovainen sanomisiensa suhteen. Välillä siltä lipsahti, että sillä on minua ikävä, mutta heti sen jälkeen se vetäytyi kuoreensa eikä puhunut oikein mistään, tarkoituksenaan työntää minut kauemmas ja suojella meitä molempia liialta toiveikkuudelta.

Kesäkuussa se kuitenkin pudotti oikein kunnon pommin. Se kyseli, olisiko sen mahdollista tulla Suomeen opiskelemaan. Se halusi löytää jonkin keinon ulos umpikujasta. Soudettiin ja huovattiin sitten asian kanssa koko viime kesä, kiristeltiin hampaitakin aika lailla. Oli aika rankkaa. Käytiin molemmat taas kerran ihan pohjalla. Lopulta S kyllästyi ahdinkoonsa/ahdinkoomme niin paljon, että se otti ohjat omiin käsiinsa, marssi työnantajan pakeille ja kertoi minusta. Riskinä oli työpaikan menetys, ja vastaavanlaisten töiden saaminen olisi voinut vaikeutua huomattavasti tulevaisuudessa. Vaan työpaikaltapa sanottiin "no problem" ja "how romantic". Meidän piti täyttää se kuusisivuinen lomake uudestaan.

Syyskuun alussa ostin lentoliput, lensin Marylandiin lokakuussa. Emme olleet nähneet puoleen vuoteen. Muistan sen hetken, kun tunnistin S:n selän lentokentällä. Sen ensimmäisen halauksen. "I've missed you." Kaikki oli kuin ennenkin parin minuutin ujostelun jälkeen.

S muutti takaisin Kansasiin osittain minun takiani (uusi työ, saman firman sisällä tosin, oli paljon suvaitsevaisempi ulkomaalaisia kohtaan) ja osittain ihan itsensä takia. Itärannikon elämä ei sopinut hänelle, ei kuulemma ilman minua. Sanoi, että ehkä joku päivä voidaan palata sinne yhdessä, mutta yksin hän ei enää siihen helvettiin lähtisi (eikä mennä muuten yhdessäkään). S sanoi eläneensä kuin jossain sumussa koko Marylandissa oloajan. Sekin oli ihan rikki.

Tämän jälkeen S tuli käymään kanssani Suomessa. Jonka jälkeen lähdin jouluksi Kansasiin. Ja sitten maaliskuussa S:n siskon häihin. Ja toukokuussa kuukaudeksi ihan vain viettämään aikaa yhdessä. Ehtihän tuona aikana tapahtua tietysti muutakin kuin edestakaisin lentämistä.

S pisti vuoden alussa hakupaperit Kuopion yliopistoon. Huhtikuussa sieltä tuli myöntävä vastaus. S oli 15 maisterinohjelmaan valitun joukossa. Siinä vaiheessa piti tehdä päätös. Tulisiko se oikeasti tänne kahdeksi vuodeksi? Kun ihmiset kysyivät S:ltä, onko se muuttamassa Suomeen, se vastasi, että varmaankin, jos oleskelulupahakemus menee läpi.

Ja se meni! Tämän kuun alussa postiluukusta tipahti oleskeluluvalla varustettu passi, ja S osti lentoliput. Tämä skeptinen ja joskus kylmäksikin haukuttu mies on sanonut minulle monta kertaa, että hän on ihan varma, että teki oikean ratkaisun. Viime perjantainakin, kun olin Skypen ulottumattomissa, se oli kirjoittanut sähköpostia, jossa se hehkutti, kuinka innoissaan se on yhdessä asumisesta ja kuinka onnelliseksi minä sen teen. Sekin on oppinut tämän ruljanssin aikana, että kaikista palkitsevimmat asiat elämässä eivät tule helpolla. Enää S ei edes haikaile samojen asioiden perään kuin joskus ennen. Ura ei todellakaan ole enää kaikki kaikessa.

Olen sanonut aika monta kertaa, että nyt osaa arvostaa tätä suhdetta (kohta ilman kauko-etuliitettä!) ja S:ää ihan eri tavalla kuin muuten ehkä olisi. Kaikki ne kyyneleet ovat tehneet meistä vahvempia, vaikka silloin ihan heikoimpina hetkinä tuntui, ettei mistään tule mitään. Muilla tuntui riittävän uskoa ja toivoa paljon enemmän kuin itselläni. Vaan tässäpä ollaan!

No niin, jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin tämän maratonin jälkeen pääsen vihdoinkin siihen, miksi kirjoitukset löytyvät nykyään täältä. S siis muuttaa Suomeen elokuun 20. päivä. Kolmen viikon päästä se on jo täällä. Suuri syy uuteen blogikotiin on vuodatuksen hitauden lisäksi se, että elämässäni alkaa täysin uusi vaihe. Nyt, jos koskaan, on hyvä aika jättää taakseen kaikki menneet surut ja murheet, joilla edellinen blogi on kyllästetty oikein kunnolla.

Mutta älköös olko huolissanne, takaan että täälläkin pääsee varmasti lukemaan kaikenlaista vininää ja väninää. Toivottavasti tosin vähemmän kuin ennen, koska ainakin suurin vininän ja väninän aiheuttaja, välimatka, poistuu ihan kohta.

It's been a tough run, but we made it.