Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansas. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 18. luukku

Eilen menin tosiaan tukka putkella melkein suoraan töistä... komediaklubille. Timppa saunoo -hitistä (ainakin meidän piireissä) tunnettu Leikolan Ismo lisäsi yllättäen keikan tuohon meidän lähikaupunkiin Lawrenceen, joten Kansas Citystä lähti pikadelegaatio mestoille nauramaan vatsalihakset kipeiksi.



Vaikka eilen oli ns. kouluilta, eli aamulla oli taas herätys klo 5:45 (tai itse asiassa tänään 5:30, koska en jaksanut käydä illalla enää suihkussa), niin kylläpä kannatti lähteä. Paikalliset koomikot lämmittelivät yleisön oikein hyvin (erityisesti omien sanojensa mukaan "shitty" nukketeatteri nauratti), ennen kuin Ismo kipsahti lavalle. Setissä oli ainakin minulle entuudestaan tuttuja juttuja, mutta onneksi myös paljon uutta materiaalia. Yleisöstä pyydettiin puhumaan enemmän p*skasta, ja Ismohan teki lopulta työtä käskettyä, ja sai katsojat ulvomaan naurusta.

Lyhkäinen versio eilen nähdystä kakkavitsimaratonista.

Keikan jälkeen otettiin vielä Kansas Cityn suomalaisedustuksen, Ismon ja Suomen lipun kanssa kaverikuva. Ismo oli hauska ja mukava!

tiistai 17. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 17. luukku

Pikapäivitys, ennen kuin lähden taas liikenteeseen. Illalla on luvassa suomalaista viihdettä, mutta siitä lisää sitten huomenna.

Tänään oli vielä todella kaunis talvipäivä, ennen kuin tämä kaikki valkeus muuttuu taas loskaksi. Katsokaa vaikka:

Naapurin siivoama ajotie.


No niin, ei kun takaisin autoon. Huomiseen, tontut!

maanantai 16. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 16. luukku

Oli ehkä hieman naiivia ajatella, että ehtisin laittaa joulua samalla tavalla kuin männävuosina -- vaikka siis olen nyt 40 tuntia viikosta töissä (plus toki työmatkat shiihen shelekään), eikä se tullut mitenkään yllätyksenä, että sitä ns. luppoaikaa on nykyisin aika paljon vähemmän. Senpä takia tänään on sitten viimeisen täyden viikon kunniaksi väännetty hampaat irvessä pipareita, ruiskusuolattu kinkkua ja leivottu marjapiirakkaa työpaikan nyyttikesteille. Koska täytyy näköjään suorittaa.

Lapsukaisten pipareita.

Toivoin aamulla vähän salaa, että toimisto olisi lumen takia suljettu, mutta aamukuudelta kilahti tekstari, jossa ilmoitettiin, että työpaikka on tänään auki normaalisti. Olisin toki voinut ottaa siltikin palkatonta vapaata, jos olisin kokenut, että tuo reilun 20 minuutin matka olisi ollut turhan riskialtis, mutta nelivetomme meni jo eilen ongelmitta puolihuolimattomasti auratuilla teillä, joten vähän ennen seitsemää istahdin Kian ratin taakse ja lähdin rauhallisesti liikkeelle. 

Pääsin perille ilman mitään oikkuja. Jopa luolaan johtava jyrkähkö alamäki oli varsin ajokelpoinen, joten iltapäivällä oli toivoa päästä maan alta poiskin. Sisällä toimistossa oli kuitenkin vastassa aavekaupunki. Suurin osa oli päättänyt jäädä kotiin viettämään lumipäivää. Pitkämatkalaisemmat varmasti ihan pakon edessä. Ei todellakaan olisi huvittanut lähteä urheilemaan (moneksi) tunniksi jonnekin valtatielle.

Sain luolaan päivitystä lumitilanteesta. Meidän neidillä oli mukava päivä daddyn kanssa kotona. Pikkuveli meni hoitoon, jotta isukki sai vähän tehtyä töitäkin, eikä koko päivä mennyt erotuomarin hommissa.

Vedimme sitten tämän työpäivän vähän vajaalla miehityksellä ja naisituksella. Olen tainnut aiemminkin mainita, että kenenkään läsnä- tai poissaolo ei varsinaisesti vaikuta muiden työtaakkaan, joten aika leppoisaa oli tänäänkin.

Tällä viikolla on siis enää 31 tuntia töitä. Ja tulihan tuota to do -listaa hieman purettua muutenkin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Viimainen talvi

Mies palasi shitdownin liittovaltion sulun jälkeen töihin. Ja siellä on pysynyt. En minä siitä kuitenkaan tullut kirjoittamaan, vaan yhdestä jutusta, joka tapahtui yllättäen ja pyytämättä heti välittömästi töihinpaluun jälkeen.

Meille tuli kolmas (kyllä, luit oikein) koira.

Se oli periaatteessa ihan tavallinen keskiviikkopäivä, mitä nyt koulut olivat kiinni arktisen pläjäyksen (Arctic Blast!), napaseudun pyörteen (Polar Vortex!), eli suomeksi sanottuna purevan pakkasen takia. Scotty lähti käymään kaupassa, ja minä... No, minä vähän katselin eläinsuojan nettisivuja.

Ja siellä se oli. Ihan kamalan hupsun näköinen otus. Nelisen kuukautta vanha australianpaimenkoiran ja bordercollien synnyttämä sekametelisoppavauva. Lähettelin Scottylle hyvin vitsikkäästi kuvia pennusta ja pyysin sitä käymään vähän koirakaupoilla ruokaostosten lomassa. Hehheh.

Miehen kotiuduttua alkoi jankutus. "Jos ihan vain käytäisiin katsomassa pentua." Koska ukkeli ei ottanut minulta luuloja pois sanomalla napakasti "EI!!!", niin siinähän kävi lopulta niin, että aika pian istuttiin autossa matkalla tundran läpi eläinsuojaan. Vain katsomaan.

*winkwink*

Saman pentueen karvapalloja siellä oli kolme, ja niistä yksi oli jo lähdössä uuteen kotiinsa siinä vaiheessa, kun me saavuimme paikalle. Toista, juuri sitä pentua, johon silmäni olin iskenyt, oli joku justiinsa menossa katsomaan. Me laitoimme nimen jonoon ja oletimme, että me käymme tutustumassa sitten siihen kolmanteen. Jäimme odottamaan.

Meidän edellä jonossa ollut mies teki elämänsä virheen, kun sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin katsomaan, olisiko pentu vielä siellä. Me kävimme leikkimässä vielä vähän aamuisesta leikkauksesta tokkuraisen palluran kanssa, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun koko perhe oli rakastunut.

Pentu ei ollut enää seuraavana päivänä siellä, vaan meillä kotona, vähemmän tokkuraisena. Ehti olla Wayside Waifsilla, samassa paikassa, josta Sisukin meille tuli, reilun vuorokauden. Sitä ennen oli ollut kuukauden jossain toisessa suojassa Utahissa. Elämän ihan ensimmäisistä kuukausista meillä ei ole tietoa, mutta joku oli selkeästi pitänyt hyvää huolta.

Kotimatkalla 9-kiloinen pentu sylissä istuskellessa kävi kieltämättä mielessä, että mitähän ihmettä tässä tuli tehtyä. Ei meille oikeasti lisää karvapeppuja tarvittu, mutta voin ihan rehellisesti, käsi sydämellä näin reilu kuukaisi myöhemmin sanoa, ettei ole kaduttanut hetkeäkään. Päin vastoin!

Nimeksi valikoitui Viima vallinneiden sääolosuhteiden inspiroimana. Näin jälkiviisaasti ajateltuna meidän olisi ehkä pitänyt antaa nimeksi Kesä, Helle tai Terassikeli, sillä tämä talvi on ollut ihan perseestä! Viimaa, jäätä ja lunta on riittänyt niin paljon, että tällä viikolla oli ensimmäinen kokonainen viikko koulua vuodenvaihteen jälkeen - ja maanantaina oli ihan hilkulla, ettei koulu ollut taas kiinni pakkasen takia (kaikilla lapsilla ei ole arktisiin olosuhteisiin sopivia vaatteita, ja kaikki vanhemmat eivät itsekään ymmärrä kerrospukeutumista, vaan kulkevat shortseissa ja huppareissa vuoden ympäri)!

Minä en kestä! Se on niin ihana!

En valehtele, kun sanon, että Viima on maailman helpoin pentu. Sisälle on sattunut "vahinkoja" ihan kourallisen verran, eli aivan uskomattoman vähän. Hoksasi heti, missä käydään tarpeilla ja missä ei. Olin varautunut siihen, että yöllä pitää ravata ulkona ja/tai kuunnella pennun sydäntäsärkevää itkua. Arvatkaapa, monestiko olen joutunut pennun takia heräämään?

Nolla.


Se osaa jo vaikka mitä käskyjä, kävelee hihnassa kuin vanha tekijä, ja mikä parasta, tulee toimeen Sisun ja Usvan kanssa. Meidän kärttyinen vanha rouvakin kuulkaa juoksee pylly pyörien pennun kanssa pihalla ja houkuttelee Viimaa milloin mihinkin leikkiin. Siis meidän Usva, jonka mielestä kaikki hauskanpito on ihan turhaa hötkyilyä.

Ystävänpäiväposeerauksia.

Siinä, missä Usvan kanssa telmiminen on vielä aika kesyä,  niin Sisun kanssa se sitten riehuu niin, että tanner tömisee ja hampaat kolisee. Sisulla on ollut pienestä asti naapurin koiran sen kimppuun hyökättyä hieman epäluuloinen asenne kaikkiin uusiin koiriin, mutta Viiman se hyväksyi heti alkuunsa. Niistä on muodostunut aivan erottamaton kaksikko, ja vietän päivittäin aivan liikaa paljon aikaa ihan vain niiden touhujen seuraamiseen.





Lapset rakastavat uutta perheenjäsentä, ja Viima rakastaa lapsia. Käydään joka päivä kävellen hakemassa meidän ekaluokkalainen koulusta, ja Viima saa paljon rapsutuksia koulukavereilta. Siis paljon! Ja ai että se nauttii.

Meidän nuorempi napero puhuu päivittäin siitä, kuinka söpö Viima on. Tai, Viimavavimpska, kuten hän itse sanoo. Muihin lempinimiin lukeutuu Vimppa, Vimpula, Vimppapimppa, Vimpelin Veto, mitä näitä nyt on. Ai niin ja Timppa, vaikka tyttö onkin.

Selkä- ja käsinojaotukset.
Moro!
Ollaan kuljetettu Viimaa mukana kaikissa mahdollisissa paikoissa sosiaalistamassa. Jos haluatte tietää, mille panimoille voi Kansas Cityssä viedä koiran, niin kysykää vain.

Panimosesse.
No nyt se tuli näppäimistön päälle makaamaan, joten kirjoittelu on hieman haastavaa. Kai tässä on ihan hyvä aika lopetella tämä koneella roikkuminen ja ruveta rapsuttelemaan karvalasta.

Bännäsin itseni muuten sieltä eläinsuojan sivuilta. Nyt riittää.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Kansas Cityn, tai yleensäkään Keskilännen, keleistä ei oikein ikinä tiedä. On ollut talvia, kun lunta on tullut yhteensä kaksi senttiä ja talvia, kun yhden päivän aikana valkoista kamaa pyryttää metritolkulla (no melkein, puolimetritolkulla ainakin).

Talvi yllätti tänäkin vuonna - ei siinä mielessä, että se tuli, vaan pieneksi jääneiden talvikamppeiden suhteen. Pikkujätkälle vielä viime talvena menneet toppahousut näyttivät naurettavan pieniltä, eikä takkitilannekaan ollut paljon mairittelevampi, joten kun kiitospäiväviikonloppuna oltiin lumimyrskyvaroituksen kourissa (blizzard warning), piti turvautua kerrospukeutumiseen ja Suomesta tuotuihin välikelinvaatteisiin. Koska ulos piti päästä.

Nyt tyypillä on uusi rotsi. Kuva tämän päivän siskonhakureissulta.
Pakkasessa nukutti hyvin.

Vaikka koko osavaltioon oli julistettu myräkkäsunnuntaina hätätila ja valtateitä oli pitkät pätkät kiinni, me päätimme uskaltautua autolla liikenteeseen, sillä meillä oli elokuvaliput ostettuna ja vähintäänkin malttamaton tyttö, joka oli odottanut Räyhä-Ralfin jatko-osaa kuukausikaupalla. Onneksi nelivetoisella ja hyvärenkaisella autolla lumiset tiet eivät olleet ongelma. Samaa ei voi sanoa takavetoisista lava-autoista, jotka jäivät sutimaan risteyksiin.

Niin, täällä ei käytetä talvirenkaita.

Teatterissa mesefiltteröitynä.

Varmistimme teatterin aukiolon ennen pyryn läpi porottelua, ja vielä silloin vastaus oli hölmistynyt "totta kai olemme auki", mutta siinä vaiheessa, kun me poistuimme teatterista, ovilla oli kirjaimellisesti laput ja pahoittelut aikaisesta sulkeutumisesta. Lähes kaikki ravintolat olivat kiinni, ja koko suurkaupunkialue hiljainen. Paikalliskanavat seisottivat toimittajia koko päivän ulkona mittailemassa maahan kertyvää lunta. Suomalaisena sitä ei edes hätkähdä kymmenestä sentistä lunta, mutta täällä pitää muistaa se, ettei aurauskalustoa ole läheskään yhtä paljon kuin arktisilla teillä, eikä niitä kannata paljoa hankkiakaan. Monella on myös aika häävisti kokemusta talvisilla keleillä ajelusta. #kahdensentintalvet

Kotiin tullessa maisema oli tällainen.

Koulut olivat koko Kansas Cityn alueella kiinni maanantaina ja Missourin osavaltion puolella vielä tiistainakin. Kansasissa luisteltiin tiistaiaamuna kouluun - minä mukaanlukien, sillä tuputin ison auton Scottylle työmatkalle, joka kulkee enimmäkseen vilkkaiden valtateiden kautta, joten me mentiin alle kilometrin koulumatka jäisillä naapurustoteillä hitaasti ja kieli keskellä suuta manuaalivaihteisella pikkusedanilla.

Koululle kävelemisestä oli turha haaveillakaan, sillä jalkakäytävien huolto ei kuulu kaupungille vaan tontinomistajille, joiden pihan läpi väylä kulkee. On varmaan turha sanoakaan, ettei esteetöntä kulkua koululle ollut, ennen kuin lumet sulivat.

Tästäkin huolimatta meidän pikkuvekara toivoo lunta joululahjaksi. Lapsia ei pyryt pelota. Heidän ei tarvitse huolehtia siitä, töräyttääkö joku ajokykyihinsä liikaa luottava teini työmatkalla kylkeen, vaan he ovat riemuissaan kaikista lumen tuomista mahdollisuuksista. Koskemattomaan puuterilumeen voi tehdä lumienkeleitä, ja seuraavana päivänä ilman yleensä lämmetessä pullautella lumiukkoja sarjatuotantona. Tai tapella isukin tekemän lumikinoksen päällä jostain tosi typerästä asiasta niin, että koko naapurusto raikaa.

Noin niin kuin esimerkiksi.

perjantai 4. toukokuuta 2018

37 arkipäiväistä kulttuurieroa*

*Merkintä saattaa sisältää älytöntä yleistystä ja jotain huumorintapaista.


1. TV-ohjelmissa ei ilmoiteta erikseen mainoskatkoja hienoilla tunnareilla kuten Suomessa. Ne vain alkavat ja loppuvat, ja niitä on paljon useammin kuin Suomessa. Toisaalta ne ovat hieman lyhyempiä, sillä "tunnin" ohjelma kestää täälläkin tunnin. Vessassa tai jääkaapilla täytyy siis käydä nopeammin. Tai sitten voi vain tallentaa ohjelma ja kelata mainoskatkon ohi, niin kuin normaalit ihmiset. Ohjelmat myös oikeasti alkavat ilmoitettuna aikana.

2. Teksti-TV:n faneille (221, 235 💙) huonoja uutisia: sitä ei ole.

3. Kalenteriviikko alkaa sunnuntaista, vaikka sunnuntai lasketaan vielä viikonloppuun. What?

4. Ostoskärryjen takapyörät on lukittu, eli kärryt ovat jäykempiä ohjattavia, eivätkä ne todellakaan liiku sivusuunnassa. IKEAssa käydessä onkin outoa, kun kärryissä on neljä kääntyvää rengasta. Jämäköihin ostoskärryihin tottuneelle se on melkoista seilaamista mutkaisilla käytävillä.

5. Puheluista maksavat sekä soittaja että vastaanottaja. Nykyisin monella on rajaton määrä puheluminuutteja, mutta meillä oli ennen liittymä, johon sisältyi 700 minuuttia meidän kahden kesken jaettuna. Ne kuluivat, vaikka olisi vastannut puhelinmyyjän soittoon. Liittymät ovat kaiken lisäksi todella kalliita Suomeen verrattuna. Perheliittymät ovat edullisempia kuin yhden hengen liittymä. Esimerkiksi meidän operaattorilla, T-Mobilella, joka taitaa olla yksi halvimpia vaihtoehtoja (ehkäpä sen vuoksi, että kuuluvuus taajama-alueiden ulkopuolella ei ole huippuluokkaa, tai edes olemassa) tarjoaa nykyisin rajatonta pakettia (puhelut, tekstarit, data), jossa yhden hengen liittymä maksaa $70, kahden hengen $120 (eli $60 per nenä), kolmen hengen $140 ($47/hlö) ja neljän hengen $160 ($40/hlö). Hintaan tosiin kuuluu Netflix.

6. Julkisten vessojen ovet aukeavat useimmiten sisään päin ja niissä on niin isot raot, että sisälle näkee helposti. Ahtaissa kopeissa harrastetun vessajoogan ystäville tämä on hyvä uutinen.

7. Vessoista puheen ollen, kokolattiamatot. Niitä on vähän joka paikassa, joissain tapauksissa jopa kylpyhuoneessa ja vessanpöntön ympärillä. Ihan oikeasti.

8. Kokolattiamatoista puheen ollen, kengät jalassa sisällä löntöstely. Olen joskus ollut hotellihuoneissa, joissa ei tee mieli ottaa kenkiä pois jalasta, sillä muutkaan eivät ole niitä ottaneet pois. Se lika on siellä matossa, ja pysyy. Nimimerkillä: Kokolattiamaton pois repinyt ja sen takia melkein oksentanut vm. -84.

9. Autoissa ei ole pakko käyttää ajovaloja päivällä. Meidänkin autossa on sensorit, jotka laittavat valot automaattisesti päälle, kun tulee hämärää, tai tuulilasinpyyhkijät ovat päällä.

10. Useissa osavaltioissa, kuten esimerkiksi Kansasissa, ei ole rekisterikilpiä auton etuosassa. Eteen voikin ostaa vaikka tämmöisen koristekilven:

Kuva täältä.

11. Punaisissa valoissa saa kääntyä oikealle pysähtymisen jälkeen, ellei sitä ole erikseen kielletty.

12. Moottoripyöräilijöiden ei tarvitse käyttää kypärää joissakin osavaltioissa, kuten nyt esimerkiksi Kansasissa. 19 osavaltiota vaatii kypärää käytettäväksi koko ajan.

13. Kotien etuovet aukeavat useimmiten sisään päin. Normaalit ulko-ovet saa nostettua helposti irti saranoiltaan, mikä on erinomainen juttu, jos sisälle pitää saada joku isompi mööpeli, kuten massiivinen sohva tai jääkaappi (meilläkin muuton yhteydessä piti irrottaa ovi), mutta huonompi juttu, jos joku rosmo tekee sen yllättäen, joten on turvallisempaa, että saranat ovat sisäpuolella. Joidenkin alueiden rakennuskooditkin sanelevat, että oven pitää aueta sisälle. Poliisit siis voivat ihan oikeasti potkaista oven sisään, toisin kuin Suomessa.

14. Ovissa on usein nupit, ei kahvat. Olen saattanut avautua tästä aiemminkin. Ja vielä aiemminkin.

15. Ikkunat aukeavat liu'uttamalla niitä ylös tai sivulle, ei useinkaan ulos- tai sisäänpäin.

16. Kaksivipuiset hanat. Meillä ei ole talossa yhtään "suomalaista" hanaa. Vielä.

17. Käsisuihkut ovat melko vieras käsite, erityisesti bidee-sellaiset. Niitä on ollut ikävä lasten kanssa erinäisiä juttuja puuhastellessa (lue: pestessä). Suihkuissakin on usein pelkkä seinässä kiinni oleva suihkupää, joka on monesti vielä todella alhaalla. Tällaisille hobiteille se ei ole ongelma, mutta pidemmille ihmisille kyllä, kun suihku osuu jonnekin kainaloiden kohdalle. Meille vaihdettiin melkein heti ensitöikseen uudessa talossa irroitettavat suihkupäät. Vuokra-asunnossakin sen tein, asensin vain tönkön antiikkisuihkuttelijan takaisin paikoilleen ennen poismuuttoa.

18. Vessanpönttöjen horaisema vesimäärä on hurja verrattuna suomalaiseen. Vanhemmat pöntöt humputtelevat menemään kolmesta ja puolesta gallonasta (13 litraa) jopa seitsemään (26 litraa!), uudet pöntöt taas saavat käyttää korkeintaan 1,6 gallonaa (6 litraa) per vetäisy. Suomessa vanhatkin pöntöt imaisevat 9 litraa, uudet 4 litraa isoon ja 2 litraa pieneen.


20. Tiedättekö mitä, täällä puhutaan ihan eri kieltä kuin Suomessa! Edes finlandssvenskalla ei pärjää.

21. Jos osaa englantia, voi joutua tilanteisiin, joissa pitää höpötellä aivan tyhjänpäivisiä. Aiheena voi olla esimerkiksi sää, vaikka ihan jokainen on varmasti jo ihan itse huomannut, että tänään paistaa aurinko, ja saattaapa joku kysyä, mitä sinulle kuuluu, vaikkei ole oikeasti kiinnostunut kuulemaan peräpukamistasi.

22. Deodorantit ja pesuaineet ovat monen, myös armaan aviomieheni, mielestä eri makuisia (flavor) eivätkä hajuisia/tuoksuisia (scent). Itse pidättäydyn itsepintaisesti jälkimmäisessä, sillä en harrasta dödön syömistä.

23. Ruokakaupassa on usein töissä ihmisiä, joiden työnkuvaan kuuluu ostosten kassiin laittaminen (sacker). Jos erillistä kassittajaa ei ole, myyjä laittaa ostokset pusseihin puolestasi.

24. Hedelmiä ja vihanneksia ei punnita ja hinnoitella itse, vaan kassa hoitaa sen puolestasi.

25. Kaupoissa tuotteiden hinta ilmoitetaan verottomana ja osavaltiokohtaiset verot lisätään kassalla.

26. Vaikka nettipankit ovat parantuneet huimasti siitä, kun tänne muutin, niin jotkut jutut pitää maksaa edelleen shekeillä.

27. Amerikkalaiset rakastavat jääpaloja. Niitä pystyy ostamaan pussissa kaupoista ja huoltoasemilta, joten kylmälaukussa jäihin hukutetut kaljat limpparit pysyvät todella kylminä. Pakastimissa on usein jääpalakoneet. Jos tilaat ravintolassa Cokiksen, saat lasin, joka on täpötäynnä jäitä, mutta...

28. Lähes poikkeuksetta soft drinks, eli alkoholittomat juomat (maitoa lukuunottamatta) sisältävät free refills, eli saat juoda limsaa sydämesi kyllyydestä rajattomasti yhteen kiinteään hintaan.

29. Light-oluet ja peruslagerit ovat todella suosittuja (ja mauttomia), vaikka nykyisin pienpanimoita ja samalla erikoisempia oluita ilmestyykin kuin sieniä sateella. Pelkästään Kansas Cityssäkin niitä on parikymmentä.

30. Joissakin osavaltioissa, kuten naapurissamme Missourissa, ruokakaupasta saa kaljaa, viiniä ja viinaa. Tällä puolen rajaa ruokakaupat saavat myydä korkeintaan 3,2-prosenttista olutta. Joissakin osavaltioissa taas on erikseen viini- ja viinakauppa, jossa ei myydä olutta. Sitä taas saa sitten perusmarketista tai huoltoasemalta. Onpa olemassa sitten myös piirikuntia, joissa ei myydä alkoholia ollenkaan.

31. Tölkeistä ja pulloista ei (paria osavaltiota lukuunottamatta) saa takaisin panttia, joten ne päätyvät valitettavan usein roskiin, vaikka kierrätysmahdollisuuksiakin useimmiten on.

32. Vakuutusten hinta on järkyttävä. Siis ihan oikeasti.

33. TV-kanavien määrä huimaa päätä. Jos maksaa (mansikoita) kaapelipaketista, niitä on satoja. Antennillakin niitä saa suurkaupunkialueella kymmeniä, ilmaiseksi.

34. Kirosanat ja alastomuus ovat big no-no. Radiossa soitetaan valmiiksi sensuroituja versioita kirosanoja sisältävistä lauluista. Telkkarin puolella täysi alastomuus ja roisimpi kielenkäyttö on sallittua vain (lisä)maksullisilla kanavilla, kuten HBO.

35. Ruokailuvälineiden käyttö, eli veitsi-impotenssi (kiitos vain eräälle lukijalle tästä termistä!). Erotut varmasti joukosta, jos käytät haarukkaa JA veistä kuten suomalaiset yleensä.

36. Ruokailuvälineiden käyttämättömyys. Ravintoloissa on melkein aina annoksia, jotka on tarkoitettu syötäväksi käsin. Hampurilaiset, pizzat, wingsit, nachot. Kaikkia noita olen yrittänyt haarukalla ja veitsellä aikonaan teurastaa (epäuskoisten katseiden kera), mutta nykysisin olen jo niin amerikkalainen, että nappaan erinäisiä kastikkeita tirisevät ja tiputtelevat ruoat reippaasti kouraan ja pistän ääntä kohti.

37. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, ainakaan tähän aikaan vuodesta: MM-jääkiekon päälle ei ymmärretä yhtään MITÄÄN! Pelit tulevat tänä vuonna pelkästään NHL Network -kanavalta, jota meillä ei tietenkään ole. No, onneksi nykyteknologia auttaa; katselen nytkin USA-Kanada-peliä, hähhäähhäää.

Aiempia kulttuurierolistauksia löytyy mm. täältä. Bonuksena merkinnän kommenteissa on hyviä ja luotettavia, varmasti suomea äidinkielenään puhuvien ja erityisesti kirjoittavien ihmisten tarjoamia lainamahdollisuuksia.

Keksitkö lisää? Päästäänkö neljäänkymmeneen eroavaisuuteen?

Lisätty myöhemmin: Lapsen koulutehtäviä juuri tutkiessani (pois heittäessäni, kröhöm...) tuli mieleen, että numero 7 kirjoitetaan käsin eri tavalla kuin Suomessa, eli ilman poikkiviivaa.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kukaan ei oksentanut

Ei pitäisi nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Maaliskuun alussa hehkutin saapunutta kevättä, mutta Jaskan marjat - eihän täällä ole edelleenkään puissa lehtiä. Viikonloppuna satoi lunta. Taas kerran.

Eipä se muuten olisi juurikaan haitannut (ainakaan paljoa...), mutta kun mökillä oli tarkoitus järjestää ystävän yllätyssynttärit tyttöjenillan muodossa. Vielä torstaina, kun kävimme tekemässä mökillä huolto- ja tarkastuskeikan, keikuttiin hellelukemissa. Perjantai-illalle ja lauantaille luvattiin sitten jo lunta ja jäätä, ja osaa pirskeisiin osallistujista, itseäni mukaan lukien, huolestutti mahdollisesti jäisillä ja mutkaisilla pikkuteillä ajelu. Kesärenkaat joka kelin renkaat alla.

Torstai-illan tunnelmia.

Mökki ja sauna valmiina viikonlopun viettoon. Joku oli käynyt tiputtamassa rantaan ison kalanraadon, joka ei ollut aivan välttämätön lisä.

Viime viikon lämpöaalto tuntui niin mahtavalta, mutta samalla myös melkoiselta kettuilulta. Kävimme torstaina mökkimatkalla Lawrence Beer Company -panimolla syömässä. Istuimme täpötäydellä patiolla, jossa soi livemusiikki. Tuuli kyllä niin kovasti, että hiukset meinasivat lähteä päästä, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Samainen patio oli lauantaina tyhjä. Vain kova tuuli oli läsnä.


Perjantaina sääennuste näytti jo hieman paremmalta. Ei puhuttu enää mittavista lumimääristä, tai hengenvaarallisista olosuhteista, mutta viimaa ja pakkasta oli luvassa. Onneksi se ei saunassa haittaisi.

Scotty, joka on yleensä todella huono menemään yksin yhtään minnekään (paitsi töihin, jee...), läksi perjantaina töiden jälkeen entiseen yliopistokaupunkiimme Emporiaan keikalle synttärisankarin miehen kanssa, joka oli järjestänyt koko mökkireissun yllätyksenä vaimolleen. Vaikka Scottyn miniloma ei ollut alunperin ollenkaan riippuvainen synttäriylläristä, saimme punottua sen ansiosta vielä hämmentävämmän juonen, sillä Scotty toisi lauantaiaamuna pahaa-aavistamattoman sankarin ensin meille Kansas Cityyn, eikä suoraan mökille.

Minä vietin lämpöisän perjantain lasten kanssa puuhastellen. Neitokaisella ei ollut koulua, joten kävimme kaupassa ostamassa ulos virikkeitä ja illaksi vähän leffaherkkuja. Lapset riehuivat pihalla monta tuntia saippuakuplia jahdaten, ja vaikka pelkäsin etukäteen apokalyptisiä tappeluita, pieniä kärhämiä lukuunottamatta molemmat olivat kuin enkeleitä. Jopa tuo meidän uhmaikäinen, joka huutaa parhaillaan vieressä naama punaisena, koska ilmeisesti laitoin letun päälle hilloa väärin (?). Pahin jännitysmomentti oli se, kun kylmää ilmaa edeltänyt ukkosrintama kulki niin sen valtatien poikki, jolla daddy ajeli, kuin myös meidän talon yli, nakellen verrattain isojakin rakeita ikkunoihin ja kattoon. Selvittiin kuitenkin ilman vahinkoja. Ja tornadoja.

Olin tarkastamassa puhelimesta kauppalistaa, kun kaveri päätti tulla poseeraamaan.

Leffaillan jälkeen peittelin lapset meidän sänkyyn, sillä olin luvannut, että voisimme "retkeillä" siellä yhdessä yön yli. Tulin itse vielä alakertaan huokaisemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Ja leipomaan marjapiirakan, jota en ollut ehtinyt päivällä tehdä. Puolen yön aikaan yläkerrasta kuului yökkäilyä ja yskimistä. Nousin rappuset ennätysvauhtia ja löysin kyyryssä istuvan puoliunisen tytön, jonka hiuksissa oli spaghettia.

Vein tärisevän lapsen kylpyyn ja petivaatteet tyynyjä ja peittoja myöten pesukoneeseen. Siirsin nukkuvan pienen miehen omaan sänkyynsä ja rauhoittelin potilasta. Pumppasin parvisängyssä normaalisti nukkuvalle tytölle ilmapatjan lattialle ja pari tuntia siivoiltuani ja käsiäni hysteerisesti pestyäni menin itse vierashuoneeseen, sillä meidän makuuhuone oli taudin nollapiste. Pelkäsin, että pienempi lapsi alkaisi oksentaa, joten siirsin hänet viereeni, jotta kuulisin varmasti, jos niin kävisi. Lähetin Scottylle viestin meidän sairastuvalta, jotta siellä päässä tiedettäisiin, että oli valitettavasti mahdollista, että minä en voisi osallistua tyttöjeniltaan, ja riennoille olisi löydettävä joku muu paikka kuin meidän mökki. Kuulostelin oloani ja heräilin vähän väliä kuuntelemaan lasten tasaista ja unista tuhinaa.

Kukaan ei oksentanut.

Heräsin ennen kahdeksaa siihen, kun potilas lauleskeli ja pyysi vettä. Ja ruokaa! Minulla oli edelleen hyvä olo, ja koska koko edellisen päivän pöpöjä siskoltaan saanut pieni mieskin oli terve, luotin siihen, että selvisin säikähdyksellä. Synttärisuunnitelmat pysyivät entisellään, ja kymmenen jälkeen meidän keittiössä istui hyvin hämmentynyt naisihminen, jolle mies oli antanut listan pakattavista tavaroista. Sankaritar tiesi sen verran, että tulisi viettämään illan naisseurassa, sillä mies oli kehottanut terottamaan sakset...

Puolen päivän aikaan olimme Lawrence Beer Companylla sankarin miehen tarjoamalla lounaalla, ja sieltä jatkoimme viiden naisen voimin matkaa pohjoiseen mökille harmaassa ja sateisessa, lopulta lumisessa säässä. Hello Kitty -ilmapallo ja sateenkaarikakku toivat kuitenkin väriä päivään, samoin kuin vähintäänkin värikkäät persoonat. Nauroimme ja itkimme, saunoimme ja kuuntelimme ihan kamalaa ja kamalan ihanaa musiikkia. Minä kävin jopa "uimassa" (eli hyppäämässä 8-asteiseen veteen pariksi sekunniksi) kahdesti.

Kukaan ei oksentanut.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Maalari maalaa taloa - pelkuri ei

Viimeinenkin matkalaukku on nyt purettu! Rasti seinään!

Vielä pari viikkoa sitten taivaalta tuli jäätä ja lunta, ja koulut olivat päivätolkulla kiinni. Sen jälkeen Kansasissa on kuitenkin ollut kovin keväistä viikon ajan, ja tekisi mieli mennä tonkimaan pihaa, kaataa puita, istutella uusia, ja maalata rakeiden kolhimia räystäslautoja, ennen kuin ne lahoavat paikoilleen. Vaikka viimeisin kuulostaa aika helpolta ja nopealta hommalta, niin lautojen maalaaminen onkin hieman kinkkistä, sillä meidän torppa ei ole ihan matalimmasta päästä, eikä meillä ole niin korkeita tikkaita, että katonrajaan yltäisimme. Eipä sillä, että sinne kumpikaan uskaltaisi kiivetä, meikäläinen varsinkaan.

Koska meidän pitänee joka tapauksessa nakittaa joku tekemään homma meidän puolesta, niin tulipa semmoinen juttu mieleen, että samallahan sitä voisi vaihtaa talon väriä... Pienellä lisävaivalla! Harmi vain, etteivät rahalliset rahkeet todellakaan riitä tällä hetkellä kokonaisen maalariarmeijan palkkaamiseen. Jos en olisi tämmöinen pelkuri, niin talohan olisi jo maalattu, sillä sainhan idean jo viikko sitten.

Rajoitteista huolimatta olen selannut inspiraatiokuvia netistä, ja pakkomielle vain kasvaa. Voihan hemmetti.

Kevät on tullut sisällekin. Pitkään kukattomana mököttänyt orkidea kasvatti uuden kukkavarren.

Kukkasia löytyy lisääkin. IKEAn aletuoli pääsi meille kukkapöydäksi.

Pitänee yrittää työntää mahtipontiset urakkahaaveet taka-alalle ja nauttia lämpenevistä ilmoista ja kohta hiirenkorville puhkeavista puista. (Tai sitten alan lotota ihan tosissaan.) Kevät on ihan parasta aikaa ulkoilla, kun ei ole vielä liian kuuma, eivätkä ötökät kiusaa. Uimakausikin on jo aloitettu mökillä - neljäasteisessa vedessä. Kai tässä joten kuten pärjätään, vaikkei talo uutta maalihuntua tänä keväänä saisikaan.

Käytiin lauantaina pelaamassa koko perheen (miinus hepulikoira Sisu ja kissat) voimin frisbeegolfia.
Tai Scotty pelasi, ja minä räpiköin pusikoissa. Miten voikin ihminen olla näin lahjakas kaikenlaisissa heittolajeissa?!

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 17. luukku

Hei anteeksi vain, miten on mahdollista, että tänään on jo 17. päivä? Lähdetään Suomeen pikkuisen reilun kuukauden päästä, ja näin jo viime yönä painajaisia lennolta myöhästymisestä. Hyvä kai se on ruveta jostain stressaamaan näin joulun alla, jos muuta ei keksi.

Kävimme tänään lapsukaisten kanssa joulutorilla Kansas Cityn isoimmalla pienpanimolla Boulavardilla. Emme kylläkään tienneet torista etukäteen mitään, vaan se oli mukava sattuma. Olimme menossa keskustaan lounaalle, mutta koska panimo lahjatavarakauppoineen oli matkan varrella, se toimi hyvänä välietappina -- varsinkin sen jälkeen, kun matkapahoinvoinnista ajoittain kärsivä tyttösemme puklasi autoon. Tyttösemme, jolla ei ollut vaihtovaatteita mukana, joten päätimme ostaa jotain kivaa haisevan paidan tilalle.

Kaupasta löytyi vauvanvaatteita, muttei mitään kokoja tuommoiselle viisivuotiaalle, joten ostimme alelaarista aikuisten S-kokoisen paidan ja änkesimme sen housunkauluksen sisään. Tuli lopulta aika tyylikäs, vähän niin kuin 80-luvun tyyliin.

Olen antanut partaa kasvattavalle Scottylle ukaasin, että sen pitää joko antaa minun leikata sen hiukset lyhyemmäksi, tai sen pitää trimmata parta, koska nyt sen naamasta näkyy  ilman vaimon stailausta vain nenä. Mitä olette mieltä - kumpi lähtee, parta vai tukka?



Taiteilijan omakuva.

Tänään piti saada vaikka mitä aikaiseksi, mutta vietettiin lopulta oikein mukava päivä ystävien kanssa downtownissa. Laatikot jäivät siis tekemättä.

No. huomennakin ehtii. Tai ylihuomenna.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lauantai 3.6.2017 (Seiskahaaste osa 2)

Pienin ihmislapsemme nukkui jopa seitsemään asti. Olihan se parannusta männäpäiviin, mutta tuntui silti kidutukselta mukaviin aamu-uniin tottuneelle ja niistä niin kovasti nauttineelle äidille. Varsinkin lauantaina. Scotty yritti pompata lapsen kanssa ylös, mutta käskin painaa pään takaisin tyynyyn. Olisi hyvä, jos festarikuskimme olisi semilevännyt.

Katseltiin lasten (kyllä, sen normaalisti aamu-unisenkin) kanssa telkkaria sillä aikaa, kun daddy yritti kuitata pahimmat univelat. Molemmilla naperoilla oli kova ja erittäin akuutti halipula. Tappeluhan siitä tuli, kun molemmat nyt eivät vaan millään mahtuneet makaamaan yhtä aikaa minun päälle. Purin hammasta.

Menin hetkeksi makoilemaan, kun normaaliakin pörrötukkaisempi Scotty ilmestyi alakertaan. Vaikka en ajokunnossa tarvinnutkaan/aikonutkaan olla, huonosti nukuttu yö ei olisi paras mahdollinen festarikaveri. Torkuin hetkisen, ennen kuin pistin saunapyyhkeet peseytymään. Oli jotenkin semmoinen olo, että illalla niitä tarvittaisiin.

Lapset hoitoon, ja grillimakkaraa rinnan alle. Jos olisin tiennyt, kuinka hankalaa festarialueelta olisi löytää inhimillisen pituinen ruokajono, olisin syönyt reippaasti enemmän. Rockfest järjestettiin tänä vuonna Kansas Speedwaylla (NASCAR-rata) keskustassa sijaitsevan Liberty Memorialin sijaan, ja vaikka siirrolla oli hyvät puolensa (sisävessat), iso osa Rockfestin persoonallisuutta hävisi. Olisi ollut paljon kivempi katsella downtownin pilvenpiirtäjiä kuin parkkipaikkoja ja parkkipaikkoja.

Festarialueelle menossa.

Keli oli kuuma ja kostea, eikä se, että suuri osa alueesta oli asfaltin peittämää, auttanut juurikaan asiaa. Hiki virtasi. Hauskaa kuitenkin oli, vaikka ruokajonot tosiaan olivatkin aivan älyttömiä (sai helposti seisoa tunnin odottamassa apetta).

Pusipusi.

Buckcherry.

Ironista kyllä, auringon laskeutuessa aloin tuntea sen mukaan nimetyn pistoksen oireita. Päätä särki aivan älyttömästi, eivätkä lääkkeet auttaneet siihen ollenkaan. Harmitti ihan vietävästi, etten voinut nauttia täysin siemauksin Volbeatin loistavasta setistä, ja illan pääesiintyjä, Godsmack jäi näkemättä kokonaan, sillä oli pakko lähteä kotiin. Silmät olivat niin valoarat, että pidin pimeässä autossa aurinkolaseja.

Minulla oli kyllä hattu mukana. Repussa.

Kotona istuin pitkään kylmässä suihkussa, enkä lopulta sitten mennyt sinne saunaan ollenkaan - mitä nyt kävin laittamassa sen lämpiämään yövieraita ja Scottya varten. Menin pimeään huoneeseen makaamaan "hetkeksi" sängylle, mutta sinnehän minä sitten lopulta jäin. Havahduin kahdelta siihen, kun Scotty kömpi viereen ja sanoi laittaneensa lihakimpaleen grilliin hautumaan sunnuntaita varten.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tervetullut turhista turhautuminen


Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.

Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.

Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä.

Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?


Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.

Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.


Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja.

Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.

Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.

Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä...

Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.

Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser.

Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).

Hulluja nuo suomalaiset.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Pahaa unta

"Äiti, I had a bad dream last night", lapsi sanoi, kun olin viemässä häntä alkuviikosta kouluun. "I didn't sleep very well."
"Voi kulta. Millaista unta?"

Lapsi oli ollut hiljaa viimeviikkoisesta ampumatapauksesta. Oli kertonut koulussa, että hänen oli pitänyt jättää mac & cheese ravintolaan, mutta muuten asia ei näyttänyt häntä vaivaavan. Kunnes sitten kertoi minulle "pahasta unestaan". Kuvaili tarkkaan sen keskiviikkoillan tapahtumat. Olimme ravintolassa, kuului kova pauke. Meidän piti juosta piiloon, poliisit tulivat. Ravintolan ulkopuolella oli bad guy, kävelimme kotiin. Hän lauloi, jottei meitä pelottaisi. Katsoimme telkkarista uutisia ravintolasta.

"Pelottiko sinua?"
"No, I was brave."

Hän oli nähnyt toisenkin painajaisen. Olivat olleet pikkuveljen kanssa kävelemässä, eivätkä olleet meinanneet löytää kotiin. Kun sitten lopulta olivat päässeet kotiin, olimme olleet daddyn kanssa naamarit päässä. "That scared me a little."

Autojonossa kerroin hänelle, että hän voisi kertoa opettajalle "pahasta unesta", jos hän haluaisi. Opettaja oli edellisenä perjantaina jutellut lasten kanssa vihanhallinnasta ja siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia, mutta se on rikkaus, eikä erilaisuutta tarvitse pelätä. Elämän perusasioita, hyviä, kasvattavia eväitä.

Vielä kun 51-vuotiaat rasistit saataisiin esikoulun penkille, niin maailma olisi parempi paikka.

Kun yritimme illalla jutella hänen kanssaan varovasti painajaisesta, hän oli hämillään. "It wasn't a dream. It really happened." Niin. Niin tapahtui ihan oikeasti. Halasimme häntä kovasti ja kerroimme hänelle, että hän on turvassa. Äiti ja daddy suojelevat. Samoin isovanhemmat. Opettaja. Ettei tarvitse pelätä, mutta jos pelottaa, se on ihan ok.

Keskustelin eilen tapahtuneesta lasten lääkärin kanssa pikkumiehen puolitoistavuotistarkastuksen yhteydessä. Hän oli järkyttynyt kuullessaan, että olimme olleet paikalla. Pyysi ottamaan yhteyttä, jos vanhemman lapsen painajaiset jatkuvat. Hän suosittelisi siinä tapauksessa terapiaa. Voisimme yrittää auttaa lasta käsittelemään asiaa piirtämällä tai leikkimällä kotonakin.

Ei ole ihmekään, että neljävuotiaan mielessä myllertää. Tämä on ollut aikuisellekin vaikea juttu. Ensin en halunnut myöntää, kuinka järkyttynyt oikeastaan olinkaan, sillä minä en ollut tilanteessa uhri, kohde, minä säilyin (fyysisesti) ehjänä. Se ei ollut minun tragediani, vaan jonkun muun. Satuin vain olemaan sitä todistamassa.

Nyt kun tapahtumasta on reilu viikko ja uhrit ovat antaneet haastatteluja, tapahtumien etenemisestä on melko selkeä kuva. Intialaiset kaverukset olivat olleet nauttimassa lämpimästä illasta töiden jälkeen katetulla terassilla heille tutussa ravintolassa. Miehet olivat puhuneet keskenään englantia; siitäkin huolimatta, että heillä oli yhteinen äidinkieli telugu.

Adam Purinton, kusipää, oli lähestynyt heitä vihainen ilme kasvoillaan ja alkanut tentata heiltä heidän viisumeistaan ja maassaolon luvallisuudesta. Srinivas Kuchibhotla, joka menehtyi ammuskelussa, oli vastannut kohteliaasti sormellaan heitä osoittaneelle ventovieraalle miehelle, että he olivat Intiasta ja laillisesti maassa H1B-viisumilla. Purintonia oltiin pyydetty poistumaan paikalta, ja mies oli lähtenyt - palatakseen puoli tuntia myöhemmin aseen kanssa. Hän oli vain alkanut ampua, ilman minkäänlaista välikohtausta tai selkkausta, kohteenaan kaksi intialaista insinööriä. Myöhemmin hän oli kertonut kuitenkin piilopaikkaa etsiessään ampuneensa kaksi iranilaista miestä.

Tapaus olisi aivan yhtä kamala, vaikka miehet olisivat olleet täysin laittomasti maahan ja Maahan tulleita marsilaisia. Se kertoo kuitenkin jotain tästä "isämmaallisesta" antisankarista, ettei hän näe mitään eroa Iranin ja Intian välillä, tai Iranin ja äärijärjestöjen välillä, vaan niputtaa kaikki tummemmat maahanmuuttajat samaan kastiin. Ahkera intialainen insinööri on hänen mielestään uhka tälle maalle. Aivan naurettavaa, ja niin turhaa ja surullista, etteivät sanat riitä.

Purintonin sukulainen kertoi viime viikolla paikallisuutisille, ettei mies ole rasisti. Hänellä on vain ongelmia alkoholin kanssa ja oli tehnyt "bad decision", huonon päätöksen. Hän oli päättänyt provoisoitua aivan turhaan, päättänyt hakea aseen, päättänyt palata takaisin, päättänyt ampua. Päättänyt tappaa. Näin punaista, kun luin sukulaisen vähätteleviä ja puolustelevia kommentteja. Minusta ei ole ainakaan vielä kertaakaan tullut rasisti parin kaljan jälkeen, mutta nyt ehkä kannattaa alkaa pelätä sitäkin vaihtoehtoa. Ei hemmetti.

En ole tavallaan halunnut tehdä omasta kokemuksesta liian isoa numeroa, mutta tästä itse tapauksesta ei voi pitää tarpeeksi kovaa älämölöä. Tällaista ei saa tapahtua. Tätä ei saa hyväksyä tai vähätellä. Tästä ei saa olla hiljaa (looking at you, tweeter-in-chief).

On kuitenkin ollut jollakin tavalla pysäyttävää huomata, kuinka huolestuneita ihmiset ovat olleet, kun ovat kuulleet meidän olleen paikalla. Itselle on tehnyt hyvää puhua asiasta, saada "lupa" olla vähän (paljon) järkyttynyt. Samalla olen kuitenkin myös tiedostanut sen, kuinka suojeltua ja helppoa elämää olen tähän asti saanut elää. Tälläkin suurkaupunkialueella on naapurustoja, joissa on pelko läsnä joka päivä - puhumattakaan ihmisistä, jotka elävät sodan keskellä. Millainen moukantuuri onkaan käynyt, että minun elämäni pelottavin kokemus on ollut se, että satuin jonkun hullun rasistin kanssa yhtä aikaa ravintolaan.

Parasta, mitä tällä hetkellä voimme tehdä, on jatkaa normaalia, iloista elämää, vaikkakin ehkä vähän enemmän ympärilleen vilkuillen, ympäristön tiedostaen. Meidän tärkein tehtävä tällä hetkellä on varmistaa, ettei lapsille jää tästä pelkoja tai traumoja, ja toisaalta tarjota heille yhtä turvallinen ja peloton kasvuympäristö kuin meillä vanhemmillakin on ollut. Onneksi meillä on paljon tukijoukkoja, mm. se ihana, myötätuntoa pursuava opettaja, jota en voi ylistää tarpeeksi. Miksei maailma voisi olla täynnä hänenlaisiaan ihmisiä?

Teimme tänään lapsukaisen kanssa kiitoskortin opettajalle. Ope kuulemma rakastaa sateenkaariponeja.

Virkkasin kiitoskortin kaveriksi pöllön.


Lisää aiheesta:

CNN:n artikkeli
Ilta-Sanomien artikkeli

perjantai 24. helmikuuta 2017

Kun muukalaisviha konkretisoituu

"Pääsen kohta lähtemään, vihdoinkin. Pitääkö käydä kaupassa? Mitä haluat ruoaksi?"
"Jotain helppoa varmaan. On ollut pitkä päivä, ja sen huomaa."
"Pakasteruokaa vai kävelläänkö Austinsiin?"
"Kävellään Austinsiin, ei mene koko lämmin päivä hukkaan töiden takia sinullakaan."

Paska, nälkävuodelta tuntunut alkuviikko. Scotty oli joutunut painamaan töitä melkein kellon ympäri, ja minun vastuulle oli jäänyt omat työt ja arjen pyörittäminen. Pieni happihyppely perheen kanssa tekisi terää hump dayna, pikkulauantaina. Olihan myös kansallinen margaritapäivä. Maksani saisi palata pieneltä lomaltaan.

Scotty tuli kotiin, ja pakkasimme pienemmän naperon rattaisiin. Isompi "pelasi jääkiekkoa" jalkakäytävällä meidän edessä, tehden välillä täyspysähdyksiä rattaiden eteen. "Say 'go Suomi, go'! Louder!"

Vilkaisin kelloa. Olisimme ravintolassa juuri kiireisimpään illallisaikaan. Toivoin, että saisimme pöydän suhteellisen äkkiä, sillä maha valitti jo ääneekkäästi, ettei kuusi näkkileipää ollut ollut tarpeeksi yhden päivän aikana. Vihjailin hienotunteisesti lätkätytöllemme, että voisi kävellä vähän rivakammin.

Ravintolan parkkipaikka oli aika täynnä, mutta siellä täällä näkyi lupaavia aukkoja. Ehkei odotus olisi kovin pitkä. Ai niin... Kansas Universityhän pelasi parhaillaan koripalloa, eikä urheiluhullu yleisö haluaisi lähteä telkkareiden edestä ennen kuin peli olisi ohi. Terassilla näytti olevan hieman tilaa, mutta pöydät olivat korkeita, eivätkä siksi lapsiystävällisiä. Vastasin terassikuikuiluni huomanneen nuoren miehen hymyyn ja nyökkäykseen.

Saimme kuin saimmekin heti ison pöydän keskeltä eläväistä ruokasalia. Tarjoilija tuli ottamaan juomatilauksemme ja kertoi meille päivän annostarjouksen, pihvi ja uuniperuna, $12. "I'm totally lying. The sirloin special is tomorrow, Thursday. Today's special is a chicken fried steak with garlic mashed potatoes and sweet corn for seven dollars", hän sanoi päätän pyöritellen ja hymyillen. "Sorry about that. Also, 20-ounce domestic draws are $2.95."

Tilasimme juomat, minä ison ja paljon kaivatun margaritan, ja Scotty otti tavoistaan poiketen kissanpissaoluen ruoan kanssa. Kun halvalla sai. Emme tarttuneet päivän kanapihvitarjoukseen, vaan tilasimme jo vakioksi muodostuneen tulisen kanapala-annoksen ja perusnachot naposteltavaksi. Vanhempi lapsi nosti päätään väritettävästä lastenmenusta sen verran, että sanoi haluavansa itselleen juustomakaroniannoksen ranskalaisilla, ja pikkuveli voisi ottaa pizzan, josta hän haluaisi pari palaa.

Saimme ruoat todella nopeasti, kuten yleensäkin Austinsissa. Laitoin pienelle miehelle ruokalapun, ja hän odotti suu ammollaan omenasosetta. Kello 19:15 isosisko teki ruoanjakotoimenpiteitä, ja minä olin ottamassa esille haarukkaa, jotta voisin ottaa ensimmäisen suupalan herkullisen näköisistä kanapalasista, kun ulkoa kuului kova ääni. Pop, pop, pop, pop.

Ihmismieli on jännä. Vaikka alitajuisesti tiesinkin heti, että joku ampui muutaman metrin päässä ikkunan takana, en antanut aivojeni hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Halusin uskoa, että joku paukutteli ilotulituksia, ei käsiaseella. Ei meillä vain tapahdu tuollaista, ei varsinkaan keskiviikkoiltana rauhallisessa, vaikkakin koripallo-ottelun vuoksi äänekkäässä perheravintolassa.

Olisin varmasti jäänyt jähmettyneenä paikoilleni, ellei ikkunan vieressä seissyt ja terassille nähnyt tarjoilijamme olisi huutanut "Oh my God!", ellei kova, tasainen pauke olisi edelleen jatkunut, ellei Scotty olisi ruvennut riuhtomaan puolitoistavuotiastamme syöttötuolista irti ja sanonut "Let's go!".

Vaikka muistan, mikä päivän annos oli, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten pääsin takaovesta ulos. Tajusin vain yhtäkkiä olevani ulkona, neljävuotias lusikkaansa edelleen pitelevä lapsi sylissä ja kamala, epätietoinen tunne, kun ei tiennyt, mitä selän takana tapahtui. Miten ihmeessä suojelisin lasta, jos ammuskelija tulisi perässä? Oliko tuolla oikeasti ammuttu? Kyllä oli. Scotty huusi "Run, hurry, this way!" ja ohjasi meidät pimeään nurkkaan ison puun taakse, kauas takaovesta tai ravintolan sivusta.

Scotty yritti soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Minun puhelin oli jäänyt pöydälle, käsilaukku tuolille. Pienellä miehellä oli jalassa vain yksi kenkä, sillä toinen oli tarttunut syöttötuolin remmiin kiinni ja tippunut kaoottisen ravintolan lattialle. Silittelin lapsia ja hoin heille, ehkä enemmän itselleni, että kaikki oli hyvin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun sireenit ja välkkyvät valot piirittivät ravintolan joka suunnasta. Scotty lopetti puhelun - joku muu oli saanut hätäkeskukseen yhteyden.

Kun näimme, että ihmisiä alkoi kulkea takaisin sisälle ja poliisit juttelivat rauhallisesti ihmisille, uskalsimme lähteä kolmen muun ihmisen kanssa jakamastamme piilopaikasta. Kysyimme meidät pöytään saattaneelta työntekijältä, joka poltti kädet täristen tupakkaa, voisimmeko hakea tavaramme. Hän sanoi, että toki voisimme, mutta kannattaisi olla varovainen, sillä lasia oli joka paikassa. Scotty meni sisälle, minä jäin lasten kanssa ulos vaihtamaan epäuskoisia katseita ja sanoja muiden ravintolasta paenneiden kanssa.

Yhtäkkiä viereeni ilmestyi pieni, ehkä kymmenvuotias tyttö, jonka kauhu oli käsinkosketeltavaa. "I can't find my mom. I don't want her to be dead, I just want to go home!" Yritin rauhoitella häntä ja kyselin, miltä äiti näytti ja missä hän oli viimeksi äidin nähnyt. Etsimme yhdessä poliisin, joka lupasi auttaa tyttöä. Muutama minuutti myöhemmin jonkun avatessa takaovea, jonka edessä odotin kuumeisesti Scottyn paluuta, näin tytön kuvaileman pitkän naisen, jolla oli vihreä laukku, huutavan tyttönsä nimeä. Äiti ja lapsi löysivät toisensa.

Tiedonmurusia tippui sieltä täältä, kun ihmiset yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Kolmea oli ammuttu, se oli selvää. Joku sanoi, että ampuja oli heitetty ravintolasta ulos, mutta oli palannut takaisin aseen kanssa. Kuulosti siltä, että ampuja oli vakioasiakas, sillä hänen henkilöllisyys tuntui olevan tiedossa. Joku sanoi, että tekijä oltiin saatu kiinni. Minä ajattelin, että ehkä tässä oli kyse humalaisesta baaritappelusta, ja siinä missä Suomessa olisi otettu nyrkit esiin, täällä kaivettiin taskusta ase. Todellisuus oli lopulta sitäkin kamalampi.

Scotty tuli takaisin ulos pienen ikuisuuden jälkeen. Hänellä oli mukana lasten ruoka-annokset, koska oli ajatellut, että heille tulisi kotimatkalla nälkä. Meidän tarjoilijamme tuli varmistamaan, että me olimme kunnossa, ja Scotty kysyi häneltä, voisimmeko viedä lautaset kotiin. Tarjoilija sanoi, että tietysti, mutta hän voisi kyllä hakea meille laatikon tähteitä (voiko koskemattomia ruoka-annoksia kutsua tähteiksi?) varten. Scotty meni hänen kanssaan uudelleen sisään, ja kun palasi takaisin ulos, hän oli kaatanut melkein koskemattoman margaritani muovimukiin, koska ajatteli, että tarvitsin sitä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Oikeassa oli.

Entisen murhatutkijan lapsena Scotty tiesi, miten tilanne etenisi. Jos jäisimme antamaan lausuntoa, olisimme siellä tuntikausia. Koska emme olleet nähneet varsinaisesti mitään, meidän tiedoilla ei olisi välitöntä apua tutkintaan ja voisimme soittaa myöhemmin tutkijoille, jos tarve sitä vaatisi. Kävelimme hitaasti ravintolan eteen ja poliisien ohi, eikä kukaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Toimittajia ei näkynyt vielä paikalla, vaikka myöhemmin heitä siellä laumoittain olikin. Taitaa olla vieläkin.



Kävimme lasten kanssa läheisessä eläinkaupassa katsomassa käärmeitä ja lintuja, jotta varsinkin se nelivuotias saisi ajatuksensa muualle. Hän sanoi, että oli pelästynyt kovaa "vasarointia" ja tietysti näki meidän järkytyksen. Eläinkaupassa töissä olleet kolme nuorta poikaa sanoivat, etteivät olleet ihan varmoja, pitäisikö liikkeen ovet sulkea, sillä tekijä oli ilmeisesti vielä vapaalla jalalla. Varmistuksen siihen saimme, kun ovelle tuli poliisi, joka pyysi pitämään silmät auki ja ilmoittamaan, jos näkisimme valkoisen keski-ikäisen miehen, jolla on huivi päässä.

Läksimme kuitenkin kävelemään kotiin. Se vajaa kaksi kilometriä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, ja askel askeleelta kävely tuntui hölmömmältä idealta. Mitä, jos ampuja oli juossut meille päin karkuun? Loogista se ei toki olisi ollut, mutta ei kai tulen avaaminen täydessä perheravintolassakaan ole. Miksi me hölmöt ei jääty eläinkauppaan odottamaan kyytiä, vaikka anopilta? Isänsä harteilla keikkunut lapsi lauloi Baa, Baa, Black Sheepiä, jottei meitä pelottaisi.

Siinä vaiheessa, kun ohi ajanut poliisi huusi meille, että menkää äkkiä kotiin, Austinsissa on ammuttu, jalat liikkuivat entistä nopeammin. Kanavoin toista lapinlahtelaista Sari Essayahia, kun harpoin rattaiden kanssa kotiin, margarita läikkyen. Kun ovi lopulta sulkeutui takana, kävin heti vetämässä verhot ikkunoiden eteen ja loin itselleni ja perheelle turvallisen kuplan. Soitimme naapureille, etteivät avaisi ovea kenellekään. Avasimme telkkarin ja seurasimme tilanteen kehittymistä. Ravintolan lähellä sijaitseva ampujan kotitalo oli piiritetty, eikä leikkipuistoissa olleet ja samassa naapurustossa asuvat lapsiperheet päässeet takaisin koteihinsa.

Minua pelotti. Pelotti niin, että tärisin. Pelotti se, mitä olisi tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, ja olin surullinen heidän puolesta, jotka olivat ammuskelussa loukkaantuneet. Siinä vaiheessa kaksi oli kriittisessä tilassa, ja yhden tila oli vakava. Pyysin Scottya jäämään seuraavana päivänä kotiin, ja hän suostui empimättä. Minusta tuntui, että tein tapahtumasta liian ison numeron, mutta toisaalta tuntui, etten tehnyt tarpeeksi isoa. Tämä ei ole, eikä tämä saa olla normaalia. Ei varsinkaan sen perusteella, mitä tiedän nyt.

Lapset eivät onneksi tilanteesta olleet silmin nähden järkyttyneitä, mutta annoimme silti meidän sänkyyn elokuvaa katsoessa torkahtaneen lapsen nukkua meidän välissä. En tiedä, kenelle siitä oli enemmän turvaa, hänelle vai meille.

Aamulla heräsimme järkyttäviin uutisiin. Yksi uhri oli menehtynyt vammoihinsa. Tekijä oli saatu kiinni puolentoista tunnin ajomatkan päästä tapahtumapaikalta, kun hän oli istunut baaritiskillä juomassa olutta ja kerskunut baarimikolle ampuneensa kaksi "Lähi-Idästä kotoisin ollutta" ja oli kysynyt, tietäisikö baarimikko hyvää piilopaikkaa.

Teon idioottimaisuutta lisää se, että hänen uhrinsa eivät todellakaan olleet Lähi-Idästä. Hän oli huutanut kahdelle intialaiselle insinöörille, jotka olivat töissä läheisessä Garminin päämajassa, että heidän pitäisi poistua hänen maastaan. "Get out of my country!" Insinööreistä toinen on nyt kuollut, ja toinen loukkaantui vakavasti ja menetti ystävänsä. Kolmas uhri oli yrittänyt taltuttaa ampujan, mutta tuli myös itse ammutuksi. Hän oli myös pyytänyt rasistisia ääliömäisyyksiä viljellyttä miestä poistumaan ravintolasta, mutta mies palasi hetken päästä takaisin aseen kanssa.

Vas: Srinivas Kuchibhotla, 32, joka menehtyi, Alok Madasani, 32, ja väliin mennyt Ian Grillot, 24. Kuva: BBC.

Veikkaan, että tiedän, ketä ampuja äänesti presidentinvaaleissa. Veikkaan, ettei hänen äänestämänsä presidentti ota tähän tapaukseen, kuten moneen muuhunkaan vastaavanlaiseen, mitään kantaa. Tämä murhaaja on toki ollut rasistinen idiootti jo paljon ennen Trumpin valtakautta, mutta Trump on teoillaan (tai tekemättömyydellään) oikeuttanut näiden hullujen sairaassa mielessä tällaisen käytöksen. Osoitan sormella paitsi 51-vuotiasta Adam Purintonia, myös Valkoista taloa.

Ääliö. Kuva: BBC.

Viharikos tekee vihaiseksi. Olisin vihainen, vaikka en olisi ollut perheineni, lapsineni, paikalla. Tämä tuli kuitenkin nyt henkisesti ja fyysisesti niin lähelle, että jättää väkisin arvet. Vaikka nyt onkin melko selvää, että olisimme todennäköisesti olleet turvassa, vaikka olisimme istuneet pöydässämme koko välikohtauksen läpi, emme sitä aseen paukkuessa muutaman metrin päässä ikkunan takana tietenkään voineet tietää. Jokin alkukantainen vaisto otti ohjat ensimmäistä kertaa elämässä, kun juoksin oman ja lapseni hengen edestä. 

Lapsi palasi tänään kouluun. Hänen opettajansa on ollut aivan järkyttynyt koko tapauksesta ja tarjosi apuaan. Halusi keskustella luokan kanssa tänään tapahtuneesta (meidän luvalla), jutella vihanhallinnasta ja toisista ihmisistä välittämisestä ja askarrella uhreille sekä heidän perheilleen kortit. Sai meiltä täyden tuen, sillä tiedolla ja "erilaisuuden" hyväksymisellä kitketään tästä tulevasta sukupolvesta mahdollisimman monta itävää vihan ja raukkamaisuuden siementä pois.

Koska tyttö ei ole itse puhunut juuri asiasta, emmekä me ole halunneet tehdä tästä hänelle isompaa juttua kuin sen tuon ikäiselle tarvitsee olla, emme ole oikeastaan hänen kanssaan vielä käyneet koko asiaa läpi. Kerroin tänään kuitenkin hänelle ennen kouluun viemistä, että opettaja haluaa jutella tänään siitä, mitä keskiviikkona tapahtui. Kysyin häneltä, tietääkö hän, mitä tarkoitan. "Yes, the restaurant boom." Kysyin, pelottiko häntä. "Yes." Luulen, että hänelle tekee hyvää käydä tämä läpi omien kavereiden ja erityisesti ammattilaisen kanssa, joka osaa puhua asiasta lapsille tekemättä siitä liian pelottavan. Neljävuotiaan ei tarvitsisi vielä pelätä mitään.

Luulen, että olen vielä jonkin aikaa vähän säikky. Ehkä vilkuilen alitajuisesti ravintoloissa käydessä valmiiksi pakoreitit, säpsähdän äkkinäisiä ääniä, mutta eihän tässä nyt elämistä voi silti lopettaa. Aion palata Austinsiin, voin jopa istua samassa pöydässä. Juoda margaritan, syödä kanaa. Minähän en p*rkele suostu rajoittamaan elämääni rasistipaskiaisten takia.

Mutta minähän en ollutkaan tässä uhri. En silmittömän ja täysin perusteettoman vihan kohde. Vaikka olen maahanmuuttaja, en näytä tai kuulosta siltä. Minun ei tarvitsekaan pelätä, ei sen enempää kuin ennenkään. Vaan miltähän tuntuu noista muualta muuttaneista ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne luomaan itselleen menestystä ja maksamaan veroillaan Adam Purintonin toivottavasti pitkän ja tuskaisen vankilatuomion? Miltä tuntuu päästää lapsi oman kodin turvasta, kun tietää, että joku vihaa häntä ihan vain ihonvärin tai uskonnon perusteella? Vihaa tarpeeksi tappaakseen. En voi edes kuvitella.

Onneksi meidän yhteisö koostuu enimmäkseen hyvistä ihmisistä, ja uhrien perheille on tulvinut tukea. Pelkästään rahaa on lahjoitettu satoja tuhansia dollareita. Ihmisyys ei ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Sen näytti konkreettisesti Ian Grillot, joka puolusti kahta tuntematonta kanssaihmistä. "We are all humans", hän sanoi sairaalassa.

Kaikki, paitsi Adam Purinton.