Pet Peeves Part Deux

Uutta kameraa on pitänyt tietenkin testailla liikkuvien objektien, eli meidän eläintarhan kanssa. Tässä vähän tuloksia.

Joulumuoria selvästi kiinnostaa kuvattavana oleminen.

...

En ala.

Moi, oon linssilude.

Ettekö isompaa löytäneet?

Mangusti ja kumppanit.

Koti on siellä, missä sydän on (ja muuta ällöä)

Pilvin viimeisimmän blogimerkinnän innoittamana päätin vihdoinkin kirjoittaa siitä, mitä mielessä on pyörinyt vaatimattomasti vasta Suomen-reissun jäljiltä, eli laajempi tilannekatsaus tänne kotiutumisesta.

Aloitetaan vaikka kielestä. Vaikka englanti oli sujuvaa jo ennen tänne muuttoa, niin huomaan oppivani uusia juttuja ihan jatkuvasti. Kulttuurisidonnaisia sanontoja ja tapoja on tarttunut kiitettävästi/ärsyttävän paljon, ja tappelen ja vitsailen amerikaksi yleensä jo ihan ilman takeltelua, siinä missä ennen oli jäätävä ikävä särmikkäämpää ja kotoisampaa suomea. Se ensimmäinen kotimainenkaan ei ole tainnut kärsiä ihan siinä määrin, kuin joskus pelkäsin. Viikottaiset Skype-tuokiot äitimuorin kanssa auttavat ihan varmasti suomen ja savon ylläpidossa.

Sää. Tämä talvi on kuulemma lauhin miesmuistiin; luntakin on saatu yhteensä vasta ehkä sentin verran. Arvatkaa mitä, ei haittaa. Tänäänkin on jotenkin niin keväinen ilma ja olo, sillä aurinko paistaa ja lämmittää. En ole jaksanut ikävöidä korkeita nietoksia ja paukkupakkasia, enkä varsinkaan pimeyttä. Aamulla ennen seitsemää töihin ajellessa aurinko kajastaa jo taivaanrannassa. On jotenkin huojentavaa ajatella, että parin kuukauden päästä täällä on jo melko lämmin. Täytyy tosin muistaa, että Keskilännen sää on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Kesällä sentään on kuumaa ja kosteaa, lähes poikkeuksetta.

Small talk -kulttuurista puhuinkin jo aiemmin, joten en enää paneudu siihen sen tarkemmin. Haluan kuitenkin vielä todeta, että nautin ihmisten ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Se tuo tekoaurinkoa vähän pilvisempäänkin päivään. Olen kuitenkin vielä melko huono vastaanottamaan ja jakelemaan kohteliaisuuksia,  joita täällä viljellään aika estottomasti. Siinä riittää opettelemista.

Mitä sitten kaipaan? Salmiakkia, perhettä ja ystäviä, tietysti. Muita ruoka-aineita en enää niin hirveästi himoitse. Se auttoi kummasti, kun joulupaketista paljastui pari tuubia sinappia. Mmmm. Toki, jos Suomeen nyt pääsisin, niin mättäisin jos jonkinmoista apetta kurkusta alas. Olen onneksi löytänyt täältä hyviä vaihtoehtoja pahimpiin mättöhimoihin (kuka olisi arvannut!), joten herkuttelemaan kyllä pääsee, vaikka dippimixiä en kermaviiliin voikaan sekoittaa. Saarioisten roiskeläppiin verrattavia tuotteita täältä ei tosin valitettavasti saa. Eikä pakastepinaattikeittoa.

Kaipaan sitä, että kävellen/pyörällä tai korkeintaan junalla/bussilla pääsee melkein mihin vain. Meillä on tällä hetkellä kaksi autoa, emmekä tulisi toimeen yhtään vähemmällä, varsinkaan nyt, kun molemmat käyvät töissä. Polkupyöriä emme edes omista, eikä niistä auton korvikkeeksi oikein nykytilanteessa edes olisi. Kauppareissut kyllä hoituisivat kävellen tai pyörän selässä, mutta kun se auto on niin helppo peruuttaa autotallista ulos...

Kaiholla muistelen myös Suomen sosiaaliturvaa ja koulutusjärjestelmää. Valitettavasti jo näin vielä toistaiseksi lapsettomana on mietittävä uuden säästötilin avaamista tuleviin koulutuskuluihin ynnä muihin menoihin, etteivät ne sitten kaada taloutta, kun collegeen lähtö koittaa. Kouluttautuminen ei ole halpaa, eikä varsinkaan ilmaista. Itsekin olen haaveillut paluusta koulunpenkkiin, mutta taidan olla pikkuisen liian pihi. Enkä sitä paitsi tiedä, mitä haluan sitten isona tehdä.

Molemmissa maissa on menossa presidenttikisat. Täällä kilpaillaan tällä hetkellä siitä, kuka on eniten uskonnollinen ja ollut pisimpään naimisissa (saman naisen kanssa), Suomessa taas taidetaan keskustella siitä, voiko miespuolisen presidentin puoliso olla mies. Täällä ollaan valovuosien päässä siitä, että avoimesti homoseksuaali kandidaatti pääsisi lähellekään presidentinvirkaa. Tai no, itse asiassa erään viimeaikaisen mielipidetutkimuksen mukaan republikaanit äänestäisivät mieluummin homoa kuin ateistia. Erilaisuuden hyväksymisestä siitäkin huolimatta pisteet Suomelle.

Kaikenkaikkiaan en kuitenkaan osaa kuvitella itseäni minnekään muualle kuin tänne, joten sanoisin, että olen kotiutunut. Piste. Ehkäpä suurin syy siihen on tuo meidän oma koti, jota ollaan pikkuhiljaa tehty enemmän ja enemmän itsemme näköiseksi ja oloiseksi (pitääkin laittaa kuvia DIY-projekteista, kunhan muistan, siis jos muistan). Täällä ollaan, myötä- ja vastoinkäymisissä. Suomea ja tärkeitä suomalaisia juttuja on todellakin ikävä, tulee varmasti aina olemaankin, mutta tänne meidän uusi elämä nyt rakentuu, ja rakentuukin oikein mallikkaasti. Toki kotiutuisin takaisin Suomeen, ei epäilystäkään, mutta koti on tällä hetkellä täällä. Oma oleminen ja eläminen on helpompaa, kun muistaa nauttia niistä hyvistä puolista ja painaa ikävämmät asiat jonnekin mielenperukoille.

Siellä on sen verran muutakin roinaa, ettei ainakaan tule yksinäinen olo.

Tekotappeluklubi

Olen tainnut ihan muutaman kerran mainita, että haluaisin NHL-joukkueen Kansas Cityyn. Viikonloppuisen St. Louisin -reissun jälkeen en ole enää yhtään varma siitä, ostaisinko kausikortin Kansas City Scoutsien mittelöihin.

St. Louis Bluesin fanijoukko oli ihan äärettömän masentavaa porukkaa. Bluesin kannustushuuto, joka on kolmen alakuloisen pasuunantuuttauksen (tai jonkin vastaavan torven) jälkeen vielä alakuloisemmin mutistu "Let's go Blues...", ei pahemmin innostusta nostattanut. Eniten pattiin otti kuitenkin se, mistä yleisö innostui.

Tappeluista. Minun jääräpäähäni ei vain uppoa se, miksi tappeluita ihannoidaan täällä niin älyttömästi (paino sanalla älyttömästi). Ekassa ja tokassa erässä linjatuomarit seisovat tappelijoiden vieressä kädet lanteilla tuntitolkulla ja antavat yleisön imeä väkivaltaa itseensä, ennen kuin pilli soi, ja säälittävästi tappelua näyttelevät riitapukarit erotetaan toisistaan. Kolmannessa erässä näitä näytöksiä harvemmin nähdään, silloin on yleensä jo ihan oikea turhautuminen kyseessä, jos hanskat lentävät jäähän. Tuomaritkin ovat paljon nopeampia viheltämään. Ehkä heillä on kiire kotiin.

Siis tuo otti aivoon ihan oikeasti, vaikkei tämä tappelukulttuuri mikään yllätys ollutkaan. "Kaikkihan" sen tietävät; rapakon takana on vähän eri säännöt. Jotkut, kuten paikallinen yleisö, nauttivat näistä vähän näytöstyylisistä kahakoista. Itse en kuulu tuohon joukkoon, jos se ei jo käynyt selväksi. Jääkiekko on melko väkivaltaista touhua, juu, kuuluu lajiin, mutta en silti jaksa seurata tuommoista väkisin huitomista yleisön viihdyttämiseksi. Jääkiekossa on niin paljon muita viihdyttäviä puolia. Jos haluan katsoa teeskenneltyä tappelua, katson ammattipainia.

Itse peli oli ihan semijännä. Ehdoton miinus oli Mikko Koivun loukkaantuminen heti alussa. Kannustin silti vierasjoukkuetta, vaikkei suomalaisia jäällä näkynytkään, sillä Bluesin peliasu on sinikeltainen, ja mitään ruotsalaisiin viittaavaa ei meillä kannusteta (olenko kertonut, että olen ruotsalaisen firman palveluksessa?). No, Wild hävisi rankkareissa (myöskään termiä voittolaukauskilpailu ei meillä kannusteta), ja kotiyleisö oli melkein yhtä innoissaan siitä kuin kahdesta aiemmin nähdystä väkinäisestä tappelusta.

No joo, kyllä minä sen kausikortin ostaisin, jos ja toivottavasti kun Kansas City saa oman joukkueen. Istuisin vain tappeluiden ajan turpa rullalla omassa penkissä ja tuhahtelisin paheksuvasti olostaan nauttiville toopeille, jotka eivät selvästikään ole ymmärtäneet jääkiekon syvintä tarkoitusta, snobbailua.

Psssst. Katsokaa, miten hyvän kameran S mulle antoi!

Pääty ilman zoomia...

...ja zoomin kanssa.

Pikkupuhetta

Tämän vastaanottovirkailijapestin aikana minusta on tullut oikea mestari small talkissa, vaikka itse sanonkin. Leveä hymy ja iloinen (tekopirteä) tervehdys kuuluvat asiaan ja asiakaspalveluun, niin kasvotusten kuin puhelimessakin. Täytyy muistaa olla äärimmäisen kohtelias.

Kuulumiset vaihdan varmaan sadan työntekijän kanssa päivittäin:

"Huomenta, mitä kuuluu?" 

"Hyvää, entäs sinulle?"

"Doing great, kiitos."

Mitään negatiivista ei sanota, paitsi jos ollaan jo vähän tutumpia. Silloinkin voi valitella korkeintaan vaikka orastavaa flunssaa, jota sitten voidaan päivitellä yhdessä. Tutumpien kanssa mennään joskus jopa niinkin henkilökohtaisiin asioihin kuin tulevan viikonlopun suunnitelmiin. Huomenna voin kertoa meneväni katsomaan NHL-lätkää (St. Louis Blues - Minnesota Wild). Hähää.

Säätä ihmetellään joka toisen kanssa:

"Onpa siellä tänään kylmä."

"No niin on! Onneksi ei sada lunta."

"Toivottavasti tästä talvesta tulee vähäluminen."

Kyllähän tuo small talk on melkoista höttöä ja turhaa turinaa, mutta toisaalta on ollut kiva huomata, että ihan tuntemattomillekin voi jutella niistä näistä, ja joistakin tuntemattomista tulee pikkuhiljaa tuttuja. Itselläkin on iloisempi olo, kun jo aamulla ovesta parveilee sisään joukko hymyileviä ihmisiä. Tämmöiselle aamumörölle se on parasta mahdollista lääkettä, vaikka se vilautettu hymy olisikin vain harjoiteltu osa tervehtimiskulttuuria.

Onhan tämä aikansa ottanut, tähän tottuminen. Juro suomalainen kun ei sano mitään, vaikka katseet vahingossa kohtaisivatkin. Jos hymyilet, olet hullu. Tai kännissä. Tai molempia. Toisaalta Suomessa ei ole huonompina päivinä paineita siitä, että pitäisi jaksaa jututtaa puolituttuja ja tuntemattomia. Aina ei hymyilytä.

Vaan taitaapa se olla niin, että Suomessakin asiakaspalveluammatissa pitää jaksaa piilottaa henkilökohtaiset möröt, vaikka maailma monottaisi ohimoon. Niin, ja on täällä meilläkin töissä pari jurottajaa, joiden ei pitäisi olla asiakaspalvelun kanssa missään tekemisissä. Yksilöitä taidamme olla kaikki, kansalaisuudesta ja kulttuurista riippumatta.

Oikein positiivista uutta vuotta

2012, viimeinen vuosi ikinä, jos uskoo tiettyihin ennustuksiin. Itsehän olen äärimmäisen epäuskoinen ihminen, joten vaikka kuluvasta vuodesta tulee varmasti omalla tavallaan ikimuistoinen, niin luulenpa, että se tulee johtumaan ihan muista tekijöistä kuin maailmanlopusta.

Yritin äsken miettiä, mitä viime vuonna tuli puuhailtua. Ensin pää löi ihan tyhjää. Sitten muistin, että muutimme omaan kotiin. Muistin vanhempien ja hyvän ystävän vierailut tänne meille. Muistin oman reissun Suomeen. Myös se on aika siistiä, että istun tällä hetkellä töissä, enkä kuluta kotona sänkyä/sohvaa.  Tästä saa pikkuisen parempaa palkkaakin kuin kotona laiskottelusta. 

Olen leikkinyt eilisen ja tämän päivän vastaanottovirkailijaa. Väliaikainen pesti jatkuu vielä ainakin ensi viikon, sillä meidän varsinainen vastaanottaja on äitiyslomalla.  Kahden viikon verran. Ei kuulemma ole varaa olla pidempään kotona palkatta, sillä tämä meidän muuten niin ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei maksele mitään äitiyslomia. Vuosilomaakin on meille tuoreemmille kasvoille luvassa vain viikon verran. Eikö kuulosta ihanalta? Viiden vuoden palveluksen jälkeen saisi jo kokonaiset kaksi viikkoa palkallista vapaata.

Tässä on tullut muutenkin vertailtua Suomen ja USA:n eroja. Tästä maasta ja varsinkin tästä alueesta on tullut minulle koti, ihan oikea koti, ja olisikin varmaan vähän kummallista palata takaisin Suomeen. Viihdyn täällä todella hyvin. Viime aikoina on kuitenkin tullut keskityttyä ehkä enemmän nykyisen kotimaan epäkohtiin kuin positiivisiin puoliin, sillä miinuspuolisia juttuja on putkahdellut esiin ihan pyytämättä. Vaikka taisivatpahan nuo tiedossa olla ennen tänne muuttoakin.

Meidän vastaanottovirkailija sai tosiaan tyttövauvan männäviikonloppuna. Kehui, että valitsemalla kätilön lääkärin sijaan hän säästi rahaa. Kätilönpalvelut maksoivat  "vain" 1500 dollaria. Nythän  täytyy muistaa, että meidän muuten ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei tarjoa kovin hyviä vakuutuksia. Selvitimme S:n kanssa, kuinka paljon lisääntyminen meille maksaisi.  Pikkuisen alle tonnin, lääkärin kera (sisältäen tosin vain ne lääkärinpalvelut, sairaalakustannukset ynnä muut tulevat vielä siihen päälle). Olen siis S:n vakuutuksen alaisena. S:n työpaikka taitaa olla siinäkin mielessä kivempi kuin tämä oma, että mies saa vuosilomaa 19 päivää, jonka lisäksi tulee vielä palkallisia juhlapyhiä. Itsehän vietin joulunpyhät onnellisesti kotona, mutta palkatta. 

Ehkäpä voisinkin keskittää tänä vuonna ajatukseni ja energiani oman tulevaisuuden pohdintaan. Vartijana en kyllä kovin pitkää uraa tule tekemään, sillä jos jatkan tätä kovin kauan, vähäisetkin aivosoluni kuihtuvat kasaan. Toiveissa olisi jokin haastavampi ja monipuolisempi työ. Ura, jopa. Sen mukana toivottavasti tulisivat myös parempi palkka ja työpaikkaedut. Viikon mittainen vuosiloma ei kuulosta ihan riittävältä tämmöisen pilalle hemmotellun suomalaisen  korviin. Viidestä viikosta en uskalla tässä maassa  edes  haaveilla.

Jätin muuten kertomatta työkaverille, minkälaisiin äitiyslomaetuuksiin Suomessa on totuttu. Täällä ollaan väkisin töissä viimeiseen asti, ja  sitten   ollaan kotona yleensä kuudesta (tai kahdesta...) viikosta kolmeen kuukauteen. Joissakin paikoissa tuo kuusi viikkoa on kai jollakin tavalla palkallista (tai siis vakuutuksen kautta saa rahaa), meillä ei. Kolme kuukautta saa olla poissa, jos tekee kovasti mieli olla saamatta rahaa mistään. Nämä jutut taitavat olla aika työpaikkakohtaisia, joten mitään yleistyksiä en uskalla tämän kummemmin mennä tekemään. Sen tiedän, että valtiolta ei tukia tipu, paitsi pientä armahdusta verotuksessa. Kai.

Aika ironista muuten, että taustalla pauhaava uutiskanava ei puhu tänään, eikä varmaan koko viikolla, mistään muusta kuin republikaanien presidenttikisasta. Voitte varmaan kuvitella, miten jo valmiiksi melko mitättömät sosiaalietuudet on haukuttu lyttyyn jokaisen ehdokkaan taholta. "Obama on sosialisti." Verorahoin tuetusta neuvolapalveluista saati sitten kunnallisesta terveydenhuoltopalveluista on sitten kai turha unelmoida oman perhesuunnittelun kohdalla. Ei  väkisin.

*****

Teksti on kirjoitettu eilen päivällä. Työkoneen korkeintaan kivikautinen versio ihanasta Internet Explorerista ei tue Bloggeria, joten julkaistaan tämä nyt sitten kotona.