6-1

Ensin tuli raivo. Sitten epätoivo, jota seurasi epäusko, piiloutuminen, ahdistus, viha Kansasin lällättäviä kavereita kohtaan. Lopulta tuli lamaantuminen, jota riittikin sitten parin erän ajan.

S oli fiksu ja oli ihan hiljaa koko pelin ajan. Itse en olisi osannut olla yhtä kohtelias saati sitten empaattinen toista kohtaan. Hiljaisuuden lisäksi S vielä rauhoitteli kavereitaan, jotka jaksoivat käydä Facebookissa lisäämässä minun tuskaa vielä pikkuisen lisää. Onhan se siistiä kuulla/lukea kuittailuja tyypeiltä, joiden katsomat jääkiekkopelit voidaan laskea yhden käden sormilla. Mutta nyt olikin tietysti kyse olympialaisista, maaottelusta ja pelistä, josta he tiesivät minun välittävän aika paljon. Kaverit onneksi tulivat vähän katumapäälle ja kertoivat tykkäävänsä minusta. Säälittävää kyllä, mutta yksi mukava kommentti sai minut jopa kyyneliin asti (miten niin elän jääkiekkoa tunteella?).

Vaikka olo oli eilen aika kamala, niin täytyy muistaa, että kyse on kummiskin lopulta vain jääkiekosta. (Jos joku olisi sanonut minulle eilen noin, niin olisin saattanut vaikka suuttua. Aika lailla.) Elämässä on paljon isompia asioitakin kuin tappio (ei, vaan teurastus) välieräottelussa.

Yksi isoimmista asioista on se, että minulla on ihan uskomattoman hieno mies. En varmasti ollut eilen aurinkoisimmillani, mutta silti se jaksoi tykätä minusta.

Nähdään pronssiottelussa, Leijonat! Toivottavasti Jalonen saa porukkansa kuosiin.

P.S. Kyllä tässä vielä menee ainakin kuukauden päivät ennen kuin pelistä kestää mitään kuittailua. Keneltäkään.

Pitihän se arvata

No niin. Niin siinä sitten kävi, että välieräpaikka tulla nasahti olympiakiekossa. Vastaan asettuu rakastakin rakkaampi USA.

Mitä tämä tarkoittaa meidän perheessä? No ainakin tämän aamun älämölön ja kirkumisen perusteella on pääteltävissä, että allekirjoittanut tulee olemaan hermoraunio viimeistään siitä hetkestä lähtien, kun kiekko tippuu ensimmäistä kertaa jäähän. Tästä seuraa tietysti se, että miehestäkin tulee hermoraunio, ja kun ollaan sattuneesta syystä aika vahvasti eri puolilla (vaikka S tänään kannustikin Suomea, "My boys!"), niin voipi olla, että se kuuluisa hellankoukku saattaa kuumentua. Minun aitiossa.

Nythän voi käydä niin, ettei tarvitsekaan käydä viisumihaastattelussa maanantaina, jos äidytään oikein kunnolla riitelemään... Oma auto ainakin oli jo sitä mieltä, ettei kannata lähteä. Alkoi temputella juuri sopivasti tässä reissun alla. Onneksi ei tarvitse turvautua VR:n palveluihin (luotan ämpyilevään autoonikin tällä hetkellä enemmän kuin kyseiseen monopoliin), sillä laina-auto on saatavilla. Sen pitäisi toimia kuin junan vessa.

Ai niin, piti vielä sanoa oikein erikseen heipat Tre Kronorille. Hämnden är ljuv! Hej då!

You Do the Math

Olen tehnyt laskelmia jäljellä olevasta ajasta. 121 aamua. 17,3 viikkoa. 4,0 kuukautta. 65 työpäivää. 13 työviikkoa. 12 (työ)maanantaita. Aika vähän, vai mitä?

Yksi työmaanantai jää välistä ensi viikolla, sillä silloin istun tentattavana Yhdysvaltain suurlähetystössä. Kieltämättä on vähän pelko persiissä. Entä jos päivien laskeminen onkin turhaa? Entä jos viisumi ei irtoakaan ihan tuosta noin vain?

En ole vielä ostanut lentolippua enkä myynyt autoa enkä irtisanonut asuntoa tai mitään muutakaan. Työt loppuvat toukokuun lopussa, mutta muuten mitään peruuttamatonta ei vielä ole tullut tehtyä. Olen siis odottanut suht' kiltisti matkustuslupaa. Silti minulla ei ole varasuunnitelmaa.

Ajatukset ovat leijailleet täysin tulevassa. Olen haaveillut tulevasta Amerikan-asunnosta, sisustamisesta, kuumista kesäpäivistä, lempeistä syysilloista, pesukoneesta, grillaamisesta, isommasta sängystä, uudesta sohvasta, rennosta yhdessäolosta ilman viisumiprosessia ja graduprojektia, kuntosaleilusta, matkustelusta, Emporia-reissuista ja ehkä kaikista eniten pysyvyydentunteesta. Matkalaukkuelämän loppumisesta.

Saataisiin nauttia monista näistä asioista Suomessakin, jos oltaisiin asennoiduttu tänne jäämiseen. En tiedä, miten voisin ikinä vaatia miestä jäämään tänne, sillä se silmistä yhtää aikaa loistavat innostus, kaipuu ja polte ovat niin vahvoja, että tuon tuikkeen veisi miehestä varmasti osan mennessään. Kyllähän se tänne jäisi, jos olisi "pakko" (eli en saisi viisumia), mutta mukavaa siitä ei tulisi. Me kuulutaan Amerikkaan.

Jos ja kun (fingers crossed ja peukut pystyyn!) saan viisumin, voin lyödä tavarat kasaan ja hoitaa loputkin asiat lähtökuntoon. Tulen kaipaamaan Suomea ja ihmisiä ja asioita, jotka jäävät tänne. Tulen kuitenkin sopeutumaan uuteen asuinympäristöön helpommin ja nopeammin kuin S tänne (vaikka se eilen aloittikin innolla uuden harrastuksen, judon!). Kaipuu tulee varmasti loistamaan (jos saan viisumin ja sitä rataa...) minunkin silmistä aika ajoin, mutta S varmasti ymmärtää minun koti-ikävää paremmin kuin hyvin niinä hetkinä. Olen niiiiiin tyytyväinen, että S:lla on takanaan tämä kokemus täällä asumisesta.

Tänä iltana täytellään loput viisumihakemukset loppuun. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Tai no, parin viikon päästä pitäisi jo tietää.

"Pikkuisen alkaa hellankoukku kuumentua siellä yhdysvaltalaisaitiossa..."

Olympialaiset tuntuvat olevan otollinen aika kansainvälisille perheriidoille, varsinkin, jos toinen perheenjäsenistä (minä) on huono häviäjä. Vaikka sitä miten yrittää purra hammasta, niin verenpaine kohoaa huimiin lukemiin, kun kyse on urheilusta. Jo se riittää, että puhutaan hypoteettisesta Suomen häviöstä USA:lle. Jääkiekossa.

Tässä ennen olympialaisia virittäydyttiin urheilufiiliksiin katsomalla vanha kunnon lätkämittelö vuodelta 1995. Kuka arvaa, mikä ottelu oli kyseessä? Ihan vinkkinä vain, että Suomi voitti pelin 4-1, ja se oli siisteintä ikinä. Valitettavasti näin 15 vuoden jälkeen se on siisteintä ikinä vieläkin, mitä kansainvälisiin jääkiekkopeleihin tulee.

Noh, S ei oikein tuntunut ymmärtävän hyvän päälle ja alkoi inttämään jotain siitä, miten USA voitti Suomen viime vuonna MM-kisoissa. Kuka nyt jaksaa muistella melkein vuoden vanhoja juttuja!? En minä ainakaan, vaikka 15 vuoden takaiset tapahtumat tuntuvat varsin tuoreilta ja tärkeiltä... Pahemmalta eripuralta kuitenkin vältyttiin, sillä tänä vuonna Suomi voittaa kultaa. Olympialaisissa ja MM-kisoissa.

Onneksi S ei ole mikään älytön fanaatikko toisin kuin eräät (minä), joten pahimmilta yhteentörmäyksiltä on vältytty, ainakin tähän mennessä. Täytyy antaa pinnoja miehelle hyvistä lepyttelykyvyistä, sillä mentiin viime keväänä kihloihin vain muutama päivä katkeran lätkätappion jälkeen.

Itse yritän suhtautua suht' kannustavasti tulevan kotimaan joukkoja kohtaan, mutta siinä vaiheessa, kun vastassa on sinivalkoisia verkkareita, niin on aika selvää, kumpi vie voiton; jos ei varsinaisessa kilpailussa niin ainakin omassa mielessä.

Uskonpa, että tulen aina katsomaan urheilutapahtumia sinivalkoisten lasien läpi. USA:n kannustaminen urheilussa on vähän sama kuin olisi kannustanut Jokereita 90-luvulla; menestys on melkein varmaa.

P.S. Kannustin muuten Jokereita 90-luvulla. Taidanpa kannatella vieläkin.

P.P.S. Otsikon lainaus Antero Mertarannalta.

Aurinkomatkat

Näin viime yönä ahdistavaa unta Amerikassa asumisesta. Unessa olin järkyttynyt, kun tajusin, etten pääsekään takaisin Suomeen ihan tuosta vain.

Todellisuudessahan tiedostan tuon seikan varsin hyvin. Olin tänään oikeasti innoissani muutosta; lähinnä ulkona möllöttäneen auringon takia. Mieleen tulvi muistot kansasilaisista keväistä vaihtoajoilta kolme vuotta sitten ja S:n luona kyläilystä kaksi vuotta sitten. Jo maaliskuussa istuttiin parvekkeella nauttimassa Bud Lightista kivan kämppisystävän kanssa. Pari vuotta sitten käytiin S:n kanssa kävelyllä arboretumissa t-paitasillamme ja istuskelemassa eläintarhassa kevätkamppeissa. Ah, aurinko!

Kansasin talvi on lyhyt ja arvaamaton. Lämpötilat voivat vaihdella suht' nopeasti noin -20 asteesta jopa +20 asteeseen. Päivät ovat pidempiä kuin Suomessa (tosin kesällä sitten lyhyempiä), mutta talot paljon kylmempiä huonon eristyksen vuoksi. Paleltaa jo valmiiksi, kun ajattelen sisällä hytisemistä. Mutta se kevät! Se tulee aikaisin! Siitä minä tykkään! Huhti-toukokuussa on sitten myrskykausi, josta myöskin pidän. Tosin vain tietyissä rajoissa... Tornadot eivät kuulu suosikkeihin.

Kesä on kuuma. Se vähän hirvittää, mutta kai sitä lopulta tottuu 40 asteen helteisiin ja järkyttävään ilmankosteuteen. Olen viettänyt Kansasissa aikaa syksyllä, talvella ja keväällä, mutten esim. heinäkuussa, jolloin kesä on kuumimmillaan.

Positiivisin mielin siis jatketaan odottamista. Tänään jäljellä 130 aamua.

Edit 15.2.2010 klo 19:25: Tällaiset kevätkelit vallitsevat Kansasissa tällä hetkellä. Huh.

Joko nyt?

Huihuihuihui.

Oltiin tänään yhteyksissä USA:n suurlähetystöön, ja sieltä ehdottelivat haastatteluajaksi jo ensi viikon perjantaita! Vielä ei olla sanottu juuta eikä jaata, mutta veikkaanpa, että viikon päästä on Helsingin-reissu edessä. Kaikki tarvittavat dokumentit on hommattu, ja enää tarvitsisi täytellä hakemuspaperit loppuun. Ja hankkia ripaus rohkeutta.

Tämä on pelottavan ihanaa ja ihanan pelottavaa aikaa. Muuton todellisuus on alkanut vihdoin kirkastua omassakin mielessä, ja kieltämättä minua kiehtoo ajatus siitä, että saataisiin tämä homma vietyä loppuun jo nyt. Sitten voisin keskittyä (vähän enemmän) rauhassa muihin juttuihin; kello kun kummiskin tikittää niidenkin osalta. Ennen kaikkea saisin varmuuden siitä, että tästä ollaan ihan oikeasti lähdössä. Voisin varata lentoliput!

Lentolippuja on toki tullut jo katseltua ja mietittyä järkevintä ratkaisua valtaisa tavaramäärä ja kissat huomioon ottaen. Parin puhelun ja nettisurffailun jälkeen seuraavat seikat ovat melko saletteja:

• Minä otan lennot vain Chicagoon asti (port of entry). Ostan menopaluulipun yhdensuuntaisen matkan sijaan alhaisemman hinnan vuoksi (yksisuuntainen matka maksaa yli tuplasti menopaluun verran!), mutta jätän paluulennon käyttämättä, sillä en vielä tiedä, milloin tulen Suomessa käymään, enkä halua jäädä jumiin Helsinki-Kansas City-Helsinki -kierteeseen. Kansas City-Helsinki-Kansas City -lippuyhdistelmä suo paljon enemmän vapauksia aikataulun suunnittelun suhteen.
• Tämä antaa minulle lisää aikaa hoitaa lentokentällä tullimuodollisuudet, jotka eivät käsittääkseni tule tällä kertaa olemaan ihan yhtä simppelit kuin ennen. Ei tarvitse jännätä jatkolennolle ehtimistä.
• Kahden kissan kuljettaminen Helsingistä Chicagoon asti onnistuu yhdessä kantokopassa hintaan 200 dollaria. Chicagosta eteen päin kaverit pitäisi jakaa kahteen koppaan ja maksaa siitä ilosta vielä suolaiset 250 dollaria. S:n jatkolennon hoitava lentoyhtiö oli sitä paitsi mennyt muuttamaan matkatavarasäännöksiään, joten S:n pitäisi maksaa vielä ylimääräisestä laukusta.
• Eräässä autovuokraamossa töissä oleva S:n serkku lupasi meille tuntuvan alennuksen autovuokrasta, joten pakataan Chicagossa kissat ja kamppeet autoon ja körötellään siitä Kansas Cityyn. Ihan omaan tahtiin.

Katsotaan, miten hyvin saadaan pidettyä näistä sekavista suunnitelmista kiinni. Tällä keinolla säästetään aika kivasti rahaa, mutta vuokra-autoilu tarkoittaa myös ainakin kahdeksan tunnin ajamista kivan lentorutistuksen jälkeen. Että katsellaanpas nyt...

Nyt taidan käydä tökkimässä miestä hereille vielä tälle illalle. Sen vuorokausirytmit ovat vähän sekaisin. Viime yönä se väsäsi graduprojektiaan viiteen asti aamulla ja oli jatkanut tänä aamuna aherrustaan jo seitsemän jälkeen. Nyt se on sitten "päikkäreillä". Noh, reilun kuukauden päästä tuonkin urakan pitäisi olla valmis, joten sitten eletään ehkä taas samalla aikavyöhykkeellä. :)

Small Step for Man...

Huh, kotona taas. Ajeltiin maanantai-iltana Espooseen, ja keli oli vähintäänkin kamala (näkyvyys ajoittain max. 5 metriä). Tänään saatiin onneksemme huristella auringonpaisteessa melkein koko 460 kilometrin matka.

Kävin eilen siis lääkärintarkastuksessa tuolla ruuhka-Suomessa. Kaikki tuntui olevan kohdallaan, eikä itse kokemus ollut epämiellyttävä, vaikka tililtä hurahtikin kerralla 400 euroa. Tarkastus oli amerikkalaiseen tyyliin aika perusteellinen, mutta pisteitä onneksi ropisi mm. tarvittavien dokumenttien mukanaolosta, ryhdistä, näöstä ja kuulosta, sekä silmien väristä.

Ensi tiistaina pitää soitella vielä verikokeiden tulokset, ja jos kaikki on kunnossa, niin voin varata ajan viisumihaastatteluun.

Taas ollaan yhtä (isoa) askelta lähempänä.