maanantai 25. marraskuuta 2013

Challenge Accepted

Pabe G ja Nina haastoivat minut kertomaan 11 faktaa itsestäni, vastaamaan minulle esitettyihin kiperiin kysymyksiin ja keksimään 11 kysymystä uusille haastetuille, joita tulisi olla 11 kipaletta.

11 faktaa (Mitähän en muka olisi jo paljastanut itsestäni?)

1. Olen auttamattomasti koukussa salt & vinegar -sipseihin, vaikka niiden syöminen sattuukin kitalakeen.
2. Olen todella huono pitämään omia salaisuuksia. Nytkin mulla on piilossa miehen eka joululahja, ja olen meinannut lipsauttaa a) sen olinpaikan b) sen sisällön jo mooooonta kertaa. Ystävien minulle uskomat salaisuudet kyllä pidän hyvässä tallessa ja suun supussa, ongelmitta.
3. Olen löytänyt itsestäni OCD-mäisiä piirteitä. Esimerkiksi Ace Venturaa katsoessa minua risoo se, kun Ace murtautuu mielisairaalan varastoon ja liu'uttaa Private-kyltin takaisin paikoilleen... eikä se ole keskellä kyltinpidikettä!
4. Näin viime yönä unta, jossa olin naimisissa pelinrakentaja Peyton Manningin kanssa. Mikä painajainen!
5. Miesihanteeni on nykyisellään aika epä-peytonmanningmainen. Tumma, harteikas, särmikäs, parrakas. Tyyppiä Joe Manganiello, Henry Cavill, Scotty.
6. En ole värjännyt hiuksia yli kahteen vuoteen, joten päästä löytyykin tällä hetkellä täysin aito ja alkuperäinen väritys.
7. Haluaisin värjätä hiukset, nää on tylsät.
8. En ole koskaan käynyt amerikkalaisella kampaajalla. Viimeksi kävin ammattilaisen tuolissa Suomessa melkein vuosi sitten. Muuten leikkelen pehkoa itse. Ei vain ole tullut käytyä, nuhjuisen kotiäidin.
9. En ole koskaan käynyt pedikyyrissä tai manikyyrissä. Ei vain ole tullut käytyä, nuhjuisen kotiäidin.
10. Olen tainnut vähän hurahtaa juoksemiseen hölkkäämiseen. Jopa niin paljon, että ostin oikein kunnon kengät, viimeinkin.
11. Haluaisin kirjoittaa kirjan, mutta en ehdi osaa.

Paben kysymykset

1. Onko ollut hyvä päivä tänään? Mikä oli parasta? On! Sain kiireisimmät joululahjahommat hoidettua.
2. Miten aiot viettää joulua? Aatto kotona ja Skypessä, joulupäivä anoppilassa. Rauhassa perheen kanssa, siis.
3. Mitä odotat ensi vuodelta? Hmm. Odotan yllättävää aikuistumisen ahaa-hetkeä ennen kuin täytän 30. Konkreettisemmin odotan Suomen-kesälomaa, kavereiden jälleennäkemistä, perheen kanssa yhdessäolemista.
4. Mikä on seuraava matkasi ja minne se suuntautuu? Suomeen varmaankin, ellei keksitä jotain pikkureissua tässä välissä.
5. Oletko hyvää pataa naapuriesi kanssa? Kyllä, juu.
6. Missä uskot olevasi 5 vuoden kuluttua elämässäsi? Apua, hyvä kysymys. Olen todennäköisesti palaamassa työelämään, mutta mihin - ei aavistustakaan.
7. Mitä asiaa kadut juuri nyt? Jaa. Joitakin pikkutyperyyksiä olisi voinut jättää tekemättä, mutta mitään suurempaa kaduttavaa ei onneksi ole. 
8. Ketä haluaisit juuri nyt kiittää ja miksi? Miestä varmaankin, koska "sain" tuhlata hänen vaivalla ansaitsemia rahoja joulupukkeiluun.
9. Mikä on ollut parasta tässä vuodessa? Ai, pienet onnenhetket pienen perheen kanssa, joskus vähän isommankin.
10. Tapaatko tehdä uudenvuodenlupauksia ja jos, niin millaisia? Enpä oikeastaan, ainakaan vakavissani.
11. Tykkäätkö blogihaasteista? Periaatteessa joo, olen vain tosi huono haastamaan ketään.

Ninan kysymykset

1. What is your favorite Christmas memory? Oh, there are so many! Having my grandparents over when I was a child, the smell of a thawing Christmas tree on the night of the 23rd, last year's trip to Finland for our little one's first Christmas. Etc.
2. Wrapping paper or gift bags? Wrapping paper, hands down.
3. What is your favorite Christmas movie? Does Gremlins count?
4. Favorite Christmas song(s)? Varpunen jouluaamuna. Makes me cry every year, and I don't cry very easily!
5. Time for a confession: have you recycled Christmas presents? Nope.
6. Do you send Christmas cards? Mail or email? Do you buy them from the store, make yourself, ...? Uh, sadly no. I suck.
7. Is there anything annoying about this time of year? If so, what is it? Ugly, tacky, flashy lights and decorations. Stay classy, San Diego.
8. What do you usually serve on Christmas dinner? Ham, Karelian stew, carrot and rutabaga casseroles, salmon. Wine.
9. What are some of your favorite Christmas decorations that you are going to put up? (or have already put up... :-)) Do you prefer themed or homey Christmas trees? My favorite is probably my red Lumimarja tablecloth I got from my mom. I don't actually have too many decorations, I will have to work on that! I prefer homey Christmas trees, fairly plain and simple.
10. What kind of a tree topper do you have? Angel, star, something else? A Pentik glass star.
11. What are some of your most important Christmas traditions? Back in Finland it was very important we had rice porridge for breakfast, after which we decorated the tree, watched The Snowman and the declaration of Christmas peace, visited the grandparents, took candles to the cemetery, went to the sauna, ate, ate and ate some more, and sat around opening presents for hours. Here... Here we have just started our own traditions, including a Christmas Eve brunch with the extended family at our house, a Skype call to Finland, a walk around the neighborhood, maybe a warm bath, dinner, presents, lots of candles. Christmas morning at the in-laws' house. All equally important.

*****

Lapsi heräsi päikkäreiltä, viimeinkin. Haastamiset ja kysymiset taitavat jäädä nyt toiseen kertaan (eli todennäköisesti ikuisesti unholaan). Kiitos vielä Pabelle ja Ninalle haasteella muistamisesta!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Jouluallergia

Ensimmäiset jouluvaloviritelmät ilmestyivät kotikadulle heti Halloweenin jälkeen. Sen jälkeen ikkunoista on kurkkinut joulukuusia poikineen, ja muutama muu talokin on saanut valoverhon päällensä.

Mulle on tullut joku vastareaktio, allergia. Mulle! Jouluihmiselle! Suomessa virittelin tunnelmavaloja heti syksyn pimetessä, ja samaiset valot toimivat sitten myöhemmin myös kätevästi jouluvaloina. Kauniit, lämpöiset, valkoiset pikkutuikkuset. Ei vilkkuvia ja välkkyviä sateenkaaridiskovaloja (sateenkaari-diskovalot siis, ei sateenkaaridisko-valot). Lahjoja hommailin pitkin loskakuita, ja paketoin niitä suurella hartaudella. Ei tänä vuonna.

Seuraavaksi täällä juhlitaan kiitospäivää (tulevana torstaina), jonka jälkeen on jotenkin luvallista ruveta hössöttämään joulusta, viimeistään. Taidetaanpa mekin pystyttää kuusikin nurkkaan nököttämään jo viikon päästä. Tuntuu todella aikaiselta, silti! Äh.

Tosiasia kuitenkin on, että joulustressiä pukkaa. Vaikka ei ole koristeen koristetta esillä. Vaikka ei ole edes joulukuu. Lahjat ovat vasta mietintäasteella, vaikka niitä pitäisi kohta olla lähettämässä Suomeen etanapostin kyydissä. A-pu-va! Pipareitakin pitäisi leipoa, laatikot ja sinapit tuhertaa!

Olisi hurja inspiraatio tehdä lahjoja, ja niskajumikin on jo valmiiksi, joten sitäkään ei tarvitse pelätä. Neuloin anopille tilaustyönä kaulurin, ja nyt tekisi mieli tehdä pukin konttiin mätsäävät asusteet, yllätyksenä hyshys. Mutta voi, tehotytön hereillä ollessa ei ole toivoakaan puikkojen esille kaivamisesta, sillä puikko olisi jonkun silmässä, ja lanka hirttosilmukkana vähintään toisen innokkaan apurin, Lumin kaulan ympärillä. Päikkärit menee kotitöiden parissa, muuten kaatopaikka leviää käsiin, joten olenkin nipistänyt siitä tärkeästä parisuhdeajasta röhnöttämällä illat sohvannurkassa puikkoja kilistellen. Mutta inspis! Koska joulu!

Anopin infinity scarf.
Jospa henkäisisin vaikka tänä iltana syvään, avaisin punaviiniglögipullon, sytyttelisin parisataa kynttilää ja virittäytyisin joulutunnelmaan. Sillä reseptillä lahjaumpisolmu on ennenkin avattu ja joulumieli saavutettu.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Memento

Appiukko oli aikoinaan melkoinen neiti herra etsivä. Noilta ajoilta riittää tusinoittain tarinoita, ja monta sunnuntai-illallista onkin vietetty melkoisten murhamysteerien parissa. Viime sunnuntainakin istuin appiukon kanssa sohvalla oluet kourassa katsomassa jalkapalloa ja sain kuulla mielenkiintoisen tarinan Vietnamin sodan aikana murhatusta merimiehestä, jonka tuntematon tappaja oli sattumalta päätynyt Kansas Cityyn ja appiukon piinapenkkiin vuosia myöhemmin.

Itse kertomus oli jo itsessään ällistyttävä, mutta aivot nyrjäytti lopullisesti se päivämäärien, nimien ja yksityiskohtien rajaton tietopankki, joka appiukolta löytyy. Miten se voi muistaa tuon kaiken? Suomen (sota)historiastakin se tietää/muistaa enemmän kuin minä. Samaa kaliiberia oli mummoni, joka muisti kaikkien nimipäivätkin reippaasti yli kahdeksankymppisenä.

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on todella huono muisti. Kertomukseni ja vitsini ovat tylsiä, koska muistan asioita vain pääpiirteittäin. "Pikku-Kalle meni... jonnekin. Kauppaan! Sitten Pikku-Kalle taisi ostaa... jotain... Eeeeeeikä kun se varasti sen jonkun jutun. No mutta siis se oli hauska juttu, oikeasti!"

Onkohan tässä kyse vain oman muistin mömmöytymisestä, vai onko teknologia tehnyt sukupolvestani hattarapäitä?

Penskana muistin kavereiden puhelinnumerot (nyt on hyvä, jos muistan oman) ja syntymäpäivät (nyt on hyvä, jos muistan oman) ulkoa, nyt numerot ovat tallessa puhelimen osoitekirjassa, ja Facebook muistuttaa synttäreistä. Koulussa tehdyt syvälliset pohdinnat Shakespearesta löytyvät jostain vanhan kovalevyn uumenista, mutta en oikeasti muista, mitä esimerkiksi Keskiyön unelmassa tapahtuu, vaikka siihen olen ihan varmasti joutunut perehtymään. Jos (lue kun) en muista jotain nippelitietoa tai vuosilukua, voin katsoa v*ttu Googlesta.

Harvoja juttuja on pakko muistaa, sillä apuvälineitä on talo ja taskut täynnä. Ei tarvitse muistaa tapaamisia, sillä puhelimen kalenteri kyllä muistuttaa (jos on muistanut merkitä sen tapaamisen kalenteriin). Ei tarvitse itkeä, jos lempiohjelma jäi katsomatta, sillä DVR nauhoittaa tallentaa sen puolestasi (jos on muistanut asettaa tallennuksen). On RAMia, ROMia, kiintolevyä ja muistitikkua. Googlea, Wikipediaa, Kaksplussan kaikkitietävää vauvafoorumia.

Koulussa muistan oppineeni kuitenkin sen verran, ettei yksityiskohtien muistaminen ole yhtä tärkeää kuin kokonaisuuksien hahmottaminen ja ympärillä vellovan informaatiomassan oikeanlainen ja kriittinen käsittely. Pitää vain osata tietää, mitä etsiä ja mistä.

Ehkä minulla on vielä toivoa.

Ai niin, hyvää viikonloppua.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Penkkiurheiluhullu

Se kipinä taisi syttyä joskus 90-luvun taitteessa savolaisessa pikkukylässä nelosdivarikiekkokatsomossa. Ulkojäillä, pakkasessa. Haalea makkara turauksella sinappia kourassa, isä kannustamassa veljiään, sanomassa tarkoin harkittuja sanoja tuomarille. Haaveilin siitä, miten hienoa olisi, jos nuorin setä pelaisi joskus NHL:ssä.

Kipinästä tuli liekki, liekistä roihu. Jääkiekko tuntui elämääkin suuremmalta, ja teini-iän lauantait menivätkin monesti samaisessa savolaisessa pikkukylässä radion kiekkokierrosta kunnellen ja Turkinpippureita imeskellen. Urheiluruutua tuijotin uskollisesti, leikkasin kiekkotilastot Savon Sanomista talteen. Seurasin jalkapalloa, pesäpalloa, lentopalloa, koripalloa, formuloita, yleisurheilua, talviurheilua. Mitä vain, kunhan se oli urheilua.

Teini-iän kuohujen tasoittuessa laantui pahin fanaattisuuskin. En masentunut Jokereiden kauden loppuessa liian aikaisin, vaikka v*tuttihan se. Vaihdossa ollessa seurattiin vielä Kärppä-kämppiksen (kärppis?) kanssa pudotuspelejä varmuuden vuoksi eri huoneissa, muuten olisi syttynyt sota. Nyt minulla roikkuu kaksi Jokeri-paitaa kellarissa kunniapaikalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, etten ole enää oikeastaan Jokeri-fani sanan varsinaisessa merkityksessä (vrt. fanaattinen). Se paikka sydämessä on nyt täynnä jotain muuta.

Fanius on ollut tapetilla Kansas Cityssä, sillä tänä vuonna on pärjätty (suhteellisen) hyvin jalkapallossa, amerikkalaisessa JA eurooppalaisessa, ja baseballissa. Kansas City Royalsilla oli mahdollisuudet baseballin play off -paikkaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin, Sporting KC taistelee parhaillaan itäisen konferenssin mestaruudesta jalkapallossa, ja Kansas City Chiefs, no, on ollut tämän kauden tuhkimotarina jenkkifutiksessa.


Jotkut kokevat olevansa näiden joukkueiden oikeita, uskollisia faneja, jotka rämpivät joukkueen kanssa matalikkojenkin läpi vuodesta toiseen. Näitä Oikeita Faneja ärsyttävät ns. fairweather-fanit (kannattavat joukkuetta vain silloin, kun sää on hyvä, eli kun joukkue pärjää) tai bandwagon-fanit (rupeavat yhtäkkiä kannattamaan joukkuetta, joka pärjää hyvin, eli hyppäävät hyvin rullaavaan kärryyn mukaan).


Kävin asiasta taannoin mielenkiintoisen keskustelun. Itsehän kuulun joukkoon, joka katsoo kauden kaikki ottelut, vaikka (rökäle)tappio toisen perään tuntuu kurjalta (vrt. viime aikojen Chiefs ja Royals). Joka ikinen vuosi huulilta lipsahtaa turhautunut lause "En katso enää ikinä jääkiekkoa/jalkapalloa/mitätahansapalloa!". Ja sitten alan laskea päiviä seuraavan kauden/turnauksen alkuun.

Kaveri taas sanoi seuraavansa urheilua mielihyvän takia. Hän sanoi, että elämässä on muutenkin tarpeeksi draamaa ja murheita; ei hän halua lisätaakkaa viihteestä.

Sitähän se pohjimmiltaan on, viihdettä. Mutta sitten kuitenkin... Mukana pyristelemällä ja rimpuilemalla the lows are lower, mutta myöskin the highs are higher. Ei aina voi voittaa, ja jos voittaisikin, niin eihän se tuntuisi enää miltään. Vähän niin kuin joulu joka päivä.

Elämääni ei kuitenkaan hetkauta suuntaan tai toiseen, jos jollain on erilainen näkemys urheilusta ja sen seuraamisesta. En minä ole sen parempi tai suurempi fani. Tyhmempi, ehkä. Joukkueet eivät ole omaisuuttani. Ei minun tarvitse olla mustasukkainen, jos joku muukin tykkää - enemmän tai vähemmän. Olisi aika tylsää, jos Arrowheadillä kävisi vain elämänsä Chiefseille kokonaan omistaneet ihmiset. Tuskin olisi maailman äänekkäin ulkoilmastadioni. The more the merrier, eikö niin?

Pahimmilta/parhaimmilta/fanaattisimmilta urheiluvuosilta on kuitenkin jäänyt eräs muinaisjäänne kummittelemaan, ja siksi tämä keskustelu tuntuu minusta pahalta. Jouduin kerran jos toisenkin todistelemaan tietouttani ja taitouttani, Oikeaa Faniuttani. Olin astunut poikien reviirille. Moni tyttö tunnistanee tunteen, vaikka typerä onkin.

Tämän vuoksi niskavillat nousevat vieläkin pystyyn. Perhana, minulla on oikeus olla fani! Ärkele, halusin baseball-päivityksiä synnytyssairaalassakin, vaikka Royals oli kyntänyt koko kauden! Voihan Vuitton sentään, katsoin joka ikisen Chiefsien tappio-ottelun viime kaudella, keskellä yötäkin, kun oltiin Suomessa joulunvietossa!

Kiukun laantuessa yritän aina muistaa, että oikeasti kyse on hauskanpidosta, viihteellisyydestä, yhteisöllisyydestä. Mikäs sen parempaa, kuin kerääntyä sunnuntaisin kaveriporukalla kisakatsomoon, hyvän ruoan ja juoman pariin. Paras yhdistelmä syntyy, kun joukossa on faneja koko skaalan täydeltä - vanhoja konkareita, rauhallisia tietotoimistoja, hurjia karjujia, uutta intoa puhkuvia. Itse tipun jonnekin tuonne välimaastoon.

Tässä ympäristössä meidän lapsikin kasvaa, ja nostaakin kätensä innostuneena touchdownin merkiksi heti, kun huomaa, että telkkarista tulee urheilua (ihan sama, mitä). Toivottavasti ei opi vanhemmiltaan kuitenkaan ärjymistä, hentoista kiroilua ja sohvalla pomppimista.

Vaikka toisaalta, sitähän penkkiurheilu parhaimmillaan on - penkiltä nousemista, tai ainakin reunalla istumista.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Village People

Sateista syysiltapäivää Kansasista. Täällä väsynyt äiti-ihminen, varsinkin fyysisesti, mutta ehkä pikkuisen henkisestikin.

Viikonloppuna oli vielä aurinkoista.

Männäviikolla ja varsinkin -viikonloppuna meillä juhlittiin Halloweenia. Torstai-iltana naapuruston lasten ja nuorten kerjätessä karkkia ovella kävi tuttuun tapaan supersankareita ja prinsessoja, mutta myös mm. Miley Cyrus (teinipoika).

Myös Pikky Myy samoili pihalla.

Lauantaina nähtiin taas ainakin iältään aikuisempia sankareita ja kaunottaria, kuten esimerkiksi Marilyn Monroe, pikkutuhma versio Keksimonsterista, Red Sox -mestari ja säikky ranskalaismies Mainesta. Oli mielettömän kivat pirskeet, mutta valmistelut karjalanpiirakoineen ja kotitekoisine pizzoineen veivät kyllä mehut tehokkaasti.

Leeloo ja Sarah Palin -rodeopelle ilman naamariaan. Emäntä ja isäntä ite.
Uni olisi maistunut, mutta pikkuneidillä oli erilaiset suunnitelmat, minkä seurauksena äiti tuijotteli voitokkaan Chiefs-ottelun (9-0 baby!!) sunnuntaina Cherry Coken voimin (se siitä lakosta). Ei siinä mitään, sattuuhan näitä, pienille ihmisille.

Mutta. Kaksi seuraavaa yötä meni myöskin harakoille, ja tänään aamuneljältä lapsen huoneessa istui voimaton ja avuton äiti, kolmen tunnin hyssyttelyn, silittelyn ja rauhoittelun jälkeen. Daddyn käskin suosiolla alakertaan nukkumaan, sillä nurserysta kuuluu kaikki meidän makkariin ihan ilman itkuhälytintäkin.

En tajua. En tajua, miksi päikkäreiden kanssa ei tarvitse taistella ollenkaan. Tai edes yöpuulle mentäessä. Sängystä lentelee yleensä suukkoja ovea sulkevalle vanhemmalle, mutta keskellä yötä tilanne on ollut nyt toinen. Eilen yritin jo nukkua lattialla pinniksen vieressä, mutta eihän siitä tullut muuta kuin kiva leikki (monellako pehmolelulla osun äitiä naamaan) ja mojova niskakipu. En tajua, miksi viime viikolla poskihampaita läpipuskenut lapsi oli helpompi saada uinumaan rauhalliseen uneen. Nyt ei ole mitään näkyvää syytä karjumiselle, mutta jokin siellä selvästi hiertää.

Makeasta unesta herätettynä olen kuin p*rseeseen ammuttu karhu, jonka pentua on myös ilmeisesti ammuttu p*rseeseen. Vaatii ihan jokaisen hermonrippeen, etten ala parkua lapsen kanssa kauniissa harmoniassa. Vaatii jokaisen aikuisuudenhäivän, etten suutu taaperolle. Ei kai se ilkeyttään sentään huuda, eihän? Ja vaikka raivoaisikin tuhmuuksissaan, niin syyttävää sormea voisi osoitella pelkästään peiliä kohti, sillä minähän nämä käytösmallit olen lapselle pääasiassa opettanut. En voi syyttää hoitopaikan villiä uhmaikäistä, koska meillä ei kotona sellaista päivisin ole. Vain minä ja lapsi.

Vaikka nieleskelinkin yöllä turhautumisen ja väsymyksen vuoksi silmiin kihonneita kyyneleitä, muistin sentään, että olen siitä onnekkaassa asemassa, että voin nukkua, kun lapsi nukkuu. Joo, päivän suunnitelmat menevät ehkä uusiksi, jumppatuokio siirtyy huomiselle (voi ei... traagista...), ja talo näyttää kaatopaikalta, mutta ei tarvitse lähteä töihin olemaan tehokas ja tuottoisa pirstaleisen yön jälkeen.

Päivät ovat onneksi paljon leppoisampia, ja aurinko antaa jotain ihmevoimia väsyneelle äidillekin. Lapsi on iloinen, puhelias, leikkisä, ja haluaa halailla paljon. Lapsenkasvatuksen haasteet eivät tunnu niin kamalilta mörrimöykyiltä kuin yön pimeinä, pitkinä tunteina. Yöllä hiljaa hampaiden välistä puhistu "ei enää ikinä uudestaan" pyörtyy, kun hymyilevä lapsi tuo pellavapäänsä syliin silitettäväksi. Ehkäpä sittenkin?

Välillä tuntuu, ettei minusta ole (hyväksi) äidiksi. Tai ainakaan kotiäidiksi. Pinna on lyhyt, kärsivällisyys katoavaista, ja laiskakin olen. Toisaalta tekisin mitä vain lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden eteen, vaikka välillä savu nouseekin korvista. Eikö se kuitenkin ole välttävän arvosanan arvoista?

Onneksi meidän lapsella on aika mahtava isä, josta löytyy joskus enemmän äidillisiä piirteitä kuin tästä äijästä ikinä. Onneksi on ystäviä, jotka joko käyvät tai ovat käyneet läpi ihan samanlaisia tunteita. Onneksi on eri elämäntilanteessa olevia ystäviä, joiden kanssa voi nauraa räkättää joistain ihan muista aiheista.

Täällä sanotaan, että it takes a village to raise a child (lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä). Lapsi vaatii siis kylällisen verran opastajia elämänpolullaan. Minä en kuitenkaan tarvitse kylän apua vielä tässä vaiheessa, vaan nämä ihanat läheiset riittävät. Kun äiti (ja isi!) ei ole syvällä väsymyksen sakeassa suossa ja on saanut virtaa ympäriltä vertaistuen, muiden asioiden ajattelun tai ihan vain yleisen spedeilyn muodossa, niin kotona pullataikinamaisesti paisunut "ongelma" ei tunnukaan ylitsepääsemättömältä. Lapsi ansaitsee parhaat mahdolliset versiot vanhemmistaan.

Satunnaisesti yöllä itkeskelevä lapsi on pientä verrattuna oikeasti vaikeisiin asioihin, kuten vaikka sairauteen tai kehityshäiriöön. Moni lapseton varmasti ottaisi vaikka jatkuvasti karjuvan lapsen itselleen, jos vain voisi.

Perspektiivi. Se on kaikki kaikessa, kuten tämä oma, rakas perhekin.

Kylläpäs rönsyili.