Tukka kipeänä

Vierashuone on taas tyhjillään. Lakanat odottavat pesua, puolentoista viikon aikana hienosti varttuneet ja hauskuuden vuoksi laiminlyödyt villakoirat imuroimista, jääkaappi herkkutähteiden (pizzaa, pizzaa ja taas pizzaa) hävittämistä jossain muussa muodossa kuin syömällä, ja keskivartalolle jostain (pizzaa, pizzaa ja taas pizzaa...) ilmestynyt ylimääräinen löysyys tiukentamista.

Mutta kun minulla on vieraan jälkeinen krapula.

Kun mennään tukka putkella vähän aikaa, on hankala palata taas tylsään normielämään askareineen ja velvollisuuksineen. Suomi-vieraat tarjoavat irtioton arjesta, vaikka suurimmaksi osaksi ihan kotona oltaisiinkin. On helppo jättää tiskit altaaseen vähän pidemmäksi aikaa, koska on paljon mukavampaa/tärkeämpää mennä takapihalle syömään juustokakkua. Tulee shoppailtua/laiskoteltua/syötyä jatkuvalla syötöllä (pun intended), koska aika vieraan kanssa on niin rajallinen, ja siitä pitää yrittää ottaa kaikki ilo irti, mikä sitten näkyy tiliotteessa ja kiristävinä vaatteina.

Lentokenttähyvästien jälkeen tulee tyhjä olo. Ikävä. Morkkis. Kankkunen. Kalvava tunne, että olisi voinut tarjota kaukaa tulleelle vieraalleen vieläkin hauskemman loman. Mitä kaikkea jäi tekemättä?

Ehkä pitäisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä kaikkea ehti tekemään. Meidän puolitoistaviikkoiseen mahtui muun muassa, no, sitä pizzaa, mutta myös synttäriskumppaa downtownissa, pianobaarissa kuultuja toivebiisejä ("Soittakaa Paranoid!"), happy hour suomalaisessa seurassa, float trip, josta lisää, jahka saan kuvat kehitettyä, Royals-Yankees-peli, myöhäisiä iltoja kellarissa Rock Bandia ja biljardia pelaillen ja syvällisiä jutellen, sekä muuten vain yhdessäoloa ja ympäri kaupunkia ajelua.

Positiivinen ajattelu ei valitettavasti riitä siivoamaan heitteillejätettyä taloa, joten täytynee nostaa peppu penkistä ja ruveta särkemään selkä möhkäleimurilla. Onneksi edessä on pitkä Labor Day -viikonloppu, joka saa luvan toimia tasoittavana krapularyyppynä. Sillähän se lähtee, millä se on tullutkin.

Niin, tulin siis vain ilmoittamaan, että (blogi)loma on nyt ohi.

Viikkokatsaus

Krääh, aamu on mennyt Bloggerin ja hidastelevan p*skaläjän tietokoneen kanssa taistellessa. Blogger ei erimerkiksi anna vaihtaa blogipohjaa (eipä mennytkään kuin pari tuntia täysin hukkaan), ja puoliksi mustanäyttöinen (kiitos, lapsukainen, koneen pudottamisesta lattialle) kannettava nostaa verenpainetta huimiin lukemiin. Ostetaan uusi palveluntarjoaja ja toimiva harrastusväline. Tai jos ilmaiseksi saisi, niin vielä parempi.

Kaksi ärkelettä samassa kuvassa.

Maanantaiolo. Onneksi on perjantai.

No mutta, onpa tähän viikkoon onneksi mahtunut paljon kivaakin, ja sitä ei mikään koneenräppänä pilaa. Lauantaina ajelin hetken mielijohteesta ja miehen ja kavereiden painostuksesta Emporiaan katsomaan burlesque-show'ta ja viettämään aikaa hulvattomassa porukassa. Yksin. Irtiotto arjesta, kodista, teki oikein kutaa.

Aikaisin sunnuntaina reilun tunnin paluumatka ei houkutellut ollenkaan. Kävin vaihtamassa kotona vaatteet ja kääntymässä kannoillani, sillä kymmeneltä lähdettiinkin jo kohti baseball-stadionia. Vähän tailgatingia, ilmaisia lippuja, jännää ja voitokasta baseball-peliä, ja sen jälkeen herkkuruokaa, Suomi-seuraa ja saunaa, niin kyllähän se väsymys vihdoin väistyi. Jos noilla eväillä ei lähde, niin ei sitten millään.

Napero otti pikapikapäikkärit katsomossa. Teki mieli käpertyä viereen.

Maanantaina saatiin kouraan taas ilmaiset liput, joten lähdettiin kannustamaan Royalseja jo toisena päivänä peräkkäin. Kannatti lähteä, sillä vuosikausia rypenyt joukkue nappasi divisioonan ykköspaikan ja hyvän otteen pudotuspeleihin. Enpä olisi uskonut, että aluksi niin tylsästä baseballista saisi tämmöisiä intoväristyksiä ja äänen käheäksi!

Superkuu lipputankojen välissä.

Tiistaina kävin parantamassa, jos nyt en maailmaa, niin ainakin omaa mielenterveyttä aurinkoisessa säässä kattoterassilla. Buffalokastikkeessa uitettuja kanapaloja, kulho ranchia sekä paikallispanimon olutta. Ei huono.

Keskiviikkona piti palata hetkeksi vähän terveellisempään elämään. Harvinaisen viileä elokuinen ilta houkutteli meidät rattaiden kanssa perhelenkille. Vitonen menikin suhteellisen joutuisasti, ja 27 minuutin alitus 27 asteessa jäi sekunnista kiinni. Dang.

Torstaina, eli eilen, istuin lapsen kanssa sohvalla yöpuvut päällä vielä puoliltapäivin. Laitoin miehelle vähän vitsillä viestin, josko sitä kiinnostaisi lähteä Royals-peliin, joka alkaisi tunnin päästä. Ei tarvinnut paljoa houkutella, joten eikun kamppeet niskaan ja tien päälle. Mies työpaikalta mukaan ja stadionille. Lippuluukuilla oli piiiiitkät jonot, mutta päästiin lopulta jälleen kerran ilmaiseksi sisään. No, tavallaan. Saatiin lippukupongit muutama viikko sitten suoritetun hyväntekeväisyysjuoksun johdosta, jotka nyt sitten lunastettiin. Ja hei, voitto tuli taas!

Kaunis kesäpäivä!

Synttärilahjakengät tositoimissa!

Pikkuinen tosifani.

Tänään pitäisi siivoilla ja valmistella talo sunnuntaina saapuvaa vierasta varten. Yksi pitkäaikaisimmista ja parhaimmista ystävistä on tulossa reiluksi viikoksi kylään, joten tuleen ei jäädä varmasti makaaman ensi viikollakaan. Luvassa on ainakin kaikenlaista kiertelyä, paljon hyvää ruokaa, häppäriä Suomi-jengillä ja float trip (kelluntaretki) pienellä kaveriporukalla lounaisessa Missourissa tutulla Elk-joella.

Näyttäisi ainakin toistaiseksi oikein oivalta kelluntakeliltä.

Jos minusta ei siis kuulu vähään aikaan mitään, se ei (toivottavasti) tarkoita sitä, että olen eksynyt jonnekin Missourin, Arkansasin ja Oklahoman rajapusikoihin. Toivottelenpa tässä vaiheessa hyvät viikonloput, ehkä tulevaa viikkoakin, ja rupean leikkimään ahkeraa kotirouvaa imuri kourassa.

Yritys hyvä kolme ja puoli. Korkeintaan.

Tuttu kieli vs. tunnekieli

Kolmosluokkalaisena naperona englannin luokkaan ensimmäistä kertaa astuessani olin vähän innoissani. Salaa tietysti, etteivät luokkakaverit vain huomaa. Uusien sanojen opettelu oli jännää ja helppoa. Oli kivaa, että sain olla oppitunnin ajan Alison (Melrose Place, hei...) enkä tylsä Anni. En oikein ymmärtänyt, miksi muut eivät marssineet Matti Karhusen luokkaan yhtä lennokkaasti askeltaen.

Alison, 9-vuotias, äidin tekemässä villatakissa.

Siitä helppoudestahan se johtui - se, että pidin englannista jo heti kättelyssä. Savolainen kieli ei mennyt solmuun vaikeampiakaan sanoja ääntäessä, ja kokeista tuli kiitettäviä arvosanoja ilman minkäänlaista panostusta. Helppous johti lopulta siihen, että täysin päämäärätön ylioppilas lähti välivuoden jälkeen opiskelemaan englantia Vaasan yliopistoon, koska ei muutakaan keksinyt.

Yliopistossa kieliopin ja sanatankkauksen rinnalle tulikin yhtäkkiä vaikka mitä enemmän tai vähemmän mielenkiintoista ja mielekästä opittavaa. Fonetiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, kääntämistä. Koin olevani oikealla polulla, vaikkakin jännitin etukäteen ihan kamalasti tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua, joka pitäisi käydä tekemässä luonnollisesti ulkomailla.

Se kahdeksan vuotta sitten alkanut kieliharjoittelu johti toisenlaiseen kieliharjoitteluun (olkaa hyvät, äiti ja isi, tästä kielimielikuvasta!) ja mutkien kautta pysyvään muuttoon tälle mantereelle. Jos olisin jäänyt Suomeen, minusta olisi saattanut tullut kääntäjä tai opettaja, mutta mitä todennäköisimmin olisin vaihtanut alaa ihan kokonaan. Englanti, vaikka rakas ja turvallinen asia olikin, ei kiehtonut kuitenkaan tarpeeksi, että olisin halunnut täyttää päiväni pelkästään sillä.

Kirjoitin aiemmin lyhkäisesti kaksikielisen lapsen kasvattamisesta ja Nico (Nico Nico) Rosbergistä. Kommenttien puolella keskusteltiin tunnekielestä ja siitä, voiko se vaihtua. On varmasti tapauksia, joissa näin on käynyt, mutta omalla kohdallani en usko, että englanti tulee koskaan syrjäyttämään suomea korkeimmalta pallilta.

Paikalliset eivät tiedä, etten ole yksi heistä, ennen kuin kerron sen heille. Kuulostan (ilmeisesti) keskiläntiseltä, ääntämisen ja sanavalintojen (limppari on pop, ei soda) puolesta, ja tunnenpa kielioppisäännötkin keskimääräistä natiivipuhujaa paremmin (se ei muuten ole paljon se). Englanti tulee selkärangasta, vuosien harjoittelun, opiskelun ja aktiivikäytön tuloksena, mutta ei se ole siltikään samalla viivalla suomen kanssa. Läheskään.

Pelkään, että jos en pidä suomesta huolta, minusta tulee kielipuoli. Pystyn kyllä ilmaisemaan itseäni englanniksi tarpeeksi hyvin, mutta enpä osaisi kuvitella, että kirjoittaisin esimerkiksi sen ikuisena haaveena olleen ja todennäköisesti sellaiseksi jäävän kirjan englanniksi, kun taas joku virallinen, asiallinen raportti onnistuisi yhtä hyvin molemmilla kielillä. En osaa leikitellä englannilla yhtä luontevasti kuin suomeksi, ja vaikka välillä joudunkin googlaamaan unohtuneita sanoja (viimeksi punkki) tai huomaan käyttäväni anglismeja (meinasin juuri kirjoittaa saan itseni kiinni - catch myself), kuten heitetään juhlat (throw a party), niin sieltä ihan syvimmältä kumpuavat tunteet ja ajatukset on paljon helpompi jäsennellä suomeksi. 

Tunnen englannin hyvin, mutta tunnen paremmin suomeksi.

Voihan se olla, etten ole vielä sisäistänyt/opiskellut/hengittänyt englantia riittävästi. Ehkäpä se kiriikin suomen kiinni joskus tulevaisuudessa. Siitä minä kuitenkin yritän pitää huolen, että ykkössija on siinä vaiheessa jaettu, ja nimenomaan sen takia, että englanti pyrähtää suomen rinnalle vahvuutensa vuoksi, eikä suomen hyytymisen takia. Suomi on kuitenkin sen verran ainutlaatuinen ja monipuolinen kieli, iso osa identiteettiäni, etten halua koskaan, koskaan tietoisesti vahingoittaa sitä. Sitä paitsi, suomea ja Suomea pitää kannustaa kaikissa kilpailutilanteissa.

Kuulisin mielellään muiden ajatuksia ja kokemuksia tästä aiheesta (vanhana kielitieteiden opiskelijana, kato). Kommenttiloota on avoin!

Aavistus minttua

Käytiinpä sunnuntaina lemmikkikaupassa ostamassa Usvalle uusi panta (ja melkein kaksi rottaa, jos vain olisin saanut tahtoni läpi). Käväistiin siinä samalla sitten viereisessä rautakaupassa, koska tarvittiin kellariin ripustuskoukkuja.

Ja rouvan mielestä myös gallona maalia, koska hei, vieraskylppärihän olisi kiva maalata uusiksi.

Perustelin maalinhankintaa suuremmalla järki- ja kärsivällisyyskapasiteetilla varustetulle miehelle sillä, että kylppärin nykyinen/silloinen pinta oli mattainen ja huokoinen ja täten roiskuttelevan lapsen kanssa huono vaihtoehto. Olisihan se nyt hyvä suojata seinät kosteisiin tiloihin tarkoitetulla maalilla ja samalla vähän päivittää ulkoasua. Vai mitä? Hä?

Valkkasin vähän kiireellä jonkun sävyn (Mint Hint, koska minulla on minttukausi menossa), kunhan on sinne päin, ja pyysin pönikällisen sitä kylppärimaalia. Vaan hepä eivät enää myyneetkään kyseistä litkua. Tässä välissä Scotty uskaltautui kysymään, että eikös tämä vähän poista maalaamisen tarpeellisuutta, mutta minäpä olin päättänyt maalata, joten minähän maalaan. Eikun puolikiiltävää maalia sitten, onhan siinä jotain homeenesto-ominaisuuksia. Ehkä.

Maanantaiaamuna pomppasin sängystä pirteänä ylös, valmiina taklaamaan kylppäriurakan ja paklaamaan seiniä. Kellarista maalaustarvikkeita hakiessani kurkkasin myös rappusten alle, joka on täynnä tyhjiä, puolityhjiä ja valitettavasti myös täpötäysiä (ja täysin väärän värisiä) maalipönttöjä. Hah, kappas, olinpa maalannut vierashuoneen seinät myöskin puolikiiltävällä Mint Hintillä. Voisin käyttää vanhan maalin ensin pois! Hienoa!

Arvatkaapa, paljonko vanhaa maalia jäi jäljelle? Ei yhtään.

Entä paljonko maalia tarvittiin siitä uudesta, vastaostetusta pöntöstä? Ei yhtään.

Montako ennen-kuvaa on olemassa? Ei yhtään.

Tai no, yksi on. Erittäin havainnollistava vaihekuva, jonka lähetin miehelle ensimmäistä kerrosta maalatessa.

Pakkeloin nuo ruman pyyhetelineen jättämät reiät myöhemmin, kun päätin kesken kaiken, etten laita sitä takaisin.

Eilen piti taas päivitellä sitä, miten iso tuosta meidän tytöstä on tullut. Tein pohjatyöt melkein kokonaan naperon ollessa hereillä, eikä yhtään mintunvihreää jalan- tai kädenjälkeä ilmestynyt kokolattiamattoon tai koiran turkkiin. Käytiinpä maalin kuivuessa jopa Targetissa hakemassa uusi suihkuverho ja muuta sälää, eikä nähty yhtään päälläseisontaa.

Päikkärit sitten taas kestivät sen verran pitkään (ison tytön sängyssä, hei!), että sain koko homman valmiiksi, hyllykön kokoamista myöten. Tadaa:

Koruteline pyyhesellaisena.

Muutos ei sinällään ollut iso, mutta lopulta melkoinen. Luonnonvalottomassa vessassa tummempi vihreä oli tunkkainen, vaikka sama väri näyttää keittiössä raikkaalta. Uudella suihkuverholla ja säilytysratkaisulla sekä parilla kerroksella Mint Hintiä huoneesta tuli heti tilavamman oloinen. Kyllä nyt passaa rypeä.

Muita tee-se-itse-räpellyksiä ja erityisesti -kommelluksia löytyy täältä.