Perinneperjantai: Kikkelis munakokkelis, mitäs läksit, niin

Palattuani Suomeen edessä oli kauppatieteiden pääsykoe, johon olin suunnitellut pänttääväni Kansas Cityn -reissullani, mutta toisinpa kävi. Päädyin hörppimään tietoa päähäni koetta edeltävänä yönä, ja tiesihän sen, miten tehokasta opiskelua se semmoinen on. Kävin kuitenkin kokeilemassa onneani samassa yliopistossa, jonka käytävillä poikakaverini syksyllä kulkisi.

Muistelin myös amerikkalaisinta epäterveellisintä aamiaista, jonka olin siihen kuten myös tähän päivään mennessä syönyt.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maananantai 16.6.2008 klo 06:58

The Most Important Meal of the Day

Tuossa ruisleivästä aamupalaa itselleni vääntäessä muistin taannoisen amerikkalaisen herkkuaamiaisen. Olimme S:n kanssa kylässä kaverimme vanhempien luona, ja perheen poika vaati äitiään hoitamaan meille aamiaista lauantaiaamuna. Ja äitihän teki työtä käskettyä.

Menimme kiltteinä tyttöinä ja poikina keittiöön kaveriksi, kun äiti kyseli meiltä, kuinka monta paahtoleipää haluamme. Kaksi minulle, kiitos. Entäs munia? No, kyllä kiitos. Pekonia, tietenkin. Siitä ei edes neuvoteltu.

Pekonit valmistettiin uunissa, isossa astiassa, omassa rasvassaan lillien, tietysti. Pari isoa pakettia neljälle ihmiselle. Paahtoleipien päälle äitimuori laittoi avuliaasti kunnon siivut voita. Siis ihan rehellistä voita. Siivut. Scrambled eggs (10 munaa) paistettiin voissa, ja paistorasvaa oli vähintäänkin reilusti, noin 2cm x 2 cm x 5 cm. Eikä muita mausteita, voista tuli vissiin makua tarpeeksi.

Katselin kokkailua vähän kauhunsekaisin tuntein. En sen takia, etteikö epäterveellinen ruoka maistuisi, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan oikein harrastanut kaloreiden laskemista, mutta silloin kyllä tuhatluvut vilistivät päässä. Omituista tuossa oli se, että perheessä kukaan ei ole mitenkään ylivoimaisen ylipainoinen, mitä nyt hieman vatsanseudulta löytyy pyöreyttä. Tämä voispektaakkeli oli heille kuitenkin aika arkipäiväistä.

Halusin olla kohtelias ja söin aamiaista, kuten hyvän vieraan kuuluu. Otin vissiin kaksi siivua pekonia, vähän munia ja ne kaksi paahtoleipää, jotka siis uivat voissa. Toinen leipänen jäi syömättä, ja se siirtyi suosiolla S:n lautaselle, vaikka S:lläkin oli vaikeuksia aamiaisen alas saamisen kanssa. Äiti ja perheen poika sen sijaan söivät hyvällä ruokahalulla.

Tänä aamuna söin kaksi ruisleipäviipaletta suurella nautinnolla. Päällä juustoa, ei mitään muuta. Ei pekonia, ei rasvassa keitettyjä munia, ei edes voita. Ne kaksi vaasalaista viipaletta pitävät vielä varmasti nälänkin poissa koko päivän ajan, toisin kuin vehnämössö ja suolattu siansivu. Kyllä suomalainen aamiainen voittaa perinteisen amerikkalaisen breakfastin aika reippaasti. Jopa nirson S:nkin mielestä, joka jo nyt odottaa Edamilla päällystettyjä ruisleipäviipaleita.

Niin, ja Turun Sinappia pitää olla kanssa päällä. Kuulemma.

Keskiviikko 18.6.2008 klo 11:47

Ei näin

OHJEITA VALINTAKOKEILIJOILLE:

- Nuku, mutta älä silloin, kun pitäisi lukea.

- Lue, mutta älä silloin, kun pitäisi nukkua.

*****

Noilla luulisi pärjäävän jo aika pitkälle. En tosin tiedä, en ole kokeillut. Itsehän tein oikeastaan päin vastoin. Silloin, kun oli aikaa lukea viittä kauppatieteellisen alan yhteisvalintaan valmistavaa kirjaa, nukuin ja lukaisin pikaisesti sille päivälle varatun alueen läpi. Koetta edeltävänä yönä, toissayönä, luin paniikinomaisesti kaikkia kirjoja sekaisin omaksumatta mitään ja nukuin koko yönä levottomasti kokonaisen tunnin, juuri kun lepoa olisi tarvinnut.

Energiajuoman avulla suoritettu koe meni melkoiseksi taktikoinniksi. Lähtöpisteet olisivat sen verran hyvät, että minun tarvitsee päästä vain koe läpi (saada 10 pistettä), ja opiskelupaikka irtoaa. Olisin niin kovasti halunnut vain käväistä kokeessa, löytää 10 varmasti oikeaa vastausta (vääristä tulee miinusta) ja lähteä kotiin hyvillä mielin. Tiesin kyllä jo kokeeseen mennessä, että tietopohja ei ole ihan tarpeeksi hyvä siihen, joten arpomiseksi meni. Vastasin sen verran vähäiseen määrään kysymyksiä, että saan joko juuri ja juuri yli 10 pistettä tai juuri ja juuri alle. En uskaltanut lähteä arvailemaan enää yhtään enempää miinuspisteiden pelossa.

Eilen löysin niitä "varmoja oikeita" vastauksia kahdeksan kappaletta. Tänä aamuna keksin ratkaisun yhteen pähkäilemääni matematiikkaongelmaan, joka olisi eilenkin auennut, jos olisin ollut yhtään virkeämpi. Onneksi jätin vastaamatta, ei tullut siitä ainakaan miinuksia. Ne loput vastaukset olivatkin sitten vain melko varmoja, enkä ole nyt enää edes varma niistä eilisistä "varmoista". Että tässä sitten jännätään reilu pari viikkoa tuloksia.

S sanoi eilen, että hänelle on oikeastaan ihan sama, pääsenkö kouluun vai en. Minusta tulee kuulemma syksyllä joka tapauksessa hänen "sugar mommansa". Hyvä, etteivät muut ainakaan myönnä pettyneensä minuun, jos ovet eivät nyt aukea. Itse olen aika pettynyt, koska se on nyt pelkästään omasta suorituksesta kiinni, ei mistään pisterajoista tai muista. Olen pettynyt, vaikka olen todellakin ollut varautunut siihen, että syksyllä ei opiskella.

Kun se on nyt niiiiiin pienestä kiinni.

Kun äiti ei jaksa

Erään tavallista raskaamman päivän jälkeen suustani livahti lause, jonka halusin nielaista takaisin heti sen sanottuani: "Haluaisin olla yhden päivän olematta äiti." En ollut löytänyt lahkeessa roikkuvan takiaisen, tavaroitaan joka paikkaan levittelevän uhmailijan ja jonkinlaista keskittymistä vaativien töiden lomassa yhtään sellaista hetkeä, että olisin päässyt niin kovasti tarvitsemaani suihkuun. Kaipasin sitä kuuluisaa omaa aikaa, jota en ollut saanut edes vessassa, jonne eräälläkin pikavisiitillä seurakseni työntyi kaksi lasta ja iso koira. Kun mies tuli töistä kotiin, vastassa oli aika monta kertaa päivän aikana räjähtänyt, ja sen näköinen, varjo vaimosta. "En jaksa."

Äitienpäiväviikolla nuo tuntemukset tuntuivat erityisen pahoilta. Minulla on kaksi ihanaa, veikeää, tervettä lasta, kaiken pitäisi olla oikein ruusuisesti, mutta välillä meidän kaikkien huonot päivät sattuvat samaan aikaan, ja silloin on äitipiru irti. Ruokimme toistemme pahaa oloa tiuskimalla, viskelemällä tavaroita, takertumalla täysillä niskavilloihin ja huutamalla korvaan. Mörrimöykky kasvaa kasvamistaan ja tekee hengitysilmasta tunkkaisen. Ne ovat niitä hetkiä, kun tekisi mieli sulkea silmät, työntää sormet korviin, lallattaa niin kovaan ääneen, että kaikenlainen muu älämölö jää oman pienen kuplan ulkopuolelle ja karata jonnekin baariin hiljaiseen, yksinäiseen soppeen.

Piehtaroituani vielä illankin omassa surkeudessani ja pyöriteltyäni silmiäni vähän jokaiselle, joka vaati huomiotani, istuin sohvalle ja vedin syvään henkeä. Katsoin lattialla telmiviä lapsiani ja tunsin jälleen onnenläikähdyksen. Menin halaamaan miestä, johon myöskin olin pahaa oloani ja väsymystäni purkanut. "Äiti and daddy are best friends again? Good!" Suupielet alkoivat uhmata väkisinkin taas painovoimaa ja kohota ylöspäin. Oli jälleen hyvä olla, ja kiitin miestä ja lapsia siitä, että olin saanut olla vähän aikaa ihan rehellisesti kelju. Ne samat tahmaiset pienet sormet, jotka olivat vain tunteja aiemmin rääkänneet hiustuppejani, tuntuivat niin hyvältä ihoani vasten, äidin ympärille kietoutuen.

On ollut kielmättä haastavaa yrittää sovittaa yhteen töitä ja lapsia, jotka ovat vaihtelevalla tasolla hakemassa itsenäisyyttään, mutta samalla ripustautuvat minuun kiinni. Usein kirjaimellisesti. Pienempi viäräleuka rakentaa omaa identiteettiään minusta irrallisena olentona ja hänellä on tasan kaksi olomuotoa: pakko olla sylissä tai konttaa täysillä karkuun tekemään tihuja.

Normaalisti erinomaisesti ja yöt täysin läpeensä nukkuva, helposti uinahtava pieni mies on alkanut taistella keskellä yötä unta vastaan. Fight the man, you know. Väsyneen lapsen väsynyt parku raastaa hermoja ja korvia, mutta onneksi miehen kanssa vuorovedoin siitäkin on selvitty. Kofeiini on keksitty, eikä näitä huonounisia öitä ole kuin kerran, pari viikossa, jos sitäkään - ja meillä on kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Pitäisi siis ehkä keskittyä iloitsemaan niistä erinomaisista öistä, sillä ne eivät taida olla mikään itsestäänselvyys.

Isosisko on jo niin iso. Itsenäinen ja -päinen. Lempeä, utelias - joskus liiankin. Kertoo hyviä tarinoita, on tahattoman sarkastinen ja odottaa innolla jalkapalloharrastuksensa alkamista. Pikku-Litti, joka kertoi puolustajana aikoinaan pelanneelle ja kyseistä pelipaikkaa kehuneelle isälleen aikovansa pelata jalkapalloa, ei puolustusta. Ikään kuuluvat rajojen koettelut ottavat joskus ihan urakalla aivoon, mutta onneksi rajoja ei vielä toistaiseksi ole ylitetty kovin pahasti, ja valmiiksi niin kovin lyhyttä pinnaa on jäänyt jonkin verran jäljelle teini-ikääkin varten.

Kun hermot sitten joskus ovat äärirajoilla, ja äänestäni alkaa kuulua turhautuminen, neiti on keksinyt ehkäpä parhaan mahdollisen tavan tukahduttaa orastava konflikti. Eipä sitä oikeastaan voi olla kovin vihainen, kun räjähdysalttiilla hetkellä melkein neljävuotiaan suusta kuuluu hyvin lempeä, mutta samalla hieman pirullinenkin "I like you, äiti".

Aika veli- ja siskokultia, joille olen (useimpina päivinä!) varsin mielelläni äiti, vaikkakaan en aina paras mahdollinen.

Sinertävä peitto, joka sai näkemään punaista

Kun tammikuu oli jolkotellut jo hyvän matkaa eteen päin, eräs ystäväni vinkkasi minulle vuoden kestävästä käsityöprojektista, lämpötilapeitosta. Ei tarvitsisi kuin virkata yksi rivi päivässä, ja rivin väri määräytyisi päivän lämpötilan mukaan. Kuulosti niin kivalta, että päätin kuroa kuluneen kuukauden kiinni.

Virkkasin pari riviä. Piti purkaa pois, sillä peitosta oli tulossa hieman liian kapoinen. Pienen säätämisen jälkeen olin tyytyväinen peiton leveyteen (120 cm) ja annoin koukun heilua. Tilasin huumassani lisää lankoja, sillä tähän projektiin niitä uppoaisi. 

Värit aaltoilivat kauniisti - kertoen tammikuista tarinaansa. Pehmoinen päiväkirja, joka jäisi jälkipolville muistoksi vuodesta 2016. Peitosta oli tulossa niin kovin kaunis, mutta siinä oli vain yksi vika.

Siitä oli tulossa 5,5 metriä pitkä.

Tämä oli se hetki, kun tajusin tilanteen. 20 riviä, ja peitto menossa jo polvissa asti.

Joku nohevampihan olisi tehnyt laskutoimituksen jo heti alkuvaiheessa. Ei tarvitse olla kovin kummoinen einstein ymmärtääkseen, että 365 (tänä vuonna 366) riviä on aika paljon, varsinkin pylvässilmukkaa.

Onneksi olen kokenut purkaja, joten lankojen takaisinkeriminen ei tuottanut varsinaisia ongelmia. Olin kuitenkin itselleni sen verran vihainen, että uusi peitto piti aloittaa hetimiten, vaikka kello lähenteli jo puoltayötä. Virkkasin pari riviä, jotka purin heti pois, koska metrin levyinen peitto ei oikein houkutellut. Seuraavana päivänä purin aloitukseni vielä kaksi kertaa.

Nyt, viikko myöhemmin, ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että tammikuun osuus on taputeltu. Tilanne näyttää tällä hetkellä tältä:

Kannatti purkaa viime viikolla, eikä siinä vaiheessa, kun mittaa olisi esimerkiksi 5,4 metriä. Silloin olisi saattanut ns. ketuttaa.

Valkkasin itselleni seuraavat värit (eli käytännössä minulla oli jo varastossa nämä langat):

Tammikuun osiosta tuli yllättävän yksitoikkoinen ja sinertävä keskilännen ailahteleviin keleihin nähden. Kuukauden alin lämpötila oli -18 astetta ja ylin +19. En ihan päässyt iskemään näppejäni pistaasinvihreään! Ehkäpä tässä kuussa, voisi toivoa.

Äidin päivä

Luonnoksissa odottavat raakaversiot mm. Rockfestistä ja (tietysti) lätkästä, mutta taklataan ensin äitienpäivä pois alta.

Meillä ei yleensä tehdä isoa numeroa juhlapäivistä (paitsi jouluna vedetään överit). Viime vuosien viivytetyt Valentine's Day -illalliset ovat vieläkin syömättä, eikä se haittaa ollenkaan. Viime synttäreillä halusin lahjaksi autojen perusteellisen kuurauksen. Äitienpäivän piti mennä samalla kaavalla.

Omaksi yllätyksekseni, ja varmasti S-raukankin, sunnuntaiaamuna jokin vinksahti. Ensimmäinen äitienpäivä, ajattelin. Aika iso juttu. Kurkkua kuristi pikkuisen, kun katselin pienen neidin temmellystä ja askellusta (milloin voi sanoa, että lapsi oikeasti kävelee?). Minä olen äiti, ajattelin.

Rinsessa.

Olisi ollut kiva saada kortti. Tai kukka. S oli kyllä siivonnut torstai-iltana, kun olin juhlimassa kaverin maisteriksi valmistumista. Lupasi tehdä illalla hyvää ruokaa. Voiteli minulle bagelin, kun kiusasin sitä oman äitini saamalla kuohuviiniaamiaisella.

Ei se ollut tajunnut, että tämä päivä oli minulle iso juttu. Hyvänen aika, en minäkään ollut, ennen kuin se aamu koitti. Vielä edellisenä päivänä sanoin sille, että haluan katsoa Silver Linings Playbookin (lahja itselleni Bradley Cooperin muodossa), se riittää.

Ensin se oli ihan hirveän pahoillaan, ja minä yritin olla järkevä. Sitten minusta tuli vähemmän järkevä, ja naamasta varmasti paistoi, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Päikkäritkään eivät auttaneet. Ärsytti, että ärsytti. S:n sisko piti sille kamalan luennon, kun siskolle selvisi, ettei S ollut hommannut minulle lahjaa. Minua säälitti ja harmitti.

Sitten mentiin kauppaan hakemaan grillitarpeita. Kokki ei ollut ollenkaan oma-aloitteinen, vaan halusi, että minä valkkaan haluamani eväät (siis kamala mies, eikö vain...). No, minähän valkkasin. Mielenosoituksellisesti heitin kärriin vielä kukkakimpunkin.

Voisiko sitä osata olla äijä muulloinkin kuin urheilua katsoessa?

No, sainpahan Aalto-maljakkoon vihdoinkin täytettä.

Kotimatka oltiin ihan hiljaa, kokonaiset viisi minuuttia. Kotona sitten puhuttiin auki, mikä päivässä oli mennyt pieleen. Minua harmitti, että olin purkanut oman yltiösentimentaalisuuteni mieheen. Miestä harmitti, ettei ollut tullut edes ajatelleeksi, että äitienpäivä on uudelle äidille iso asia. Halattiin ja syötiin hyvät pihvit. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Seuraavana päivänä sain kortin. Ilmeisesti "Sorry honey, I f*cked up" -kortteja on melkoinen valikoima, haha. Eilen se vei minut Victoria's Secretiin, ja sain valkata mieluisia juttuja. Sitten se katosi omille teilleen ja kotiin tullessaan sanoi, että sillä on minulle lahja, eikä tällä lahjalla ole mitään tekemistä hänen "mokaamansa" (his words, not mine) äitienpäivän kanssa.

Rubiinikaulakoru (rubiini on meidän neidin birthstone). Ympärillä pikkutimantteja.

Oli kuulemma miettinyt tätä jo pitkään. Halusi antaa sen minulle random-päivänä, koska fight the man, you know. Sanoi, että hän ei hemmottele minua tarpeeksi (hemmotteleehan!). Halusi antaa minulle jotain merkityksellistä. Jotain, jonka neiti nyttynen voisi haluta itselleen sitten joskus. Perintökalleus.

Arvatkaapa harmittaako se sunnuntainen harmitus vieläkin enemmän? Voinpahan tuntea itseni typeräksi nyt kaunis kaulakoru kaulassa.

On se vaan aika kiva, tuo mies. Yritän muistaa sen tosiseikan seuraavan kerran, kun pistän loukkaantuen jostain mitättömästä asiasta.

Hävettää

Olen huomannut itsestäni tänään hyvin epäilyttäviä ja mahdollisesti epämiellyttäviä piirteitä. Nämä huomiot eivät varsinaisesti ole harvinaisia, mutta tänään on melkein jo hävettänyt.

Yksi työkaveri tykkää vähän liioitella ja kerskua. Kaikkea ja kaikesta mahdollisesta. Kertoo tarinoita, jotka luulee meidän muiden nielevän ihan tuosta vain. Valehtelee päin naamaa, välillä toisten kustannuksella. On kaikessa parempi kuin kukaan muu. Normaalisti noille jutuille on tullut naureskeltua, mutta tänään minulla keitti yli, vaikka olisin voinut antaa vanhan miehen taas laskea luikuria.

Yksi niistä harvoista varsinaista tehtävistä, joita minulle on annettu, on sisäisten postituslistojen ylläpitäminen. Sain päivitettävän listan alunperin kerskujalta. Hyvin pian löysin virheitä virheiden perään ja olenkin työskennellyt verrattain paljon listan korjaamisen parissa. Kerskuja on kuitenkin kerskunut ylläpitäneensä omaa listaansa tämän koko ajan; tarjosipa päivitettyä listaansa viime viikolla minulle, jos vaikka tarvitsisin. Ei siinä muuten mitään, mutta herra itse ei siedä ollenkaan, jos joku yrittää puuttua hänen reviirilleen (portti) kuuluviin juttuihin.

Tänä aamuna sain puhelun kerskujalta. Hän pyysi minua lähettämään oman listani hänelle, jotta hän voisi alkaa päivittää sitä. Yritin kysyä kohteliaasti, miksi hän tuntee tarvetta päivittää listaa, vaikka se on minun vastuulla. "Koska pomo pyysi." Hmm, eipä kuulostanut pomon puheilta, sillä pomo on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen, että hän ei halua liian montaa kokkia yhden sopan keittoon. Kysyin, milloin pomo oli tällaista sanonut. "Eilen." Sanoin, että juttelen pomon kanssa asiasta, sillä minä olin saanut erilaista tietoa.

Olisin toki voinut antaa koko tilanteen olla, mutta koska olen tämmöinen ikävä ihminen, niin soitin pomolle, joka ei yllättäen ollut kuullut koko asiasta mitään. Soitin takaisin kerskurille, joka väitti, että pomo on menettänyt järkensä. Pomon on myöskin kuulemma turha tulla itkemään minun lähdön jälkeen, sillä nyt hän ei aio päivittää koko listaa. Sanoin, että jos hänen tekee mieli päivittää listaa, sen kuin päivittää. Minun listani on kuitenkin se virallinen lista. Ja minun lähtöni jälkeen minun korvaajani ottaa vastuun postiasioista, eikä se korvaaja ole kerskuja.

Pomo laittoi asiasta kerskurille vielä sähköpostiakin. Muahahahaa.

Huomasin hykerteleväni koko aamupäivän, ja sitten alkoi nolottaa. Kunnes äsken kerskurilta tuli sähköpostia, jossa hän ilmoitti löytäneensä virheen minun listalta. Yhdeltä postiasemalta puuttui kuulemma kaikkien nimet. Pyysin kerskuria siirtämään Excel-taulukkoa pari pykälää vasemmalle, nimet olivat piilossa.

Eipä ole tullut vastausta. Nolottaakohan sitäkin?

Ehkäpä olen huomenna vähän kypsempi taas. Sitä odotellessa.

USA ja Suomi tappeli...

Katsottiin viikko sitten S:n ja meidän kaverin kanssa paikallista jalkapalloa. Jännän mittelön lomassa töllöstä tuli erään pankin mainos, jossa kerskuttiin, miten helppoa shekkien talletus nykyisin onkaan! Sen kun vain ajaa hurautat lähimmälle kyseisen pankin automaatille ja sujautat shekin sinne. Saat todisteeksi kuitin, jossa on ihan kuva shekistäsi! Idioottivarma systeemi.

Minun suusta pääsi ihan varoittamatta pieni nauruntyrskähdys. Kun meidän vieras katsahti minuun kysyvästi, oli pakko vähän selittää. "I'm sorry, but I can't be too impressed by that." Katsos, kun meillä Suomessa ollaan valovuosia edellä koko pankkitouhuissa; en ollut ennen tänne muuttoa edes koskaan kirjoittanut shekkiä, ja täällä shekkivihkon omistaminen on melkein välttämättömyys, ainakin jos asuu vuokralla.

S:kin yhtyi minun pankkivalistukseen ja sanoi, että Suomessa voi hoitaa lähes kaikki pankkiasiat netin kautta. Tilisiirrot, laskujenmaksamiset ynnä muut. Täällähän kyseisten askareiden hoito ei olekaan ihan yhtä simppeliä.

Kaveri katsoi meitä edelleen vähän hölmistyneesti, mutta pysytteli hiljaa, vaikka tyypin asenne yleensä onkin Team America -henkinen ("America, f*ck yeah!"). Sanoin vielä loppukaneetiksi, että Suomen kokoisessa maassa tuollainen systeemi on vielä suhteellisen helppo pistää pystyyn. Täällä pitäisi aloittaa melko mittavan kokoinen asenne- ja teknologiaremontti.

Yritän yleensä välttää tällaista Suomi-hehkutusta, sillä eihän Suomessa todellakaan ole kaikki paremmin (tai huonommin), vaikka Newsweek aikoinaan Suomen sijoittikin maiden välisessä vertailussa  ykköseksi, USA:n yhdenneksitoista. Molemmissa maissa riittää silti paljon, paljon parannettavaa, vaikka täällä meinaakin vähän väkisin iskeä Suomi-ylpeys. Tai ehkä kyse ei olekaan ylpeydestä, vaan mukavuudenhalusta, vanhoihin tapoihin kangistumisesta. En halua kirjoittaa shekkejä, sillä olen tottunut maksamaan vuokran netissä. Maassa kuitenkin mennään maan tavalla, kunnes maan tavat muuttuvat, jos ovat muuttuakseen.

Pienoinen USA-ylpeyskin nosti päätään tässä viikonloppuna. Annoin sopan kuitenkin kiehua vain omassa päässäni, enkä mennyt avautumaan kenellekään (paitsi ehkä pikkuisen S:lle). Vanhassa kunnon Facebookissa joku oli postannut jonkun YouTube-videon, jossa auton puskuri irtoaa. Videon nimi oli Viisaat amerikkalaiset hinaa autoa. Videon kuvaus: "Tyypillisiä amerikkalaisia --katso loppuun asti.. xDDDDDDDDDDD"

YouTuben kommenteista paistaa taas sellainen perustelematon ylimielisyys, että oikein oksettaa. Tässä vain muutama ote, näiden jälkeen en enää viitsinyt lukea pidemmälle. Nauraa saa, mutta järjetön yleistäminen on idioottimaista:

"Muahaahah xD Juu Jenkit osaa kyllä hommansa, Nimittäin olla naurettavia! xD"

"Eikös tämä kansa ole käynyt kuussakin???"

"Kunnia ja ylistys eliökunnan häpeäpilkulle, AMERIKKALAISILLE!!!"

"Nomutta? eihän tässä videossa ollut mitään ihmeellistä. Tavallisia amerikkalaisiahan ne vaan oli. Odotitteko jotain muuta? Todistetusti maailman tyhmin kansa. Itsekeskeisiä paskoja koko sakki. Läskejä ja tyhmiä."

"Perusjenkkei.."

Mikä on perusjenkki? Onko se newyorkilainen businessnainen vai kenties losangelesilainen kotiäiti? Ehkäpä se onkin kansasilainen maanviljelijä tai alabamalainen professori. Monien mielestä tyypillisiä amerikkalaisia tai perusjenkkejä yhdistää yksi tekijä: tyhmyys. Tämä jos mikä nostaa minun niskavillat pystyyn. Käykääpä vaikka ihan itse katsomassa, onko sitä perusjenkkiä edes olemassa, älkääkä perustako mielipiteitänne Amerikan hauskimpiin kotivideoihin. Niin, ja missä on todistettu, että amerikkalaiset ovat maailman tyhmin kansa, ja millä mittapuulla?

Eikö Suomessa kukaan ole muka mokannut autonhinaushommissa (tai missään muussakaan)? Mikä on perussuomalainen? Timo Soini?

En usko.

*****

Fakta #59: Mursin ala-asteikäisenä olkavarteni pelleillessäni laskettelurinteessä, enkä edes ole tyhmä, läski, itsekeskeinen paska (tai en ainakaan kaikkia noita yhtä aikaa), eli "tavallinen amerikkalainen".

10

Melkoista rimakauhua ja rakkautta on ollut havaittavissa viime päivien aikoina. Sekä täällä että siellä. On tullut nahisteltua niin typeristä ja täysin turhista asioista, että ihan hävettää. Onneksi ollaan aika hyviä sopimaan. Nyt on kaikki taas erinomaisesti.

Stressi ja jännitys eivät ole hyvä yhdistelmä. S on stressaantunut töiden, muuton, veljen häiden, kissan kuljetuksen, ynnä muiden asioiden takia. Minä olen keskittynyt kauhistelemaan sitä, että jäljellä on enää yksi viikonloppu ilman S:n läsnäoloa. Totta kai olen siitä enemmän kuin iloinen, mutta kyllä se samalla vetää vähän vakavaksi. Tähän on kuitenkin lopulta tultu, vaikka melkoisen kivinen taival on käyty läpi. Ei sitä olisi uskonut, enkä taida uskoakaan, ennen kuin pääsen halaamaan S:ää Helsinki-Vantaalla.

Tuntuu pikkuisen pahalta, että S on lähdössä USA:sta vähän sillanpolttomeiningillä. "You know what, I just don't give a damn anymore" on kuulunut aika monta kertaa. Se on väsynyt työkuvioihin, perhedraamaan ja sen sellaiseen. Eiliset polttaritkin olivat menneet penkin alle, vaikka S teki kaikkensa, että veli olisi viihtynyt. Viihtymisen sijaan veli oli näyttänyt pitkää naamaa ja valittanut, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Tänä aamuna linjojen päässä oli aika masentunut ja turhautunut mies. Kaiken lisäksi se oli pelännyt, että se jotenkin riskeeraa meidän välit juhlimalla veljensä polttareita. Höpö höpö, sanoin minä. Tai siis don't be silly.

Vannottiin eilen, että nyt ei nahistella eikä kinastella enää kertaakaan näiden kymmenen jäljellä olevan päivän aikana. Turhaa touhua se semmoinen onkin. Varsinkin nyt, kun kaiken järjen mukaan pitäisi olla vain innoissaan ja onnellinen. Ja onhan sitä; sitä vain sattuu myös olemaan välillä ylidramaattinen ja väsynyt.

Juuri nyt katson, kun S nukkuu kissansa kanssa. Odottelen rauhassa, että kaksikko herää. Heräämisen jälkeen vuorossa on pakkaamista ja olympialaisten katsomista. Enpä usko, että nyt edes kykenisin murjottamaan.