37 arkipäiväistä kulttuurieroa*

*Merkintä saattaa sisältää älytöntä yleistystä ja jotain huumorintapaista.

1. TV-ohjelmissa ei ilmoiteta erikseen mainoskatkoja hienoilla tunnareilla kuten Suomessa. Ne vain alkavat ja loppuvat, ja niitä on paljon useammin kuin Suomessa. Toisaalta ne ovat hieman lyhyempiä, sillä "tunnin" ohjelma kestää täälläkin tunnin. Vessassa tai jääkaapilla täytyy siis käydä nopeammin. Tai sitten voi vain tallentaa ohjelma ja kelata mainoskatkon ohi, niin kuin normaalit ihmiset. Ohjelmat myös oikeasti alkavat ilmoitettuna aikana.

2. Teksti-TV:n faneille (221, 235 💙) huonoja uutisia: sitä ei ole.

3. Kalenteriviikko alkaa sunnuntaista, vaikka sunnuntai lasketaan vielä viikonloppuun. What?

4. Ostoskärryjen takapyörät on lukittu, eli kärryt ovat jäykempiä ohjattavia, eivätkä ne todellakaan liiku sivusuunnassa. IKEAssa käydessä onkin outoa, kun kärryissä on neljä kääntyvää rengasta. Jämäköihin ostoskärryihin tottuneelle se on melkoista seilaamista mutkaisilla käytävillä.

5. Puheluista maksavat sekä soittaja että vastaanottaja. Nykyisin monella on rajaton määrä puheluminuutteja, mutta meillä oli ennen liittymä, johon sisältyi 700 minuuttia meidän kahden kesken jaettuna. Ne kuluivat, vaikka olisi vastannut puhelinmyyjän soittoon. Liittymät ovat kaiken lisäksi todella kalliita Suomeen verrattuna. Perheliittymät ovat edullisempia kuin yhden hengen liittymä. Esimerkiksi meidän operaattorilla, T-Mobilella, joka taitaa olla yksi halvimpia vaihtoehtoja (ehkäpä sen vuoksi, että kuuluvuus taajama-alueiden ulkopuolella ei ole huippuluokkaa, tai edes olemassa) tarjoaa nykyisin rajatonta pakettia (puhelut, tekstarit, data), jossa yhden hengen liittymä maksaa $70, kahden hengen $120 (eli $60 per nenä), kolmen hengen $140 ($47/hlö) ja neljän hengen $160 ($40/hlö). Hintaan tosiin kuuluu Netflix.

6. Julkisten vessojen ovet aukeavat useimmiten sisään päin ja niissä on niin isot raot, että sisälle näkee helposti. Ahtaissa kopeissa harrastetun vessajoogan ystäville tämä on hyvä uutinen.

7. Vessoista puheen ollen, kokolattiamatot. Niitä on vähän joka paikassa, joissain tapauksissa jopa kylpyhuoneessa ja vessanpöntön ympärillä. Ihan oikeasti.

8. Kokolattiamatoista puheen ollen, kengät jalassa sisällä löntöstely. Olen joskus ollut hotellihuoneissa, joissa ei tee mieli ottaa kenkiä pois jalasta, sillä muutkaan eivät ole niitä ottaneet pois. Se lika on siellä matossa, ja pysyy. Nimimerkillä: Kokolattiamaton pois repinyt ja sen takia melkein oksentanut vm. -84.

9. Autoissa ei ole pakko käyttää ajovaloja päivällä. Meidänkin autossa on sensorit, jotka laittavat valot automaattisesti päälle, kun tulee hämärää, tai tuulilasinpyyhkijät ovat päällä.

10. Useissa osavaltioissa, kuten esimerkiksi Kansasissa, ei ole rekisterikilpiä auton etuosassa. Eteen voikin ostaa vaikka tämmöisen koristekilven:

Kuva täältä.

11. Punaisissa valoissa saa kääntyä oikealle pysähtymisen jälkeen, ellei sitä ole erikseen kielletty.

12. Moottoripyöräilijöiden ei tarvitse käyttää kypärää joissakin osavaltioissa, kuten nyt esimerkiksi Kansasissa. 19 osavaltiota vaatii kypärää käytettäväksi koko ajan.

13. Kotien etuovet aukeavat useimmiten sisään päin. Normaalit ulko-ovet saa nostettua helposti irti saranoiltaan, mikä on erinomainen juttu, jos sisälle pitää saada joku isompi mööpeli, kuten massiivinen sohva tai jääkaappi (meilläkin muuton yhteydessä piti irrottaa ovi), mutta huonompi juttu, jos joku rosmo tekee sen yllättäen, joten on turvallisempaa, että saranat ovat sisäpuolella. Joidenkin alueiden rakennuskooditkin sanelevat, että oven pitää aueta sisälle. Poliisit siis voivat ihan oikeasti potkaista oven sisään, toisin kuin Suomessa.

14. Ovissa on usein nupit, ei kahvat. Olen saattanut avautua tästä aiemminkin. Ja vielä aiemminkin.

15. Ikkunat aukeavat liu'uttamalla niitä ylös tai sivulle, ei useinkaan ulos- tai sisäänpäin.

16. Kaksivipuiset hanat. Meillä ei ole talossa yhtään "suomalaista" hanaa. Vielä.

17. Käsisuihkut ovat melko vieras käsite, erityisesti bidee-sellaiset. Niitä on ollut ikävä lasten kanssa erinäisiä juttuja puuhastellessa (lue: pestessä). Suihkuissakin on usein pelkkä seinässä kiinni oleva suihkupää, joka on monesti vielä todella alhaalla. Tällaisille hobiteille se ei ole ongelma, mutta pidemmille ihmisille kyllä, kun suihku osuu jonnekin kainaloiden kohdalle. Meille vaihdettiin melkein heti ensitöikseen uudessa talossa irroitettavat suihkupäät. Vuokra-asunnossakin sen tein, asensin vain tönkön antiikkisuihkuttelijan takaisin paikoilleen ennen poismuuttoa.

18. Vessanpönttöjen horaisema vesimäärä on hurja verrattuna suomalaiseen. Vanhemmat pöntöt humputtelevat menemään kolmesta ja puolesta gallonasta (13 litraa) jopa seitsemään (26 litraa!), uudet pöntöt taas saavat käyttää korkeintaan 1,6 gallonaa (6 litraa) per vetäisy. Suomessa vanhatkin pöntöt imaisevat 9 litraa, uudet 4 litraa isoon ja 2 litraa pieneen.

19. MITTAYKSIKÖNPERKELEET.

20. Tiedättekö mitä, täällä puhutaan ihan eri kieltä kuin Suomessa! Edes finlandssvenskalla ei pärjää.

21. Jos osaa englantia, voi joutua tilanteisiin, joissa pitää höpötellä aivan tyhjänpäivisiä. Aiheena voi olla esimerkiksi sää, vaikka ihan jokainen on varmasti jo ihan itse huomannut, että tänään paistaa aurinko, ja saattaapa joku kysyä, mitä sinulle kuuluu, vaikkei ole oikeasti kiinnostunut kuulemaan peräpukamistasi.

22. Deodorantit ja pesuaineet ovat monen, myös armaan aviomieheni, mielestä eri makuisia (flavor) eivätkä hajuisia/tuoksuisia (scent). Itse pidättäydyn itsepintaisesti jälkimmäisessä, sillä en harrasta dödön syömistä.

23. Ruokakaupassa on usein töissä ihmisiä, joiden työnkuvaan kuuluu ostosten kassiin laittaminen (sacker). Jos erillistä kassittajaa ei ole, myyjä laittaa ostokset pusseihin puolestasi.

24. Hedelmiä ja vihanneksia ei punnita ja hinnoitella itse, vaan kassa hoitaa sen puolestasi.

25. Kaupoissa tuotteiden hinta ilmoitetaan verottomana ja osavaltiokohtaiset verot lisätään kassalla.

26. Vaikka nettipankit ovat parantuneet huimasti siitä, kun tänne muutin, niin jotkut jutut pitää maksaa edelleen shekeillä.

27. Amerikkalaiset rakastavat jääpaloja. Niitä pystyy ostamaan pussissa kaupoista ja huoltoasemilta, joten kylmälaukussa jäihin hukutetut kaljat limpparit pysyvät todella kylminä. Pakastimissa on usein jääpalakoneet. Jos tilaat ravintolassa Cokiksen, saat lasin, joka on täpötäynnä jäitä, mutta...

28. Lähes poikkeuksetta soft drinks, eli alkoholittomat juomat (maitoa lukuunottamatta) sisältävät free refills, eli saat juoda limsaa sydämesi kyllyydestä rajattomasti yhteen kiinteään hintaan.

29. Light-oluet ja peruslagerit ovat todella suosittuja (ja mauttomia), vaikka nykyisin pienpanimoita ja samalla erikoisempia oluita ilmestyykin kuin sieniä sateella. Pelkästään Kansas Cityssäkin niitä on parikymmentä.

30. Joissakin osavaltioissa, kuten naapurissamme Missourissa, ruokakaupasta saa kaljaa, viiniä ja viinaa. Tällä puolen rajaa ruokakaupat saavat myydä korkeintaan 3,2-prosenttista olutta. Joissakin osavaltioissa taas on erikseen viini- ja viinakauppa, jossa ei myydä olutta. Sitä taas saa sitten perusmarketista tai huoltoasemalta. Onpa olemassa sitten myös piirikuntia, joissa ei myydä alkoholia ollenkaan.

31. Tölkeistä ja pulloista ei (paria osavaltiota lukuunottamatta) saa takaisin panttia, joten ne päätyvät valitettavan usein roskiin, vaikka kierrätysmahdollisuuksiakin useimmiten on.

32. Vakuutusten hinta on järkyttävä. Siis ihan oikeasti.

33. TV-kanavien määrä huimaa päätä. Jos maksaa (mansikoita) kaapelipaketista, niitä on satoja. Antennillakin niitä saa suurkaupunkialueella kymmeniä, ilmaiseksi.

34. Kirosanat ja alastomuus ovat big no-no. Radiossa soitetaan valmiiksi sensuroituja versioita kirosanoja sisältävistä lauluista. Telkkarin puolella täysi alastomuus ja roisimpi kielenkäyttö on sallittua vain (lisä)maksullisilla kanavilla, kuten HBO.

35. Ruokailuvälineiden käyttö, eli veitsi-impotenssi (kiitos vain eräälle lukijalle tästä termistä!). Erotut varmasti joukosta, jos käytät haarukkaa JA veistä kuten suomalaiset yleensä.

36. Ruokailuvälineiden käyttämättömyys. Ravintoloissa on melkein aina annoksia, jotka on tarkoitettu syötäväksi käsin. Hampurilaiset, pizzat, wingsit, nachot. Kaikkia noita olen yrittänyt haarukalla ja veitsellä aikonaan teurastaa (epäuskoisten katseiden kera), mutta nykysisin olen jo niin amerikkalainen, että nappaan erinäisiä kastikkeita tirisevät ja tiputtelevat ruoat reippaasti kouraan ja pistän ääntä kohti.

37. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, ainakaan tähän aikaan vuodesta: MM-jääkiekon päälle ei ymmärretä yhtään MITÄÄN! Pelit tulevat tänä vuonna pelkästään NHL Network -kanavalta, jota meillä ei tietenkään ole. No, onneksi nykyteknologia auttaa; katselen nytkin USA-Kanada-peliä, hähhäähhäää.

Aiempia kulttuurierolistauksia löytyy mm. täältä. Bonuksena merkinnän kommenteissa on hyviä ja luotettavia, varmasti suomea äidinkielenään puhuvien ja erityisesti kirjoittavien ihmisten tarjoamia lainamahdollisuuksia.

Keksitkö lisää? Päästäänkö neljäänkymmeneen eroavaisuuteen?

Lisätty myöhemmin: Lapsen koulutehtäviä juuri tutkiessani (pois heittäessäni, kröhöm...) tuli mieleen, että numero 7 kirjoitetaan käsin eri tavalla kuin Suomessa, eli ilman poikkiviivaa.

1,5 miljardia

Näin viime yönä sellaista painajaista, että voitin lotossa 20 miljoonaa.

Tänään on jaossa Yhdysvaltain ja koko maailman historian suurin (ja edelleen kasvava!) lottopotti, arviolta 1,5 miljardia dollaria (1,38 miljardia euroa). Kyllä, miljardia. Sosiaalinen media on luonnollisesti ollut sekaisin. Monet kerjäävät klikkejä ja tykkäyksiä lupaamalla voittopotistaan osan kaikille kuvaansa jakaneille. Jotkut naureskelevat muiden hössötykselle. Osa on unohtanut, miten matematiikka toimii:

No ei nyt ihan... Kuva täältä.

Mekin toki maksoimme tyhmyysveroa parin rivin verran, ja nyt sitten jännitetään, miten illalla käy. Olen ehtinyt tietysti jälleen kerran haaveilla, mitä noilla rikkauksilla tekisin. Kysyin jo puolitosissani mieheltäkin, haluaisiko hän jäädä tähän taloon asumaan, kun voitamme.

Kun viimeksi kihahdutin pissan päähän, haaveet olivat verrattain maltillisia, sillä voittopotti oli vain 70 miljoonaa dollaria. Vaikka päädyin haaveissani lopulta Kim Kardashianin bestikseksi, niin tosiasiahan on, että 70 milliä (miinus verot) olisi mällätty aika äkkiä niillä haaveilemillani maailmanympärysmatkoilla ja huviloilla ympäri Yhdysvaltoja. Toisinpa olisi, kun olisi miljardööri. Pitäisi oikein yrittämällä yrittää päästä rahoistaan eroon.

Paras kaverini havittelee rahojani. Kuva täältä.

Näin viime yönä painajaista, että voitimme vain 20 miljoonaa dollaria. Ahdistuin ensin kamalasti, kun se jättipotti meni sivu suun. Olin lopulta kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että olin voittanut edes jotain, ja sitten pelkäsin kadottavani lottokupongin. Meillä oli ilmeisesti edellisenäkin päivänä käynyt joku pitkäkyntinen, joka oli kaivellut laatikkomme läpi lottovoittojen toivossa. Kun löysin kupongille hyvän säilytyspaikan (miehen alusvaatelaatikko), rupesin miettimään, miten haluaisin vaikkapa maksaa ystävien talolainat pois, mutta rajan vetäminen olisi hankalaa. Kuka olisi se ensimmäinen kaveri, joka jäisi auttamisen ulkopuolelle? Ja taas ahdisti.

Heräsin tähän aamuun edelleen wannabe-miljonäärinä. Vaikka elämässä ei tälläkään hetkellä ole juuri valittamista, niin kyllä tilille mahtuisi vielä monta nollaa lisää. Pääsisin eroon viimeinkin näistä kokolattiamatoista, joille Sisu oksensi viimeksi tänä aamuna. Voisin rakentaa hyvällä omallatunnolla myös kellariin saunan. Voisin käydä Suomessa useammin. Voisin ostaa isomman auton, jottei meidän tarvitsisi yrittää sulloutua pieneen Ford Focukseen kahden lapsen ja kahden koiran kanssa, kun menemme mökille.

Saavutan nuo haaveet toivottavasti joskus ilman lottovoittoakin. Osan voisin toteuttaa jo nyt, jos en olisi niin perhanan pihi, mitä tuollaisiin juttuihin tulee. Juttuihin, joita ilman pärjään. Sen voin siis luvata, että jos tänä iltana osuu rahallinen onni kohdalle, niin otan mattopuukon esille ja teurastan nämä kokolattiamatot ihan omakätisesti ja välittömästi.

Vähän isompiin haaveisiin kuuluisi oman baarin avaaminen, ehkäpä Emporiaan. Jostain syystä se on aina kiehtonut ajatuksena, mutta en koskaan uskaltaisi ottaa sellaista riskiä - ellei tosiaan tilillä olisi sellaisia lukuja, ettei yksi epäonnistunut baarikokeilu siellä juuri näkyisi.

Mitäs muuta? Näyttäisin lapsille ja itsellenikin maailmaa. Rakentaisin oman talon. Ostaisin Suomesta kesämökin. Hommaisin kausikortin Royalsien ja Chiefsien peleihin. Ehkä rupeaisin NHL-joukkueen omistajaksi. Kansas City Finlanders. Antaisin rahaa hyväntekeväisyyteen. Adoptoisin kaikki maailman kodittomat eläimet.

Tuo puolitoista miljardia on niin hirvittävän iso luku, että pää sekoaisi. Pitäisi varmasti tehdä töitä, että ote normaaliin elämään säilyisi. "Onneksi" nuo voittomahdollisuudet ovat verrattain heikot, joten tuskin tarvitsee vaivata päätään näillä asioilla.

Ilmoitin varuilta kuitenkin äsken miehelle, että ostamme NHL-joukkueen.

Perinneperjantai: Löysässä hirressä

Elellään helmikuuta 2007. Scotty oli Marylandissa ja uudessa työssään sen verran tyytymätön ja yksinäinen, että haikaili tämmöisen suomalaisen tytönhupakon perään vaikeista olosuhteista huolimatta, tai ehkä niiden takia. Kuten jo silloin kirjoittelin, epäilin Suurimman Ikävän johtuvan olemattomasta ystäväpiiristä ja kiinnostavan tyttöseuran puutteesta. Myöhemmin selvisi, että olin oikeassa. Tavallaan.

Selvistä vesistä ei siis vielä voida missään nimessä puhua, vaan kahden nuoren epätoivoisista päiväunista ja todellisuudesta irrallaan olevista haaveista. Ehkäpä meidän myöhemmätkin ratkaisut voisi sellaisiksi laskea, mutta koska ne toivat toivotun tuloksen, ne olivat tietenkin tarkoin harkittuja peliliikkeitä.

Nuoruuden höperyyksistä puheen ollen -- siis anteeksi, miten ihmeessä olen voinut kannustaa Coltseja ja Peyton Manningia? Ja tuo viisisivuinen essee, jota niin ahkerasti ja tunnollisesti alla olevissa kirjoituksissa teen... Uskotteko, jos sanon, että sain siitä täydet pisteet ja kurssista arvosanaksi A:n?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 2.2.2007 klo 21:42

Perjantai-iltaa

Tulin aamulla siihen tulokseen, että olen laiskuuden perikuva. Tänään olisi ollut yksi luento, yhdeltätoista. Nukuin pommiin. Syytän siitä Soilea ja sen eilen hajonnutta nilkkaa. Se ei ollut lähdössä kouluun (koska ei oikein voinut kävellä) eikä siis ollut potkimassa minua sängystä (ilmapatjalta) ylös. Ei kai sillä kipeällä nilkalla olisi voinut potkiakaan. Heräsin sitten kahdeltatoista. Sen jälkeen olen tehnyt... itsestäni pellen. No en ihan, mut en kyllä saanut aikaiseksi mitään järkevääkään.

No olenpa suunnitellut sentäs itselleni tatuointia. En vielä tiedä, milloin saan aikaiseksi sellaisen otettua, mutta varmaan ihan lähiaikoina. Huihui. Enpä olisi uskonut, että tämmöiseenkin höynähdän, mutta onpa tässä tullut tehtyä muitakin asioita, joita ei olisi uskonut tekevänsä. Nii.

Kohta lähdetään potilaan kanssa ulos, jos kävisi taas vähän pelailemassa biljardia. Kai se on meidän velvollisuus, kun kolme, eipäs kun neljä ihmistä on jo pyydellyt meitä tänään liikenteeseen. Rankkaa tää vaihtarina olo. Ennen velvollisuuksia taidan vielä soittaa Scottylle. Ehkä. Varmasti. Oon heikko, en osaa olla puhumatta sen kanssa.

Have a good one.

Maanantai 5.2.2007 klo 02:04

What If We Could?

The Colts win, f**k yeah. Käytiin siis katsomassa Super Bowl -spektaakkeli Anthonyn luona. Itse herra ei onneksi ollut koko aikaa paikalla, saatiin viettää rauhallisesti aikaa Jessen, Soilen, JW:n ja Joshin kanssa syöden pizzaa ja juoden Bud Lightia. Kuinka amerikkalaista! Itse ottelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta mainokset veivät voiton yhden touchdownin verran.

Ottelun jälkeen istuttiin iltaa katsellen elokuvia ja Family Guyta. Puhelin soi kymmenen jälkeen. Scottyhan se oli. Olin hieman sekaisin ja hämilläni puhelun jälkeen, noin lievästi sanottuna. Scotty sanoi nyt ensimmäistä kertaa suoraan, että se haluaa vielä löytää tästä tilanteesta jonkun pakokeinon (esim. vaihtamalla työpaikkaa). Se oli kertonut tänään minusta jollekin kaverilleen Super Bowlin aikaan. Oli kuulemma tullut nostalginen olo, eikä ollut osannut ajatella sitten muuta kuin minua. Se kysyi, mitkä meidän mahdollisuudet olisivat ilman näitä olosuhteita.

Nyt on todella sekava olo. Olin jotenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että on päästettävä irti, vaikken sitä ole halunnutkaan. Tuo puhelu heitti kaiken päälaelleen, mutta hyvällä tavalla. Tai no ainakin mukavalla, lämmittävällä tavalla, vaikka kyllähän tämä taas tekee asioista monimutkaisempia.

Toisaalta mietityttää, olisiko Scotty tuota mieltä, jos sillä olisi siellä laaja ystäväpiiri ja paljon tyttöjä ympärillä. Nyt sillä on ikävä minua ja kaikkea, mitä se jätti jälkeensä, kun muutti pois. Noh, pitänee antaa taas ajan kulua, katsella ihan rauhassa, keskittyä vielä olemaan "sitoutunut" siihen ihmiseen.

Haluaisin mennä nukkumaan, mutten voi. Pitää lukea vielä kirjaa, jos meinaa huomenna kirjoittaa viisisivuisen esseen. Oh joy. Ihan kuin voisin keskittyä taas mihinkään muuhun kuin yhteen ajatukseen.

Tiistai 6.2.2007 klo 04:50

You Make Me Smile

Nyt väsyttää sen verran, että on leikittävä pikakirjoittajaa. On kirjoitettava asiat itselleen ylös, ennen kuin unohdan yön aikana kaiken. As if.

Scotty soitti taas. Juteltiin puolitoista tuntia. Olipahan ehkä elämäni kallein puhelu. Ja jännittävin. Hurjin. Se oli tänään (pitäisi kai puhua eilisestä) mietiskellyt meidän mahdollisuuksia koko kahdeksan tunnin työpäivän ajan ja sen jälkeen vielä kolme tuntia sängyssä maaten. Ja sen jälkeen tunnin verran äitinsä kanssa puhelimessa. Kyllä se nyt vähän näyttäisi siltä, että tässä vielä yritetään jollakin keinolla kulkea samaa polkua, ainakin jonkin matkaa. Tarkoittaisi kyllä tulevaisuudessa minulle aika hurjia muutoksia elämään, mutta sou not, elämä on. Onneksi vielä ei tarvitse päättää varmaksi mitään, vaikka se leikillään minua kosikin. En suostunut, kun ei suostunut ostamaan timanttisormusta. Ei kuulemma uskalla, kun söin edellisen sormuksen (sipulirengas).

Scotty kysyi minulta puhelimessa, muistanko, kun hän sanoi minulle "älä koskaan muutu" kun viimeksi nähtiin. En muistanut. Kaikki se itkeminen varmaan harhautti vähän, sai unohtelemaan noinkin tärkeitä asioita. En halua muuttua, jos se mies kerran tykkää minusta tämmöisenä. Sanoi se kyllä, että viisaammaksi saan tulla, jos haluan. Kiva kiitti.

Pari päivää sitten tilanne oli täysin toinen, nyt kaikki heitti taas kuperkeikkaa. Eipähän puutu jännitystä elämästä. Ei silti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. On vain kiva tietää, että toinenkin haluaa vielä pyristellä. Nytpähän voidaan ainakin pyristellä samaan suuntaan.

Olen tänään tehnyt kaikkeni vältelläkseni koulutehtävien tekemistä. Senpä takia istun tähän aikaan hereillä kuuntelemassa musiikkia ja kirjoittamassa blogiin. Viisisivuinen essee on lopetuskappaletta vaille valmis. Kirjoitin kirjoitelman lopulta parissa tunnissa. Kannatti viivytellä koko päivä. Käytiin muun muassa katsomassa, kun Jesse otti tatuoinnin. Sen jälkeen tultiin (muka) kirjoittamaan esseitä. No, Scotty soitti sopivasti. Sen jälkeen sain jo aloitettua esseen. Reilun sivullisen jälkeen Jesse laittoi Soilelle viestiä, että ovat pelaamassa biljardia. Otettiin "haaste" vastaan ja käytiin pelailemassa ja juttelemassa asioista mm. JW:n kanssa. Sen jälkeen olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä kirjoittamiseen, mutta Scotty on pyörinyt päässä paljon enemmän kuin juutalaisvainot ja The Pianist -elokuva.

Miehet! Kuka ne keksi? (Keksimisestä tuli mieleen, että keksin tänään kisulle*, aka Kittylle uuden nimen: Skitty. Ahhahaa. Joo, menen nukkumaan. Keksi.)

*Scottyn antama pehmokissa.

Männävuosi

Tammikuussa:

• Eräs ylimielinen suomalainen sulatteli jouluruokien lisäksi jäätyneitä vesiputkia.
• Blogin luetuin teksti ilmestyi. Finterest.
• Meillä nautittiin mummon ja isotädin seurasta ja kiroiltiin lentokenttiä.
• Ostin kesälomaliput Suomeen ja näin jo valmiiksi painajaisia taaperon kanssa lentämisestä.

Puolitoista vuotta.

Helmikuussa:

• Paikallisuutisissa yritettiin kehittää skandaalia kinoksista sillä aikaa, kun meillä täytettiin veroilmoitusta.
• Olympiahuuma valtasi mielen, vaikka välillä petyinkin NBC:n etiikkaan.
• Käytiin Suomi-nelikon voimin St. Louisissa soittelemassa lällällää-puheluita kotijoukoille.
• Blogin nimi vaihtui.

Lapsen fanipaita. Mies ei arvostanut.

Maaliskuussa:

• Söin pelkästään pinaattia.
• Kokeilin, miten kakkamaista elämä olisi kahden taaperon kanssa.
• Kirjoitin amerikkalaisten suhtautumisesta alastomuuteen. Ja vähän omastakin.
• Puuhasteltiin vähän sisällä ja enemmän ulkona.

Esittelin myös kuvankäsittelytaitojani. Nuo ruusupuskat muuten kuoli. Joka ikinen.

Huhtikuussa:

• Yritin kuntoilla, mutta innostuin paasaamaan USA:n kaksipuoluejärjestelmästä.
• Pääsin juomaan olutta grillaamaan parkkipaikalle juoksulenkin jälkeen.
• Maalasin.
• Maalasin vähän lisää.

Järjestelin myös lapsen värikynät...

Toukokuussa:

• Kiittelin onneani, ettei teini-Anni päässyt suoltamaan ajatuksiaan kaiken kansan luettavaksi.
• Lunastin pikkuhiprakassa uhotun lupauksen ja juoksin 10 kilometriä ennen kuin täytin 30.
• Vannoin, etten käy enää ikinä lapsen kanssa kaupassa.
• Kirjoitin jenkeistä.

Piti käydä tutkimassa myös upouutta museota.

Kesäkuussa:

• Rokki soi ja vettä satoi.
• Täytin kolmekymmentä ja otin (varmaan turhaan) nokkiini.
• Jätin pakkaamisen viime tippaan.
• En kirjoittanut neljää merkintää.

Sain tatskaidean.

Heinäkuussa:

• Palasimme kylmältä mutta lämminhenkiseltä Suomen-lomalta.
• Raportoin just ja just alle kaksivuotiaan kanssa matkustamisesta.
• Kehuin asuinmaatani.
• Pohdiskelin lapsen kaksikielisyyttä ja kirjoitin formulakuskista.

Kaksi vuotta.

Elokuussa:

• Maalasin...
• Asettelin suomea ja englantia vastakkain.
• Käytännössä asuin baseball-stadionilla.
• Kärsin krapulasta.

Kesä!

Syyskuussa:

• Yllätin itsenikin aikuismaisuudellani ja kypsyydelläni.
• Scotty osti itselleen sormuksen.
• Kisun pisut aiheuttivat huolta.
• Pohdiskelin bloggaamista ja aloin uudelleenjulkaista tekstejä vanhan blogin puolelta.

Kansas City sai IKEAn, ja IKEA vakioasiakkaan.

Lokakuussa:

• Olin mukana kavereiden häissä.
• Mies vei minut treffeille.
• Kehaisin pientä amerikkalaistani.
• Jaoin amerikansuomalaiset erittäin karkeasti kolmeen ryhmään.

Voitin (teko)viiksikilpailut.

Marraskuussa:

• Maalasin!
• Käväisimme Nashvillessä.
• Tykkäsin ihan kamalasti omasta naperosta.
• Virkkasin ihan sikana hippona.

Hippo on edelleen hyllyn päällä turvassa. Ehkä annan sen lapselle 30-vuotislahjaksi.

Joulukuussa:

• Haaveilin lottomiljoonista, ja pissi nousi päähän.
• Voitto meni sivu suun, mutta sain silti uuden keittiön, koska... maalasin!
• Herkistyin joulun kunniaksi.
• En suuttunut, vaikka sain siivousvälineitä joululahjaksi.

Uusi vanha keittiö.

Tänään:

• Olen kirjoittanut tätä, koska pyykkikori on täysi, ja sille pitäisi tehdä jotain.

Kiitos kaikesta kanssakäymisestä kommenttilootassa, sähköpostilla ja Facebookissa! Se on koko tämän homman suola(inen salmiakki).

Oikein mukavaa uutta vuotta!

Perinneperjantai: Valmiiksi ikävä

Täällä on herkuteltu sen verran onnistuneesti, että ruoansulatus on ilmeisesti vienyt aimo osan aivokapasiteetista. Senpä vuoksi en edes yritä kehitellä kummoisempia esipuheita tämän viikon bloginostoille.

Sen kuitenkin sanon, että taisin olla vähän ihastunut, jos se ei välity alla olevista teksteistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 17.11.2006 klo 10:37

Miksi sinä kesytit minut?

Ei sen näin pitänyt mennä. Meidän piti vain kuluttaa aikaa yhdessä siihen asti, kun yhteinen aika loppuu. Ei pitänyt puhua tulevaisuudesta, koska sitä ei ollut.

Vaan toisinpa kävi. Ollaan kohta vietetty kaksi viikkoa yhdessä melkein vuorokaudet läpeensä. Parissa viikossakin ehtii tutustua toiseen ihmiseen, jos vain kiinnostusta riittää. Ja sitä tuntuu riittävän. Molemmin puolin. Toisaalta pari viikkoa on niin lyhyt aika, että tulevaisuudesta ei pitäisi vielä puhua, mutta koska yhteinen aika on käymässä vähiin, on pakko nostaa kissa pöydälle.

Yhteinen tulevaisuus on silti vielä tietysti aivan auki. Toisella on selkeät suunnitelmat ja edessä loistava tulevaisuus. Toisella ei. Toinen valmistuu kuukauden päästä ja tietää mitä elämältään haluaa. Toinen haahuilee päämäärättömästi ja yrittää keksiä, mikä hänestä tulee isona. Pienoinen välimatkakin lyö luonnollisesti kapuloita rattaisiin.

  

Pitää edetä rauhallisesti.

Siihen ei vain taida olla tarpeeksi aikaa.

Maanantai 20.11.2006 klo 10:36

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Mihin tämä kuukausi on livahtanut? Nyt olisi hyvä hetki keksiä joku keino, jolla ajankulun saisi pysähtymään tai ainakin hidastumaan. Joulukuun puoliväli lähestyy uhkaavasti. Toisaalta on mukava (todella mukava!) lähteä jouluksi kotiin, mutta toisaalta joulukuun puolivälin jälkeen en voi enää nähdä tiettyä amerikkalaista joka päivä. Se on vähän tyhmempi juttu.

Valvoin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitten lopulta vartin yli kahdeksaan. Ehdin nukkua kolme ja puoli tuntia, ennen kuin yötyöläinen tuli hakemaan. Mentiin katsomaan Raiders - Chiefs -ottelua Tomin luokse. Tiukan ottelun jälkeen heiteltiin vähän amerikkalaista jalkapalloa, ja sen jälkeen katsottiin vähän lisää jalkapalloa ja leikittiin Handbanana-pennun kanssa. Käytiin vielä syömässä calzonet ennen kuin mentiin nukkumaan. Kello taisi olla siinä vaiheessa seitsemän tai kahdeksan. No nyt ei väsytä.

Nyt voisi vaikka valmistautua kouluunlähtöä varten. Onhan tässä reilu vartti aikaa.

70 miljoonaa

Scotty toi tavoistaan poiketen kauppareissulta lottolappusen, jossa oli pari koneen arpomaa riviä. Toisella niistä voisi voittaa 70 miljoonan potin. Mies laittoi lipukkeen jääkaapin oveen muistuttamaan olemassaolostaan ja kiusoittelemaan kaikilla mahdollisuuksillaan. Mitähän tekisin, jos voittaisin lotossa?

En periaatteessa haluaisi muuttaa tästä talosta pois, koska amerikkalaisesta "Johnson County beigestä" lähiötalosta on vuosien saatossa tullut vähemmän amerikkalainen hartiat kipeyttäneiden maalaussessioiden ja rakennusprojektien ansiosta. Lottovoitolla voisi viimeinkin pistää lattiapinnat uusiksi, ostaa IKEAsta keittiön ja rakentaa kellariin saunan. Palkata jonkun ajamaan nurmikkoa. Kyllä kelpaisi.

Toisaalta olisi kiva muuttaa jonnekin, missä pääsisin kävellen useampaan paikkaan, enkä olisi niin (uuden) auton orja. Vaikkapa Mission Hillsiin. Onhan se vähän fiinimpää aluetta, mutta jos ostaisi sieltä sen ihan vaatimattomimman talon, vaikka miljoonalla. Voisihan senkin remontoida itselleen mieluisaksi. Voisi jopa palkata sisustussuunnittelijan ja muutaman urakoitsijan -- itse voisin mennä hoidattamaan jo valmiiksi kipeitä hartioita hierojalle ja käydä vain tasaisin väliajoin varmistamassa, että jättiremontti etenee aikataulussa ja kaikki on tehty huolella ja siististi. Jos työnjälki ei miellyttäisi, kirjoittaisin äkäisen palautteen nettiin kaiken kansan luettavaksi ja palkkaisin uuden porukan.

Mission Hills olisi siitäkin kiva, että vaikka se on lähellä varsinaista Kansas Cityä, jonka julkiset koulut ovat aika huonot, niin se kuuluu vielä Kansasin vauraimpaan piirikuntaan Johnson Countyyn, jonka koulut ovat hyviä. En haluaisi laittaa lasta yksityiskouluun, koska siellä voisi pienelle ihmiselle tulla helposti vähän etuoikeutettu olo. Olisi hyvä pitää jalat maassa.

Mission Hillsistä olisi lyhyempi matka lentokentällekin, jossa tulisi käytyä nykyistä useammin. Voisin lentää Suomeen useamman kerran vuodessa mukavasti ykkösluokassa ja nukkua makuuasennossa. Hieronnassa viimeinkin kuntoon hoidetut hartiat kiittäisivät. Lentokentilläkin voisin mennä siihen lyhyempään jonoon ja saisin parempaa palvelua. Jos lentojen kanssa tulisi ongelmia, voisin yöpyä lentokenttähotellin sviitissä ja tilata huonepalvelusta kuohuviiniä rauhoittamaan hermoja.

Toki haluaisin matkustaa muutenkin. Scottykaan ei varmaan olisi töissä, joten voisimme viettää osan vuodesta järvenrantahuvilallamme Minnesotassa ja vuoristomajallamme Coloradossa. Mukaan lähtisi tietysti hoitaja, joka huolehtisi lapsesta sillä aikaa, kun me vanhemmat kävisimme after skissä ja shampanjaillallisella viiden tähden ravintolassa. Ilman varausta olisi toki hankala saada pöytää, mutta platinum-luottokorttia vilauttamalla sekin onnistuu. Voisimme ihan rauhassa ottaa useamman lasillisen Dom Perignonia, sillä oma kuski veisi turvallisesti kotiin.

Urheilutapahtumat katsoisin aitiosta, eikä ratkaisevien otteluiden liput enää lipuisi sormien välistä. Super Bowlissa kävisin joka vuosi ja jääkiekon MM-kisat kävisin katsomassa paikan päällä. Lapsella olisi tässä vaiheessa melkein pakko olla mukana matkustava kotiopettaja, koska sen julkisen koulun vieressä oleva Mission Hillsin miljoonatalo olisi talovahdin nautittavana suurimman osan vuodessa, kun me jetsetteilisimme. Jos se talovahti julkeasisi kutsua räkänokkakavereitaan meille kylään, antaisin potkut heti, ilman irtisanomisaikaa.

Olisi varmasti hankala tietää, kuka on oikeasti ystäväni, eikä vain rahojeni perässä, joten ystäväpiiri pitäisi varmaan pistää kokonaan uusiksi. Kim Kardashian kyllä vaikuttaa vähän pääkopastaan ontolta, mutta Kimillä on sen verran rahaa omasta takaa, ettei yrittäisi hyötyä miljoonistani, joten uskoisin, että voisimme sopia olevamme sydänystäviä. Kuinkahan äkkiä kyllästyisin paparazzeihin?

Ehkäpä olisi parempi, jos lottomiljoonat menisivät sivu suun. Minusta tuli kusipää jo pelkästä ajatuksesta.

Memento

Appiukko oli aikoinaan melkoinen neiti herra etsivä. Noilta ajoilta riittää tusinoittain tarinoita, ja monta sunnuntai-illallista onkin vietetty melkoisten murhamysteerien parissa. Viime sunnuntainakin istuin appiukon kanssa sohvalla oluet kourassa katsomassa jalkapalloa ja sain kuulla mielenkiintoisen tarinan Vietnamin sodan aikana murhatusta merimiehestä, jonka tuntematon tappaja oli sattumalta päätynyt Kansas Cityyn ja appiukon piinapenkkiin vuosia myöhemmin.

Itse kertomus oli jo itsessään ällistyttävä, mutta aivot nyrjäytti lopullisesti se päivämäärien, nimien ja yksityiskohtien rajaton tietopankki, joka appiukolta löytyy. Miten se voi muistaa tuon kaiken? Suomen (sota)historiastakin se tietää/muistaa enemmän kuin minä. Samaa kaliiberia oli mummoni, joka muisti kaikkien nimipäivätkin reippaasti yli kahdeksankymppisenä.

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on todella huono muisti. Kertomukseni ja vitsini ovat tylsiä, koska muistan asioita vain pääpiirteittäin. "Pikku-Kalle meni... jonnekin. Kauppaan! Sitten Pikku-Kalle taisi ostaa... jotain... Eeeeeeikä kun se varasti sen jonkun jutun. No mutta siis se oli hauska juttu, oikeasti!"

Onkohan tässä kyse vain oman muistin mömmöytymisestä, vai onko teknologia tehnyt sukupolvestani hattarapäitä?

Penskana muistin kavereiden puhelinnumerot (nyt on hyvä, jos muistan oman) ja syntymäpäivät (nyt on hyvä, jos muistan oman) ulkoa, nyt numerot ovat tallessa puhelimen osoitekirjassa, ja Facebook muistuttaa synttäreistä. Koulussa tehdyt syvälliset pohdinnat Shakespearesta löytyvät jostain vanhan kovalevyn uumenista, mutta en oikeasti muista, mitä esimerkiksi Keskiyön unelmassa tapahtuu, vaikka siihen olen ihan varmasti joutunut perehtymään. Jos (lue kun) en muista jotain nippelitietoa tai vuosilukua, voin katsoa v*ttu Googlesta.

Harvoja juttuja on pakko muistaa, sillä apuvälineitä on talo ja taskut täynnä. Ei tarvitse muistaa tapaamisia, sillä puhelimen kalenteri kyllä muistuttaa (jos on muistanut merkitä sen tapaamisen kalenteriin). Ei tarvitse itkeä, jos lempiohjelma jäi katsomatta, sillä DVR nauhoittaa tallentaa sen puolestasi (jos on muistanut asettaa tallennuksen). On RAMia, ROMia, kiintolevyä ja muistitikkua. Googlea, Wikipediaa, Kaksplussan kaikkitietävää vauvafoorumia.

Koulussa muistan oppineeni kuitenkin sen verran, ettei yksityiskohtien muistaminen ole yhtä tärkeää kuin kokonaisuuksien hahmottaminen ja ympärillä vellovan informaatiomassan oikeanlainen ja kriittinen käsittely. Pitää vain osata tietää, mitä etsiä ja mistä.

Ehkä minulla on vielä toivoa.

Ai niin, hyvää viikonloppua.

Summa summarum

Millainen olin? -haaste on nyt onnellisesti (?) takana. Päiväkirjojen kätköistä löytyi jo unohdettuja asioita, joista osan olin varmasti yrittänyt deletoida mielestä ihan tarkoituksella. Yritin etsiä kuviakin, mutta varsinkaan teinivuosilta niitä ei juurikaan ole. Jos en oikein välitä kuvattavana olemisesta nyt, niin teininä vihasin sitä. Vihasin.

Tarkoitus oli löytää merkintöjen päiväystä mahdollisimman läheltä liippaavia kuvia, mutta onni oli heikonlaista, varsinkin, kun kaikki paperikuvat ovat Suomessa. Löysin sitten muuta. Tässä äidin askartelemasta kuva-albumista ja tietokoneiden kätköistä löytyneitä helmiä, ja niitä sivuosumiakin postauksiin liittyen (linkit kuvien alla). 

Iloinen lapsi.

Marraskuu 2002. Iloinen pianisti.

Toukokuu 2003. Iloinen ylioppilas.

Toukokuu 2005. Vaasa.

Marraskuu 2005. Pulloon lähdössä, tietysti, Apulantaa katsomaan, jos en väärin muista.

Tammikuu 2006. Liisanmäellä.

Lokakuu 2008. Olavinlinna.

Tammikuu 2009. WoWia Lumin kanssa. Kuopio.

Helmikuu 2009. En tiedä, mitä tässä tapahtuu.

9.7.2009. Tärkeä päivä.

19.9.2009. Kemi.

21.7.2010. Mission, KS, USA.

Haasteajankohdat eivät (onneksi?) sattuneet elämän suurimpien mullistuksien tai nolouksien kohdalle. Elokuun 1999 ja heinäkuun 2010 väliin mahtui kuitenkin vaikka mitä. Pitkä parisuhde, jonka jälkeen piti opetella olemaan yksin (arvosanaksi yrityksestä annettakoon heikko), vaihtovuosi, elämäni rankin puoli vuotta, kaukosuhde, tuhansia lentokilometrejä, valmistuminen, avioliitto, muutto toiselle mantereelle.

Kasvoin 11 vuodessa meikeistä ja hameista ehdottomasti kieltäytyneestä poikatytöstä kesämekkoja ja nättejä kenkiä rakastavaksi 26-vuotiaaksi (poika)naiseksi. Take That vaihtui vähän tujumpaan tykitykseen. Matkan varrella otin siipeeni, satutin muita, aikuistuin hieman, mutta jossain mielessä olin vastuuntuntoisempi 15-vuotiaana kuin viisi vuotta myöhemmin yliopisto-opiskelijana. Olin tunteellinen, tunteeton, ajattelematon, impulsiivinen, holtitonkin. Nuori.

Taidan piilottaa vanhat päiväkirjat taas hetkeksi ja yrittää unohtaa joka päivä vaihtuneet teini-ihastukset ja myöhemmän iän baarinjälkeiset angstikirjoitukset. Tehdään tilaa uusille muistoille. Tästä illasta on hyvä aloittaa. Volbeat ja HIM (ja Airbourne ja All That Remains...) konsertoivat Kansas Cityssä.

Rock rock! (Ei pop pop, teini-Anni.)

Naisen tuoksu

Väsyttää. Tekisi mieli torkkua aina, kun tuo meidän pienimmäinenkin nukkuu, mutta jonkun pitää valitettavasti pestä ja viikkailla pyykkiä (pienimmäinen pitää huolen siitä, että tätä puuhaa riittää), hoitaa eläintarha ja muutkin kotityöt. Potun vuorokausirytmi on keikahtanut sellaiseksi, että vasta ihan oikeasti yöllä ruvetaan levolle, joka sitten jatkuukin puolillepäivin. Mullehan tämä passaisi oikein hyvin, mutta meidän työläiselle aikaisempi aikataulu voisi olla sopivampi.

Olen luiskahtanut tähän äitirooliin oikein viehättävällä tavalla. Hiukset ovat harjaamatta, ja yön jäljiltä niissä taitaa olla vähän pukluakin. Vaikka viime viikolla ehdinkin iloita, että mahdun taas vanhoihin vaatteisiin, niin päälle eksyy kyllä vähän väkisinkin vain lököshortseja ja lörttöjä imetyspaitoja. Käytiin sunnuntaina ihanilla yksivuotissynttäreillä, joiden kunniaksi pistin edes pikkuisen parempaa päälle. Mitä teki Pottu? Puklasi kaula-aukosta paidan sisään. Mitäs läksit, nii.

En uskalla edes kuvitella, miltä haisen ulkopuolisen nenään pukluhiuksineni ja -paitoineni. Itse taidan olla immuuni. Onneksi saan olla kotona piilossa.

No mutta, on tämä vauva-arki silti aika veikeää! Pikkuemäntä on kehittynyt reilussa kahdessa viikossa jo melkolailla, ja odotankin innolla, ja ehkä vähän kauhullakin, mitä tuleva vuosi pitää sisällään. Katsotaan, selvitäänkö järjissämme kaikista kehitysvaiheista ja varsinkin syksyn retkistä kavereiden häihin (toiset länsi-Kansasissa, toiset Indianapoliksessa) ja joulumatkasta Suomeen.

En ole täysin vakuuttunut, että selviän tästä päivästäkään järjissäni. Eilisestä asti jatkunut päänsärky ja känkkäränkkävauva eivät lupaa hyvää.

Happy 4th

Tämä itsenäisyyspäivä on meille aika ikimuistoinen. Illan suunnitelmiin kuuluu nimittäin ilotulitteiden sijaan ehkä ennemminkin ilokaasu ja synnytyksen käynnistys.

Laskettu aikahan on ylihuomenna, mutta lääkäri haluaa Potun pihalle jo ennen sitä korkean verenpaineen (eilen 140/70, vaikka hetken kuluttua oltiin jo taas tutuissa lukemissa, 116/70) takia. Viime viikolla sain ilon olla raskausmyrkytysepäiltynä, ja vaikka labrakokeet ja kotona mitatut paineet ovat olleet enemmän kuin ok, niin lääkäri päätti eilen, että meidän 4th of July menee nyt sitten näissä merkeissä. Enpä rupea ammattilaisen kanssa inttämään.

Potun maja ja kuumuudesta ja kuivuudesta nokkiinsa ottanut takapiha.

Hyvää USA:n synttäripäivää kaikille sitä juhlistaville! Palataan asiaan toivottavasti vähän pienemmän mahan kanssa.

*****

Edit 4.7.2012 klo 20:00: Mennäänkin sairaalaan vasta huomenaamuna, henkilöstöpulan takia. Miten sattuikin, että juuri tämmöisenä juhlapyhänä on niin moni hoitaja kipeänä...

Väsyttää, mutta ei nukuta

Yöunet ovat näköjään jo nyt mennyttä. Nukahtamiseen menee aikaa, sillä ensin pitää odottaa, että Pottu lopettaa iltajumpat (yöjumpat). Nukahtamisen jälkeen pitää ravata vessassa joka seitsemäs sekunti, ja vessareissujen välissä pitää herätä vielä kääntämään kylkeä. Voi että aamulla on hehkeä olo kaiken tämän jälkeen.

Katkonaiset unet ovat kyllä tuoneet mukanaan melko viihdyttäviä, ja välillä pelottaviakin, unia. Suurin osa liittyy, yllätys yllätys, tähän uuteen elämäntilanteeseen. Viime yönä synnytin omalla sohvalla, ihan tuosta vain. Yritin pistää vauvan takaisin kasvuympäristöönsä, mutta ei mahtunut. Myöhemmin selvisi, että Pottu olikin jo viisikiloinen ja osasi muutamia sanojakin heti synnyttyään.

Yhtenä yönä S lähti kavereidensa kanssa Bulgariaan viikoksi, ja synnytys käynnistyi tietysti juuri kesken matkan. Samana yönä taisin myös narauttaa S:n pettämisestä. Sillä oli Facebookissa joku suomalainen nainen ystävänä, ja sehän tarkoitti automaattisesti sitä, että se petti minua.

Joinakin öinä S:n sisko on ollut lääkärini, joskus olen synnyttänyt tytön sijasta pojan (pitäisiköhän ottaa varuilta vaaleansininen pikkumekko sairaalaan mukaan...), olen paennut tornadoja ja haamuja synnytyssairaalassa jne.

Maksaisin aika paljon hyvin nukutusta yöstä.

No, mitäs muuta? Nykyisellään väsyttää, laiskottaa ja k*settaa koko ajan, mutta viime viikolla riitti vielä sen verran energiaa, että vietin puolikkaan päivän Targetissa, paikallisessa Prismassa, ja täytin ostoskärryn kaikenlaisella vauvakamalla. Nyt on vaipparoskis (sekä vaippoja, voiteita ja pyyhkeitä), vaippakassi, ekat imetysliivit, pumppu, itkuhälytin, kotiintuloasu(t) ja...

...hyllykkö pikkuiseen vaatehuoneeseenkomeroon. Aika paljon pinkkiä, S:n kauhuksi.

Luulen, että meillä on nyt kaikki tarvittava, ja paljon ylimääräistäkin, valmiina. Hyvä niin, sillä yleensä olen ihan viimetipassa liikenteessä, kaiken kanssa. Laskettu aika on noin viiden viikon päässä, ja jos Pottu syntyisi reilun kahden viikon päästä, vauva olisi jo täysiaikainen. Notta jäihän tähän vielä ruhtinaallisesti aikaa pyöriä sängyssä ja nähdä levottomia unia, ihan ilman stressiä valmisteluista.

Yksi melkoisen iso juttukin tapahtui tässä männäviikonloppuna. Pääsin tapaamaan Kansas Cityyn vuodeksi muuttaneen suomalaisen perheen! Käytiin syömässä barbecueta, KC:ssä kun ollaan, ja varsinkin perheen seitsemänvuotias nassikka teki minuun kyllä suuren vaikutuksen. Tilasi ihan itse maitoa, englanniksi tietenkin, kahteen eri otteeseen. Jos tuolla asenteella ei ulkomailla pärjää, niin ei sitten millään! Oltiin vaihdeltu perheen äidin kanssa sähköposteja pari kuukautta ennen tapaamista, mutta tuntui kyllä, että oltaisiin oltu tuttuja jo pidemmänkin aikaa. Joidenkin kanssa on vain helppo tulla juttuun, ja nyt pääsee tulemaan juttuun vielä suomeksi. Aika mahtavaa.

Se aika vuodesta

Ensi yönä se taas alkaa. Kisaurakka käynnistyy neljältä aamulla USA:n ja Ranskan välisellä mittelöllä. NBC Sports -kanava on luvannut näyttää kaikki USA:n pelit suorana, samoin kuin finaalipelit. Viime vuonna oli vähän samanlaisia lupauksia ilmassa, mutta muistanpa eräänkin kerran pettyneeni melko karvaasti, kun jääkiekon sijasta töllöstä tulikin kalastusta.

Olen virittäytynyt tunnelmaan viettämällä illat tuijottaen Stanley Cupin metsästystä (ja ehkä pikkuisen baseballiakin, mutta ei kerrota kenellekään). S on napittanut otteluita kaverina ja on havaintojensa perusteella pikkuisen huolissaan siitä, että tulevat MM-kahinat käynnistävät synnytyksen. Toivottavasti ei sentään. Sitä paitsi mulla on asiat selkeästi tärkeysjärjestyksessä. Tänäänkin piti varata seuraava lääkäriaika kahden viikon päähän (kesken kisojen!), mutta varmistin, ettei se vain satu lätkän kanssa päällekkäin, nii!

En uskalla tänäkään vuonna toivoa liikoja, pessimistihän ei tunnetusti pety, mutta odotan silti kohtalaista menestystä, ihan jo sikakalliiden lippujen lunastaneiden fanien puolesta. En nyt ala tekemään syväanalyysiä joukkueesta, vaikka sellainen kai tämmöiseen lätkäpainotteiseen merkintään kuuluisikin. En voi väittää seuranneeni kaikkien pelaajien edesottamuksia viimeisen vuoden aikana, en ainakaan läheskään yhtä tarkasti kuin Jalonen ja kumppanit tai muut oikeat asiantuntijat. Paperilla poppoo näyttää minusta ihan hyvältä, hyvä sekoitus nuorta intoa ja kokemusta, ja kohtahan se selviää, miten homma toimii jäällä, joukkueena. Analysoikaa te viisaammat. Voin sitten jälkiviisastella, toki.

Nyt jatkan kanavasurffailua (New Jersey Devils vs Kimmo Timonen / kohta alkava Los Angeles Kings vs St. Louis Blues / Kansas City Royals vs New York Yankees). Palataan asiaan, ihan varmasti.

*****

Edit 4.5.2012 klo 11:45 paikallista aikaa, TJ puoli tuntia Suomen peliin: Tarkemmin NBC Sportsin tarjontaan tutustuneena voin nyt kertoa, että huomenna näytetään suoran USA-Kanada -pelin sijaan hevostelua. Neljännesvälierät tai siis paremmaksi suomeksi sanottuna puolivälierät näytetään suorana, kaikki. Semifinaaleista yksi. Finaali näkyy viiveellä. Pöh. On ikävä Yleä, mutta niin taitaa olla ihan Suomessa asuvilla suomalaisillakin.

Pakkaamisen sietämätön sietämättömyys

Meilläpä ei mahdu oikein enää kävelemään kaikkien vaatepussukoiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Pakkausmotivaatio on ihan finaalissa, vaikka tekemistä vielä aika paljon riittäisikin. Tshekin ja uuden kotimaan välinen kamppailu kiinnostaa paljon enemmän.

Näillä näkymin vietetään näin ahtaissa oloissa onneksi enää yksi yö. Huomenna, muutaman allekirjoituksen jälkeen, meistä tulee talonomistajia, jos tälle päivälle luvattu koko maan läpi pituussuunnassa ulottuva myrskyjärjestelmä raekuuroineen ei pyyhkäise taloa maan tasalle tai nakuttele reikiä mihinkään. Kerran uusittu katto riittää meille, ei olla turhan nirsoja. Talon myyjä on varmasti samaa mieltä.

Kuinka surullista muuten on, että minua oikeasti vähän harmittaa, että mennään pankkiin sopivasti niin, etten ehdi nähdä Suomi-Norja -mittelöstä kuin puolikkaan erän?

Kesä

Nyt kun tuo blogin sivupalkista löytyvä sääennustin lupailee tuleville päiville aika kesäisiä lukemia, on varmasti sopivaa puhua hiljalleen alkavan kesän suunnitelmista.

Suurin osa kesästä tulee varmasti kulumaan omalla takapihalla ja naapuruston uima-altaalla. Muutto alkaa tuntua jo aika konkreettiselta, sillä tein eilen kilttinä ulkosuomalaisena osoitteenmuutoksen Postille ja maistraatille. Pakkohan tässä on alkaa jo edes pikkuisen luottaa siihen, että viimeistään viikon päästä meillä on ihan oma (lue: pankin) koti!

Toki jonkinmoiset tuparitkin täytyy järjestää.

Pari retkeäkin on lyöty lukkoon. Kesäkuussa painutaan isolla kaveriporukalla viikonlopun viettoon järvenrantamökille. Tiedossa on varmasti ainakin vedessä kellumista ja pörräämistä, hyvää ruokaa ja seuraa, sekä toivottavasti aurinkoa ja lämpöä.

Heinäkuussa mennään vähän pienemmällä kokoonpanolla (12 henkeä) perinteiselle float tripille etelä-Missouriin. Ihan vähän aikaa sitten Elk River tulvi yli äyreidensä ja kasteli koko leirintäalueen mökkeineen päivineen. Joki on siitä onneksi jo vähän rauhoittunut, joten parin kuukauden päästä pitäisi olla kuivahkot telttailutienoot. Monet aloittavat float trip -kautensa jo tämän kuun lopussa Memorial Day -viikonloppuna. En edes uskalla kuvitella, minkälaisella vauhdilla ylikuormitettu joki kumiveneilijöitä silloin kuljettaa.

Heinäkuun lopussa pääsen myös lentelemään, pitkästä aikaa. Lähden Suomeen kahdeksi viikoksi. Perhe, kaverit, salmiakki, ruisleipä, pinaattikeitto, kermaviili ja omppusiideri, täältä tullaan!

Nyt vähän lätkää. Mistähän saisi verenpainelääkkeet tähän hätään?

Huhtikuun hulinat

Ostettiin eilen jääkaappi. Tai siis jääkaappipakastin. Talokauppojen olisi nyt parempi toteutua! Meidän uuden side-by-side -kaapin kyljessä on digitaalinen näyttö, josta voi valita pakastimen ja jääkaapin lämpötilat ja vaikka mitä muuta kivaa, joten boksi on varmasti viisaampi kuin minä. Ei oltaisi tarvittu noin hienoa laitetta, mutta kun halvalla saatiin... Oikeasti halvalla, sillä alkuperäisestä, vaikkakin varmasti aika laillä yläkanttiin heitetystä, hinnasta oli nimittäin tippunut tonni pois kyljessä olevan lommon takia.

Eilisen ostosreissun jälkeen kävi ihan vain hetken verran mielessä, miten tämä kuukausi tulee olemaan ehkä elämämme kallein. Alla on jo yhden kodinkoneen osto. Seuraavaksi ostetaan talo ja pistetään itsemme 30 vuodeksi velkavankeuteen. Sitten matkataan Chicagoon ja St. Louisiin, ja matkoillahan ei pihistellä, joten rahaa palaa varmasti sielläkin. Kotiin palatessa vuokrataan muuttoauto, eikä sekään yllättäen ole ilmaista. Muuton jälkeisellä pakollisella ja pikaisella ostoslistalla on ainakin ruohonleikkuri ja grilli. Näettekö tekin viliseviä dollarinsymboleita?

Onneksi tähän ollaan varauduttu monta kuukautta, joten ei tarvitse alkaa kokonaisvaltaiselle makaroniruokavaliolle. Huhtikuuhun mahtuu niin paljon kaikkea jännää; törsääminenhän on täysin sallittua! Edessä on vielä siis reissaamista vanhempien kanssa, muuttoa, uuden kodin laittamista, eikä vähäisimpänä uuden sukulaisen syntymä. S:n sisko saa tässä kuussa pienen pojan tai tytön, jota Uncle S:n ja Aunt Annin pitää ehkä vähän lelliä ja lahjoa. Vaikka säästötilin laihduttaminen vähän hirvittääkin, tästä kuusta tulee varmasti yksi muistorikkaimmista ajanjaksoista ikinä. Now that is priceless.

Ai niin, hyvin olen mieheni kouluttanut. Tänään, klo 11:24, sain uuteen jääkaappiin liittyvän tekstiviestin: "Damn just found out Electrolux was Swedish".

Viikon päästä

Elämme jännittäviä aikoja. Vähän pelottaa edes kirjoittaa tätä, mutta jos kaikki menee hyvin ja nykyisten suunnitelmien mukaan, olemme talonomistajia ensi keskiviikkona. Vielä ei tosin kannata hirveästi juhlia, sillä koskaan ei tiedä, mitä pankin puolelta keksivät. Pessimisti ei pety ja niin edelleen.

Vaikka vähän varuillani olenkin, olen silti niin innoissani muutosta, etten millään malttaisi odottaa. Käytiin eilen talolla tarkastelemassa, oliko sunnuntainen raekuuro aiheuttanut vahinkoja (ei ollut, mitä nyt yksi ränni oli vähän ottanut osumaa), enkä olisi halunnut lähteä sieltä pois. Olisi ollut aika mahtavaa jäädä istuskelemaan aurinkoiselle takapihalle. Laitetaanpa ostoslistan kärkeen, heti jääkaapin jälkeen, grilli ja muutama tuoli.

Viikon päästä tapahtuu muutakin jännää; me nimittäin hypätään autoon ja ajellaan Chicagoon! Vanhemmat laskeutuvat O'Harelle torstaina puolilta päivin, joten jos meinataan ehtiä ottamaan matkalaiset vastaan, on parempi lähteä liikkeelle jo edellisenä iltana. Matka kestää noin yhdeksän tuntia, ilman varikkopysähdyksiä, joita kuitenkin mitä luultavammin joutuu yhdeksän tunnin aikana tekemään yhden jos toisenkin.

Iih, olisipa jo ensi keskiviikko! Onneksi voin rauhoitella (tai lisätä) intoani näitä natustelemalla:

Löytyivät eilen World Marketista.

Ja ketä minä huijaan, noita on enää yksi jäljellä.

Välimallin kaduntallaajia

Viikonloppuna huomasin, että ollaan joko vähän liian nuoria tai vähän liian vanhoja.

Perjantaina oltiin erään kaverin synttäribileissä, ja vaikka riekuttua tulikin oikein urakalla, niin entinen rymyporukka otti koko homman suhteellisen rauhallisesti (mitä nyt synttärikakku lensi pitkin käytävää). Kukaan ei herännyt naama täynnä tussipiirroksia, joten kai tässä ollaan vähän aikuistuttu sitten college-vuosien.

Lauantaina käväistiin S:n työporukan piknikillä. Siinä vaiheessa, kun miehet alkoivat vertailla eri vuosimallin Corvettejaan ja lastensa opiskelupaikkoja, olo oli vähän orpo. Meidän vuoden 1996 Toyota Tercel (jossa on muuten maailman paras kytkin) ei oikein olisi pärjännyt vertailussa. Edes uudempi hankintamme Hyundai Elantra (vm. 2004) oikein kuulostanut yhtä jännältä kuin 26 vuotta vanha Corvette.

Illaksi suunnattiin taas tuttuun ja turvalliseen Emporiaan. Tuli tavattua Suomi-väkeä ja kuokittua muutamat kotibileet. Havaittiin, että ollaan oikeasti melkein aikuisia, sillä "vanha" ei jaksanut enää samaan tahtiin nuorempien ja innokkaampien kanssa. Omina Emporia-aikoina olisin lähes järjestään valinnut quartersin peluun nukkumisen sijaan. Nyt kävi toisin. Sunnuntai meni silti kehoa lepuuttaessa ja amerikkalaista jalkapalloa katsoessa, sillä viikonlopun vähät unet ottivat veronsa.

Ei olla vielä siis tarpeeksi kypsiä (tai rikkaita) käymään Corvette-keskusteluja. Meillä ei myöskään ole lapsia, joiden kommelluksista ja/tai saavutuksista voisi puhua. Toisaalta opiskelijaelämän taaksejääminen on tarkoittanut sitä, että ollaan ajauduttu mukaviin arkirutiineihin, ja aamuyöt ovat nykyisin nukkumista (tai lukemista!) varten.

Iällä ei ole tämän asian kanssa oikeastaan mitään tekemistä, vaan kysehän on selkeästi erilaisista elämäntilanteista. Kai sitä ollaan jonkinlaisessa taitekohdassa. Jatketaanko rymyämistä vai ruvetaanko katselemaan Corvetteja (vai kenties tila-autoja)? Vietetäänkö viikonloput baareissa vai lasten kesteissä? Onko oikeasti pakko valita vain toinen vaihtoehto?

No, antaapa tilanteen kehittyä; sittenpähän sitä näkee, mihin suuntaan elämä kuljettaa. Sen tiedän kyllä, ettei paluuta entiseen ole, enkä sitä oikeastaan kaipaakaan. Nyt on melko hyvä olla.

*****

Fakta #55: S teki eilen ison virheen viedessään minut lemmikkikauppaan "vain katsomaan" koiranpentuja. Kehitin itselleni ihan uudenlaisen koiranpentukompleksin, sillä suloinen ja sanotaanko virkeähkö shelttipentu odotti kotia. Sydän jäi kauppaan, sillä shetlanninlammaskoira taitaa olla mulle se lempparirotu.

Lemmikkikauppa aukeaa 45 minuutin päästä. Jos kävisin vähän vain leikkimässä...