Netti-itsekritiikki

Vaikka vanhat päiväkirjat luovat hyvän ikkunan nuoremman Annin elämään, niin sieltä ikkunanraosta pursuu myös melkoinen määrä myötähäpeää. Tässä teillekin pieni maistiainen teiniangstista:

31.3.1999 klo 00:02 Maailmanloppu! Jokerit hävis SaiPalle 3. kerran... 5-4 oli luvut SaiPalle... Eero kävi istumassa yhen kaxminuuttisenki... VOI V*TTU! Ei oo kyllä koskaan näin paljo masentanu... No voittas SaiPa nyt Tepsin, nii Tepsi ei pääsis finaaliin... Kyllä itketti tänään... Ja pistepistepiste! Pitäs kirjottaa Eerolle jotain tosi älykästä! Mä en voi ees käydä tarkistamassa maileja, ku Melissa-virus riehuu... Ja ToPokii putos play offseissa Kouvoja vastaan! Ei oo mustakaan mitään hyötyä kellekään! Ai nii, en mä tykkääkään "pojasta", vaikka autto se mut ylös lattialta. Mä en tykkää oikeestaan kenestäkään, Eerolle säästän itteeni! Joo, näin on! T: Anni Somervuori 

Joo-o. Eipä voi muuta sanoa, kuin onneksi noina muinaisaikoina ei ollut a) blogeja, b) älypuhelimia, c) Facebookia. Nuo räpellykset jäivät ihan yksien kansien väliin (mitä nyt tämä helmi pääsi vuotamaan eetteriin), ilman itse otettuja duck face -kuvia ja kavereiden XD-kommentteja. Nyt ainakin saan hävetä ihan keskenäni ja lukea noita vanhoja päiväkirjoja viiden minuutin erissä. Enempään ei pysty, ainakaan selvin päin.

Voihan se olla, että nykyiset Facebook- ja blogipäivitykset hävettävät kolmentoista vuoden päästä, mutta on minun maailmanlopun määritelmä ainakin muuttunut teiniajoista.

Olen kirjoitellut julkista päiväkirjaa nyt muistaakseni reilut seitsemän vuotta. Facebookiin liityin kuusi vuotta sitten. Molemmissa medioissa olin aluksi paljon nolompi avoimempi, sillä Facebook-kavereina olivat tasan Emporia-tutut, eikä blogia lukenut juuri kukaan (paitsi äiti, anteeksi äiti). Nyt FB:n puolella päivitykseni näkee niiden Emporia-tuttujen lisäksi mm. anoppi. Täälläkin käy vieraita ihan kivasti, ja se pistääkin vähän miettimään, mitä näppäimistöltään bittiavaruuteen suoltaa.

Onneksi meillä ei ollut älypuhelimia, kun oltiin Emporiassa. Älykkyys olisi voinut olla niistä baarihuuruisista live streameista kaukana.

Facebookin suosiollisella avustuksella olen oppinut joitakin poliittisia, uskonnollisia ja aattellisia asioita tutuista, enkä välttämättä olisi halunnut. Mielikuva ihmisestä muuttuu kummasti, kun yksi lyttää tasa-arvon, toinen ylpeilee olevansa rokotteita vastaan, ja kolmas hölmöilee muuten vain. Mielipiteethän ovat tunnetusti kuin p*ersereikä (jokaisella on sellainen), mutta kyllä julkinen rasismi ja äärimmäisyyksiin viedyt uskonnolliset tai poliittiset näkökannat laskevat arvostusta pykälän jos toisenkin.

Ymmärrän, että olen itse samanlaisen arvostelun alaisena joka kerran, kun jonkin ajatuksen esille asetan. Jotain varmasti ärsyttää, kun lässytän vauvasta tai julkaisen kuvia omasta mussukasta. Joku toinen tuhahtelee esimerkiksi alkoholinkäytölle tai edelleen jatkuville urheiluaiheisille päivityksille (joskus näiden kahden harrasteen polut jopa risteävät). Jotakuta kaihertaa minussa semmoinen puoli, joka ei minulle edes tule mieleen.

Kyllähän näitä listoja on tehty; mikä on ärsyttävin Facebook-käyttäjätyyppi ja sitä rataa. Kaikkia ei voi miellyttää edes IRL, joten tuskinpa se onnistuu netissäkään. Onneksi ikä (?) on tuonut kuitenkin sen verran kypsyyttä ja harkintakykyä, ettei ihan kaikkea tule sanottua julkisesti, vaikka välillä lipsuukin.

Jotkut p*rsereiät on vain parempi pitää piilossa.

P.S. Apua, en halua ikinä olla teini-ikäisen tytön äiti!

Vessapuhelin

Kotona taas. Olihan lopulta mukava reissu! Lähdettiin perjantaina ajelemaan länteen I-70-valtatietä pitkin. Alkupätkällä ihasteltiin Flint Hillsejä, eli mäkiä. Yritin ottaa kuvia liikkuvasta autosta Usvan nenänjälkiä täynnä olevan ikkunan läpi. Tässä maistiaisia.

 

Usvasta puheen ollen: S keksi, että koira lähtee reissuun mukaan. Usva on oikein oiva matkustuskoira, joten en pistänyt hanttiin. Vaikka matka menikin hyvin, niin sanonpa sen verran, että isompi auto olisi kiva. Matkustin pikkusedanin takapenkillä koiran ja vauvan (ja vaippakassin) kanssa, ja vaikka molemmat käyttäytyivät mallikkaasti, niin lisätila olisi ollut tervetullutta.

No, perille päästiin. Majoituttiin Ness Cityn ainoassa motellissa, Derrick Innissä. Motellissa oli uima-allas, sisällä, heti huoneiden "etupihalla". Tästä syystä ainakin meidän huoneen vihreähkö (ehkä se on joskus ollut vihreä) kokolattiamatto oli kosteahko ja tuoksahti pahahkolta. Matkakoira-Usva majoittui sängylle, eikä suostunut juuri lattialla oleskelemaan. The floor is lava!

Hyviä puoliakin meidän motellissa toki oli. Henkilökunta oli ystävällistä, alakerrassa oli meksikolainen ravintola, telkkarissa oli niin kattava kanavavalikoima, että voitiin katsoa formuloita, ja tadaa:

Vessassa oli puhelin!

S lähti vielä perjantai-iltana poikien kanssa ulos, ja me tytöt jäätiin motellille viettämään railakasta iltaa. Pottu nukkui, Usva pelkäsi lattiaa, ja minä pelasin Kindlellä jotain ristikkopeliä ja maistelin Kansas Citystä mukana kuljetettua kuivaa siideriä. Niin railakasta, niin railakasta.

Lauantaiaamuna käytiin moikkaamassa varsin rennonoloista sulhasta. Sulhanen ja sulhaspojat olivat aloittaneet päivän aamukaljoilla, shuffleboardilla (hei, tyypillä on 20-jalkainen pöytä kotonaan!) ja Flash Gordon -elokuvalla. Me lähdettiin takaisin motellille puoliltapäivin. Siinä vaiheessa kenelläkään ei ollut vielä pukua päällä, ja kirkolla olisi pitänyt kuulemma olla kello 12:15. Tuskin ehtivät.

Meillekin tuli vähän kiire, vaikka meillä oli aikaa kaksi tuntia enemmän, mutta ehdittiin kuitenkin kirkkoon. Katolisen kasvatuksen saanut S toivoi, että vauva alkaisi itkeä, jotta voitaisiin livahtaa takaovesta ulos kesken toimituksen, mutta Pottupa oli kiltisti.

Häät olivat kauniit, ja komia aviopari näytti hyvin onnelliselta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Vastaanotolla kyllä huomasi, että oltiin läntisessä Kansasissa. Humalainen ruokarukous, countrymusiikki ja rivitanssi antoivat oikein päteviä vihjeitä sijainnistamme. Tunnelma oli lämmin ja riehakas, ja sehän on tärkeintä.

Kotiin lähdettiin sunnuntaiaamuna. Tällä kertaa reitti rakentui pienemmistä teistä, ja vasta Emporiassa hypättiin nelikaistaiselle valtatielle. Raamattuvyöhyke pisti parastaan. Nähtiin mm. ainakin kymmenen Obaman ja abortinvastaista kylttikyhäelmää peltojen reunoilla. Jokainen uskokoon mihin uskoo, mutta tuommoista tuputtamista minä en jaksa ymmärtää. En edes tiedä, kenelle nuo mukanäppärät iskulauseet oli suunnattu, sillä suurin osa paikallisesta väestöstä on varmasti samaa mieltä. Ehkäpä näillä tavoitellaan sitten satunnaisia ohikulkevia liberaaleja ituhippejä, kuten minä. Valitettavasti käännytysyritys ei tuottanut tulosta.

Mutta olihan siellä kaunista, oi että! Luontoa, vaikkakin ihmisen kesyttämää, oli silmänkantamattomiin.

Meidän oli tarkoitus pysähtyä Emporiaan katsomaan Saints vs. Chiefs -peliä, mutta olin niin tekniikan ihmelapsi, että osasin nauhoittaa tallentaa mittelön meidän DVR-boksille puhelimen sovelluksella, joten tultiin suoraan kotiin ihmettelemään tätä nykyaikaa ja voitokasta futispeliä!

Sunnuntai oli meille Chiefsien voiton lisäksi muutenkin suuri päivä, sillä laitettiin Pottu ensimmäistä kertaa yöunille omaan huoneeseensa. Meidän makuuhuoneen nurkassa ollut matkasänky oli sattuneesta syystä paketissa, joten päätettiin kokeilla sitten erillään nukkumista. Hyvinhän se meni, vaikka kuuntelin itkuhälytintä puolella korvalla koko yön ja kävin ehkä ihan pari kertaa kurkkaamassakin rauhallisesti uinuvaa pikkuista...

Kuinka vältellä pakkaamista

Jatko-osaa pukkaa. Muutaman tunnin päästä olisi lähtö länteen. Kaveri menee huomenna naimisiin. Päämääränä on reilun viiden tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Ness City, KS. Matkan varrelle sattuu Emporia, eikä sitten oikein muuta. Eikä välttämättä edes Emporia, jos kuski päättää hurauttaa perille toista kautta.

Läntinen Kansas on enimmäkseen tasaista peltoa; onhan se mitä ihanteellisinta maanviljelyseutua. Kuutisen vuotta sitten road tripillämme Coloradoon ja takaisin tuli nukuttua autossa ihasteltua maisemia. Veikkaisin, ettei teiden varsille ole ilmestynyt mitään uutta ihmeteltävää.

Arvottiin lähtöä vielä toissapäivänä. Vauvan kanssa matkustaminen jännittää vielä pikkuisen, ei olla oltu sulhasen kanssa mitenkään hirveästi tekemisissä viime aikoina, ja morsian ollaan tavattu kerran.

Matkakohdekaan vaikuttanut mitenkään houkuttelevalta. Ness City on alle 1500 asukkaan kaupunki. Oikein city, siis. Wikipedia kertoo, että Ness City on kuuluisa nelikerroksisesta pankkirakennuksesta, jonka lempinimi on Skyscraper of the Plains. Maailmankartalle kaupunki pääsi maaliskuussa 2008, kun uutinen vessanpönttöön takamuksestaan kiinni kasvaneesta naisesta levisi.

Väännettiin asenneruuvia kuitenkin pikkuisen. Häihin on tulossa tuttuja vuosien takaa, joten päästään vaihtamaan kuulumisia. Ja miksipä Ness City ei voisi olla hauska kokemus ihan itsessäänkin? Onhan siellä itseironinen nelikerroksinen pilvenpiirtäjä, ja joku on viitsinyt istua vessanpöntöllä tarpeeksi kauan kasvaakseen siihen kiinni! Matkan varrellakin on jotain, mitä en ole ennen nähnyt. Tallgrass Prairie National Preserve -luonnonsuojelualue, nimittäin.

Mäkiä!

Nyt ollaan lähdössä, jos nyt ei intoa puhkuen, niin ainakin pikkuisen pihisten. Vaikka asutaankin Kansasissa, niin Kansas Cityn metropolialue ei todellakaan ole sitä aidointa Keskilänttä. Tämä osavaltio on enimmäksen aakeeta laakeeta, peltoa ja laidunta, periamerikkalaisia pikkukaupunkeja ja ystävällisiä ihmisiä. Oikeasti olen enemmän kotonani maaseudulla kuin täällä suurkaupungin suburbiassa. Vaikka nautinkin palveluiden läheisyydestä ja paljoudesta, niin kaipaan kyllä välillä tilaa ja hiljaisuutta. Turha tässä on siis esittää snobimpaa kuin onkaan ja nyrpistellä nenäänsä.

Tulomatkalle on sovittu jo jenkkifutistreffit Emporiaan. Kauden kaksi ensimmäistä peliä on mennyt meidän Chiefseiltä vähän (paljon) penkin alle. Viime sunnuntaina oltiin aika totisissa merkeissä.

No niin, nyt silittämään juhlatamineita. Meidän työläinen ei varmaan arvosta, jos rouva lösöttää sohvalla kylpytakissa vielä lähtöhetkelläkin.

You Got Me Feeling Sublime

Meillä oli S:n kanssa perjantaina treffit. Ihan kahdenkeskiset. Vietiin neiti anoppilaan hoitoon ja karattiin downtowniin. Joo joo, ikävä meinasi tulla, mutta täytyy myöntää, että oli melkoisen mahtavaa päästä viettämään ihan oikeasti kahdenkeskistä aikaa.

Tai no, oli kai siellä meidän treffeillä joku yli 3000 muukalaistakin paikalla. Käytiin katsomassa ja kuuntelemassa Seetheriä loppuunmyydyssä Midlandissa, ja voi vitsit, minkä keikan vetivät!

Jos rock-konserttia voi kuvailla sanalla asiallinen, niin sitä tämä oli. Mitään turhaa yleisön nuoleskelua eteläafrikkalaiskolmikko ei harrastanut, eikä sitä kyllä varmaan kukaan kaivannutkaan. Taisipa olla myöskin ensimmäinen keikka, jolla vähän vierastamaani encorea ei nähty. Pisteet siitä(kin)!

En tiedä, miten paljon Seether on Suomessa viime vuosina soinut, mutta täällä bändi on melkoisessa suosiossa rock-asemien keskuudessa. Itse tutustuin kyseiseen poppooseen Emporiassa silloin joskus. Sydänsuruiselle Broken oli mitä oivallisin itsekidutusmuoto.

The worst is over now and we can breathe again

I wanna hold you high, you steal my pain away

There's so much left to learn, and no one left to fight

I wanna hold you high and steal your pain

Sanoisinpa, että uusimman albumin myötä bändi on noussut ihan ehdottomien lempparien joukkoon. Perjantaisen keikan jälkeen suosikkiasema vain vahvistui. Tuommoinen no nonsense show upposi ihan täysillä. Jäi semmoinen mielikuva, että pojat olivat lavalla töissä, meitä varten, eivätkä pelleilemässä ja kohottamassa omaa egoaan. Well played. Well played indeed.

Vaikka kuvailin keikkaa sanalla asiallinen, niin tunnelma oli Midlandin korkeassa katossa koko ajan. Yleisön ikähaitari oli melkein vauvasta vaariin, ja mukana oli niin rauhallisia fiilistelijöitä kuin crowd surfereitakin. Keikka nousi helposti henkilökohtaiseen top vitoseen, joten tykkäsin, paljon. Ehkäpä mieleenpainuvimmat hetket olivat Shaun Morganin sooloesitys ja tämänhetkisen lempikipaleen liveversio.

If I was to die tonight

Would it tear you apart?

Would you yell it from the rooftops down?

Until it's over, and you're older

Oltiin keikan jälkeen niin rock-euforisia, että jonotettiin itsellemme keikkapaidat ja koozie (jonka Wikipedia näköjään kääntää tölkinviilentimeksi). Meinattiinpa käydä vielä nauttimassa Power & Light Districtin baaritarjonnastakin, sillä lapsenvahti oli lupautunut päivystämään kahteen asti, mutta yksimielisen äänestystuloksen jälkeen tepasteltiinkin parkkihalliin ja mentiin hakemaan Pottu kotiin jo puoliltaöin. Villi päätös villille illalle.

Dance, Monkey, Dance!

Käytiin eilen pikkuneidin kanssa lääkärissä vähän piikitettävänä ja mitattavana. Pelkkiä hyviä uutisia, jälleen kerran. Yhdeksän viikon ja kolmen päivän ikäisellä speksit olivat 59,2 cm ja 5,2 kg. Pitkä tyttö!

Ensimmäinen iso merkkipaalu ohitettiin viime perjantaina, kun Pottu kierähti vatsalta selälleen. Katsottiin S:n kanssa toisiamme vähän hölmistyneinä. Vahinko, ajateltiin. Tiedemies-daddy halusi toistaa kokeen, koska mikään ei ole kuulemma tieteellisesti todistettu ennen kuin tulos on sama kolme kertaa. Kolme kokonaista kierähdystä myöhemmin Pottu-rukka joutui suoriutumaan urakasta vielä kahdesti, sillä pitihän meidän saada todisteet videolle.

Olen ehkä nyt vasta tajunnut, miltä tuntuu olla äiti. Alussa se oli vaipanvaihtoa, syöttämistä, pyykinpesua. Perustarpeista huolehtimista. Nyt se on paljon muutakin. Se on iloisia hymyjä aamulla, kun kurkkaan pieneen sänkyyn. Se on lohduttomia itkuja, joihin äidin (tai isän!) syli tuntuu auttavan parhaiten. Se on ääretöntä vastuuta ja huolta, mutta ennen kaikkea suunnatonta iloa ja onnea.

Ja tämähän vain paranee päivä päivältä, vaikka haasteetkin kasvavat samaa tahtia. On ihan mieletöntä tutustua tuohon vielä verrattain uuteen ihmiseen. Vielä mielettömämpää on, että me, me, ollaan saatu aikaan jotain noin ihmeellistä.

Katsotaan, miten mieli muuttuu uhmaikään mennessä tai viimeistään sen jälkeen.

I'm back!

Voi voi, miten tuo aika on niin suhteellista. Potun syntymästä on tänään jo kaksi kuukautta. Jos kaksi viimeistä raskauskuukautta ma-te-li-vat, niin kyllä kaksi ensimmäistä vauvakuukautta ovat ottaneet asiakseen edetä valonnopeudella.

Meidän kesävieraskausi päättyi valitettavasti eilen, kun tehtiin taas typerä lentokenttäreissu ja halailtiin jäähyväiset. Vajaa kaksiviikkoinen hujahti ohi onneksi vain melkein huomaamatta. Kai se tuo aika rientää, kun on kivaa.

Oma elämä pyörii aika tiiviisti tuon pituutta hurjasti venyneen pötkylän ympärillä. On ollut ihan hurjaa seurata pikkuihmisen kehitystä. Ällistyn vieläkin, kun neiti vastaa hymyyn hymyllä tai hööllä. Välillä muistan, että tässä kasvatetaan ihmistä eikä esimerkiksi koiraa, joten joku höö-äänne ei ole suhteessa mikään iso juttu, mutta luulenpa, että tulevan vuoden aikana en silti ehdi paljon muuta tekemäänkään kuin ihmettelemään kaikkea uutta.

Toisen elinkuukauden aikana Pottu ehti käydä jo toisen kerran kannustamassa Royalsit voittoon ja saipa meidän catcheriltä, Salvador Pereziltä, pallonkin! Eka yökyläily suoritettiin Emporiassa, kun käytiin verestämässä kuuden vuoden takaisia muistoja viikonlopun verran. Mukaan sain ruokamyrkytyksen/jonkun muun mahapöpön, ja puolitoista vuorokautta menikin sitten jäälastuja järsien, kun mikään muu ei meinannut pysynyt sisällä sitten millään. Lämmötkin nosti päälle, pirulainen, ja Potun ruokavarastot vähenivät aika minimiin, kun allekirjoittaneen keho kuivui. Nyt aletaan onneksi olla jo taas normaalissa elämässä kiinni.

Viime viikolla hoitui pari paperisotaan liittyvää juttua. Lapsukaiselle tuli maistraatista kirje, ja kirjeen mukana suomalainen sosiaaliturvatunnus. Meidän pieni kansalainen! Perjantaina vietiin toisen kotimaan passihakemus lähipostiin. Hakemukseen piti merkitä pituus sekä hiusten ja silmien väri. Kaikki menivät vähän arvailuksi, sillä pituus oli mitattu viimeksi melkein kolme viikkoa takaperin, hiuksia on melko ohkainen kerros, sekä silmien väritys muuttuu päivästä ja valosta riippuen.

Eka isompi pipi sattui, kun Usvaa karkuun lähtenyt Lumi otti vauhtia Potun päästä. Onneksi tilanteesta selvittiin enemmänkin säikähdyksellä kuin fyysisillä vammoilla. Päälakeen ja ranteeseen tuli pari naarmua, ja vanhempien sydämiin ensimmäiset syvemmät säröt, kun lohduteltiin unesta voi niin raa'asti herätettyä ja säikähtänyttä neitoa.

Nyt menen ärsyttämään kanssafacebookailijoita kasalla vauvakuvia. Varokaa vain, siellä ja täällä; nyt tällä mammalla on aikaa pommittaa vauvajutuilla! ;)