sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Sillisalaattia


S kuuntelee parhaillaan makuuhuoneessa amerikkalaista jalkapalloa. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki napata kannettava kainaloon ja kirjoitella vähän tännekin jotain. Edellisestä kerrasta on jo melkein luvattoman pitkään.

Syy tämänhetkiseen blogimaailmaan uppoutumiseen ei siis ole tuolla edellisen merkinnän kommenttiboksissa huumorimielessä mainittu riidansiemen. Edelleen on mennyt ihan mielettömän hyvin. Toki niitä pieniä kärhämiä tulee joskus, mutta lyhkäisinä konflikteina ne aina pysyvät. Jos etenevät edes konfliktiasteelle.

*****


S on löytänyt täältä Savon sydämestä itselleen englanninkielistä juttuseuraa muistakin kuin minusta, amerikkalaisiakin oikein kaksin kappalein. Viime viikon lauantaina toinen kävi meillä kylässä, ja toista treffattiin sitten eilen. Tyypit ovat vielä jotenkin todella samanhenkisiä S:n kanssa, joten jutustelu käy helposti eikä mitenkään pakotetusti.

S uskaltaa puhua meidän menneisyydestäkin (lähinnä omasta työhistoriastaan) paljon avoimemmin kanssa-amerikkalaisten kanssa. Viikko sitten se sai minut melkein herkistymään, kun se kertoi menneistä tapahtumista ja niiden rankkuudesta uudelle Kalifornian kaverille. Ollaanhan me puhuttu asiasta monta, monta kertaa, mutta oli todella outoa ja hienoa kuulla S:n avautuvan asiasta jollekin muulle. "I had to leave her but I could not forget about her. And here I am."

*****


Oman yhteiskuntansa ja kulttuurinsa näkee uudella tavalla, kun seuraa vierestä toisen tutustumista uusiin asioihin. Joskus olen ylpeä omasta maasta, joskus hävettää olla suomalainen. Tiistaina hävetti syystä, jonka jokainen varmaan osaa arvata. Kun S kävi Suomessa ensimmäistä kertaa, Jokelassa paukkui. Ja nyt tämä. Suomi ei ole mikään lintukoto, joksi tätä maata olen tuolla rapakon tapana vähän mainostanutkin. En mainosta enää. Enää mahdollisten lasten mahdollinen USA:ssa kasvattaminen ei hirvitä niin paljon kuin ennen. Ei sitä ole turvassa valitettavasti missään.


*****


Vaan elämä se vain jatkuu. Käytiin Puijolla ihastelemassa syksyisiä maisemia torstaina. Tässä vähän kuvamateriaalia omalta parvekkeelta ja Puijon tornin huipulta.



Kuvassa saattaa näkyä meidän koti.


S ja tyttönsä.

Huipulla tuulee.

*****


Kuultiin eilen ilouutisia tuolta kaukaa. Ystäväpariskunta oli mennyt muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin. Ollaan S:n kanssa oltu heidän puolestaan todella innoissamme ja onnellisia. Tällainen "vahvempi" sitoutuminen on ollut puheenaiheena tällä viikolla muutenkin. Meiltä on kysytty monta kertaa, joko ollaan menty naimisiin tai milloin ollaan menossa naimisiin. Ollaan vain naureskeltu ja kohauteltu olkapäitä, mutta kun asiaa oikein miettii, niin jos meinataan asua kahden vuoden päästä samassa maassa, naimisiin pitäisi mennä. Alle kahden vuoden päästä. Hui. Ja kun juuri nyt ei olisi kiire yhtään mihinkään. Ei mihinkään.

Paitsi illallisen laittoon. Tämä päivä on mennyt ihan laiskotellessa ja sohvalla maatessa. Sen vuoksipa ei ole ollut nälkäkään ennen kuin nyt. Makuuhuoneesta kuuluu älytön elämöinti. Ei taida tuo penkkiurheilija tällä kertaa joutaa kaveriksi keittiöön.

Pitäisi muuten varmaan päivitellä vähän useammin, ettei tekstistä tulisi tällaista sillisalaattia. Over and out.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Arkea


Elämästä on tullut sellaista tasaisen mukavaa. Arkea. On ihan parasta vain köllötellä sohvalla ja katsella elokuvia, poltella kynttilöitä, tehdä yhdessä ruokaa, syödä omassa keittiössä, mennä yhdessä nukkumaan (aikaisin, koska herätyskin on jo reippaasti ennen kuutta...). Ei valittamista.

Meillä (onpa aika kivaa pystyä sanomaan meillä) kävi viikonloppuna mieluisia vieraita. S:nkään ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi, sillä yleinen keskustelukieli oli melkein koko ajan englanti. Jos se jostain täällä Pohjolassa kärsii, niin se on juuri tuo meidän "salakieli". Väkisinkinhän sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, jos ei ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä.

Viikonloppuna tuosta ei onneksi todellakaan tarvinnut huolehtia. Syötiin hyvin, pelattiin beer pongia ja käytiin ulkona sen verran, että törmättiin sattumalta jo aikaisemmin tapaamaamme amerikkalaiseen opiskelijaan. Herra jätti suomalaiset seuralaisensa puhumaan keskenään suomea ja liittyi seurueeseemme.

Tietysti tällainen joukko vieraan kielen puhujia herätti huomiota eräässä jo vähän enemmän nauttineessa asiakkaassa, kun oltiin pelaamassa biljardia. "Duu juu spiik finis?" Tämän viehkeän aloituksen jälkeen alkoi sadella neuvoja vähän jokaiselle pelaajalle. S ja toinen suomea taitamaton katselivat vähän ihmeissään sitä touhua; olihan sentään sunnuntai. Vähän jo meinasi hävettää tämä oma kansalaisuus. Tosin, osataan sitä tuo rappioitumisen jalo taito muuallakin, että eipä sillä.

Ennen viikonloppua meidän pikkukoululainen ehti aloittaa opintiensä täällä Suomessa. Alku on ollut vähän kankeaa informaationpuutteen vuoksi, mutta kyllä tämä tästä. S on myös jo sen verran suomalainen, että nyt löytyy suomalainen henkilötunnus ja pankkitilikin. Aika hienoa.

Kotona se ei ole minulle amerikkalainen eikä suomalainen. Se on S. Se on se, joka tarjoaa käsivarsia ympärille, jos on huonompi mieli. Se on se, joka pystyy minua eniten satuttamaan ja minut myös parhaiten korjaamaan. Sen kanssa minä suunnittelen tulevaisuutta ja nautin nykyhetkestä. Ja minä todella, todella nautin.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, elämästä on tullut jo arkea. Tätä on odotettu. Kuherruskuukausi ei tosin onneksi ole ohi, vaikka S täällä jo neljä viikkoa onkin ollut. Tuntuu jotenkin ihan naurettavalta, miten ihan niistä pienimmistäkin asioista voi tulla niin älyttömän onnelliseksi. Ihan se riittää, että S istuu sohvalla vieressä.

Tai no, eipä se ihan mikään pikkujuttu taida ollakaan, S:n täällä olo nimittäin. Ei ainakaan, jos miettii, mistä tähän on tultu.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Laatuaikaa


En meinaa nykyisin löytää aikaa tälle harrastukselle. Kirjoitettavaa kyllä riittää, mutta tuota aikaa ei niinkään. Päivät menevät töissä ja illat S:n seurassa. Nyt se laittaa ruokaa, ja minä päätin istahtaa koneen ääreen.

Pahimmilta kulttuurishokeilta ja koti-ikävältä on vältytty edelleen. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää suomalaisten laitapuolenkulkijoiden määrä ja jatkuva, vähintäänkin tukeva humalatila. Ei kai tuolla rapakon takana, ainakaan Keskilännessä, tuollaista julkista rappiota välttämättä tässä muodossa näekään.

Viimeisen viikon aikana ollaan siis tutkiskeltu uutta asuinympäristöä kävellen ja autolla. Tietysti ollaan totuteltu siihenkin ajatukseen, että nyt me oikeasti asutaan yhdessä. Ollaan laitettu asuntoa omannäköiseksi, syöty hyvää ruokaa ja istuttu sohvalla lähekkäin. Ollaan ihan oikeasti vain nautittu toistemme seurasta.

Perjantaina vietettiin ensimmäistä "virallista vuosipäivää". Siitähän on nyt reilu vuosi, kun S täytti lomakkeita ja kertoi työpaikallaan, etten minä ollut kadonnut kuvioista mihinkään, vaikka viralliselta taholta kielto yhteydenpitoon aikoinaan tulikin. Riski oli suuri, mutta riskinotto kannatti. Nyt ollaan tässä, enkä usko, että tästä paljon onnellisempi voisi enää olla.

Naureskeltiin molemmat vähän tuolle meidän vuosipäivälle, ollaanhan me sentäs tunnettu melkein kaksi vuotta. S oli kuitenkin ostanut minulle Iittalan tuikkulyhdyn ja dvd:itä (mm. Kylmän ringin eka kausi) meille molemmille kynttilänvalossa katselua varten. Tehtiin herkkuburritoja ja juotiin punaviiniä. Vitsivuosipäivästä tulikin oikeasti mukava ja tärkeä päivä. "Here's to another best year of my life."

Lauantaina jatkettiin juhlimisen merkeissä. Kävin nimittäin viime maanantaina hakemassa postista kirjatun kirjeen, jonka sisältä löytyi tutkintotodistus. Juhlistettiin sitten tätä saavutusta eilen perheen kesken. Kaunis lahja vanhemmilta ja puheet äidiltä ja S:ltä meinasivat ihan väkisin vetää herkäksi. Kuten puheenpitäjätkin sanoivat, tämä tutkinto oli osasyyllisenä siihen, että tapasin S:n kansasilaisessa pikkukaupungissa.

S oppi viikonloppuna taas lisää suomea. Ainakin "tosi mies" on nyt päivittäisessä käytössä. Tänä aamuna se sanoi minulle melkein heti herättyään "laula". Tämän lisäksi S on vissiin katsonut tarpeeksi suomalaista tv:tä ja kuunnellut Radio Rockia, kun se tykkää lisätä joka väliin "piste fi". Se on ihan kuin pieni lapsi, joka imee itseensä kaikkea mahdollista ympäristöstään, joskus jopa sellaista vähemmän tarpeellista materiaaliakin.

Noin tiivistetysti sanottuna nämä kuluneet pari viikkoa ovat olleet jopa parempia, kuin olisi osannut odottaa. Meillä on yhteinen koti. Eipä siitä enää paljon paremmaksi voi pistää. Aattelepa ite omalle kohalles.