Perinneperjantai: Hei hei, Kauko

Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.

Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.

Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.

Onnea on...

Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.

Maanantai 21.7.2008 klo 06:34

Toivo on täällä, Kauko saa mennä

On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!

Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.

Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.

Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.

Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.

30 päivää!

Torstai 24.7.2008 klo 15:30

27

S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.

Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.

Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.

Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.

Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.

Perinneperjantai: Joulukalenteri

Scottyn muuttopäivä varmistui, ja minä pääsin jälleen kerran (ja viimeisen kerran!) laskemaan päiviä jälleennäkemiseen. Miehen perhe valmistautui nuorimmaisen lapsen lähtöön maailmalle, eikä hyvästien sanominen ollut yhdellekään osapuolelle mitenkään helppoa. Luonnollisesti. Kulttuurierot tulivat esille siinä, kun mieheltä kysyttiin ihan tosissaan, nukkuisiko hän sohvalla, sillä tulevassa asunnossamme oli vain yksi makuuhuone.

Joo ei.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 13.7.2008 klo 14:40

"I'm Going to Live With My Girlfriend!"

S on ollut oleskeluluvasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä, mikä taisi vähän yllättääkin minut. Ja taidanpa tietää, miksi. Juteltiin äidin kanssa pari päivää sitten siitä, miten S olisi voinut reagoida passiin liimattuun paperinpalaseen toisellakin tavalla. Ihan päinvastaisella tavalla.

Sehän olisi voinut mennä pieneen paniikkiin siitä, että sen pitää ihan oikeasti lähteä Yhdysvalloista, perheensä ja ystäviensä luota. Todellisuus olisi voinut vähän säikäyttää sitä. Mutta ei. Kaikki tietävät nyt työpaikalla S:n Suomi-suunnitelmista, viimeinen työpäiväkin on päätetty. S sanoi eilen, että hän voi vihdoinkin olla rehellinen ihan kaikille. Kaikesta. Se kuulemma tuntuu hyvältä. Ymmärtäähän tuon.

Muun muassa "I can't wait!" ja "I am going to live with my girlfriend!" on kuulunut kuulokkeista ihan pariin otteeseen. S:n innostuneisuus juuri tuosta yhdessä asumisesta on jotenkin hellyttävää. Se oli sille ISO juttu. Tässä yksi ilta kerroin sille, miten odotan sitä, että saan laittaa asuntomme, kotimme, kuntoon. Hyvä etten puhunut jo verhojen väristä. S ei vaikuttanut ihan yhtä innokkaalta suunnittelemaan sisustusta, ja taisin vähän ärsyyntyäkin siitä. Mutta ärsyyntyneisyys hävisi aika nopeasti, kun S selitti kantaansa. Se sanoi, ettei se ole tulossa Suomeen minkään hienon asunnon takia. Se on tulossa tänne, että voisi vihdoin elää ja olla kanssani. Aww. Tosin eilen se pyysi minua lähettämään kuvia asunnosta, jotta se voi näyttää tulevasta asumuksestaan kuvia kotiväelleen...

Kotiväestä puheen ollen. S:n perhe ei ole ollut ihan yhtä innoissaan kuin S. Äiti itkee jo nyt sitä, ettei S välttämättä tule jouluksi kotiin. Isä kysyy joka kerta poikaa nähdessään "Are you really going?". Sisko osoittaa mieltään, kun vuokralainen on muuttamassa pois. Veli on sentään ollut sen verran innoissaan, että on kysellyt Xboxia lainaan pariksi vuodeksi. Sen oma kun taisi hajota.

Vaan S:n into ei ota laantuakseen. Se sanoi, että tätä on nyt odotettu ja suunniteltu niin pitkään, että enää ei peräännytä. Ei edes tee mieli perääntyä. Se on hyvällä tuulella ihan koko ajan. Se hymyilee ja hyräilee. Juttelee maailman mukavimpia juttuja. Se taitaa olla aika onnellinen.

Tiistai 15.7.2008 klo 22:42

The Joulukalenteri

Perinneperjantai: Ei mitään turhaa byrokratiaa

Heinäkuussa 2008 Scottyn Suomeen muutto oli jo täysin varmaa, sillä byrokratianrattaat pyörähtivät meille edukkaasti. Nörttimieheni halusi varmistaa, että voisi olla pelinörtti Suomessakin ja passitti minut konsoliostoksille, jotta hänellä olisi jotain tuttua ja turvallista Kuopion-kodissakin. Jotain muutakin kuin minä, siis.

Vaikka tulevaisuus näytti ruusuiselta, en olisi silloin kuitenkaan uskonut, että vain vaivaisen vuoden päästä jakaisimme kodin lisäksi yhteisen sukunimen.

Muistelopostauksia on tulossa vielä/enää kaksi. Stay tuned.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 30.6.2008 klo 20:23

Can't Help But Wait

Oli aika, hmm, hykerryttävää lähettää yhteinen asuntohakemus viime viikolla. Mielessä pyörivät jo leppoisat koti-illat ja sohvalla vierekkäin köllöttely. Verhot. Taulut. Ja sohvalla vierekkäin köllöttely.

S lähetti samana päivänä vahvistuksen opiskelupaikan vastaanottamisesta Kuopioon, joten kaikki muodollisuudet on nyt niiltä osin hoidettu. Oleskelulupahakupaperit lähtivät matkaan jo aiemmin, joten nyt odotellaan. Lupaa ja asuntotarjousta.

Ja ettei tärkein unohtuisi, S patisti minut kauppaan heti juhannuksen jälkeen ostamaan Xbox 360:n. Aikoi maksaa sen minulle takaisin. Kyseisen tempauksen taustalla oli halu pelata Halo 3:sta suomalaisten aloittelijoiden kanssa, ja myöhemmin sitten herran ollessa täällä amerikkalaisten konkareiden kanssa. Investointia tulevaisuuteen siis.

Tärkeintä tässä ihan oikeasti on, että yhteinen koti on melkein käden ulottuvilla. Huomenna on jo heinäkuu, ja parhaassa tapauksessa S lentää tänne elokuun lopulla syyskuun alun sijaan. Melko pian siis! Harvoin sitä on halunnut kesän kuluvan ihan näin nopeasti. Nim. Carpe Diem.

Sanoinko jo, että sohvalla vierekkäin köllöttely on mukavaa?

Torstai 10.7.2008 klo 23:54

Soon It Won't Be Just Pretend

Olen viime aikoina ollut aikeissa kirjoittaa monestakin asiasta. Esimerkiksi siitä, miten vieläkin, melkein päivittäin, tulee hetkiä, jolloin jo hyvin tutuksi tullut lausahdus "eipä olisi uskonut" putkahtaa päähän. Joskus sen jopa kuulee toisten ihmisten suusta. Sellaisten ihmisten, jotka joutuivat kuuntelemaan valitustani ja hehkutustani viime kesänä.

Onpa käynyt mielessä semmoinenkin seikka, että joskus vähän nolottaa puhua amerikkalaisesta poikakaveristani. Minua ei siis hävetä puhua siitä, että satun olemaan onnellisesti varattu, vaan siitä, että mielitietty on amerikkalainen. Ulkomaalainen. Pelkään kai vähän, että minut, meidät, leimataan jotenkin höyrähtäneiksi, eikä meihin uskota. Ettei tätä juttua oteta tosissaan. Että ihmiset luulevat, että minua huiputetaan ja että olen hyväuskoinen. Ja niin edelleen, kaikkea sellaista tyhmää ja turhaa, tiedättehän.

Vaan tänäänpä tulin kirjoittamaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta, jota ei olisi joskus oikein uskonut tapahtuvaksi. Jostain, joka todistaa, että tosissaan todellakin ollaan. Jostain, jonka ajatteleminen tuo väkisin hymyn huulille. Jostain paljon tärkeämmästä kuin jatkuva ihmettely ja tyhjänpäiväinen pohdiskelu.

*****

S sai tänään oleskeluluvan postissa, joten muutto Suomeen on lentolippujen ostamista ja tänne matkustamista vaille valmis. Ja asuntoasiakin järjestyi kuin itsestään. Parhain päin.

Perinneperjantai: Seepran raidat

Nykyhetkessä eläminen tuntui kesällä 2008 aivan mahdottomalta. Menneisyys kummitteli mielessä, ja yhteinen tulevaisuus roikkui käden ulottuvilla. Minä putosin niiden väliin, enkä osannut nauttia täysillä niistä kesäisistä öistä, joita nyt niin kaipaan.

Kaukosuhteessa haastavinta olikin juuri se hetkessä eläminen. Päiviä laski aina johonkin. Reissuun, yhteisen ajan loppumiseen. Laski, kuinka kauan edellisestä näkemisestä oli, kuinka monta päivää seuraavaan halaukseen.

Pian pääsisin kuitenkin aloittamaan viimeisen kaukosuhdelähtölaskennan. Carpe diemistä oli tulossa realistinen tavoite.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 24.6.2008 klo 23:30

Menneisyyden vanki

Olen onnellisempi kuin koskaan, noin yleisellä tasolla. En ole koskaan ollut näin luottavainen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka epävarmuustekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Olen onnekas.

Olen myös menneisyyden vanki. Tänne Savon sydämeen palaaminen oli kuin olisi palannut ajassa taaksepäin. Tarkemmin ottaen viime kesään. Yhtenä valoisana yönä kotiin kävellessäni ja nautiskellesani viileästä, raikkasta ilmasta se iski kuin salama kirkkaalta öiseltä taivaalta; viime kesän ahdinko ja epätoivo nimittäin. Täällä ei ole muuttunut mikään viime kesästä. Samat ihmiset, samat kuviot, samat valoisat yöt. Samat tiet kotiin. Toisaalta positiivista, toisaalta ei.

Huomasin töissä saman ilmiön. Viime kesänähän päivät kuluivat oikeastaan huolehtiessa, murehtiessa, pohtiessa ja katkeroituessa, kas kun oli paljon aikaa ajatella töiden lomassa. Vaikka nyt ollaan eri tiloissa, töissä olo muistuttaa silti viime kesän ikävistä tuntemuksista, tapahtumista ja ristiriitaisista tunteista. Ei mitenkään lannistavalla tavalla, mutta välillä ihan vähän kuitenkin.

On uskomatonta, miten vielä noinkin pitkän ajan jälkeen jotkin asiat sattuvat, miten niistä ei ole vieläkään päässyt kokonaan yli. Sitä oli kai enemmän rikki kuin luulinkaan. Puhuin eilen tästä S:llekin. Se kyseli, onko kuitenkin erilaista lähteä aamulla töihin, kun se lepertelee korvaani mukavia, ja onko erilaista palata kotiin, kun se juuri heränneenä lauleskelee minulle onnellisena.

On. On todella erilaista. Tiedostan sen kuljeksiessani tuttuja reittejä ja töitä tehdessänikin, mutta odotan silti jotain taikaiskua, joka poistaa lopullisesti kaikki ikävät ja menneet asiat mielestä. Hoen itselleni koko ajan, että mennyt on mennyttä ja se pysyy siellä. Ei tunnu auttavan, ei ainakaan vielä. Jotkin muistot sattuvat vieläkin, ja tunnen olevani aika voimaton psyykkaamaan itseäni niiden yli.

Kysehän ei ole kuitenkaan mistään valtaisasta ongelmasta. En hyperventiloi enkä lyyhisty maahan, en lähellekään. Koen nuo joskus pintaan putkahtelevat (epämiellyttävät) muistot kylminä väreinä ja pienenpieninä viiltoina vatsanpohjassa. En masennu, koska osaan kuitenkin keskittyä nykyhetkeenkin ja tämän päivän todellisuuteen. Vaikka menneisyys pitää minusta vielä sormenpäillä kiinni, en elä menneisyydessä. Haluaisin kuitenkin olla kokonaan vapaa, mutta en tiedä, miten se onnistuu. Kai jonkun ulkopuolisen pitäisi takoa järkeä päähäni, kun itse en siihen näköjään pysty.

Tiedän, että "uuden elämän" aloittaminen syksyllä auttaa. Sekin auttaa, että S ei muistele menneitä ollenkaan. Paitsi niitä mukavia juttuja, joilla se tietää saavansa minut hymyilemään. Viime kesän S ja tämän kesän S ovat kuin kaksi eri ihmistä. Viime kesän S oli hämmentynyt, masentunut, sulkeutunut, hieman epätoivoinenkin. Silmissä oli surua. Tämän kesän S on onnellinen, innokas, toiveikas, avoin, you name it. Oma, paras itsensä siis.

Vaikka olenkin tavallaan menneisyyden vanki, odotan tulevaa enemmän kuin mitään ikinä. Kesä voisi puolestani olla ohi, ja onneksi kesäiset kuukaudet kuluvatkin yleensä valonnopeudella. Nautin toki kavereiden seurasta ja valoisista öistä, mutta kun syksyllä on edessä jotain sellaista, jonka vuoksi on tehty töitä ja vuodatettu pari kyyneltäkin silloin tällöin... Katse on siellä ja pysyy.

Syksyn suunnitelmatkin ovat selkiytyneet tässä viime päivien aikana. Tulin viikonloppuna siihen tulokseen, että opiskelupaikka taisi nyt jäädä saamatta. Pari tuntia jaksoin olla pettynyt itseeni ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta sitten aloin ajatella töissä olon positiivisia puolia. Niitä riittää. Haluan tarjota S:lle mukavat puitteet Suomessa elämiseen ja olemiseen, enkä voisi niin tehdä, jos olisin jatkanut jo neljä vuotta kestänyttä opiskelijanelämää. Hyvä näin.

Sekin vähän auttoi pistämään asoita perspektiiviin, että juttelin noiden parin pettymyksentäyteisen tunnin aikana S:n (ja minun) kaverin kanssa, jonka asunto paloi viime viikolla tuhoten kaiken muun paitsi isoisän sormuksen, tietokoneen, avaimet ja puhelimen. Hänen isoäitinsä oli vielä kaiken lisäksi kuollut muutamaa päivää aikaisemmin, joten oikeita ja isoja murheita hänellä todellakin riitti. Omat "nyyh nyyh oon tyhmä" -valitukset tuntuivat aika turhanpäiväisiltä.

Ja jos tuo nyt ei ollut vielä tarpeeksi muistuttamaan siitä, että minulla on asiat paremmin kuin hyvin, niin lyhkäinen puhelu S:n kanssa kohotti mielen lähes taivaisiin. "Just remember that nothing is going to stop us from being together now. Nothing is going to come between us." Kyllä se osaa, kun sille päälle sattuu.

Taidan päättää tässä ja nyt, että olenkin tästä lähtien tulevaisuuden vanki. Parasta kai olisi pystyä elämään nykyhetkessä, mutta yritäpä itse tässä tilanteessa. On parempi yrittää keskittyä tulevaisuuteen kuin märehtiä menneitä. Ne on jo kertaalleen (tai kahdesti tai kolmesti...) käyty läpi, turha kai niitä on enää päässään pyöritellä.

Katsotaan sitten huomenna, miten tämä oma-aloitteinen aivopesu onnistuu. Veikkaisin, että huonosti. Minkäs seepra raidoilleen voi?

Perinneperjantai: Kikkelis munakokkelis, mitäs läksit, niin

Palattuani Suomeen edessä oli kauppatieteiden pääsykoe, johon olin suunnitellut pänttääväni Kansas Cityn -reissullani, mutta toisinpa kävi. Päädyin hörppimään tietoa päähäni koetta edeltävänä yönä, ja tiesihän sen, miten tehokasta opiskelua se semmoinen on. Kävin kuitenkin kokeilemassa onneani samassa yliopistossa, jonka käytävillä poikakaverini syksyllä kulkisi.

Muistelin myös amerikkalaisinta epäterveellisintä aamiaista, jonka olin siihen kuten myös tähän päivään mennessä syönyt.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maananantai 16.6.2008 klo 06:58

The Most Important Meal of the Day

Tuossa ruisleivästä aamupalaa itselleni vääntäessä muistin taannoisen amerikkalaisen herkkuaamiaisen. Olimme S:n kanssa kylässä kaverimme vanhempien luona, ja perheen poika vaati äitiään hoitamaan meille aamiaista lauantaiaamuna. Ja äitihän teki työtä käskettyä.

Menimme kiltteinä tyttöinä ja poikina keittiöön kaveriksi, kun äiti kyseli meiltä, kuinka monta paahtoleipää haluamme. Kaksi minulle, kiitos. Entäs munia? No, kyllä kiitos. Pekonia, tietenkin. Siitä ei edes neuvoteltu.

Pekonit valmistettiin uunissa, isossa astiassa, omassa rasvassaan lillien, tietysti. Pari isoa pakettia neljälle ihmiselle. Paahtoleipien päälle äitimuori laittoi avuliaasti kunnon siivut voita. Siis ihan rehellistä voita. Siivut. Scrambled eggs (10 munaa) paistettiin voissa, ja paistorasvaa oli vähintäänkin reilusti, noin 2cm x 2 cm x 5 cm. Eikä muita mausteita, voista tuli vissiin makua tarpeeksi.

Katselin kokkailua vähän kauhunsekaisin tuntein. En sen takia, etteikö epäterveellinen ruoka maistuisi, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan oikein harrastanut kaloreiden laskemista, mutta silloin kyllä tuhatluvut vilistivät päässä. Omituista tuossa oli se, että perheessä kukaan ei ole mitenkään ylivoimaisen ylipainoinen, mitä nyt hieman vatsanseudulta löytyy pyöreyttä. Tämä voispektaakkeli oli heille kuitenkin aika arkipäiväistä.

Halusin olla kohtelias ja söin aamiaista, kuten hyvän vieraan kuuluu. Otin vissiin kaksi siivua pekonia, vähän munia ja ne kaksi paahtoleipää, jotka siis uivat voissa. Toinen leipänen jäi syömättä, ja se siirtyi suosiolla S:n lautaselle, vaikka S:lläkin oli vaikeuksia aamiaisen alas saamisen kanssa. Äiti ja perheen poika sen sijaan söivät hyvällä ruokahalulla.

Tänä aamuna söin kaksi ruisleipäviipaletta suurella nautinnolla. Päällä juustoa, ei mitään muuta. Ei pekonia, ei rasvassa keitettyjä munia, ei edes voita. Ne kaksi vaasalaista viipaletta pitävät vielä varmasti nälänkin poissa koko päivän ajan, toisin kuin vehnämössö ja suolattu siansivu. Kyllä suomalainen aamiainen voittaa perinteisen amerikkalaisen breakfastin aika reippaasti. Jopa nirson S:nkin mielestä, joka jo nyt odottaa Edamilla päällystettyjä ruisleipäviipaleita.

Niin, ja Turun Sinappia pitää olla kanssa päällä. Kuulemma.

Keskiviikko 18.6.2008 klo 11:47

Ei näin

OHJEITA VALINTAKOKEILIJOILLE:

- Nuku, mutta älä silloin, kun pitäisi lukea.

- Lue, mutta älä silloin, kun pitäisi nukkua.

*****

Noilla luulisi pärjäävän jo aika pitkälle. En tosin tiedä, en ole kokeillut. Itsehän tein oikeastaan päin vastoin. Silloin, kun oli aikaa lukea viittä kauppatieteellisen alan yhteisvalintaan valmistavaa kirjaa, nukuin ja lukaisin pikaisesti sille päivälle varatun alueen läpi. Koetta edeltävänä yönä, toissayönä, luin paniikinomaisesti kaikkia kirjoja sekaisin omaksumatta mitään ja nukuin koko yönä levottomasti kokonaisen tunnin, juuri kun lepoa olisi tarvinnut.

Energiajuoman avulla suoritettu koe meni melkoiseksi taktikoinniksi. Lähtöpisteet olisivat sen verran hyvät, että minun tarvitsee päästä vain koe läpi (saada 10 pistettä), ja opiskelupaikka irtoaa. Olisin niin kovasti halunnut vain käväistä kokeessa, löytää 10 varmasti oikeaa vastausta (vääristä tulee miinusta) ja lähteä kotiin hyvillä mielin. Tiesin kyllä jo kokeeseen mennessä, että tietopohja ei ole ihan tarpeeksi hyvä siihen, joten arpomiseksi meni. Vastasin sen verran vähäiseen määrään kysymyksiä, että saan joko juuri ja juuri yli 10 pistettä tai juuri ja juuri alle. En uskaltanut lähteä arvailemaan enää yhtään enempää miinuspisteiden pelossa.

Eilen löysin niitä "varmoja oikeita" vastauksia kahdeksan kappaletta. Tänä aamuna keksin ratkaisun yhteen pähkäilemääni matematiikkaongelmaan, joka olisi eilenkin auennut, jos olisin ollut yhtään virkeämpi. Onneksi jätin vastaamatta, ei tullut siitä ainakaan miinuksia. Ne loput vastaukset olivatkin sitten vain melko varmoja, enkä ole nyt enää edes varma niistä eilisistä "varmoista". Että tässä sitten jännätään reilu pari viikkoa tuloksia.

S sanoi eilen, että hänelle on oikeastaan ihan sama, pääsenkö kouluun vai en. Minusta tulee kuulemma syksyllä joka tapauksessa hänen "sugar mommansa". Hyvä, etteivät muut ainakaan myönnä pettyneensä minuun, jos ovet eivät nyt aukea. Itse olen aika pettynyt, koska se on nyt pelkästään omasta suorituksesta kiinni, ei mistään pisterajoista tai muista. Olen pettynyt, vaikka olen todellakin ollut varautunut siihen, että syksyllä ei opiskella.

Kun se on nyt niiiiiin pienestä kiinni.

Perinneperjantai: Irti kädestä

Kesäkuu 2008 porskutteli eteen päin vastusteluista huolimatta, ja kotiinlähtö oli väistämättä edessä. Vaikka tiedossa oli jo, että se olisi mitä todennäköisimmin viimeinen lamauttava lentokenttäreissu, ei se tehnyt hyvästeistä oikeastaan yhtään helpompia. Välissä pian olevat kilometrit tuntuivat maileilta. Vähintään.

Syksyllä häämöttänyt yhteinen koti otti pahimman terän ikävästä kesän edetessä pois, mutta ihan akuuteimpaan, vatsanpohjaa kouristavaan kaipuuseen se ei valitettavasti tehonnut. 

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.6.2008 klo 15:42

En halua!

Onko pakko lahtea, jos ei halua? Valitettavasti on. Onneksi S on viela toissa, en ole talla hetkella mikaan mieltaylentava naky. Pakkaaminen sai aikaan silmien vuotamista ja punoitusta, eika se tunnu ihan hevilla loppuvan.

Nama viimeiset paivat ovat olleet niin uskomattoman mahtavia, ettei mitaan jarkea. Taytynee kirjoitella niista vahan myohemmin, nyt ei kykene. Pitaa yrittaa saada itsensa ojennukseen ennen kuin S tulee kotiin, en halua pilata viimeista iltaa rakimalla sen paalle. Vaan mista siihen voimat?

Miten tama lahteminen voikin olla aina nain kamalaa? Miten sen kamaluus paaseekin yllattamaan joka kerta? Kai tassa ahdistaa sekin, etten lahde pelkastaan S:n luota. Lahden monen hyvan ystavan luota, joita en tule nakemaan pitkaan aikaan.

Totta kai tuo S:n luota lahteminen tuntuu kaikista pahimmalta. Minulle sanottiin tanaan, ettei pitaisi valittaa, kohtahan me asutaan yhdessa. Totta, mutta ei asuta viela. Ei viela moneen kuukauteen. Nyt tuleva erossaolo tuntuu ikuisuudelta, viidessa viikossa kun tottuu toisen lasnaoloon aika tehokkaasti. Tiedan, etta kotiin paastyani ajatus yhteisesta syksysta helpottaa kummasti, mutta ei helpota viela. Eika varsinkaan huomenna, kun pitaa taas paastaa kadesta irti.

Valehtelin, kun sanoin "onneksi S on viela toissa". Nyyhkytyksesta ei taida nimittain tulla loppua, ennen kuin se tulee halaamaan. On se kulta.

Perjantai 13.6.2008 klo 02:29

Why Did We Have to Make This So Difficult?

"Why did we have to make this so difficult?" S pohti Kansas Cityn lentokentällä. Niinä viimeisinä hetkinä, kun voi vielä pitää kädestä kiinni ja katsoa toista oikeasti silmiin on hankala keksiä mitään puhuttavaa. Tai mitään sellaista puhuttavaa, joka ei toisi kyyneliä silmiin. Sitä yrittää vain keskittyä siihen, että toinen on vielä fyysisesti siinä. Vielä vähän aikaa.

S yritti kyllä keksiä jotain mieltäylentävää juteltavaa. Heti kun olin tehnyt lähtöselvityksen, se alkoi selvittää, josko voisin tulla sen veljen elokuisiin häihin. Tämähän aikaistaisi näkemistä vain pari vaivaista viikkoa, mutta kuten S sanoi, jokainen viikko on liikaa.

Se hetki, kun pitää irroittaa ote ja yrittää olla romahtamatta lattialle on jotenkin epätodellinen. Tällä kertaa katsoin järkevimmäksi ratkaisuksi kadota heti naistenhuoneen puolelle, ettei tarvinnut jäädä tuijottamaan S:n vähitellen katoavaa selkää. Hengittelin syvään. Yritin koota palasia kokoon.

Houkutus juosta S:n perään on aina erittäin suuri. Houkutus kääntyä portilla pois vielä suurempi. Vielä Chicagossakin katselin Kansas Cityyn vieviä lentoja haikeana. Lentolipuissa kuitenkin luki Manchester ja Helsinki, joten sinnehän sitä piti suunnata, kauas pois.

Koko kotimatka tuntui jotenkin epätodelliselta. Vastahan tuota lensin toiseen suuntaan. Onneksi sain viimeisellä lennolla juttuseuraa. Yksin oleminen maksimoi jotenkin ikäväntunteen, joka on muutenkin aika kokonaisvaltainen tunne, joten liverpoolilaisen kaverin kanssa jutustelu auttoi kummasti. Sekin uteliaana sitten kyllä kyseli tästä amerikkalaisesta poikakaveristani, notta eipä siinä ajatuksiaan muualle oikein saanut. Se halusi kuulla koko tarinan.

Kerroin sille siitä, miten meidän piti parin kuukauden tuntemisen jälkeen erota toisen työn takia. Puhuin siitä, miten ei osattu olla puhumatta toisillemme, vaikka rikottiin ties kuinka montaa sääntöä. Kerroin, miten S lopulta riskeerasi kaiken vuokseni, ja siitä miten se haki suomalaiseen yliopistoon ja päätti muuttaa luokseni.

Ensimmäinen kommentti oli: "Wow, that guy is really serious about you. Like marriage serious. Sounds like you changed his priorities." Sitten se halusi nähdä kuvia tästä sankarista. Komeaksi kehui. Toivottipa vielä oikein vilpittömän kuuloisena meille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Sen jälkeen vertailtiin arpia ja mustelmia. Oli leppoisa lento.

Kotona pääsin jo sitten juttelemaan S:n kanssa. Se oli kertonut pomolleen, että oli saanut opiskelupaikan Suomesta ja että on erittäin todennäköisesti lähdössä syksyllä pois. Pomo ei ollut suuttunut tai erottanut S:ää sillä kertaa. Päin vastoin, oli jopa puhunut siitä, miten S:n pitäisi tulla takaisin maisterinopinnot suoritettuaan.

Kyllä tuo yhteinen syksy näyttäisi nyt vain onnistuvan, kunhan vain oleskelulupa irtoaa. Ja miksei irtoaisi! Ei meilläkään nyt niin huonoa tuuria voi olla, että oleskeluluvattomuus estäisi unelman toteutumisen.

Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa mainittiinkin, olen oikeasti todella onnekas, kun olen löytänyt jotain tällaista. Ollaan tultu vastoinkäymisten kautta voittoon, ja tästä tuli lopulta jotain niin suurta, etten olisi villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella. S ei varsinkaan. Vaikka hyvästely repii joka kerta hajalle, niin se on vain merkki siitä, että me ollaan onnellisia yhdessä.

Ja voi että me oltiinkin onnellisia koko (minun) loman ajan! Varsinkin viimeiset päivät olivat älyttömän mukavia ja kaikin puolin onnistuneita.

Float tripillä jopa ennen niin mustasukkainen entinen tyttöystävä sanoi, ettei ole nähnyt S:ää koskaan näin onnellisena. Totta kai sen piti verrata tämänvuotista reissua viime vuoden retkeen, jolla entisaikojen peikko Ty(tt)ökaveri oli siis mukana. Ei se minua varsinaisesti häirinnyt, Ty(tt)ökaverin haukkuminen kun saa minut vieläkin tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, heh, ja erään kaverimme kommentti tiivisti kaikkien muiden ajatukset: "What the f**k does it matter? They are together now. They are going to get married and have kids." Se sulki mustasukkaiset suut lopullisesti. Siis sen yhden. Eilen sain sähköpostia kyseiseltä tytöltä. Se sanoi, että vaikka olenkin S:n tyttöystävä, hän pitää minuakin ystävänään.

Monet kavereistamme suunnittelivat jo Suomessa käymistä ja meidän luona kyläilyä. Olivat vilpittömästi onnellisia siitä, että tulevaisuus näytti vihdoinkin valoisalta. S kertoi Suomesta ja tulevasta opiskeluistaan kaikille, jotka jaksoivat yhtään kuunnella. Minusta tuntui välillä, että säteiltiin enemmän kuin aurinko.

Kaikilla tuntui olevan ihan mielettömän hauskaa. Tämä oli kolmas vuosi, kun retki järjestettiin, ja yleinen mielipide taisi olla, että tämä vuosi oli tähänastisista paras. En tiedä, miten reissu olisi enää voinut olla parempi. Hyvää seuraa, ihan vähän olutta ja aurinkoa.

S:n jalat.

Lauantai meni siis joella kelluessa ja vedessä pulikoidessa. Monen, monen tunnin ilakoinnin jälkeen porukka oli sen verran väsynyttä, että viimeisimmätkin karpaasit taisivat vetäytyä petiin puolen yön maissa. Aamulla kasattiin kamat, muisteltiin vähän edellisen päivän juttuja (Flantastic, Flannah Montana, The Flantastic Four, Flanny Got Fingered... Flan-parka!) ja halailtiin kaverit hyvästiksi. Sitten takaisin Kansas Cityyn ja sivistyksen pariin.

Sunnuntai meni lepäillessä ja halitellessa. Sen verran piipahdettiin ihmistenilmoilla, että käytiin kehittämässä retkellä otetut valokuvat ja syötiin illallista S:n vanhempien kanssa vielä kerran. Hyvästely jatkui, mutta mieli oli silti vielä yllättävän hyvä.

Maanantaipäivästä en voi sanoa ihan samaa, kuten edellisestä merkinnästä voi päätellä. Illaksi olo kuitenkin koheni, kuten oletinkin. On se kumma, miten yksi halaus voi poistaa murheelliset ajatukset. Käytiin syömässä terveellisesti nachoja ja buffalo wingsejä. Mmm. Pelattiin Big Buck Safaria, biljardia ja shuffle boardia kavereiden kanssa. Se piti ajatukset mukavasti jossain muualla kuin seuraavassa aamussa.

Minä vastaan S.

S taisi voittaa...

Ajeltiin kotiin. Autossa S lauleskeli minulle vielä radion mukana, eikä päästänyt minua autosta ulos. Itkuhan siinä meinasi tulla, mutta en antanut periksi. Mentiin lopulta sisälle ja vietettiin loppuilta ihan kahdestaan. Oltiin vähintäänkin onnellisia, vaikka lähtö häämöttikin uhkaavasti edessä.

So why did we have to make this so difficult? Koska ollaan aikamoisen varmoja siitä, että yhteinen tulevaisuus on parasta, mitä voidaan saada. Tämä on ja on ollut kaiken vaivan ja itkun ja ikävän arvoista. Enemmänkin.

(Suonette anteeksi siirappisuuteni.)

Perinneperjantai: Kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa

Kansas Cityn -loma alkoi vedellä kesäkuussa viimeisiään. Orastava lähtöahdistus hiipi väkisinkin päälle, vaikka tekemistä riittikin, ja ajatukset olisivat periaatteessa voineet olla muualla kuin tulevassa kotiinpaluussa. Scottyn Suomeen muutto eteni ja oli sinettiä, eli oleskelulupaa vaille varma.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 2.6.2008 klo 14:32

Aurinkoista

Olipa mahtava viikonloppu! Ja loppuviikkokin. Syotiin hyvin (mm. italialaista hienossa ravintolassa) ja vietettiin aikaa ihan kahdestaan. Katsottiin elokuvia ja Rescue Me:ta, joka oli S:lle uusi tuttavuus. Itsehan voisin katsoa kyseista sarjaa vaikka koko ajan. Kivaa oli.

Viikonloppuna vietettiin paljon aikaa ulkona. Ihan ulkona ulkona. Lauantaina kaytiin ensin moikkaamassa S:n vanhempia ja hoitamassa vahan oleskelulupa-asioita. S:n vanhemmat ovat tuntuneet jo hyvaksyvan ajatuksen siita, etta poika on lahdossa Suomeen pariksi vuodeksi. Aiti varsinkin. Virallisuuksien jalkeen mentiin Buffalo Wild Wingsiin syomaan ja treffaamaan kaveriamme. Kyseinen herra on melkoinen flirtti, ja S:aa alkoi se ehka jo vahan haitatakin. Sen verran tiukkaan se minua kadesta piti kiinni.

Ja sitten sinne ulkoilmaan. Kaytiin Overland Park Arboretumissa; kaytiin samaisessa paikassa jo maaliskuussa. Talla kertaa oli vahan vehreampaa. Kaveltiin ympari puistoa auringonpaisteessa ja 30 asteen lampotilassa. Nautittiin elamasta.

Maisemaa maaliskuulta.

Toukokuun viimeinen.

Eilinen meni Oceans of Funissa pulikoidessa. Vietettiin viitisen tuntia Missourin auringon ja klooriveden alla. Kierrettiin liukumaet ja aaltoaltaat. Vierailtiinpa allasbaarissakin. Se oli elamaa, jos mika. Neljan aikaan huomattiin, etta S:n irlantilaisperaiset olkapaat alkoivat punoittaa sen verran paljon, etta oli parasta poistua kalliin oluen parista kotiin ja suihkuun.

Pienen lepohetken jalkeen piti rientaa S:n vanhempien luo. S:n aiti halusi valmistaa minulle syntymapaivaillallisen. Varsinaiset synttarithan ovat vasta tulossa, mutta S haluaa tehda silloin jotain muuta kuin istua porukoidensa luona. Syotiin sitten eilen lasagnea oikein porukalla. Minulle laulettiin Happy Birthday oikein pitkan kaavan mukaan ja paasinpa viela puhaltamaan jaateloannoksen paalle laitetun kynttilankin. Mmm.

Etta eipa tama elama taalla ole ollenkaan hassumpaa. Olen nahnyt unia Suomessa olosta. Viela sita onneksi heraa siihen, etta S nukkuu vieressa. Tai tokkii kylkeen ja yrittaa saada minua hereille. Viela kahdeksan aamun verran.

Perjantai 6.6.2008 klo 14:00

Happy Birthday to Me

Jopas aika rientaa. Nyt eletaan jo perjantaita. Uskomatonta. Viimeinen viikonloppu on enemman kuin kasilla.

Tiistaina leikittiin vahan storm chasereita. Kaytiin syomassa S:n vanhempien kanssa (mitas muutakaan kuin italialaista), ja illallistamisen aikana oli alkanut sataa. Ja ukkostaa, tietenkin, Keskilannessa kun ollaan. Pikapyrahdys autoon kasteli meidat jo kokonaan, joten paatettiin sitten jatkaa samalla linjalla ja sprinttailla muillakin parkkipaikoilla.

S halusi ostaa Disturbedin uusimman albumin, joten hurautettiin Best Buyn pihaan. Siina vaiheessa myrsky oli aika vahvasti paallamme. Salamat raiskivat maahan, mika sai autonkin tarisemaan. Uhmasimme sadetta, vaistelimme tuulen kuljettamia ostoskarryja ja hypimme latakosta latakkoon, kun juoksimme levykauppaan ja sen jalkeen viela Wal-Martiin.

Myrskyn jalkeen ei ole poutasaa. Ei ainakaan taalla. Salamointi jatkui koko illan ja yon, vaikkei vetta enaa juuri tullutkaan. Se sopi minulle ja S:lle oikein hyvin. Istuttiin kuistilla ja ihmeteltiin taivasta. Kiva yhteinen harrastus. Sopiva naille tienoille.

Sateen tauottua Wal-Martin pihalta. Ihan normaali varivalokuva on.

Keskiviikkona otettiin (toinen) varaslahto synttareiden juhlintaan. Toista tultuaan S osti lahes 900 dollarin arvoisen matkavakuutuksen, joka vaaditaan oleskeluluvan saamiseen. Tamahan ei varsinaisesti liittynyt millaan tavalla mihinkaan merkkipaivaan, mutta pidan tuota matkavakuutusta erittain arvokkaana ja isona synttarilahjana. Asiat etenevat ja nayttavat hyvalta.

Vakuuttamisen jalkeen illastettiin parin kaverin kanssa, jotka eivat eilen, torstaina, paasseet juhlimaan. S:lla oli eilisen varalle nimittain suunnitelmia. Se osti kunnon kuorman ruokaa ja juomaa, jota se sitten tarjoili koolle kutsutuille kavereille. Olin ihan hakeltynyt kaikesta siita huomiosta, jota sain. Enpa muista, milloin synttareistani olisi viimeksi tehty nain iso numero.

S:n sisko oli ostanut minulle hienon ja erittain tarpeellisen synttaritiaran. Ystavapariskunta oli koonnut minulle sangollisen hyodyllista tavaraa, kuten kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa. S:n aiti soitti ja onnitteli viela kerran. Olin oikeasti ihan hamillani. En tayttanyt 18, en 21, en 50. Taytin 24. Melko merkitykseton merkkipaiva. Mutta mahtava, upea paiva. Siita kiitos kuuluu S:lle.

Illalla, kaikkien lahdettya kotiin ja meidan siirryttya sisalle, alkoi sataa. Taivas oli valkkynyt jo ennen sita, mutta sehan nyt on ihan normaalia. Mentiin S:n kanssa istumaan katetulle kuistille ja kuunneltiin sadetta ja salamointia. Leppoisa paiva oli parasta lopettaa leppoisalla istuskelulla.

Tanaan lahdetaan pikkuretkelle pikkuporukan kanssa. Viikonlopun aikana olisi tarkoitus telttailla ja kellua missourilaisella joella kolmenkymmenen kaverin kanssa. Toisaalta vahan pelottaa lahtea vesille naiden hurjimusten kanssa. Sekin hieman ahdistaa, etta tama on tosiaan viimeinen viikonloppu. Toisaalta en malta odottaa kivaa ja toivottavasti semiturvallista seikkailua.

Viikonloppu alkoi tana aamuna ainakin lupaavasti. S huokaisi heti herattyaan: "God, you're gorgeous." En sitten tieda, oliko tuo kommentti tarkoitettu minulle vai jollekin jumalolennolle, mutta otin sen kuitenkin aarimmaisena kohteliaisuutena. Ei kai tassa ole voinut sen jalkeen tehda muuta kuin hymyilla.

Perinneperjantai: Kun Nightwishin keikalle itseni höpötin

Edellinen merkintä vuodelta 2008 päättyi sanoihin: "Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan liput viela ovelta." Toive ei ihan täysin toteutunut, mutta liputtomuudesta kehkeytyikin eeppinen tarina, jota en hevillä (hehe) unohda.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 28.5.2008 klo 17:11

Live to Tell the Tale

Lahdettiin eilen heti S:n kotiuduttua ajamaan kohti Lawrencea. Illalla oli siis tiedossa Nightwishin keikka, jolle emme uhkarohkeina ihmisina lippuja ennakkoon ostaneet. Tai piheina ihmisina oikeastaan, silla emme halunneet maksaa Ticketmasterin lisamaksuja. Hoimme itsellemme, etta kyllahan niita lippuja viela ovelta saa. Ei kai joku suomalainen bandi veda yleisoa niin paljoa, ettemmeko mahtuisi mukaan!

Jo ennen kuin paasimme edes Kansas Citysta pois, S sai puhelun Lawrencesta. Blogissa aiemminkin mainittu mustasukkainen ystavatar (joka on nykyisin yrittanyt kayttaytya ihmisiksi) soitti neljan maissa. Keikkapaikan, The Granadan, edessa oli jo 20 ihmisen jono.

Paasimme perille Lawrenceen viiden maissa ja kavelimme keikkapaikan eteen. Jonon pituus oli kolminkertaistunut tunnissa. Ovet, ja samalla myos lippuluukku, avattaisiin vasta seitsemalta. Paatimme edelleen olla uhkarohkeita ja lahdimme syomaan jonottamisen sijaan.

Sepa kostautui. Seitseman jalkeen, kun vihdoin paasimme lippuluukulle, lippuja oli jaljella tasan yksi. S osti sen pois kuljeksimasta, mutta olisimme tarvinneet viela kaksi lisaa. Ajoimme akkia ystavattaren asunnolle tarkistamaan, josko netista viela saisi lippuja. Ei saanut.

Palasimme takaisin The Granadan eteen norkoilemaan siina toivossa, etta lippuluukulle olisi ilmestynyt kuin taikaiskusta lisaa lippuja. Ikkunassa oli kuitenkin lappunen: "Tonight's concert is SOLD OUT. So do not even ask for tickets. We do not have any." Siina vaiheessa meni vahan sormi suuhun. Mietimme S:n lipun poismyymista muille norkoilijoille.

Siina sormet suussa seisoskellessa meidan ohi kaveli kaksi pitkatukkaista miesta. Puhuivat suomea. Kavelivat keikkabussien luo. S yllytti minua menemaan heidan juttusille. Minua vahan ujostutti, joten kieltaydyin. Suostuin kuitenkin kavelemaan kohti keikkabusseja ja katsomaan, josko samaiset herrat viela olisivan lahistolla. Vahan niinkuin kompromissina.

Nightwishin pojat istuivat kauempana takaoven luona, mutta lahella saati kuuloetaisyydella ei ollut ketaan. Kunnes joku astui ulos bussista. En tieda, mika minuun meni, mutta "Hei, onks teilla lippuja?" karkasi suustani. Bussista ulostautunut heviletti vilkaisi minua, kohautti olkapaitaan ja pudisti paataan. Ja kaveli bandin luo.

Naureskelin S:lle ja ystavatterelle, etta hehheh, kannattipa yrittaa. Vahan havettikin. Huomasimme kuitenkin, etta bandinjasenet ja olkiaan kohautellut heviletti tuijottivat ja osoittelivat meita. Pian heviletti kaveli luoksemme ja alkoi jutella suomeksi. Pyysi odottamaan.

Pian luoksemme ilmestyi vaaleampi pitkatukka. Se vahan ihmetteli sita, etta jossain kansasilaisessa kaupungissa kuulee suomea. Se soitteli pari puhelua, kavi lippuluukulla ja sisalla. Sanoi, ettei mitaan hataa. S yritti pusutella minua innoissaan, mutta ystavatar ja mina naurahdimme yhdessa, etta kannattaa ehka pysya nyt minusta vahan kauempana. Nyt ei pilata tata.

Kun pitkatukka tuli reissuiltansa takaisin, silla oli antaa ystavattarelle ja minulle hienot tarrat. Pyysi meita latkaisemaan ne paitoihin kiinni ja seuraamaan hanta sisalle. Seurattiin kiltisti perassa, ja kas, oltiin sisalla. Kiiteltiin ehka sen miljoona kertaa. Kysyin, mita olemme velkaa. "No, nauttikaa keikasta ja vierailkaa baaritiskilla usein. Juokaa vodkaa."

Suuntasimme kaskysta ensin baaritiskille. Sen jalkeen etsimme vakijoukosta Sannan, joka oli tullut Emporiasta katsomaan keikkaa. Kerroimme kaikille halukkaille (ja haluttomille) tarinaa siita, kuinka paasimme kuin paasimmekin loppuunmyydylle keikalle sisaan. Oli aika hurja tunne.

Keikka oli oikein mainio. Nightwish oli S:lle entuudestaan tuttu, mutta ystavatar ei ollut koskaan kyseisesta pumpusta kuullutkaan. Meille sisaanpaasyn hoitaneet miekkosetkin olivat erittain yllattyneita, etta keikka myytiin loppuun jossakin Kansasissa, jossa suuri yleiso ei varmasti ole Nightwishin musiikkista kuullut soinnun vertaa.

Keikan paatyttya huomasin, etta meita auttanut kiltti herra seisoi paitakojun takana. Lahdimme porukalla kiittamaan hanta. "Eikos se niin ole, etta sulle laitetaan tasta S-koon paita?" Naurahdin. Kai se nyt olisi vahaisinta, mita voisin tehda. Kaannyin S:n puoleen pyytamaan vahan rahaa lainaksi, mutta... "Suomi-tytto saa paidan ihan ilmaiseksi."

Raks raks, sanoivat aivoni (samalla kun kiittelin punastellen paidasta). Takananihan seisoi toinen Suomi-tytto, Sanna. No, Sannakin sai samanlaisen Passion for North America 2008 Part 2 -paidan. Olisimme ostaneet levyn, mutta nekin, kuten liput, oli myyty loppuun.

Aika hullua, eiko totta? Kiitos Nightwish ja kiltit miehet!

Perinneperjantai: Juoksentelisinkohan

Vietimme pitkän Memorial Day -viikonlopun luonnonhelmassa telttaillen, mutta emme osanneet ennakoida, millainen extreme-urheilulaji siitä tulisi. Keskilännen oikukas sää vesitti kirjaimellisesti yöpymissunnitelmamme, ja jouduimme improvisoimaan oman versiomme Arnold Schwarzeneggerin Juokse tai kuole -klassikosta (noin vähän liioiteltuna).

Äärimmäisten pelkotilojen lisäksi tunnepuolikin heitteli laidasta laitaan, kun muistelimme menneisyyttä, iloitsimme nykyhetkestä ja haaveilimme tulevasta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 27.5.2008 klo 14:58

When the Thunder Calls You

Nyt olisi hetki aikaa huokaista ja paivitella. Oikeastaan pitaisi lukea, mutta ajattelin suoda itselleni nyt tallaisen tuokion.

Viikonloppuun mahtui vahan enemman jannitysta kuin olisi tarvinnut. Perjantaina ajettiin vahan niin kuin keskelle ei mitaan, samalle seudulle kuin uutena vuotena. Saatiedotus lupaili 30 prosentin kertoimia sateelle ja ukkoselle. Alkuilta sujui lampimissa, mutta tuulisissa merkeissa. Pelailtiin S:n vanhan kaverin ja hanen isansa kanssa quarterseja, ennen kuin siirryttiin talon vieressa sijaitsevan lammen toiselle puolelle nuotion aareen.

Kaveri istui meidan kanssa jonkin aikaa teltan ja nuotion edessa. Se oli aiemmin, ennen yhtaan olutta, kertonut minulle, etta sen sydan oli sarkynyt. Se ei halunnut minun kertovan S:lle. Se halusi jutella minulle. Olin otettu ja yllattynyt. Kai se halusi kuulla meidan kokemuksista, kas kun se osittain seurasi vieresta meidan nousua, tuhoa, ja taas uutta nousua. Tulta tuijottaessaan se sitten selitti hyvin lyhyesti S:llekin syyta vaisuuteensa.

Se sanoi, ettei koskaan ollut nain surullinen kaverin lahdosta (S Suomeen), muttei toisaalta ole halunnut millekaan pariskunnalle niin paljon onnea ja onnistumista kuin meille. Sitten se lahti. Jatti meidat istumaan ja herkistelemaan nuotiolle kahdestaan. S sanoi muun muassa, ettei han olisi halunnut puhua viime kesana mistaan muusta kuin minusta, muttei sattuneista syista pystynyt.

Yolla se varsinainen jannitys sitten alkoi. Ensin alkoi salamointi ja jyrina. S nukkui, mina en. Sita jatkui aika pitkaan ennen kuin alkoi sataa. Ja tuulla vielakin kovempaa. Teltta tarisi ja heilui tuulen mukana, valkkyi salamoiden tahdissa ja paasti vetta sisaan. Sade ja rakeet sammuttivat nuotion ja lyhdyt. Keskilannessa myrskyt pitaa ottaa melko tosissaan, jos ei halua paasta hengestaan, eika meita hirveasti sellainen kiinnostanut. S kurkkasi ulos ja naki jonkun valkyttavan meille ajovaloja lammen toisella puolella. Meidan luo johtava pato oli liian mutainen auton ylitettavaksi, joten aika akkia kavi selvaksi, etta meidan olisi juostava taloon suojaan.

Nappasin mukaan tarkeimmat tavarat, kaikki muut saivat jaada jalkeen. Seisoin jo teltan ulkopuolella odottamassa S:aa ja nain, kuinka salama iski maahan aika lahella. Koko tienoo tarisi. Sitten juostiin. Tajuttiin padon yli juostessamme, etta olemme nyt korkein piste. Kiire pihaan oli melkoinen.

Sisalle paastessamme olimme molemmat polvia myoten mudassa. Kello oli nelja aamulla. Olimme kuitenkin turvassa. Sunnuntaina saimme kuulla, etta kolmen mailin paassa telttailija oli saanut surmansa, kun salama oli iskenyt telttaan.

Lauantaina lahdimme veneilemaan samaiselle jarvelle, jonka leirintaalueella nuori telttailija oli edellisena yona kuollut. Kaverin isa kuljetti meita ympari Pomona-jarvea hulppealla moottoriveneellaan. Istuimme poikien kanssa nahkaistuimilla ja otimme rennosti aurinkoa. Sitten harrastimme S:n kanssa vahan tubingia.

Nain ensikertalaiselle se oli aika mielenkiintoinen ja kivuliaskin kokemus. Iloittelu piti osaltani lopettaa, kun selka kipeytyi tuben paalla pomppimisesta oikein kunnolla. Hauskaa se kylla oli; harmi kun sita pitaa olla niin heikkorakenteinen. S jatkoi viela veneen perassa ajelua yksin. Ja paljon vauhdikkaammin kuin kanssani. Aika aija. Sain kuitenkin eniten aija-pisteita siita, etten valittanut veden kylmyytta, kun pulahdimme porukalla jarveen vauhtiajelun jalkeen.

"Show me what you've got!"

Illalla kaveri kyseli minulta, epailinko missaan vaiheessa S:n ja minun jutun onnistumista. Vastasin, etta tasan vuosi sitten en uskonut yhteiseen tulevaisuuteen oikeastaan ollenkaan. Taisinpa kirjoittaa blogiinkin, etta tiedan, ettei tasta mitaan tule. Kaverista naki, etta joku oli satuttanut sita oikein kunnolla. Se kuiskikin minulle vahan yksityiskohtia, salaa S:lta.

Myohemmin, taas nuotion aarella, kaveri avautui sitten meille molemmille. (Pitanee lisata, etta taysin selvin pain. Onnistuu se nakojaan niinkin.) Olin yllattynyt siita, miten avoimesti ja rehellisesti pojat tunteistaan ja tapahtumista puhuivat; kaveri tietysti omistaan ja S meidan menneisyydesta, noin niinkuin vertailukohtana. Kaveri sanoi, etta toisaalta meita kahta on todella mukava seurata vieresta. Saa kuulemma toivoa. Toisaalta "kolmantena pyorana" oleminen oli hanen mielestaan rankkaa. Ymmarrettavista syista. "You are really lucky", se sanoi S:lle. "I am. I really am."

Kaverin ollessa alakuloinen ja minun ollessa fyysisesti kyvyton (=huono selka) veneilyyn, paatimme jo lauantai-iltana, etta jatamme veneilyn sunnuntaina valiin ja suuntaamme Topekaan. Telttaan kompiessamme yotaivas oli kirkas ja tuuli oli lempea. Naytti vahvasti silta, etta saamme nukkua yon rauhassa. Vaan kuudelta herasimme siihen, kun ukkonen jyrisi ja teltta heilui kovassa tuulessa. Puoli seitsemalta saikahdimme, kun kaveri ilmestyi teltalle ja sanoi, etta nyt akkia kamat kasaan, aikaa ei ole paljon.

Siina sitten pakkasimme teltan ja muut kamat kasaan vauhdilla ja kavelimme sisalle suojaan. Vaan mitaan myrskyapa ei koskaan tullutkaan. Istuimme sitten olohuoneessa tappamassa aikaa (ja pojat toisiaan Halo 3:ssa). Topekaan ei kannattanut lahtea ennen kymmenta. Syomaan paasisimme vasta yhdeltatoista, elokuviin puolelta paivin.

Muutaman tunnin istuskelun jalkeen lahdimme ajamaan (taydessa auringonpaisteessa) kohti Topekaa. Soimme Buffalo Wild Wingsissa mitas muuta kuin kanansiipia, ennen kuin menimme katsomaa Iron Manin. Hyva ja viihdyttava elokuva, muuten.

Elokuvasta poistuessamme halasimme kaverin hyvastiksi. Ennen kuin katosimme autoillemme, han kysyi: "Do you think I will be ok?" S sanoi: "You, man? Of course you will." Minun kavi kaveria niin kovasti saaliksi. Tiedan tasan tarkkaan, milta tuntuu olla toivoton sarkyneen sydamen kera. Paremmin kuin hyvin.

Nukuttiin koko sunnuntai ja kerattiin vahan univelkoja takaisin. Eilinen, siis Memorial Day, meni elokuvien ja S:n perheen parissa. S:n veli vihjaili, taas kerran, etta eikos se olisi aika jo rengastaa tama viimeinen sormukseton naishenkilo. Eli ihan perinteisissa merkeissa perheillallisia vietettiin.

Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan viela liput ovelta. Olipas paivittamista kerrakseen. Kiitos ja anteeksi.

Perinneperjantai: Jos pitäisi valittaa

Kahdeksan vuotta sitten odottelimme pitkää Memorial Day -viikonloppua, kuten nytkin. Silloin ukkosteli paljon, kuten nytkin. Pelkäsin ukkosen pilaavan viikonlopun vesileikit, kuten nytkin. Silloin pelättävää oikeasti olikin, ja juoksimme kirjaimellisesti henkemme edestä, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Scottyn työpäivien pituus ahdisti, koska yhteistä aikaa ei jäänyt päivässä montaakaan tuntia. Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, ettei lentokoneeseen tarvitsisi astella vielä moneen viikkoon. Silloin joutuisimmekin sanomaan taas hyvästit aika pitkäksi aikaa.

Ja siis täh, oikeastiko muka tykkäsin tuolloin Indiana Jones nelosesta? Kuinkahan kovassa kännissä mahdoin olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 20.5.2008 klo 17:22

Jos pitaisi valittaa...

Jos jostain pitaisi valittaa, niin se olisi S:n tyopaivien pituus. Sen tyoajat ovat epasaannolliset, varsinkin nyt, kun se on projektinsa tekninen johtaja. Kaytannossa siis korjaa muiden virheita paivat pitkat. Mita enemman virheita, sita pidempi paiva.

Ja mina istun taalla paivat pitkat. Ensin yritan nukkua mahdollisimman pitkaan. Sitten luen paasykokeisiin. Sitten istuskelen jossakin, ulkona tai sisalla, riippuen vahan kelista. Yleensa katson CNN:aa. Pysynpahan perilla presidenttikilvasta.

Toissa S on nytkin. Kello on jo yli viisi, eika se tieda, milloin se paasee lahtemaan. Kotiin tullessaan se on varmasti niin vasynyt (tai turhautunut), etta se haluaa ottaa paivaunet. Minuahan ei yllattaen puoli paivaa nukkuneena yleensa juuri vasyta, joten teen S:n nukkuessa samoja asioita kuin sen toissa ollessakin.

Meille jaa lopulta vain muutama tunti yhteista valveillaoloaikaa. Onneksi tassa on viela kolme viikkoa aikaa kerryttaa monen monta tuntia noista muutaman tunnin patkista. Onpa viela kolme viikonloppuakin, joista kaksi vietamme telttaillen ja veneillen. 

Eika tassa oikeasti ole mitaan varsinaista syyta valittaa. Oikeasti on mukava olla vastassa vasynytta tyolaista ja rapsutella sen selkaa, kun se torkkuu.

Joten en valita, vaikka tama silta saattaa vaikuttaakin. Valittamisen ja murjottamisen sijaan menen nyt istumaan sohvannurkkaan kaukosaadin kadessa ja odotan sita hetkea, kun S kavelee ovesta sisaan. Voittaa skypettelyn 100-0. Vahintaan.

P.S. Huomenna katsotaan kolme ensimmaista Indiana Jonesia. Miksiko? Noh, koska keskiyolla paastaan katsomaan neljas! Meillon liput!

P.P.S. Kandintutkielma (+ kaikki pakolliset kurssit) menivat lapi! Yllattavan mairittelevilla arvosanoilla jopa.

Torstai 22.5.2008 klo 14:56

Indiana Jones 4: katsottu [x] ei katsottu [  ]

Indy, Indy, Indy... Katsottiin eilen kaikki nelja Indiana Jonesia putkeen. Oi autuutta. Uusin nahtiin kello 00:01 paikallista aikaa. Indy oli edelleenkin Indy. Liikaa paljastelematta (tai siis mitaan) tyydyn toteamaan, etta hyvaa viihdetta oli. Viimeinen ristiretki on silti edelleen suosikki.

Huomenna olisi tarkoitus lahtea veneilemaan S:n kaverin kanssa, mutta keli ei nayta oikein suotuisalta. Mennaan joka tapauksessa, mutta vesilla olo taitaa ainakin allekirjoittaneelta jaada aika vahiin. Viime yona ja tana aamuna riehunut "light thunderstorm" piti minut hereilla aika tehokkaasti. Vastaavat myrakat pitavat minut varmasti poissa veneestakin.

Leikkasin S:n hiukset tiistaina. Ihan nain ensikertalaiseksi (jos buzz cuteja ei lasketa) onnistuin yllattavan hyvin, eika paata tarvinnut ajella. Se oli nimittain se varasuunnitelma, jos mokaisin pahasti. Pitanee laittaa ennen/jalkeen-kuvia jossain vaiheessa todisteeksi kaikille epailijoille. Leikkasin sormeenkin vain kerran!

Viikonloput hupenevat hurjaa vauhtia. Tama Memorial Day -viikonloppu siis vietetaan luonnonhelmassa. Seuraava viikonloppu on viela avoin, vaikka vaihtoehtoja menemisille ja tekemisille on lukuisia, mm. kaverin siskon haissa baarimikkoina toimiminen. Viimeinen viikonloppu menee taas ulkoilmassa, joella kelluen kaveriporukan mukana. Suunnitelmissa oli viela jossain vaiheessa road trip, ainakin nyt sinne Chicagoon tai Dallasiin oleskelulupa-asioiden merkeissa, mutta S:n tarvitseekin sahkopostitietojen perusteella vain lahettaa paperit ja passi viranomaisille. Taitaa autoilu jaada siis talla kertaa valiin.

Tajusinpa tuossa, etta tama saattaa olla viimeinen reissu rapakon talle puolen pitkaan aikaan, siis jos S saa oleskeluluvan ja tulee syyskuussa asutelemaan Suomeen kahdeksi vuodeksi. Ei haittaa ollenkaan. Nyt jo ahdistaa ajatus lentokoneista ja varsinkin lentokentista. Sehan on totta, etta tallaisessa suhteessa pitaa molemmissa aikaa jonkin verran viettaa, jos meinaa nahda. Ja myohemminkin, jos ja kun asutaan yhdessa, sita haluaa vierailla kotona, vaikka toinen koti vieraassa maassa olisikin.

Haha, ei pitaisi vinkua. Muutama vuosi sitten en olisi edes uskonut, etta paasen taalla koskaan kaymaan, varsinkaan monta kertaa vuodessa. Nyt paasen nakemaan maailmaa ja vielapa viettamaan aikaa aika mahtavan ihmisen kanssa.

Ei paha.

Perinneperjantai: Baseballia ja beer pongia

Pari juttua. Royalsien peleissä käy nykyisin enemmän kuin kourallinen ihmisiä, ja "aikaisin Emporiasta Kansas Cityyn lähteminen" tarkoittaa puolenpäivän sijaan aamukahdeksaa.

Koska olin reissussa nelisen viikkoa, ehdimme elää ihan normaalia arkea. Tai niin normaalia, kuin se nyt kaukosuhteessa voi olla. Scotty kävi töissä, ja minä yritin lukea päivisin pääsykokeisiin siinä kovin hyvin onnistumatta. Pidemmän yhdessäolon vuoksi ei tarvinnut keuhkota jokaisesta minuutista, eikä pelätä lähtöä, ainakaan akuutisti.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 14.5.2008 klo 16:30

Let's Go Royals!

Kavin tuossa asken vahan Keskilannen auringon hellittavana. Meinasin eilen jo valittaa, miten vuosi sitten oli paljon lampimampaa, ja nyt vain satelee vetta ja tuulee. Okei okei, vuosi sitten oli lahemmas 30 astetta lamminta, nyt ei ihan siihen ylleta, mutta aurinko paistaa pilvettomalta taivaalta, lampotila on 24 astetta, eika tuulesta ole tietoakaan, joka on nailla leveyksilla aika harvinaista. Joten en valita.

Siitahan on kohta tasan vuodenpaivat, kun pakattiin Soilen kanssa laukut ja palattiin Suomeen. Ajateltiin kavaista S:n kanssa Emporiassa perjantaina, joka myos sattuu siis olemaan kotiinpaluun vuosipaiva. Nyt paasen sen kunniaksi palaamaan hetkeksi toiseen kotiin. Kyllapa se aika rientaa.

Eilen paasin ensimmaista kertaa elamassani baseball-peliin. Kansas City Royals vs. Detroit Tigers. Kotivoitto tuli, ja ymmarsin pelin loppuessa lajista paljon enemman kuin ennen pelin alkua. Jouduin myos selittamaan ihan pari kertaa suomalaisen ja amerikkalaisen pesapallon eroja. Kylla siina riitti uteliailla ihmettelemista. Juteltiin myos mm. glogista, kun ennestaan tuntemattomalla vierustoverillani oli kokemusta sen juomisesta.

Peli aluillansa ja lopuillansa.

Ei kai tassa sen kummempaa. Kohta taidan lahtea takaisin ulos istuskelemaan ja odottamaan S:n kotiutumista. Se sai eilen (taas) ylennyksen. Taitaisi olla pian aika kertoa lahtoaikeista, ennen kuin pistavat sen johtamaan koko puljua.

Illalla katsotaan taas, kestaako perheidylli jaakiekon vaikutukset.

Maanantai 19.5.2008 klo 16:46

On the Sunny Side of Life

Huh helletta. 29.9 astetta. Istuin reilun kaksi tuntia ulkona lukemassa paasykoekirjaa ja olen nyt ruskeampi kuin ikina. Saalittavaa, mutta totta.

Viikonloppuna riitti hulinaa. Perjantaina kaytiin Emporiassa tapaamassa tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Aloitettiin ilta meksikolaisella ruoalla ja margaritoilla. Jaettiin S:n kanssa vahan isompi kulhollinen jaahileista mansikkajuomaa.

Tuo isompi on meidän. Pienempi on keskikokoinen margarita.

Ilta sujui odotusten mukaisesti. Paastiin pelaamaan shuffle boardia ja biljardia, mika on aina mukavaa. Harrastettiin myos jonkin verran bar hoppingia ja tormattiin vanhoihin tuttuihin. Enimmakseen Beer:30:ssa, tietenkin.

Aamulla, tai no puolen paivan aikoihin, kavaistiin viela haukkaamassa Pyramid Pizzan antimia (Bonezeja, mmm...), ennen kuin piti lahtea takaisin Kansas Cityn suuntaan. Syyna aikaiseen lahtoon oli S:n kaverin valmistujaiset, joihin meidan piti ehtia. Ehdittiinkin melkein ajoissa. Vietiin lahjaksi 31,52 dollaria, pankin kirjekuoressa. Siita riitti riemua pitkaksi aikaa.

Eniten riemua taisi kuitenkin riittaa beer pongin takia. Meno oli kuitenkin yllattavan rauhallista ja leppoisaa.

Sunnuntaina nukuttiin ensin vahan kisavasymysta pois. Kisoista puheenollen, lauantaina piti tietysti kuunnella pronssiottelu, ennen kuin paastiin juhlimaan mitaan valmistujaisia. Ottelun jalkeen S viestitteli Suomeen kannykallani. Kyseli, joko siella ollaan valmiita hanen tuloaan varten. Takaisin tuli myonteinen vastaus.

Eilen kaytiin viela S:n vanhempien luona illallisella, kuten sunnuntaiperinteeseen kuuluu. Tata ennen S:n isa ehti laksyttaa poikansa puhelimessa sen vuoksi, ettei tama ollut soittanut aidilleen koko viikolla. He nakivat kylla tiistaina ja sahkopostiakin olivat lahetelleet, mutta se nyt ei vain ollut tarpeeksi. Eilen minut sitten velvoitettiin valvomaan sita, etta S nyt sitten muistaa soittaa talla viikolla.

Tallaista taalla. Mukavaa, onnellista yhdessaoloa. Tylsaa luettavaa, mutta oikein kivaa elettavaa. Onneksi lahto ei ole vielakaan lahella.

Perinneperjantai: Kevättä rinnassa ja Kansas Cityssä

Toukokuussa lensin viimeistä kertaa moikkaamaan Scottya Atlantin toiselle puolelle. Pääsin melkein heti ristikuulusteluun miehen Suomeen muuttoon liittyen ja taisin saada tulevilta appivanhemmilta siunauksen suunnitelmillemme. Harmittelin, etten sinäkään vuonna pystynyt seuraamaan jääkiekon MM-kisoja kunnolla ja kuuntelin, kun amerikkalainen poikaystäväni yritti laulaa Viikatetta.

Tottuminen siihen kaukosuhteen toisenlaiseen arkeen oli nopeaa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 7.5.2008 klo 09:30

In His Arms

Saavuin perille eilen kymmenen jalkeen paikallista aikaa. Illalla. Takana oli noin puolitoista vuorokautta bussissa, lentokentilla ja -koneissa istumista, edessa viisi viikkoa S:n kanssa.

Matkan aikana jannitin, kuten asiaan kuuluu, paasenko maahan. Mitaan varsinaista syytahan viranomaisilla ei olisi minun reissuani estaa, mutta aina sita nakojaan pelkaa. Turhaan. Passintarkastajaneiti kyseli kiperia kysymyksia, mutta oli muuten yllattavan mukava. Sanoipa viela: "You have no accent whatsoever."

Noin tunnin paasta kuulin samaisen lauseen uudestaan, eri suusta kyllakin. Joku tarkeannakoinen liikemies alkoi jutella minulle, kun selasin paasykoemateriaalia hanta vastapaata. Juteltiin Suomesta ja matkustamisesta. Jalkimmaisesta hanella oli paljon kokemusta. Ennen koneeseen nousua tama chicagolainen liikemies kaivoi salkustaan kayntikortin ja kirjoitti sen taakse henkilokohtaisen puhelinnumeronsa. "Give me a call if you're ever in Chicago. I can be your tourguide." Kortin etupuolella luki "Vice President, Chief Information Officer, Asia-Pasific, Middle East & Africa. McDonald's."

Sen jalkeen odottelin viela muutaman tunnin Kansas Cityn lentoa. Viimeisessa koneessa nukkuminen ei enaa onnistunut, vatsassa liiteli melkoinen parvi perhosia. Kone oli vahan etuajassa, ja jannitin sita, ehtiiko S vastaan. Viimeksi ei ehtinyt, kun kone oli niin paljon etuajassa.

Talla kertaa ehti. Molempien kasvoille levisi melkoinen hymy, kun nahtiin toisemme. Napattiin matkatavarat mukaan ja lahdettiin "kotiin". Matkalla pidettiin kadesta kiinni ja kuunneltiin Viikatteen cd:ta, jonka velipoikani antoi S:lle syntymapaivalahjaksi. Oli ehka hauskinta ikina kuunnella, kun S lauloi biisien mukana. Suomeksi. "Tunnemmeko tulen? Tunnemmeko enaa? Kuulemmeko sen kohinan?"

Niin. Taalla ollaan. Eilen tuntui, etta viime kerrasta on ikuisuus. Nyt tuntuu, kuin en koskaan olisi lahtenytkaan.

Maanantai 12.5.2008 11:20

Hyvin menee, mutta menköön

Kaytiin eilen aitienpaivaillallisella S:n vanhempien luona. Vein itse sankarille tuliaisiksi Lumenen meikkikynan; oli tykannyt edellisesta niin paljon, etta halusi nyt mustan kaveriksi ruskean. Oli leppoisa tunnelma.

Jostain kumman syysta keskustelu ajautui S:n Suomi-suunnitelmiin. Isa vaikutti aika karttyiselta ja aiti vaisulta. Olivat huolissaan siita, jaksanko katsella S:aa kahden vuoden ajan heittamatta sita pihalle asunnosta. Veikkasivat, etta S:lla tulee olemaan vaikeuksia opiskelijaelamaan totuttelussa.

Keskustelun tyyli kuitenkin muuttui pian. S:n isa sanoi, etta he ovat aina pitaneet minusta. Sanoipa viela, etta olen fiksu nuori nainen, ja vaikkeivat olisi uskoneet, etta S lahtee jonkin tyton perassa ulkomaille, tai ylipaansa mihinkaan, niin ovat tyytyvaisia, etta S on loytanyt minut. S:n vanhemmille teki varmasti ihan hyvaa jutella asiasta meidan molempien kanssa. Minulle koko jutusta tuli paljon todellisempi. Oli vahan sellainen olo, etta olen varastamassa heidan pikkupoikansa.

Kun olimme lahdossa, oli perinteisten halausten paikka. S:n isa kuiskasi korvaani, etta he luottavat S:n minun huostaani. Tuntui aika mukavalta. Olin jo valmiiksi ihan pahkinoina, kun S oli juuri hetkea aikaisemmin sanonut vanhemmilleen, etta eikohan me yhdessa viihdyta; se tykkaa minusta niin paljon, ettei aio antaa minun heittaa sita pihalle.

Ennen S:n vanhempien luo ajamista kuuntelimme vahan MM-jaakiekkoa (emme katsoneet, koska #&$@n amerikkalainen kisojen yksinoikeudet ostanut nettisivusto, jolta oikein ostin kuukaudeksi katseluoikeudet, herjasi jotain ongelmaa, jonka vuoksi jouduin soittamaan kyseiseen puljuun, eika ongelma korjautunut silloinkaan PRKL!). Tai siis mina kuuntelin, S ei oikein ymmartanyt Radio Suomen selostusta. Perheriidoilta valtyttiin, vaikka S vaittikin suomalaisia huijareiksi. Ruotsalainen videotuomari kai se huijari oli. Kiitos tack, ei kai siina.

Kun ollaan kerran edetty (?) tapahtumissa takaperin, niin jatketaanpa samalla linjalla. Perjantai- ja lauantai-illat vietettiin S:n kaverin seurassa (Soile, se haluaa, etta tulet kaymaan). Kaytiin katsomassa sen softball-pelia perjantaina ja vahan latkimassa itsekin palloa. Lauantaina kavaistiin kasinolla, ja S palasi voittajana kotiin. Itsehan halusin vain katsoa vieresta, kun jakajan David Cookiksi ristima poikaystavani kasvatti pelimerkkikasaansa.

Viime viikko meni toisiamme, pikkukoiraa ja kissoja rapsutellessa. Vietettiin aika paljon aikaa ulkosalla, kun oli ihan kohtalaiset kelit. Viikonloppunahan vahan sateli vetta ja tuuli niin, etta hiukset meinasi lahtea paasta. Tornadot onneksi pysyttelivat viela tuolla etelammassa.

Hyvin on mennyt, ei voi muuta sanoa. Ei olla edes tapeltu, kertaakaan. Ei silla, etta muutenkaan joka paiva toisillemme rahistaisi, mutta ollaan tassa kuitenkin jo melkein viikko tuijotettu toistemme naamoja lahes vuorokaudet lapeensa, eika ole tarvinnut nahistella mistaan. Ei edes eilen, vaikka pihisin ja puhisin ihan tunteella, koska en paassyt katsomaan jaakiekkoa vielakaan, monen sahkopostin ja puhelun jalkeen. Toivottavasti tama naureskelu ja hymistely jatkuu tasta eteenkin pain, viela neljan viikon (!!!) ajan.

Tassa viela pienta koirapainotteista kuvakollaasia ensimmaiselta viikolta.

Aika vehreää etupihalla jo.

 

Ireland pussailemassa ja istumassa.

Ireland opettelee.

P.S. Hyvaa aitienpaivaa viela tatakin kautta!

P.P.S. Kylla S on paljon natimpi kuin David Cook. Mun mielest ainakin.