Tuhat kuvaa kertoo enemmän kuin yksi sana - joulusta

Suomalaista osaamista.

Tämä ei ole meidän talo.

Jouluaaton reippailijat.

Oi tätä tunnelmaa.

On äiti laittanut kystä kyllä.

Cheese! Joku oppi poseeraamaan jouluna.

Ihania läppiä!

Rinsessa.

Rinsessa.

Pukki toi kameran.

Männäjouluina on käynyt niin, että monista lahjoista on löytynyt vahingossa yhteinen teema. Viime vuonna se oli Game of Thrones. Tänä vuonna se oli Hutzler 571 Banana Slicer. Tämän sain veljeltä. Veljeltä, jolle olin ostanut täysin saman kapistuksen. Kapistuksen, joka on siellä kadonneessa paketissa. No, jos paketti on tippunut lentokoneen ruumasta mereen, niin toivottavasti joku aitiolle saarelle haaksirikkoutunut tomhanks löytää tämän elintärkeän keittiöesineen. En tiedä, miten olen tullut toimeen ilman sitä kaikki nämä vuodet! Tosin, kuten kuvasta huomaa, se ei toimi kaikkien banaanien kanssa, sillä jotkut kaartuvat väärään suuntaan.

Jouluaamunakin oli vielä lunta.

Kermavaahto käy muotoiluun. Mummolassa jouluaamua viettämässä.

Kokki Kolmonen uudessa keittiössään.

Usva poseeraa.

Savu poseeraa.

Pömppälöörä poseeraa.

Sinivalkoista joulua

Taidettiin saada valkoinen joulu.

Lunta!

Vääntelin lauantaina tortut (ja tänään rieskat), ja lohi on parhaillaan graavautumassa. Talo on niin siisti kuin se puolitoistavuotiaan täystuhon kanssa voi olla. Jouluvalmistelut alkavat olla loppusuoralla.

Lunta!

Naureskelin eilen miehelle, että meille tulee melkoisen suomalainen joulu, vaikka tällä mantereella ollaankin. Meidän joulu on aattona, syödään suolattua kinkkua (eikä hunajaista spiraalileikattua possua), kaikki pöydänantimet ovat riisipuurosta lanttulaatikkoon perisuomalaisia (ei vaahtokarkkibataattilaatikkoa), ei pauketta, ei mekkalaa. Rauhallinen joulu. Suolainen, ei imelä.

Suomalaista joulua on tullut mietittyä tällä viikolla muutenkin, yksin ja ystävien kanssa. 

Täällä jouluhössötys alkaa aikaisin, se on äänekästä ja värikästä, mutta joulu loppuu kuin veitsellä leikaten joulupäivän iltana. Lahjat revitään auki jouluaamuna pyjamat päällä, sen jälkeen syödään omituisia ruokia (eikä ruoka taida ollakaan jouluna pääosassa, toisin kuin kiitospäivänä), jonka jälkeen joulukuusen voikin pakata pois seuraavaa lokakuuta odottamaan. Riippuu toki paljon perheestä ja perinteistä.

Suomessa jouluun suhtaudutaan asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kuunnellaan mollivoittoisia joululauluja, joiden kirkkaimpana kruununa loistaa hilpeistäkin hilpein Varpunen jouluaamuna. Julistetaan joulurauha, käydään vähän hautausmaalla. Ja saunassa hiljentymässä. Kenenkään pihalla ei ole diskovaloja tai puhallettavia barbaroita.

Sitä minä kaipaan! Rauhallista, kiireetöntä, pitkää joulua. Täällä on moni aattona töissä, se on ihan tavallinen arkipäivä, samoin kuin tapaninpäivä. Joulupäivästä tekee erikoisen se, että normaalisti ympäri vuorokauden riistävä palveleva Walmart on kiinni. Onneksi Mäkkäri taitaa sentään tänä vuonna pitää ovensa (ainakin paikoitellen) joulupäivänäkin auki, jotta voi vaahtokarkkibataattilaatikon jälkeen käydä hakemassa itselleen Big Macin tai pari.

Kaihostelin pikkuisen Suomi-joulun perään viime viikolla. Mies sanoi vähän alakuloisesti, että kyllä hän tietää, että haluaisin olla Suomessa. Siinä tilanteessa ei tuntunut reilulta, sillä haluaisin olla molemmissa paikoissa. Minulla on kaksi kotia. Aina on poissa jostakin.

Onneksi voin kuitenkin aloittaa aattoaamun riisipuurolla, vierailla Suomessa Skypen välityksellä, kaataa rosollit Marimekko-liinan päälle, simuloida joulusaunaa kuumalla kylvyllä, viettää aikaa oman perheen kanssa. The best of both worlds.

Rauhallista joulua sinne, missä ikinä oletkin!

Puhelinasiointiaksentti

Amerikkalaiset jaksavat vahdata maahanmuuttajien aksentteja. Joko niitä ihastellaan, niille naureskellaan, tai niiden poissaoloa ihmetellään. Kommentoidaan, joka tapauksessa. Itse olen kuulunut yleensä viimeisimpään joukkioon, vaikkakin niitä voitonriemuisia "Oh, you do have an accent!" -lausahduksiakin on kuultu.

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että aksentit ovat rikkaus. Olen täysin samaa mieltä. Jo ihan siksi, etteivät alkuasukkaat oleta, että maahanmuuttaja välttämättä ymmärtää kaikki kulttuurisidonnaiset viittaukset (minä en ainakaan aina ymmärrä). Ja onhan se mukavaa, etteivät kaikki puhu justiinsa samalla tavalla! Tärkeintähän on, että asia tulee selväksi, vaikka sitten huitomalla, jos ei muuten.

En ole koskaan yrittänyt tietoisesti hävittää aksenttia. Se on vain ajan saatossa kadonnut. Kirjoitan parempaa englantia kuin puhun, teen puhuessa typeriä kielioppivirheitä, joille sisäinen ikuinen englanninopiskelija pudistelee päätään, takeltelen jatkuvasti tiettyjen sanojen kanssa, mutta silti paikalliset eivät yleensä ainakaan heti arvaa, etten ole yksi heistä.

Mutta autapa armias, kun soitan jonnekin vähän virallisemalla asialla! Tönks tönks tönks. Kieli kangistuu, sanat katoavat päästä, ääni tärisee, änkytän. Eipä sillä, sama nakki napsahtaa kyllä ihan suomeksi asioidessakin. Vihaan asiakaspalveluun soittamista. Varsinkin, kun siellä toisessa päässä palvelee (jos palvelee) monesti joko a) erittäin nopeaa, b) erittäin hiljaista tai c) erittäin vaikeaselkoista/heikkoa englantia puhuva henkilö. Ja sitten meikä on, että "Sorry, could you repeat that? Sorry, could you repeat that again? One more time? Please?"

Olen itse tehnyt puhelinhommia (en niitä puhelinhommia), joten ymmärrän, miten epäkiitollista työtä se on. Silti voi olla kohtelias, varsinkin, jos asiakas on. Tai ainakin yrittää auttaa, jotta sama asiakas ei ruuhkauttaisi kiireisiä linjoja uudelleen uuden asiakaspalvelijan toivossa.

Nythän kävi niin, että meidän reippaat kaksi viikkoa sitten Suomeen lähettämä joulupaketti on teillä tietämättömillä. Viimeisin skannaus on tehty Chicagossa, jossa se oli mennyt kansainvälisen lajittelukeskuksen läpi minuutissa. Sen jälkeen lähtenyt maasta. Kaksi viikkoa sitten, itsenäisyyspäivänä. Tai niin luulimme.

Laitoin toissapäivänä sähköpostilla kyselyn menemään. Koska silloin ei joudu puhumaan kenenkään kanssa. Ei vastausta, vieläkään, vaikka piti tulla vuorokauden sisällä.

Mies soitti asiakaspalveluun eilen. Sieltä väitettiin, että paketti on edelleen tullijonossa Chicagossa, jossa se on ollut kaksi viikkoa. Hassua sinänsä, että jokainen lukutaitoinen sai kyllä ihan eri käsityksen seurantasivustolta. Mutta kai ammattilainen tietää paremmin kuin tämmöinen amatööri. Vaikka kaiken järjen mukaan paketti menee tullista läpi vasta Suomessa. Pyysivät odottamaan, koska joulu.

Tänään soitin sitten itse. V-käyrä saavutti vissiin vihdoinkin sen pisteen, jolloin meikäläinenkin nielee puhelinantipatiansa. Ensin navigoin itseni automaattisesta valikosta siihen pisteeseen, että pääsin kuuntelemaan jonotusmusiikkia (tai itse asiassa USPS-mainoksia) reiluksi vartiksi, jonka jälkeen kuvainnollisen langan päässä oli ihan oikea henkilö...

...joka halusi ja osasi auttaa! Ymmärsi, vaikka kangertelin. Teki katoamisilmoituksen ja tutkintapyynnön Suomen Postille. Sillä paketti oli kuin olikin lähtenyt maasta 6. joulukuuta ainakin järjestelmän mukaan. Nyt sitten odotellaan, mutta ainakin asialle tehdään jotain muutakin kuin annetaan ajan kulua.

Tuskin ehtii jouluksi, ainakaan tänä vuonna, mutta on siltikin jotenkin helpottunut olo. Asia etenee ja paketti toivottavasti löytyy joskus. Silti, ihan pikkuisen, tekisi mieli korkata hermokalja. Kai sitä voisi, perjantain kunniaksi.

Tai sitten voisin esimerkiksi jatkaa joulusiivousta. Kuka täällä sotkee?

Loppukevennys: Lapsi osaa sanoa mummo ja ukki, eli pöpö ja kakki.

Oranssi säihke (vai Appelsiinivälke?)

Yksi kissa ripuloi tänä aamuna vessan lattialle (ja seinälle!), toinen nirppanokka teki tarpeensa hiekkalaatikon viereen. Meidän kaksi viikkoa sitten lähettämä joulupaketti seilaa jossain USA:n ja Suomen välillä, ja nyt vähän jännittää, ehtiikö se perille ajoissa. Ei olisi pitänyt nousta sängystä ollenkaan.

Mutta kylppäriprojekti on sentään valmis!

Mies oli taas maanantai-iltana lapsenlikkana, kun remonttiäiskä karkasi yläkertaan tikapuuakrobatiaa harrastamaan lisägallona Orange Sparklea mukanaan.

Jatkoin kuin jatkoinkin perseenpersikanvärisellä oksennuksella maalaamista, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä, että a) vihaisin ihan oikeasti uutta valitsemaani väriä ja b) joutuisin maalaamaan vielä kaksi kerrosta yhden sijaan. Jokaiseen maalausprojektiin kuuluu (ainakin meikäläisellä) hitaasti kasvava inho ja epävarmuus väriä kohtaan, joten kun viimeisen maalinsutaisun vetäistyäni kylpyhuone muistutti mummoalkkareita, niin oltiin tutuissa tunnelmissa.

Maalia löytyi lopulta hiuksista, vaatteista, käsistä, kynsien alta, lattiasta, mutta onneksi sitä riitti seinillekin. Tässä lopputulos:

Tuossa orkideassa oli oikein kukatkin, kun sen ostin.

Eipä ehkä ole tarpeeksi moderni omaan makuuni, mutta ilman mittavaa laatoitusoperaatiota meidän master bathroomista ei kovin modernia (lue: epäamerikkalaista) saa.

On se nyt ainakin vähemmän sininen.

Ragennusmestari ilmoittautuu palvelukseen

Intoa puhkuen sinne taas lähdettiin. Rautakauppaan, nimittäin.

Olen yleensä melko äkkipikainen remonttipäätöksissäni. Meidän kylppärin väritystä pohdin kuitenkin pitkään ja hartaudella, vaikka haaleanvaaleansiniset seinät yhdistettynä lämpimiin laattasävyihin olivat ketuttaneet jo pitkään. Lopullisen sysäyksen ja ahaa-elämyksen sain, kun ripustin Kaj Stenvallin Jossain vaiheessa -palapelin siniselle seinälle, joten lauantaiaamuna käytiin oikein koko perheellä vähän ostoksilla.

www.kajstenvall.com

Pläräsin maaliläpysköjä ja yritin saada miehen mielipidettä asiaan. Tuloksetta. Lopulta ostin kaunista, heleää, vaaleaa, himpun verran poltettuun oranssiin taittavaa Orange Sparkle -maalia. Ei harmaata. Vahingo(i)sta oppineena vain gallonan. Pohja- ja pintamaali samassa, kosteisiin tiloihin tarkoitettu. I've got this!

Tuumasta toimeen. Uuden uskon saava seinäpinta oli sen verran vaalea, että mihinkään erilliseen pohjamaalikerrokseen ei kannattaisi ruveta tuhlaamaan aikaa. Pari kerrosta Orange Sparklea ja sehän on sitten siinä. Ja ei kai tuohon nyt kovin kauaa edes mene, yhden kylppärin maalaamiseen.

Väärin.

Lauantaina irroittelin kaikki irti lähtevät jutut seinistä ja paklasin ammottavat reiät. Mies oli kaverin luona tekemässä ihan oikeaa vessaremppaa, joten minä käytin ipanan päikkärit omassa kylppärissä hymyillen. Miten ihana tapa viettää lauantai-iltapäivää! Bye bye, baby blue.

Ruuvailun ja skruuvailun jälkeen pääsin tositoimiin. Korkea huone loi tämmöiselle hobitille pienoisia haasteita, mutta yllätyksekseni yletyin jopa niihin kammottavimpiin paikkoihin. Suihkun yläpuolella olevan tasanteenkin taakse, vaikkakin seisoen sillä tikkaiden poikkipuulla, jossa lukee "älä seiso näin korkealla, tiput ja taitat niskasi" ja kurotellen venyvyyden äärirajoilla.

Muistin aika nopeasti, etten pidä maalaamisesta. Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen olisin halunnut lähettää terveisiä kylpyhuoneen suunnittelijalle. Aivan hemmetisti liikaa kolosia, kulmia, ovia, ikkunoita, feikkipylväitä. Korkeutta. Pinta-alaa. Popcorn-kattoa, jonka röpelöt tarttuvat maalisutiin ja hiuksiin.

Kissankin mielestä tarvittiin jotain muutosta. Ainakin uusi kukkaruukku, jos ei muuta.

Luonnonvalon hävitessä ja lapsen herätessä pistin sudit ja telat pussiin. Kylppäri näytti puoliksi huonosti pohjamaalatulta sotatantereelta. Rupesin laskeskelemaan mielessäni käytettävissä olevia työtunteja ennen joulua, ja kääk. Kiire tulee, jos tämä kerran näin hitaasti etenee.

Eilinen aamu- ja iltapäivä menivät kavereiden Thanxmas-pirskeissä ja Chiefsien voitokasta peliä katsellen. Pistin remppakamppeet heti pelin jälkeen päälle ja katosin illaksi yläkertaan.

Maalasin, maalasin. Kyykyssä, kumarassa, lankuttaen, kärrynpyöriä heitellen, huikeisiin akrobaattisiin suorituksiin venyen (kuka rrrrkele suunnitteli tämmöisen labyrittikylppärin?!). Maalasin. Loput seinäpinnat sudin ennätysvauhtia, koska halusin päästä toisen, sen varsinaisen maalikerroksen kimppuun. Tämähän on parissa illassa tehty, sittenkin! Hyvä, sillä meikämamma ei oikeasti kestä keskeneräisiä projekteja. Tehdään, eikä meinata.

Aamukahdelta loppui maali. Justiinsa riitti kahteen kerrokseen. Hienosti laskettu, ei jäänyt yhtään ylimääräistä. Kerrankin!

Väärin.

Tuo tyyneyden tyyssijaksi tarkoitettu keitaanperkele pitää maalata vielä kolmannen kerran! Ensin niin kivalta näyttänyt Orange Sparkle alkoi muistuttaa persikkaista oksennusta, kun tämän tosiseikan oivalsin. Se saamerin sininen kuultaa vieläkin läpi. Olisi pitänyt pohjamaalata. Kärsimättömyydestä kärsii koko kroppa. Ja lompakko.

Enkä pääse edes rautakauppaan maalivarastoja kasvattamaan, sillä toinen auto on huollossa ja me ollaan naperon kanssa täällä jumissa. Illalla vasta! Toisaalta on ehkä ihan hyvä pitää vähän taukoa. Peukalossa on rakko, vasen käsivarsi on niin kipeä, että tekisi mieli leikata se irtipoikki. Ja onhan tässä muutakin puuhaa vielä ennen joulua, joten ihan toimettomana ei tarvitse töhöttää.

Mutta kun minä haluan tuon kylppärin valmiiksi, nytheti.

Siksakkia saunanlauteella

Olipa kerran itsenäisyyspäivä. Kummalliset kättelyjuhlat ja pipareita. Facebookia ja isäMM(-95)aallisuus huipussaan. Varpunen jouluaamuna ja kostunut silmäkulma. Ihan rehellinen koti-ikävä.

Seuraavan illan pikkujoulut tulivat siis enemmän kuin tarpeeseen. Kun yhdistetään neljä suomalaista, kaksi pientä puolikasta, muutama amerikkalainen puoliso, graavilohi ja ruisleipä, piparit ja homejuusto, karjalanpiirakat ja dick butter (munavoi, oli mulle uusi vitsi), glögi ja punaviini, sauna ja iskelmät, niin lähennellään jo täydellisyyttä hipovaa iltaa.

Tuntui ihan minilomalta Suomessa. Neljä aikuista naista kapeahkolle saunanlauteelle eteen-taakse-menetelmällä ahtautuneena hoilaamassa Paula Koivuniemeä - voisiko enää olla mitään suomalaisempaa? Onneksi sauna oli äänieristetty, joten kenellekään ei tullut avioeroa.

Takana on kolme ja puoli vuotta yhtäjaksoista asumista tällä puolen rapakkoa. Ensin piti sopeutua siihen, että ystäväpiiri on pääasiassa Suomessa. Sitten soluttauduin miehen kaveriporukkaan, josta löytyikin mielettömän hyviä tyyppejä, jotka ovat hädän ja ilon hetkellä läsnä. Siitä huolimatta, vasta oikeastaan viimeisen puolentoista vuoden aikana olen löytänyt ns. omia ystäviä, ja kaikki ovat olleet suomalaisia. Ihmisiä, joille on voinut puhua avoimesti. Jotka ymmärtävät. Jotka muistavat Matti Näsän ja Muumipeikon. Jotka eivät ota jokaista sarkastista letkautusta täytenä totena. Huojentavaa!

Mutta ei pelkkä suomalaisuus tietenkään riitä yhdistäväksi tekijäksi. En minulla ollut Suomessakaan reilua viittä miljoonaa kaveria. Siksipä onkin aika hienoa, että nämä muutamat harvat tänne eksyneet, väliaikaisesti tai pysyvästi, ovatkin osoittautuneet aika helmiksi. What are the odds?

Laskisin ite, jos pitkästä matikasta olisi jäänyt jotain päähän.

Piparit

Rakas Joulupukki,

Haluaisin järjestelmäkameran.

T: Anni

Se on täällä!

Kiireisimmät (lue: Suomeen matkaavat) lahjat on hoidettu, joulukoristeita ripoteltu ympäri ämpäri, sisälle ja ulos, kissa on kaatanut kuusen vasta kerran, tonttu napottaa hyllyllä, piparitaikina on jääkaapissa (ja sitä taitaa olla vielä sen verran jäljelläkin, että pari piparia siitä leipoo). Kyllä -- joulumieli osasi perille sittenkin!

Tänä vuonna lapsukainen on sen verran iso, että osaa jo ottaa osaa jouluisiin juttuihin ja perinteisiin, uusiin ja vanhoihin, joten itsekin tulee vähän tsempattua. Voisin leipoa ne kaksi piparia nyt, hiljaisessa talossa, ilman lahkeessa ja uuninkahvassa itsepäisesti roikkuvaa apuleipuria, mutta jotenkin hymyilyttää ajatus pienestä jauhopeukalosta painelemassa muotilla taikinaa. Katsotaan, hyytyykö hymy illalla tositilanteen koittaessa, ja meneekö koko touhu ihan pipariksi.

Tuommonen riäpäle meillä oli viime jouluna! Neitokainenkin oli vielä melko pieni.

Lapsi on toisaalta onneksi vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä (eikä muista!) kaikkea, eikä meidän esimerkiksi tarvitse vielä päättää, minkälaisia tarinoita Joulupukista kerrotaan, vai kerrotaanko ollenkaan (kun äh, jotenkin ahdistaa, mutta sitten toisaalta...). Ei tarvitse keksiä niin nokkelia lahjanpiilotuspaikkoja, että äitikin ne unohtaa. Ei tarvitse pelätä sanomisiaan ja joulutaian pilaamista.

Muuten kyllä pitäisi ruveta vähän miettimään, mitä suusta ulos päästää. Viime viikolla hieman hiillyin penkkiurheillessa ja sanoin shit. Papukaijaksi (ja -padaksi) metamorfonoituneen jälkeläisen suusta kuului samalla sekunnilla shiiii. Hups. Onneksi ei jäänyt vakiosanastoon. Tai ehkei ole tullut vastaan vielä tarpeeksi p*skamaista tilannetta, joka vaatisi kiroilua.

Joku palanen on tainnut loksahtaa pienissä aivoissa paikoilleen, sillä tyttö on ihan selvästi hoksannut, miten tiettyjä äänteitä muodostetaan. Puhuu jatkuvasti (keneenköhän lie tullut...), mutta edelleen suurimmaksi osaksi ihan omaa kieltään. Joitakin sanoja kuitenkin tunnistetaankin, enimmäkseen englanninkielisiksi (epistä):

• dädä (daddy, lausutaan yleensä kaihoisasti kuiskaten)
• täithi (äiti)
• ap (up - ylös, käy myös mihin tahansa muuhun tarkoitukseen)
• apa apa apa (apua)
• papi (puppy - koira)
• bau (ball - pallo)
• bababa (banaani)
• pappap (pupu - hop hop, puistelee samalla nyrkkiä pomppimisen merkiksi)
• pepi (vesi, maito)
• tshii (cheese - juusto)
• tshitshi (Jen Jen, varatäti)
• ta (kiitos)
• pii (please - saisinko)
• NOU! (no - ei, tulee usein monta kertaa peräkkäin kamalalla tarmolla) [lisätty klo 16:51, meinasi unohtua!]

Kirja ja kissa ovat so last season, ettei niitä enää viitsi toistella. Viittomakielellä tulee touchdown (kädet suorana ylös) ja first down (huitaisu kädellä). Tuleva tuomari.

Myös kehonkieli on kehittynyt. Pehmokoiraa silitellään ja taputellaan, kun taas nallea kannetaan kainalossa, pussaillaan ja työnnellään tuolissa ympäri taloa. Taitaa olla aika raivata vauvalelut pois piiloon ja tehdä tilaa ison tytön leluille ja leikeille. Kuusen alta saattaa nimitäin löytyä pari asiaan kuuluvaa pakettia, jos en ehdi piilottaa niitä itseltäni ennen joulua.

Hyvin ehtii nimittäin, muutamassa viikossa.