Suomi Suomi Suomi!

Tuota noinnii. Voisiko joku selittää, miten nyt ollaan jo toukokuun ja MM-kisojen (no, melkein) puolessa välissä?

Tässä Tanska-peliä samalla katsellessa mukiin tarvitsisi ehkä jotain väkevämpää kuin kahvi.

Täällä on yksi lahopää unohtanut blogin olemassaolon melkein totaalisesti, eikä tässä ole oikein ollut edes mitään erityistä hulinaa. Arjen pyörittäminen on tylsää, mutta kai jollain tavalla tarpeellista. Ja aikaavievää.

Vaan kohtapa on hulinaa. Meidän neidillä on enää viisi ja puoli päivää koulua, ja sitten pitääkin vähän ruveta jo pakkailemaan. Meidän kööri nimittäin lähtee Suomeen kesäkuussa. Puoleksitoista kuukaudeksi.

Whaaaaat?!

Täällä ollaan innoissaan. Ja ylinäyttelijöitä.

Ollaan menossa ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa (entinen ennätys taitaa olla 17 päivää) Suomeen; minä ja lapset tosiaan 6,5 viikoksi kielikylpyyn, ja Scotty tulee sitten heinäkuun alussa neljäksi viikoksi. Tuskin tosin kielikylpyyn. Jos kahden Suomessa asutun vuoden jälkeen kielitaito oli tasoa "Yksi kalja, kaksi kalja, kolme kalja, terve, moimoi", niin vajaassa kuukaudessa tuskin ihmeitä tapahtuu.

Matka Suomen suveen on ollut suunnitelmissa jo viime syksystä lähtien, mutta lippujen oston kanssa odottelin viime kuuhun asti. Tuskanhiki meinasi tulla, sillä hinnat ovat tänä kesänä aivan pilvissä ja niiden yläpuolellakin (pun intended), sillä Boeingin MAX 8 -koneiden ongelmat ovat tainneet vähentää kilpailua ja nostaneet hintoja. Esimerkiksi Finnairilla meidän sakin lennot olisivat olleet vielä viime kuussa melkein kymppitonnin luokkaa. Siellä ihan turistiluokassa. Vertailun vuoksi viime vuoden tammikuussa lennettiin koko perhe pikkuisen yli 2000 dollarilla Suomeen, mutta se nyt taisi ollakin joku hinnoitteluhäikkä.

No, Icelandairin hinnat tipahtivat onneksi viimeinkin edes suht koht siedettäväksi, joten nappasin niistä heti kiinni, vaikka kolmella neljästä lennosta konetyyppinä kummittelikin MAX 8. Koska se on edelleenkin lentokiellossa, niin olen kuullut monen Icelandairillä matkaavan joutuneen uudelleen reititetyksi, mutta meillä on onneksi sen verran hyvä tuuri, että aikataulu ja reitti on edelleen ennallaan, konetyyppiä oli vain vaihdettu ihan hiljattain eri Bojoingiksi.

Matka tulee todella hyvään saumaan kaksikielisyyden kannalta. Meidän pienempi asukas juttelee nykyisin täysin sujuvasti englanniksi, mutta osaa sotkea sinne sekaan suomeakin. "I don't want to laittaa (kenkiä) ite! I don't want to pestä kädet! I'm NOT tufma! Are we going to kävellä sinne? I want kakka milk (kaakao...)." Isosiskon suomi sitten taas on aika passiivista, mutta oppimisintoa riittää ihan kamalasti.

Tätä(kin) karvapeppua saattaa tulla hieman ikävä. Tästä(kin) tapauksesta huolimatta.

Vaikka ollaankin tällä kertaa ihanan pitkä aika Suomessa, niin äkkiä ne päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja tekemisestä jo näin etukäteen. On mökkijuhannusta, 7- ja 60-vuotissynttäreitä, Kuopiorockia (!!!), Lapin kesää, Lapinlahden kesää, salmiakkia. Sovitaanko, että tänä vuonna on tosi vähän itikoita?

KAAAAAPOOOOO KAKKKKKOOOOOOO!

Niin. Ei kai minulla muuta tällä erää. Ajatus pätkii jostain ihmeen syystä (lätkä), joten palataan.

Mitä teille kuuluu?

Tammikuinen Suomi

Normaalisti saattaisi tuntua hieman hullulta kirjoittaa tammikuisesta Suomen-lumilomasta huhtikuun alussa, mutta ei, ei tänä vuonna. Siinä, missä luontoäiti on yleensä hellinyt meitä jo useammalla hellepäivällä tässä vaiheessa vuotta, tänä "keväänä" on "nautittu" pakkasista, lumesta, sohjosta, loskasta ja jäästä.

Meillä oli aivan mahtava loma.

Pakkaamisen olisi varmaan voinut hoitaa taas aiemmin, kuin lähtöä edeltävänä yönä, mutta menihän se näinkin. Mitään ei unohtunut, mutta kamaa oli taas vaikka muille jakaa. Kirjaimellisesti. Vietimme Suomessa jälkijoulun perheeni kanssa, joten lahjoja ei viime jouluna tarvinnut lähettää postissa, vaan ne kulkivat kätevästi laukuissa.

Helsinki-Vantaa-selfie ennen Tikkurilan rautatieasemalle siirtymistä.

Meidän neiti ei tiennyt, että mummo ja ukki olivat tulossa lentokentälle vastaan. Amsterdamissa jatkolentoa odotellessamme hän oli kovin huolissaan erityisesti ukin jaksamisesta; hän tuumaili, että ukki on varmasti niin kovin innoissaan hänen näkemisestään, eikä hän ollut ihan varma, jaksaisiko ukki odottaa enää kovin kauaa. Tyllerön ilme olikin melkoisen muikea, kun matkalaukkujen saamisen jälkeen vastassa oli kaksi tuttua naamaa. En tiedä, kuka huokaisi helpotuksesta eniten. Apukädet ja -sylit olivat yön yli matkustamisen jälkeen enemmän kuin tarpeen.

Totuttelimme muutaman päivän verran aikaeroon Lapinlahdella, ennen kuin karavaanailimme Vuokattiin koko perheen voimin pitkäksi viikonlopuksi. Nuoriso (vieläkö yli kolmekymppiset on nuorisoa?) vuokrasi vehkeet kahdeksi päiväksi, ja rinteessä tulikin jyryttyä ihan kiitettävästi. Kyllä se vielä mieleen muistui melkein kymmenen vuoden tauon jälkeenkin.

Pikkuveikka sai tyytyä koko viikonlopun pulkkakyytiin, mutta isosisko oli jo sen verran iso, että hänet laitettiin laskettelukouluun. Opettaja oli aivan mahtava ja hätisteli meidät pois paikalta ja rinteeseen. Suomen ja englannin sekametelisoppa jäi kaikumaan taaksemme, ja kun palasimme tarkistamaan tilanteen ensimmäistä kertaa, tyttö tuli jo auraamalla lastenrinnettä alas.

Onneksi mummo oli paikalla tallentamassa muistoja.

Laskettelun lisäksi vietimme Vuokatissa tosiaan perhejoulun, johon sisältyi kinkusta ja lanttulaatikosta lähtien kaikki Suomi-perinteet. Mistään ei olisi voinut päätellä, että juhlimme kuukautta myöhässä. Paitsi ehkä kuusen puuttumisesta.

Vuokatista paluun jälkeen vietimme vielä viikon Savon maisemissa. Kelit olivat mitä mahtavimmat ulkoilun kannalta, ja sitä tulikin tehtyä. Meidän neitokainen halusi ehdottomasti käydä mummon ja ukin mökillä, jossa ihmeteltiin lumen paljoutta ja paistettiin makkarat. Käytiin toki saunassakin, muttei valitettavasti savusaunassa, sillä sinne ei ole mitään asiaa ennen juhannusta, jos silloinkaan, viimeaikaisien lumipäivityskuvien perusteella.

Kuva samasta kohtaa elokuussa 2016. Ei paljoakaan eroa.

Melkein parasta koko reissussa oli se, että meidän pienestä miehestä, joka oli ennen niin kovin antikristus antipipo, antitakki ja antihanskat, kuoriutui toppavaatteita rakastava tyyppi. Siskon koulumatkojen takia ei ole siis tarvinnut enää tapella vähintään kymmentä minuuttia ja judoilla liukkaalle ja yllättävän vahvalle 2,5-vuotiaalle säänmukaisia kamppeita niskaan.

Tässäkin kuvassa oli pipo päässä, ihan vapaaehtoisesti!

Hyödynsimme myös Lapinlahden ulkoilumahdollisuuksia ja kävimme kokeilemassa luistelua. Vaikka tuo meidän viisi ja huom. puolivuotias oli vasta toista kertaa luistimilla, pahimmilta pyllähdyksiltä vältyttiin ja mukavaa oli. Kylläpä tuntui itsestäkin kivalta vetäistä vanhat ja elämää nähneet hokkarit jalkaan ja painella ulkojäällä entisen yläasteen (nykyisen ala-asteen vai miksi niitä sanotaan?) edessä.

Ehdimmepä käydä Scottyn kanssa lumikenkäilemässäkin tutuissa lapsuudenmaisemissa Liisanmäellä. Olihan hauskaa! Ja kaunista! Ja raskasta! Lapsuudesta puheen ollen, ehdin nähdä useampaa ystävää, joiden kanssa kemiat vain kohtaavat vuosikymmenestä toiseen. Aika loppui taas tietysti kesken, eikä kaikkien kanssa  valitettavasti ehtinyt tai olosuhteiden vuoksi voinut treffata. Mutta hei, se Liisanmäki:

Super Bowl -sunnuntaina piti suunnata sitten jo Helsinkiin. Lähtö on aina niin kovin haikeaa, eikä asiaa auttanut yhtään se, että lapsetkin ikävöivät. Onneksi junasta, heti käytävän toiselta puolelta löytyi pellavatukkainen kaveri, joka toimi hyvänä harhautuksena jonkin aikaa, ja jonka kanssa oli kiva syödä matkaevääksi ostettuja muumikeksejä. Meidän kansasitar yritti kovasti selittää noin nelivuotiaalle punaposkiselle pojalle kaikenlaista englanniksi. Sai vastaukseksi kovin hölmistyneen ja savolaisen "Täh?".

Majoituimme Helsingissä Jätkäsaaren Clarioniin, ja en voi kuin suositella! Näköalat olivat melkoisen mainiot, huone siisti, aamupala maittavaa ja 16. kerroksen uima-allasosasto pelottava (siis siinä uima-altaassa on lasipohja, hyyyyi!) mahtava, ja henkilökuntakin ihan mukiinmenevää. Onnenkantamoisten kautta ehdimme treffata pikaisesti hotellin Skybaarissa niin turkulaisia ystäviä Kansas Citystä (vai kansascityläisiä ystäviä Turusta?) kuin sukulaisiakin.

Ei huono huone.

Helsingin ohjelmistoon kuului myös pienimuotoinen vaihtari-reunion ja Super Bowl -kisakatsomo, eikä sillä porukalla voi olla muuta kuin hauskaa. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli ihan mieletön loma, eikä mikään oikeastaan olisi voinut mennä paremmin. Lapset saivat kunnon kielikylvyn (isompi kysyi mm. hotellilla hyvin reteästi "When are we going yläkertaan?", viimeistä sanaa painottaen ja ärrää päräyttäen), me raitista ilmaa ja rutkasti uusia muistoja. Tammikuinen Suomi olisi voinut olla vihamielinen ja synkkä, mutta vielä mitä, aurinko paistoi, minkä maapallon kallistukselta pystyi, ja pakkasmittari pysyi varsin siedettävissä lukemissa. Saattoivatpa Lapinlahden paikallislehden Matin ja Liisan lukijat nähdä erään kansasilaistuneen savolaisen pärstänkin pari viikkoa meidän loman jälkeen.

Kotiinpaluu oli asiaankuuluvasti katkeransuloinen. Meillä lasketaan jo päiviä halloweeniin, sillä mummo ja ukki suunnittelevat silloin reissua tänne päin. Jospa kuitenkin nautittaisiin kesästä ensin. Jos se koskaan tulee.

Kunnes tapaamme taas

Hei. Vieläkö muistatte minut? Olen se kohta 33-vuotias kansasilaistunut lapinlahtelainen, jolla, kuten useimmilla melkein 33-vuotiailla, eivät vuorokauden tunnit meinaa riittää mihinkään. Kaukaiselta tuntuvat ne ajat, kun kesken päivän pystyi vetäisemään neljän tunnin päikkärit ja sen jälkeen vielä teki jotain. Tai oli tekemättä. Oli muka kiirettä, mutta se kiire oli ihan itse aiheutettua. Laiskottelun ja jahkailun seurausta. Tai päikkäreiden. You knew nothing, Jon Snow.

Blogille on siis valitettavasti jäänyt todella vähän aikaa sängystä karkailevan marakattilapsen, esiesiesiesiteineilevän kohta viisivuotiaan, töiden ja erityisesti mahtavan isovanhempien kanssa vietetyn kaksiviikkoisen vuoksi. Jos joku on käynyt kurkkimassa päivityksiä turhaan, pahoittelut. Elossa kuitenkin ollaan. Monta kokemusta rikkaampina. Pari hiusta harmaampana.

Mummo ja ukki -lomaan mahtui taas niin paljon, ettei varmaan näin melkein viikko sen päättymisen jälkeenkään ole osannut sisäistää ihan kaikkea. Vetäistiin mm. tämmöinen turnee viidessä päivässä, auto täynnä ihmisiä ja tavaraa, vähän tähän tyyliin:

Kirjoittelen reissusta lisää erikseen.

Lapset saivat melkoisen kielikylvyn. Pieni mies oppi uusia sanoja joka päivä. Määrällisesti eniten suusta taisi kuitenkin kuulua jo entuudestaan tutut "kukkiiiii" (ukki) ja "up". Ukin syli oli kova juttu. Isompi sanoi aika monesti "minä rakastan sin(j)ua", ihan selvällä suomella. Lentokentälläkin. Sen reissun jälkeen hän halusi Mäkkärin Happy Mealin, koska hän oli surullinen, ja se tekisi hänet vähän iloisemmaksi.

Hyödynnettiin myös halpaa ulkomaalaista työvoimaa ja paranneltiin takapihan terassia.

Kaksi viikkoa menee aina aivan liian nopeasti. Seuraavaksi onkin sitten meidän vuoro saapua ja lähteä. Onhan tämä kahden kulttuurin elämä melkoista luopumista, mutta toisaalta myös niin valtava rikkaus. Meille ja lapsille. Toivotaan, että kun tammi-helmikuussa suuntaamme hiihtolomalle Suomeen, siellä on vähintään yhtä paljon lunta kuin nyt.

Ihana, kamala puolitoistavuotias

Arvatkaa mitä. Meillä asuu hirviö taapero. Kaveri täytti puolitoista vuotta ja päätti, että pinnasänky on vauvoille. Kiipesi sieltä pois niin että muksahti. Piti purkaa sänkyä sen verran, että saatiin patja melkein lattialle ja vankila sen myötä muistuttamaan enemmän Supermaxia kuin putkaa. Toistaiseksi muurit ovat pitäneet. Seuraavaksi laitan laidoille (rakkautta ja) piikkilankaa.

Ennen vankikarkuruutta.

Tyyppi kiipeilee ihan kaikkialle. Ruokapöydälle. Sohvapöydälle. Pianon päälle. Portaita kaiteen väärältä puolelta. Tuntuu, ettei edes silmät selässä riittäisi, vaan niitä pitäisi olla myös molemmissa kyljissä. Isommilta kolhuilta on vielä toistaiseksi säilytty, vaikka järki ei tunnu päätä kovasti pakottavan.

Mihin tuo minityyppi, joka ei päässyt pöydälle tanssimaan, oikein katosi?
Varmaan samaan paikkaan kuin tuo kokolattiamatto.

Vauhtia on. Siskoa on kiva ärsyttää viemällä lelu kesken hyvän leikin ja juoksemalla kikatellen karkuun. Koirien vesiastiat ovat oivia rumpuja, kunhan niiden sisällön kippaa ensin lattialle. Ja niin edelleen. Huoh. Onneksi pieni mutta iso mies on myös melkoisen söpö rauhoittuessaan. Tykkää istahtaa kainaloon tai syliin ja katsoa vähän aikaa piirrettyjä. Minun, daddyn tai isosiskon syliin. Tai parhaan kaverinsa Sisun "kainaloon". Haliminen on kieltämättä paljon kivempaa kuin jantterin pöydältä alas kiskominen tai työskennellessä näppäimistön suojeleminen, kun tyyppi yrittää osallistua ja läpsiä näppäimistöä.

"Kiis!" (Cheese)

Suusta kuuluu jatkuva pulina ja pälinä. Suurin osa on ihan omaa kieltä, mutta onpa sieltä tunnistettavissa jo melkoinen määrä englantia, mutta erityisesti (minun riemukseni) suomea.

Taapero-savo-englanti-sanakirja:

ai nii aa aa - I need aa aa (nukkumaan)

ap - up

dädä - daddy

gou - go

iit - eat

issää - lisää

kakka - kakka

kakku - banaani

kikka - kenkä

kikko - sisko

kukki - ukki

kuuki - cookie

leikkou - let it go

mammu - apua

momo - more

mumma - mummo

mu(r)a - muro

ninä - nenä

off - off

oudan - all done

paippa - vaippa

pappi - puppy

Puuffa - Usva

puu(r)a - puuro

Shishu - Sisu

tettä - vettä

tikutiku - kutikuti (tai tickle tickle)

tissa - kissa

tissi - pissi

titi - tuti

titti - kiitti

tuutta - juusto

äiti - äiti

Hauska, ihana, paras kaveri, mutta voi että se osaa olla rasittava. Puolitoistavuotias. Näitä aikoja odotellessa...

Yllättävä koulutaival

"Äiti, what is school in Finnish?"

"Koulu."

"Is it a koulu day today?"

"Kyllä, tänään on koulupäivä."

Meidän arki muuttui kertaheitolla, kun sain viime viikolla sähköpostin, jossa ilmoitettiin vapautuneesta esikoulupaikasta. Olimme viskanneet varovaisesti verkon vesille viime keväänä, kun haimme Iitalle paikkaa peer slot -ohjelmasta, eli hyväksytyksi tullessaan hän olisi päässyt ns. normaalisti kehittyvänä lapsena tsemppaajaksi oppimisvaikeuksia tai erityistarpeita omaavien lasten luokkaan. Paikat olivat kuitenkin täynnä reilusti ennen uuden kouluvuoden alkua, joten hyväksyimme sen, että neiti olisi vielä vuoden kotona.

Juuri, kun olin viime torstaina ehtinyt hiljaa mielessäni surkutella, etten yksinkertaisesti ehdi puuhastella neljävuotiaamme kanssa tarpeeksi kehittäviä juttuja, sähköpostiin kilahti kysely, olisimmeko vielä kiinnostuneita. Eipä sitä montaakaan minuuttia tarvinnut miettiä, ennen kuin lähetin hyväksyvän vastauksen. Naperon uusi opettaja ehdotti aloituspäiväksi maanantaita, eikä meillä vastusteltu - vähiten itse oppilas, joka oli pyytänyt päästä kouluun jo vaikka kuinka kauan.

Rakensimme isolle tytölle ison tytön sängyn. Parasta muutoksessa? Hänen huoneensa näyttää kuulemma nyt koululta.

Selvä kouluhan se.

Scotty teki eilen etäpäivän, jotta voisimme käydä viemässä lapsukaisemme ihkaensimmäisenä koulupäivänä yhdessä luokkaan. Neiti ei edes vilkuttanut meille, ennen kuin katosi leikkimään muovailuvahalla. Jäimme hetkeksi juttelemaan opettajan kanssa ja seuraamaan tilannetta ikkunan takaa, eikä siinä tainnut mennä kuin korkeintaan viisi minuuttia, ennen kuin ensimmäiset halaukset vaihdettiin. Hyvä tästä tulisi.

Kun Iita sanoi eilen iltakylvyssä polskiessaan minulle, että aikoo puhua koulussa huomenna (tänään) suomea, ohimolle kihosi kylmä hikikarpalo. Yleensä olen enemmän kuin innoissani, kun lapsi osoittaa kiinnostusta suomen kieleen, mutta "esikuvana" ollessa passaisi ehkä puhua samaa kieltä muiden kanssa. Varsinkin, kun se hänen puhumansa suomikin on enimmäkseen "suomea". "Äiti, I'm going to tell them hörti pörti kukka kakka." Aha.

Suomi ja suomalaisuus on alkanut kiinnostaa häntä selvästi enemmän meidän Suomen-reissun jälkeen, mikä ei kyllä olisi voinut sattua parempaan saumaan, sillä nythän hän viettää muutaman tunnin (arki)päivässä täysin englanninkielisessä ympäristössä. Hän on aivan selvästi sisäistänyt kahden kielen eron ja pyytää minua jatkuvasti kääntämään sanoja englannista suomeen, vaikka varmaan tietäisi itsekin vastauksen. Tai siis varmasti tietäisikin, sillä ymmärtää aivan kaiken. Nokittelee isäänsä suomen osaamisella. Ihan jokainen termi ei ole vielä kuitenkaan mennyt oikeaan kielilokeroon. "Äiti, what is kakka in Finnish?"

Varoitin opettajaa, että jos Iitan suusta pääsee outoja sanoja, ne eivät ole hölynpölyä, vaan suomea. Jääpä nähtäväksi, onko koulussa puhuttu tänään hörti pörtistä...

Kun daddy lapsen ranskalaiset söi

Hymyilin lattialla tyytyväisenä leikkineelle vauvalle. Hyvin nukkunut kaveri höpötteli omiaan. Höhöhö, vavvavvava, pöpöpö. Pienen ihmisen aito ja rehellinen onnellisuus tarttui väkisin minuunkin, varsinaiseen aamumörköön.

Hiljaisen ja rauhallisen aamun kuitenkin keskeytti yläkerrasta kuulunut vertahyytävä huuto.

Juoksin ennätysvauhtia isosiskon huoneeseen, josta ääni kantautui. Kirkuminen jatkui, enkä saanut hätäisiin "Mikä tapahtui?" -kysymyksiini selvää vastausta. Huoneessa minua vastassa oli sängyssään kieriskelevä ja kirkuva lapsi.

"Mikä tuli? Mikä hätänä?"

"...I WANT FRENCH FRIES!"

Pidättelin naurua samalla kun tasasin sykettäni.

"Haluat ranskalaisia?"

"YES! I REALLY WANT FRENCH FRIES! DADDY ATE MY FRENCH FRIES!"

Luonnos ranskalaisvarkaasta.
"That's you, daddy, when you were a girl."

Niiskutteleva lapsi rauhottui, kun kerroin hänelle, että hän oli nähnyt unta - ei, painajaista - eikä daddy ollut syönyt hänen ranskalaisiaan. Eihän meillä oltu sellaisia edes syöty viikkokausiin. Seuraava kriisi oli kuitenkin jo nurkan takana. Tai tarkemmin vessanoven takana.

"Äiti, I washed my hands all by myself!"

"Pesit ihan itse? Hieno juttu!"

"I'm a big girl."

"Niin olet. Olet iso tyttö."

"Do you think I'm a boy now?"

"Kyllä sinä taidat olla edelleen tyttö."

"I REALLY WANT TO BE A BOY!"

Eilen neiti halusi kuitenkin vielä olla "the prettiest girl", joten identiteetti taitaa olla vielä hakusessa.

Pikku-Litti aloitti taannoin jalkapalloharrastuksen.

Hauskoja juttuja suusta on päässyt muutenkin. Kun tytöllä on nälkä, hän sanoo: "My tummy is wiggling." Kiemurtelevan mahan lisäksi hänellä on kuulemma mielikuvitushampaat. "They're not real, they're pretend teeth", kuten hän asian hammashygienistille ilmaisi.

Eräänä päivänä meinasin tukehtua mielikuvitusleipääni, kun typy katseli itseään peilistä kallistellen päätään puolelta toiselle. "Do you think my rectangle face is turning into a circle face?" hän kysyi hyvin mietteliäänä. Eihän siihen voinut vastata muuta kuin, että kyllä, suorakulmion muotoisista kasvoistasi on tulossa ympyrän muotoiset. Varsinkin kun lapsi oli kertonut edellisenä päivänä pelkäävänsä suorakulmioita.

Perinteinen kop kop -vitsikin on saanut hyvin persoonallisen tvistin:

"Knock knock."

"Who's there?"

"[Etunimi] [toinen nimi]."

"[Etunimi] [toinen nimi] who?"

"[Etunimi] [toinen nimi] [sukunimi]."

Onpa hän pitänyt meille parisuhdeterapiaakin. Joskus harvoin (!) äksyillessäni pieni ääni kertoo, etten saa olla vihainen daddylle. "Moms and dads can't fight. You have to be best friends!" Yritäpä siinä mököttää.

Suomi on edelleen ehdottomasti kakkoskieli (ja kakkakieli, sillä vessa-asiat selitetään suomeksi), mutta pyydettäessä tyttö toistaa mielellään kokonaisia lauseitakin. Hellyttävintä taitaa olla, kun pieni puolisuomalaisemme puhuu vielä pienemmästä. Hänen ikioma "pikkubeli."

Suomea suomalaisille

Maanantaina kuultua:

"When I grow bigger, I'm going to be a baseball player and live at the baseball player house forever. I'm going live there with Salvy FOREVER. He is my favorite player."

"Siis muutat baseball-stadionille?"

"Jep. Salvy needs one more baseball player. Salvy needs me!"

"Selvä. Saadaanko me tulla kylään?"

"Jep. If you bring some goldfish. That'll be delicious!"

Pieni fanityttö.

Aiemmin tänään kuultua:

"Äiti, äiti, my friend Sarah is here! And bad Iita!"

"Niin, siis ketä täällä nyt on?"

"My friend Sarah and bad me!"

"Jaahas."

"We are running around!"

"Niinpäs näkyy."

"Sarah and bad me are going to stay here FOREVER!"

Meidän kaksikielisyys on vielä aika passiivista sorttia. Jutut ovat onneksi hyviä ja mielikuvituksekkaita englanniksikin. Meillä "näkyy" vaihteleva määrä erilaisia mielikuvituskavereita, ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat olleet paljon tapetilla. Haaveammatteihin on kuulunut mm. tarjoilija, marsilainen oluenjuoja ja nyt viimeisimpänä baseball-pelaaja. Tänä aamuna kertoi menevänsä prinsessan kanssa naimisiin.

Puhun lapsille päivät pitkät suomea, mutta illalla helposti lipsahtaa englanniksi, kun jutellaan koko perheen kesken. Ihan viime päivinä olen kuitenkin ottanut oikein asiakseni pakottaa tytön puhumaan suomea - olen nimittäin huomannut pienoista vastentahtoisuutta suomea kohtaan. Tyttö sanoo usein "What did you say?", kun puhun hänelle suomea, vaikka tiedän, että hän ymmärtää. Hän ei laske enää sormiani suomeksi, vaan korjaa minua laskemaan englanniksi, kun yritän saada häntä laskemaan suomeksi.

Iitan puheeseen on vakiintunut muutama suomalainen sana, joita napero käyttää englannin seassa lähes poikkeuksetta. Puudo (puuro), töissä, kakka. Pyynnöstäni sanoo mm. kiitos. Eilen kuitenkin opeteltiin ihan kokonainen lause, joka taitaa olla ensimmäinen (suomalaista) laatuaan. "Olavi on minun pikkuveli." (Äsken tosin sanoi, että "Olavi on my pikkuveli.")

Iita selvästi ujostelee suomen puhumista, sillä ei osaa välttämättä lausua sanoja oikein. Toistaa uusia sanoja perässäni niin hiljaa, etteivät meidän koiratkaan kuule niitä. Pitää siis vain tsempata. Ja kiristää. Tänään ei esimerkiksi saanut välipalaksi niin kovasti tahtomaansa myslipatukkaa, ennen kuin suostui sanomaan, että hänellä on nälkä, eikä hungry.

Pitänee vain alkaa pikkuhiljaa heittäytyä aivan tavan tolloksi, joka ei ymmärrä lastensa suusta tulevaa englantia. On vain tuntunut tähän asti jotenkin raa'alta, kun se vahvempi kielikään ei ole vielä ollut kovin vahva, mutta nyt kun tuota pulinaa tulee ihan jopa joskus liikaa, niin eipä haitanne, jos vähän korotetaan panoksia. En usko, että meillä koskaan puhutaan suomea ja englantia yhtä vahvana, mutta jos edes vähän sitä ensimmäistä, niin olisi kiva. Muutakin kuin kakkajuttuja. Se riittäisi.

Suomea suomalaisille.

Eräs aprillipäivä

Aprillipäivä meinasi alkaa aivan liian aikaisin, kun normaalisti yöt läpeensä nukkua posotteleva vauva heräsi puoli neljältä huhuilemaan mahantäytettä. Ehdin hekotella mm. Karhun raikkaalle uutuudelle, ennen kuin pistin kaverin vähän kylläisempänä takaisin omaan sänkyynsä höpöttelemään. Tasan seitsemän kuukauden ikäinen pikkumies uinui onnekseni puoli yhdeksään. Unet tulivat tarpeeseen, sillä olimme edellisenä iltana juhlistaneet Scottyn maan mainiota kehityskeskustelua vähän pidemmän kaavan mukaan puolille öin kukkuen.

Maistunee kuravedeltä. Kuva täältä.

Ehdin tehdä hetken töitä (eli istua lattialla läppärin ja vauvan kanssa), ennen kuin isosisko kömpi kammaristaan ja halusi halia. Siinä sitten halailin yhdellä kädellä, tein töitä toisella, ja otinpa vielä jalallani muutaman kopin liian lähellä olohuoneen pöytää keikkuneesta pikkuveljestä. Tasapaino ei vielä ihan riitä sohvasta irti päästämiseen.

Kymmenen maissa pieni Olavi-isäntä hieroskeli silmiään siihen malliin, että pian pitäisi päästä päiväunille. Minulla oli kuitenkin vielä kolmisen varttia töitä tehtävänä, ja kaupoillekin pitäisi päästä, joten en halunnut viedä vauvaa sänkyynsä vain hänet sieltä pian herätelläkseni. Isosisko hurjasteli ympäriinsä potkuautollaan painellen riikkaria kielloista huolimatta, ja jokainen torventoitahdus pullisti otsasuonta. Mieliteosta huolimatta en alkanut raivoamaan, vaan kaivelin viimeiset zen-rippeeni ja viihdytin vauvaa pomputtamalla häntä toisella kädellä polvellani ja tekemällä toisella töitä.

Kun työtuntimäärä kilahti täyteen, painoin läppärin kiinni ja aloin tarkastella parituntisen aikana tapahtuneita vahinkoja. Iita oli ehtinyt vaihtaa kaikista tusseistaan tulpat vääriin kyniin, mikä sai OCD-elohiireni väpättämään silmäkulmassa. Annoin huopakynien kuitenkin olla rauhassa - olihan niissä sentään suoja päällä, ja olipa lapsi osannut yhdistellä värisilmää miellyttävät kynä-tulppa-yhdistelmätkin - ja keräsin kaikki alakerran lelut takaisin koreihin. En viitsinyt aloittaa tunteja kestävää väsytystaistelua siivoamisesta. Oli kiire kauppaan. Ei kuitenkaan niin kiire, etten olisi ehtinyt tarttua Facebookissa näkemääni lipputarjoukseen. Kauden ensimmäiset baseball-otteluliput oli hankittu.

"Äiti, can I bring six toys to the kauppa?"

"Ei, kun saat ottaa kaksi mukaan. Ja nekin pitää jättää autoon, kun mennään kauppaan."

"Can I bring four?"

Ennen autoon pakkautumista huomasin jotain erikoista pikkumiehen suussa. Ensimmäinen hammas! Näin mielessäni sen tuhon, joita viime aikoina syötön loppuvaiheessa lukkiutuneet leuat saisivat pian aikaiseksi uuden naskalin kera. Legoleuka nukahti lyhyellä ajomatkalla, mutta heräsi heti, kun pysähdyimme. Pahimmat pelkoni väsyneen vauvan kanssa shoppailusta eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan tyyppi jaksoi ihmetellä tyytyväisenä Targetin kattovaloja ja isosiskon takaraivoa.

"Äiti, where is daddy? Is he töissä?"

"Kyllä, daddy on töissä."

"Why?"

"Koska sieltä saa rahaa. Ja kaupassa tarvitaan rahaa."

"Why?"

Kiertelimme hyllyjä ristiin rastiin, sillä ostoslistalla oli kaikkea synttärilahjasta ja vaippoihin. Kärry tursui tavarasta, ja lopulta jouduin pyytämään isompaa ostosapulaista kävelemään, jotta sain lisää ruokaa ja roipetta istuinosaan.

"Hmm, what toys do I need..."

"Ei me nyt osteta sinulle leluja, vaan kaverille, lahjaksi."

"Why?"

"Koska kaverilla on synttärit."

"Why?"

Kassalla ostin itselleni hetken mielijohteesta energiajuoman. Aamuiset uneni olivat häiriintyneet sekavista unista ja poskelle pussaamisella minua sydänjuuria myöten säikäyttäneesta töihinlähtijästä. Kasasin kaksi jättimäistä vaippalaatikkoa ja noin neljä tusinaa ostoskasseja huojuvaksi torniksi kärryn päälle ja lähdin kuljettamaan saalista autolle. Uusi auto imaisi ostokset vaivatta takakonttiinsa, ja olin jälleen kerran tyytyväinen hankintaamme.

Naksautin lyhyellä kotimatkalla energiajuoman auki ja kuuntelin maksusuoritusta tehdessäni saamani ääniviestin. Lääkäriaika pitäisi siirtää. Soittaisin, kunhan pääsisin kotiin ja saisin pienen miehen päikkäreille.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yliväsynyt tyyppi taisteli unta vastaan, eikä edes maitohetki tainnuttanut häntä. Kuorsauksen sijaan kaveri röyhtäisi, johon yltiökohtelias isosisko ohjeisti: "Say excuse me! Äiti, why isn't he saying excuse me?"

Kun viimeinkin sain nyytin nukahtamaan, soitin lääkäriin. "Can I say hi? I really want to say moi!" Iita hoki pomppien tasajalkaa vieressäni. Kun kävelin puhelimen kanssa taaperoa karkuun, alkoi itku, joka ei loppunutkaan sitten aivan hetkeen. "I really wanted to say hi! Call them back!"

Tilanne rauhottui kuitenkin lopulta, ja halauksen jälkeen neiti palasi aiemmin sotkemiensa tussien pariin ja harjoitteli nimensä kirjoittamista. Minä istahdin jo lämmenneen energiajuomani kanssa sohvalle kirjoittamaan kaunistelematonta blogimerkintää arkisesta aprillipäivästämme.

Melkoinen melukylä meillä.

Sisko ja sen veli

Eilen meillä juhlittiin pikkuveli-Olavin kolmen kuukauden taivalta. Vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosan vei teekannunhenki, jonka isosisko-Iita kutsui hieromalla vaaleanpunaista ja ärsyttävän kovalla äänellä laulelevaa lelukannua, jonka paristot ovat nyt va-li-tet-ta-vas-ti lopussa. Meidän tuli luonnollisesti esittää toivomuksia.

- We get three wishes, äiti! My first wish is... Make me a prince and äiti a princess. When daddy gets home, the genie will make daddy a prince hike (like) me and we can have a dance party.
- Jahas, äiti on mielellään prinsessa. Mikäs Olavi sitten on?
- Baby broder can be a parrot.

Kuninkaalliset leikit kestivät koko päivän laulujen ja alamaisten viihdyttämisen muodossa (eli taloa sotkiessa), mutta kaikki hauska päättyy aikanaan, ja tuli jokapäiväisen lelujenraivauksen vuoro.

- Hei Iita, menepäs nyt siivoomaan, ennen ku daddy tullee kottiin.
- I'm not Iita, I'm Prince Aliiiii Apapla.
- Okei, Prinssi Ali Ababwa, mene siivoamaan, ennen kuin daddy tullee kottiin.
- You can siivo, I'll go play upstairs.

Eräänä mökkiviikonloppuna häntä piti kutsua piraatti-Pythagoraaksi. Olisikohan saanut inspiraationsa veden äärellä olemisesta ja polkuveneellä kellumisesta. Ensin piti tosin tehdä salapoliisityötä, ennen kuin merirosvon oikea henkilöllisyys selvisi - lapsen ääntäminen kun oli luokkaa "Pirate McDagaris" (Pirate Pythagoras on hahmo eräässä piirrossarjassa). Typyssä on selvästi metodinäyttelijän vikaa, sillä roolihahmosta ei luovuta joskus päiväkausiin.

Roolileikkien lisäksi tyttönen on oppinut käyttämään aikamuotoja (lähes) oikein. Epäsäännölliset verbit ovat vielä hakusessa, mutta se lienee aika normaalia. Olisikin paljon loogisempaa sanoa I goed there kuin I went there. Napero käyttää molempia muotoja sujuvasti. Aikamääreistä yesterday, today, six minutes ja two weeks ovat suosituimpia ja tuntuvat käyvän tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Iita tykkää myös määritellä ihmisiä, eläimiä ja asioita. Big, small ja medium ovat kovassa käytössä ja niillä kuvaillaan ihan kaikkea, joskus myös vessanpöntön sisältöä, ja suomeksi lipsahtaa välillä iso. Kun joskus, hyvin harvoin, kerron miehelle, että Sisu oli päivällä bad dog, niin tyttö juoksee korjaamaan, että Sisu ei ole paha koira, vaan onnellinen, happy dog. Lapselle itselleenkään ei saisi olla vihainen, ja suusta kuullaankin usein sanat "You can't suuttu me, I'm a good girl."

Hyvä tyttö se onkin.

Suomi on edelleen siis taka-alalla, ja tyttö ei oikeastaan käytä ensimmäistä kotimaista oma-aloitteisesti koskaan, paitsi jos laskee minun sormia. "Yski, kaski, komme, nejjä, viisi." Siinä, missä englanniksi pulputus onnistuu joskus jopa liiankin hyvin, niin suomeksi puhumista neiti tuntuu vähän ujostelevan. Toistaa kuitenkin mielellään suomalaisia sanoja perässäni, ja sanavarasto kasvaa selvästi. Onneksi ymmärtää kaiken, niin halutessaan.

No mutta, entäs sitten tuo eilisen varttivuoden päivänsankari? Meidän Olavi on kasvanut aivan hurjasti! Viimeisimmät tilastotiedot ovat kuukauden takaa, mutta silloin, kahden kuukauden iässä, miehellä oli mittaa jo 10 senttiä enemmän kuin syntyessä (58,5 cm), ja painoakin oli mosoposki kerryttänyt melkein kaksi kiloa (5,42 kg). Kummasti kutistuneet vaatteet antavat osviittaa siitä, kasvua tapahtuu edelleen tasaisen varmasti.

Hippo ei ole enää jättiläinen!

Toisin oli ennen. 2 kk.

1 kk.

1 viikko.

Kasvu ei ole ollut tietenkään pelkästään fyysistä, vaan avuttomasta pikkuvauvasta on kuoriutunut topakka kaveri, jonka niska kannattelee ihan itse itseään, joka hymyilee leveästi, ja joka nukkuu helposti yhdeksän, kymmenen tuntia yöllä putkeen.

Mahalleen olisi kova kiire päästä, mutta kierähtäminen ei ole vielä onnistunut ilman apua.

Hymypoika.

Tiedän kokemuksesta, että vauhti vain kiihtyy, mutta en oikein tiedä, miten se on enää mahdollista, sillä nämä ensimmäiset kolme kuukautta ovat hujahtaneet ohi nopeammin, kuin Mustanaamio liikkuu viidakossa. Kohta tuo tyyppi istuu, konttaa, kävelee. Juttelee. Jännä nähdä, minkälaista kielisekamelskaa sieltä alkaa tulla. En ole vielä ihan selvillä, mitä kieltä "hö-hö-höö" on.

Iita ja Olavi - sisko ja sen veli. Ilmeestä päätellen kyseessä oli yllätyspusu.

Kolmevuotias

Meillä on asunut eilisestä lähtien kolmevuotias tättähäärä. Kun häneltä kysyy, kuinka vanha hän on, vastaukseksi tulee kolme sormea ja "I can be fii (three)." Synttäreitä juhlitaan isommalla porukalla vasta sunnuntaina, ja juhlatoiveita tiedustellessani olen mm. ymmärtänyt, että pöydästä pitäisi löytyä tiikerikakku (tuskin tarkoittaa sitä kuivakakkua) ja kalakakku, ja lahjat laitetaan synttäripuun (vrt. joulukuusi) alle. Suurimmat odotukset kuitenkin tuntuvat kohdistuvan kynttilöiden puhaltamiseen.

Lapsen muisti on pelottavan hyvä ja pitkä - ei todellakaan ole äitiinsä tullut. Leikeistä paistaa läpi melkoisen mahtava mielikuvitus, ja laulaminen sekä kirjojen "lukeminen" (eli ulkomuistista kertominen) ovat olleet viime aikoina tapetilla. Ura koirankouluttajana saattaisi avautua piankin, sillä lapsi saa meidän person hötkyläpennun odottamaan ruokaansa verrattain kärsivällisesti. "Sisu, wait... Wait... And go get it!"

Suomi (savo) on edelleen aika samalla tasolla kuin ennenkin. Napero ymmärtää kaiken, niin halutessaan, molemmilla kielillä, mutta ilmaisee itseään enimmäkseen englanniksi. Suomi ja englanti sotkeutuvat joskus sujuvasti, vaikka lapsi tuntuukin ymmärtävän kielien eron. Kun pyydän tyttöä laskemaan sormeni, laskutoimitus tehdään suomeksi ("yski, kaski, kolme, neljä, viisi"), mutta daddyn sormet lasketaan englanniksi. Täysin suomenkieliset lauseet ovat lapselle hankalia (paitsi "Hyvää yötä, äiti."), mutta hybridejä tulee aika lailla.

"I want mansikka on my pancake, p(l)ease."

"You can go eti (etsiä) it."

"Daddy is töissä."

"My knee meni hurt."

"Kakka gotta go to potta."

Typy on itsenäinen, mutta silti riippuvainen. Iso, mutta pieni, tai kuten hän itse asian ilmaisee, "I'm big small." Tuossa se kulkee, meidän mukana, milloin mihinkin, yleensä hyvin vaivattomasti. Mökkiäkin on rempattu ja maalattu, ja lapsi viihdyttää itseään tai katsoo tyytyväisenä elokuvan. Jotenkin minä olen meistä kolmesta aina se, joka on kaikista eniten maalin peitossa, vaikka väittäisin, että tasapainoni ja huolellisuuteni on kolmevuotiasta paremmalla tasolla.

Daddyn tyttö Minnesotassa.

"Hey, she's out of her Terrible Twos", Scotty sanoi eilen iloisesti, viitaten amerikkalaiseen tapaan pitää toista vuotta pahimpana uhmaiän kannalta. Hetken toisiamme tapitettuamme päästimme vapauttavan naurun ilmoille. Niinpä niin.

Naapuruston ystävällinen lohikäärme

Tiesittekö, että meidän naapurustossa asuu pussaileva ja halaileva lohikäärme?

Minulle tämä seikka selvisi eräänä iltana, kun olimme lukeneet Mauri Kunnaksen kirjaa, jossa oli lohikäärme. Yhtäkkiä lapsi oli vakuuttunut, että ulkona on lohikäärme. Minun kootut selitykset eivät riittäneet, vaan daddyn piti käydä kertomassa lapselle, ettei ollut nähnyt yhtään lentävää liskoa, eikä sellaista tarvitse pelätä.

Lapsi oli tyytyväinen, ja me ehdimme melkein nukahtaa, kun huoneeseemme pölähti iloinen ja virkeä lapsukainen: "Daddy, äiti! D(r)agon is s(l)eeping outside with a pillow and a b(l)anket. Dragon gave me a kiss and a hug and f(l)y awayyyyyy!" Palasi sen jälkeen huoneeseensa ja nukkui koko yön.

Lohikäärmeistä on juteltu nyt joka ilta monen viikon ajan. Näkeeköhän lapsi jotain, mihin me aikuiset ei kyetä, vai olisikohan kyse ihan rehellisestä vilkkaasta mielikuvituksesta ja (liian) hyvästä muistista?

Nämä nokoset otettiin aikana ennen lohikäärmettä.

Puhetta tulee edelleen solkenaan (minun lapsi, ei uskoisi...), ja lapsi muistaa asioita pelottavan hyvin (minun lapsi, ei ihan oikeasti uskoisi!). Tänään ryntäsi meidän makuuhuoneeseen aamukuudelta kertomaan, että taivas oli sininen tuolta ja punainen toisaalta. Maanantainen myrskyä enteilevän taivaan ihmettely oli painunut niin hyvin mieleen, että siitä piti tulla kertomaan meille torstaiaamuna, kun aurinko oli vasta heräilemässä.

Kuulin tässä taannoin erittäin hyvän termin meidän lapsen kielellistä kehitystä kuvaamaan - passiivinen kaksikielisyys. Kuten olen ennenkin kertonut, napero ymmärtää kaiken yhtä hyvin suomeksi ja englanniksi, mutta puhuu enimmäkseen englantia. Niitä suomenkielisiä sanoja tippuu tasaiseen tahtiin englannin seassa, mutta kokonaisia lauseita lapsi ei niistä osaa tai halua rakentaa.

I hold äiti kiinni.
You got the posti!
There's kakka in the potta!
I want ylös.
Everyone is töissä.

Jos lapsi ei tiedä sanaa suomeksi tai englanniksi, se keksitään. Lentokenttä on airplane house, baseball-stadioni baseball player house, paloauto on wiiuu car. Autoillessa minulla on nykyisin melkoinen apukuski, joka vahtaa liikennevaloja haukkana: "Green hight (light) go! Red hight (light) stop!" Paljon tuntuu oppivan myös tv-sarjoista ja elokuvista. Meillä on kuultu mm. hyvin teatraaliset...

Hey, heave (leave) me ahone (alone)!
Ooh, my my!
Never say never.

Talon edessä oli eräänä perjantaina yksi wiiuu car ja monta kaasuyhtiön ajoneuvoa. Kaapeliasentajat olivat puhkaisseet kaasuputken. Onneksi nohevat naapurimme olivat vuotavan kaasun haistaneet, ennen kuin kukaan keksi ruveta grillaamaan viikonlopun kunniaksi.

Lapsi ääntää ässän ja englannin ärrän ilman ongelmia, mutta L meinaa kääntyä H:ksi lähes järjestään - ellei kyse ole liioitellusta ällästä. YLös, aLas, piLLow, roLy poLy. Suomi-ärrä, vaikka pienenä sen taisikin, tulee nyt ulos H:na: mummon hakas.

"My favorite baseball player tattoo!"

Jännä nähdä, miten vielä mahassa majailevan pikkuveljen kieli lähtee kehittymään. Tällä hetkellä se nyt ei ole vielä tietenkään kovin ajankohtaista, sillä tyyppi keskittyy enemmän ilmeisesti Litmasen suvusta tulleiden geeniensä harjaannuttamiseen; sen verran kova jytke pötsissä käy. Viikkoja on nyt kasassa vähän reipas 25, joten potkunyrkkeilysäkkinä olo jatkuu vielä hyvän tovin. Valitettavasti ja toivottavasti.

Kielikylvyn tuloksia

Minulle on ollut alusta asti itsestäänselvää, että puhun lapselle/lapsille suomea. Olisi ollut jotenkin todella kummallista, jos en olisi voinut puhua lapselleni äidinkieltäni, tunnekieltäni. Mitään järjettömiä paineita en tästä(kään) asiasta ole kuitenkaan ottanut. En odota, että näin peruslaiska äiti jaksaisi panostaa tarpeeksi, jotta lapsi puhuisi täysin sujuvasti molempia kieliä. Ei - minulle riittää, että lapsi ymmärtää suomea. Puhe tulee sitten siinä sivussa, jos on tullakseen.

Tällä hetkellä mennään siis enimmäkseen niin, että lapsi sanoo jotain englanniksi, minä toistan sen suomeksi ja vastaan suomeksi. Onneksi apuakin oli tässä saatavilla, sillä meidän kesällä kolme vuotta täyttävä lapsukainen sai kahden viikon mummo ja ukki -loman aikana melkoisen kielikylvyn. Rypemisen tuloksia kuvannee parhaiten auton takapenkillä käyty keskustelu, kun olimme matkalla lentokentälle:

Mummo: "Opitko paljon suomea?"
Lapsi: "Of course... I'm so cool."

Lapsen (englannnin) kieli on ottanut hurjia harppauksia. He ja she ovat aika selkeitä, omistusmuodot ovat hanskassa; myös ing- ja aikamuodot sujuvat melko hyvin. Juuri tänä aamuna lapsi kokosi Muumi-palapelin ja sanoi: "I make it! I make it myself!" Korjasi sitten perään: "I made it!" Hän osaa ilmaista tunteensa, hyvässä ja pahassa, kertoa meille päivän tapahtumista, leikkiä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä, kuvailla, mikä harmittaa.

Ehkäpä juuri sen takia suomalaisia sanoja on alkanut tipahdella aina enemmän ja enemmän hybridilauseiden muodossa: "Kitty is running pois", "Daddy is töissä", "I want to mummolle talk". Useita sanoja on käytössä jo molemmilla kielillä, ja vaikka yhtään täysin suomenkielistä lausetta en ole lapsen suusta vielä tähän päivään mennessä kuullut, niin suunta on aika lupaava.

"It's my Muumitalo!" Ukin sylissä.

Eräänä päivänä meillä kävi lapselle entuudestaan täysin tuntematon mies. Napero juoksi alakertaan tervehtimään vierasta. Seurasi tyhjentävä keskustelu:

Mies: How are you?
Lapsi: I (nimi). That is äiti. Mummo is upstairs. This is my napa.

Pelkällä englanninkielisillä oivalluksillaankin ja sutkautuksillaan lapsi on saanut meidät nauramaan useampaan otteeseen. Minulta meni valitettavasti täysin ohi se, kun lapsi oli pelannut takapihalla ukin kanssa baseballia, ja aina ohi huitaistessaan oli ryhti lysähtänyt, mailan kärki tipahtanut maahan, ja suusta oli kuulunut erittäin apeat sanat: "Oh nooo... I can't do it...". Tämän dramaattisen lausahduksen jälkeen lapsi oli laahustanut ilmeisesti vaihtopenkille (kumollaan oleva koripallokori) istumaan hetkeksi, oli kerännyt itsensä ja pompannut uudella tarmolla yrittämään onnistumista.

Epäonnistuminen masentaa!

Ihan oikeassa baseball-pelissä lapsi huomasi lempipelaajansa, sieppari Salvador Perezin. Alkoi armoton kurkottelu: "Salvy, come here! Salvy's not coming... I can't reach!" Maanantaina taivalla näkyi ilmeisen pelottava pilvi: "It's a cloud! A big cloud! A MONSTER CLOUD! Let's check it out, äiti!" Viime viikonloppuna meillä leikittiin synttäreitä, ja lahjoja (minidino kahden muovirasian välissä) jaettiin puolin ja toisin. Kun lapsen vuoro oli olla saajana, nähtiin melkoisen amerikkalainen näyttelijäsuoritus:

Lapsi: "A p(r)esent, for me?!"
Daddy: "Do you like it?"
Lapsi: "I hove (love) it!"

Ihan aina ei kaikki kuitenkaan mene täysin oppikirjan mukaan, ja silloin voikin soveltaa. Baseball-stadioni on baseball player house, lentokenttä taas airplane house. Kun joku ei miellytä, lapsi sanoo "I can't hike (like) it." Vessakäyntien jälkeen kuulen usein: "Thanks, äiti. I feel better anymore!"

Aika viihdyttävää on myös se, kun lapsi keksii itse äänitehosteista onomatopoeettisia verbejä. Tässä eräänä iltana lapsi halusi jostain syystä purra minua leikillään: "Daddy, let's ump äiti. Ump ump ump." Kun taas tökitään sormella nenää: "Äiti, let's boop daddy! Boop!"

Melkoisen mainio epeli, molemmilla kielillä!