Ei siitä opiskelijana tarvinnut välittää; maailman taloustilanteesta nimittäin. Rahaa tuli joka kuukausi yhtä vähän, mutta sitä tiesi saavansa, kunhan vain jaksoi käydä välillä hankkimassa opintosuorituksia.
Kun aloitin työt, oli vielä kiire. Maailma pyöri täysillä, ehkä jopa ylikierroksilla. Nyt on joka paikassa hiljaista, ainakin teollisuuden puolella. Jarrut on lyöty pohjaan, eikä kukaan osaa sanoa, milloin painetaan taas kaasua. Vielä ei tarvitse onneksi pelätä oman työpaikan puolesta, mutta kukapa tässä lopulta on oikeasti turvassa. Ei kukaan.
Jos Suomessa saa pelätä talousahdinkoa, niin tuolla rapakon takana niitä huolenaiheita tuntuu vasta riittävänkin. Pelkästään siitä koulupiiristä, johon S:n äiti opettajana kuuluu, vähennetään 151 työpaikkaa. Jos työpaikka menee alta, ei voi ollenkaan luottaa siihen, että työttömyysturva koskee juuri itseä. Sitä jää helposti täysin vaille tuloja. Meillä on sentään täällä aika hyvät turvaverkot, joiden varaan voi pudota.
Eihän tuo USA:n tilanne minua näin paljon hirvittäisi, ellen olisi muuttamassa sinne ensi vuonna. Minä en voi unelmoidakaan saavani heti töitä, ihan jo byrokratian takia, mutta tuon miehen on töihin päästävä, jos meinataan syödäkin joskus. Tietotekniikan alalla tuntuu kuitenkin vielä olevan pula pätevistä kavereista, ja S on onneksi ihan fiksu poika. Toivottavasti tilanne on sama (tai parempi), kun koululainen palaa työelämään reilun vuoden päästä.
Sitä on jo sen verran aikuinen, että pitää alkaa pikkuhiljaa miettä talokauppoja, perheenlisäystä ja sen sellaista. Sitä on kuitenkin myös vielä sen verran lapsi, että noin isot asiat tuntuvat todella kaukaisilta. Ollaan S:n kanssa puhuttu, että ensin asutaan vuokralla niin pitkään, kunnes tiedetään, mihin asetutaan. Sitten ostetaan tai rakennetaan talo. Kyllä me sitten siihen pystytään ja ollaan valmiita! Hyvänen aika, meistä paljon nuoremmatkin ostelevat taloja, sillä ainakin Keskilännessä vuokralla asumista pidetään jotenkin ala-arvoisena ratkaisuna kaikille muille paitsi opiskelijoille.
Olen ehtinyt tähän mennessä pelätä myös mm. sairastamista ja synnyttämistä Yhdysvalloissa. Tekemisen puutteesta tuskin pääsee ennen synnyttämistä valittamaan, sillä ainakin S:n sisko on töissä viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti. Sikäläinen äitiysloma ei pärjää vertailussa suomalaiselle sisarelleen alkuunkaan. Tosin, jos uranaisen sijaan olenkin rikas ja puhtoinen kotirouva (joo-o...), niin eipä tuollaisista puutteellisista lomista tarvitse huolehtia alkuunkaan.
Niin, ja entäs sitten, kun meidän oma kultakimpale onkin lähdössä collegeen? Mistäs me rahat siihen revitään? Pitääkö muka alkaa säästää? Täytynee pitää huoli mahdollisten lasten suomenkielentaidoista, jotta kaksoiskansalaisemme voi sitten lähettää tänne Suomeen sivistystä keräämään ilman mitään lukukausimaksuja. Lentoliput tulevat paljon halvemmaksi kuin kolme, neljä vuotta amerikkalaisessa yliopistossa.
Kyllähän sitä saisi pelätä vaikka mitä, mutta en minä oikeasti epäile, ettenkö siellä pärjäisi. Olen pärjännyt ennenkin! En tosin sairastanut enkä synnyttänyt, mutta hoidin muuten arkisia asioita ja elin paikallista elämää. Tykästyin myös todella moneen juttuun, eniten varmaan tuohon mieheen, jonka takia manteretta olenkin vaihtamassa.
Eikä sekään haittaa yhtään, että Kansasissa on nyt jo aikas lämmintä...