Ulkosavolaisen joulukalenteri: 16. luukku

Meillä on kuusen alla suomalaisia joululahjoja.

Ei tosin niitä, jotka matkasivat melkoisen hitaasti jo Suomen sisällä, vaan velipoika lähetti UPS:n kyydillä paketin viime viikolla, ja se saapui eilen ihan ehjänä perille. Se vanhempieni lähettämä paketti on kyllä jo tällä mantereella USPS:n huomassa. Jossain New Jerseyn ja Kansas Cityn (?) välillä.

Voin vain kuvitella, mikä kaaos paikallisella postilaitoksella tällä hetkellä on. Koska joulumatkustelua tulisi todellakin välttää, monet ovat päätyneet joululahjojen lähettämiseen, ja kaupoissa ryntäilyn sijasta tilaillaan nettikaupoista. Olen itsekin kokenut melkoisen piikin pikkuruisen nettiputiikkini tilauksissa. En ole mainostanut yhtään missään yli vuoteen, ja silti kaljakintaita on lentänyt ovesta ulos. Kuvat ruuhkautuneista lajittelukeskuksista ovat aika lohduttomia - varsinkin kun ottaa huomioon, että siellä on jumissa myös esimerkiksi reseptilääkkeitä. Ja Georgian senaattiäänestyslappuja.

Minun lähettämä lahjaloota on lähtenyt Tukholmasta viime viikolla, mutta Helsingissä sitä ei ole vielä rekisteröity. Kun tässä on enää vaivainen viikko aikaa päästä perille, niin en ole kovin optimistinen.

Täytyy vain hengitellä syvään ja olla tyytyväinen, ettei korona myöskään ole päässyt perille, meille eikä vanhemmille, ainakaan vielä. Tällä hetkellä tuntuu, että positiivisia testituloksia tulee oikealta ja vasemmalta, ja monen joulu meneekin nyt sitten karanteenipuuhissa. Onneksi kenelläkään tutulla ei ole kovin vakavia oireita, vaikka kyllähän maku- ja hajuaistin menettäminen näin joulun alla on aika ikävä vaiva.

Minulla onkin ollut päivittäisenä tapana käydä haistelemassa joulukuusta. Vielä tuoksuu.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

On taas se aika vuodesta, kun päästään jännittämään, minne Atlantin ylittävät joulupaketit katoavat ja kuinka pitkäksi aikaa. Meidän paketti aloittaa tänään taipaleensa, kun taas vanhempani olivat ajoissa liikkeellä ja antoivat joululahjat Postin hellään huomaan jo viikko sitten.

Viimeinen havainto on Kuopiosta. Viikko sitten.

En tiedä, kuinka hyvin siellä ruudun takana tunnetaan Pohjois-Savon maantiedettä, mutta kerrataan nyt kuitenkin vähän. Lapinlahdelta on Kuopioon matkaa 60 kilometriä. Sinne pääsee näppärästi valtatie 5:ttä eli tuttavallisemmin viitostietä pitkin (matkalla voi litkiä kahvit niin Matin ja Liisan Asemalla kuin Viitostuvallakin Pöljällä) kuin myös junalla etelään puksuttelemalla alle kolmessa vartissa. Laitetaanpa hieman asioita perspektiiviin:

Tänne pitäisi päästä.

Näin kauas on edetty.

Kävellenkin olisit jo perillä.

Kuten totesin eilen, tänä vuonna ei oikein enää mikään hetkauta, joten huumorilla tähänkin pitää suhtautua. Aika pientä on joulupakettiseikkailut, kun monella paikallisella ei ole tänä jouluna työpaikkaa saati varaa ostaa lahjoja. Valtio on avustanut tänä vuonna stimuluspaketilla ja korotetulla työttömyyskorvauksella ihmisiä, jotka ovat menettäneet elantonsa koronan takia, mutta nyt nekin avustukset tyrehtyvät ja moni on oman onnensa nojassa. Kun soppaan lisätään se, että usein sairausvakuutus on työpaikasta riippuvainen, niin ei käy työttömän yksinhuoltajan elämä kateeksi. Nytkään.

Yhdysvallat on erinomainen kasvualusta pandemian syntymiselle ja viruksen holtittomalle leviämiselle. Monet työpaikat eivät tarjoa ollenkaan sairauslomaa (minulle sitä kertyy ruhtinaalliset 56 tuntia vuodessa), minkä takia ihmiset menevät usein sairaana töihin, koska ei ole varaa tai mahdollisuutta olla sieltä poiskaan. Vakuutuksissa on usein järjettömät omavastuut (puhutaan tuhansista dollareista, ennen kuin vakuutus alkaa korvata mitään, ja tämä siis satojen dollareiden kuukausimaksujen päälle), joten lääkäriin mennään vasta, kun pää on kainalossa. Syyllistyn itsekin tähän. Poliittisen rotkon ja kahtiajakautuneen kansan takia ennakoivista turvatoimista on tullut kuuma peruna, joten mieltään ja poliittista kantaansa on voinut osoittaa maskittomuudella ja turvaväleille naureskelulla. Tai vaikkapa kokoontumalla kiitospäiväksi monen kymmenen hengen voimin hönkimään kalkkunan päälle.

Ja niin edelleen.

Toivon toki, että meidän joululahjat ehtivät perille, ihan jo lasten vuoksi. Tämä vuosi on ollut heillekin niin kovin omituinen, kun kevätlomalta ei palattukaan kouluun kuin vasta muutama kuukausi sitten. Kouluissa pidetään turvavälejä ja maskeja, eikä isovanhempia voi nähdä, vaikka toiset asuvat 10 minuutin ajomatkan päässä ja toiset vähän kauempana (kts. kartta ylempää). Tänä aamuna ennen kouluun lähtöä lapset vielä lisäsivät pari pikkujuttua Suomeen lähtevään laatikkoon, koska ovat joulusta ja muiden ilahduttamisesta (ja myöskin tietysti lahjojen saamisesta...) innoissaan ja tohkeissaan.

Eli pidetäänpä peukkuja, muttei yllätytä siitä, jos peukalot yllättäen tipahtavat paikoiltaan tai muuttuvat varpaiksi. Tai paketit menevät raketilla Kuuhun. Koska #2020.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Huhheijaa, onpahan ollut vuosi. En tiedä, oletteko seuranneet uutisia tai kurkanneet ulos, mutta siellähän on maailmanlaajuinen pandemia menossa! 2020 on ollut pisin vuosi ikinä, kun taas toisaalta tuntuu, että vastahan meidät lähetettiin töistä kotiin koronaa karkuun. Ja se oli maaliskuussa.

Joku saattaa vielä muistaa minut reilut 10 vuotta sitten Kansasiin lennähtäneenä Lapinlahden lintuna (tai ruisleipäsistä), vaikka blogi onkin ollut täysin hiljaa kohta vuoden päivät. Olen ollut sen verran onnekkaassa asemassa, että olen voinut tehdä kotoa käsin töitä melkein koko koronakriisin ajan, ja vaikka minulla on ollut ikävä kirjoittamista tai mitä tahansa muuta luovaa tekemistä, koko päivän näyttöä tuijottaneena zombiena on ollut vaikea saada itsestä iltaisin mitään irti. 

Tässä olisi nyt kuitenkin oiva uhka ja mahdollisuus koota koronavuoden (hyvin vähäiset...) tapahtumat yksiin kansiin perinteisen joulukalenterin muodossa. 

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että meillä on kaikki hyvin, fyysisesti ja henkisestikin, vaikka välillä jälkimmäisestä hyvinvoinnista ei ole voinut olla aivan varma. Siihen osannee moni samaistua. Keväällä korona-ahdistus oli huipussaan, kun Kansasissa tai erityisesti Kansas Cityssä ja näissä meidän lähiöissä pistettiin paikat kiinni, koulut mukaan lukien, välttämättömiä palveluita (kuten ruoka- ja hei, viinakaupat) lukuunottamatta tartuntapiikin välttämiseksi. Kotona neljän seinän sisällä oleminen tuntui vankilalta, vaikka samalla sitä yritti tiedostaa, että olimme (ja olemme) todella onnekkaita, kun molempien työpaikat ja samalla perheen elanto säästyivät ja säilyivät ennallaan. Ja meillä on sentään piha, jossa pystyi oleskelemaan. Ja mökki.

Se keväällä vältetty hyökyaallonharja on nyt sitten valitettavasti ihan nurkan takana, mutta nyt koko tilanteeseen on jo aika turtunut. Rajoituksia kiristetään luonnollisesti taas, mutta olen yllättynyt, ettei menty niin ahtaalle kuin keväällä. Ravintolat ja baarit saavat olla edelleen auki, vaikkakin vain kymmeneen asti rajoitetulla asiakasmäärällä, hallitseva Super Bowl -mestari (!!!!!!!!) Kansas City Chiefs saa jatkaa 25% yleisökapasiteetin edessä pelaamista, meidän kaupungin alakoululaiset käyvät fyysisesti koulussa, vaikka yläaste ja lukio palasivat eilen täysin etäopetukseen, eikä maskipakko enää edes tunnu missään, kun niiden käyttöä on tässä kesästä asti opeteltu.

Mie en enää romaha, kun joku suunniteltu juttu peruuntuu. Se nyt on vain #2020, eikä sille voi mitään. Tänä vuonna on jäänyt niin monta juttua tekemättä ja kokematta, mutta perhe ja ystävät ovet terveitä, ja siitä pitää olla kiitollinen. Harmittaako mummon ja ukin peruuntunut Kansasin-reissu, kun ei olla nähty yli vuoteen? No todella. Entäs se, ettei päästy huptsujen tyttöjen kanssa kesäkuussa Montrealiin katsomaan, kun Bottas voittaa formulat? Eipä vissiin. Kyllä välillä saa ärsyttää, ihan luvan kanssa. Onneksi teknologia on nykyisin mitä on, ja ahdistusta on pystynyt purkamaan pitämällä virtuaalisia häppäreitä ystävien kanssa. Ja satunnaisesti myös pukeutumalla milloin miksikin Tiger Kingin hahmoksi.

No emmää nyt sitte tiedä, onko tämä lopulta mulle mitenkään epänormaalia käytöstä.

Mitä teille kuuluu? Onko korona myllertänyt elämää tavalla tai toisella? Oletteko harrastaneet yhden hengen naamiaisia?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 10. luukku

Taitaa pukata PMS:ää päälle (tai sitten oon vaan normistikin tosi kuspå), kun kaikki ottaa ohimoon, vaikka pitäisi jaksaa rallatella joululauluja ja telmiä lasten kanssa, joita en oikeastaan näe hereillä kuin 3-4 tuntia vuorokaudessa näin arkena. Huoh. Eikä siis ole varsinaisesti ollut tapana vaklata niitä nukkuvina myöskään...

En ole tällä hetkellä edes hauska.

En meinaa millään meinaa tajuta, että jouluaatto on jo kahden viikon päästä. Sen verran olin kuitenkin tänään hereillä, että pyysin aaton vapaaksi, sillä täällähän pelkästään itse joulupäivä on juhlapyhä, ja minulle onneksi myöskin palkallinen sellainen. Laskeskelin aamulla, että ehdin kerryttää jouluaattoon mennessä sen verran lomia, että voin sen ottaa hyvin vapaaksi, eikä siitä tarvitse edes tuntea huonoa omaatuntoa, sillä työ on luonteeltaan sellaista, ettei yhden, tai edes useamman henkilön poissaolo kaadu muiden niskaan.

Pääsemme siis Suomi-perheen kanssa viettämään aattona perinteisiä Skype-istujaisia. Aika mukavaa!

Ostin äsken aatonaatolle Scottylle ja minulle elokuvaliput uuteen Star Warsiin. Lapset menevät anopin ja appiukon luo serkkujensa kanssa yökylään viettämään jo perinteeksi muodostunutta Grandkids' Eveä, ja me voimme käydä ihan kahden kesken vähän syömässä ja leffassa, minkä jälkeen paketoidaan todennäköisesti taas paniikissa lahjoja aamuyön tunneille. Normi.

Nyt täytynee mennä siirtämään pyykit koneesta kuivuriin, minkä jälkeen voisin ehkä siirtää itseni jollekin autiosaarelle hetkeksi jurottamaan. Lähettäkää lämpimiä ajatuksia perheelleni.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

Huhhuh, oli pakko poistua ruokapöydän äärestä, ennen kuin kuristan nirsoilevan lapsen joulusukkaan. Miten voikaan olla noin hemmetin hankalaa syödä? Raivostuttavinta tilanteesta tekee se, että lautasella ei ollut mitään, mitä neiti ei yksitellen syö (porkkanaa, parsakaalia, riisiä jne.), mutta näköjään noin wokkipannulla yhdistettynä ei enää kelpaakaan. Savu nousi korvista, eikä pelkästään omalle lautaselle lisätyn tulisen kastikkeen takia, joten oli parempi jättää lehmänhermoisempi mies taistelemaan.

Ehdin ennen pöydästä takavasemmalle siirtymistä kuitenkin sanoa, että toivottavasti meidän tonttu kertoo Joulupukille, miten huonosti käyttäytyvä lapsi meillä asuu.

#vuodenäiti

No mutta. Se meidän joulupaketti oli nyt (viimein? jo?) päässyt perille mummolaan, joten onpahan jotain iloittavaakin! Täällä päässä pitäisi vielä hommata muutama lahja, lähinnä lapsille. Ja koko miehen suvulle. Sovittiin Scottyn kanssa, että tänä vuonna kohdistetaan voimat/varat yhteisiin lahjoihin sen sijaan, että ostettaisiin toisillemme taas kamala läjä paketteja, ja pari kivaa sijoitusta on jo tullut tehtyä.

Koska yhdessä hommatut lahjat eivät tule kummallekaan yllätyksenä, olemme päässeet nauttimaan niistä jo heti niiden saavuttua. Tilasin meille kellariin kompaktin soutulaitteen, ja käytinkin sitä aika ahkerasti ennen kuin työt alkoivat, mutta nyt olen ollut töiden ja kaiken aivorasituksen jälkeen iltaisin niin naatti, ettei kellarissa huhkiminen ole innostanut yhtään. No, eiköhän tähän uuteen rytmiin totu (toivottavasti) pian, joten silloin voi taas vähän soutaa ja huovata.

Aivojumiin onneksi saatiin vähän apua viime perjantaina, kun uusi kahvinkeitin saapui. Edellinen masiina oli miehen siskon häälahja, jonka sai tuplana vuonna 2008. Vaikka se meillä ensimmäiset vuodet olikin käytännössä aivan käyttämättömänä, niin muutama vuosi sitten ihan opettelemalla opeteltiin juomaan kahvia, ja sen jälkeen pata onkin porissut. Ja vaatimustaso noussut.

Ninja ja Ninni.

Tämä uusi kapine keittää kahvin niin kuumaksi, toisin kuin mökille eläkepäiviä viettämään pääsevä edeltäjänsä, että poltin tänään vielä kielen kolme tuntia kahvinkeiton jälkeen, kun otin hörpyn töissä termospullosta. Tällä voi nyt lirutella yksittäisiä kuppeja, kokonaisia pannuja, ja kaikkea niiden väliltä. Myös jääkahvi onnistuu. Ja maidon vaahdotus. Papuja se ei sentään itse jauha.

Kahvista puheen ollen... Leukaperät meinaavat revetä tässä parhaillaan haukottelusta, enkä viitsi enää iltakahdeksalta kiskoa kofeiinia, koska herätys on 5:45, joten taidan pikkuhiljaa alkaa siirtyä yläkertaan ja vällyjen väliin. Toivottavasti lapset ovat yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä, niin ehkä jopa ehdimme katsoa hetken The Handmaid's Talea, ennen kuin yritän katsoa sitä silmäluomien läpi.

Nirsoilijakin sai viimein tunnin vääntämisen jälkeen syötyä tyydyttävän määrän ruokaa ja sai poistua pöydästä.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Minulla oli Suomeen lähdössä olevat lahjat hommattuna jo pari viikkoa sitten, mikä oli tällaiselle annimyöhäselle melkoinen saavutus. Ihan sinällään. Suomesta kuitenkin kantautui lakkouutisia, joten päätettiin vastaanottajien kanssa odotella rauhassa kiistan ratkaisua, joka näytti saapuvan (ehkä) vasta joulun kynnyksellä. Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja minä vein rohkeana tyttönä paketin USPS:n hellään (...) huomaan ja matkalle Atlantin yli.

Joku saattaa muistaa, että meillä on joskus ollut vähän huonoa tuuria joulupakettien kanssa. Tänä vuonna odotukset eivät olleet erityisen korkealla, mutta tiedättekö mitä?

Perjantaina lähetetty loota on nyt tiistaina jo Suomessa. Lajiteltuna ja matkalla (hei, toivottavasti...) Lapinlahdelle, jossa sen pitäisi olla näillä näppäimillä. Tämän täytyy olla jonkin sortin ennätys, ainakin meikäläisten kirjoissa. Kaiken lisäksi olin perjantaina vieläpä postitoimiston ainoa asiakas, vaikka yleensä siellä saa odotella viikkotolkulla. Nyt aikaa meni ehkä kaksi minuuttia.

Pitäisiköhän laittaa lotto vetämään, vai meniköhän koko vuoden, ehkä seuraavankin, arpaonni tässä?

Shutdown Shit Show

On tehnyt mieli avata blogieditori monta kertaa, mutta olen pelännyt sormista tulevan savun rikkovan näppäimistön. Täällä sitä ollaan edelleen, kotona panttivankina, vaikka miehellä olisi töissä tekemistä ja valtion jo aiemmin budjetoimaa rahaa käytettäväksi.

Presidentti Trump keksi ennen joulua, että hän haluaa nyt rajamuurinsa, jonka Meksikon piti maksaa. Nyt, kun demokraatit olivat ottamassa vuodenvaihteen jälkeen edustajainhuoneiston enemmistön haltuunsa. Nyt, vaikka hänellä oli kaksi vuotta republikaanienemmistö kongressissa ja senaatissa. Nyt, vaikka budjettiesitys oli jo menossa koko prosessin läpi, mutta Trumpin lempikanavalla, Fox Newsillä, arvosteltiin presidenttiä muurittomuudesta.

Huoh. Hain palosammuttimen varuilta tuohon viereen.

Scotty on valtion contractor (urakoitsija?). Contracting companies, eli tämäntyyppiset työnantajat, kilpailevat valtion ulkoistamista projekteista, esimerkiksi ohjelmistojen kehittämisestä tai ylläpidosta, tai valmiista tuotteista. Scottyn tapauksessa valtio maksaa tälle yksityiselle firmalle ajasta ja materiaalista, eli kyseinen konttori ei myy tuotetta, vaan työntekijöidensä aikaa ja laskuttaa siitä valtiota.

Valtion omille 800 000 työntekijälle on luvattu sulun ajalta takautuvasti palkka; riippumatta siitä, ovatko he istuneet kotona (non-essential employees, eli mm. useat veroviraston tai maatalousministeriön työntekijät) tai raataneet töissä (essential employees, kuten rannikkovartiosto, lentokentän turvallisuudesta vastaavat TSA-agentit, lennonjohtajat, FBI-agentit ja vanginvartijat). Monet eivät pysty maksamaan laskujaan, vuokriaan tai lainojaan, sillä valtio panttaa sulun ajan palkkaa, koska uusi budjettiesitys ei ole mennyt läpi, eikä virastoilla ole rahaa maksaa työntekijöilleen. Monet ovat turvautuneet leipäjonoihin ruokkiakseen perheensä.

Trump ja jotkut hallintonsa edustajat ovat tarjonneet ratkaisuksi lainan ottamista täksi ajaksi. (Tähän voi ihan vapaasti kuvitella eeppisen silmien pyörittelyn, valkuaisten muljuttelun.)

Tämä ei kuitenkaan kerro koko kuvaa. Koska useat valtion virastot ovat kokonaan kiinni, niiden alaisuudessa olevat urakoitsijat eivät saa tehdä töitä. Arviot sulun kyykyttämien government contractorien määrästä vaihtelevat sadoista tuhansista miljooniin, eivätkä he saa takautuvasti palkkaa, vaan joutuvat ensin käyttämään ansaitut lomat (jos firma edes tarjoaa sellaisia), jonka jälkeen se on henkilökohtainen voi voi. Scottyn työnantaja on luvannut maksaa työntekijöille 80 tunnista palkkaa etukäteen, jos lomat on kulutettu loppuun, mutta ne 80 tuntia pitää toki korvata myöhemmin. Kaikki firmat eivät tee edes sitä.

Onneksi Scottylla oli sulun alkaessa melkein 300 tuntia lomaa (johon sisältyy myös sairasloma) pankissa, eli meillä ei ole vielä ollut hätää -- muuta kuin tietysti pelko siitä, että ohimolla pelottavasti pullisteleva verisuoni purskahtaa kohta tietokoneen näytölle, sillä olisihan nämä lomat ollut kiva käyttää silloin, kun haluaa, eikä nyt keskellä talvea Trumpin egon takia. Nyt olisi ollut hyvin aikaa matkustella tai rempata taloa, mutta kukkaronnyörit täytyy pitää melko visusti kiinni, sillä emme tiedä, kuinka kauan tämä historiallisen pitkä sulku jatkuu. Ja jatkuu.

Kuten sanoin, me olemme olleet verrattain onnekkaita. Monella muulla tilanne on se, että vähäiset palkalliset vapaat on jo taputeltu ja nyt ollaan tyhjän päällä. Aika moni on varmasti hakenut muualta töitä, ja on todennäköistä, että sulun joskus (ehkä!) loppuessa nämä urakoitsijafirmat ovat vielä pahemmin kusessa, sillä brain drain, aivovuoto on armotonta.

Jos Trump saa nyt tahtonsa tällä tyylillä läpi, niin mikä estää häntä tekemästä tätä uudelleen seuraavan kerran, kun budjetti pitää hyväksyä?

Niinpä.

No, ei tämä meille onneksi ole pelkkää kurjuutta ollut. Siinä vaiheessa, kun kuvittelimme sulun loppuvan heti vuodenvaihteen jälkeen, kävimme autoilemassa Nebraskassa ja ystäväperheen luona Kansasin Manhattanilla. Muuten ollaankin möllötelty kotona ja pelattu Super Mario Bros. 3:sta (Joulupukki toi mini-NES-konsolin!).

Flint Hills, Kansas.

Omaha Children's Museum.

"Töitä" tien päällä.

Soaring Wings Brewing, Springfield, Nebraska.

Nintendoa saunatauolla.

Suomi-Ruotsi-mittelöitä. Scotty kysyi jo surkeana, onko hänen aina pakko olla Ruotsi.
On.

Lumileikkejä.

Trump pitää aivan näillä näppäimillä tiedotustilaisuuden sulkuun liittyen. Ehkä tämä loppuu nyt, 35 päivän jälkeen? Todennäköisesti liittovaltio avataan kolmeksi viikoksi ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Ehkä en kuitenkaan pidätä hengitystä.

*****

Lisätty myöhemmin: Niinhän siinä kävi. Liittovaltio aukeaa kolmeksi viikoksi, ja jos demokraatit ja presidentti eivät pääse yhteisymmärrykseen (eivät pääse), niin Trump on joko valmis uuteen sulkuun, tai sitten julistaa hätätilan, mitä ei tänään vielä tehnyt, vaikka kuulemma voisi.

Mikä pyhimys.

Trump ei saanut tässä diilissä penniäkään muuriaan varten, eli viimeisen kuukauden vääntö oli, miten sen nyt sanoisi... Täysin turhaa.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 13. luukku

Un-Luckyan päivä.

Siitä on melko pitkä aika (pari viikkoa!), kun olen viimeksi sulkenut telkkarin vihaisena ennen vastajoukkueen juhlinnan alkamista. Tänään kävi niin.

Kotijoukkue Kansas City Chiefs sai taas koko kaupungin (joulun)punaiseen hurmokseen ennen pelipäivää. Mekin mentiin katsomaan ensimmäinen puoliaika läheiselle panimolle, jossa oli food truck (ruokarekka?) tarjoilemassa erittäin herkullisia tacoja.

Peli alkoi niin loistavissa merkeissä, että meidän 6-vuotias neitokainen kysyi, että miksi tuo meidän lempijoukkue onkaan niin hyvä (nuori pelinrakentaja Mahomes!). Keksipä hän uuden toiveammatinkin: hänestä tulee ensimmäinen tyttö, joka pelaa punakeltaisissa väreissä.

En nyt sitten osaa sanoa, ovatko tulevaisuudensuunnitelmat menneet enemmän vai vähemmän mahtipontisempaan suuntaan siitä, kun hän ilmoitti 3,5-vuotiaana haluavansa isona Marsiin juomaan olutta.

Travis Kelcen kovin fani. Kuulemma.

Tultiin kotiin katsomaan toinen puoliaika, ja huonostihan siinä lopulta kävi. Niukasti. Ihan viime sekunneilla. Ei voi puhua edes rakkaasta vihollisesta, kun kyseessä oli San Diegosta hiljattain Los Angelesiin muuttanut divisioonapainajainen Chargers.

Suomen kielessä ei ole sellaista kirosanaa, joka kuvaisi osuvasti tämänhetkistä tunnelmaa.

En tehnyt tänäänkään pipareita, mutta pipariksi meni.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 11. luukku

Muistatteko, kun joskus (eilen...) mainitsin, etten aio siivota mitään kaappeja ennen joulua?

Hehheh.

Kyllä tuo ketutus on kumma piiskuri. Kun tarpeeksi ärsyttää, niin se tarmo, teho ja vauhti, jolla tavarat vaihtavat paikkaa (tai lentävät kaaressa roskiin) on aika uskomaton. 

Joskus sitä vaan kyllästyy siivoilemaan muiden (ja hei, jos rehellisiä ollaan, omiakin) sotkuja aina uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Vaikka piti ihan vaan laittaa puhtaat vaatteet paikoilleen ja korjata makuuhuoneen lattialta terävät rakennuspalikat pois, niin apinanraivosiivous ulottui lopulta meidän vaatehuoneeseenkin, jossa oli mm. pyykkejä pyykkikorin vieressä. Tässä räyhäjärjestelyssä on nyt vain se huono puoli, että tekisi mieli räjäyttää koko komero atomeiksi ja karsia puolet vaatteista jonnekin hevonkuuseen. Niinku nyt, kello kymmenen illalla.

Siinä yksi pääsotkija.

No, ehkä menen suosiolla nukkumaan. Kyllä tämä siivousinto on aamuun mennessä taas laantunut. Toivottavasti ketutuskin.

Ehkä huomenna sitten niitä pipareita?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Tänään meinasi ottaa ohimoon.

Scotty teki töitä kotoa käsin, sillä valtion virastot olivat tänään kiinni George H.W. Bushin hautajaisten takia. Minä ajattelin, että tänään olisi hyvä päivä laittaa viimeinkin jouluvalot ulos (eikä niitä tarvitsisi edes kutsua tunnelmavaloiksi), sillä ei olisi pakko ottaa pikkuapulaista kaveriksi leikkimään apinaa,  ja tämä keskiviikko on koko viikon ainoa päivä, jolloin ollaan plussan puolella, eikä koristeita tarvitsisi siis viritellä paikoilleen kohmeisin sormin.

Tuumasta toimeen. Testasin kaikki vanhat valot, koska niistä ei koskaan tiedä, millä tuulella ne ovat. Jessss, toimii. Nakuttelin nauloja ja veivailin ruuveja seiniin. Heiluin tikkaiden päällä yrittäen unohtaa korkeanpaikankammoni. Epäonnistuin.  Sain puolet valoista paikoilleen, ja siihen meni puolitoista tuntia. Puolitoista tuntia.

Iso osa valoista jäi vielä laittamatta, sillä en ylettänyt niin korkealle. (En siis uskaltanut ottaa vieläkin korkeampia tikkaita esille.)

Ja kun tuli aika sytyttää edes ne hädin tuskin paikoilleen saadut valot... Ne eivät toimineet!

Heiluttelin jokaista pimeänä ollutta polttimoa ja vaihdoin sulakkeet. Parhaimmillaan sain puolet valoketjuista toimimaan, mutta päädyttiin kuitenkin lopulta siihen tilanteeseen, että jouluvalohärpäkkeenperrrrrrkeleet löytyivät jotenkin jännästi roskiksen pohjalta.

Onneksi oli pakko lopettaa puhina ja kiroilu ja lähteä Scottyn kanssa perrrrrrkeleen pitkästä aikaa ihan kahdenkeskisille treffeille. Onnea on ihanat (suomalaiset) naapurit, jotka huolehtivat jälkikasvusta. <3 p="">

Olipahan melkoinen vuoristoratapäivä.

Up-Down KC. Aikuisten peliluola täynnä arcade-pelejä.
Niin meidän paikka. #nerds

Että sitä voikin ottaa hyvät kierrokset jouluvaloprojektin hetkellisestä epäonnistumisesta (kaupasta saanee uusia valovirityksiä...). Ehkä eniten otti ohimoon sen takia, että tiedän, että koko huominen menee taas itkiessä Suomi-ikävää. Perrrrrrrkeleen itsenäisyyspäivä.

Tai siis kiitos veteraanit.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 19. luukku

Kävin IKEAssa. Siirtelin kalusteita. Menetin hermot aivan totaalisesti kupeitteni hedelmiin. Tein niin tulista sinappia, että silmiä kirvelee. Nyt viiniä.

Aamulla kaikki oli vielä hyvin; minua ei mm. oltu yritetty lyödä vielä kertaakaan.
Huomaatteko muuten, kuinka meillä ei elukat saa olla sängyssä...

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.

Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.

Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.

Teiniaikoja odotellessa.

Asiakaspalveluhaluttomuus

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia suoraselkäisenä ja rehellisenä kansana. Sanotaan, mitä tarkoitetaan, eikä pölistä turhia. Tällä puolen Atlanttia taas leperrellään ja lirkutellaan suomalaisesta näkökulmasta ehkä liikaakin, eikä kaikkea uskalla, tai edes kannata, ottaa ihan kirjaimellisesti. Ollaan kohteliaita kohteliaisuuden vuoksi. Hymyillään vaikka väkisin.

Lirkutteluun jo hyvin tottuneelle ulkosavolaiselle onkin ollut pieni kulttuurishokki, kun on (valitettavasti) joutunut olemaan viime aikoina yhteydessä suomalaiseen asiakaspalveluun. Kun toisessa päässä ei käytetäkään aikaa korulauseisiin, vaan suhtaudutaan asiaan kylmän asiallisesti. Tai pahimmassa tapauksessa kylmästi.

Meidän joulukuun alussa lähettämä lahjalähetys Suomeen on kadonnut. Ihan teille tietämättömille. 7.12. se on lähtenyt Chicagosta, ja sen jälkeen ei mitään havaintoa. Otimme yhteyttä paikalliseen postiin, USPS:ään, jotka lupasivat selvittää asiaa Suomen Postin kanssa. Olin itsekin yhteydessä Suomeen ennen joulua, jolloin ystävällinen ja asiallinen asiakaspalvelija kertoi, että joulukiireiden takia he eivät voi tehdä asialle oikein mitään, mutta jos ottaisin uudelleen yhteyttä joulun jälkeen, niin he voisivat kenties aloittaa etsinnät siellä päässä. USPS:hän ei pakettia enää voinut paikantaa, sillä se oli lähtenyt maasta.

Joulu tuli, joulu meni. Avasin taas asiakaspalveluchatin ja kerroin koko saagan uudelleen. Sieltä minulle kerrottiin ensin, että antamani lähetystunnus ei ole suomalainen. Että olisiko toista? Huuli pyöreänä selitin uudelleen asiani ja kerroin jälleen kerran, että seurantanumero on lähtöisin USA:sta ja toimii ihan normaalisti. Sitten minulle kerrottiin, että pakettia ei ole kirjattu Suomen järjestelmään. Aijaa. Kerroin, että edellisellä viikolla ystävällinen asiakaspalvelija oli sanonut, että tässä tilanteessa Suomen Postikin voisi alkaa jo selvittää asiaa.

"Emme ole siihen velvollisia."

Tuijotin ruutua epäuskoisena. Niin, ettepä olekaan. Olisiko siltikään haitannut antaa jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen tässä vaiheessa jo epätoivoisesti tarttuvalle asiakkaalle hyvä mieli? Vaikkapa sanoa, ettei asialle oikein voi tehdä mitään? Valitettavasti ja anteeksi. Kyllä minä olisin sen ymmärtänyt. Tai avata vaikka se tutkintapyyntö? Tehdä jokin pienenpieni ele, eikä vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että kuule, tämä ei ole minun ongelmani?

Tässä ei nyt sitten käynyt näin onnellisesti. Pakettia ei ole vieläkään paikannettu, ja USPS:kin on tainnut luovuttaa sen löytymisen suhteen saatuaan Suomesta erittäin avuliaan vastauksen ("pakettia ei ole toimitettu vastaanottajalle"). Harmittaa aivan vietävästi, varsinkin kun soppaan lisätään vielä Postin (tai ehkä lähinnä vain erään yksilön) asiakaspalveluhaluttomuus, mutta eipä tämä oikein ole mitään verrattuna siihen, miten Finnair meitä pompotteli tässä taannoin.

Lensimme Suomesta takaisin toiseen kotimaahan elokuussa. Helsinki-Chicago-lento lähti myöhässä catering-ongelmien vuoksi, ja koska meillä oli jo valmiiksi tiukka vaihtoikkuna O'Harella, jatkolentoa operoinut American Airlines oli ystävällisesti (?) tehnyt meidän puolesta ratkaisun ja siirtänyt meidät myöhemmälle lennolle, ettei meidän tarvitsisi juosta pää kolmantena jalkana kentän läpi. Ainoa ongelma oli, että uudet liput olivat seuraavalle aamulle.

Meidät ohjattiin maahantulomuodollisuuksien jälkeen AA:n jonoon. Pitkään, kiemurtelevaan jonoon. Odottelimme melkein tunnin, koko ajan samalla lähtevien lentojen taulua seuraten. Lento Kansas Cityyn oli reilusti myöhässä. Olisimme ehtineet.

Kun viimein oli melkein meidän vuoro, Finnairin lennolla olleet matkustajat ohjeistettiin poistumaan jonosta ja siirtymään Finnairin tiskille. Tiskille, jonka takana ei ollut ketään. Tässä vaiheessa olimme jo tutustuneet kahteen mukavaan suomalaiseen tyttöön, jotka olivat menossa Emporiaan (!!!) vaihtoon. Odotimme yhdessä asiakaspalvelijaa, joka ei koskaan tullut.

Kun olimme seisoneet tumput suorina tarpeeksi pitkään, eli puolisen tuntia, eräs lentokenttävirkailija neuvoi meitä menemään yläkertaan lähtevien lentojen tiskille. Koska emme muutakaan voineet, raahasimme matkatavarat sekä kiukkuiset ja nälkäiset lapset seuraavaan jonoon.

Tiskillä ei ollut yhtään suoranaisesti Finnairille työskentelevää ihmistä, mutta sentään pari puhuvaa päätä, joille selitimme tilanteen. Meille luvattiin hotelli sekä aterialipukkeita hotellin ravintolaan. Koska jatkolennoilta "myöhästyneitä" oli monta muutakin, seisoimme tiskin edessä niin kauan, että meidän neljävuotias nukahti lattialle. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Meidän maihinnousukorttien kanssa oli epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tuntui menevän ikuisuus. Toinen virkailija yritti auttaa meitä parhaansa mukaan, mutta hänen työvuoronsa oli jo ohi. Toi meille kuitenkin vesipullot, ja me jatkoimme odottelua. Lopulta paikalle jäänyt virkailija nosti kuvainnollisesti kätensä ilmaan ja siirtyi palvelemaan muita asiakkaita. Pyysi meitä odottamaan jotain toista ihmistä, Finnairin edustajaa. Ja meidän lapsi nukkui kovalla kivilattialla.

Kun se toinen virkailija saapui lopulta paikalle, olimme olleet lentokentällä neljä tuntia. Hän läksytti edellisen asiakaspalvelijan meidän edessä, otti kuvan minun puhelimellani (?!?) heidän järjestelmästään, jossa maihinnousukorttitiedot olivat oikein. Katsos jos aamulla tulisi ongelmia lähtöselvityksen kanssa... Meidät hoputettiin ulos odottamaan hotellille vievää pikkubussia.

Lattialta herätetty pieni enkelimme huusi koko matkan hotellille. Rääkyi.

Olimme hotellilla vähän ennen puolta yötä, mikä tietysti tarkoitti sitä, että hotellin ravintola ei enää tarjoillut ruokaa. Söimme huoneessa Suomesta tuotuja Muumi-keksejä ja menimme vähän vähemmän nälkäisinä nukkumaan, vain herätäksemme neljältä ja palataksemme kentälle.

Kansas Cityyn lopulta päästyämme lähetin Finnairille palautetta. Kerroin, kuinka äärimmäisen pettynyt olin asiakaspalvelun puutteeseen. Kuinka se, että yliväsynyt lapsi nukkui lattialla, ei saanut tulta kenenkään hännän alle. Tai se, että meillä oli vauva mukana. Kuinka meitä pompoteltiin jonosta toiseen. Ja niin edelleen.

Reilun viikon päästä sain pahoittelut. Meidän perheelle tarjottiin 200 euron matkalahjakorttia Finnairille, joka pitäisi käyttää vuoden sisällä. Olin jopa vähän positiivisesti yllättynyt, vaikka lahjakorttia emme koskaan käyttäisikään.

Meni muutama viikko. Juttelin tasan samoilla lennoilla olleiden suomalaisten vaihtareiden kanssa heidän viikonloppureissusta Kansas Cityyn, ja Finnair tuli samalla puheeksi. He olivat myös olleet yhteydessä lentoyhtiöön ja saaneet hieman eri kaliiberia olevat korvaukset. Moninkertaiset, ja halutessaan käteisenä. Vetäisin herneen niin syvälle otsaonteloon kuin mahdollista ja lähetin palautetta uudemman kerran. Pyysin Finnairia selittämään, kuinka tämä oli heidän mielestä reilua.

Se sama, meille 200 euron lahjakortin luvannut asiakaspalvelija osoitti sormella heti minua. "Et pyytänyt erikseen EU-säädösten määrittämää korvausta. Koska nyt pyydät, maksamme ne teille."

Siis mitä? Minun, satunnaisen asiakkaan, olisi pitänyt tietää EU-säädöksistä? Eikö edellinen palautteeni ollut tarpeeksi selkeä? Enkö ollut tarpeeksi äkäinen tai töykeä? Enkö oikeasti artikuloinut selvästi viivästyksestä ja kohtelusta koitunutta harmia ja harmaita hiuksia? Ehkäpä en käyttänyt viestissäni juuri oikeita taikasanoja, mutta kyllä sieltä rivien välistä olisi pitänyt se ymmärtää. Jos olisi halunnut.

Inhottavampaa näitä kohtaamisista tekee se, että olen tosi huono valittamaan mistään. Tai siis, valitan kyllä, mutta hyvin harvoin virallisia kanavia pitkin. Pitää olla jo todella ala-arvoinen kokemus, jos kehtaan siitä antaa palautetta. Yleensä minulle tulee joka tapauksessa jotenkin syyllinen olo. Entä jos minä teinkin jotain väärin ja aiheutin koko kaaoksen? Oliko se sittenkään niin kamalaa? En siis todellakaan tarvitse koppavia vastauksia huonon olon saavuttamiseksi.

Myönnän, että Finnairin koppavuus tai Postin välinpitämättömyys voi hyvin olla ihan omassa päässä. Luetusta tekstistä on helppo muodostaa juuri sellainen kuva, kuin itse haluaa. Sisäistää sen juuri sellaisella sisäisellä äänensävyllä, josta verenpaine nousee eniten. Olen itsekin ollut siellä luurin toisessa päässä ja tiskin takana, aina ei ole helppoa. Ylemmältä taholta tulevia ohjeita on seurattava, eikä sooloilulle juuri ole tilaa. Asiakkaat osaavat olla kettumaisia, eikä aina jaksa hymyillä sitä dollarihymyä. Sen ymmärrän. Voi olla, että halusin loukkaantua. Voi myös olla, että oli oikeasti syytä repiä hiuksia päästä.

Lopputulemahan saattaa olla aivan sama asiakaspalvelun tasosta riippumatta. Asiakas sai korvauksensa. Paketti on edelleen kadoksissa, tekipä kuka mitä vain. Mutta se matka, se kokemus... Miten se tehtiin? Jäikö hyvä mieli? Haluanko käyttää samaa palvelua uudestaan? Suosittelisinko kaverille?

Mitähän hyötyä Finnairille oli yrittää ensin pissiä meitä silmään ja tarjota verrattain mitätöntä hyvitystä ja sitten lopulta pulittaa kuitenkin meille laillisesti kuuluva korvaus? Eikö olisi ollut kaikille osapuolille mukavampi, jos olisi toimittu alusta asti reilusti ja rehdisti, eikä asiakas ei olisi kokenut saaneensa osakseen epäirelua kohtelua ja palaisi ilomielin sinivalkoisten siipien kuljetettavaksi? Ei minun jalkojani tarvitse todellakaan suudella, tai muutenkaan madella edessäni, mutta naamalle räkimistä en kuitenkaan siedä.

Ei minulla kovin kummoista valtaa vaikuttaa ole, mutta seuraavia lentoja varatessani Finnair taitaa olla vaihtoehtolistalla aika alhaalla, vaikka niillä EU-säädösten mukaisilla korvauksilla meillä remontoidaankin pian vähän taloa. Finnairin sponsoroimana. Seuraavat joululahjat lähetän jollain luotettavamalla tavalla. Tai vien itse. Voin päättää tukea vähäisillä dollareillani palveluja, joista koen oikeasti saaneeni osakseni palvelua, enkä koe olevani heille taakka. Joskus voisi vähän lirkutella.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei.

Edit 10.2.2017: Paketti löysi kuin löysikin tiensä perille lopulta 1.2.2017 - päivää vaille kaksi kuukautta lähettämisestä.

Perinneperjantai: Jos pitäisi valittaa

Kahdeksan vuotta sitten odottelimme pitkää Memorial Day -viikonloppua, kuten nytkin. Silloin ukkosteli paljon, kuten nytkin. Pelkäsin ukkosen pilaavan viikonlopun vesileikit, kuten nytkin. Silloin pelättävää oikeasti olikin, ja juoksimme kirjaimellisesti henkemme edestä, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Scottyn työpäivien pituus ahdisti, koska yhteistä aikaa ei jäänyt päivässä montaakaan tuntia. Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, ettei lentokoneeseen tarvitsisi astella vielä moneen viikkoon. Silloin joutuisimmekin sanomaan taas hyvästit aika pitkäksi aikaa.

Ja siis täh, oikeastiko muka tykkäsin tuolloin Indiana Jones nelosesta? Kuinkahan kovassa kännissä mahdoin olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 20.5.2008 klo 17:22

Jos pitaisi valittaa...

Jos jostain pitaisi valittaa, niin se olisi S:n tyopaivien pituus. Sen tyoajat ovat epasaannolliset, varsinkin nyt, kun se on projektinsa tekninen johtaja. Kaytannossa siis korjaa muiden virheita paivat pitkat. Mita enemman virheita, sita pidempi paiva.

Ja mina istun taalla paivat pitkat. Ensin yritan nukkua mahdollisimman pitkaan. Sitten luen paasykokeisiin. Sitten istuskelen jossakin, ulkona tai sisalla, riippuen vahan kelista. Yleensa katson CNN:aa. Pysynpahan perilla presidenttikilvasta.

Toissa S on nytkin. Kello on jo yli viisi, eika se tieda, milloin se paasee lahtemaan. Kotiin tullessaan se on varmasti niin vasynyt (tai turhautunut), etta se haluaa ottaa paivaunet. Minuahan ei yllattaen puoli paivaa nukkuneena yleensa juuri vasyta, joten teen S:n nukkuessa samoja asioita kuin sen toissa ollessakin.

Meille jaa lopulta vain muutama tunti yhteista valveillaoloaikaa. Onneksi tassa on viela kolme viikkoa aikaa kerryttaa monen monta tuntia noista muutaman tunnin patkista. Onpa viela kolme viikonloppuakin, joista kaksi vietamme telttaillen ja veneillen. 

Eika tassa oikeasti ole mitaan varsinaista syyta valittaa. Oikeasti on mukava olla vastassa vasynytta tyolaista ja rapsutella sen selkaa, kun se torkkuu.

Joten en valita, vaikka tama silta saattaa vaikuttaakin. Valittamisen ja murjottamisen sijaan menen nyt istumaan sohvannurkkaan kaukosaadin kadessa ja odotan sita hetkea, kun S kavelee ovesta sisaan. Voittaa skypettelyn 100-0. Vahintaan.

P.S. Huomenna katsotaan kolme ensimmaista Indiana Jonesia. Miksiko? Noh, koska keskiyolla paastaan katsomaan neljas! Meillon liput!

P.P.S. Kandintutkielma (+ kaikki pakolliset kurssit) menivat lapi! Yllattavan mairittelevilla arvosanoilla jopa.

Torstai 22.5.2008 klo 14:56

Indiana Jones 4: katsottu [x] ei katsottu [  ]

Indy, Indy, Indy... Katsottiin eilen kaikki nelja Indiana Jonesia putkeen. Oi autuutta. Uusin nahtiin kello 00:01 paikallista aikaa. Indy oli edelleenkin Indy. Liikaa paljastelematta (tai siis mitaan) tyydyn toteamaan, etta hyvaa viihdetta oli. Viimeinen ristiretki on silti edelleen suosikki.

Huomenna olisi tarkoitus lahtea veneilemaan S:n kaverin kanssa, mutta keli ei nayta oikein suotuisalta. Mennaan joka tapauksessa, mutta vesilla olo taitaa ainakin allekirjoittaneelta jaada aika vahiin. Viime yona ja tana aamuna riehunut "light thunderstorm" piti minut hereilla aika tehokkaasti. Vastaavat myrakat pitavat minut varmasti poissa veneestakin.

Leikkasin S:n hiukset tiistaina. Ihan nain ensikertalaiseksi (jos buzz cuteja ei lasketa) onnistuin yllattavan hyvin, eika paata tarvinnut ajella. Se oli nimittain se varasuunnitelma, jos mokaisin pahasti. Pitanee laittaa ennen/jalkeen-kuvia jossain vaiheessa todisteeksi kaikille epailijoille. Leikkasin sormeenkin vain kerran!

Viikonloput hupenevat hurjaa vauhtia. Tama Memorial Day -viikonloppu siis vietetaan luonnonhelmassa. Seuraava viikonloppu on viela avoin, vaikka vaihtoehtoja menemisille ja tekemisille on lukuisia, mm. kaverin siskon haissa baarimikkoina toimiminen. Viimeinen viikonloppu menee taas ulkoilmassa, joella kelluen kaveriporukan mukana. Suunnitelmissa oli viela jossain vaiheessa road trip, ainakin nyt sinne Chicagoon tai Dallasiin oleskelulupa-asioiden merkeissa, mutta S:n tarvitseekin sahkopostitietojen perusteella vain lahettaa paperit ja passi viranomaisille. Taitaa autoilu jaada siis talla kertaa valiin.

Tajusinpa tuossa, etta tama saattaa olla viimeinen reissu rapakon talle puolen pitkaan aikaan, siis jos S saa oleskeluluvan ja tulee syyskuussa asutelemaan Suomeen kahdeksi vuodeksi. Ei haittaa ollenkaan. Nyt jo ahdistaa ajatus lentokoneista ja varsinkin lentokentista. Sehan on totta, etta tallaisessa suhteessa pitaa molemmissa aikaa jonkin verran viettaa, jos meinaa nahda. Ja myohemminkin, jos ja kun asutaan yhdessa, sita haluaa vierailla kotona, vaikka toinen koti vieraassa maassa olisikin.

Haha, ei pitaisi vinkua. Muutama vuosi sitten en olisi edes uskonut, etta paasen taalla koskaan kaymaan, varsinkaan monta kertaa vuodessa. Nyt paasen nakemaan maailmaa ja vielapa viettamaan aikaa aika mahtavan ihmisen kanssa.

Ei paha.

Ensimmäisen maailman ongelmia

Huhhuh. Tällä viikolla on kyllä ollut niin kiitettävästi hulinaa ja päänvaivaa, ettei blogille ole oikein jäänyt aikaa. Tai millekään muullekaan mukavalle. On ollut hermoja raastavaa jääkiekkoa (luonnollisesti!), töitä, takiaismaisia ja kitiseviä lapsia, rikkoutunutta televisiota, korjaajan vain puoliksi korjaamaa kastelujärjestelmää, uuden auton (kallista) rekisteröimistä, melko viimetingassa peruuntunutta lastenhoitajaa lauantain festareita varten ja ihan vain yleistä, rehellistä ketutusta. 

Onneksi Leijonat ovat hoitaneet hommansa melkoisen mallikkaasti. Erityisesti USA-pelissä, jota varten tämäkin paita tuli tekaistua.

Yritän tässä lasten kappaleiksi räjäyttämässä olohuoneessa istuessani muistuttaa itseäni kuitenkin siitä, että joka ikinen ongelmani menee kategoriaan #firstworldproblems. Mökötän talossa, jonka avaimet saimme kouraamme tasan viisi vuotta sitten. Pitkän työpäivän tehnyt insinöörimieheni kömpii juuri takapihalla kyynärpäitä myöden mudassa yrittäen korjata viime vuonna aidanrakentajien rikkomaa kastelujärjestelmäputkea. Siihen verrattuna tämä lastenhoito on aika helppoa - ainakin fyysisesti. Meillä on edelleen kaksi ihan täysin toimivaa televisiota, vaikka en nyt pystykään katsomaan kellarissa Netflixistä sarjoja juoksumatolla juostessani. Ihan sama; ulkona on varsin hyvät lenkkikelit, ja vaihtuvat maisemat ja raitis ilma päihittävät ruudun tuijottamisen. Uuden auton rekisteröinti oli kallista, koska auto on uusi (ja moninkertaisesti turvallisempi ja luotettavampi kuin edeltäjänsä). Aikoja sitten sovittu lastenhoitaja joutui perumaan tulonsa sairauden vuoksi, mutta perhe ja ystävät ottivat kopin, ja homma näyttää järjestyvän. Me pääsemme kuuntelemaan rokkia koko päiväksi.

Aika pieniä ja typeriä ongelmia, kun tarkemmin ajattelee. Toivottavasti ensi viikolla kevätaurinko paistaa taas tuohon pääkoppaani majoittuneeseen risukasaankin, ja löydän aikaa ja energiaa kirjoittaa vähän iloisemman blogimerkinnän.

Valinnoista valittamatta

Elämä on täynnä valintoja. Helppoja ja vaikeita, isoja ja pieniä, kaikkea siltä väliltä. Sattumanvaraisia, tarkoin harkittuja, vähän pakon edessä tehtyjä, tai hetken mielijohteesta.

Oma elämänpolku johti aikoinaan siihen pisteeseen, että valitsin Vaasan toiveopiskelukaupungikseni, ja valintakokeiden kautta sinne pääsinkin. Yliopistolla sattui olemaan kahdenvälinen sopimus erään kansasilaisen collegen kanssa, ja koska olin valinnut englannin pääaineekseni, päädyin Emporiaan vaihtoon suorittamaan pakollista kieliharjoittelua. Sinne päästyäni valitsin juhlimisen tunnollisen koulunkäynnin sijaan, ja eräänä maanantai-iltana hämyisen baarin tiskillä istuskellessani pörröpäinen poika valitsi minut juttuseuralaiseksi.

Tämän jälkeen Scottyn piti valita työn ja tytön välillä - työ voitti, mutta mies päätyi lopulta pyörtämään päätöksensä. Valitsimme ensin Suomessa asumisen, naimisiinmenon, ja sen jälkeen Kansas Cityyn muuttamisen. Se taas johti omaan kotiin, karvaiseen pesueeseen ja kahteen lapseen. Elämän isoimpia valintoja.

Olen pyrkinyt olemaan valittamatta omista, tietoisista valinnoistani, tai ainakin vääntelemään asenneruuvia semmoiseen asentoon, että edes yritän nähdä asian positiiviset puolet - tilanne kun harvemmin valittamalla paranee. Kitisemällä pakenen vastuuta, jonka olen päätöshetkellä ottanut ikuisesti omakseni.

Kyllähän minua välillä ketuttaa ja kaduttaa. Jossitteluttaa. Kahden lapsen kanssa jonglööratessa käy kieltämättä mielessä, oliko järkevää jättäytyä näin pitkäksi aikaa kokonaan pois työelämästä - en ole oikein pitkäpinnaista kotiäitityyppiä, joten voisi olla kaikille parempi, jos olisin päivät muualla. Kun kaksi paimenkoiraa kailottavat kilpaa, tekisi mieli tehdä rukkaset vähintään toisesta, erityisesti vauvan nukkuessa. Ja niin edelleen.

On ihmisiä, ystäviä ja perhettä, joille voin avautua ihan kaikesta, rehellisesti, ilman tuomitsemista. Saan ymmärrystä ja myötätuntoa, koska he osaavat suodattaa roihuavien tunteiden seasta ne avainasiat. Jos räyhään koiranpennun tuhoamista kengistä, se ei tarkoita, että katuisin koiran ottamista, vaan sitä, etten omilla toimillani ole osannut estää tuhoa tapahtumasta.

Lähipiiristä löytyy valitettavasti myös ihmisiä, jotka ovat vahingoniloisia. Ihmisiä, jotka odottavat kieli pitkällä, että pääsisivät sanomaan I told you so, minähän sanoin. Yleensä en anna heille ammuksia, vaan kerron kiiltokuvamaisen ihanasta elämästäni jättäen sen nurjan puolen piiloon, sillä en jaksa kuunnella kuittailua.

Viime viikonloppuna kävi kuitenkin sellainen lipsahdus, että menimme puhumaan isosta sairaalalaskusta ja huonosta vakuutuksestamme tällaisen ihmisen edessä. Kuuntelijan kasvoille kohosi pirullinen ilme, ja virnistävästä suusta sihisi myrkyllinen kysymys: "No, kenen valinta se huono vakuutus oli?"

Normaalisti en jaksaisi välittää, mutta syytettäköön nyt vaikka sitten kropasta liian hitaasti poistuvia raskaushormoneja sähähdyksestäni. Kun pitää valita kahdesta p*skasta vakuutusvaihtoehdosta vähemmän p*ska, niin voiko meitä oikeasti syyttää siitä, että monen tonnin lasku ärsyttää?

Tokihan Scotty (tai minä) olisi voinut valita toisen työpaikan, joka tarjoaisi parempia vakuutusetuuksia, vaikka muuten työpaikka aika mainio onkin. Jos olisimme jättäneet lapsen tekemättä, olisivat nämäkin rahat säästyneet. Tai jospa olisimmekin jääneet Suomeen, niin sairaalakeikasta olisi selvinnyt aika paljon halvemmalla. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos Scotty olisi päättänyt jäädä itärannikolle töihin ja unohtanut suomalaisen tytönhupakon. Tai jos minä en olisi mennyt baariin sinä eräänä maanantai-iltana. Tai jos olisin hakenut muualle vaihtoon. Tai mennyt muualle opiskelemaan.

Eihän se sairaalalasku valitettavasti valittamalla pienene, mutta vakuutuksen suurta omavastuuta en ota vastuulleni. Minulle voi virnuilla muista näennäisesti typeristä valinnoistani, mutta ei tästä. Ei. Tämä menee amerikkalaisen yhteiskunnan, politiikan ja kulttuurin piikkiin, vaikka se piikki meidän maksettavaksi lopulta jääkin.

Onneksi nämä kaksi taitavat olla jokaisen dollarin arvoisia. Ainakin parempi olisi.

"En tiennyt olevani raskaana!"

Raskaus on edennyt nyt siihen vaiheeseen, etten voi ymmärtää, miten helekatissa jotkut naiset voivat muka huomata olevansa pieniin päin vasta silloin, kun jalkojen välistä paistaa muutakin karvoitusta, kuin sinne normaalisti kuuluva.

Jotkut muljahdukset voisi varmaan laittaa mahakremppojen piikkiin, mutta entäs sitten se ilmiö, kun kantapää tai joku muu uloke venyttää mahanahkaa äärirajoille? Tai kun koko pötsi heiluu puolelta toiselle, kun kaveri heittää kärrynpyöriä? Edes pahimman Taco Hell Bell -mässäyksen jälkeen en ole tuollaisista riesoista kärsinyt, mutta ehkä joillain ihmisillä on eeppisemmät ilmavaivat.

Viime yönä ähkin ja puhkin, kun kaveri monotti kylkeä niin lujaa, että ihan oikeasti sattui. Heijasin itseäni sängyssä puolelta toiselle siinä toivossa, että tuo noin kahden kilon painoinen pötkylä lopettaisi iltajumpat ja asettuisi yöpuulle.

Kun viimein sain unen päästä kiinni, pitikin herätä ensimmäistä kertaa vessaan. Ponnahdin kilpikonnamaisella sulavuudella ylös sängystä ja vaapuin huussiin. Vasen lonkka oli suuttunut sen päällä nukkumisesta niin, että vajaan kymmenen metrin matka tuntui puolimaratonilta.

Sänkyyn palatessani hörppäsin hiukan vettä, ja pötsinvaltaajalle tuli hikka.

Levolliset yöt ovat historiaa, ja vauvan syntymään on vielä valitettavasti/toivottavasti pari kuukautta. Jos tuollaisia autuaan tietämättömiä superodottajia on oikeasti olemassa (ja onhan niitä...), niin voin kyllä avoimesti myöntää olevani kateellinen. En nimittäin kuulu myöskään niihin superodottajiin, jotka varsinaisesti nauttivat raskaudesta.

Nauttisin tänään nimittäin paljon mieluummin hääpäiväskumpasta, kuin nyrkkeilysäkkinä olemisesta, mutta onneksi loppusuora ja palkinto häämöttävät jo, vaikka maitohapoilla semisti ollaankin.

Lopussa kiitos seisoo (jos olet mies)

Scotty saa usein kehuja siitä, miten hyvä isä ja aviomies on. Minulta, äidiltään, ystäviltään, ventovierailta. Mies kuljettaa lasta mielellään kauppareissuilla mukana (kun minä taas karkaan riemusta kiljahdellen yksin liikenteeseen, jos sellainen harvinainen tilaisuus kohdalle sattuu), haluaa viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa viikonloppuaamuisin antaen minun nukkua pidempään, tuuppailee minua usein talosta ulos nauttimaan omasta ajasta (olen kerännyt IOU:ita ajalle raskauden jälkeen). Ansaittuja kehuja, ehdottomasti.

Minä en kuitenkaan saa jatkuvaa ylistystä siitä, miten mahtava äiti olen. Tai vaimo. Vaikka vietän suurimman osan ajastani lapsen kanssa. Vaikka antaisin (hah!) miehen käydä omissa riennoissaan jumittaen itse kotona. Lapsen kanssa. Vaikka pitäisin kodista ja pihasta huolta, kuljettaisin lasta leikkipuistoissa ja könyäisin perässä, vaikka kasvavaa mahaa kiristelee ja kivistelee. Kukaan (ulkopuolinen) ei kiittele.

Kotieläinpuistossa.

Tosiasiassa olen ihan tavallinen äiti ja vaimo. Ehkä tavallista lyhytpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Minulla on keskimääräistä parempi, ellei jopa aivan maailman paras mies ja lapsella isä. Kehujen ja huokailujen määrälliset erot eivät kuitenkaan johdu tekemisemme laadusta, vaan siitä, että toinen on mies ja toinen nainen. Kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, se ei ansaitse erityiskiitosta, mutta odotapas, jos mies tarttuu moppiin tai jää lapsen kanssa illaksi kotiin, kun rättiväsynyt äiti lähtee lepuuttamaan hermoja viinilasillisen ääreen, niin johan alkaa ylisanavyöry.

Tiukassa ovat nämä joskus muinaisina aikoina jaetut roolit omassa päässäkin, täytyy myöntää, vaikka meillä hyvin tasapuolinen ja -arvoinen suhde onkin. Poden huonoa omaatuntoa, jos jätän miehen vahtimaan lasta pitkän työpäivän jälkeen. Minähän olen vain kotiäiti, joka saa olla kotona rakkaan mussukkapussukan kanssa. Mihin minä muka lepoa tarvitsen? Kiitän miestä aina, kun hän tiskaa tai siivoaa, koska miellän ne minun töikseni - ja ovathan ne tavallaan, ainakin tässä elämäntilanteessa. Olen ilmeisesti opettanut miehen odottamaan kiitosta, sillä jos en kommentoi tyhjänä loistavaa tiskiallasta heti suorituksen jälkeen, minulle siitä kyllä mainitaan. Että hei, huomasitko.

Tänään on ollut vaihteeksi sellainen päivä, että tekisi mieli työntää pää puskaan, sormet korville ja lallattaa kovaan ääneen. Koira ripuloi, lapsi kaipaa jatkuvaa huomiota, ja jos ei sitä saa, alkaa hermojaraastava kitinä, edellisen yön univelka painaa päälle (koska ripuloiva koira), harjoitussupistusten määrä huolestuttaa. Ulkona on sateista ja kylmää, joten olemme jumissa neljän seinän sisällä. Eipä tästä mihinkään voisi lähteäkään (koska ripuloiva koira).

Kuvassa se kovamahaisempi koiruuksista.

Siispä nielaisen karjaisun, joka meinaa karata jostain erittäin alkukantaisesta lähteestä, kun lapsi avaa jääkaapin oven sen seitsemännen kerran, vaikka olen siitä vähintään yhtä monta kertaa kieltänyt. Luen kirjoja, katson joka kerran, kun kuulen "nook (look), äiti, nook" tai vastaan, kun minulta kysytään "what is that, äiti?". Juoksutan koiraa pihalla, etten vain joutuisi kuuraamaan kokolattiamatosta kuralätäkköä. Kirjoitan blogimerkintää, vaikka ajatus katkeaa kesken lauseen, joskus sanankin.

Nämä ovat vain näitä päiviä, joita joskus kohdalle sattuu. Kukaan ei kuitenkaan tule taputtelemaan selkään tai huokailemaan urheasta suorituksesta, sillä tämä on minun työtäni. Olen äiti.

Äiti, jolle kieltämättä maistuisi iso pullo lasi viiniä ja hetki hiljaisuutta just nyt.

Onneksi kaiken tämän sekametelin vastapainoksi on näitäkin hetkiä.